Korkmanin oppitunneilla: kultakannasta eurokauteen

Sixten Korkman on useilla kirjoillaan viime vuosina noussut kansantaloustieteen popularisoijien kärkeen. Uudessa kirjassaan ”EURO. Valuutta vailla valtiota” hän käy läpi rahan arvon ja talouden vakausmekanismeja hyvin konkreettisella ja ymmärrettävällä tavalla. Lukija ei silti pääse helpolla, sillä itse aihe ei ole kevyt, päinvastoin se pakottaa selvittämään itselle talouden vaikutusmekanismeja juurta jaksain. Korkmanin kynästä on syntynyt kompaktin kokoinen eurotalouden keskeisten piirteiden käsikirja. Painotan tässä arviossani hieman historianäkökulmaa.

Korkman pohjustaa sanomansa ytimekkäällä historiakatsauksella. Hän kertaa lyhyesti 1800-luvulta lähtien kultakannan historian. Varsinaisesti uutta ei ainakaan minulle tule esille, mutta jäsentynyt esitys tarjoaa hyvän kertausmahdollisuuden. Lyhyesti voi sanoa, että kultakannan ja kiinteiden valuuttakurssien avulla pyrittiin luomaan vakautta maailmantalouteen. Helpommin sanottu kuin tehty! Suomi liittyi kultakantaan vuonna 1878 (muuten, paljon ennen emämaa Venäjää). Kultakannasta Suomi joutui luopumana vuonna 1915 muiden Euroopan maiden tapaan maailmansodan vaatiessa setelirahoitusta. 1920-luvun puolessa välissä yritettiin jälleen joukolla kiinnittyä kultaan, mutta suuri lama torppasi tämänkin yrityksen. Yksi toisensa jälkeen lännen valtiot joutuivat luopumaan kultakannasta 1930-luvun alussa.

Minusta lopputulos on paradoksaalinen: kun kultakannan piti tuoda vakautta valuuttakursseihin ja talouteen yleensä, oli kiinteä sidos ensimmäinen häviäjä, kun kriisi iski päälle (ensimmäinen maailmansota, 1930-luvun lama). John Maynard Keynes, jolle Britannian liittyminen kultakantaan 1920-luvulla oli valtava pettymys, käytti kultakannasta nimeä ”barbaarinen jäänne”. Ja todellakin rahan arvon ilmenemismuoto metallina oli jotain antiikkiakin vanhempaa perua. Korkman tasapainoilee kultakannan hyvien ja vähemmän hyvin ominaisuuksien välillä, mutta lopputulos on kyllä kiinteiden sidosten häviö.

Korkman tuo esille, miten uudenlainen talous ammattiyhdistysliikkeineen ei voinut juuttua kiinteisiin kursseihin: tavallinen työläinen oli usein kärsijöistä ensimmäinen. On helppo nähdä tässä ideologinen ulottuvuus. Kuripolitiikan kannattajat haikailevat vieläkin kultakannan perään. USA:n republikaaninen ja teekutsuliikkeen johdossa on useita henkilöitä, jotka haluaisivat palata kurikultaan.

Kultakantaan palattiin vielä kerran vuonna 1944 Bretton Woods -rahajärjestelmän muodossa. Valuutat sidottiin dollariin ja dollari kultaan (35 § unssilta) tietyin devalvaatiomahdollisuuksin. George Maynard Keynesin rooli oli jälleen merkittävä: hän vastusti tälläkin kertaa kultakantaan siirtymistä. Hän vaati uuden reservivaluutan luomista (bancor), mutta hävisi kamppailun. Pitkällä aikavälillä on vaikea sivuuttaa Keynesin pitkäjänteisen ajattelun etevyyttä. Lopulta hän – vuosikymmenien kuluessa - oli vahvoilla ajatuksineen.

Korkman tiivistää lyhyesti kultakannan ongelmat seuraavasti: ”Maksutaseeltaan ylijäämäinen maa voi jatkaa kultavarannon kartuttamista suuremmitta ongelmitta. Alijäämäinen maa on kuitenkin vaikeassa tilanteessa, kun (kulta)varanto uhkaa ehtyä: kultakannan säännöistä kiinni pitäminen pakottaa tällöin talouspolitiikan kiristämiseen ja etenkin korkotason kohottamiseen”.

Kylmän sodan aikakaudella kultakanta törmäsi jälleen talouden kriisiin. Yhdysvallat oli juuttunut Vietnamin kalliiseen sotaan ja joutui itse maksutaseen alijäämän uhriksi: kultavaranto rupesi ehtymään ja inflaatio kiihtyi. Yhdysvallat joutui luopumaan kultakannasta (dollarin kellutus) ja sen jälkeen muut maat seurasivat perässä omine variaatioineen.

Bretton Woods -kauden jälkeen Euroopan valtiot pyrkivät luomaan erilaisia valuuttajärjestelmä- kombinaatioita huonolla menestyksellä. Suomen markka sidottiin 1970-luvulla aluksi dollariin ja sitten valuuttakoriin. 1990-luvun alussa jouduttiin myöntämään kiinteän valuuttakurssin (ns. kovan markan politiikka) mahdottomuus ja siirryttiin markkinaperusteiseen valuuttakurssin määräytymiseen eli valuutan kelluttamiseen. Korkman valaisee vakaan rahan ja vakaan talouspolitiikan ongelmia seuraavalla kuvalla:

Kaikkien kolmen on mahdotonta olla yhtaikaa voimassa.

Kiinteät valuuttakurssit luikertelivat yhteisen rahan (euro) kautta rahapolitiikan ja koko talouden keskiöön 1990-luvulla. Tavoitteeksi asetettiin poliittisella tasolla Euroopan yhdentyminen ja rahapolitiikassa yhteinen valuutta (toki Iso-Britannia, Ruotsi, Norja ja Sveitsi muodostivat poikkeuksen). Tämän järjestelmän takuutahoksi perustetiin riippumaton keskuspankki EKP.

Maastrichtin sopimuksen (sopimus Euroopan unionista) ja rahaliiton perustamisen (EMU) kautta Korkman siirtyy käsittelemään nykyisten raha- ja talouspoliittisten ongelmien ydintä.

Mielenkiintoisinta kirjassa ovat Korkmanin kannanotot nykyisen rahamarkkinajärjestelmän toimivuudesta. Hän ottaa vallitsevassa tilanteessa riittävän selkeästi kantaa tapahtuneeseen kehitykseen.

Kritiikki kohdistuu perusasioihin eli yhden ja saman rahapolitiikan sopivuuteen kaikille jäsenmaille (one size fits all). Tämä on perustavaa laatua oleva kysymys. Amerikkalaiset keynesiläiset taloustieteilijät epäilivät järjestelmän toimivuutta jo paljon ennen nykyisiä ongelmia. Tilanne on kiusallinen: onko niin, että nykymuotoinen järjestelmä erillisine kansallisvaltioineen ei voi koskaan toimia, koska kansakuntien väliset kilpailukykyerot ovat niin suuret? Toimiakseen järjestelmä tarvitsisi Yhdysvaltain kaltaisen liittovaltion, mutta siihen ei olla valmiita. Lopputulema on joka tapauksessa selvä: rahaliiton hyödyt ovat jääneet selvästi haittoja vaatimattomimmiksi.

Aivan oikein Korkman toteaa EU:n kansakuntien ”erilaisuusfunktion” läpäisevän koko yhteiskunnallisten toimintojen kirjon, ei pelkästään esim. taloutta. Rahoitusjärjestelmän riskialttius on silmiinpistävä piirre. Sen sisään on rakennettu yhteiskunnan kannalta liian suuria riskejä. Perustavaa laatua oleva ongelma on pankkien omien pääomien suhde niiden vastuisiin. ”Too big to fail” merkitsee raskaita vastuita valtioille, kun pankkien pelastaminen valtiota raskaasti velkaannuttamalla on pienempi riski kuin antaa pankkien kaatua. Finanssikriisin myötä riskit realisoituivat.

Korkman tuo esille vanhan selityksen: pankit saattoivat laskea sen varaan, että yhteiskunta pelastaa ne tuholta. Jotenkin tämä selitys kuulostaa liian ilmeiseltä. Mielestäni erityisesti Yhdysvalloissa – ennen finanssikriisiä – oli kysymys ideologissävyisestä kuvitelmasta, että ”asuntojen hinnat ovat nousseet aina”, tai että haluttiin uskoa, että eksoottisilla johdannaisinstrumenteilla oli käänteentekevä merkitys: kuviteltiin ihan oikeasti, että oli löydetty viisasten kivi jatkuviin vivuttamalla saataviin tuottoihin. Mielestäni tällaisia seikkoja on aliarvioitu, koska jos ne myönnettäisiin, niin silloinhan ihmiset myöntäisivät olleensa herkkäuskoisia hupsuja. Eli esitän, että laskelmoivuuden sijasta kysymys oli ideologisesta harhaopista, jonka hintaa me maksamme vieläkin.

Jäsenmaiden korkokehitys on yksi aivan keskeistä ongelmien syistä. Voi sanoa, että korkojen painuminen yleisesti unionin alueella Saksan korkojen tasolle sisälsi aluksi upean onnistumisen tunteen. Näinhän yhteisen rahan piti toimiakin! Valitettavasti kysymys oli valheellisesta kehityksestä. Oli virhe kuvitella, että kaikkien maiden luottotappioriskit olisivat pysyneet olemattomina.

Luottojen voimakas kysyntä johti finanssikriisin vuosina mm. asuntolainakuplaan, josta rimpuillaan irti vieläkin. Tästä kehittyi valtava velkaongelma. Velkaongelma koski alun pitäen pääsääntöisesti yksityistä sektoria (pois lukien Kreikka), mutta kaatui sittemmin valtion velkakriisiksi. Finanssikriisiä edeltänyt velkarahoitettu korkeasuhdanne, Kreikan alijäämien törkeät pimitykset ja PIIGS-maiden talouden sairastuminen ovat kaikki tietenkin tuttuja seurauksia 2000-luvun alun holtittomasta menosta.

EU:ta perustettaessa ei ajateltu vaihtotaseesta muodostuvan ongelmaa, oltiinhan yhdessä ja samassa valuutassa. Aluksi tilanne näyttikin hyvältä, mutta sitten tilanne muuttui. Finanssikriisin aikana, ensin yksityisen ja sitten julkisen sektorin velkaantuminen (em. kuplaongelmien jälkiseurauksena) aiheuttivat pahat vaihtotasealijäämät Etelä-Euroopan maille.

Korkman viittaa (varauksin) samantapaiseen ongelmaan kuin mikä liittyi kultakantaan: valuuttakurssimuutokset eivät olleet mahdollisia EU:n sisällä. Väistämättömien kilpailukykyerojen sopeuttaminen jäi muiden toimenpiteiden (austerity!) varaan. Kansalaisten saavuttamien etujen leikkaaminen nousi pääosaan. Kohtuuden nimissä on todettava, että järjestelmän valuvikoja on pyritty ja myös onnistuttu ainakin osin korjaamaan.

Niin, EU:n valuvikojen korjaustoimenpiteet. Mitä Korkman ajattelee niistä? Aivan selvää kantaa hän ei ota, mutta kallistuu kuitenkin sille kannalle, että talouden kiristystoimista on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän haluaisi, että painopiste olisi rakenteellisissa uudistuksissa enemmän kuin menoleikkauksissa ja veronkiristyksissä.

Monet EU:n talouden korjaustoimenpiteet ovat kesken ja Korkmaninkin kirja on keskeneräisen tilitystä näiltä osin. Pankkiunionin rakentaminen on edennyt kirjan valmistumisen jälkeen. Yhteinen talletustakuujärjestelmä on mahdollinen, mutta valtioiden keskinäisen luottamuksen puute ei salline sitä. Oliko EMU järkevä ratkaisu? PIIGS-maiden osalta Korkman pitää sitä onnettomuutena, mikä ei yllätä. Koko Euroopan osalta Korkman jättää portin raolleen toteamalla, että on vielä liian aikaista lausua tuomiota. Rahaliittoakin ollaan aktiivisesti muokkaamassa.

Korkman toteaa kirjansa lopussa, että rahaliittoa ”ei tule kriisiin vedoten kehittää epämääräisen yhteisvastuun suuntaan”. Tällainen kehitys ei ole sen enempää Suomen kuin rahaliitonkaan etu.

Sivistysuskomme koetinkivet

Saska Saarikoski käsitteli Hesarissa 9.1.2014 ongelmaa, johon olen itsekin kajonnut (viimeksi 6.1.2014 blogikirjoituksessa ”Äänestäjän korjaussarja”). Saarikosken kirjoituksen nimi on ”Kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita”. Hän viittaa Helsingin Sanomien järjestämään keskustelutilaisuuteen, jossa oltiin huolestuneita sivistysuskon hiipumisesta. Keskustelijoiden mukaan sivistysuskon ovat korvanneet ”populismi ja älyllinen laiskuus”. Haluaisin eritellä tätä problematiikkaa hiukan.

Valitsen alkuun lähestymistavaksi politiikan. Meillä on oikealla (tai konservatiivisella) sivustalla selvä aukko puoluekentässä. Mahtiasemassa olevat maltilliset konservatiivit ovat loitontuneet monista syistä vulgäärioikeistolaisuudesta. Ehkä suuri syy tähän on hyvinvointiyhteiskunnan menestys. Oikeisto vastusti hyvinvointiyhteiskunnan laajentumista jyrkästi muutamia kymmeniä vuosia sitten. Nyt se on likipitäen kaikkien hyväksymä yhteiskuntamalli. Sivuutan tässä itse mallista käydyn taistelun, koska puutun siihen tulevassa blogikirjoituksessa ”Pohjoismainen malli ja sen haasteet”.

Meillä ei pidetä vulgäärioikeistolaisuutta oikein sivistyksen merkkinä. Toista on Yhdysvalloissa, jossa konservatiivista moukkamaisuutta pidetään tietyissä piireissä - jos ei nyt hyveenä - niin ainakin hyväksyttävänä. Näen, että Suomessa ollaan etenemässä samaan suuntaan. Yleissivistystä on jo kauan laiminlyöty Yhdysvalloissa (ensimmäistä kertaa historiassa edellinen sukupolvi oli koulutetumpi kuin tämä nykyinen). Mihin on jouduttu? Oma tulkintani on, että kun asioista ei tiedetä, yritetään älyllistää tietämättömyys. Tarkoitus on selittää, että on turha vaahdota tietämisen takia, kun kaikki tieto syntyy tässä ja nyt. Puuttuva pohjatieto korvataan spontaanisti intuitiolla tai elämänkokemuksella.

Kun tunnettu amerikkalainen poliitikko esitti Milton Friedmania (kuoli vuonna 2006) vastikään keskuspankin pääjohtajaksi, ei hän edes hävennyt puheitaan. Sattuuhan näitä.

Meillä Suomessa on syntynyt ajattelutapa, jolla poliitikot ”jätetään yksin” ongelmiensa kanssa. Ollaan helposti ärtyneitä tai vahingoniloisia, kun päätöksenteko ei etene monimutkaisissa asioissa.

Osa kansanedustajista ja kunnallispoliitikoista on löytänyt tuon ”vulgäärioikeistolaisuuden” (en tähän hätään keksi parempaa nimeä). Arveluttavia väitteitä ja kysymyksiä voi nyt esittää viattomasti. Heidän mielestään vanhat poliitikot ovat peittyneet pintakuoreen, joka koostuu väärinkäsitetystä hienotunteisuudesta ja pintasivistyksestä.

Saska Saarikiven käyttämä ”älykäs populismi” (jonka edustajaksi hän nimeää Timo Soinin) on kuitenkin monitahoisempi käsite, kuin miten hän sen ymmärtää. Niinpä tähän älykkääseen populismiin kuuluu samojen asioiden jankuttaminen, kotimaan politiikan kääntäminen EU-politiikaksi, politiikan sävyjen puuttuminen lähes kokonaan (kaikki päätöksenteko on epäonnistunutta) jne.

Nykyaikainen viihde mahdollistaa vetäytymisen vakavien asioiden pohdinnasta. Vanha huomio: kun TV-kanavien määrä kasvaa, se ei monipuolista ohjelmistoa, vaan samankaltaistaa sitä. Mielipiteissä arvostetaan nokkelaa sanailua, so. tarkoituksellisen yksipuolinen mielipide menee läpi, kun se sanotaan tarpeeksi räväkästi.

Saarikivi erottaa älyttömän ja älykkään populismin toisistaan. Elävä elämä on tietenkin monitahoisempi. ”Venäläisten ei saa ostaa maata Suomesta” on tämän hetken slogan. Ainoa tosiasiaperuste on, että suomalaiset eivät saa vapaasti ostaa maata Karjalasta. Vastavuoroisuuden puutteen ympärille ripustetaan huomattava määrä ennakkoluuloja, joka varmaankaan ei ollut vilpittömästi asiaa pohtineiden tarkoitus. Tällainen älytön älyllinen populismi on paljon yleisempää kuin suora älytön populismi.

Onko populismi oikean reunan ongelma? Ei tietenkään. ”Tampereen taistelussa” nähtiin hyvin monien erilaisten ryhmien vähemmän viisasta populismia. Älytöntä populismia voi harjoitella nykyisin nettipalstoilla anonyymina. Itse asiassa nettikirjoittelu lietsoo nimettömyyden takaa lausuttuja solvauksia. Jo kieliasusta näkee suuttumuksen määrän.

Tärkein keino vaikuttaa sivistyneeseen käyttäytymiseen on kouluopetus ja kotikasvatus (huh!). Korkea yleissivistys on nettitölväyksille pahinta myrkkyä. Valitettavasti kouluopetusta ollaan käsittääkseni suuntaamassa koko kansan yleissivistyksestä varhain aloitettavaan erikoistumiseen. Sivistyksellinen luokkayhteiskunta on näköpiirissä?

Pirstoutuneita mielipiteitä

Ylen Taloustutkimuksella teettämässä ”Pirstoutunut Suomi” -kyselytutkimuksessa selvitettiin, millaiset aiheet jakavat ja yhdistävät suomalaisia. Jälleen meillä oli edessämme vaikeita kysymyksiä, joihin odotettiin yksinkertaisia vastauksia. Yritän seuraavassa perata yhden ainoan kysymyksen osalta kysymys-vastaus -problematiikkaa. Kysymys (tai väite) kuului seuraavasti: ”Suomen sosiaalituet johtavat siihen, että liian harva ottaa vastuun omasta pärjäämisestä”. Väitteen asettelu on mielestäni ohjaileva. Otetaan tähän alkuun pari kansalaismielipidettä pohjaksi:

Kansanedustaja Olli Immonen:

”Totta kai olen sitä mieltä, että meillä sosiaalituki tulee asettaa sille tasolle, että se kannustaa työntekoon. Nykyään liian moni, eritoten nuori, valitsee sen vaihtoehdon, että jää elämään tukien varassa sen sijaan, että menisi töihin.”

Nina Mikkonen:

Mikkonen uskoo, että ”yhteiskunnan tukeen turvautuminen on sen verran nöyryyttävää, että eräänlaisten siipeilijöiden joukko on hyvin marginaalinen”.

Näitä voisi verrata ministeri Paula Risikon kantaan:

”Jos ihmiselle sattuu paljon elämässä muutoksia ja tulee epäonnistumisia ja työttömyyttä, ehkä sairauttakin siihen, niin on vaarana, että jos kasautuu epäonnistumiset ja vastoinkäymiset, niin kyllä siinä vaara sitten on siihen, että passivoituu”.

Kaikki nämä kannat edustavat erilaista lähestymistapaa passivoitumisteemaan. Immonen edustaa perinteistä kantaa, jossa sosiaaliturva on liian laaja. Passiivisuutta karsitaan sillä, että tiukennetaan sosiaaliturvan ehtoja. Näin minä Immosta tulkitsen.

Nina Mikkosen oleellinen viesti on, että ”siipeilijöiden” määrä on marginaalinen ja häpeä tukien varaan joutumisesta rajaa väärinkäyttöä. Kysymys ei siis ole isosta yhteiskunnallisesta ongelmasta.

Risikko näkee – jos tulkitsen häntä oikein – että ihminen joutuessaan eri tyyppisten ongelmien keskelle, voimattomuuttaan (ei tieten tahtoen) passivoituu. Mutta tämän ihmisen asemaa ei varmaankaan korjata sillä, että leikataan sosiaaliturvaa, vaan tällaiseen henkilöön on kohdistettava aktivointitoimia, mitä ne sitten ovatkaan.

Itse jaan hyvin pitkälle Mikkosen ja Risikon kannan. Meillä on toki sosiaaliturvan tulkinnanvaraista ja väärää käyttöä, mutta sen määrä pitäisi suhteuttaa kansainvälisiin vertailutuloksiin. Tästä lähtökohdasta en pidä Suomen ongelmaa kovin suurena. Missään maailman maassa ei ole päästy tästä ongelmasta eroon. Ja jos Neuvostoliitossa vallitsikin täystyöllisyys niin se tuotti todella tehotonta työtä.

Jotkut tarjoavat passivoitumisen ratkaisemiseksi kansalaispalkkaa. Sen toteuttaminen on teknisesti haastavaa: jo asuntojen hintojen polarisoituminen – meillä ja melkein missä tahansa länsimaassa – aiheuttaa isoja haasteita. Jos kansalaispalkan taso on korkea, on se koko kansantalouden kannalta helposti liian kallis järjestelmä. Jos se on matala, niin pääkaupunkiseudulla se ei riitä, vaan joudutaan kansalaispalkan lisäksi turvautumaan asumistukeen ja toimentulotukeen. Entä passivoitumisteeman kannalta? Kansalaispalkka ei tunnu erityisen aktivoivalta, jos siihen ei liitetä muita toimenpiteitä. Monet voivat se kautta valita (passivoivan) niukkatuloisuuden. Kansantalous tarvinnee ensisijaisesti työvoimaa nykyisessä väestörakennetilanteessa.

Yhdysvalloissa on niukka sosiaaliturva, mutta kun finanssikriisin aikana työttömyys kasvoi ja työtilaisuudet vähenivät, niin hyvin suuri joukko ihmisiä ”passivoitui” työelämän ulkopuolelle eli lakkasi hakemasta töitä. He siis valitsivat passiivisuuden sosiaaliturvan sijasta. Kysymys on syvemmästä ongelmasta kuin sosiaaliturvarahojen liian laajasta käytöstä.

Työvoiman kysyntä on avainasia. Koko passiivisuusongelma on hyvin marginaalinen, jos työmarkkinat saadaan vetämään. Tehokkain keino torjua ”passiivisuutta” on perustaa lisää työpaikkoja. Tämän edellytyksenä on taas talouden elpyminen. Tästä huolimatta meille jää 3-4 prosentin kitkatyöttömyys kuntatasolle.

Meillä on paljon suurempi ongelma edessä. Kotikunnassani työttömyysprosentti on 5-6 prosentin välillä, vaikka on taantuma päällä. Jos talous elpyy joudutaan imemään työvoima lähiseudulta (niin kuin nytkin tehdään), jolloin naapurien työttömyys helpottaa. Jos ja kun talouden aktiviteetti nousee edelleen, joudutaan ongelmiin, koska naapuristakaan ei saada työvoimaa ja toisaalta oma pää vuotaa palkkakilpailun takia pääkaupunkiseudulle.

Työpaikat ovat spesifioituneet. Kun kotipaikkakunnalleni sijoittui tölkkitehdas, vain pieni osa sen työntekijöistä on omalta paikkakunnalta (sama toistuu monen suuren kuntaamme etabloituneen yrityksen osalta) . Globaalisti toimiva yritys ei ajattele ”tasapainoisen” yhteiskunnan kannalta asioita, vaan valitsee työntekijöikseen parhaat päältä. Tölkkitehtaan työntekijöiden koulutus tapahtui osin kaukana Suomen rajojen ulkopuolella.

Suuri osa työttömistä – olivatpa he aktiivisia tai passiivisia – joutuu kilpailemaan työpaikoista jo työssä olevien työpaikanvaihtajien kanssa. Työmarkkina tuntuu säälimättömän kovalta vähänkin heikommilla eväillä varustautuneesta ihmisestä.

Meillä on hyvin vähän elämäntapatyöttömiä. ”Passiivisuus” johtuu hyvin pitkälle siitä, että työvoima ei kelpaa markkinoille. Jokaisen työnantajan pitäisi kysyä itseltään otanko tuon tai tuon lievästi sairaan/mielenterveysongelmaisen/puutteellisesti koulutetun ihmisen töihin ja vielä maksan siitä työehtosopimusten mukaan.

On myös työpaikkoja, joita ei pitäisi olla olemassa. Työehdot ovat niin heikot, ettei kysymys ole vakavasti otettavasta työpaikasta kuin korkeintaan väliaikaisesti. Huonopalkkaisilla pätkätöillä on monia negatiivisia seurausvaikutuksia.

Meidän isohko ongelmamme ovat kouluttamattomat nuoret ihmiset ja toisaalta eläkeikää lähestyvät töistä poispotkitut henkilöt. Näihin ihmisiin pitäisi keskittää tukitoimia. Tukea ei ole se, että leikataan sosiaaliturvaa ja ajatellaan, että tällä toimenpiteellä pakotetaan töihin.

On todennäköistä, että kouluttamattomuus johtuu suurelta osin koulutusjärjestelmän vinoumasta. Se ei ota riittävästi huomioon käytännön taitojen taitajia, vaan on liian teoriapainotteinen joillekin nuorille. Joissakin tapauksissa mitään tekemättömyys totuttaa passivisuuteen tai pikemminkin aktiivisuuden puutteeseen.

Mitä tulee ikäihmisiin, jotka ovat työttömiä, mutta vielä työkykyisiä, niin heidän työmotivaationsa on pääsääntöisesti korkealla. Jälleen työnantajat ja yhteiskunta yhteisvoimin – ikäihmisten omien voimainponnistelujen lisäksi - joutuvat kantamaan vastuun näiden ihmisten työllistymisestä.

Ja minkähän kokoisen Suomen haluaisin?

Poikani olohuoneen seinällä on valtava maailmankartta. Siinä käytetään ns. Mercatorin projektiota (Gerhardus Mercatorin 1569 esittelemä kartta) , jonka avulla pallomuoto saadaan levitetyksi tasoksi. Pikkupoikana ihmettelin karttoja, joissa maanosat näyttivät olevan kooltaan epäsuhteessa toisiinsa. Myös silloin käytettiin Mercatorin projektiota. Vertailtuani maiden pinta-aloja pääsin jyvälle karttojen muokkaamasta maailmasta.

Ari Turunen on kirjoittanut runsaasti kuvitetun kirjan ”Maailman kuvat. Mitä kartat kertovat meistä ja muista?” Se on mainio opas ”karttasuhteellisuuteen” tai ”karttamaailmankäsitykseen”. Historiasta kiinnostuneena olen aina ollut innostunut kartoista. Minua on esimerkiksi harmittanut, kun Suomen ja Venäjän (Neuvostoliiton) sotia on kuvattu karttojen avulla aivan rajan pinnasta. Jos otettaisiin Venäjän näkökulma, avartuisi käsitys Venäjän politiikan tarkoitusperistä paljon paremmin. Suomi keikkuu Venäjän karttojen vasemmassa reunassa ylhäällä.

Mercatorin projektio on ollut suosiossa Neuvostoliitossa, koska se suurentaa napa-alueiden lähellä olevia alueita. Kirjassa on kuva neuvostoliitolaisesta maailmankartasta vuodelta 1947. Se on venäläissilmin ihan mukavaa katseltavaa, erottuuhan äiti-Venäjä siinä mahtavan kokoisena järkäleenä verrattuna vaikkapa kilpakumppani Yhdysvaltoihin. Asian voi todentaa oheisesta kartasta (kartta kirjassa, s. 92).

Kyllä oheinen kartta on ”sopiva” suomalaisenkin silmään. Asian voi konkretisoida vaikkapa vertaamalla Suomea (pinta ala noin 338 000 km2) Egyptiin (pinta-ala noin 1 000 000 km2). Egypti on siis todellisuudessa kolme kertaa suurempi kuin Suomi, mutta kartassa Suomi näyttää kaksi kertaa Egyptin kokoiselta! Mercatorin projektiolla voi verrata alueita leveyssuunnassa. Parhaiten vertailu onnistuu päiväntasaajan molemmin puolin sijaitsevien alueiden kesken, kiertäen ympäri pallon.

Kirjassa on mielenkiintoinen luku amerikkalaisesta maailmankartasta. Amerikkalaiset ovat tykästyneet Mercatorin projektioon. Kirjan mukaan ”amerikkalainen yleisö ei halua ostaa muita karttoja”. Miksi he haluavat nähdä Yhdysvallat ”pienenä” verrattuna vaikkapa Kanadaan (Yhdysvallat ja Kanada ovat todellisuudessa suurin piirtein saman kokoiset), Grönlantiin tai Venäjään? Oheista karttaa katsomalla (kartta kirjassa s. 89) selviää amerikkalaisten käsitys USA-keskeisestä maailmankuvasta.

Maapallosta ei saa oikeilla mittasuhteilla varustettua tasoa, mutta lähelle on päästy. Kirjassa esitellään useita ”pallomaisia tasoja” , joihin meidän on tyytyminen, jos emme halua hankkia pallokarttaa.

Äänestäjän korjaussarja

Helsingin Sanomissa 5.1.2014 oli juttu (”Seitsemän keinoa politiikan korjaamiseksi”), jossa kritisoitiin nykyisiä päättäjiä siitä, että politiikka ei kosketa enää äänestäjiä. Alaotsakkeessa todettiin, että ”politiikka on rikki, koska puolueiden toimintamalli ei enää toimi”. Eräille poliitikoille annettiin mahdollisuus eritellä syntynyttä tilannetta. He totesivat, että potentiaalisten äänestäjien määrä on vähentynyt. Vastaavasti vaaleissa nukkuvien määrä on potentiaalisesti lisääntynyt. Tarvitaan politiikan korjaussarja. Totta. Mutta olisiko äänestäjienkin syytä muuttaa ajatteluaan?

Minkälaisia me äänestäjät olemme? Meitä on moneen lähtöön: on aktiivisia ja välinpitämättömiä, suurin osa on tältä väliltä. Olisiko myös äänestäjien asennoitumisessa korjattavaa? Me odotamme paljon poliitikoilta, mutta minkälaisia odotuksia voisimme kohdistaa itseemme?

1) Äänestäjät mököttävät

Niin mököttävät, mutta asia ei parane, jos poliitikot siirtyvät mököttäjien joukkoon. Meillä on kuitenkin jo nyt mököttäjiä poliitikoissa, jotka vastustavat kaikkea, mikä liikkuu esittämättä itse varteenotettavia vaihtoehtoja. Tämä koskee kuitenkin vain pientä osaa poliitikoista. Sen sijaan äänestäjien joukossa on valtava määrä vastarannan kiiskejä. Helpoin keino ottaa kantaa on vastustaa tehtyjä ehdotuksia. Vielä helpompaa on vastustaa isossa joukossa. Syntyy tunne, että joukko on oikeassa ja pieni joukko päättäjiä on väärässä.

2) Äänestäjät ovat viihteellä

Osaa äänestäjistä ei kiinnosta politiikan vaikeaselkoiset asiat, koska vaihtoehtona on esimerkiksi TV:n passivoiva viihdetarjonta. Erilaisissa kvasitodellisuutta kuvaavissa tosi-TV -sarjoissa voi kuvitella, mitä yksinkertainen todellisuus on ja miten näitä yksinkertaisia ongelmia ratkotaan. Miksi siis kiinnostua tosiongelmista?

3) Kyllä kansa tietää

Tämän joukon mielestä päättäjät ovat tyhjän panttina eduskunnassa ja kahmivat vain itselleen etuja. Kansa kyllä tietää, mutta siltä ei käydä kysymässä. Kansalaiset ovat kaikki yksilöitä, mutta heitä koskevassa kollektiivisessa päätöksenteossa päättäjien pitäisi ottaa jokainen huomioon.

4) Äänestäjät yllätetään kerta toisensa jälkeen

Äänestäjille ei kerrota etukäteen, mitä poliitikot aikovat päättää. Jo vaalikamppailussa pitäisi kertoa joko pitkästi tai lyhyesti, mitä seuraavan neljän vuoden aikana meinataan tehdä. Vielä pahempaa on, että hallitusohjelmassa ei kerrota, mitä tehdään, vaan pikkuporukassa on sen sijaan jo sovittu, miten oikeasti aiotaan menetellä ja miten kansalta piilotetaan totuus. Paras totuus on salaliittototuus.

5) Äänestäjät puhuvat totta, mutta poliitikot eivät

Jollain ihmeellisellä tavalla poliitikoiksi valikoituu henkilöitä, jotka eivät puhu totta. Miten se on mahdollista, kun heidät kuitenkin valitaan kansalaisten joukosta, jotka puhuvat totta?

6) Äänestäjät sortuvat kollektiiviseen pessimismiin

Kaikki on synkkää. Naapuri leikkaa aidan väärin. Kunnassa kaikki on pielessä, toista on naapurikunnassa, jossa asiat tehdään oikein. Uudenvuoden puheissa painotettiin vääriä asioita. Mistään ei tule mitään.

7) Äänestäjä ei saa mistään tietoa

TV:stä seurataan vain niitä kanavia, joilta tulee viihdettä. Asiakanavat ovat tylsiä. Miksi kaikesta pitää maksaa, kun vain osaa ohjelmista seurataan. Netistä seurataan otsikot ja erityisesti juoruotsakkeet. Uutislähetyksiä ei viitsitä seurata, kun niistä tulee aina samat asiat. Tietotulvan keskellä äänestäjä ryhtyy tiedonvastaanottolakkoon tai sitten tieto menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

8) Asiathan ovat loppujen lopuksi yksinkertaisia

Tarvitaan vain päätöksiä. Asiat on helppo sopia, kunhan vai oikeat ihmiset ovat sopimassa. Paras olisi jos yksi ihminen saisi päättää, kunhan hän olisi kansan mies tai nainen.

Björn Wahlroos – onnistujan muotokuva

Tämä on jatko-osa arviooni ”Wahlroos. Epävirallinen elämänkerta” -kirjasta. Itse asiassa en kajoa kovinkaan paljon elävästi ja pirteästi toteutettuun tutkimukseen, vaan heijastelen niitä tuntoja, joita Wahlroos minussa herättää kirjan esittämän henkilöhistorian avulla. Toki olen aiemminkin kirjoittanut runsaasti hänestä näissä blogikirjoituksissa.

Kuva on osasuurennos kirjan kannesta

Vuonna 1973 Wahlroos siis katkaisi suhteensa äärivasemmistoon ja ryhtyi rakentamaan uraansa. Hänestä tuli menestyksekäs yliopistomies, joka kävi hakemassa vauhtia pariin kertaan Yhdysvalloista. Hankenin professorina hän uudisti opetusta ja nosti keskiöön rahoitustieteen.

Seuraava porras eteenpäin oli harppaus pankkimaailmaan Mika Tiivolan pyynnöstä. Pankkimaailma oli rajussa muutoksessa 1980-luvun lopulla ja Tiivola uskoi Wahlroosin omaavan kykyjä, joista SYP hyötyisi. Wahlroos osoittautui mestariverkostoitujaksi, jota monet arvostivat - joillekin muille hän oli paha vastustaja. Eräänlainen huippunäyte oli tappiollisen Tampellan junailu SYPistä SKOPiin, joka tavoitteli kiihkeästi liikepankkien kaltaista teollisuusimperiumia – itse asiassa aivan liian innokkaasti, kuten myöhemmin nähtiin. Mutta se on toinen juttu.

KOPin ja SYPin välinen taistelu pankkimaailman herruudesta kärjistyi 1980-luvun lopulla. Itse asiassa kaksinkamppailu oli ollut hyvin sivistynyttä noihin aikoihin saakka. Jälkeenpäin ajateltuna Mika Tiivolan ja Jaakko Lassilan keskinäinen epäluulo johti tuhoisiin seurauksiin molemmin puolin. Jatkuva nurkkien valtaus ja vainoharhainen epäily yhdistyivät Suomen pankkihistorian ehkä verisimmäksi taisteluksi.

Tässä taistelunhaluisessa ympäristössä Björn Wahlroos oli aktiivinen osapuoli. Oletan, että hänen roolistaan voitaneen saada lisää tietoa, kun hän kirjoittaa muistelmansa. Tarvitaan myös ulkopuolista tarkentavaa tutkimusta Wahlroosin verkostoista kasinopelin yhteydessä.

Taistelussa markasta Wahlroos asettui niiden puolelle, jotka olisivat halunneet markan arvon määräytyvän markkinoilla. Vastassa olivat maan hallitus ja Suomen pankki. Taistelu markan luonteesta ratkesi 1991-1992 kovan (tai vakaan) markan tappioksi. Wahlroos junaili asioita taustalla kovan markan kannattajia vastaan. Tästä ja muista syistä johtuen hän joutui SYPissä epäsuosioon. Uusi SYPin ykkösjohtaja, varovainen Ahti Hirvonen, vierasti Wahlroosia ja laittautui miehestä eroon.

Wahlroos vaelsi jälleen onnellisten tähtien alla ja sai lähtöpasseihinsa liittyneen kaupankäynnin seurauksena johdettavakseen investointipankki Mandatumin. Mitään parempaa Wahlroosille ei olisi voinut tapahtua. Hän oli omimmillaan investointipankkiirina, jolloin hän pystyi junailemaan suuria yritysjärjestelyjä Suomessa.

Yksi osa Wahlroosin menestystä oli oikeiden alaisten valinta. Kannustimet olivat kunnossa. Mutta ei kaikki tapahtunut Wahlroosin ansiosta. Kaikkialla läntisessä maailmassa investointipankkitoiminta oli menestyksekästä niin kauan kuin sitä kesti….. Glass-Steagall Actin kaatuminen vuonna 1999 oli merkkitapahtuma, joka salli jälleen finanssitavaratalojen muodostumisen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1933. Kehitys osoittautui äärimmäisen riskaabeliksi aivan kuten 1920-luvullakin. Mutta pommit räjähtivät käsiin vasta paljon myöhemmin….

Seuraava vaihe Mandatumin tarinassa oli sen yhtyminen Interbankin ja pankkiiriliike Protoksen kanssa. Samalla Mandatumin työntekijämäärä kasvoi 200 henkeen.

IT-huumaan Wahlroos suhtautui skeptisesti 2000-luvun vaihteessa , mutta muutti mielensä, kun IT- yhtiöiden ”neuvominen” osoittautui investointipankeille tuottoisaksi. Itse IT-yrityksistä monet ajoivat kiville ja kovaa.

Seuraava vaihe Wahlroosin uralla oli Mandatum pankin ja Sampo-Leonian fuusio uuden vuosituhannen alussa. Yrityksen konsernijohtajaksi tuli Wahlroos. Asiaa oli järjestelty taustalla pitkään, mutta hiljaisuudessa. Monet yllättyivät.

Sampon pankkitoimintojen myynti tanskalaiselle Danske Bankille täydentää suurten yritysjärjestelyjen sarjan, joissa Wahlroos on ollut mukana ja joiden takana hän on ollut. Kauppa oli Wahlroosille ja Sampolle kultakaivos, sillä myyntihinta oli hyvä ja Danske on menestynyt kaupan jälkeen huonosti Suomessa. Sampon tuleminen Nordean omistajaksi (yli 21 prosentin osuus) on toistaiseksi viimeinen merkittävä vaihe Wahlroosin menestyksekkäällä uralla. Sen kruununa hän sai Nordean hallituksen puheenjohtajuuden.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Björn Wahlroosissa on tärkeää erottaa kaksi puolta toisistaan, toisaalta hänen kiistämätön – jopa häikäisevä - menestyksensä pankkimaailmassa ja toisaalta hänen yhteiskuntapoliittiset näkemyksensä. Vanhana moottoriturpana Wahlroos opastaa muita mielellään oikeille poluille. Menestyksen johdosta hän tuntee oikeudekseen neuvoa muita ja sen hän tekee kovin kategorisella ja kapea-alaisella tavalla. Syntyy vaikutelma, että vähemmän kyvykkäät poliitikot ja ihmiset eivät oikein käsitä, miten maata pitäisi johtaa.

Hän on heikoilla jäillä. Hänen lähtökohtansa muiden neuvontaan ovat liian itsekeskeiset. Oman menestyksen projisoiminen koko yhteiskuntaan lienee toivoton tehtävä. Aina, kun hän on osallistunut yhteiskunnallisen keskusteluun pankkimaailman ulkopuolella tulee tunne, että hän on ihmisten arkitodellisuudesta hyvin etäällä.

Jotta pystytään näkemään hänen ajattelunsa ja esitystensä läpi, on syytä tuntea venäläissyntyisen, mutta Yhdysvalloissa uransa luoneen kirjailijafilosofi Ayn Randin ajattelua. Kirjassa Rand sivuutetaan vain maininnoilla. Vakavasti otettavissa filosofipiireissä Randia ei juuri arvosteta. Wahlroos on sen sijaan useasti kertonut pitävänsä Randin individualismia korkeassa arvossa. Mitä Ayn Rand – amerikkalaisen äärioikeiston suosikki - halusi sanoa?

Rand nimesi filosofiansa Objektivismiksi. Sen keskeinen teema on rationaalisuus, johon on kytketty egoismi. Jos rationaaliseen suuntaan edetään ympyrän kaarta myöten tullaanko silloin itsetarkoitukselliseen järjen ylikorostamiseen? Rand tuomitsee kaiken taikauskon, mutta ajautuu itse ylirationaaliseen suvaitsemattomuuteen. Wahlroos on omaksunut ylikorostuneen rationaalisen ajattelun niin pitkälle, että hän – isänsä tavoin ja Randia kopioiden – erottelee ihmiset tyhmiin ja fiksuihin.

Egoisti Rand ei voinut hyväksyä Jeesuksen kaltaista uhrautumista (altruismia) toisten puolesta. Ajattelu johti ateistiseen maailmankatsomukseen. Mitä tämä merkitsee Wahlroosille ? Minua on aina ihmetyttänyt Randin kaltaiset joko-tai -ihmiset: uhrautuminen toisen hyväksi käsitetään totaalisena uhrautumisena. Harva tähän ryhtyy. Mutta, jos ihminen haluaa olla myötäelämiskykyinen, niin mikä siinä on niin paheksuttavaa? Tuskinpa ihmiskuntaa nykymuotoisena olisi, jos empatia olisi lakannut olemasta ammoisina aikoina.

Randin liikemies-jumala oli kapitalismin kruunu. Maailma saastui tavallisista ihmisistä, jotka keksivät päätöksenteon pohjaksi enemmistöperiaatteen. Enemmistö rupesi tyrannisoimaan vähemmistöä, joka muodostui ihanteellisista kapitalisteista. Lopulta enemmistön tyrannia johti Randin kirjassa ”Atlas Shrugged” eliitin irtautumiseen (Wahlroos: eliitti äänestää jaloillaan!) omaksi yhteisökseen.

Wahlroos on kirjassaan ”Markkinat ja demokratia” osoittanut Randin tavoin vastenmielisyyttä demokratian enemmistöperiaatetta kohtaan.

Wahlroosin heittäytyminen epäuskottavan ja vainoharhaisen Randin amfetamiinihuuruisen suuruudenhulluuden pauloihin on hämmentävää. Randin avulla hän protestoi nykyaikaista demokratiaa vastaan ja haluaisi muuttaa demokratiaa liike-elämän suuntaan tavalla, jota hän ei ole itsekään pystynyt määrittämään uskottavasti.

Väkisinkin tulee mieleen Wahlroosin vuosikymmenien takainen kategorisen jyrkkä taistolaisuus. Hän on korvannut äärivasemmistolaisen ajattelun uusliberaalilla oikeistomantralla. Ennen hän oli vasemmistolaisen etujoukon rintamassa, nyt hän Randin ja oman uransa kautta mieltää itsensä uusliberaalin etujoukon valioksi.

En ole tässä kommentoinut juurikaan Tuomo Pietiläisen ja opiskelijaryhmän kirjaa, mutta jos vetää yhteen kirjan sisällön, niin tuntuu, että mitä pidemmälle teos etenee sitä ihailevammaksi kirjoittajien suhde päähenkilöä kohtaan muuttuu. Eletään herpaantumattomasti Wahlroosin menestyksen tahdissa, mihin heillä tietenkin on perusteet. Jos kirja käsitetään tutkimukseksi, niin ristiriidassa sen kanssa on Wahlroosin myytin tietoinen tai tiedostamaton kasvattaminen.

Toisaalta kirjan kahtiajakautuneisuutta kuvaavat pitkähköt - erilliset - Wahlroosin huonoa ja epäreilua käytöstä kuvaavat jaksot. Ehkä tämä on tekijöiden valitsemaa tasapuolisuutta. Wahlroosin järjetöntä huutamista ja räyhäämistä useat tutkimusryhmän valitsemat lähipiirin henkilöt yrittävät selittää älyllisesti siten, että Wahlroos ei hyväksynyt virheitä, että hän ei hyväksynyt tyhmyyksiä, tai että hänellä oli huono päivä. Kysymys on kuitenkin yksiselitteisesti vaatimattomista henkilöjohtamisominaisuuksista.

Toisaalta….. tänä päivänä monet raharuhtinaat ovat ryvettyneet veroparatiisiseikkailuissa. Pietiäisen ja kumppanien kirjasta saa kuvan, että Wahlroos on ollut erityisen tarkka näissä asioissa: ”verot maksetaan aina Suomessa täysimääräisesti”. Tämä merkitsee monelle paljon.

Wahlroosin myytti – tai legenda – tulee ilmiselvästi kasvamaan vielä nykyisestä tulevina aikoina. Wahlroos voisi tehdä palveluksen purkamalla omaa myyttiään muistelmissaan.

Olen kirjoittanut Wahlroosista myös seuraavat blogikirjoitukset:

Wahlroos ja markkinaskeptikot

Wahlroos ja enemmistödemokratia

Wahlroos ja julkiset palvelut vs. markkinat

Wahlroos ja historian loppu

Wahlroos ja vuosi 2008

Enemmistön vai vähemmistön tyrannia?

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Bror Wahlroos ja poikansa Björn

Tuomo Pietiläinen ja opiskelijatyöryhmä ovat laatineet Björn Wahlroosin elämäkerran ”Wahlroos. Epävirallinen elämäkerta”. Nostan hattua uudentyyppiselle tutkimusmallille, jolle voisi suositella jatkoakin. Teos on ollut myös myyntimenestys.

Tämä ei ole varsinainen kirja-arvostelu. Käytän teosta omien tuntojeni pohjatietona.

Käsittelen seuraavassa kirjaa Wahlroosien (Bror ja Björn) myytin näkökulmasta, jota linjaa olen pyrkinyt tuomaan esille myös aiemmissa kirjoituksissani eri henkilöistä. Pystytäänkö kirjassa paljastamaan henkilöä myytin takana - kuten ennakkomainoksissa luvattiin - vai päinvastoin vahvistetaanko myyttiä?

Björn Wahlroosin isä oli kuuluisa kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror ”Bunta” Wahlroos. Muistan itsekin hyvin hänen maineensa: huippuvirkamies, joka oli oman egonsa vanki. Kirjassa näennäisesti tirkistellään Bror Wahlroosin yksityiselämään oven raosta. Tosiasiassa ovi on apposen auki sekä yksityiseen että julkiseen elämään.

Oman urani suuria saavutuksia oli, kun istuin Wahlroosin vieressä henkilöauton takapenkillä matkalla erääseen tilaisuuteen, jossa Buntalla oli esitelmä. Asiaan kuului, että kuuntelin hänen vitsinsä, joskin hän sanoi ”täytyy lopettaa, että säästyy pari vitsiä illan esitelmään”.

Kaiken kaikkiaan suhtautuminen Bror Wahlroosin toimintaan oli hyvin tyypillistä aikanaan: ongelmia katsottiin läpi sormien. Alkoholin yletöntä käyttöä väheksyttiin. Media ei hoitanut vahtikoiran tehtäviään ehkä osaksi siksi, että juomat maistuivat toimittajillekin. Entä nyt? Vieläkin asioista kerrotaan puoliksi halveksien , mutta samalla puoliksi ihaillen. Täytyyhän tasapuolisuus säilyttää.

Tuonaikainen kulttuuri on kuitenkin luullakseni taaksejäänyttä elämää.

Björn Wahlroos ei jatka isänsä elämäntapoja, mutta arrogantti hän on, kuten isänsä.

Kanava-lehdessä oli mielenkiintoinen Markku Sippolan arvio Pietiläisen & kumppanien kirjasta juuri myytin näkökulmasta: ”Epävirallinen elämänkerta rakentaa Nalle-myyttiä” (Kanava 8/2013). Hän kiinnittää huomiota siihen, miten mystifiointia syntyy, kun päähenkilöä itseään ei ole voitu haastatella. Björn Wahlroos ikään kuin ympäröidään muiden ihmisten mielipiteillä. Monet henkilöt eivät esiinny nimellään, joka entisestään luo kuvaa salaperäisestä kaiken yläpuolella leijuvasta henkilöstä, josta ei oikein uskalleta sanoa mielipidettä muutoin kuin anonyymina.

Kirjan julkistuksen ympärille kehittyi varsinainen mediamylläkkä. Lehdistö ja sähköiset viestimet ottivat vastaan heille suunnatun markkinointiviestin sellaisenaan: yöllä tapahtunut julkistus kuului ihmeteltäviin ja salaperäisiin asioihin. Kirjan markkinoinnissa opiskelijaryhmä ja heidän taustavoimansa onnistuivat mainiosti. Myyttiä ei pureta, vaan sitä vahvistetaan.

Wahlroos on osallistunut toki itsekin myyttinsä luomiseen, kun on todennut, ettei ole oikein missään vaiheessa suunnitellut tulevaisuuttaan. Ilmeisesti virta vain on vienyt tai sitten yhtä ihmistä on kohdannut satumainen tuuri. Ehkä Wahlroos itse selittää asian viime kädessä niin, että tilaisuuden osuessa kohdalle, hän on oivaltanut parhaiten optimiratkaisut.

Mutta aloitetaanpa Wahlroosin hurjasta nuoruudesta…

Björn Wahlroosin myyttiä on kasvattanut kommunistinen hairahdus nuoruudessa, jonka jälkeen hän – ”järkiinnyttyään” – ryhtyi kunnon kapitalistiksi. Kun puhuu Wahlroosia fanittavien liikemiesten kanssa, he sivuuttavat Wahlroosin vasemmistolaisen vaiheen, vaikka sitä kesti peräti viisi vuotta (1968-1973). Se on niin mystinen vaihe, että ollaan ymmällä. Siispä siitä ei juuri puhuta. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, kun Wahlroos itse on havainnut markkinaraon taistolaismenneisyydessään.

Wahlroos ei ole toki ensimmäinen, joka on kulkenut äärivasemmalta äärioikealle. Yhdysvaltain tunnetuimpiin uusliberaaleihin kuulunut ”uusliberalismin isä” Irving Kristol kulki saman reitin kuin Wahlroos, mutta huomattavasti aikaisemmin. Kysymys on varmaankin halusta kuulua pieneen muiden yläpuolella olevaan etujoukkoon, joka ohjaa vähän yksinkertaisempia totuuden lähteille. Väristä ei ole niin väliä, kunhan ollaan oikeassa!

Ei voi välttyä ajatukselta, että jonain toisena ajankohtana – vaikkapa 2000-luvun alussa - monet taistolaiset nuoret olisivat olleet uusliberaaleja. Sanon tämän, vaikka tiedänkin, että monille muille aate oli verissä, ja aatteen takana seisotaan edelleen. Seurasin läheltä asioita, koska opiskelin 1970-luvun alussa. Mutta voisiko jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin virta veisi oikealta vasemmalle? Veikkaisin, että ajankohta voisi osua hyvinvointiyhteiskunnan hiipumisen ja markkinatalouden tulevien kriisien risteyskohtaan. Tämä selittäisi, miksi hyvinvointiyhteiskunta on maltillisille konservatiiveille niin tärkeä.

Osa vasemmistolaisen vaiheen myyttiä oli putkaan joutuminen shaahin vastaisen mielenosoitukseen osallistumisesta. Tässäkin pitää muistaa, että putkaan joutuneet olivat kovimpia jätkiä. Wahlroos oli tietenkin putkamiehiä.

Kirjassa on mainio viittaus (Nils Torvalds) radikaalien nuorten suomenruotsalaisuuteen ja toden totta Wahlroosin radikaali jengi (josta hyvin monet ovat nousseet huippuasiantuntijatehtäviin myöhemmin) muodostui nimenomaan suomenruotsalaisista. Se kuvasi hyvin sitä, että ulkomaiset virtaukset kulkeutuivat Suomeen suomenruotsalaisen ikkunan kautta (saman asian saatoin aikanaan todeta, kun pohdin, miksi kotimaisten rautalankabändien jäsenten nimet olivat ruotsalaisia!). Vasemmistolaisuus kiehtoi älyllisesti monia nuoria. Wahlroosin jengi tapaa edelleen ilmeisesti Leif Salmenia lukuunottamatta.

Syyskuussa 1971 Wahlroos aloitti opintonsa Hankenilla äärivasemmistolaisin tunnuksin.

Syyskuussa 1973 Wahlroos ilmestyi Hankenille siististi pukeutuneena ja tukka leikattuna. Hän pitää puheen, jossa hän ilmoittaa, ettei ole enää kommunisti. Samaan aikaan taistolaisliike koki ennen kokemattoman nousun. Yhden miehen puuttumista joukoista ei jääty murehtimaan. Wahlroos vaihtoi hevosta. Ajattelun muutos tapahtui ilmeisesti hitaasti vuoden 1973 aikana: hän näki, että uraputki ei käynnisty taistolaisten leiristä käsin. Mutta se on jo toinen juttu.

Kirjoitukseni toisessa osassa pohdin wahlroosilaisen myytin muodostumista sellaisena kuin sen nyt tunnemme.