perjantai 13. kesäkuuta 2014

Demokratian loppu?

Onko demokratialla toimintaedellytyksiä tämän päivän maailmassa? Demokratia vaikuttaa ainakin pinnalta katsoen väsähtäneeltä kansallisvaltiotason ratkaisulta maailmallisesti toimivassa ympäristössä. Hyvin voimakkaasti demokratiaan sitoutuneena, haluan pohtia, mitkä ovat demokratian toteutumisen pahimmat karikot tänä päivänä.

Globaalisti toimiva talous on haastanut kansallisella tasolla toimivan demokratian. Finanssikriisi paljasti demokratian heikkouksia roppakaupalla. Demokraattiset elimet olivat suorastaan ymmällä (ja ovat osin edelleen), miten kriisistä selvitään.

Demokratian menestys on pakko sitoa talouden menestykseen. Hallitukset ovat horjuneet niiden ideologisesta suuntautumisesta riippumatta talouden ahdinkojen edessä. Samaan aikaan monet kehittyvät maat ovat sitoutuneet autoritäärisiin ratkaisuihin ja ovat menestyneet taloudellisesti. Autoritäärisesti hallittujen yhteiskuntien pyrkimykset demokratisoitua ovat epäonnistuneet esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Lähi-idässä vallitsee demokratian kannalta kauhistuttava tilanne.

On helppoa havaita läntisten demokraattisten yhteiskuntien edustavan paljon pitkäikäisempää (osin jopa satoja vuosia vanhaa) tapaa hallita verrattuna moniin nykyisiin uusautoritäärisiin yhteiskuntiin, joista monet ovat viime vuosikymmenien tuotteita. Silti demokratiakin on useimmissa länsimaissa vain noin 100 vuoden ikäinen. Ensimmäinen maailmansota kaatoi Euroopassa kuningaskuntia ja pystytti heiveröisiä demokratioita, joista useimmat eivät kestäneet 1930-luvun paineessa. Vasta toisen maailmansodan jälkeen on uskottu vihdoin demokraattiseen yhteiskuntaan laajalti ainakin lännessä.

Mutta miten on tänään? Länsimainen demokratia vaikuttaa hailakalta ja toimintakyvyttömältä esimerkiksi Kaakkois-Aasian valtioiden demokraattisten tai ei-demokraattisten eliksiirien rinnalla.

Tämä eriparisuus korostaa elinvoimaisuuden erojen suuruutta. Puolustuskannalle joutunut läntinen demokratia osoittaa lahovaurion merkkejä. Demokratiat ovat konservatiivisina ratkaisuina joutuneet puolustuskannelle kehittyneiden maiden aiheuttaminen haasteiden keskellä. Toistaiseksi ne ovat selvinneet kohtalaisesti, mutta paineet ovat kasvaneet.

Asiantuntijavallan houkutukset lisääntyvät sitä mukaa kuin yhteiskunnalliset ratkaisut vaativat yhä monimutkaisempien asioiden hallintaa. Nykyiset demokratiat ovat toki meritokraattisia (=asiantuntijavaltaa suosivia), mutta poliittinen valvonta ulottuu tietenkin myös asiantuntijavaltaan. Hyvin usein havaitsee kilpailua demokratian (lue: poliittisen päätöksenteon) ja meritokratian välillä. Voimakastahtoinen virkamies voi ohjailla taustalta demokraattista päätöksentekoa ja joskus nousta jopa barrikadeille. Tähän saakka esimerkiksi Suomessa asiantuntijavalta ja poliittinen valta ovat olleet mielestäni hyvin sopusoinnussa keskenään.

Jotkut nykyisen Suomen hallituksen ratkaisut ovat herättäneet epäilyä poliitikkojen kyvystä selvitä hiukankaan monimutkaisempaa laskentoa vaativista tehtävistä. Vihreiden Osmo Soininvaaran arvio, että nykyinen hallitus on ”historiallisen heikko” on silti lähinnä panettelua. Itse asiassa on vaikea sanoa, kumpi taho on seonnut enemmän poliitikot vai taustalla toimivat asiantuntijat eli virkamieskoneisto ja tutkijat. Niin eri mieltä ollaan asioiden oikeasta hoidosta.

Oma lukunsa ovat Kreikka, Portugal ja Espanja, jotka vielä 1970-luvulla olivat diktatuureja. Ainakin Kreikka on yrittänyt ulkoa-oppia hyvinvointiyhteiskunnan pelisääntöjä, mutta on jämähtänyt hyväksikäyttöyhteiskunnaksi. Samoja piirteitä on havaittavissa muissakin Etelä-Euroopan maissa.

Eikö demokratian ongelmaa voitaisi yrittää ratkaista suhteellisen tiheillä pikakansanäänestyksillä sähköisesti? Ajatus arveluttaa minua, kun luen satunnaisesti yleisöosastojen mielipiteitä. Lieventävänä asianhaarana sanoisin, että todennäköisesti mielipiteet mielipidekanaville ovat kuitenkin valikoituneet ärhäkämmästä ja suulaimmasta päästä.

Kaiken kaikkiaan välillinen demokratia sisältää enemmän harkintaa kuin suora kansalaismielipiteen esilletuonti kansanäänestyksillä. Asia ei ole kuitenkaan mitenkään yksiselitteinen. Jos kansanäänestyskulttuurista tulee vakiintunut demokratiaväylä Sveitsin tapaan, on sen nykyistä laajempi käyttöönotto perusteltua.

Natoon liittyminen tuntuu selkeästi kansanäänestysasialta. Meritokratia yrittää luoda käsitystä, että kysymys on asiantuntija-asiasta. Turvallisuus on kuitenkin poikkeuksellisen jakamaton asia ja asiantuntijoiden velvollisuus on lähinnä pohjustaa asioita. Yksikään asiantuntija ei kuitenkaan ole vapaa asenteista tai mielipiteistä.

Nykydemokratia vaatii yhä laajempaa yleissivistystä. On pakko perehtyä asioihin, jos aikoo muodostaa eritellyn kannan polttaviin kysymyksiin. Kuinka moni kansalainen jaksaa perehtyä laaja-alaisesti esille nouseviin kysymyksiin? Entä kansanedustajat? Ovatko he riittävän valveutuneita?

Jälleen tullaan koulu- ja oppilaitosverkostomme kykyyn valmentaa demokratiakelpoisia kansalaisia päättämään asioista. Pitäisikö kouluopetuksessa painotta vielä nykyistäkin enemmän kansalaistaitoja? Ainakaan historian ja yhteiskuntaopin opetuksen vähentäminen ei palvele nykyelämän ymmärtämisen tarpeita. Viimeisten vuosikymmenien aikana erilaiset ”poikkitieteelliset” uskomukset ovat voittaneet alaa. Salaliittoteoriat rehottavat, viranomaisluottamus on heikentynyt. Kuinka tosi-TV-sukupolvi selviää nykyelämän oikeasta todellisuudesta?

Yleisradion merkitys on suunnaton. Kaiken kaupallisen tarjonnan keskellä se pyrkii - ja mielestäni myös onnistuu kohtalaisesti - tuomaan kansalaisille faktaa, väittelyä ja dokumentteja nykypäivästä ja lähimenneisyydestä. Jotkut haluavat alistaa Ylen samaan sabluunaan kuin kaupalliset kanavat. He ovat käsittäneet Ylen tehtävän aivan väärin.

Yle on todennut kuinka vaikeaa on saavuttaa nuoria aikuisia (miehiä). Samoja keinoja ei kannata käyttää kuin kilpailevat mainosrahoitteiset kanavat. Haaste ei ole erityisen helppo, mutta ratkaisun on löydyttävä sillä eniten olen huolestunut nuorten aikuisten yleissivistyksen tasosta ja demokratiakäsityksistä. Demokratian heikkeneminen näkyy äänestysprosenteissa. Ne ovat alentuneet kautta koko läntisen maailman huolestuttavasti. Ihmiset luovuttavat äänestysvallan jopa vaalikelpoisten vähemmistölle. Toisaalta on levinnyt laajalle käsitys, että vaaleilla ei kuitenkaan voi muuttaa mitään. Kyyninen asenne ei paranna demokratian toteuttamisen mahdollisuuksia.

Francis Fukujama maalaili 1990-luvun alussa liberaalin demokratian mahtiasemaa sosialismin kaatumisen jälkeisessä maailmassa. Autoritäärisyyden piti olla väistyvä elementti kansakuntien hallitsemisessa. Hän yliarvioi ihmisten valveutuneisuuden, sivistyksen ja demokraattisten arvojen merkityksen. Päinvastoin demokratia on kärsinyt pahoja takaiskuja kaikissa ilmansuunnissa. Demokratia edellyttää järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Valmiudet tähän ovat heikot suurimmassa osassa maailmaa. Demokratia on korvattu diktatuureilla, autoritäärisillä hallinnoilla, mellakkapoliisilla, armeijalla, uskonnollisella fundamentalismilla ja ikivanhoilla perinteillä.

Vielä voidaan ottaa esille yksi taho, joka haluaisi ottaa niskalenkin demokratiasta. Tarkoitan suuryritysten lobbausvaltaa, jolla pyritään – ja usein onnistutaankin – kääntämään parlamentin enemmistön kanta suuryritysten eduille myönteiseksi. Mitä Yhdysvallat edellä sitä pienemmät perässä…. Tuntuu siltä, että demokratian lahjomaton itsepuolustus joutuu usein aivan liian koville.

Demokratia – vapaa elinkeinotoiminta - suhteellisen hyvinvoivien ihmisten yhteiskunta - verotus -ketjuna liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kansainvälinen suurkapitalismi on kuitenkin murentamassa verotuspohjaa ja sitä kautta demokratian pohjaa.

Demokratian pitäisi siis uudistua. Kansallisvaltion pitäisi vahvistua. Sitä se ei ole tehnyt. Euroopan liittovaltio voisi olla riittävän vahva vastavoima globaalin talouden murskaavalle voimalle. Valitettavasti EU:n disruptiivinen hallinto ei ole luonut luottamusta tukevia toimenpiteitä. Päinvastoin liittovaltiokehitystä vastustetaan ankarasti, osin minunkin mielestäni ymmärrettävistä syistä. On syntynyt pakoa hedelmättömään kansallismielisyyteen ja nurkkakuntaisuuteen, joka ilmenee muukalaisvihana.

Demokratia on kollektiivinen tapa reagoida ihmisten tarpeisin. Kuitenkin yksilökeskeisyys on päivän trendi, on ollut jo pitkän aikaa. Kollektiivinen demokratia ei pysty venymään yksilöiden usein itsekkäisiin tarpeisiin, josta seuraa kansalaisen turhautuminen.

Hyvinvointiyhteiskunta on voimakkaasti sidottu demokratiaan. Yksilölliset tarpeet heijastuvat myös hyvinvointiyhteiskunnan voimattomuuteen vastata ihmisten odotuksiin. Keskiluokan kukoistus on ollut sekä demokratian että hyvinvointiyhteiskunnan menestyksen tae. Nyt tämä valtava enemmistö on alkanut supistua, jolloin nykyaikaisten läntisten yhteiskuntien rahoituspohja on alkanut horjua.

Kun ihmiset - ja heidän edustajansa parlamenteissa - eivät ole halunneet tinkiä saavutetuista eduista, on koko läntistä maailmaa koetellut velkaantuminen. Hyvinvointia siis ylläpidetään lainarahalla. Velasta on tullut tavallaan myös demokratian ylläpidon tae. Pidemmällä aikavälillä tämä ongelma on ratkaistava, muutoin hyvinvointipalvelut alkavat vakavasti häiriintyä. Se saattaa merkitä yhteiskunnallisia levottomuuksia, jolloin demokratia on ensimmäisten kärsijöiden joukossa.

Yhteenvetona demokratian ongelmien voittamiseksi esitän seuraavia teesejä:

1) Yleissivistävän opetuksen pohjaa on laajennettava, ”demokratiakoulutus”.

2) On taisteltava tieteellisen tiedon arvon puolesta.

3) Talouden kasvua on saatava aikaan: talouden kasvu on demokratian kasvua.

4) Kansainvälisten suuryritysten demokratiaa kaventavaa valtaa on kahlehdittava.

5) On oltava malttia vaurastua; sekin taso, mikä on saavutettu on hyvä.

6) On hyväksyttävä ajatus, että demokratia ei ole läheskään täydellinen ratkaisu kansanvallan ongelmiin. Kuitenkin taistelun sen puolesta on jatkuttava.

7) Osallistumisen kanavia on monipuolistettava. Neuvoa-antavien sähköisesti toteutettavien kansanäänestysten määrää on lisättävä.

8) On pohdittava välittömän demokratian toteutusvaihtoehtoja ja kokeiltava erilaisia osallistumisen malleja.

9) On pohdittava uudelleen meritokratian, poliittisen päätöksenteon ja kansanvallan keskinäisiä suhteita, kuitenkin niin, että demokratia pysyy johtotähtenä.

10) On huolehdittava, että arvovapaa poliittinen keskustelu on kaiken demokratian uudistustyön edellytys.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kultarannan henki

Presidentti oli kutsunut Naantalin Kultarantaan Suomen eliittiä keskustelemaan ulkopolitiikasta. Kerron ohessa omia tuntemuksiani TV-lähetysten perusteella. Ulkopolitiikkaa käsiteltiin melko fokusoidusti ajankohtaisten tapahtumien näkökulmasta, mikä on tietenkin ymmärrettävää. Venäjä ja Ukraina olivat kiinnostuksen polttopisteessä, joskin toki yhteiskunnallisen agendan koko kirjo oli esillä. Rajoitun tässä käsittelemään seminaarin antia vain suppeasti aktuellista ulkopoliitiikan näkökulmasta.

Kultarannan keskusteluja on aiheesta kehuttu, koska mielipiteenvaihto oli sivistynyttä, asiallista eikä mennyt oikeastaan missään vaiheessa henkilötasolle. Lisäksi mukana olleiden asiantuntemus oli korkealla tasolla. Keskusteluja vetäneen toimittajan pyrkimys saada väittelyä aikaiseksi kilpistyi juuri tähän hyvätapaisuuden panssariin, joka levittäytyi tilaisuuden ylle. Nähtiinpä sekin, että montaa kouliintunutta osanottajaa jännitti.

Meillähän on vaadittu ”vapaata” keskustelua Natosta ja moitittu niitä, jotka eivät ole innostuneet Nato-myönteisestä keskustelusta. On hyvin todennäköistä, että ne tahot, jotka eivät ole olleet kiinnostuneet Natosta tai Nato-keskustelusta eivät ole myöskään erityisen innostuneita Natoon liittymisestä. Tätä ”keskustelemattomuutta” pidetään sitten suomettumisena tai vapaan keskustelun puutteena. Vapaata keskustelua on Nato-myönteinen keskustelu.

Oma vaikutelmani oli, että mukanaolijoiden myötä Kultarannassa vallitsi hyvin Nato-myönteinen henki. Ne monet, jotka vastustavat Natoon liittymistä olivat joko hiljaa tai sitten vetivät hyvin matalaa profiilia. Miksi? Vain ehkä Paula Lehtomäki ja Esko Aho toivat Nato-kriittisyytensä esille, joskin hyvin tahdikkaasti. Esimerkiksi Paavo Väyryseltä olisin odottanut argumentoitua kannanottoa tästä aiheesta.

Näin ollen Charly Salonius-Pasternakin, Sofi Oksasen ja Aleksander Stubbin kaltaisten vaikuttajien mielipide pääsi dominoimaan. He olivat luomassa tilaisuuden henkeä.

Niinpä kommentoimatta jäi Stubbin slogan: ”Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty”. Kylmän sodan aikana Euroopan vakiintuneessa etupiirijaossa kumpikaan osapuoli, ei Varsovan liitto eikä Nato, hyökännyt toistensa kimppuun. Molemmat pitivät yllä omaa ”rauhaansa” reviirillään. Nato (tai Yhdysvallat) ei puuttunut asioihin, kun Neuvostoliitto operoi oman blokkinsa alueella. Lännen ja idän reviiritaistelut käytiin ns. kehitysmaissa.

Liioin Euroopan puolueettomia maita (esim. Ruotsi, Itävalta, Sveitsi) ei uhannut hyökkäys missään vaiheessa kylmää sotaa. Niillä ei ollut sotilasliiton ”suojaa”.

Mitä tulee kylmän sodan jälkeiseen maailmaan, ei mitään Euroopan maata olen uhannut hyökkäys riippumatta siitä ovatko maat Naton jäseniä vai eivät. Ainoa poikkeus on entisen Jugoslavian valtiot, joissa käytiin sisällissota. Ainoa ulkopuolinen hyökkääjä oli Yhdysvallat. Moni hyväksyi Yhdysvaltain hyökkäyksen, mutta Venäjän ja Yhdysvaltain suhteeseen se on jättänyt avohaavan.

Esko Aho toi Kultarannassa esille sen, miten nykyisessä kriisissä on sekä slow thinkingin että fast thinkingin elementtejä. Tällä Aho tarkoitti ihmisten ”syttymisherkkyyttä” Ukrainan kriisin seurauksena käydyssä (ja käytävässä) keskustelussa. Korvaisin ”nopeus” -käsitteen suorasukaisesti käsitteellä panikointi, johon olen niin monta kertaa viitannut tässä blogissa. On kummallista, miten harkitsevat ihmiset koheltavat kärjistämään kriisistä syntyvää kuvaa omilla hätiköidyillä mielipiteillään.

Tämä voi johtua siitä, että russofobistit ovat puristaneet nyrkkiä taskussa jo pitkään ja odottaneet hetkeä, jolloin saavat avata sanaisen arkkunsa. Ukrainan myötä tilaisuus tuli ja tilaisuutta ei ole jätetty käyttämättä. On hyvä, että presidentti on kiinnittänyt huomion siihen, että välillä USA, välillä Venäjä katsotaan syylliseksi kaikkeen pahaan.

Oma lukunsa ovat sekä Venäjältä että Yhdysvalloissa esitetyt mielipiteet, joissa kilpaillaan siitä, kuka osaa lausua uhkaavimmat kommentit Ukrainan konfliktin johdosta. Juuri tätä kotimaan panikoijat ovat odottaneet. Niin sujuvasti he liittyvät näiden ns. ulkomaisten asiantuntijoiden lausuntojen paisutteluun. Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltoila ja varsinkin Charly Salonius-Pasternak ovat kunnostautuneet tällä saralla. Ihmettelen, että eduskunnan perusrahoittama instituutti kahden paljon esillä olleen henkilön kautta muodostaa näin räikeän yksipuolisen kannan esimerkiksi Ukrainan konfliktiin. Realistisia näkemyksiä ovat esittäneet Heikki Talvitie ja Paula Lehtomäki. Rohkeutta heille.

Meneillään on hidas vyörytys kohti Natoa. Otetaan jatkuvasti askeleita tiiviimpään yhteistyöhön, jonka jälkeen kiireesti lisätään, että tämä ei merkitse Natoon liittymistä.

Presidentti on pysynyt irti kuumakallejen intoilusta, joskin hänen peruskantansa lienee selvä. Minusta Niinistön painotukset EU:n turvallisuusvastuista ja omien puolustusvoimien vahvistamisesta ovat vastuuntuntoisia kannanottoja.

Meidän olisi totuttava siihen, että kaikki Moskovassa tai Helsingissä lausutut räväkät mielipiteet eivät ole relevantteja. Jostakin syystä nämä kuitenkin uutisoidaan ikään kuin mielipiteet olisivat tasalaatuisia. Syykin tiedetään: nykyinen tiedotusvälineiden (ja etenkin netin) otsakointi on räikeän myyvää. Sillä ei ole väliä käsitteleekö uutinen Jennifer Lopezia vai Ukrainan konfliktia tai kuviteltua kolmannen maailmansodan uhkaa. Kaikki otsakkeet pläjäytetään julki samanarvoisina.

Meneillään on yritys ottaa yliote Suomen kansan enemmistön mielipiteistä. Haetaan hiljaista suostumusta Nato-liittymiselle. Välineenä on väsyttämistaktiikka: lopulta ne kuitenkin pyörtävät kielteisen kantansa.

On vaikeaa ymmärtää, miksi altistuisimme suursodan ensi-iskuille. Perusteita pysyä sotilasliittojen ulkopuolella on runsaasti. Olen niitä käynyt läpi useassa blogikirjoituksessa, joten jääköön tällä kertaa.

Ukrainan kriisi on edetessään saanut minussa aikaan vaikutelman, että se on yhä enemmän sisällissota. Sen eskaloituminen on mahdollista, mutta erittäin epätodennäköistä. Kuitenkin puheiden tasolla ”sotaa” käydään jo laajemmissa puitteissa. Tämä ”mielikuvaeskalointi” on vaarallinen laji, koska sen avulla lisätään kierroksia propagandasodassa. Syntyy itseään vahvistava kierre. Tämänkin takia toivoisin varsinkin kansakunnan eliitin muistavan vastuunsa.

Kun seminaarissa kovin pohdittiin onko Venäjä vahva vai heikko (suhteellisen vahva heikkoudessaan vai suhteellisen heikko vahvuudessaan), olisin toivonut myös Yhdysvaltain arviointia. Nyt Yhdysvallat on ikään kuin möhkäle, jonka mielipideilmaston kuvitellaan olevan yhteen muottiin valettu. Kuitenkin tiedämme, että maa on ollut viimevuosina hyvin polarisoitunut (lue: riitaisa politiikan suunnasta ja melkein mistä tahansa inhimilliseksi katsottavasta). Mitä tapahtuu, jos tai kun republikaanit voittavat kongressin vaaleissa tänä vuonna? Entä mitä tapahtuu, kun valitaan seuraava presidentti?

Obamaan kohdistuu kova paine näyttää Yhdysvaltain voima. Republikaanit mielellään haluaisivat Yhdysvaltojen näyttävän muskeleitaan. Käydäänkö neuvottelut tulevaisuudessa Hillary Clintonin vai sisäänpäinkääntyneen, ekseptionalistisen (oman kansan ylemmyyttä korostavan) teekutsuliikkeen edustajien kanssa?

Jos republikaanit pääsevät valtaan, saattaa voimistua vaatimus lopettaa uusimpien - ja miksei vanhempienkin - Nato-maiden vapaamatkustelu Yhdysvaltain voimavarojen suojissa. Itä-Euroopan maat ovat kovasti hamuamassa lisäsuojaa Yhdysvalloilta. Eivät Yhdysvaltojenkaan voimavarat riitä laajentuneen Nato-liittouman puolustuksen tasaiseen ja vahvaan ylläpitoon (jos jäsenvaltioiden oma panostus ei selkeästi lisäänny) sanovat sopimukset mitä tahansa.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Ylen ylistys

Herään varhain aamulla kesämökillä, keittelen kahvia ja saatan käydä kuuntelemassa luonnon ääniä ulkona. Tärkeintä on kuitenkin Ylen puhe, jolta tulee aamu-uusintoina hienoja haastatteluohjelmia. Yle Puheen selkeä linja on antaa haastateltavalle riittävästi aikaa. Pois on hosuva kiire kerrata elämä läpi 30 minuutissa.

Kukkia Ylelle!

Hesarissa oli jokin aika sitten kriittinen artikkeli Ylen tarjonnasta. Taisi olla kilpailijan puheenvuoro, niin oli tekemällä tehty: Yle on jämähtänyt….. Oma Yle-historiani ulottuu lähes 55 vuoden taakse. Ensi-innostus oli valtava. Muistan kuinka porukkaa naapuritaloista kertyi kesäiltana isovanhempieni luo katsomaan kylän ensimmäistä tai toista TV:tä. Vieraat taisivat joskus jäädä katsomaan myöhäisillan sarjaa isäntien mentyä nukkumaan. Oma katsomiseni alkoi jo virityskuvasta.

TV-sarjafilmit ja elokuvat olivat 1960-luvulla ehdoton katselukohde, kunnes seitsemänkymmentäluvulla innostukseni selkeästi lopahti ja suurin kiinnostus kohdistui elokuviin, urheiluun ja TV:n ajankohtaisohjelmiin. TV:n sarjafilmeistä minulla on oma blogikirjoitus ”Kun televisio oli nuori”, 13.6.2013. Välillä TV:n katselu pelkistyi pitkiksi ajoiksi todella minimaaliseksi, herätäkseen valikoivana katseluna 2000-luvulla.

Nykyisin seuraan lähinnä kanavia TV 1, (harvemmin) TV 2, Yle Fem ja Teema. Hieno juttu on, että näitä voi nykyisin seurata läppäristä. Se on ylellistä erityisesti kesämökillä, kun ei tarvitse virittää useita laitteita katseluun.

Ylellä on edelleen mielestäni ”valistustehtävä”, ainakin itse näen sen sellaisena. Kun eksyin katselemaan eräänä iltana mainosrahoitteisia kanavia järkytyin mainosten määrästä. Tuntui, että ohjelmat ovat mainosten välipaloja.

Valikoiva katselu omalta osaltani merkitsee keskittymistä uutisiin, ajankohtaisohjelmiin, urheiluun (nykyisin rajoitetusti) ja dokumentteihin. Aikaa pitää todellakin jäädä myös muuhun merkitykselliseen.

Maksanko liikaa? Yle-vero on 0,68 prosenttia laskelman perusteena olevista tuloista kuitenkin enintään 143 euroa (2014) ja vähintään 51 euroa (2014). Alle 7500 euron tuloista ei peritä lainkaan veroa. Hinta ei todellakaan päätä huimaa.

Netti, Yle ja tärkeimmät sanomalehdet+aikakauslehdet, siinäpä tämänkin blogin tiedon tukilähteet.

Teemaan olen oppinut luottamaan historiasarjojen kautta. Hienoa, että meillä on tämä kanava. Yle Areena taas on siirretyn katsomisen ehdoton aarreaitta. Tänä päivänä aikaansitomaton TV:n katselu on itsestäänselvyys. Yle Areenaa täydentää hyvin Ylen Elävä arkisto.

Kun tänä päivänä on totuttu älyttömän runsaaseen tarjontaan, ei ymmärretä, mitä luksusta tämän päivän kotiviihdetarjonta on menneisiin vuosikymmeniin verrattuna: ei tarvitse kuunnella Radio Luxembourgia korva radiokohinassa kiinni.

Oleellista on, että Yle ei rupea muistuttamaan kaupallisia kanavia, vaan pysyy roolissaan sivistyksen lähteenä tavalliselle kansalle – viihdettä unohtamatta. Meitä tieto-orientoituneita ihmisiä on vielä sadoin tuhansin.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Nationalismista, tieteenvastaisuudesta ja kansakunnan ainutlaatuisuudesta

Puhuttaessa oikeistolaisuudesta on helppo sortua yksinkertaistuksiin. Konservatismi jakautuu useisiin alalajeihin, joita olen käsitellyt blogikirjoituksessa ”Konservatismin anatomia” (3.11.2013). Näkökulma on amerikkalais-eurooppalainen. Suomeenkin sitä voi varauksin soveltaa.

Jaoin konservatismin anatomiassa neljään pääluokkaan: (1) perinteisiin konservatiiveihin (perinteen kunnioittaminen, vanhan säilyttäminen, uudistusten maltillisuus, kansallinen eheys, koti-uskonto-isänmaa), (2) uusliberaaleihin (hyvinvointivaltion osittainen purkaminen, pieni valtio, normien ja säätelyn purkaminen, verojen alentaminen, markkinoiden tehokkuuden korostaminen, yksilön vapauksien korostaminen), (3) uuskonservatiiveihin (voimakas hyvä-paha-akselin korostaminen, voimankäytön oikeutuksen puolustaminen, liberaalin demokratian vastaisuus, kansakunnan yhteisen kohtalon painottaminen, uskonnollisuus, sosiaalipolitiikan toimivuuden epäily) ja (4) traditionalisteihin (voimakas kansallismielinen asenne, radikaali perinnesidonnaisuus, epäily modernia maailmaa kohtaan, markkinoiden ylivallan vastustaminen, velvollisuuksien korostaminen vapauksien lisäksi, postmodernin relatiivisuuden vastustaminen). Viimemainitussa olen käyttänyt lähteenä Kari Salmisen määrittelyjä.

Ulkoparlamentaarisesti toimivan uusnatsismin sivuutan tässä tarkastelussa, vaikka sillä on selviä yhtymäkohtia osaan edellä kuvaamistani oikeistopolitiikan sisällöistä (mm. EU:n, monikulttuurisuuden ja kapitalismin vastaisuus).

Mitenkään yksiselitteinen edellä esitetty jako ei ole. Suomen ja Ruotsin maltilliseen oikeistoon jaotelma sopii vain välttävästi. Voitaneen sanoa, että esimerkiksi Suomen kokoomus sijoittunee uusliberaaleihin (ei haukkumanimi tässä!) sillä vahvalla varauksella, että ainakin osa puolueen johdosta ja äänestäjistä kannattaa vahvasti sosiaalista markkinataloutta. Suomalainen maltillinen, moderni oikeistolaisuus ei ole rasistista, nationalistista eikä erityisen suvaitsematonta. Sen sijaan uusliberaalien tapaan markkinoiden kaikkivoipaisuus ja yksilökeskeisyys korostuvat.

Muista suomalaisista konservatiivisista puolueista perussuomalaisten enemmistö sijoittunee traditionaalis-konservatiiviselle akselille. Traditionaaliset konservatiivit ovat viime aikoina vahvistuneet ja saaneet äänestäjät liikkeelle. EU-vaalit olivat suunnan voimannäyte, tosin optimistisimmat liikkeen kannattajat odottivat vielä suurempaa menestystä.

Marine Le Pen edustaa ehkä selkeimmin traditionaalis-konservatiivista linjaa. Hänen kansallismielisyytensä menee niin pitkälle, että hän haluaisi valikoida Ranskan historiasta opittavat asiat: KYLLÄ Jeanne d´Arcista kertovalle historialle , EI toisen maailmansodan ranskalaisista luopioista kertovalle historialle. Le Pen on ilmoittanut ihailevansa Putinin ja Merkelin – niin kuin hän sen käsittää - oman kansan etujen puolustamista.

Le Pen sotkee pakan. Hän pitää EU:ta Ukrainan kriisin pääaiheuttajana. Tämä taitaa kertoa enemmän EU:n luotaantyöntävyydestä kuin Venäjästä.

Miksi koen kansallismielisen ajattelun arveluttavana ja vastenmielisenä? Siksi, että ollaan lähellä oman kansakunnan ainutlaatuisuutta korostavaa ajattelua (ekseptionalismi) ja tästä kumpuavia vihapuheita.

Amerikkalainen Arthur Goldwag on kirjoittanut kirjan ”The New Hate”, jossa hän käsittelee kansakunnan ainutlaatuisuutta (tai että osa kansakunnan eliitistä kokee edustavansa ainutlaatuista kansakuntaa). Lainaan tässä omaa blogikirjoitustani ”Ainoa laatuaan – vihapuheiden jäljillä” (16.4.2013): ”Mistä ekseptionalismi koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäinkäpertyneisyydestä ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken ulkomaisen uhkaavuutena. Miksi maailman mahtavimman kansakunnan ihmiset pelkäävät tällä tavoin?”

Tässä tullaan ongelman ytimeen. Yhdysvaltojen oikeistopiireissä on ainakin näin eurooppalaisittain helppo nähdä irrationaalista vihaa muukalaisuutta kohtaan, jota voivat edustaa värilliset omassa maassa tai sitten ulkomaat rodusta riippumatta. Mutta entä Euroopassa? Varmaan täälläkin vaikuttavat samat syyt kuin Yhdysvalloissa, mutta Euroopassa korostuvat myös eräät Euroopalle ominaiset piirteet.

Talouden anemia on yksi pääsyistä, miksi vihapuheita syntyy. Sosiaaliturvaa on monissa maissa leikattu ja vaikka ei olisi leikattu, niin tarvitsijoiden määrä on kasvanut. Samoista rahoista taistelevat ulkomailta tulleet henkilöt katsotaan usein syntipukeiksi aiheutuneisiin ongelmiin. Le Penin esille ottama oman kansan etujen ajaminen saa monen muunkin valtion vahvan tuen. Itsekkyys siis voittaa alaa.

Autoritäärisissä valtioissa, josta puuttuvat demokraattiset vastavoimat voidaan mielipiteen ohjailua harjoittaa demokratioita helpommin. Venäjä on tästä hyvä esimerkki. Mutta myös Ranskan kaltaisissa demokratioissa paine kansallismieliseen politiikkaan on kova: äänestäjät vaativat muutosta.

Syvällisemmin on kysymys myös menneisyyden hallinnasta. Mitä oman maan historiasta halutaan kertoa? Ja mitä siitä ei haluta kertoa? Ei meilläkään ole haluttu muistella Suur-Suomi ideologian laajuutta kansalaisten keskuudessa. Tilanne muuttuu kuitenkin räikeäksi, kun tietoisesti ja systemaattisesti vääristellään historian kulkua. Nyt Le Pen on vaatinut tämän tyyppisiä muutoksia historiankirjoitukseen. Melkein varmasti voi sanoa, että historian käsitteleminen tällä tavalla aiheuttaa suurta vahinkoa kansakunnan moraalille.

Kysymys on myös laajemmasta tieteelisen tiedon kieltämisestä. Sattumalta tätä kirjoittaessani osui silmiini Elina Grundströmin kolumni Helsingin Sanomista (”Keskiajan paluu aiempaa lähempänä” 3.6.2014). Grundström viittaa Paul Krugmaniin, joka on usein kiinnittänyt huomiota republikaanien vihapuheisiin. Monet maltillisetkin oikeistolaiset asettavat kyseenalaiseksi evoluutioteorian, suhteellisuusteorian (liberaalien salaliitto!), ilmastopäästöt, taloustieteen perusteet….

Amerikkalaisten konservatiivien käsittämättömiin väitteisiin olen kiinnittänyt huomiota lukuisissa tämän blogin kirjoituksissa. Silmiinpistävää on yleissivistyksen puute, mutta on kysymys muustakin: jos jonkun tieteenharjoittajan käsitys ei osu yksiin omien äärimielipiteiden kanssa, tiede väistyköön! Kansallisvaltiot ovat kohdanneet aivan uudenlaisia haasteita. Kaikille yhteisen tiedon hallinta on vaikeutunut (verotus, hallitusten asema). Korostetaan yksilökeskeisyyttä ja nähdään valtio jopa salaliittojen osana kansalaisia vastaan.

Onko tilanne toivoton? Ei varmaankaan. Otan esille suhtautumisen evoluutio-oppiin. (Ex)presidentti Woodrow Wilson ihmetteli vuonna 1922, miksi kukaan voi asettaa evoluutioteorian kyseenlaiseksi. Vielä saman vuosikymmenen aikana Wilsonin ajatus asetettiin laajalti kyseenlaiseksi.

Muistan (toivottavasti en muista väärin), että 1960-luku oli hyvin vahvasti tieteellisen maailmankuvan läpivalaisema. Silloin todella tuntui, että kehitys kehittyy ja edistys voittaa alaa. Osa kehityksestä oli pelottavaa (ydinasekokeet, ydinaseuhka), osa oli futuristista paremman maailman odotusta (avaruuden valloitus). Myös evoluutio-oppi oli voimissaan. Viime vuosikymmenien aikana on jälleen otettu takapakkia: Republikaanien presidenttiehdokas Rick Perry: ”Uskon vahvasti älykkääseen suunnitteluun” (intelligent design), republikaanien presidenttiehdokas Michele Bachman: ”tuen älykästä suunnittelua”. Darwin on korvattu kreationismilla!

Jonain päivänä muutos on tuleva! Mutta miksi tarvitaan tällaista vuosikymmenestä tai vuosisadasta toiseen jatkuvaa tieteellisten edistysaskeleiden ja taikauskoisten uskomusfobioiden aaltoliikettä?

Voidaanko puhua pelkästään äärioikeistosta, kun monien muidenkin puolueiden marginaaleissa tapahtuu liikehtimistä ekseptionalismin, uskomusten ja vihapuheiden suuntaan? Kysymys on selvästi äärioikeistoa laajemmasta ilmiöstä.

Fakta on menettänyt merkitystään, kun webin tieto on pirstoutunut market-valikoiman tapaan eivätkä ihmiset jaksa harrastaa niinkin tylsää asiaa kuin lähdekritiikkiä. Sitäkin enemmän tietoa hankitaan kavereilta, tuttavilta… mistä vain, missä pelkistetty, yksinkertaistettu tieto jyllää. Ja kuitenkin samaiset tietoverkon tietolähteet ovat kriittisesti tarkasteltuna suurena apuna maailmankuvaa muodostettaessa.

Miksi ekseptionalismi, vihapuheet, nationalismi, historian vääristelyt, tieteenvastaisuus ja uskomuksenvaraiset näkemykset nousevat niin voimakkaasti esille tänä päivänä?

Ihmisellä lienee luontainen halu hallita omaa elämänpiiriään ja ympäristöään. Tehtävän käydessä ylivoimaiseksi pyritään sulkemaan asioita ulos oman ajattelun ulottuvilta. Riippuu yleissivistyksen määrästä ja erilaisuuden sietokyvystä, miten aikaisessa vaiheessa ”ulossulkemista” alkaa tapahtua. Samaan aikaan - ikään kuin vastareaktiona - ruvetaan korostamaan omaa kansallista/henkilökohtaista erinomaisuutta osana puolustusmekanismia muukalaisia tai omia uskomuksia horjuttavia tieteen oppeja vastaan.

Ekseptionalismia voisi pitää nationalismin ”korkeimpana” ilmentymänä. Loogisesti tästä ääriajattelusta kumpuavat vihapuheet muita kansakuntia tai ihmisiä vastaan, historian vääristely suojautumiskeinona ja viime kädessä tieteen tuomitseminen valheen lähteeksi.

Voimaa oman ajattelun tueksi ammennetaan menneisyydestä. Miksi? Koska kuvitellaan kansakunnan isien aikaisen maailmankuvan sisältävän avaimen yksinkertaiseen elämäntapaan, jota halutaan vaalia. Menneisyyden kautta halutaan siis saada nykyaika hallintaan. Se mikä on menneessä – tai tarkoitushakuisesti haetussa menneessä – on nykymaailman postmodernin sekavuuden vastavoima.

Eikö myös äärivasemmalla ilmene samanlaisia virtauksia kuin oikealla? Tässä tarkastelussani suomalainen vasemmistoliitto on parlamentaarisesti toimiva puolue. Äärivasemmistoksi luen vasemmistoliiton vasemmalla puolella olevat ryhmät. Äärivasemmisto kannattaa usein äärimmäistä vapautta, anarkiaa, jonka ydinsisältönä on valtion alasajo. Suomalaisen puoluekentän parlamentaarinen vasen reuna taas kannattaa pikemminkin vahvaa valtiota.

Äärivasemmiston anarkismi, valtiottomuus on aivan eri asia kuin oikeiston ”pieni valtio”. Itse asiassa pieni valtio sisältää yövartijavaltion (poliisi, armeija, rajavartiosto…) käsitteen kautta äärivasemmiston vihan kohteen. Äärivasemmisto on siis kaikkea oikeiston ”väkivaltakoneistoa” vastaan. Äärivasemmalla lähestytään vapauden kaipuussa anarkismia ja äärioikealla kurin ja järjestyksen kautta autoritäärisesti hallittua yhteiskuntaa. Yhteiseksi nimittäjäksi jää viha vastustajia kohtaan.

Elina Grundström kytkee tieteenvastaisuuden valtion heikkenemiseen ja Raimo Sailas yleissivistyksen puutteen demokratian heikkenemiseen Kanavalehden (4/2014) artikkelissa ”Demokratia kulkee takaiskusta toiseen”. Molemmat näkökohdat ovat varteenotettavia. Palaan demokratian ongelmiin tulevassa blogikirjoituksessa.

Onko siis kansallisvaltion ja demokratian pohja murtumassa? Ei, mutta rapauttavia tekijöitä on nähtävissä ja niitä olen edellä pyrkinyt kuvaamaan. Tieto lisää tuskaa, mutta vapauttaa samalla ajattelua itse luoduista kahleista.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Ja edistyksen seuraava askel on…. atomipommi

Ihminen on sitä mitä hän odottaa. Ehkä tätä lausahdusta voidaan soveltaa 1950-luvun Ruotsalaisiin. Sodasta pääosin vahingoittumattomana selvinnyt maa kehitti itselleen yhteiskuntamallin, jolle ei löytynyt vertoa. Toki kansankotiajatus oli voimissaan jo 1930-luvulla, mutta 1950- ja 1960-luvulla siitä tuli muiden ihailun ja kateuden kohde. Ruotsi oli Suomelle oikeasti isoveli.

Jostakin syystä minua on aina kiehtonut ”suuri odotus”. Parasta vallankumouksissa on juuri mahtava odotus. Ukrainan oranssin vallankumouksen piti olla tie parempaan, mutta miten sitten kävi?

”Te ette ole koskaan voineet näin hyvin” (”most of our people have never had it so good”), tiivisti Harold MacMillan menestyksekkään iskulauseensa Ison-Britannian vuoden 1959 parlamenttivaaleissa. Hyvin monessa muussakin maassa oli odotusarvot korkealla. Länsi-Saksassa elettiin talousihmeen keskellä.

Yhdysvalloissa muodostui ydinperheen rakenne, jossa mies oli töissä ja nainen jäi hoitamaan kotia. Siihen oli hyvin varaa. Myös Neuvostoliitto eli kukkeinta suurten odotusten aikaa. Ruotsissa.... niin Ruotsissa oltiin silti kaikkia edellä monessa suhteessa. Yksi läntisen maailman (ja miksei itäisenkin) merkittävimmistä asioista oli tiede- ja tulevaisuususko. Kaikki näytti mahdolliselta. Asioita tarkasteltiin teknisesti: pohdittiin voiko ydinsodasta selvitä hengissä (nuori Henry Kissinger, Herman Kahn).

Viisikymmentäluvulla voitiin toteuttaa ne asiat, joita oli kehitelty 1930-luvulla ja joiden kehitystyö oli keskeytynyt sodan takia. Televisio, laser, suihkumoottori… Lääketiede eteni isoin harppauksin.

Ensimmäiset seuramatkat Kanariansaarille tehtiin Ruotsissa vuonna 1955 ja 60-luvun alussa 65 000 ruotsalaista lomaili seuramatkoilla vuosittain. Kalevi Keihänen käynnisteli saman tyyppistä buumia Suomessa melko tarkalleen 10 vuotta myöhemmin. Kotitalouksien koneistaminen eteni nopein harppauksin, vaikka lähtökohdat toki vielä 50-luvun lopulla olivat vaatimattomat.

Kun englantilainen lehtimies haastatteli Olof Palmea vuonna 1961, Palme selitti, ettei pyrkimys sosiaaliseen hyvinvointiin tarkoita pelkästään ”köyhyyden estämistä, vaan sen on myös taattava hyvä elintaso”. Viisikymmentäluvun lopulla ajettiin läpi sairausvakuutuslaki ja työeläkelaki, jotka muodostivat ruotsalaisen sosiaaliturvan perustan.

Ruotsin työväenliikkeelle ”tieteellistekninen asiantuntija-valta” oli hyvin tärkeä yhteiskunnallisen kehityksen välikappaleena. Arvostelijat kritisoivat ruotsalaista mallia liian materialistiseksi. Eikö ollut muutakin kuin pelkkä kohoava elintaso? Kriitikot jäivät kuitenkin vähemmistöön.

Jo 1950-luvun lopulla Tage Erlander ja Palme törmäsivät ensimmäisen kerran ajatukseen ”kasvavien odotusten luomasta tyytymättömyydestä”. Täytetyt odotukset eivät vähentäneet, vaan lisäsivät odotuksia. Ihminen on kyltymätön. On taitolaji, että pystytään tasapainoilemaan ihmisten odotusten ja realistisesti toteutettavissa olevien uudistusten välimaastossa niin kuin Suomessakin hyvin tiedämme. Toisaalta ruotsalaiset jos ketkä ovat tässä onnistuneet.

Paitsi että Erlander ja Palme ottivat pehmeästi vastaan kasvavista odotuksista johtuvan tyytymättömyyden, he ajoivat ratkaisukeinoksi vahvan yhteiskunnan (he torjuivat ihmisten, yhteisöjen ja yhdistysten kansalaisyhteiskunan).

Ruotsin oikeistokin on hyväksynyt pitkälle viedyn valtion roolin.

Tieteellis-tekninen näkökulma johti väistämättä myös uuden sotilasteknologian käyttöönottoon. Vuodesta 1955 lähtien Ruotsin teollisuus valmisti Draken-hävittäjää ja vuodesta 1970 lähtien Viggeniä. Juuri nyt Ruotsi taistelee Jas Gripenin puolesta, jonka hankinnan Sveitsin valtio vasikään hylkäsi kansanäänestyksessä. Hävittäjien valmistus osoittaa, että Ruotsi haluaa olla ”kokoaan suurempi”. Se on aina halunnut olla enemmän kuin pikkuvaltio, mutta silti säilyä kompaktina kansankotina. Ruotsi on ollut esikuva monessa mielessä monelle kansakunnalle ja on sitä vieläkin. Se on käyttänyt suurempaa vaikutusvaltaa, kuin mitä sen koko on edellyttänyt.

Vaikka otetaankin taustaksi ruotsalaisten edistyksellinen tieteellis-tekninen lähestymistapa, voidaan Ruotsin kaavailtua ydinaseohjelmaa pitää hämmästyttävänä. Viisikymmentäluvulla atomipommin hankkimista pidettiin puolustuspoliittisena välttämättömyytenä.

Kun Suomessa on ihailtu Ruotsin vahvuutta pysyä toisen maailmansodan ulkopuolella ovat ruotsalaiset pitäneet samaa asiaa nöyryyttävänä (mm. saksalaisten läpikulun salliminen). Nyt haettiin edistyksellistä asejärjestelmää puolustuksen osaksi. Ruotsalaiset puhuivat ”puolustuksellisen” atomipommin puolesta. Atomipommiajatuksen muhiessa Ruotsi otti käyttöön ensimmäisen ydinreaktorin vuonna 1954. Olof Palmen näkemys oli, että Ruotsin piti hankkia ydinase painostaakseen suurvaltoja aseriisuntaan!

Ydinase aivan odotetusti repi ruotsalaista keskusteluilmapiiriä ja polarisoi mielipiteitä. Ydinase joutui ajanmittaan vastatuuleen, vaikkei ovea täysin suljettu ennen kuin 1960-luvun lopulla.

Halu puolustaa ruotsalaista hyvinvointimallia kaikissa olosuhteissa ja viime kädessä asein, ei ole onnistunut kaksisesti. Ruotsin puolustusvalmius ei ole nähdäkseni juuri nyt ajan tasalla. Lentoaseen kauppa käy huonosti ja armeijan uudistukset ovat luoneet riittämättömän perustan mahdollisen uuden kylmän sodan varalle.

Kansankodin puolustaminen globalisoituvassa maailmassa asejärjestelmien hinnan koko ajan noustessa ja maailmantilanteen epävakauden kasvaessa ovat luoneet ristiriitaisen tilanteen, johon Ruotsi hakee vastausta yhtälailla kuin Suomi.

---------------------------

Olen käyttänyt ohessa osin faktalähteenä Henrik Berggrenin kirjaa ”Edessä ihana tulevaisuus”.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

New York, Varsova

New York

Muistiinpanojeni joukosta löytyi välillä jo unohtunut kertomus perheemme matkasta New Yorkiin. Syksy oli jo pitkällä ja lomasäät eivät olleet otolliset (lämpötila + 8 astetta ja kylmä viima). Onneksi oli aurinkoista. Matkan aikana vanha Windows-mies joutui lämmittelemään Central Parkin kyljessä olevassa Applen kuutiossa (Applen laitteiden ja ohjelmien esittelyrakennus). Pakko tämäkin on tunnustaa.

Matkan bonuksena pääsin seuraamaan New Yorkin maratonia. Asia selvisi vasta erään tuntemani suomalaisen puheista lentoasemalla. Hän osallistui maratoniin. Johdan amerikkalaisten maratoninnostuksen johonkin 1970-luvulle (ensimmäisen kerran New Yorkin maraton järjestettiin vuonna 1970) , jolloin Frank Shorter oli uransa huipulla. Amerikkalaisen olympiavoitto Münchenin kisoissa 1972 oli varmaan maratontaudin yksi merkittävimmistä laukaisijoista.

New York on iso kaupunki paitsi turistille myös taksikuskeille. Taksikuskimme eksyi perusteellisesti matkalla lentoasemalta hotellille. Lopulta kyllästyimme taksimittarin naksutukseen ja hyppäsimme pois. Viiden kilometrin kävely pikkutunneilla otti koville, mutta kolmen aikaan yöllä Suomen aikaa kaaduimme hotellin sänkyyn.

Pääkohde oli Manhattan ja tutustuminen tapahtui metron avulla kätevästi. Tosin helpompiakin metroja on tullut vastaan. Satunainen töpeksiminen palkittiin newyorkilaisten asemavirkailijoiden tylyllä käytöksellä.

Matkan aikoihin motkotettiin suomalaisten tuppisuisesta käytöksestä julkisissa liikennevälineissä, mutta newyorkilaiset vasta hiljaisia olivat. Mitäpä sitä pieksemään suutaan ventovieraiden seurassa.

Modernin taiteen museo (MoMa), Luonnontieteellinen museo, Metropolitan Museum of Art ja Guggenheim) olivat matkamme ykköskohteita. Tutuksi tulivat niin Andy Warholin Campbellin keittopurkit kuin dinosaurukset (kannattaa mennä suoraan Luonnontieteellisen museon neljänteen kerrokseen).

Manhattanin keskuspaikaksi mielsimme Times Squaren. Jotenkin näen sen alkuperäisenä modernin suurkaupungin sykkeen keskuspaikkana pilvenpiirtäjineen ja valtavine valomainoksineen. Oli pakko ottaa kuva samalla tyylillä kuin Eiffelin tornista aikanaan eli selällään maaten seuralaisten katsellessa tiiviinä ympyränä taivaisiin ulottuvia pilvenpiirtäjiä.

Times Squaren iltavalaistuksessa lyö laudalta vain laivamatka Hudsonilla niin ikään iltavalaistuksessa: Keski-Manhattan, Chelsea, Empire State Building (palataan vielä asiaan), Chrysler Building, Donald Trump, YK ja monet muut maamerkit erottuivat joelta käsin. Takaisin jokea tultaessa ohitettiin iltavalaistu Vapauden patsas läheltä. Laiva lipui kaikkien noiden monista yhteyksistä tuttujen kaupunginosien editse: New Jersey (Pepsin jättimainos!), Brooklyn, Queens, jossa Queensboron sillan ediste käännyttiin takaisin. Todella suositeltava tapa tutustua New Yorkiin ja sen silhuettiin.

Jostakin syystä New York ei avautunut ostosparatiisina, mutta se ehkä johtui tiedon puutteesta. Porukkamme naisväki halusi ehdottomasti vintage -liikkeeseen What Goes Around Comes Around Etelä-Manhattanilla. En aivan ymmärtänyt vintage-hehkutusta.

WTC-tornien laaja työmaa oli verkkoaidoin rajattu turisteilta. Pakko oli myös käydä Wall Streetillä. Kuva Bull Markettia symboloivan härän vierellä oli itsestäänselvyys. Rohkeimmat aasialaiset nuoret naiset kopeloivat härän kiveksiä. Onnea ja menestystä.

On mahdotonta ottaa kantaa mihinkään syvällisempään muutostrendiin tällaisen lyhyen matkan aikana. Siispä pitäydyimme puhtaasti turistipalloiluun tunnetuimmissa kohteissa.

Varsova

Lentokone laskeutui Varsovan Chopinin modernille lentokentälle 29.5.2014 pilvisessä säässä pehmeästi, melkeinpä höyhenen keveästi. Sama moderni vaikutelma jää Varsovan keskustasta. Hämmentävän korkeita pilvenpiirtäjiä (The Warsaw Towers). Varsova on keskustan osalta kuin mikä tahansa lännen suurkaupunki. Asukkaita on esikaupunkialueineen yli kaksi miljoonaa. Autokanta on kohtalaisen uutta. Keskustassa on valtava Zlote Tarasyn ostosparatiisi/helvetti.

Poimuileva kupla keskellä on Zlote Tarasy.

Historian loistoa tarjosi vanhan kaupungin kuninkaanlinna kullattuine pintoineen lukemattomine erilaisine lattiakuvioineen….. Hintataso on Suomeen nähden odotetun edullinen. Puola kuuluu EU-maihin, muttei euroalueeseen. Sillä on oma valuutta zloty (1 euro = 4 zlotya). Pilvenpiirtäjien keskellä nousee kirkkomainen harmaa (joku sanoi, että se on alun perin ollut valkoinen) rakennus. Historiallinen rakennus? Kyllä mutta yllättävän läheltä nykyaikaa. Kysymys on Kulttuuri- ja tiedekeskuksesta.

Kulttuuri - ja tiedekeskus oikealla. Sen ympärillä moderneja pilvenpiirtäjiä.

Jotain merkillisen kiehtovaa tuossa 231 metriä korkeassa rumiluksessa on. Siinä on maailman korkein neljälle sivulle avautuva kellotorni. Päätin ottaa selvää palatsista. Käynti paljasti teattereita, kahviloita, kauppoja, elekuvateattereita, museoita, uima-hallin... Kaikkiaan palatsissa on 3288 huonetta. Se on neuvostokansan lahja Puolalle. Itse Stalin antoi käskyn rakentaa kolossaalisen rakennuksen 1952-55. Wikipedian mukaan sen alkuperäinen nimi oli kuitenkin ”Josif Stalinille omistettu kulttuuri- ja tiedepalatsi”.

Stalin lähetti kertoman mukaan lähetystön USA:han tutkimaan, miten jättiläismäisiä rakennuksia rakennetaan. Ja ratkaisu löytyi. Yli 5000 työläistä lähetettiin Neuvostoliitosta (pakko)töihin Varsovaan. Heitä varten perustettiin oma neuvostokylä erilleen kantaväestöstä. Valmista syntyi kolmessa vuodessa. Stalin itse ei ehtinyt nähdä mammuttia valmiina.

Mistä Stalinin lähetystö katsoi mallia rakennukselle? Malli löytyi New Yorkista, Empire State Buildingista! Lisäksi vaikutteita haettiin Puolan rakennustaiteen historiasta.

Ja tässä malli Kulttuuri- ja tiedekeskukselle.....

Entä puolalaiset itse, miten he suhtautuvat Stalinin lahjaan? Minulle on jäänyt asiasta kahtiajakoinen kuva. Toisaalta rakennus on vihatun neuvostotyrannian muistomerkki. Toisaalta monet näkevät sen elimellisenä osana Puolan historiaa, jota ei voi pyyhkiä pois.

Ja onhan sille löydetty käyttöä tieteen ja kulttuurin paikkana.

Tänään Puola kuuluu Yhdysvaltain kanssa samaan sotilasliittoon. Siitä muistutuksena olivat Chopinin kentällä poislähtiessä havaitut harmaat ja pulleat Naton kuljetuskoneet. Matkalla lentokentälle taksikuski puhui puolaa. Puhetulvasta erottuivat sanat ”Putin” ja ”bandiitti”….

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kohti hyvinvointivalintojen yhteiskuntaa

Käsittelen seuraavassa Suomea lähinnä siitä näkökulmasta, mihin suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on menossa. Näkökulma on reilusti subjektiivinen. Käytän ohessa pääosin Tieto&trendit -lehdestä poimittuja tilastokeskuksen lukuja pohjatietoina. Tarkastelunäkökulmia on neljä: työvoima, rakenteet, hyvinvointi ja talous. Erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön ekonomistin Samuli Rikaman artikkelit viimeisessä Tieto&trendi -lehdessä (2/2014) ovat olleet arvokas apu.

Suomen ongelmien ytimessä on elinkeinojen rakennemuutos. Teollisuuden bkt-osuus on pudonnut vuosituhannen vaihteen 25 prosentista nykyiseen noin 15 prosenttiin. Tarkalleen ottaen 10,3 prosentin pudotus kertoo todella suuresta muutoksesta. Suomen teollisuuden rakennemuutos on Euroopan rajuin. EU:ssa keskimäärin teollisuuden pudotus on ollut vastaavana aikana vain 3,3 prosenttia. Jotkut ovat tulkinneet tämän niin, että jatkossa kannattaa keskittyä palveluihin ja palvelujen vientiin. Olen eri mieltä. Palveluihin panostaminen on OK, mutta nyt tarvitaan erityistä huomiota modernin teollisuuden edellytysten parantamiseen. Kun palvelukeskeinen trendi on päällä, älä vahvista trendiä ylikorostamalla sitä.

Samalla on pantava merkille tosiasia, että palveluiden osuus teollisuustuotteissa lisääntyy. Palveluiden osuus teollisuuden lopputuotteissa nousi EU-maissa 35 prosentista 39 prosenttiin vuosina 1995-2009.

Teollisuuden palvelut ja palveluammatit ovat arvoketjun niissä osissa, joissa arvonlisä on korkea (t&k, suunnittelu, markkinointi, ICT jne). Tämän nimiin on vannottu vuosia, eikä minullakaan ole kuin hyvää sanottavaa, jos arvoketjun arvokkaimmat osat pystytään pitämään Suomessa.

Palvelujen merkityksen kasvu johtuu osittain siitä, että teollisuustuotteiden hinnat ovat laskeneen tuottavuuden noustessa. Teollinen tuotanto on siis alentanut osuuttaan tehokkuudellaan!

Kun elektroniikka ja metsäteollisuus ovat olleet rakennemuutoksen kourissa, on syytä panostaa uusiin alueisiin kuten bio- ja vihreisiin teknologioihin, peliteollisuuteen ja cleantechiin. Läheskään aina ei ole kysymys täysin uusista aluevaltauksista, vaan vanhojen tuttujen alueiden innovatiivisesta uusiokäytöstä.

Rakennemuutos puree erityisesti vientiin, jossa vanhojen viennin kivijalkojen menetys on hiipunut ja osin romahtanut. Edellä mainitut uudet viennin menestystarinat parantavat tilannetta, mutta kyllä kirittävää on paljon. Siksi tulostavoitteiden aikaperspektiiviä on pidennettävä.

Koen häiritsevänä hätiköivän reagoinnin, joka näkyy erityisesti kehysriihityyppisissä voimainponnistuksissa. On pakko leikata ja nopeasti. Mielestäni on päinvastoin pakko antaa sopeutukselle aikaa enemmän kuin 2-3 vuotta, tarvitaan 5 -10 vuotta. Välisenä aikana on hyväksyttävä maltillinen velkaantuminen. Tärkeintä on usko, että suomalaiset venyvät kovan osaamisen pohjakulttuurin avulla. Ainakaan minä en epäile venymiskykyä.

Onko meillä liian kallis työvoima? Riippuu siitä, millä markkinoilla ja millä tuotteilla liikutaan. Yhdysvaltain kokemus on ollut, että teollisuuden kehittämisen laiminlyönti on heikentänyt aiemmin keskiluokan ytimen muodostaneita teollisuustyöväen palkkoja. Palkkojen joustaminenkaan ei ole alkuunkaan riittänyt säilyttämään teollisia työpaikkoja, vaan teollisuuden osuus/bkt on lähestynyt 10 prosenttia. Teollisuuden työpaikat ovat ”vaihtuneet” suurelta osin matalapalkkaisiksi palvelualan työpaikoiksi.

Vastapainona Microsoftilla, Intelillä ja esimerkiksi Googlella on 50 000 – 100 000 työpaikkaa kullakin. Tämä kehitys on osin paikannut pienipalkkaisten työpaikkojen massiivista kasvua.

Mikä voisi olla laajakantoinen vastaus puuttuvien hyvien työpaikkojen ongelmaan? Lainaan ohessa aiempaa blogikirjoitustani ”Katoavatko keskiluokan työpaikat?” (18.1.2014):`Kysymys on syvällisestä yhteiskunnallisesta muutoksesta, josta Berkeleyn yliopiston suuresti arvostamani professori Robert Reich on sanonut seuraavasti: ”Rikkaat hyötyvät enemmän saadessaan pienemmän osuuden nopeasti kasvavasta taloudesta kuin suuren osan vaatimattomasti kasvavasta taloudesta”. Mitä hän tarkoittaa? Olisiko sopeutuksen tapahduttava palkkasopeutuksena taloutta näivettämällä vai keskiluokan asemaa pönkittämällä? Reich viittaa siihen, että keskiluokkaisten työpaikkojen säilyttäminen piristää ja luo dynamiikkaa talouteen. Suomessakin eliitin taholta on kuultu viestejä, joissa palkka-ale on ratkaisu ongelmiimme. En usko, että näin on. Tarvitaan siis Reichin ohjenuoraa, jossa luodaan uusia ”keskiluokkaisia” työpaikkoja, joiden avulla taloutta virkistetään (keskiluokan kulutuskysyntä nousee) ja sitä kautta eliittikin saa isomman siivun.´

Työpaikkoja (ml. keskiluokkaisia työpaikkoja) syntyy pk-sektorille. Pk-yritykset vastaavat 99 prosenttia koko EU:n yrityskannasta ja ne työllistävät 65 miljoonaa ihmistä.

Meillä suomessa on iloisesti yllätytty työttömyyden pysymistä matalana. Matala se toki on vain olosuhteet huomioiden. Absoluuttiset luvut tekevät työttömyydestä suurimman inhimillisen ja taloudellisen ongelmamme. Yhtenä syynä siihen, ettei työttömyystilanne ole vielä pahempi on, että on tapahtunut siirtymä korkean tuottavuuden teollisuudesta (vähemmällä henkilökunnalla enemmän tuotteita) heikomman tuottavuuskehityksen palveluihin (palveluiden automatisointi teollisuutta vaikeampaa). Sama ilmiö, josta mainitsin tuottavuuskehityksen yhteydessä!

Meillä on julkisen sektorin bkt-osuus EU-keskiarvoa korkeammalla tasolla (EU:n keskiarvo 22,4%, meillä 25,1%). Tämäkin voidaan katsoa työllisyyttä vahvistavaksi tekijäksi, vaikka toisenlaisiakin näkemyksiä on. Olemme kuitenkin hyvässä seurassa: Ruotsin julkisen sektorin bkt-osuus on 26,5% ja Tanskan 27,3%. Nimenomaan Ruotsin hyvä työllisyysaste selittyy julkisen sektorin harjoittamalla työllistämispolitiikalla. Työvoimakustannuksissa olemme EU:ssa sijalla kahdeksan, joten kilpailukykymme pitäisi olla kohtuullisella tasolla varsinkin, kun otetaan huomioon juuri tehtyjen työmarkkinaratkaisujen maltillisuus.

Jos ajatellaan menestyksen reunaehtoja niin Suomessa esimerkiksi luottamus toisiin ihmisiin on korkealla tasolla, olemme maailman huippuja. Olemme lukuisilla muillakin mittareilla mitattuna aivan kärkitasoa. Suomen t&k-panostus on 3,5% bkt:stä. Sitä on jääty kaipaamaan, millä Suomi-niminen hyvä ”kouluviisas” saataisiin menestymään käytännön työelämässä ja bisneksessä. On liioiteltua sanoa, ettei menestystä olisi tullut, mutta juuri tällä hetkellä eletään matalapainetunnelmissa. Vielä on sanottava, että pahaa oloa helposti liioitellaan: ”olemme veitsen terällä” jne.

Onko Suomi velkaantunut liikaa?

Julkisyhteisöjen EDP-velka on tällä hetkellä 110 miljardia euroa (josta valtion velka 98,9 miljardia euroa vuoden 2013 viimeisellä neljänneksellä), joka ei ole järisyttävän korkea taso. Olemme edelleen yhtenä harvoista EU-valtioista alle 60 prosentin tason/bkt.

Euroopan Unionissa siirrytään uudistettuun kansantalouden tilinpidon järjestelmään. Uudistuksen seurauksena t&k-menoja käsitellään investointeina syyskuun alusta 2014 lähtien. Suomen bruttokansantuotetta muutos nostaa poikkeuksellisen paljon, neljällä prosentilla. Velkataso ei siis ihan vähään aikaan ylitä 60 prosenttia bkt:stä.

Enemmänkin olisin huolestunut kotitalouksien veloista. Tilastokeskuksen mukaan asuntokuntien velat kasvoivat reaalisesti 100 prosenttia vuosina 2002-2012, kun taas käytettävissä olevat rahatulot kasvoivat samalla aikavälillä 27 prosenttia. Eniten kasvoivat asuntovelat, + 130 prosenttia. Kotitalouksien velat ovat nyt (2013) 120 prosenttia käytettävissä olevista tuloista. Uhkat ovat ilmeiset (deflaatiovaara, heikon taloudellisen tilanteen jatkuminen, työttömyyden korkea taso jne.).

Entä edellytykset jatkossa? Suosituksi on tullut piirtää kuvaaja, joka kertoo putoamisesta vuosien 1994-2007 kasvukäyrältä. Sitä ei viitsitä sanoa, että Suomen kasvu noina vuosina oli lähes maailmanennätysluokkaa. Sillä uralla oli mahdotonta pysyä millään mittarilla mitattuna. Ongelmallisempaa on, että myös menotalous laajeni kasvulukujen tahdissa. Sopeutumisesta alhaisempiin kasvulukuihin on tullut kova haaste päättäjille.

Kysymys on tietenkin ns. hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisestä (ei ”säilyttämisestä”). Tutuin tapa on keskittää palveluja kustannussäästöjen nimissä. Käytännön kokemus on, että palvelu samalla heikkenee (vrt. esimerkiksi terveyskeskuspäivystyksen siirtyminen klo 8-18 ulkopuolella ”lähikaupunkiin”, joka sijaitsee 30 kilometrin päässä).

Syntyy kiikkulauta, jonka toisessa päässä on tehostamistoimenpiteet kustannussäästöineen ja toisessa päässä palvelujen paraneminen/heikkeneminen. Olemme siirtymässä hyvinvointipalvelujen laajentamisesta etäpalveluihin, pidemmälle vietyyn maksullisuuteen (suurempi omavastuu) ja niukentuneisiin resursseihin (joka näkyy henkilökohtaisen palvelun vähenemisenä).

Sähköiset palvelut ovat tätä päivää. Järjestelmien toimivuudessa/yhteensopivuudessa on tosin paljon parantamisen varaa. Olen jossakin blogikirjoituksessa pohtinut opetuksen siirtämistä verkkoon. Se muuttaisi koulurakennusten käytön (luku- tietokonetiloja koululuokkien sijaan) nykyisestä. Monissa ammattikorkeakouluissa ja muissa oppilaitoksissa internetin käyttö opetuksessa on pitkällä.

Odotan/pelkään/toivon samanaikaisesti, että tulevaisuudessa on nykyistä vaihtelevammat mahdollisuudet valita reitti tai reitit kohti hyvinvointia, mutta samalla henkilökohtainen maksurasitus viitoittaa reitin nykyistä selvemmin. Etenemme kohti ”hyvinvointivalintojen yhteiskuntaa”.