Vallankumoukselliset hyveet

Blogikirjoituksessaan ”Hyve, järki ja politiikka” (2.2.2014) Timo Vihavainen pohtii ansiokkaasti hyvän ja pahan problematiikkaa. Perehtyneisyys paistaa silmään, niin monipuolisista lähteistä syntyy hänen analyysinsä.

Kaksi lähestymistapaa nousee muiden yläpuolelle, toinen on Ranskan suuren vallankumouksen jalot opit ja lokakuun vallankumouksen uusi yhteiskunta. Seuraavassa myötäilen Vihavaisen kantoja, mutta samalla tuon oman näkökulmani tähän kiintoisaan aiheeseen.

Määrittelen itse hyveet tässä yhteydessä yhteiskunnalliseksi tasa-arvoksi, oikeudenmukaisuudeksi ja onnellisuuden tavoitteluksi.

Miksi hyveitä tavoittelevat tahot ovat suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa epäonnistuneet niin pahasti kuin on tapahtunut? Sitähän sanotaan, että vallankumous syö omat lapsensa. On mukavaa puhua ihanteellisen yhteiskunnan periaatteiden puolesta. Kokonaan toinen juttu on toteuttaa ne.

Ranskan vallankumouksen sekasortoon johtanut kehitys ”korjattiin” Napoleonin diktatuurilla. Ranskan Napoleonin jälkeinen historia on täynnä horjumista demokratian eri muotojen ja kuningasvallan välillä (ei De Gaullekaan ollut mikään demokraatti).

Vihavainen toteaa oivaltavasti, että ”länsimaiden viimeinen massiivinen yritys ihmisen muuttamiseksi hyveelliseksi tehtiin bolsevikkien toimesta”. Vihavainen mainitsee sosialismin sisällä viimeisen pyrinnön alkaneen vuonna 1961, mutta ei siitäkään jäänyt käteen muuta kuin Hrustsevin suuret puheet ja lupaukset. Sosialistinen Neuvostoliitto kesti kokonaisuudessaan kuitenkin hämmentävät 70 vuotta.

Moni leimaa sosialismin kestämisen pelkästään pakkovalan symboliksi. Itse en ihan näin halpaa selitystä hyväksyisi. Pikemminkin oli kysymys toiveiden tai ihanteiden ylläpidosta käsittämättömän pitkään. Jonoja kauppojen edessä voitiin sietää, kun lopullinen tavoite, kommunistinen yhteiskunta siinsi taivaanrannassa . Uhrauksien määrä, mikä vaadittiin, ei käsittääkseni olisi onnistunut missään niin pitkään kuin Neuvostoliitossa, sillä venäläiset pystyvät kärsimysten keskellä uskomattomiin saavutuksiin (Napoleon Venäjällä, natsi-saksa Venäjällä!).

Moni älykkö on nähnyt sosialismissa tasapainoisen yhteiskunnan siemenen. Kirjoitin tästä vastikään pohtiessani, miksi Einstein kannatti sodan jälkeen sosialismia. Hänen tapaansa ajattelevia tiedemiehiä oli useita. Sosialismissa viehätti käsittääkseni sen periaatteellinen pyrkimys ”yhteiskuntakoneeksi”, jossa kapitalistisen maailman taloudelliset ja yhteiskunnalliset epävakaudet oli - niin kuin kuviteltiin - suljettu yhteiskunnallisen kehityksen ulkopuolelle.

Se mikä syntyi sosialismin romahtamisen ja bipolaarisen maailmankuvan jälkeen oli Francis Fukujaman mukaan eräänlainen ”normaali tila” eli liberaali demokratia. Voisiko sitä sanoa tavoiteltujen hyveiden kompromissiksi? Se onkin osoittautunut (toistaiseksi) kestävämmäksi kuin kilpailevat järjestelmät. Sen suuri etu on, että se voidaan määritellä niin väljästi, että ulos jäävät vain muutamat kymmenet valtiot.

Olen kriittisesti arvioinut Fukujaman ajatusta liberaalista demokratiasta ”lopullisena voittajana”. Historian lopun keskellä meidän on ”siedettävä” Venäjän ja Kiinan autoritäärisiä järjestelmiä arabimaista ja edellä mainituista epäonnistuneista valtioista puhumattakaan. Historia jatkuu.

Kysymys on tietenkin yhteiskunnan ja yksilön etujen yhteensovittamisesta. Miten vaikeaa onkaan saada ihmiset käyttäytymään siten, että yhteiskunnan hyveellinen etu toimii. Vihavainen toteaa, että Neuvostoliitossa ihmiset piti pakottaa käyttäytymään yhteiskunnan edun mukaisesti, koska se oli heidän oma etunsa, kuten uskottiin.

Jo Ranskan jakobiineilla oli sama ongelma: miten saada kansa ymmärtämään omaa todellista etuaan. Koetettiin erottaa jyrkästi toisistaan ”hyve” ja toisaalta ”pahe”. Aivan oikein Vihavainen kiinnittää huomion pyrkimykseen löytää ”oikea kansa”, siis ”hyveiden kansa” , joka piti siivilöidä esiin isosta massasta, jossa oli valtavasti erilaisia mielipiteitä.

Kun ei ollut riittävästi hyveellisiä kansalaisia täytyi kansalaisten joukosta hakea puhdasotsaisimmat ja pyrkiä rakentamaan tuleva yhteiskunta heidän varaansa. Tosiasiassa vallankumouksen voittajat kävivät sekä Ranskassa että Venäjällä sisäisen taistelun, jossa jyvät erotettiin akanoista. Mutta ei voittajista ollut hyveellisen elämän esikuviksi.

Sekä Ranskassa, että Venäjällä vanha luutunut yhteiskuntamalli kohtasi uudet ihanteet. Kontrasti oli aivan liian jyrkkä. Vuosikymmeninä ennen vallankumousta oli jäänyt niin paljon tekemättä….

Sekä Ranskassa että Venäjällä pyrittiin hyveiden problematiikka ratkaisemaan järjen avulla. Vihavainen toteaa: ”Avaimena utopiaan oli järjen saattaminen kunniaan ja luopuminen irrationaalisista konventioista, jotka yhä vallitsivat ihmisten käyttäytymistä lyijynraskaina, kuten Marx olisi sanonut”. Paradoksaalisesti pyrkimys järjen käyttöön hyveiden muodostamisen perusteena ei johtanut mihinkään järkevään.

Mutta jäihän meille Ranskan vallankumouksesta vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Jollakin hyvin korkealla ja ylevällä taholla ne ohjaavat edelleen meidän käyttäytymistämme.

Eikö meillä Skandinaviassa olekin ollut tarpeeksi aikaa harjoitella ja hioa hyveitä, joita olemme tavoitelleet? Tosin Suomessa käytiin katkera sisällissota, jossa voittaja pyrki aluksi edustamaan jaloja hyveitä, joiden piti tulla kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi. No, vuosikymmenien kuluessa särmät ovat hioutuneet ja onni on ainakin osittain näyttänyt tulevan yhteisesti jaettavaksi.

Moni sivuuttaa Ranskan ja Venäjän vallankumoukset kollektiivisina harhoina. Yksilöt ja yksilöiden ihanteet ratkaisevat. Onkohan ihan näin? Uusliberaalien mukaan, kun jokainen tavoittelee omaa parastaan, seuraa siitä kaikkien hyvä. Ei se tietenkään näin mene: jokaisen oma paras on hyvin subjektiivinen asia. Finanssikriisin aikana monen rahoitusalalla työskennelleen oma hyvä muodostui pohjattomaksi ahneudeksi eikä lainkaan ”kaikkien eduksi”.

Näistä asioista puhuttaessa on helppoa antaa kyynisyydelle valta. Inhorealistinen ajattelu menee jotenkin niin, että se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Miksi haikailla hyveiden perään? Mutta toisaalta, kuka viihtyisi illuusiottomassa maailmassa?

Näihin aikoihin asti demokratia ja hyvinvointiyhteiskunta ovat toimineet hyveiden myllynä, joka on tuottanut huomattavalle joukolle tyydytystä. Taantumien ja lamojen aikana - globaalien paineiden puristuksessa - on vanhat totuudet jouduttu kyseenalaistamaan.

Tarvitaanko uusi hyveiden kompromissi, jolla voidaan kohdata tuleva maailma?

Pihapiirin lintuja helmikuussa 2014

On aika käydä läpi lintulaudan vieraat tänä talvena. Talitinttien lukumäärä on suhteessa muihin lintuihin ylivoimainen. Alkutalvesta juuri muita ei näkynytkään. Vasta nyt parin viikon sisällä on ilmaantunut muita vieraita.

Käpytikka on vain piipahtanut ruokintapöntöllä. Muita harvinaisempia on mustarastas. Aivan viime päivinä on paikalle ilmaantunut keltasirkku, jopa melkoisena parvena.

Keltasirkku kuvattuna ikkunan läpi

Arka närhi on jo hyvin tavanomainen, samoin fasaani. Silloin tällöin ruokintapaikalla vierailee myös harakka.

Mutta missä ovat viime talven mukavat pikkulinnut, urpiaiset ja kuusitiaiset? Jopa sinitiaiset puuttuvat. Samoin punatulkku on ollut tänä talvena hyvin harvoin näkyvillä. Mistä moinen johtuu? Veikkaisin, että talven edetessä lajivalikoima suurenee.

Isommat linnut (närhet, fasaanit) ovat täysin talitinttien pudottamien auringonkukan siemenien varassa. Olen silloin tällöin puhdistanut omenapuun alusen tautien välttämiseksi. Myös punatulkut ja keltasirkut syövät maasta.

Kauralyhde ei ole niin suuri suksee kuin kuvittelin. Jos talitintti saa auringonkukan siemeniä, ei se juurikaan mene lyhteelle. Ilokseni nyt ilmestyneet keltasirkut ovat joukolla lyhteen kimpussa.

Seurataan tilannetta.

Nikita Hrustsev suuressa lännessä

TV:stä tuli dokumentti (”Historia: Hrustsev Amerikassa”, 5.2.2014) Nikita Hrustsevin vierailusta Yhdysvaltoihin syyskuussa 1959. Vierailu ei ollut itse suurvaltasuhteiden kehittämisen kanalta mitenkään merkittävä. Kymmenpäiväisen vierailun päätösvaiheessa käydyt neuvottelut epäonnistuivat, mutta ei niiltä paljon odotettukaan. Vierailua voidaan analysoida molemminpuolisen propagandan näyttämönä. Käytän dokumenttia vain taustana omille ajatuksilleni.

Vierailua oli edeltänyt Richard Nixonin vierailu Moskovassa heinäkuussa 1959, jossa pidettyyn näyttelyyn oli pystytetty moderni amerikkalainen keittiö osoittamaan amerikkalaisten edistyksellisyyttä: seurasi kuuluisa ”keittiöväittely” Hrustsevin ja Nixonin välillä…

Nyt Hrustsevia kuljetettiin rannikolta rannikolle. Amerikkalaiset halusivat nähdä omin silmin miehen, jonka nimeä he eivät osanneet kirjoittaa oikein. Olihan se suuri tapaus: johtava kommunisti vieraili johtavassa kapitalistisessa maassa. Dokumentti keskittyi itse vierailuun konkreettisesti. Muutama sana on syytä lausua siitä ympäristöstä ja ilmapiiristä, joka tuolloin vallitsi.

Kommunismi oli pahinta, mitä vauraat amerikkalaiset saattoivat kuvitella 1950-luvun perhe- ja uskontokeskeisen elämänmuodon ympäröimänä. Mccarthyismi oli takana päin, mutta kommunismihysteria eli edelleen. Parituhatjäsenisen kommunistisen puolueen annettiin toimia Yhdysvalloissa kuriositeettina. Puolue oli läpeensä FBI:n soluttama.

Suurvaltojen suhteet eivät olleet edistyneet Stalinin jälkeisen ”suojasään” (1950-luvun puoliväli) jälkeen. Molemmilla valtioilla oli tarve rakentaa suurvaltakuvaa. Siihen vaiheeseen ei kuulunut sopuilu vastapuolen kanssa muutoin kuin propagandamielessä. Molemmat supervallat tarvitsivat vihollisen . Vuonna 1959 oltiin vielä kaukana aseistariisunnan alkamisesta. Välissä maailma vietiin ydinsodan partaalle Berliinissä ja Kuubassa. Aseistariisunnassa edettiin näiden varoittavien esimerkkien jouduttamana vuonna 1963.

Neuvostoliitto oli seurannut Yhdysvaltoja ripeästi atomi- ja vetypommien koeräjäytyksissä. Avaruuden valloituksessa Neuvostoliitto otti johtoaseman. Sputnik vuoden 1957 syksyllä sai minutkin pikkupoikana tiirailemaan taivaalle. Amerikkalaiset se sai suunniltaan järkytyksestä. Tajuttiin, että jos raketti lentää avaruuteen voi se yhtä hyvin saavuttaa ydinasekuormassa Yhdysvallat. Neuvostoliitto säilyi avaruuskilpailussa johdossa useita vuosia Juri Gagarinista (1961) ensimmäiseen avaruuskävelyyn (Aleksei Leonov) ja ensimmäiseen naiskosmonauttiin (Valentina Tereskova) saakka 1960-luvun puolivälissä.

Muistan hyvin nuo kilpailuhenkiset vuodet: seurasin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain yleisurheilumaaotteluja, jotka olivat tuolloin suuri tapahtuma: kapitalismi ja sosialismi siinä ottivat yhteen. Maailmanennätyksiä kaatui roppakaupalla. Kilpailu ulottui kaikille elämänalueille.

Amerikkalaiset seurasivat herra K:ta (alkukirjain englanninkielisestä kirjoitusasusta) aluksi eräänlaisena kummajaisena. Samalla hän oli jotenkin pelottava hahmo. Olihan amerikkalaisille opetettu opetusfilmeissä, miten syöksytään pulpetin alle, kun hälytyssireenit alkavat soida kommunistien ydinasehyökkäyksen käynnistyttyä.

Kasvot vakavina amerikkalaiset ottivat vastaan iloisen ja vilkuttelevan valtionpäämiehen katujen varsilla. Amerikkalaiset eivät oikein tienneet, miten tähän mieheen piti suhtautua. Varmaan koettiin kylmän sodan propagandamyllyssä tarvetta vetää matalaa profiilia: intoa ei ainakaan päällepäin sopinut näyttää.

Itse vierailu oli täynnä erilaisia välikohtauksia: puolin ja toisin käyttäydyttiin loukkaavasti, valtavat tiedotusvälineiden armeijat parveilivat herra K:n ympärillä ruokakaupassa, maatilalla, milloin missäkin.

Hrustsevista on sanottu, että hän käyttäytyi (yleensäkin) moukkamaisesti, toisaalta hän oli ovela ja taitava poliitikko, joka halutessaan varasti shown. Kun Hrustsevia loukattiin, hän unohti kaikki diplomaattiset kohteliaisuussäännöt ja iski samalla mitalla takaisin. Herra K pystyi huomattavaan verbaaliseen pisteliäisyyteen ja sai amerikkalaiset ymmälle.

Hrustsevin näytelty tai todellinen suuttumus, kun häntä ei päästetty Disneylandiin johti kohtelun paranemiseen vierailun loppupuolella: Hrustsev pääsi vihdoin puristamaan tavallisten amerikkalaisten käsiä katujen reunamilla. Hän tuli, näki ja voitti. Amerikkalaisten epäluulot sulivat ja Hrustsev nautti tilanteesta.

Hrustsev oli merkillinen mies, hyvin impulsiivinen. Hän oli joko aidosti raivoissaan saamastaan kohtelusta tai sitten hyvä näyttelijä. Tämä ukrainalainen ehkä vain antoi tunteiden näkyä paljon helpommin kuin kukaan odotti. Nykyaikaisen diplomatian historiassa Hrustsev jää mieliimme eräänlaisena reliikkinä kylmän sodan tempoilevilta päiviltä.

Jälkikäteen voi sanoa, että minkäänlainen edistyminen vierailulla itse asiakysymyksissä ei voinut tulla kysymykseen. USA:n ulkoministerinä toimi kylmän sodan soturi (Cold War Warrior) John Foster Dulles, jolta ei liiennyt mitään positiivista Neuvostoliitosta. Eisenhower taas oli Dullesin ulkopoliittisen kokemuksen varassa liki täysin. Mieleen on jäänyt lausahdus opiskeluajoiltani: Eisenhower ei pystynyt presidenttinä ”työllistämään älyllisiä voimavarojaan”… Mukavuudenhaluisena miehenä hän pelaili mielellään golfia purkkiin työhuoneessaan….

Paradoksaalista oli, miten molempien mahtavien valtionpäämiesten liikkumavara oli pieni. Sotateollinen kompleksi (Military Industrial Complex) poliittisine lobbauskoneistoineen piti molempia otteessaan. Tämä ei todellakaan ollut yhteiskuntajärjestelmäkysymys. Kannattaa muistaa, mitä Eisenhower sanoi jäähyväispuheessaan 17.1.1961. Hän nimenomaan varoitti demokratiaa uhkaavasta sotateollisesta kompleksista. Ja Eisenhower tarkoitti kotimaansa sotilasteollisia tahoja!

Vierailun loppuvaiheessa Washingtonissa tapahtuneet neuvottelut kauppasuhteiden kehittämisestä, aseistariisunnasta ja Berliinistä eivät onnistuneet lainkaan.

Voivatko suurvaltojen suhteet parantua pelkästään tällaisen vierailun synnyttämän sydämellisyyden avulla, sillä kyllä vierailuun sisältyi riittävästi ystävällismielisiä hetkiä? Olisi kiehtovaa kuvitella niin. Inhorealisti sanoo tähän heti, että se oli toiveajattelua. Tosiasiassa edellä mainitut poliittis-sotilaalliset koneistot eivät olisi sallineet etenemistä rauhankysymyksissä.

Vierailun synnyttämä positiivinen henki romahti vapunpäivänä 1960, kun venäläiset ampuivat alas U2-vakoilukoneen Neuvostoliiton yläpuolella. Hrustsev peruutti Eisenhowerin vastavierailun Neuvostoliittoon.

Kylmä sota jatkui viimaisena.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Tohtori Tuho ja muut asiantuntijat

Mikä se on se asiantuntija? Onko se sellainen, joka katselee korkeasta tornista alas ja heittelee 10 sentin kolikoita sieltä alas?

Sitä tuntee itsensä Havukka-ahon ajattelijan nykyversioksi, kun miettii asiantuntijoiden mielipiteitä vaikkapa meidän velkaantumisestamme. Joku maalaa pirun seinälle ja joku toinen taas antaa armon käydä oikeudesta: meidän valtiollamme ei ole mitään hätää.

Julkisuudessa käyty keskustelu kiteytyy muutamiin avainlauseisiin. Yhden mukaan meidän on pysäytettävä velkasuhteen kasvu nykyiselleen, toisen mukaan meidän on käännettävä velkasuhteemme laskuun, kolmannen mukaan meidän on käännettävä euromääräinen velka laskuun ja neljännen mukaan meidän ei tarvitse hötkyillä, vaan sen sijaan on kaikin tavoin vältettävä äkkinäisiä päätöksiä velkaantumisestamme.

Yhdessä ääripäässä on taloustieteen professori Turusta, Matti Viren, jonka mukaan olemme tuhon tiellä. Hän on kotimainen ”Tohtori Tuho”. Toisessa päässä meillä on keynesiläisiksi tunnistamiani taloustieteilijöitä kuten Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta ja professori Matti Tuomala Tampereen yliopistosta. Omalla spesifillä tarkkailupaikalla asioita seuraa Danske Bankin neuvonantaja Lauri Uotila omine lähestymistapoineen. Hieman yllättäen myös Aktia pankin pääekonomisti Timo Tyrväinen näkee tuho- ja leikkauskeskustelun hyvin negatiivisena.

Meillä puhutaan asiantuntijoista ikään kuin he olisivat iso yhtenäinen joukko, eränlainen Delfoin oraakkeliporukka, joka lausuu viisaita kansalaisten ihmeteltäväksi. Tosiasiassa kannattaa panna merkille, kuka puhuu ja sitten keskittyä kuuntelemaan, mitä asiaa hänellä on. Jokaisella on oma suhteellisen helposti tunnistettava ajattelutapansa.

Oma lukunsa on talouden tilasta uutisointi.

Otetaan tähän esimerkki Kauppalehden tuoreesta uutisoinnista. Etusivulla otsake kirkuu ”Velka ampaisee huippulukuihin” (onhan lehteä myytävä), sisäsivun otsake samasta asiasta kuuluu: ”Velka kasvaa ja verotus kiristyy” (lehti on jo myyty, neutraali otsake riittää) ja otsakkeen alla Lauri Uotila pilaa koko hyvän uutisen toteamalla, että ”Suomi on kokonaisuudessaan jokseenkin velaton kansantalous”. Terve.

Voitaisiin tehdä niin, että joka toisena päivänä maailmanlopun ennustaja repii otsakkeet ja joka toisena päivänä toisen laidan asiantuntija passaa, että ”eihän tässä ole mitään hätää”. Lukijat voisivat joka toinen päivä kauhistua ja joka toinen päivä henkäistä helpotuksesta.

Mutta mennnään asiaan. Yritetään saada jotain tolkkua tähän…

Otetaan pohjaksi Matti Virenin haastattelulausunnot Kauppalehdestä (4.2.2014): ”Koska julkisten menojen bkt-suhde on näin korkea, Suomea ei pitäisi kutsua markkinataloudeksi” ja jatkaa vähän myöhemmin samassa haastattelussa: ”Mielestäni Suomi on siirtymätalous vähän samaan tapaan kuin itäblokin maat kaksi vuosikymmentä sitten”.

Onko Viren tosissaan vai pelotteleeko hän vain saadakseen talouspolitiikassa aikaan haluamiaan muutoksia ? Pyrki hän kumpaan tahansa vaihtoehtoon, en pidä tällaista uhkailua asiallisena saati järkevänä.

Lauri Uotila toteaa puolestaan samaisessa Kauppalehden haastattelussa mm.: ”Valtiolla on huomattavia rahoitussaamisia, vaikka velka on noussut”. Velkasuhteesta hän toteaa, että suhdeluku oli 1990-luvun loppupuolella yli 20 prosenttiyksikköä nykyistä korkeammalla tasolla. Edelleen hän toteaa: ”Velka ei ole lähelläkään huolestuttavia lukemia”. Uotila huomauttaa, että velkaa ei pidä maksaa takaisin, vaan ”sitä on ylläpidettävä” (jolloin velan bkt-suhde luonnollisesti alenee).

Lopputulemana Uotila ohjeistaa vielä: ”Paniikkiratkaisuihin ja hirveän raskaisiin leikkauksiin ei näissä oloissa ole syytä”.

Tässä on monilta osin kysymys keynesiläisten ja antikeynesiläisten välisestä ristiriidasta. Yhtä hyvin voi eroa tulkita käsitteen austerity näkökulmasta. Toiset vastustavat henkeen ja vereen kurjistamissäästämistä (sisältää myös julkisten palvelujen leikkaukset) ja sitten on himoleikkaajat, jotka haluaisivat leikata julkista taloutta raskaalla kädellä mahdollisimman pikaisesti. Suurin osa taloustieteilijöistä sijoittuu tietenkin ääripäiden väliin.

En kaihda pistää omaa lusikkani tähän soppaan. Vaikka olenkin eri linjoilla asuntovelkahuolistamme Lauri Uotilan kanssa, on hän mielestäni oikeilla linjoilla koskien julkista velkaa. Julkista velkaa ja kotitalouksien velkaa ei pidä rinnastaa keskenään.

En ymmärrä, miksi meidän joillakin taloustieteilijöillämme on paniikki päällä. Tekemällä yksioikoisia leikkausratkaisuja murramme mahdollisuudet tervehtyvään talouteen. Ymmärrän tässä hyvin sekä Urpilaista että Kataista. Molemmat ovat juuri nyt hyvin varovaisia sanomisissaan. On syytä välttää ylireagointia, jolla mahdollisesti tyritään orastava kasvu.

Toki suhtaudun varauksella Uotilan jatkuvasti esillä pitämiin kansantalouden makrosuhteisiin (velat ja saatavat ovat yhtä suuret). Ei saatavia voi muuttaa järkevästi rahaksi kuin optimaalisissa olosuhteissa.

Odotan myös mielenkiinnolla aineettomien erien (aineettomat investoinnit) laskemista mukaan bruttokansantuotteeseen tänä keväänä, jos olen oikein ymmärtänyt. Ainakin periaatteessa Skandinavian maiden korkeiden innovaatiopanosten pitäisi nostaa bkt:tä ja alentaa velan suhdetta. Pian olemme tässä asiassa viisaampia.

Austerity-miehet (sillä miehiä he pääosin ovat) ovat hirttäneet meidät AAA-loukkuun (siitä putoamista pidetään kauhistuttavana, jota se ei ole), 60 prosentin velka/bkt -loukkuun (joka ei ole hätkähdyttävä Euroopan mittakaavassa eikä laajemminkaan), budjettivajeloukkuun (joka on suhdannesyistä siedettävä tässä tilanteessa) sekä suurten summien loukkuun (esimerkiksi valtion velan 100 mrd euron määrä, joka ei ole hätkähdyttävä).

Talouden asiantuntijoiden käyttäytyminen nostattaa kulmakarvoja sikälikin, että taannoin oltiin tavattoman huolestuneita, että hallitus pyrkii pitämään ohjelmastaan kiinni ”vaikka siltä on pudonnut pohja pois”. Nyt kun on esitetty hallituksen taholta varaumia sen suhteen kannattaako kolmen mrd lisäsäästöjä tunkea ahtaisiin aikataulurakoihin, niin austerity-miesten taholta vaaditaan jyrkkään äänensävyyn pysyttäytymään alkuperäisissä hallituksen ja VM:n säästöaikatauluissa.

Presidentti Niinistö lausui valtiopäivien avajaisissa huolensa Suomen velkaantumisesta, mikä on täysin ymmärrettävää. Puheen jälkeisessä haastattelussa hän meni hiukan pidemmälle. Minulle ei tarkkaan selvinnyt, mitä hän tarkoitti huolellaan velkavastuun siirrosta. Hallituksen tehtävänä on jaksottaa menosäästöt ja tulolisäykset tuleville vuosille. Jos presidentin tarkoituksena oli kiirehtiä säästöjä, niin en usko, että hänen asiantuntemuksensa riittää näin konkreettiseen tarkasteluun.

Emme mielestäni ansaitse Tohtori tuhon pelotteluennusteita, joita heitellään asiantuntijatornista alas. Tarvitaan viileää, paniikitonta analyysiä taloutemme tilasta ja järkevästi asetettuja maltillisia sopeutustavoitteita, jotta viriävää talouden piristymistä ei tuhota alkuunsa.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Aikuisten satuja

”Parasta olisi tehdä kaikki kerralla. Siten voidaan kansalle kertoa, että kaikki on tehty, ollaan pohjalla, enempää ei tule. Siitä syntyy positiivinen kasvukierre”. Näin totesi Helsingin Sanomissa Kimmo Sasi muutama päivä sitten. Tällaista voi lukea lapsille satukirjoista, mutta että oikein politiikan ohjenuorana…

Sasi tarkoitti, että entisten miljardisäästöjen lisäksi pitää kertalaakista toteuttaa vielä kolmen miljardin lisäsäästöt. Vaikka säästöjen loppusumma olisikin sinne päin (epäilen, että alle jäädään reilusti), olisi muutama periaatteellinen asia kuitenkin syytä käydä läpi. Ensinnäkin säästöjen suunnittelun pitää olla kovatasoista, sitten tarvitaan käytännön toteutusta varten laskelmat ja sen jälkeen tulee olla konkreettinen sisältö ja aikataulutus. Ja lopuksi vielä varsinaisessa toteutuksessa pitää onnistua nappiin. Missä tahansa vaiheessa asiat voivat mutkistua ja tosiasiassa mutkistuvatkin. Asiat eivät tule sujumaan Sasin toivomalla tavalla missään olosuhteissa. Siksi ei kansalle pidä kertoa tällaisia loruja. Ja nyt ei ole kysymys sateenkaarihallituksen toiminnasta. Tällainen yksioikoisuus ei mene läpi missään hallituksessa.

Olisihan se ihanaa, kun maailma olisi valmis: ruvettaisiin oikeasti elämään onnellista elämää. Jos suunnittelee näin auvoista tulevaisuutta, on syytä valmistautua jo etukäteen turhaumiin.

Mutta onhan näitä satulinnoja rakennettu muuallakin. Yhdysvallat purkavat parhaillaan quantative easingiä eli keskuspankin ohjelmaa, jolla ostetaan joukkovelkakirjoja markkinoilta. Vieläkin päällä olevaa – nyt jo väistyvää - taantumaa pyritään suitsimaan lisärahan tarjonnalla markkinoille. Useimmat pitävät ohjelmaa oikeana, mutta tuskin kukaan tietää, mitä osto-ohjelman vähittäisestä päättämisestä seuraa. Meillä on jälleen suuri arvoitus edessämme. Monet laskevat sen varaan, ettei tapahdu mitään dramaattista.

Setä Samuli on puskenut keskuspankissa tehtailtua rahaa markkinoille, joka on kulkeutunut tukemaan kehittyvien maiden taloutta ja valuuttoja. Kun rahan syöttämistä nyt vähennetään, ovat monet kehittyvät maat pulassa. Raha pakenee niistä.

Alun perin hyvää tarkoittaneella rahan pumppauksella on taipumus muodostaa kuplamaisia muodostelmia milloin millekin markkinalle. On jatkuvan pohdinnan aihe, mihin raha virtaa.

Pohjalla on 1980- ja varsinkin 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteen rahamarkkinoiden säätelyn purkaminen, joka johti rahan kasautumiseen asuntomarkkinoille, joka johti finanssikriisin, joka johti rahan avulla elvyttämiseen, joka johtaa uusiin kupliin……

Yksi järki-ihmisistä, nykyinen Intian keskuspankin pääjohtaja Raghuram Rajan, joka kirjoitti aikanaan mainion kirjan ”Fault Lines”, on aivan oikein todennut, että ”globaalilta rahapolitiikalta puuttuu toimiva koordinaatio” (Helsingin Sanomat, 2.2.2014). Nyt Rajan vetoaa Yhdysvaltoihin, että se tajuaisi politiikkansa vaikutukset muuhun maailmaan.

Miten edellä kuvattu vaikuttaa Suomeen?

Sasin ajatuksenjuoksussa on suuri kompastuskivi. Ei voida ennakoida maailmantalouden kehitystä riittävällä tarkkuudella. Siispä kategoriset - Sasin esittämät – kriisinhallintatoimet eivät ole oikea linjavalinta tähän tilanteeseen.

On oltava tarkkana, miten taloudellinen tilanne määritetään. Mielestäni hirttäytyminen max 60 prosentin velkasuhteeseen (julkinen velka/bkt) on hyvin arveluttavaa. En tosiaankaan ole mikään velkaantumisen puolestapuhuja, mutta fakta on, että meidän julkinen velkamme on yksi alhaisimmista Euroopassa. Velkasuhde nousee jonkin verran samaan aikaan kun sopeutus puree.

Tarvitaan pitkäaikainen sopeutus, johon sitoutuvat sekä hallitus- että oppositiopuolueet. Sopeutukseen sisältyvä palkkamaltti tarkoittaa palkankorotusten karkeasti ottaen nollatasoa (pienin veronkevennyksin) ja uusien tehtäväien välttämistä julkisella sektorilla, mistä on jo päästy kompromissiin. Talouskasvu on oleellinen väylä parempaan tulevaisuuteen. Siksi panostamisen kasvuun pitää olla vahvempaa kuin leikkauslistojen laatiminen.

Ahneuden henki johda sinä meitä

Helsingin Sanomien yleisönosastossa yhteiskuntatieteiden tohtori Olli Pusa kirjoitti suomalaisten pörssiyritysten myynnistä ulkomaille huolestuneeseen sävyyn. Aihetta on. Tämän päivän yritysten johtaminen, omistaminen ja kehittäminen on kuitenkin aika monimutkainen yhtälö.

Pusa kirjoittaa mm. ”Omistajien intressit ovat periaatteessa aika selvät, mutta yritysten päätöksenteossa ne eivät näköjään paina paljoakaan. Yritysten tavoitteet ja yritysjohtajien bonukset määritellään omistajien perimmäisten intressien vastaisella tavalla. Yritysjohto voi saada muhkeat bonukset firman myynnistä, vaikka omistajan intressissä olisi yhtiön toiminnan kehittäminen ja laajentaminen”.

Huolen ymmärtää, mutta yritän vielä hämmentää soppaa entisestään. On totta, että yritysjohdon palkitseminen on kestoaihe ja ylisuuret palkat, bonukset ja eläkkeet ovat syystäkin kritiikin kohteena. Nyt meillä on tapaus Matti Alahuhta, jonka eläke-edut ovat todella ruhtinaalliset. Tähän voi heti lisätä, että loistavia olivat Kone Oy:n tuloksetkin Alahuhdan aikana. Mutta silti palkkioiden mittavuus yleisemmällä tasolla ylittää monen mielestä kohtuuden rajat…..

Monesti vedotaan siihen, että jos meillä ei makseta ruhtinaallisesti, menevät hyvät johtajat ulkomaille. Jotkut taas ovat toivottamassa nykyiset johtajat mihin vaan, jos he vain kelpaavat, sen verran kritiikkiä yritysten johtaminen on herättänyt. On myös epäilty, ettei nykyjohtajilla olisi paljon kysyntää maamme rajojen ulkopuolella…..

Omistajien tahtotila voi olla todellakin, että liikenevä raha pistetään yrityksen kehittämiseen eikä johdon palkkioihin. Mutta onko tämä sääntö? Onko pörssiyhtiön omistajalla aina mielessä yhtiön etu? Omistajuus on hajonnut useissa tapauksissa pikkuruisiin osiin maailmalle. Kuinka tietoisia nämä omistajat ovat yritysten kehittämistarpeista? Monesti tulee mieleen, että osakkeet myydään heti, kun tienestejä on tulossa. Ei siinä paljon mietitä, mikä on yhtiön etu.

Yrityksen omistajia hellitään omien osakkeiden ostolla. Osinkoja jaetaan hövelisti. Kaikilla osapuolilla tuntuu olevan suunnaton kiire jakaa raha ulos firmasta heti, kun siihen on mahdollisuus. Työntekijät kärvistelevät asuntolainojensa kanssa ja yrittävät nostaa palkkojaan, johtajat pyrkivät saalistamaan kaikki mahdolliset edut ja omistajat eivät ymmärrä pitkäaikaisen sijoittamisen päälle riittävästi.

Kun Noka myytiin Microsoftille, oli monien huoli, miten saada ulos myyntirahat firmasta ruhtinaallisina osinkoina. Viis kehittämistarpeista. Yritystoiminnan on vallannut nopean rahan tarve. Pitkäjänteinen kehittäminen on vaarantunut. On aivan oikein, että luovutaan neljännesvuositulosten repostelulta, mutta se ei riitä.

Olen käsitellyt tätä asiaa aiemmassa blogikirjoituksessani ”Chang ja kapitalismin kritiikki” (Ha-Joon Chang on eteläkorealainen taloustieteilijä). On syytä lainata sitä tähän.

”Kapitalismin alkuaikoina yrittäjät olivat ”sankariyrittäjiä”, ts. yrittäjät sekä johtivat että omistivat yritystoiminnan, jota harjoittivat. Joseph Schumpeter totesi, että yritysten kasvaessa niiden kehittäminen, tuotekehitys ym. tarvitsivat ammattijohtamista. John Kenneth Galbraith vei asian vielä pidemmälle todetessaan, että ammattijohtajuus on väistämätön kehityssuunta nimenomaan suuryhtiöiden osalta. Johtajuus siis irrotettiin omistajuudesta. Tämän päivän näkökulmasta menneiden vuosikymmenien pohdinnat saattavat tuntua triviaalilta, mutta sitä ne eivät ole. Asioita pohdittiin silloin tähän tyyliin: Kenen asialla ammattijohtajat oikein ovat? Onko ammattijohtajien tarkoitus kasvattaa vain yrityksen liikevaihtoa ja unohtaa omistajien etu? Oliko tarkoitus nostattaa vain toimitusjohtajan omaa gloriaa ja unohtaa, että omistajat halusivat tuottoa sijoittamalleen pääomalle?

Kysymys on kannustinongelmasta. Yksi tapa hoitaa asia oli johtajille annetut kannustimet , joiden seurauksena odotettiin johdon pyrkivän maksimoimaan yrityksen voiton. Omistajan näkökulmasta tämä ei kuitenkaan usein riittänyt. Omistajat halusivat voittojen määräytyvän siten, että nimenomaan he – omistajat – saavat suurimman edun yrityksen toiminnasta. Tähän keksittiin lääkkeeksi 1980-luvulla omistaja-arvon maksimointi. Ratkaisevaksi tuli ammattijohtajan kyky tuottaa rahaa omistajille. Toimitusjohtajan palkkio sidottiin juuri tähän taitoon. Jaettavaa voittoa voitiin kasvattaa esim. leikkaamalla kustannuksia (työvoimaa, investointeja, palkkoja jne.). Omistajat saivat palkkionsa osinkojen suurentamisen kautta ja siten, että yritys osti omia osakkeitaan.

Toimitusjohtajat kytkettiin tähän konseptiin siten, että osakeoptioiden osuutta heidän palkastaan nostettiin. Chang mainitsee, että ensimmäisenä omistaja-arvon käsitettä käytti Jack Welch, itsekin ammattijohtaja (General Electric) vuonna 1981. Aluksi uusi ajattelu näytti taivaanlahjalta. Yritysten voitto-osuudet kansantuotteesta lähtivät nopeaan nousuun. Vaikutti siltä, että oli kehitetty todellinen winwin-menestystarina (yritys hyötyi, omistajat hyötyivät, johtajat hyötyivät) . Johtajien palkat joka tapauksessa räjähtivät käsiin. Vanha epäluulo, etteivät ammattijohtajat osaa oikealla tavalla hyödyttää omistajia, katosi. John Kenneth Galbraith tajusi edessä olevan haasteen jo paljon ennen kuin Welch keksi käsitteensä. Työpaikkoja vähennettiin armotta, alihankkijat pantiin lujille, poliitikkoja uhattiin työpaikkojen siirtämisellä halvemman työvoiman maihin, palkkoihin – varsinkin ”vapaan palkanmuodostuksen” maissa - kohdistettiin kova alentamispaine jne. Galbraith esitti kaukonäköisesti jo 1950-luvulla, että tuleva kehitys vaatii laajenevaa sääntelyä ja vahvaa ammattiyhdistystä.

Vallitsevan trendin julma logiikka toimi juuri päinvastaiseen suuntaan. Sääntelyä purettiin ja ammattiyhdistys – varsinkin Yhdysvalloissa ja Englannissa – ajettiin alas. Hyödyn saajiksi jäivät, kuten oli tarkoituskin, omistajat ja toimiva johto.

Yritysten voittojen kansantuoteosuuden kasvaessa investoinnit ovat kärsineet. Omistajakeskeisyys ja ahneus ovat keskeisiä syitä sille, että teollinen tuotanto on laiminlyöty monissa länsimaissa. Tuotannolliseen toimintaan sijoittaminen ei ole kerta kaikkiaan ollut riittävän tuottoisaa. Rahamarkkinoilla voittojen ripeä kotiuttaminen tuotti onnistuessaan nopean, mutta lyhytaikaisen hyödyn. Chang kärjistää arvionsa niin pitkälle, että omistajat ikään kuin antavat yrityksen ajautua ongelmiin: lyhyen ajan tuotto-odotusten takia pitkäkestoinen sijoittaminen on kärsinyt ja välttämättömät investoinnit ovat jääneet tekemättä.

Changin merkittävä havainto on, että kun ennen 1980-lukua yhdysvaltalaiset yritykset käyttivät omien osakkeiden ostoon alle viisi prosenttia voitosta, niin vuonna 2008 ostot olivat uskomattomat 280 prosenttia!

Tavoitteena pitäisi olla pitkäksi aikaa sitoutuneet sidosryhmät (vaikka osa sijoittajista olisikin lyhyen ajan taktikoijia). Keinoja on useita: käytetään useita osakesarjoja (joilla on erilainen äänivalta), työntekijöiden edustus yrityksen johdossa (esim. Saksa), osittainen valtio-omistus (hyvin monet länsimaat), yritysten ristiinomistus (Japani). Kaikissa näissä on tietenkin omat haasteensa. Ne ovat kuitenkin tapoja sitoa omistajuutta pidemmäksi aikaa vaihtoehtona ”liikkuville osakkeenomistajille”.

Pankkiirin painajainen

Hesarissa oli vastikään mielenkiintoinen artikkeli , joka käsitteli finanssikriisin myllerryksissä potkut saaneen saksalaisen pankkiirin Rainer Vossin ajatuksia lähimenneisyyden finanssisotkuista. DocPoint-festivaaleilla esitettävä dokumentti ”Master of Universe” kuvaa itseriittoista pankkimaailmaa finanssikriisin aikaan Vossin näkemänä. Perustan tämän kirjoituksen hänen haastatteluunsa. Hyvin moniin Vossin arviointeihin voi yhtyä, mutta hänellä on myös joitain kysymyksiä herättäviä mielipiteitä.

Dokumentti on haastattelun perusteella kuvaus vakaan perinteisen pankkimaailman muuttumisesta riskipitoiseksi businekseksi.

Erittäin tärkeä näkökulma on pankkimaailmaa laajempi näkökulma. Kysymys on isoista yhteiskunnallisista muutoksista, joita Voss kuvaa seuraavasti: ennen osakkeita pidettiin neljä vuotta, ”nykyään 22 sekuntia”. Tuossa ajassa ei tietenkään voi tapahtua mitään tuotannollisen tai palvelutoiminnan muutosta, mutta ainahan voi lyödä vetoa.

Vossin mukaan ”sijoittajat elävät omassa ilmatiiviissä maailmassa, joka ei ole kosketuksissa muun todellisuuden kanssa”. Aiemmissa hyvissä finanssikriisiä koskettelevissa dokumenteissa on syyllistetty voimakkaasti pankkiireja, eikä syyttä. Nyt Voss ottaa näkökulmaksi rahamarkkinoiden muutokset ja sijoittajien ahneuden. On tietenkin äärimmäisen vaikeaa sanoa, milloin businessympäristöä edistävä sijoitustoiminta muuttuu ahneiden pelureiden temmellyskentäksi.

Kun näkökulmaa laajennetaan laajoja ihmisryhmiä koskevaksi euforiaksi, tullaankin asian ytimeen. Jotain fundamentaalista on tapahtunut, joka viittaa ihmisten malttamattomuuteen ja sokeaan vimmaan, jolla menestystä pyritään hakemaan. Mutta onko tässä kysymyksessä ”vain” samanlaisen ilmapiirin toistumisesta, joka vallitsi yhtä voimakkaana 1920-luvun lopulla tai IT-kuplan yhteydessä 1990-luvun lopulla?

Ihan kaikki ei kuitenkaan natsaa. Voss on äärimmäisen pessimistinen: poliitikot eivät ryhdy sääntelytoimiin (en ole näin pessimistinen, toimiin on jo ryhdytty), sijoittajia ajaa ahdinkoon pohjaton ahneus (pitää osin paikkansa) ja pieni osa ihmisistä omistaa nyt suurimman osan maailman varallisuudesta (pitää paikkansa). Kriisi laajenee edelleen, seuraava uhri on Ranska (onhan se mahdollista, ehkä kuitenkin epätodennäköistä) ja tästä seuraa koko talousjärjestelmän luhistuminen (tokkopa sentään).

Näen niin, että kun ihminen kokee kovia, hän projisoi omat koettelemuksensa kaikkea ympäristöä koskevaksi. Omista tunnontuskista vapautuakseen hän avautuu kaikkien kiinnostuneiden arvioitavaksi.

Riisuttuna liioittelevasta determinismistä Vossin puheenvuoro on tärkeä. Maailman muuttuminen rahamarkkinoiden ja sijoittajien kautta ennalta-arvaamattomaksi rahapelikentäksi on osaltaan tapahtunut tosiasia. Tämän pelin lopputuloksena ovat mm. ammottavat tuloerot.

Arkisissa huolissa sinnittelevä kansalainen on kaikesta tuosta kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä. Rahamaailman eliksiirien rinnalla hyvinvointiyhteiskunta kuulostaa luutuneelta muinaisjäänteeltä. Pitäisi kuitenkin muistaa tavallisen ihmisen arki. Tauti on päällä monissa kehittyvissä maissa (Ukraina, Syyria, Egypti…..). Oligarkit - muutamat ”onnistujat” - korjaavat potin, muut jäävät mellakoimaan kadulle.