Maantieteelle emme mahda mitään!

Washington Post on julkaissut tutkimuksen, jossa amerikkalaiset saivat ottaa kantaa Ukrainan tilanteeseen ja mm. saivat sijoittaa Ukrainan maailmankartalle. Vastauksista piirretystä kartasta muodostuu haulikkokuvio: Ukraina sijaitsee melkein missä vain. Tästä iltasanomat sai aiheen kirkuen otsikoida, että Ukraina sijoitettiin monen kyselyyn vastanneen toimesta Suomeen. Vastausten suurin osumatihentymä oli kuitenkin suurinpiirtein Ukrainan tai lähialueen kohdalla.

En tiedä kumpi on järjettömämpää amerikkalaisten yleissivistyksen puute vai Iltasanomien itsekeskeinen ”Ukraina sijaitsee Suomessa” -uutisointi. Lehti olisi ihan yhtä hyvin voinut tehdä jutun siitä, että useat amerikkalaiset sijoittivat kartalla Ukrainan Yhdysvaltoihin!

Katso kartta tästä!

Olen seurannut näitä varsinkin Yhdysvalloissa suosittuja dummies-ohjelmia, jossa tavalliset (?) kansalaiset vastailevat yleissivistystä koskeviin kysymyksiin. Asetelma on se, että Ihmiset saavat nolata vapaasti itsensä. Amerikkalaiset ovat otollinen kohderyhmä tällaiselle, koska ovat niin rohkeita vastaamaan kyselyihin riippumatta siitä tietävätkö asiasta mitään. Suomalaiset suhtautuvat tietämättömyyteensä paljon kriittisemmin.

Dummies-ohjelmissa asetelma on usein se, että naurajat ovat yleisönä paikalla. Siis hieman enemmän tietävät ihmiset nauravat itseään vähän tietämättömimmille ihmisille. Siinä koko ohjelmaidea!

Huolissaan tästä Washington Postin kyselystä voidaan olla siksi, että monissa hyvin tärkeissä kysymyksissä tarvittaisiin kuitenkin pohjatietoja, että voitaisiin ottaa kantaa. Yleissivistyksen puute ja tietynlainen nurkkakuntaisuus on todella silmiin pistävää.

Kyselyssä tiedusteltiin mm. amerikkalaisten halukkuutta interventioon Ukrainaan. Voimankäyttöön oli sitä suurempi kannatus mitä heikompi käsitys oli Ukrainan sijainnista. Washington Postin tutkijat ihmettelivät, miksi maantieteestä tietämättömät halusivat eniten käyttää voimakeinoja Venäjää vastaan.

Itse en ihmettele lainkaan. Tietämättömyys on paha tauti, koska se sisältää itsekritiikin puutteen voimankäytöstä lähtien ja kuvitelman Yhdysvaltain kaikkivoipaisuudesta. Monille amerikkalaisille maailma loppuu Yhdysvaltain rajalla ja muu maailma on enemmän tai vähemmän hämärän peitossa. Niinpä siihen voidaan kohdistaa irrationaalista vihaa ilman järjen käytön suodatusta.

Kysymys ei ole siitä, etteikö tietoa olisi tarjolla yllin kyllin helposti omaksuttavassa muodossa, vaan siitä, että tietomäärä polarisoituu, koska osa ihmisistä ei halua tietää (!) tai priorisoi oman aatteen tai päähänpinttymän objektiivisen tiedonhankinnan edelle.

Periaatteellisemmalla tasolla voidaan pohtia, mikä on tiedon merkitys kansainvälisissä suhteissa. Asetu vihollisesi asemaan, neuvoi aikanaan Robert McNamara. Minusta tätä voisi soveltaa laajemminkin: pyrittäisiin ymmärtämään – vaikkei välttämättä hyväksymään – toisten kulttuuria.

Taistelu etupiireistä, patoamispolitiikasta ja informaatiosta

Tämä on 500. blogikirjoitukseni.

On ehkä syytä palauttaa mieliin toisen maailmansodan jälkeiset turvallisuuspoliittiset periaatteet, koska nykypäivän Ukrainan tilanne heijastelee kylmän sodan teemoja.

Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläs 1940-luvun lopulla George F. Kennan pyrki ja onnistui määrittämään Yhdysvaltain turvallisuuspoliittiset intressit vuosikymmeniksi eteenpäin tarkkasilmäisellä dokumentoinnillaan.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”

Kennanin X-artikkelin nimellä tunnetusta Policy of Containmentista (hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50 vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Miltei välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista varustautumista?

Kennanin trauma syntyi siitä, että hän pyrki ajamaan läpi Policy of Containmentia diplomaattisin keinoin ja hänen kilpailijansa (ja ystävänsä) Yhdysvaltain virkamiesjohdossa, Paul Nitze painotti sotilaallista läsnäoloa Policy of Contanmentin soveltamisessa.

Jossakin vaiheessa Kennan oli melko katkerakin Nitzelle, koska katsoi tämän anastaneen patoamispolitiikan käsitteen ja muuttaneen sen sisältöä sotilaallisen patoamisen suuntaan. Yhdysvaltain poliittinen johto seuraili Nitzen linjaa.

Venäjän valtapiiri on kaventunut Kennanin päivistä melkoisesti. Entiset neuvostotasavallat ovat itsenäistyneet. Venäjä haikailee valtapiirinsä (etupiirinsä) ulottamista takaisin entisten neuvostotasavaltojen alueelle, tuskin kuitenkaan vanhan itäblokin alueelle. Yhdysvallat taas havittelee oman valtapiirinsä levittämistä entisten neuvostotasavaltojen alueelle esim. rauhankumppanuushankkeen avulla.

Onko tämän päivän poliittisella tilanteella yhtymäkohtia Kennanin Policy of Containmentiin? Uskoisin George F. Kennanin – jos hän eläisi - seuraavan huolestuneena Yhdysvaltain etenemistä Venäjän rajoille. Kysymys ei ole enää patoamispolitiikasta, vaan vaikutusvallan levittämisestä entisten neuvostotasavaltojen alueelle. Venäjä kokee tämän aggressiona itseään kohtaan. Itse asiassa nykyisestä tilanteesta löytyy yhtymäkohtia kylmän sodan tilanteeseen: 1950-luvulla Yhdysvallat liittolaisineen ympäröi Neuvostoliiton - paitsi Natolla - niin myös CENTO- ja SEATO- sopimuksilla, joiden tarkoitus oli estää neuvostokommunismin eteneminen Lähi- ja Kauko-Idässä.

Venäjä kokee myös EU:n assosiaatiosopimustavoitteet (Ukraina, Moldova, Valko-Venäjä, Armenia, Azerbaidzhan ja Georgia) itselleen epämiellyttäviksi, koska sillä on tavoitteena kilpaileva euraasialainen unioni.

Käsitykseni on, että Venäjä on konservatiivisen varovainen, jos ajatellaan sen etenemistä perinteisen turvallisuusvyöhykkeensä ulkopuolelle. Se ei todellakaan havittele etupiirinsä ulottamista Itä-Euroopan alueelle (Transnistrian alue on poikkeus).

Länsi tuskin pystyy tarjoamaan riittävän suurta taloudellista apua, jotta elinolosuhteet ratkaisevasti paranisivat köyhässä Ukrainassa. Nykyisen kriisin oloissa Venäjä ei varmaankaan tunne myötätuntoa ukrainalaisia kohtaan (pois lukien venäläinen vähemmistö). Tästä kaikesta seuraa Ukrainan taloudellinen hätä. Eteenpäin ei päästä sillä, että länsi yrittää ulottaa vaikutusvaltaansa yhä lähemmäs Venäjän rajaa, vaan EU:n, Yhdysvaltojen ja Venäjän yhteisillä toimilla, jossa jokainen kunnioittaa toistensa intressejä. Valitettavasti tänä päivinä on liki mahdotonta ajatella tällaista yhteistyötä. Valtioiden välit ovat siihen aivan liian tulehtuneet.

Entä jos patoamispolitiikka käännetään toisin päin? Venäjä pyrkii estämään lännen vaikutuksen leviämisen rajoilleen. Jälleen taistelu käydään – nyt venäläisittäin – rauhanomaisen ”kennanilaisen” patoamispolitiikan ja ”nitzeläisen” sotilaallisemman patoamispolitiikan välillä.

Rauhanomainen patoamispolitiikka on nähdäkseni selkeästi Venäjän tavoite, mutta vain sen asettamilla ehdoilla. Meneillään on poliittinen jännityksen lietsonta ja eripura molemmin puolin. Venäjä on nyt selvästi aloitteentekijä riidan ja vihan kylvön haastamisessa, eikä sille oikeutetusti löydy ymmärtäjää lännessä. Tilanne voi vakautua – joskaan ei ratketa – kun molemmat osapuolet toteavat rajojensa tulleen vastaan.

Valitettavasti Venäjälle näyttää olevan yhdentekevää, miten autoritäärinen tai diktatorinen henkilö Ukrainaa johtaa, kunhan hän on venäjänmielinen. Tämä ei auta ukrainalaisia, joiden köyhyys on eurooppalaisittain hälyttävää. Tyypillisesti tässä tilanteessa puhkutaan toinen toistaan kovempia propagandistisia puheita. Niillä ei todellakaan ratkaista mitään, mutta voidaan herättää eri maiden kansalaisissa huolta tulevaisuudesta.

Esimerkkinä tällaisesta mielipiteiden ilmaan laukomisesta on Cato-instituutin vanhemman tutkijan Andrei Illarionovin lausunnot, jossa hän on jo jakanut Euroopan maita Venäjän etupiiriin ja pelotellut milloin mitäkin maata Venäjän hyökkäysuhalla. Tämä on kylmän sodan perinteestä johdettavissa oleva kuvio: ilma on täynnä spekulaatioita. Illarionovin puheet perustuvat hänen aiempaan kuviteltuun tai todelliseen asemaansa Moskovassa. Mielipiteet eivät perustu faktoihin, vaan arvauksiin, joita media ahnaasti ottaa pureskeltavakseen.

Cato-instituutti on minun luokituksessani äärioikealla oleva amerikkalaisten miljardöörien perustama thinktank, jolle kaikki Venäjässä (ja Illarionoville henkilökohtaisesti) on vastenmielistä. Cato-instituutti ei asetu suoraviivaisesti demokraatit-republikaanit akselille. Se on monissa kysymyksissä äärilibertaarien äänitorvi.

Kun Cato-instituutti korosti muutama vuosi sitten, että Yhdysvaltain ei pidä olla Venäjän reuna-alueilla mukana missään muussa toimenpiteissä kuin niissä, jotka suoraan lisäävät VAIN Yhdysvaltain (eikä muiden maiden) turvallisuutta, on se kaikkea muuta kuin tuki ja turva niille, jotka siltä tukea hakevat.

Vielä paremmaksi pistää Georgian Saakashvili, jonka mukaan ”Putinin logiikka menee niin, että seuraavaksi hän etenee Moldovaan ja Latviaan, ehkä jopa Puolaan”. Ei siinä paljon natot paina, kun propagandistit kilpailevat siitä, kuka saa sanotuksi mehevimmän uhkauksen.

Finnbay-saitti on osa tätä infosotaa. Sen taustalla näyttäisi olevan taho, joka haluaa viestittää neutraalin uutistoiminnan joukossa disinformaatiota herättääkseen hälyä ja ahdistusta. En yllättyisi, jos taustalla olisi - ainakin alkeellisella tasolla - organisoitua toimintaa. Epäuskottavuudessaan propaganda ei poikkea juuri vanhasta neuvostotyylistä.

Nokia ja Suomen yritystoiminnan suurimmat virheet

Helsingin Sanomissa oli 6.4.2014 todella mielenkiintoinen historiakatsaus suomalaisen yritystoiminnan suurimpiin virheisiin: ”10 pahinta bisnesmokaa”. Asiantuntijoiden erittelyt olivat monipuolisia, tällaista oli ilo lukea. Toivottavasti tämän vastapainoksi julkaistaan lista suurimmista onnistumisista. Aihe on niin laaja, ettei kommentointi voi ulottua kuin pieneen osaan esille otetuista yrityksistä. Keskityn itse asiassa tässä vain Nokiaan.

Nokian lukuisia virheitä ei lueta 10 suurimman businessvirheen joukkoon noin yleisesti HS:n valitsemien asiantuntijoiden mielestä, vaikka osa ne kymppisakkiin sijoittikin. Itsekin suhtaudun ristiriitaisesti Nokian virheiden käsittelyyn. Nokia ei ole tehnyt klassisia virheitä, kuten HS:n jutun muutamat firmat. Ongelman ytimessä on, että Nokia ehti kasvaa niin suureksi, että sen epäonnistumisten vaikutus ulottuu ainakin vuosikymmeneksi koko Suomen talouteen. Kim Lindström määrittää kahdentyyppisiä bisnesmokia: toisaalta yksittäiset virhepäätökset ja toisaalta ”kokonaisen kehitystrendin” virheen, joka ”voi koostua useista virhepäätöksistä”. Nokia on lähempänä viimeksi mainittua. Lisäksi Nokian aseman tarkastelua vaikeuttaa se, että se koki sekä valtavan menestyksen että valtavan tappion. Ja mittaluokka on kansantalouden tasollakin suuri.

Vielä on todettava, että Nokia on niin tuore tapaus, että ”historian jatkumon” pölypilvi ei ole vielä sen osalta laskeutunut. Nokiasta ei voi sanoa vielä mitään lopullista, kuten Martti Häikiö antaa ymmärtää.

Lähtökohta tarkastelulleni on Nokian mahtava menestys koko Suomen taloushistoriassa. Sille ei löydy vertaa, sillä Nokia oli parhaimmillaan globaalien brändien joukossa aivan kärjessä kaikki maailman yritykset huomioon ottaen. Vieläkään tätä loisteliasta tarinaa ei Suomessa täysin ymmärretä. Masokistinen ja sadistinen syyttely kilpailevat tasapäin sen osoittamiseksi, että jotain meni pieleen. Ja useimmat ovat vielä varmoja siitäkin, mikä meni pieleen. Ongelma on, että eri henkilöillä pieleen menemisen kohteet ovat erilaisia.

Käyn läpi asiaa omasta näkövinkkelistä. Lainaan aluksi HS:n käyttämiä asiantuntijoita. Pörssisäätiön Sari Lounasmeren mukaan Suomen kaikkien aikojen bisnesmoka oli ”Nokian matkapuhelimiin liittyvät tuotekehityspäätökset”. Joiltakin osin voin tähän yhtyä. Esimerkiksi kosketusnäytöissä Nokia tuli jälkijunassa (epäonnistuttuaan sitä ennen omassa kosketusnäyttöpilotissaan) . Sen sijaan Lounasmeren arvio, että virhe oli siinä, ettei tarpeeksi ajoissa siirrytty Windowsiin on jo todella menneeseen aikaan kohdistuva ”arvaus”. Nokian olisi siis pitänyt heittää Symbian-käyttöjärjestelmä mäkeen jo siinä vaiheessa, kun Microsoftin pojat ennustivat, että Windows-käyttöjärjestelmästä tulee vallitseva matkapuhelimissa ja Nokiasta tulee pelkkä laitevalmistaja. Jos sanoo melkein samassa lauseessa oikeita asioita, mutta väärin argumentein, niin mikä on johtopäätös? Kyllähän matkapuhelinalasta tuli käyttöjärjestelmien kisa, mutta kuka osasi arvata lähes 10 vuotta sitten, mikä taho voittaa?

Jorma Ollila raottaa muistelmateoksessaan (jonka olen arvioinut tässä blogissa), että Nokiassa tajuttiin käyttöjärjestelmien ja ohjelmisto-osaamisen, tärkeys mutta ei kuitenkaan osattu ratsastaa oikealla hevosella. Enkä yhtään ihmettele vaikeutta. Ei tässä ole mitään kaikkitietävän oikeaa ratkaisua, vaan sattumillakin on suuri merkitys.

Otetaan esimerkiksi Apple. On helppoa sanoa, että Nokia aliarvioi ”hedelmäfirmaa”, kuten Tero Ojanperä sanoi suuressa ylemmyydentunnossaan, kun Apple oli saamassa ensimmäisiä menestyksiään matkapuhelinbisneksessä. Mutta kuka olisi pärjännyt läpimurron hetkellä Applelle? Kysymys oli paljon muustakin kuin teknisesti etevästä laitteesta. Kysymys oli tuotteen ympärille rakennetusta vertaansa vailla olevasta hypetyksestä. Tämä ei sinänsä ole ainutlaatuista (ja on sitä paitsi tätä nykyä Applen osalta jo hieman väljähtänyt), sillä muistan kyllä Bill Gatesin suuret päivät, kun hän oli kaikkien ropelipäiden suuri guru. Hän teki kaiken oikein virnuillessaan IBM:n kustannuksella, joka rupesi muistuttamaan dinosaurusta. Toista oli Microsoft. Kokoonnuttiin suuriin hartaustilaisuuksiin messuille kuulemaan sanaa. Tajusin yhtäkkiä suuren huijauksen, kun olin eräässä tällaisessa uuden Officen esittelytilaisuudessa ja ohjelmiston esittelijä ”ihastutti” jollain tekstinkäsittelyn kannalta minimaalisella uudistuksella. Se siitä.

Kim Lindström pitää pahana erheenä, kun Stephen Elop ”antoi julkisesti kuolemantuomion” Symbianille ja Meego-puhelimille. Sanoisin, että nämä ovat vain osaselityksiä. Virhehän se oli, kun Elop kuoppasi Symbianin liian aikaisin ”palava öljylautta ” -vertauksellaan, mutta ei lainkaan niin ratkaiseva kuin kuvitellaan. Mitä tulee Meego-käyttöjärjestelmään, niin sen saaminen menestystuotteeksi olisi ollut yhtä vaikeaa, jos ei vaikeampaa kuin Windowsin. Turha näihin on takertua.

Vesa Puttosen mielestä pahin virhe oli Nokian omien osakkeiden massiivinen osto. Laskelmien mukaan Nokia käytti tähän tarkoitukseen 19 miljardia euroa vuosina 2003-2008 ja ostot tapahtuivat noin 16 euron osakekurssilla. Piti pönkittää osakekurssia osinkojen kustannuksella. Nokia maksoi omista osakkeistaan aivan liian paljon.

Tämä on tietysti osittain jälkiviisautta, mutta sisältää myös osasyyn aiheutuneelle katastrofiille. Kun Nokian kassa hupeni, se ei pystynyt varoillaan pelastamaan yhtiötä, kun sillä alkoi mennä huonosti. Amerikkalaiset osakkeenomistajat eivät paljoa piitanneet pitkäaikaisien sijoittamisen hedelmistä, vaan halusivat panna nokiat lihoiksi, kun oli jotain saatavilla.

Mitä ajattelen tästä? Vastakkain piti asettaa Nokian menestymisen mahdollisuudet tulevaisuudessa sillä vaihtoehdolla, minkä se valitsi (Windows) ja toisaalta kassan syönti. Olisiko siis Nokia onnistunut kassallaan (säilyttäessään sen) pelastamaan älypuhelimensa, kun se olisi saanut useita vuosia kehittää Windows-Lumioita pankkitilimiljardeillaan?

Emme tiedä, mutta epäilen vahvasti, ettei olisi tullut tulosta tästäkään strategiasta. Windows ei ollut - yksinään ilman toista kivijalkaa - riittävän menestyksekäs tuote. Olin yksi niistä, jolla oli väärät odotukset.

Mikä jää jäljelle? Mielestäni jäljelle jää mielikuvituksettomasti ja vastenmielisesti Android-vaihtoehto. Miksi? Koska Nokia olisi pystynyt sillä kilpailemaan Samsungin kanssa johtoasemasta kännykkämarkkinoilla. Olen tosin sitä mieltä, että Nokia ei olisi pärjännyt Samsungille, mutta se olisi saanut riittävän suuren osan Android-kakusta, että se olisi selvinnyt kuolemanlaaksosta. Nyt meillä siis olisi Android-Nokia noin 20 prosentin markkinaosuudella, jolla olisi lunastettu markkinoiden kakkospaikka.

Lopulta kysymys oli siis käyttöjärjestelmävalinnasta. Android-puhelimena Nokia olisi poistanut toisen ongelmansa eli avainsovellusten liian pienen määrän.

Toissijaisia ja siten vähäisempiä olivat ”erottovuustekijä” (eli siis, että Nokialla olisi ollut oma Windows-brandinsä) ja operaattoreiden toive saada laajempi eri valmistajien puhelinvalikoima, jotta tasapäisiä ekosysteemejä olisi ollut markkinoilla useampia. Juuri nämä jälkikäteen ajatellen vähäisemmät perusteet ohjasivat Nokian päätöksentekoa.

Oliko siis kysymyksessä Suomen teollisuuspolitiikan jättisuuresta mokasta? Mielestäni tätä virhettä, että valittiin väärä käyttöjärjestelmä, ei voida verrata esimerkiksi UMTS-huutokaupan täystuhoon. Nokian kohdalla kysymys oli ”vain” ohjelmisto- ja käyttöjärjestelmästrategian väärästä valinnasta. Ongelma oli eräässä mielessä jättimäinen, nimittäin Nokia oli ehtinyt kasvaa niin suureksi, että se pankkikieltä käyttääkseni oli ”too big to fail”. On kuitenkin muistettava, että siitä kaatui kuitenkin ”vain” sinänsä tärkeä kuluttajatuoteosio. Verkkofirmana se ei ole epäonnistunut, vaan on elossa ja voi olosuhteisiin katsoen kohtuullisesti.

Elektroniikkatoimialan kansantaloudelliset tappiot ovat joka tapauksessa olleet jättimäiset ja koko Suomen talouden huono kunto johtuu osin tästä. Siksi väärät valinnat harmittavat.

Niin, jos etsitään Suomen taloushistorian suurimmat onnistujat ja epäonnistujat, voisi Nokia olla hyvin molemmilla listoilla ja kärkipäässä. Oliko Nokia lopulta vain liian iso Suomeen – ei tosin aluksi, mutta säilyäkseen vuosikymmeniä meidän kruununjalokivenämme? Jotkut sanovat, että ulkomainen toimitusjohtaja tai johto (hallitus) ei nähnyt kansallista ulottuvuutta ja suhtautui sen takia pienemmällä intohimolla Nokiaan. Vai olisiko Nokian päinvastoin pitänyt pääkonttoreineen muineen irrota kokonaan Suomesta ja lähteä suureen maailmaan?

Toisaalta Nokia ehti jo osoittaa, että Suomessa on kapasiteettia mihin vaan. Onko se mikään ihme, että osa Nokiasta häviää, kun vastassa on koko läntisen maailman ja koko Aasian johtavien valtioiden jättifirmat?

Iso paha K

Eva on julkaissut tutkimuksen, joka kertoo kielteisistä asenteistamme. Tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista uskoo, että kateus vaivaa meitä vahingoksi saakka. On helppoa liioitella kielteisiä tuntemuksiamme. Yritän seuraavassa tarkastella kateutta useammasta eri vinkkelistä.

Kalle Isokallio kertoi joskus juttua, jossa keskushenkilönä oli kaveri, joka oli kateellinen kaikille. Hän ei nähnyt toisen menestyksessä mitään hyvää. Toisen menestys oli ikään kuin häneltä pois. Sanalla sanoen hän oli luuseri. Sitten hänellä kävi tuuri. Hän voitti lotossa päävoiton. Miten hänen suhtautumisensa muuttui? No, nyt hän projisoi oman kateutensa muihin ihmisiin. Muut olivat kateellisia hänelle. Hän oli edelleen luuseri!

Tuo edellä oleva tuo mieleeni ajatuksen, että ovatko ne ihmiset, jotka kaikkien voimakkaimmin syyttävät muita kateudesta, itse tosiasiassa hyvin katteellisia. Jotkut toiset taas eivät ole millänsäkään omasta tai toisten menestyksestä.

Joskus kuulee määritelmällisen eron kahden kateuden välillä: kateus on tuhoavaa: jos jollain on jotain, niin se halutaan toiselta pois. Toinen kateus on kilpailuun kannustavaa: jos toisella on, niin sama halutaan itsellekin. Esimerkkimaatkin löytyvät heti kättelyssä. Ensin mainittua edustaa Suomi ja toista USA. Sanonpa tähän, että kovin kaavamaista ja epäuskottavaa ajattelua: kumpikaan kateus ei ole erikoisen jalostavaa.

Mitä jos puhuttaisiin pienemällä suulla koko tuosta K-käsitteestä. Siitä on tullut kaikkeen sopiva solvaussana. Entä jos annettaisiin kateuspuheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Ei välitettäisi puheista, jos niistä ei aiheudu suoranaista henkilökohtaista tai yritys/yhteisökohtaista haittaa.

Voin vakuuttaa, että kaikkien muidenkin valtioiden kansalaiset puhuvat sävyyn ”tämä on sitä meille niin tyypillistä kateutta”. Kaikki puhuvat kateudesta ikäänkuin se olisi juuri meidän kansakuntamme geeneissä. Tällaisesta puhuvat haluavat saada aikaiseksi muutoksen puheidensa avulla: toiset ne osaa, mutta me emme.

Kateus-sanan käyttö on hyvin paheksuvaa: ”kehtaakin kateellinen puhua tuollaista”. Omaan itseen kohdistuvaa kateutta käytetään siis taktisesti keinona, jotta muut ymmärtäisivät, että en saavuttanut haluamiani tuloksia, koska toisten kateus vei pohjan työltäni.

Olen sitä mieltä, että kaksi sanaa joutaisi hyvin kriittisen tarkastelun kohteeksi: toinen on ”ahneus” ja toinen on ”kateus”. Kysymys on lähinnä leimaamisesta eikä rakentavasta kritiikistä. Kerran kysyin eräältä pankkitoimihenkilöltä, mistä hänen mielestään johtui finanssikriisi. Vastaus tuli heti: ”ahneudesta”. Sillähän pajatso tyhjeni. Ei siihen ole mitään lisättävää. Mitäpä tuota erittelemään.

Muistan kerran, kun kuuntelin Pekka Himasta, joka käytti Ville Valoa esimerkkinä kateuden kohteesta. En oikein missään vaiheessa ymmärtänyt, miksi meidän pitäisi olla kateellisia Ville Valolle tai Lasse Virenille tai Esa-Pekka Saloselle. Luulenpa, että ylivoimainen enemmistö on ylpeä urheilu- tai viihde- ym. sankareistamme. Päinvastoin on hienoa, että suomalaisten rock-tähtien kansainvälinen menestys on kasvanut portaittain 1960-luvulta tähän päivään tultaessa. Pikemminkin olisi huolestunut, mitä tulee näiden viime vuosien menestyksien jälkeen.

Joskus, kun tuodaan esille, että köyhä on kateellinen rikkaalle tekisi mieli sanoa, että ei se köyhän kateus ole mitään verrattuna siihen, miten kateellinen rikas voi olla toiselle rikkaalle. Finanssikriisin yhteydessä rikastuneet – siis kun puhuttiin loputtomasta saalistushimosta – tökkivät toisiaan eteenpäin rikkauksien tiellä pyrkien lyömään aina entiset ennätykset.

”Kateus on voimakkaimmillaan silloin, kun se kohdistuu vain vähäsen parempiin”, toteaa kaikkitietävä Wikipedia ja on siinä oikeassa. Tuloeroista puhuminen on vaikeaa, koska asiasta puhuminen leimataan helposti kateudeksi. Kuitenkaan kukaan ei voi väittää, etteikö ansiotonta rikastumista olisi tapahtunut. On siis tärkeää erottaa toistaan kateuden sokaiseva voima ja analyyttisesti perusteltu tuloerojen vahingollisuus.

Mutta eivät ne tuloerot ole mitään, kun verrataan varallisuuseroihin. Yhdysvalloissa 400 varakkaimman varallisuus on yhtä iso kuin 150 000 000 ”köyhimmän”. Kysymys on kansantaloudellisesta ongelmasta, sillä varakkaiden halu harjoittaa sijoitustoimintaa – eli panna raha kiertämään – on päinvastaista puheista huolimatta liian vaatimatonta johtaakseen talouden kasvuun. Varallisuus ei ”valu” alaspäin, kuten teorian mukaan pitäisi tapahtua.

Toisaalta 1950- ja 1960 luvun pienet tuloerot tuottivat huomattavasti kovemman kasvun, kuin mihin tänä päivänä ylletään. Rikkautta ja köyhyyttä pitäisi tarkastella analyyttisesti. Mikä on kansakunnan kokonaisetu? Mikä on julkisen kulutuksen määrä? Millä verotuksen tasolla säilyy kannustavuus?

Mikä erottaa kilpailun, kilvoittelun ja kateuden toisistaan? Useimmat sanovat, että kateuteen sisältyy pahansuopuus. Kilpailu ja kilvoittelu taas ovat terveitä ilmaisuja. Epäilenpä, että jokapäiväisessä kielenkäytössä nämä käsitteet menevät suloisesti sekaisin.

Uusi aristokratia

Aristokratia määritellään korkeaksi yhteiskuntaluokaksi, johon lukeutuvat ihmiset ovat ylimystöä. Käytän seuraavassa väljästi aristokratiakäsitettä kuvaamaan yhteiskunnan hyvin rikasta yläluokkaa.

Vanhalla aristokratialla tarkoitan vuosisatoja vanhojen sukujen hegemoniaa silloisessa maailmassa. Varallisuus on siirtynyt sukupolvelta toiselle, joskin monien aristokratiaan kuuluneiden sukujen köyhtymistäkin on tapahtunut.

Uudella aristokratialla tarkoitan sitä joukkoa ihmisiä, joka on vaurastunut pääosin viimeisen 30 vuoden aikana rikastumiselle hyvin suotuisissa olosuhteissa. Rikastuminen on tapahtunut ainakin osittain aiempaa suurempien tuloerojen myötä (Yhdysvalloissa korkein marginaalivero putosi yli 90 prosentista 28 prosenttiin samaan aikaan kun pienituloisten tuloveroa kiristettiin). Suuremmat tuloerot johtuvat monesta syystä. Suurituloisiin kohdistuneen aiempaa kevyemmän verotuksen lisäksi rahamarkkinoiden sääntelyä purettiin, kehitettiin uusia rahoitusinstrumentteja, talous finansialisoitui (painopiste siirtyi tuotannollisesta toiminasta rahamarkkinoille), palkkatuloja muutettiin lievästi verotetuiksi pääomatuloiksi jne. Toki suuri osa on perinyt rikkautensa vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan.

Kun suuritulosten verotusta on kevennetty on ollut selvää, että trendi vuosikymmenien kuluessa näkyy varallisuuden kasvuna.

Meillä uuden aristokratian muodostuminen on ollut paljon vähäisempää kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Suomessa ehkä tyypillisimmin uutta aristokratiaa edustaa Björn Wahlroos. Wahlroosin Joensuun kartano on esimerkki halusta tavoitella vanhan aristokratian elämänmuotoa ja tapoja. Myös Kustaa III:n ihailu on sukua vanhan aristokratian arvostukselle. Uusi aristokratia ei kuitenkaan pääsääntöisesti ole verrattavissa vanhaan aristokratiaan muutoin kuin suuren vaurauden muodossa.

Meillä ”vanha” aristokratia (”20 perhettä”) – jonka olemassaolo ei ulotu kovin kauas historiaan - oli konservatiivista ja esimerkiksi 1980-luvun lopun talouden ylikuumenemistilassa olin havaitsevinani, että silloisten vanhojen ja vauraiden sukujen johtavat tahot eivät innostuneet ”uuteen talouteen” sijoittamisesta. Niinpä menetyksetkin jäivät it-kuplan puhjettua vähäisiksi verrattuna nousukasmaisten äkkirikastuneiden romahduksiin.

Uusi aristokratia koki nopean rikastumisen 1980-luvun jälkeisinä vuosikymmeniä varsinkin Yhdysvalloissa ja kehittyvissä talouksissa. Toisaalta eikö vanhakin aristokratia satoja vuosia sitten muodostunut yhtäkkisesti kuninkaan suopeasti palkitessa esimerkiksi upseereja sotamenestyksistä läänityksillä? Tavallinen sotilas sai onnistuneen sotaretken seurauksena korkeintaan luvan ryöstellä vallattuja maita.

Vanha aristokratia joutui demokratia- ja kansalaisten hyvinvointivaatimusten kohteeksi 1800-luvun lopulta alkaen. Tulo- ja varallisuuserot olivat tähtitieteellistä luokkaa. Tavoiteltiin joko marxilaista vallankumousta tai sitten hyvinvointiyhteiskunnan alkeismuotoa. Aristokratia vetäytyi taistelujen eturintamasta taustalle esimerkiksi natsi-Saksassa.

Länsimaisten hyvinvointiyhteiskuntien noustessa vanhasta aristokratiasta tuli jopa pilkan kohde radikaalilla 1960-luvulla. Vanhan aristokratian mahdollinen ahneus ei kuitenkaan ollut paljon mitään uuden eliitin rinnalla: rahamarkkinavaltiaat 1980 luvulta 2000-luvulle rikastuivat - varsinkin Yhdysvalloissa – nopeasti riippumatta siitä, miten businekset sujuivat: tilaisuus teki varkaan.

Vauraiden ihmisten alhaisia veroja on perusteltu sillä, että he valuttavat rikkautensa ”alaspäin” sijoittamalla rahansa tuottavasti ja siten edistävät talouskasvua. Tästä ei ole selkeää näyttöä. Päinvastoin suuret tulot ja varallisuuskertymät ovat jääneet kulutuksen ulkopuolelle eikä positiivista kasvusysäystä markkinoilla ole havaittavissa.

Ehkä tässä on osasyy, miksi länsimaiden taloudellinen kehitys on hidastunut merkittävästi verrattuna 1950- ja 1960-lukuun (toki on muitakin syitä, kuten globalisaation länsimaisille tuotteille aiheuttama koveneva kilpailu). Ovatko omaisuudet jääneet seisomaan näinä aikoina kuten 1800-luvun koroilla eläjillä? Näkemys on varmaan yksipuolinen, sillä osa vaurastuneista on aktiivisia sijoittajia ja osallistuvat siten kansantalouden kakun kasvattamiseen. Mutta kyllä laiskaakin pääomaa on.

Miten saada uusille aristokraateille kertyneet varat hyödyttämään koko yhteiskuntaa? Ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty suosittelee verotusta katalysaattoriksi, jotta raha saadaan kiertämään. Varat kiertyisivät julkisen sektorin (verovaroin tuotettujen palvelujen) kautta koko yhteiskunnan hyväksi. Joka tapauksessa varallisuuserojen kasvu on saanut valtavat mittasuhteet. Paul Krugman kirjoittaa New York Timesin kolumnissaan, että nykypäivän rikkain 0,1 prosenttia on yhtä rikas kuin 1800-luvun ja varsinkin 1900-luvun alun aristokratia (ja nykyrikkaiden varallisuus on kaksinkertaistunut verrattuna 1980-lukuun). Olemmeko siis palanneet vanhaan sääty-yhteiskuntaan?

Krugman viittaa väitteisiin, joiden mukaan nykypäivän rikkaat ovat self-made maneja, joiden rikkaudet on hankittu omalla työllä eikä perimällä, mutta torjuu väitteen saman tien. Hänen arvionsa mukaan kolmasosa rikkaimmasta 50:stä on perinyt omaisuutensa, ja kolmasosa on yli 65 vuotiaita, joten he jättävät pian suuren omaisuuden perillisilleen.

Mutta onko rikkauksien kasautuminen talouskasvun hidaste? Thomas Pikettyn analyysi on saanut vahvaa kannatusta. Mutta keskustelu jatkuu.

Ja nyt keskitetään

Olen seurannut osin hämmennyksen vallassa halua uudistaa valtakunnan, alue- ja paikallistason hallintoa.

Tietenkin uudistuspyrkimyksiin pitää suhtautua ennakkoluulottomasti, mutta joissakin tapauksissa tuntuu siltä, että korjataan radikaalisti sellaista, mikä ei varsinaisesti ole pilalla.

Kaikki tämä tehdään tehokkuuden nimissä. Siitä on tullut iskulause, joka pätee kaikkeen. Mikään ei ole niin inhottavaa kuin byrokratia. Harva enää ajattelee, että byrokratian perimmäisenä tarkoituksena on, ja on ollut, järjestelmällinen ja tasapuolinen kohtelu. Virkavaltaisuuden ylilyöntejä on toki tapahtunut ja niihin pitääkin suhtautua kriittisesti.

Mielenkiintoista näissä hallinnon uudistuksissa on tavaton keskittämisen tarve. Keskittämisellä voidaan luoda ohuempia rakenteita ja tehokkaampaa hallintoa - niin ainakin kuvitellaan.

Asiantuntijoihin vetoamisesta on tullut mantra, jonka nimiin vannotaan. Pääministerikin on ilmoittanut, että kansalaisten ei voida olettaa tietävän sotilasliittoutumien eduista tai haitoista, asia on jätettävä asiantuntijoiden päätettäväksi.

Muinaisessa Neuvostoliitossa kunnioitettiin asiantuntijoita yli kaiken. He tiesivät, miten Siperian metsiä hakataan, teollisuuslaitoksia perustetaan erämaahan, jokien suuntaa muutetaan ja miten ydinvoimalaitosten turvallisuus taataan. Kansanvaltainen kontrolli oli turhaa tai sitten se järjestettiin näennäistehokkaasti (sadan prosentin kannatuksilla). Sitten asiat menivät huonoon suuntaan. Tsernobylissä tapahtui ikävä onnettomuus, joka muutti suhtautumista moneen muuhunkin asiaan kun ydinvoimaan.

Olemme siis keskittämässä sote-hallintoa viiteen suuralueeseen, olemme suurentamassa kuntia vaikkapa maakuntien kokoisiksi lämpäreiksi, valtionhallinto haluttaisiin keskittää mieluiten yhdeksi superministeriöksi. Tämä perustuu tietenkin osittain siihen, että ollaan kyllästytty poliitikkojen reviirikiistoihin. Halutaan selkeys kaikkeen.

Aina yhtä innokas hallinto- ja kuntaministeri on asettamassa työryhmän, jonka tarkoituksena on tehdä esitykset hallinnon korjaustarpeista. ”Pitäisin hyvänä, että meillä olisi jossakin vaiheessa vain yksi ministeriö, mutta tällaisen uudistuksen toteutukseen tarvittaneen pidempi aika kuin yksi hallituskausi”, Henna Virkkunen totesi Yle-uutisille. Sehän on mukava kuulla, ettei kaikkea ihan heti….

Tämä ei ole mitenkään helppo asia minulle. Olen nimittäin itsekin ollut hallinnon voimakkaan tehostamisen kannalla. Ja olen edelleen! Nyt on kuitenkin menossa sellainen vyörytys, että tarkkana pitää olla.

Olisi äärimmäisen tärkeää miettiä syy-seuraussuhteet tarkasti ennen kuin rynnistetään tekemään äärimmäisen keskittäviä uudistuksia. Johtuvatko meidän ongelmamme byrokratiasta? Eivät johdu, mutta sen syyksi voidaan vierittää lukematon määrä erilaisia todellisia ja kuviteltuja ongelmia. Meidän suurimpia ongelmiamme on hyvinvointiyhteiskunnan koko suhteessa kansakunnan tuloihin. Siitä keskustellaan ja väitellään onko nykyisen järjestelmän koko kustannuksiltaan liian suuri vai onko kysymys tulovajeesta. Merkittävä osa päättäjistä on sitä mieltä, että maksaa liikaa.

Ensisijaisesti minusta on kysymys tulovajeesta eli vientiteollisuuden heikkenemisestä. Jotta asioihin saataisiin jokin järki ongelmien keskellä, on ajateltu, että hallintoa pitää tiivistää, yksinkertaistaa ja puristaa muottiin, jotta edes jostakin syntyy säästöjä. Kuulostaa pinnalta ihan järkevältä, mutta onko asioita mietitty ihan loppuun saakka? Meillä on voimakas kuvitelma, että sateenkaaren päässä on aarre – ihana byrokratiaton byrokratia – joka pitää vain käydä noutamassa.

Tosiasiassa meidän pitäisi panostaa teollisuuden uudistamiseen (teollinen internet, automaatio, robotiikka), tuotteiden ja palveluiden uusiin innovaatioihin ja koulutuksen ajantasaistamiseen. Meneillään on kehitys, jossa tuotanto ja palvelu voivat olla paikasta ja ajasta riippumattomia. Tässä on meidän suuri mahdollisuutemme. Mekin voimme olla paikka, jossa tuotetaan arvoketjun kaikkein arvokkaimpia osia - ja globaalilla tasolla.

Mutta eikö hallinnon pidä seurata (tai olla edellä) tätä tulevaisuuden uljasta näkymää? Tietenkin. Mutta äärimmäinen keskittäminen nykyisessä pirstoutuneessa maailmassa ei ole paras tapa edetä.

Kun olen seurannut erilaisia tutkimuksia ja selvityksiä ei niistä ole käynyt ilmi, että meillä on erityisen hidas ja kankea hallinto, pikemminkin päinvastoin. Kansainvälisesti on saavutettu ihan kelpotuloksia. Useilla mittareilla olemme olleet ihan kärjessä.

Mutta ehkä meillä yritetään luoda jokin ennen kuulumaton järjestelmä, jossa tehot ovat aivan ultraluokkaa. Samaan aikaan yhteisten asioiden hoito eli politiikka on kaikkien medioiden parjauskampanjan kohteena. Yleinen mediahuvi on naureskella poliitikkojen töppäyksille.

Entä jos meillä olisi huomattavasti vähemmän poliitikkoja? Varmaan rakennelma olisi kaunis, ehkä osin tehokaskin. Mutta olisiko se kansalaisten mielen mukainen sittenkään? Ehkä hallinnon kitkasta ollaan valmiita vähän maksamaankin, kun saadaan kansalaisten mielipide edustuksellisen demokratian kautta kuuluviin.

Sosialistista järjestelmää on kuvattu keskittämisen ääri-ilmiöksi. Meillä puhuttiin 1920-luvulla oikeistobolsevismista. Oli siis kahdenlaista bolsevismia, vasemmisto- ja oikeistobolsevismia. Voi olla, että meillä ollaan suuntautumassa kohti oikeistobolsevistista, keskitettyä rakennetta, jossa poliitikkojen valta on pitkälle korvattu asiantuntijavallalla ja markkinoiden hegemonialla.

Ihmiset eivät kaipaa äärimmäisen keskitettyä järjestelmää, vaan hajautettua ja verkottunutta suoraa demokratiaa. Kysymys ei siis ole muodosta, vaan sisällöstä. Olisi äärimmäisen tärkeää saada demokratia toimimaan hajautetusti, mutta hallitusti nykyaikaisen tietotekniikan keinoin. Vahva ”välillinen” poliittinen elementti tarvitaan joka tapauksessa päätöksentekoon.

On selvää, että kuntia on liikaa, ja on selvää, että hallinnossa on kankeuksia, mutta viime aikojen hapuilu ”sen oikean” järjestelmän löytämiseksi on osoittanut, että järjestelmän pitäisi toimia sekä hitaasti (eteneminen vakaata, eikä poukkoilevaa) että nopeasti (it-ratkaisut ovat asioiden hoidon ytimessä), sekä keskitetysti (tehokkuuden nimissä) että hajautetusti (kansalaisten mielipiteiden varmistamiseksi)…….

HS ja Nato-kannatus

Helsingin Sanomat on teettänyt maaliskuussa 2014 TNS Gallupilla suomalaisten Nato-kannatusta mittaavan tutkimuksen. Olen jo aiemmin kiinnittänyt huomiota HS:n Nato-myönteisiin kantoihin. Tämä on ollut jo vuosia jatkunut linja. Silti ihmettelen, miksi johtava lehti tässä asiassa ottaa niin voimakkaasti kantaa.

Tuskinpa Vasemmistoliitto on saanut koskaan yhtä näyttävää näkyvyyttä kuin se nyt sai HS-gallupin otsikoinnissa: ”Vasemmistoliiton äänestäjissä heräsi kiinnostus Natoon”. Otsake oli vedetty yli sivun – ei, vaan yli koko aukeaman! Itse voisin lisätä, että gallupin mukaan 71 prosenttia Vasemmistoliiton äänestäjistä ei ole vielä herännyt!

Aion seuraavassa käsitellä asiaa yhtä tasapuolisesti kuin Helsingin Sanomat.

Gallup-tuloksen mukaan suomalaisten Nato-kannatuksessa on tapahtunut liikahdus Naton suuntaan. Vastustajia on edelleen peräti 59 prosenttia (helmikuussa 64 prosenttia). Kannattajien määrä on nyt 22 prosenttia (helmikuussa 18 prosenttia). Muutos on yllättävän pieni verrattuna siihen paniikinomaiseen hässäköintiin, mitä Ukraina-keskustelun ympärillä on tapahtunut. Tästä kiitokset vakaille suomalaisille.

HS käyttää kahta ”asiantuntijaa” gallupin tuloksen arvioinnissa. Toinen on Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak. Jälleen kerran kiinnitän huomiota siihen, miten asiantuntijavalta on valjastettu omien tarkoitusperien tueksi. Salonius-Pasternak on yksi kaikkein Nato-mielisimmistä ns. asiantuntijoista, joita meillä käytetään. Olisi ollut korrektia lehdeltä, että se oli käyttänyt myös jotain toista asiantuntijaa.

No, onhan meillä ”se toinen” asiantuntija. Hesari nimittäin oli haastatellut joutsenolaista rajan pinnassa asuvaa maanviljelijä Timo Lakkaa, joka tuokin tuoretta mullanmakuista realismia hysteeriseen Nato-intoiluun. Hieno tasapainottava puheenvuoro. Siitä Hesarille kiitos.

Lakan näkemykset Venäjän puolelta tulevista ”satunnaiskarkureista” luovat Venäjä suhteisin arjen tuntua. Lakka ei halua Venäjään suuntautuvaa provosointia ja vastustaa Natoon liittymistä. Lakan perspektiivi on oivallinen, kun hän vertaa omia mielipiteitään rajasta kaukana asuvien huolestumiseen: Lakka toteaa, ettei ole tuntenut ”koskaan minkäänlaista pelkoa”. Toivottavasti pääministerikin lukee tämän, jotta hän voisi lopettaa kansalaisten mielipiteiden aliarvioiniin, jota hän vastikään harrasti todetessaan, että asiantuntijoiden mielipiteiden tulee ohjata Nato-tavoitteita, ei kansalaisten, joilla ei ole osaamista!

Kyllä tavallisten kansalaisten äänen pitää kuulua turvallisuuskysymyksissä. Turvallisuus on liian tärkeä asia ulkoistettavaksi asiantuntijoille.

Lakan puheenvuorossa tulee esille Kehä III:n hegemonian kritiikki: maaseudun ihmiset suhtautuvat huomattavan pidättyvästi Nato-intoiluun. Lakan loppukaneetti on vaikuttava. Hän on asevelvollisuuden kannattaja, mutta kriisit on ratkaistava muilla keinoin. Lakka tiivistää: ”Lopulta kuitenkin on pärjättävä puhumalla. Ei tässä tarvitse ruveta pullistelemaan”.

Jos tarkkoja ollaan, niin HS haastattelee myös paikallisen Venäjä-klubin tiedottajaa Jarmo Eskelistä, tosin antaen hänelle minimaalisen vähän palstatilaa. Eskelisen huolena on kauppasuhteiden säilyminen.

Entä Salonius-Pasternak? Hän panee huutomerkillä varustettuna merkille vasemmistoliiton ja perussuomaisten kannansiirtymän Naton suuntaan, mutta ei ainakaan Hesarin palstoilla kiinnitä huomiota päinvastaiseen suuntaan liikkuneisiin mielipiteisiin: vihreiden Nato-vastaisuus on lisääntynyt helmikuusta maaliskuuhun 59 prosentista 70 prosenttiin! Asia sivuutetaan Hesarin jutussa aivan ohimennen. Onneksi väliotsake ”Vihreiden kannattajissa Nato-jäsenyyden vastustajien määrä on kasvanut huomattavasti” tasapainottaa kirjoittelua.

Panin merkille erittäin positiivisena huomiona, että nuorten (25-34-vuotiaiden) Nato-vastustus on korkealla tasolla, peräti 64 prosentissa. Mitä tämä kuvaa? Lapset ovat lapsia? Ei, vaan sitä, että nuoret pohtivat tulevaisuutta realistisesti ja positiivisesti - liittoutumattomuuden puolesta. Luulenpa, että puoluetoimistoissa tämä pannaan kiinnostuksella merkille.

Näyttää siltä, että Ukraina on vaikuttanut toisaalta ihmisten huolestuneisuutta lisäävästi ja toisaalta taas vankistanut niiden kantaa, joiden mukaan oikea lääke vaivaan ei ole Nato.

Suomalaisten mielipiteiden runko näyttää asemoituvan Keskusta-SDP -linjan ympärille, jossa mielipiteet kyselyn mukaan olivat huomattavan muuttumattomat Ukrainasta huolimatta: Nato ei selvästikään ole relevantti ratkaisu uuden kylmän sodan oireisiin. Hesari ohittaa kahden suuren puolueen vakaat kannat ohimennen, ehkä kuitenkin hieman kummeksuen.

HS on valinnut linjakseen vyöryttää suomalaisten mielipiteitä Nato-myönteisemmiksi mielipidepalstansa avulla. Tätä on nyt jatkunut viikkotolkulla. Linjaa tuetaan valikoivilla asiantuntijamielipiteillä.

Puuttuuko meiltä liberaali aidosti ja monipuolisesti maailmaa valottava media? Oikeastaan vain paljon moitittu Yle jaksaa vielä taistella Ukraina-kysymyksessä objektiivisen tiedonvälityksen puolesta. Olemmeko siirtymässä amerikkalaistyyppiseen mediaviihteeseen, jossa melkein kaikki ideologisoidaan?

Tuskinpa sentään.

Kyllähän Hesari kokonaisuudessaan on erittäin korkeatasoinen ja informatiivinen lehti! Tästä lehti ansaitsee kehut.