Jan Vapaavuori, Matti Apunen ja Piketty-paniikki

Jan Vapaavuori on avannut pikkuhiljaa kokoomuksen puheenjohtajakampanjaansa ilmoittamalla, että hän on ”talousliberalismissa keskitien kulkija”. Linjan pitäisi olla siis lähellä Kataisen linjaa. Nyt hän on ottanut puheeksi tuloerot ilmoittaen, ettei niiden suureneminen ole pahasta. Minusta hän ei ole keskellä, vaan oikeassa laidassa.

Toinen näkökulma on oikeudenmukaisuuden näkökulma: katsotaan, että tuloerojen ei saisi kasvaa oikeudenmukaisuussyistä. Tästä Vapaavuori toteaa Helsingin Sanomien (”Vapaavuori: Tuloerojen kasvua ei tarvitse torjua”, 4.5.2014) mukaan seuraavasti: ”Se lisäarvo, mitä saadaan oikeudenmukaisuuden puolella, on varmaan merkittävää. Mutta samaan aikaan häviämme siellä talouden dynamiikan puolella”. Mutta häviämmekö edes talouden dynamiikan puolella?

Kun keskituloiset asema suhteellisesti (ja Yhdysvalloissa jopa absoluuttisesti) heikkenee, on vaikea nähdä, miten Vapaavuoren metodilla päästään hänen tavoitteeksi asettamaansa dynamiikkaan. Keskituloisten asiantuntijatehtävien palkkiot eivät ole kehittyneet entiseen malliin. Tuloerojen suureneminen tarkoittaa, että myös keskituloiset ovat häviäjiä. Todennäköisesti Vapaavuori toistaa vanhoja tehokkaiden markkinoiden ja tarjonnan taloustieteen hypoteeseja, jotka on monesti asetettu kyseenalaiseksi.

Juuri kukaan ei ole osannut arvata, miten jyrkiksi tuloerot lopulta ovat kasvaneet. Kyllähän osaajia tarvitaan, mutta heidän palkkakehityksensä hidastuu, pysähtyy tai on jo pysähtynyt. Näin jäljelle jäävät hyvin rikkaat, joiden tulot ja omaisuus ovat suhteettomasti kasvaneet.

Ehkä on ensin syytä määrittää, mitä tarkoitan tuloerojen kasvulla. Itse koin melkoisen yllätyksen kun gallupein (HS) osoitettiin, miten raadollisesti tavalliset ihmiset Suomessa näkevät tuloerojen torjumisen. Tuli tunne, että monien mielestä yleisesti pitäisi lähestyä tasapalkkausta. Esimerkiksi lääkäreille sopiva ansio olisi 4000 euroa kuukaudessa. Ihan näin en kyllä ajattelisi. Jos siis 2000 euroa kuukaudessa ansaitsevaa häiritsee 6000 euroa ansaitsevan tulotaso (riippumatta sitä, missä ammatissa hän toimii), niin onko tällaisessa mielensäpahoittamisessa järkeä?

Tuloerojen dramatiikka tapahtuu paljon karkeammalla tasolla, kun puhutaan tosirikkaista ja tosiköyhistä. Omaisuuserot ovat valtavat globaalilla tasolla. Maailman 85 rikkainta omistaa enemmän kuin 3,5 miljardia köyhintä yhteensä. Ajatus siitä, että tapahtuisi eräänlainen valumisefekti rikkailta keskituloisille ja köyhille on lähinnä absurdi. Talouden tehokkuus ei kasva tällä rakenteella, vaan päinvastoin muuttuu tehottomaksi.

Kysymys ei ole siis pelkästään epäoikeudenmukaisuudesta, vaan myös talouden tehojen heikkenemisestä, kun tulo- ja omaisuuserot kasvavat.

Vapaavuori puhuu suurien terveyserojen haitallisuudesta tuloerojen sijasta. Ei näitä kuitenkaan voi erottaa toisistaan. Suomi on globaalin selvityksen perusteella paras paikka äideille. Tulos perustuu monipuolisiin Pelastakaa lapset -järjestön mittareihin. Yhdysvaltojen huono pärjääminen äitikuolleisuudessa ja ensimmäisen elinpäivän lapsikuolleisuudessa perustuu juuri suuriin tuloeroihin. Köyhillä ei ole varaa turvallisiin synnytyksiin. Siis suuria tuloeroja ei voi erottaa terveyseroista! Toki meillä Suomessa ei olla läheskään tällaisessa tilanteessa. Mutta pitäisikö meidän ehdoin tahdoin lähestyä USA:n tilannetta? Matti Apunen puhuu omistamisen siunauksellisuudesta (HS: ”Keskellä tietä on kaikkein vaarallisinta”, 6.5.2014). Mikä ettei? On tietenkin hyvä asia, että ihmisillä on varaa sijoittaa pörssiosakkeisiin tai asuntoihin, mutta sitä ennen tarvitaan tuloja. Tuloerojen laajenemisen vuoksi ei useille tulonsaajaryhmille kerry sellaisia säästöjä, jotka voitaisiin sijoittaa onnellisuutta tuottaviin kohteisiin.

Kun tulot jäävät pieniksi on asuntoon päästy käsiksi velkarahalla. Tässä ei pääsääntöisesti ole mitään vikaa. Massiivinen velkaantuminen kansakunnan tasolla on kuitenkin huolestuttavaa. Omistaminen tapahtuu siis yhä suuremmassa määrin velkaantumisen kautta.

Kun Mitt Romney lipsautti Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjassaan, ettei hän ole kiinnostunut niiden 47 prosentin äänistä, jotka elävät muiden varoilla, hän tarkoitti valtavaa joukkoa ihmisiä, jotka eivät maksa liittovaltion tuloveroja (kyllä he muita veroja maksavat!). Mutta miksi he eivät maksa? Siksi, että tuloerot ovat kasvaneet niin suuriksi, että heidän tuloistaan ei ole varaa maksaa tuloveroa! Siis presidenttiehdokas, joka todennäköisesti on ollut omalla politiikallaan kasvattamassa tuloeroja toteaa kylmän rauhallisesti, ettei hän halua kannattajikseen ”muiden verovaroilla” eläviä. Ei ihme, että valinta ei kohdistunut Romneyhin! Enpä usko, että tuloerojen tietoinen, ”ei torjuttava” kasvattaminen Suomessa johtaa yhtään järkevämpään lopputulokseen.

Tuloerot ovat toistaiseksi maltilliset Suomessa, joten amerikkalaiseen todellisuuteen on vielä matkaa. Kuitenkin ihmettelen Vapaavuoren puheita. Niihin voidaan ottaa kantaa oikeudenmukaisuusnäkökulmasta, mutta itse ensisijaisesti painottaisin tuhoisaa vaikutusta talouden dynamiikkaan.

Kun tuloeroja kasvattava trendi on muutoinkin päällä (ja Suomessa erityisen voimakkaana), niin miksi lisätä trendiin tietoisesti vauhtia? Tämä on leikkimistä tulella.

On siis taloudellisen kasvun kautta pyrittävä laajaan, hyvään työllisyyteen ja uusien toimialojen ja ammattien myötä kohtuullisiin palkkatasoihin ja tulojen kasvuun (ei siis keskituloisten palkka-aleen niin kuin Yhdysvalloissa) . Automaatio ja robotisointi syövät joka tapauksessa aiemmin suojattuja ns. hyviä työpaikkoja. On välttämätöntä kuljettaa koko yhteiskuntaa eteenpäin niin, ettei synny suurenevia tuloeroja ja sitten suurenevia terveyseroja.

Apunen toteaa em. lehtikirjoituksensa lopuksi: ”Jos …. muotiekonomisti Thomas Piketty on oikeassa, ja pääomat kertyvät automaattisesti palkkoja nopeammin, eikö loogista olisi pyrkiä kaikin keinoin edes pienkapitalistiksi? ”. Tässä on selvä väärinkäsitys. Eivät nopeasti kertyvät pääomat kasaudu pienomistajille Pikettyn eikä minunkaan mielestäni , vaan - niin kuin edellä on kerrottu - kaikkein varakkaimmille. Ja tässähän tullaan kasvavien tulo- ja varallisuuserojen ytimeen.

Thomas Piketty on herättänyt ajatuksineen kauhua amerikkalaisten konservatiivien keskuudessa. Hänen tuoretta kirjaansa ”Capital in the Twenty-First Century” on vaadittu levityskieltoon. Paul Krugman puhuu New York Timesin kolumnissaan ”Piketty panicista”. Pikettyn teesi on, että olemme palaamassa ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen ”Gilded Age” -aikaan, jolloin rikkaudet kertyivät varakkuuden kumuloitumisesta (”koroilla eläjät”) ja perinnöistä, eivät työstä.

Republikaanit ovat pelästyneet, että Pikettyn tutkimusten perusteella vaaditaan isojen tulojen ja omaisuuksien verotuksen kiristämistä.

Vastakkain on kaksi samaa kohderyhmää tarkoittavaa, mutta vastakkaista ilmiötä kuvaavaa käsitettä: Pikettyn ja kumppaneiden ”1 prosentin” tehoton eliitti ja konservatiivien ”job creators” , työn luojat (mutta yhtä hyvin voitaisiin puhua valumaefektistä, jolloin rikkaiden varallisuus sijoitettuna esimerkiksi yrityksiin muka luo uusia työpaikkoja). Ongelma on juuri siinä, että Pikettyn mukaan rikkaiden rikkaudet eivät synny työstä ja luo merkitsevässä määrin uutta työtä.

Olemme liukumassa sen malliseen yhteiskuntaan, jossa ihmisillä (valtiolla, yrityksillä) eri mittareiden mukaan saattaa mennä keskimäärin hyvin, samalla kun ääripäät kasvattavat osuuksiaan. Käsittääkseni Pikettyn systematiikka tähtää juuri tämän ongelman erittelyyn.

Skandinaavisessa mallissa on ainakin näihin aikoihin saakka pyritty siihen, että tuloerojen pienuuden avulla kaikilla on mahdollisuus, vaikkapa pörssisijoituksiin. Pienet tuloerot eivät siis ole este tavallisten ihmisten sijoituksille, vaan niiden edellytys.

Monen totuuden Venäjä

Venäläisissä on jotain merkillistä sitkeyttä, jota ei muista kansakunnissa hevillä löydy. Ajatellaan vaikkapa Napoleonin etenemistä Moskovaan. Ei ollut puhettakaan, että Venäjä olisi ollut lyöty kansakunta. Pian se nousi iskukykyisenä tuhoamaan Napoleonin armeijat, tosin kenraali Talven avustamana.

Hitlerin seikkailu toisessa maailmansodassa, joka päätyi ja päättyi Moskovan porteille on saman tyyppinen esimerkki. Ei puhettakaan antautumisesta, vaikka Stalininkin usko taisi olla jossain vaiheessa kovalla koetuksella. Ja olihan muitakin: Leningrad, Stalingrad…. Venäjän ymmärtäminen vaatii ymmärrystä ”syvyyssuunnassa”.

Olisipa ollut mielenkiintoista lukea Olavi Paavolaisen näkymät Neuvostoliitosta, kun hän maailmansodan aattona matkusti maahan ja oli valmistautunut kirjoittamaan matkakirjan. Vaikka Paavolainen olikin häilyväinen esteetikko hänellä oli taipumusta asettua kuvaamansa kansan/kulttuurin/ilmapiirin näkökulmaan ja eläytyä asiaan ikään kuin sisältä päin. Mutta eihän sitä kirjaa koskaan tullut.

Mutta eikö ole muitakin esimerkkejä venäläisestä sitkeydestä?

Venäjä oli selvinnyt sisällissodasta, vaikka oli valkoisten armeijoiden saartama. Ja selvisihän Neuvostoliitto Stalinin vainoista, joiden taustalla oli häikäilemätön maan teollistaminen vankityövoiman avulla. Piti keksiä vangittavat kansanviholliset, jotta heidät voitiin uudelleen kouluttaa vankileireillä sosialistiset työn sankareiksi. Ja hyödyttömät jouti teloittaa.

Historia ei toista itseään, ei ainakaan niin valikoivalla tavalla, kuin mitä usein kuulee esitettävän (München 1938!) . Jos venäläiset ovat olleet sitkeitä ja niukkuuteen tyytyväisiä Iivana Julman ajoista lähtien, niin eivät he välttämättä sitä ole nykyisin. Sanoisin kuitenkin, että ne, jotka ennustavat Venäjän taloudellista romahdusta tai joka tapauksessa ankeita aikoja aliarvioivat venäläisten vähään tyytyväisen luonteen.

Olen käsitellyt eräässä aiemassa blogikirjoituksessa amerikkalaista ekseptionalismia (so. kuvitellaan, että oma maa on täysin ainutlaatuinen). Varjele, jos menet sanomaan tietyssä seurassa, että ”onhan niitä muitakin ainutlaatuisia kansakuntia”. Ei ole! Venäjään ja venäläisiin voisi soveltaa tätä samaa ekseptionalistista ideologiaa. Monet kokevat tämän pelottavana, liittyyhän ainutlaatuisuuteen - muihin nähden ylenkatseinen - ylivertaisuuden näkökulma.

Ei ehkä tarvitse ihmetellä, miksi Suomessa on ihmisiä, jotka pelkäävät Venäjää. Silti haluaisin heittäytyä kerettiläiseksi: ei Venäjä (tai Neuvostoliitto) ole juuri koskaan historiassa vainonnut Suomea Suomen takia. Aina on kysymys ollut suursodan liittolaisuussuhteista, joissa pelattiin todella suurin panoksin. Suomi on ollut vain yksi nappula kokonaisuudessa.

Tässä valossa Nato-liittolaisuus on yksi tie sitoa itsemme potentiaaliseen uhkakuvioon…..

Venäjään nykyiseen tilanteeseen liitetään yksinkertaisia ”totuuksia”. Tähän sopii vastapariksi Suomi, jossa on aina yksi totuus voimassa kerrallaan. Tällä ei viitata niinkään koko kansaan, vaan lähinnä osaan sen eliitistä. Milloin eliitti on kallellaan itään, milloin länteen - ja aina yhtä suurella innolla.

Nyt osa eliitistä tahtoo liittää Suomen kaikilla tasoilla (taloudellisesti, poliittisesti, sotilaallisesti, kulttuurisesti) yksiselitteisesti länteen. Nekin, jotka katsovat Venäjän hyödylliseksi naapuriksi näkevät asiat usein vain talouden näkökulmasta: Venäjä on hyödyllinen, koska se hyödyttää Suomen taloutta.

Timo Vihavainen on aivan oikein tuonut esille kuinka itsekritiikittömällä tavalla olemme sitoneet itsemme läntisiin selityksiin Ukrainan tilanteessa. Maidenin aukion natsitkin saavat sivumennen ymmärrystä osakseen, puhumattakaan CIA:n ja FBI:n agenteista, joita ilmeisen varmasti liikkuu Ukrainan alueella. Toista on Venäjän tiedustelupalvelun miehet, joiden liikkuminen samoilla seutuvilla on törkeää itsenäisen kansakunnan loukkaamista.

NSA saa vakoilla meitä, onhan se samalla puolella kuin me! Paljonkohan teollisuusvakoilua on tehty NSA:n kautta, joka toimii kansainvälisen kaupan kilpailutilanteessa meitä vastaan?

Ukrainassa on voimassa monta totuutta samaan aikaisesti. Siellä on tehty vallankaappaus oligarkkidiktaattoria vastaan (jota ei paheksuta), siellä on asetettu valtaan länsimielinen presidentti (jota ei paheksuta), siellä on venäläisiä agentteja (jota paheksutaan), Krim on kaapattu (jonka ryöväämistä aiheesta paheksutaan)… Siellä on sisällissotaa enteilevä tilanne, jota kaikki paheksuvat….

Toisaalta on syytä muistuttaa mieliin Suomen Moskovan suurlähettilään (1970-1974 Björn Alholmin sanat hänen muistelmistaan ”Toisinajattelija suurlähettiläänä” (2001): ”Jokainen Neuvostoliiton politiikkaa seurannut tiesi, että he aina pyrkivät pitämään kannastaan kiinni, vaikkapa sopivin uhkauksin, ja antavat sitten periksi saatuaan ensin kaikki mahdolliset myönnytykset”. Tämäkin totuus on syytä pitää mielessä kun tarkastellaan Venäjän käytöstä Ukrainan kriisissä (Krim!).

Monet ajattelevat niin, että mitä kireämmäksi tilanne Ukrainassa käy, sitä suurempi poliittinen ja sotilaallinen uhka kohdistuu muuhun Eurooppaan. Näen asian aivan toisella tavalla. Ongelmien tiivistyminen Ukrainassa loitontaa poliittisia ja sotilaallisia uhkakuvia muualla, jos niitä nyt yleensäkään on ollut. Venäjän ja sen läntisten kumppaninen ongelmien ytimessä ovat taloudelliset kysymykset, ja niitä ei voi aliarvioida.

Ehkä suurin uhri koko tässä Ukrainan ympärille rakentuneessa konfliktissa on naiivi kuvitelma, että globaalin kansakäymisen myötä suurvallat eivät lähde kalistelemaan sapeleita – eivät ainakaan vakavassa mielessä. Ainahan sitä voi tietysti osoittaa mieltään näytösmielessä kotiyleisön mieliksi, mutta että ihan tosissaan!

Pyrkimys ymmärtää Venäjää johtaa helposti umpikujaan. Venäjä itse ei tee Venäjän ymmärtämistä todellakaan helpoksi: on uskonnollis-mystistä todellisuuden muokkaamista omiin tarpeisiin, pitkälle yksisuuntaistettua informaatiota ja kaikkialla rehottavaa korruptiota.

Ehkä 1800-luvun tsaarin korruptoituneen maakuntavirkamiehen kova kohtalo on tästä muistutuksena: ”tsaari kaukana, Jumala korkealla ja surkea palkka….”

Rajeev Surin Nokia – uusi uljas Nokia

”Sinulla voi olla 50 loistavaa sopimusta, mutta neljä tai viisi vähemmän hyvää, ja ne laskevat kannattavuutta. Meille kävi niin, joten hankkiuduimme niistä sopimuksista eroon” (HS 30.4.2014), näin sanoi Nokian uusi toimitusjohtaja Rajeev Suri puhuessaan operaattoreiden kanssa tehdyistä palvelusopimuksista. Minusta tässä haastattelulausahduksessa on sellaista rehellisyyden makua, josta pidin. Ehkä Surissa on muutoinkin suomalaista suorasukaisuutta, joka miellyttää.

Ennen kaikkea hän tuntuu olevan kyvykäs mies paikalleen. Ne alueet Nokian vanhasta liiketoiminasta, jotka jäivät jäljelle – ja se ei ole ihan vähän – tuntuvat kaikki toimivilta. Ennen kaikkea korostaisin, niin kuin moni muukin, valintojen vakautta ja varovaisuutta. Harmittelun kohde on tietysti Suomen muutoinkin heikoissa kantimissa oleva kuluttajatuoteteollisuus. Nokian kännykät olivat jälkikäteenkin arvioiden suomalaisen teollisuuden unelmien täyttymys juuri sen takia, että ne olivat niin selvästi b to c -tuotteita.

Toisaalta nyt on palattu siihen, mikä suomalaisilta on onnistunut ennenkin eli yrityksille suunnattuihin tuotteisiin. Uusien tuotteiden keskiössä ei kuitenkaan ole laiteratkaisut, vaan ohjelmistoratkaisut. Ne tuovat lisäarvoa uudelle verkko-Nokialle.

Myös karttapalveluiden merkittävin asia eli yhdestä käyttöjärjestelmästä riippumattomat palvelut ovat Nokian vahva valtti. Olen käsittänyt, että esimerkiksi Apple pyrkii ”Apple-autoihin” sitomalla alusta lähtien automerkin omaan ohjelmistoonsa. Autosta tulee eräänlainen ohjelmistojen käyttöliittymä. Mutta eivät kaikki halua hirttäytyä periapplemaiseen monopolistiseen ratkaisuun.

Patenttien osalta voidaan sanoa, että lyhyellä aikavälillä Nokian kassaan tulee joutuisasti rahaa aiemmista keksinnöistä, mutta pitkällä aikavälillä uusia innovaatioita on pakko kehittää. Olen ymmärtänyt, että uudella Nokialla on merkittävät valmiudet uusiin innovatiivisiin ratkaisuihin. Samalla varmistetaan, että Suomessa säilyy korkeatasoinen laite- ja ohjelmistosuunnittelu.

Jatkossa linja tuntuu olevan, ettei tähdätä esimerkiksi Alcatel-Lucentin ostoon vaan pieniin innovatiivisiin yrityksiin – ehkä jopa peliteollisuuden puolella(?) – jotka täydentävät Nokian tuoteosaamista.

Sitten tullaan Nokian oman kassan vahvuuteen. Nokia valitsi toisin kuin olisin itse valinnut eli osingonjako yhdessä omien osakkeiden oston kanssa lohkaisee melkoisen osan Nokian kassasta, jota Microsoft kauppa juuri lihotti. Toisaalta velkojen lyhentäminen on rahoittajien näkökulmasta oikea ratkaisu.

Osakkeenomistajien helliminen (olen itse Nokian osakkeenomista) on nykyään bisneksen tähtiajatus. Itse olen sen verran vanhanaikainen, että olisin odottanut pitkäjänteisesti tulosta hyvien yritysostojen avulla ja kautta. Valitettavasti tänne-kaikki-heti -ajatus tuntuu olevan varsinkin amerikkalaisten suosiossa. Heillä ei tietenkään ole mitään tunnesidettä kruununjalokiveen. Kysymys on vain arkisesta sijoituksesta.

Ehkä tehty ratkaisu kielii siitä varmuuden tunteesta, joka yhtiöllä nyt on: se tuntee olevansa vahvoilla bisneksessä ja tekee itsestään mahtavan valmistamiensa laitteiden ja ohjelmistojen myynnin tulorahoituksella.

On oikein, että Nokia panostaa palveluliiketoimintaan. Ei laitekatteilla pitkälle pötkitä, kilpailu on kovaa. Nokia poltti näppinsä pahasti kuluttajatuotteissa, joten Surin varovaisuuden ymmärtää. Mutta jollakin aikavälillä asioiden loksahtaessa paikoilleen Nokia voisi uudelleen yrittää läpimurtoa kuluttajabrändiksi. Ennen kaikkea toivon niin suomalaisen osaamisen kehittämisen kannalta, mutta yritys tekee tietenkin päätökset liiketoimintaperiaatteella.

Keskiluokka tienhaarassa

Talouselämä uutisoi jokin aika sitten - lainaten New York Timesia - että maailman rikkain keskiluokka ei enää ole Yhdysvalloissa, vaan Kanadassa. Oikeastaan ainoa asia, joka uutisessa yllättää on, että vastako nyt? Yhdysvalloissa keskiluokan tulot ovat viimeisen kolmen vuosikymmenen ajan polkeneet paikallaan tai kehittyneet todella hitaasti. Monet keskituloiset ammattiryhmät ovat tulotasossa suorastaan taantuneet.

Yksi selitys on, että kotitalouksien koko on pienentynyt, jolloin henkeä kohti laskettuna tulot ovat kyllä kasvaneet, mutta tällöinkin niukasti. Yhdysvaltojen keskiluokan asema oli huikea 1950- ja 1960-luvulla. Toisesta maailmansodasta vauhtia saanut elintason nousu (ei sotatoimia Amerikan mantereella, USA oli koko sota-ajan sotavarustetehdas) poiki patriarkaalisen ydinperheen, jossa vaimot jäivät kotiin ja mies tienasi koko perheen elannon ja vaivatta.

Pikkuhiljaa 1970-luvulta lähtien amerikkalaiset kohtasivat vakavaa kilpailua. Ensin japanilainen ja sitten Itä-Aasian kilpailu pani varsinkin amerikkalaisen kulutustavarateollisuuden lujille. Japanilaisten yritysten tuotantolaitokset vain suolsivat tuotteitaan laadukkaammin, nopeammin ja edullisemmin kuin tehtaat Yhdysvalloissa.

Esimerkiksi Robert Reich ja Paul Krugman ovat jo ainakin vuosikymmenen toitottaneet, että tulonjako on liian epätasainen Yhdysvalloissa. Yksi prosentti tulonsaajista (ja viimekädessä 0,1 prosenttia tulosaajista) kahmii liian suuren osan kakusta. Kysymys on epäoikeudenmukaisuudesta ja sosiaalisesta epätasa-arvosta, mutta ehkä vieläkin enemmän järjettömästä jakopolitiikasta kansantalouden näkökulmasta. Vahvaa keskiluokkaa tarvitaan pitämään kulutusta yllä. Nyt se ei siihen enää pysty vanhan hyvän ajan malliin.

Keskiluokan rimpuilu elintasokilpailussa on ollut hätkähdyttävää seurattavaa. Ensin vaimot menivät töihin, sitten työaikoja pidennettiin ja lopuksi elintasoa ylläpidettiin pankkilainoilla. Viime mainittu kehitys huipentui finanssikriisin yhteydessä, kun omistusasuntojen nopeasti nousseita arvoja käytettiin lähinnä kulutusluottojen vakuutena. Kaikki loppui aikanaan tunnetuin seurauksin.

Pienituloisten asema on Yhdysvalloissa heikentynyt vielä selkeämmin. Euroopan johtavien maiden pienituloiset ovat sännänneet joukolla ohi Yhdysvaltojen paljastaen tulonjaon pahan polarisoitumisen.

Teoreetikkojen ”valumatalous”, jonka mukaan rikkaille annetut verohelpotukset valuvat alas keskituloisten ja köyhien ulottuville - kun rikkaat investorit sijoittavat lisääntyneitä käteen jääviä tuloja pörssiosakkeisiin - on osoittautunut suureksi valheeksi. Tämäkään ei ole yllätys, sillä jälkikeynesiläiset taloustieteilijät ovat tästä jo pitkään varoittaneet.

Onko meillä Euroopassa syytä nyt riemuun? Tuskinpa, sillä sama tauti eli keskiluokan aseman heikkeneminen uhkaa myös Länsi-Euroopan maita. Toistaiseksi varsinkin Skandinavian maiden hyvin kehittynyt tulotaso ja laaja sosiaaliturva ovat pitäneet elintason korkealla. Samalla tuloerot ovat pysyneet kohtuullisina. Monet merkit viittaavat siihen, että tämä kausi on nyt päättymässä.

Keskituloisiin kohdistuu meilläkin suuri paine: tuloja on vaikea säilyttää entisellä korkealla tasolla ja samaan aikaan veroja jouduttaneen korottamaan. Yhdysvalloissa vallitsi korkeahkon verotason kulttuuri 1940-luvulta aina 1960- ja 1970-luvulle saakka, mutta 1980-luvulla Ronald Reagan aloitti uuden kauden suurentaen dramaattisesti tuloeroja. Pientuloisten verotusta jopa kiristettiin 1980-luvun alussa samaan aikaan, kun suurituloisten verotusta kevennettiin. Se oli alku vuosikymmenien kehitykselle, jonka tulokset ovat nyt nähtävissä.

Olemmeko nyt vihdoin muutoksen kynnyksellä? Epäilen, että Yhdysvaltain republikaanit joutuvat tosissaan pohtimaan keskiluokan asemaa. Kysymys on poliittisesta kannatuksesta.

Dostojevski, Hautala ja Venäjä

Jossakin lehdessä oli lainattu Vladimir Putinia, joka oli todennut, että Barack Obama on menettänyt todellisuuden tajun. Miltei täsmälleen samoin sanoin väitettiin muutama viikko sitten Angela Merkelin luonnehtineen Vladimir Putinia. Tässä sitä nyt ollaan.

Kysymys on tietenkin Ukrainan kriisistä.

Toisella puolella on länsimainen oikeustaju ja oikeusvaltion jalo ihanne (jota tosin lännessäkään ei pystytä läheskään aina kunnioittamaan) ja toisella puolella on häikäilemätön rosvovaltio. Allekirjoitan kyllä ensin mainitun ajattelutavan, mutta sillä ei todennäköisesti ole kovin paljon tekemistä itse Ukrainan kriisin ratkaisun kannalta. Puhdasoppisuus molemmin puolin on kyseenalaista konfliktin ratkaisun kannalta.

Jotenkin Heidi Hautala edustaa minulle tätä säikkyä, sydämistynyttä , puhdasotsaista, pahan vastaista ”oikeudenmukaisuuden puolesta” -linjaa. Ymmärrän ja en ymmärrä. Nyt hän ilmoittaa yksinoikeudella vihreiden empivän vanhaa Nato-kielteistä kantaansa. TV:n ajankohtaisohjelmassa taas Pekka Haavisto toi esille paljon analyyttisemmin puolueensa Nato-kriittisen ajattelun.

Epäilen, että sisimmässään moni poliitikko haluaisi sanoa inhorealistisemman kannan Ukrainasta, mutta ei yksinkertaisesti voi hygieenisistä syistä. Reaalipoliitikko ei ota riskejä. On turha lähteä kerjäämään vaikeuksia erittelemällä Ukrainan tilannetta vaihtoehtoisin ratkaisuin.

Jotain on pakko keksiä. Mielessäni on Robert McNamaran kaksi opetusta konfliktien keskellä: ”asetu vihollisesi asemaan” ja ”kriisejä ei ratkaista järjellä”. Aika hyvin sanottu täysin älykeskeiseltä ihmiseltä.

Valtioiden rajojen vetäminen summittaisesti on vanha maailmanpolitiikan kirous. Väistämättä joku tulee jossakin vaiheessa ja kyseenalaistaa tehdyt ratkaisut. Venäjä yrittää korjata hajonneen Neuvostoliiton jälkiä. Länsi on iloinnut – minä muiden muassa – miten Venäjä oli asettunut omaan pilttuuseensa toisen luokan suurvaltana. Samalla oli herännyt hentoinen toive, että maa muuttuu ajan kanssa liberaalin demokratian suuntaan. Vähänkin historiaa tuntien tämä on likipitäen mahdoton ajatus. Pikemminkin tulee tunne, että sosialismiin siirtyminen ei ollut paradigman muutos, kun ajatellaan Venäjän/Neuvostoliiton suurvaltapyrkimyksiä. Itse yhteiskuntajärjestelmä ei ole ratkaisevaa, vaan äiti-Venäjän vanha ikiaikainen imperiumiajatus ja samaan aikaan suunnaton lännen (vaikutteiden) pelko.

TV:stä tulee uusintana mainio dramatisoitu Fjodor Dostojevskin elämää kuvaava sarja. Jotenkin Dostojevskin hahmo kuvaa Venäjää tavattoman hyvin. Ensin hän oli suuressa innossaan vallankumouksellista muutosta haluava kirjailija. Sitten vankeuden ja pakkotyön jälkeen hän muuttui vanhoilliseksi nationalistiksi (tosin kieltäen vankeuden yhteyden mielenmuutokseensa).

Oppineena kirjailijana hän tunsi viehtymystä sivistyneistön länsimielisyyteen. Mutta sitten tuli Dostojevskin tunnettu vastareaktio. Tulee tunne, että kirjailija lakkasi tappelemasta tutkainta vastaan ja omaksui verraten nopeasti mystisen uskonnollisuuden ja slavofiilien ajatukset. Hän tunsi, että Eurooppa ja Venäjä ovat eri paria, yhteismitattomia.

Venäjän kansan ja sivistyneistön välillä oli kirjailijan mielestä huima kuilu. Hänen sympatiansa olivat kansan puolella. Varmaan hänen kansallismielinen ideologiansa kumpuaa näistä samoista lähteistä.

Hän toki ymmärsi, että yhteiskunnassa on paljon korjattavaa, mutta läntiset mallit eivät olleet venäläisten sisintä. Niistä ei voinut löytää syndrooman ratkaisua. Ehkä tästä voidaan johtaa osa syistä, joiden perusteella Vladimir Putinin kannatus kansalaisten keskuudessa on noussut. Dostojevskin pohdinta ja henkilökohtaiset ratkaisut, joihin hän päätyi, voisivat olla avain nykyvenäläisyydenkin tajuamiseen.

Flirttailu lännen kanssa on nyt asetettu Venäjällä ylikriittiseen syyniin. Kun itse olen voimakkaasti lännessä omaksuttujen aatteiden kannattaja, on minun ikään kuin pakottauduttava ajattelemaan tapahtumia Venäjän kannalta – siis jos haluan niihin jonkin selvyyden - niin epämukavalta kuin se on tuntunutkin.

Eletään ja annetaan toistenkin elää. Ukrainan venäjänkielisten mielestä Ukrainan kriisin symboli on - halusimme tai emme - Maidanin aukio. Se on heidän mielestään ”fasistien” miehittämä – oikeasti tai verukkeena. Rauhan tavoittelun vaihtoehto on sisällissota. Tämän pitäisi olla kaikkien osapuolien tiedossa. Venäjänkieliset ovat niin vahvoilla Itä-Ukrainassa, että puolustusministeri Shoigulla oli varaa sanoa, ettei Venäjä hyökkää rajan yli.

Hautalan kaltaiset huojahtelijat ovat varsin tyypillinen ilmiö. Riennetään hakemaan apua ongelmiin, joita ei ole Ukrainan ulkopuolella syntynyt. Helsingin Sanomien kuukauden takaisessa gallupissa vihreiden suuri enemmistö oli vahvistunut Nato-vastaisuudessaan.

Vartiainen ja Aho: muutoksen on tultava!

Helsingin Sanomissa oli 26.4.2014 kaksi haastattelua peräkkäisillä sivuilla. Esko Aho arvosteli hänen oman hallituksensa jälkeisiä hallituksia: ”Paluuta vanhaan normaaliin ei ole” ja Juhana Vartiainen tyytyi haukkumaan yhden melko pysyvän hallituspuolueen, nimitäin demarit: ”Juhana Vartiaisen poliittinen yksinäisyys”.

Olen itsekin sitä mieltä, että uusi normaali on täällä tänään. Keinoista, miten uuden normaalin kanssa eletään, voidaan olla montaa mieltä. Ahon haastattelun varsinainen aihe - mikä meinasi jäädä kokonaan sivuun lehdestä – eli Venäjän kaupan tilanne, oli esillä sen verran, että hän moitti Daniel Kahnemanin sanoin julkisuudessa esitettyjä mielipiteitä Ukrainan konfliktista: annetaan lausuntoja ennen kuin mietitään, mitä sanotaan. Olen kirjoittanut kymmenkunta blogikirjoitusta Venäjästä ja Ukrainasta ja niiden yksi punainen lanka on ollut hysteeristen ja paniikissa lauottujen kannanottojen arvosteleminen. Tästä olen samaa mieltä Kahnemannin ja Ahon kanssa.

Viittaan aiempaan blogiini ”Suomi vuonna nolla” 26.1.2014, jossa totesin, että on epäreilua viitata nykytilaa vuosien 1994-2007 keskimäärin lähes 4 prosentin kasvuun, joka edustaa ”vanhaa normaalia”. ”Uuden normaalin” keskiarvokasvu liikkunee näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan 1-3 prosentissa. Vannomatta kuitenkin paras. Vuosien 2010-2011 keskimäärin 3 prosentin kasvu – kahden taantuman välissä – osoittaa, että kasvu voi - tosin heikoista lähtöluvuista johtuen - revetä hetkellisesti nopeaksikin.

Aho viittaa oman hallituksensa rohkeuteen silloisten muutoksien edessä. Olen jokseenkin eri mieltä hänen talouspolitiikkansa onnistumisesta. Tyypillistä on, että hän sivuuttaa työttömyysongelman puhuessaan Suomen 1990-luvun lamasta. Lamaa (ja lamasta nousemista) voidaan kuvata parista lähestymiskulmasta: toisaalta teknisesti vero- ym. uudistusten kautta (ja niistä saatujen kiistattomien kasvuruiskeiden näkökulmasta) ja toisaalta inhimillisten vaikutusten näkökulmasta. Olisi ollut aika turhaa mennä selittämään laman aikaan työttömäksi joutuneelle (lähes 20 prosentin työttömyys), että 15 vuoden päästä työttömyys on enää 6,4 prosenttia. Hyvin moni syrjäytyi työelämästä joko lopullisesti tai sitten paljon aikaisempaa huonommin palkattuun työhön. Valtiotalouden leikkaukset olivat aivan liian jyrkkiä.

Myös julkinen velka, joka pysähtyi 1990-luvun lamassa 60 ja 70 prosentin väliin bruttokansatuotteesta, ei olisi edellyttänyt niin mittavia leikkauksia kuin toteutettiin. Tässä on Aholla vähän legendan synnyttämisen aineksia mukana: kun rajusti rouhaistaan, niin hyvää tulee! Ennen sitä uskallettiin! Työttömyyden maltillinen nousu nykyisessä syvässä taantumassa johtuu osittain niistä toimenpiteitä, joita on saatu aikaiseksi työttömien hyväksi viime aikoina. Yritykset ovat kantaneet vastuunsa, tosin viime aikoina irtisanomisiin on turvauduttu aiempaa herkemmin. Pienet työmarkkinoille tulleet ikäluokat ovat osaltaan minimoineet ongelmaa. Työttömyys on jäänyt reippaasti alle 10 prosentin, joka on huomattava saavutus ottaen huomioon kaksivaiheisen taantuman keston. Minusta se on suurin piirtein se, mihin olisi päästy joka tapauksessa olivat hallituksessa mitkä puolueet tahansa.

On kiistelty siitä, mikä oli Ahon hallituksen leikkausohjelman vaikutus työttömyyden räjähdysmäiseen kasvuun. Kuulun niihin joiden mukaan se oli merkittävä. Taloutta uudistettiin Ahon ja varsinkin Lipposen hallitusten aikana, mutta Hesarin jutussakin tuodaan aivan oikein esille Nokian ilmiömäinen vaikutus Suomen talouteen. Nokian merkitystä ei oikein vieläkään tajuta. Että meillä oli maailmanluokan ykkösbrändi! Taloutemme ylijäämät 1994-2007 voidaan erittäin merkittäviltä osin selittää elektroniikkateollisuuden noususta johtuviksi.

Aho moittii, että tehdään yksittäisiä ratkaisuja. Voidaan aiheellisesti kysyä ovatko kaikki nykyisen hallituksen päätökset olleet järkeviä, mutta moitteet, jotka koskevat muutosten laajuutta (kestävyysvajeen korjaustoimet, kehyspäätökset) tuntuvat omituisilta. On vaikeaa ajatella suurempia leikkauksia (tai verojen kevennyksiä) ainakaan lyhyellä aikavälillä kuin mitä nyt tehtiin.

Nyt on ainakin hetkeksi pysähdyttävä katsomaan minkälaisia vaikutuksia jo tehdyillä sopeuttamistoimilla on. Muutoksia, jos tai kun niitä tarvitaan, täytyy myös jakaa pidemmälle aikavälille vaikkapa Kahnemania soveltaen. Voisiko siis tässäkin kriisissä noudattaa ”Kahnemanin kaavaa”, jonka mukaan tulevien menoleikkaustarpeiden kanssa hätiköinnistä syntyy vain sutta. Hermoilun sijaan tarvitaan uskoa Suomen kaltaiseen innovaatiotalouteen. Nykyiset haasteet eivät kohdistu uusiin leikkauksiin, vaan jo sovittujen leikkausten toteuttamisen epävarmuuteen.

Suuri osa meitä kohdanneista haasteista johtuu ulkopuolisista syistä: finanssikriisi, finansskriisin jälkeinen euro-kriisi ja nyt heti perään Ukrainan aiheuttamat rasitteet taloudelle. On siinä yhdelle hallitukselle sopivasti puuhaa. En usko, että poikki ja pinoon -menetelmä on oikea ratkaisu tässä tilanteessa ottaen huomioon jo tehdyt toimenpiteet.

HS:n haastattelussa Juhana Vartiainen moittii, että kaikkien leikkaustoimien olisi pitänyt tapahtua jo paljon aiemmin. Milloin? Porvarihallituksenko aikaan vai jo sitä ennen? Epäilen että joudutaan helposti ”olemme kaikki syyllisiä” syndrooman eteen, jos ryhdymme kritisoimaan tekemättä jättämisiämme. Loppujen lopuksi leikkaushimoisten ryhmä on varsin pieni vähemmistö tutkijoiden joukossa ja Suomen eduskunnassa.

Ehkä avainasia Vartiaisen haastattelussa on, että hän ei ”toivo, että julkisten palveluiden laadun heikkeneminen ja tuloerojen kasvun jatkuminen johtaisi siihen, että hyvätuloiset alkaisivat perustaa omia yksityiskouluja ja sairaaloita. Se vähentäisi edelleen veronmaksuhaluja”. Olemme kuitenkin olleet vahvasti tällä tiellä, menemättä kuitenkaan noin pitkälle – vielä – kuin mitä hän maalailee. Jutun perusteella hän kaipaisi kunnon remonttia hyvinvointiyhteiskuntaan, mutta vaarana on juuri se, mitä hän ei toivo, eli että julkiset palvelut heikkenevät, ja ne, joilla on varaa hakevat palvelut yksityiseltä samaan aikaan kun julkinen koulu ja terveydenhuolto jäävät pienituloisten epätyydyttäviksi palvelupaikoiksi. Myös kansalaisten julkisten palvelujen rahoittamismoraali todennäköisesti heikkenee, kun he havaitsevat, että verovaroilla ei saada kunnollisia palveluja.

Vartiainen toteaa, että ”hyvinvointivaltio on voittanut yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun , ja siitä voi olla ylpeä. Jotta malli on yhä ykkönen, se edellyttää, että kanveesilla makaavat vain ne, jotka todella tarvitsevat apua”. Jokaiselle matemaattisesti tarpeidensa mukaan! Tällainen rajanveto on mahdotonta ilman kallista räätälöintiä, valvontaa ja byrokratiaa. Voi olla, että Vartiainen haluaisi tarveharkintaiset palvelut takaisin. Vartiainen yksinkertaistaa nyky-yhteiskunnan toimintaperiaatteen.

Kun ihmisten elämää ei pystytä yksinkertaistamaan, on sosiaaliturvaa yksinkertaistettava. Käytännössä sosiaaliturvan on toimittava kaavamaisesti, jokaiseen lillukanvarteen eli jonkin yksilön saamaan ansiottomaan sosiaaliturvatuloon ei voida puuttua. Hyvinvointiyhteiskunnan paras valtti on luultavasti se, että se mahdollistaa sosiaaliturvaan kohdistuvan vilpin määrän alentamisen pelkällä olemassaolollaan. Alhaisen sosiaaliturvan maissa kansalaisten on pakko turvautua väärinkäytöksiin ja korruptioon.

Jotta yhteiskunnallisten menojen maksumoraali säilyisi on maksajien (so. keskiluokka) saatava osansa ”ilmaiskakusta” (maksuttomat tai vain vähän maksavat palvelut) . Ns. keskiluokka - varsinkin alempi keskiluokka - ei tule niin hyvin toimeen kuin siitä ehkä kuvitellaan: se on juuri ja juuri päässyt yli kädestä suuhun elämisestä.

Jos ajatellaan yhteiskunnan kehityssuuntaa viimeisten 10-20 vuoden aikana, niin voidaan havaita kaksi vastakkaisiin suuntiin menevää trendiä. Toisaalta globaali, uusliberalistinen, tehokkaiden markkinoiden hypoteesia painottava trendi on pyrkinyt hajottamaan pitkään rakennettua – ja nyt jo kypsässä iässä olevaa – skandinaavista yhteiskuntarakennetta. Siitä voidaan tänä päivänä käyttää nimeä ”konservatiivinen hyvinvointimalli”.

Toisaalta konservatiivinen hyvinvointimalli on pyrkinyt puolustamaan parhaansa mukaan asemiaan kuitenkin vähitellen antaen periksi. Periksi antaminen ei ole toistaiseksi toteutunut kovin konkreettisesti – mitään alasajoa ei ole tapahtunut - ei lähellekään. Toisaalta tuloerot ovat kasvaneet. Tavallinen kansa niin skandinaviassa kuin Yhdysvalloissakin haluaa tutkimusten mukaan hämmästyttävän tasaista tulonjakoa ja sitä kautta hyvinvointierojen suurta tasaamista, mutta katsoo, ettei ”tapahtuneelle (ökyrikkaiden edelleen rikastumiselle) juurikaan mahda mitään”.

Täytyisi siis löytää synteesi globaalien vaateiden ja konservatiivisen hyvinvointimallin välistä. Sitä kai Vartiainenkin ajaa takaa. Vanhan mallin väsähtäminen vaatii tuoreuttamista. Siitä minäkin olen samaa mieltä.

Tarvitaan kärsivällisyyttä (nousu on jo ovella!), tarvitaan koulutusjärjestelmän käytännönläheistämistä työelämän kanssa yleissivistystä unohtamatta, tarvitaan innovaatiokannusteita, tarvitaan yhteiskunnan ihanan vanhanaikaisia infrastruktuuripanostuksia ja ennen kaikkea tarvitaan irtautumista masokismissa piehtaroimisesta.

21 totuutta EU:sta?

T&Y-lehden numerossa 2/2014 Heikki Taimio haastattelee nyt eläkkeellä olevaa Peter Nybergiä euroalueen ongelmista ja haasteista. Nybeg on toiminut merkittävissä tehtävissä sekä Suomen pankissa että valtiovarainministeriössä. Nyt hän puhuu rennosti ja avoimesti kipeistä asioista. Haastattelussa ei tule esille mitään aivan mullistavaa uutta, mutta siinä on mielestäni mainiosti koostettu sen ongelmavyyhden keskeiset piirteet, mistä EU:ta moititaan. Onneksi populismi loistaa poissa olollaan ja kritiikki on analyyttistä. Lisäksi tunnen iloa sen johdosta, että useimmista haastattelussa esille otetuista kohdista voin olla samaa mieltä.

Ohessa myös omat kommenttini.

1) Maastrichtin perussopimuksen mukainen yhteisen valuutan käyttöönotto.

Valuuttaliittoon on otettu mukaan liian erilaisia maita. Mukaan otettiin maita, jotka eivät täyttäneet valuuttaliiton kriteerejä.

2) Valuuttaliitto perustetiin poliittisin perustein yhteisestä halusta.

Eurooppalaisen päätöksenteon ongelma: asiat ratkaistaan periaatteellisella tasolla, mutta käytännön politiikassa ei pystytä herättämään luottamusta.

3) On esitetty salaliittoteoria, jonka mukaan EU:n etukäteen tiedettyjen vaikeuksien kautta ajaudutaan väkisin liittovaltiokehityksen tielle.

Epäuskottava selitys. Merkittävin tekijä on mielestäni historian kokemukset. Alun perin 1950-luvulla vallitsi aito ideologistyyppinen usko, että Euroopan maiden keskinäisistä sodista haluttiin päästä eroon ja luoda yhtenäinen Eurooppa. Se synnytettiin lukemattomien eri vaiheiden jälkeen riitaisana, mutta kuitenkin.

4) EU yhdentää siinä mukana olevia maita.

Pidän tätä alkuperäisen tavoitteiston osalta aivan ratkaisevana asiana. Uskon aidosti, että pyrkimys oli luoda yhtenäinen markkina-alue ilman nyt esille nousseita jättimäisiä halkeamia ja säröjä.

Tosiasiassa monet, esimerkiksi Paul Krugman, kritisoivat alunalkaen, että laajentuvan EU:n taloudet olivat liian heterogeenisiä ilman liittovaltiota toimiakseen yhdessä järkevästi.

5) Yhteinen valuutta on kärjistänyt ja kurjistanut olosuhteita kansakuntien sisällä.

Yksi EU:n dramaattisimmista seurauksista on ollut, että se on jakanut kansalaisia hyvin eri tavalla toimeentuleviin ryhmiin.

6) Valtioiden välillä on syntynyt juopa avustettavien ja avustajien välille.

7) Maiden välisten korkoerojen tasoittuminen oli oletus.

Korkoerojen kaventuminen alkoi jo ennen euroa(!). Nyberg kysyy, mistä tässä oikein oli kysymys. Miten oli mahdollista, että Kreikan rahoittamista pidettiin yhtä turvallisena kuin Saksan rahoittamista? Nyberg päätyy sille kannalle, että vaikeuksia voitiin odottaa, mutta että Kreikan pelastamiseen varauduttiin jo etukäteen. Itse olisin sitä mieltä, että kohdan 4 mukaisesti usko Euroopan yhteisen tulevaisuuteen oli vankkumaton. Se oli kiveen hakattu: saksalaiset ja ranskalaiset laskivat sen varaan, että EU:n ansiosta vaurastuvat Etelä-Euroopan maat laajentavat saksalaisten ja ranskalaisten tuotteiden markkina-aluetta. Toisaalta itsekäs ajatus, mutta toisaalta yhteisen hyvän ideologia!

8) Edellä mainittu valtioiden välisten korkoerojen supistumiseen luottaminen johti lainoitusinvaasioon ranskalaisilta ja saksalaisilta pankeilta Etelä-Euroopan maille.

Tämä taas johti Suomen vaatimuksiin erityisvakuuksista, koska Suomessa ei haluttu maksaa keskieurooppalaisten pankkien raskaita tappioita – sitten kun niihin jouduttiin.

Kysymys korkoerojen supistumisesta johtui käsittääkseni siitä, että pankit luottivat poliittisesti ja ideologisesti luotuun kuvaan, että EU:n lopputuloksena olisi ”tasalaatuinen” EU, ts. eri valtioiden elintaso ja maksukyky lähenisivät aidosti toisiaan.

9) Juuri katteeton usko luototuksen järkevyyteen johti kiinteistömarkkinoiden kuplaan varsinkin Espanjassa ja Irlannissa.

10) Ensin tuli yksityisen sektorin velkaongelma (Kreikkaa lukuun ottamatta) ja sitten julkisten talouksien velkaantuminen – tässä järjestyksessä.

11) Luottomarkkinoiden nousuhuumassa ei huomattu vaihtotaseiden alijäämien ratkaisevaa merkitystä.

Se, mikä näkyi Saksan vaihtotaseen ylijäämänä, näkyi Etelä-Euroopan maiden alijääminä.

12) Rahamarkkinoiden valvonnan pettäminen kaikilla tasoilla.

13) Valvonnan pettämiseen vaikutti vallalla ollut taloustieteen oppisuunta ”tehokkaiden markkinoiden hypoteesi”, jonka mukaan markkinat automaattisesti tasapainottavat itsensä.

14) Sijoittajavastuun ylenkatsominen.

Pankkien lobbauksen vaikutus: sijoittajavastuuta ei uskallettu ottaa käyttöön, vaan maksatettiin kriisin lasku valtioilla. EKP piti huolta pankkien elinvoimaisuudesta mieluummin kuin veronmaksajien eduista.

15) Julkinen tuki esim. Kreikalle on mennyt suoraan tai epäsuorasti muiden rahoittajien (kuin valtioiden) maksamiseen ulos.

16) Kyproksen tapaus osoitti kuitenkin, että sijoittajavastuuta voidaan toteuttaa ilman, että aiheutuu pakokauhuista tartuntavaaraa laajemmin.

17) Pankkien vakavaraisuusongelma (pääomapuskurit) kärjistyi ennen kuin siihen nyttemmin on todella puututtu.

18) Pankkien pääomapuute on kuitenkin edelleen realiteetti.

19) EKP:n valtionlainojen osto-ohjelma ei ole sen perussopimuksen mukainen tehtävä.

”Painetaanko rahaa” Yhdysvaltain ja Japanin malliin jatkossa?

20) Pankkiunioni ei pelasta rahaliittoa

Nybergin mukaan pankkiunioni ei ole integraation päätepiste. Mutta onko se ratkaisu oikein mihinkään? Nybergin mukaan virheitä tehneiden maiden omien kansalaisten pitäisi maksaa onnettomuudet elintason laskulla ainakin pitkään jatkuneiden ongelmien ollessa kyseessä.

21) Entä Suomi? Viime kädessä tullaan kysymykseen onko Suomen kaltaisella maalla vaihtoehtoa EU:lle. Useimmat vastaavat toistaiseksi, että ei ole.

Mikä voisi nostaa EU:n uudelle tasolle? Jokin kansainvälinen kriisi? Ukrainan tilanne on pinnalta katsoen lähinnä aiheuttanut erilaisia käsityksiä Venäjään kohdistuvien painostustoimien laajuudesta. Syvällisemmin Ukrainan kaltainen tilanne voi saada ymmärtämään Euroopan yhtenäisyyden tarpeen elvyttämällä ja modernisoimalla Euroopan integraatioajatuksen Jean Monnet`n, Robert Schumanin hengessä. Haaveet olivat tuolloinkin 1950-luvulla korkealla, mutta miten tärkeää olikaan lähteä liikkeelle konkreettisista asioista!