Vaalivoiton anatomia

 

 Mediat ovat täyttyneet Yhdysvaltain presidentinvaalien tulosanalyyseillä. Yhteistä arvioille tuntuu olevan, että likipitäen kaikki ovat jo etukäteen nähneet, mitä tuleman piti. Yritän tässä  antaa muillekin arvioille sijaa. Eivät ne ihan niin itsestään selvät vaalit olleet.

Valitun presidentin on odotettu ryhtyvän heti toimiin ehtiäkseen tehdä tarvittavat päätökset ennen kahden vuoden päästä tulevia seuraavia vaaleja (välivaalit). Niinpä toteutettaviin hankkeisiin kuuluvat öljynporauksen käynnistäminen, massakarkotukset, tuontitullien asettaminen sekä pyrkimys päättää Ukrainan sota.

Trump tekee usein päätöksiään improvisoiden. Ideologista ohjenuoraa päätösten pohjaksi ei ole. Trumpin päätöksiä ohjaa intuitio enemmän kuin vakaa harkinta. Tähän liittyy herkästi päätösten muuttaminen lennosta.

Päätökset perustuvat usein Fox-TV:n aamulähetysten uutisiin, joita Trump seuraa heti herättyään. Saman suuntaisesti päätöksiin vaikuttaa aina se taho eniten, jonka kanssa Trump keskustelee viimeksi. Trumpin kuiskaajien vaikutus on jäänyt turhan vähälle huomiolle presidentin päätöksiä analysoitaessa. Uusin vaikuttaja, jonka nimiin Trump on vedonnut,  on Elon Musk, joka puoliväkisin on tunkeutunut tulevan presidentin korvien väliin. Siinä on vakka kantensa valinnut!

Eikä tässä kaikki. Presidentti näyttää pyrkivän nimeämään uuden toimielimen, jonka esityksestä hallintoa saneerataan. Muskista on ilmeisesti tarkoitus tehdä elimen johtaja. Musk ajaa kaksilla vankkureilla, ollen itse sekä edun saaja, että karsijan paikalla. Muiden jättisuurten yritysten  (Meta, Apple, Google, Amazon…..) johtajat pyrkivät seuraamaan Muskin jalanjälkiä.  Musk hyötyy tulevan  presidentin äkkinäisistä mielipiteen muutoksista koskien mm.  sähköautoja. Poukkoileva päätöksenteko ei ole mikään etu korkeimmalle valtionpäämiehelle, jolta odotetaan  ensi sijassa vakaita päätöksiä. Trumpin suuryrityksiä suosivista päätöksistä johtuvat pörssikurssien muutokset kasvattavat Muskin omaisuuden arvoa jättiharppauksin ainakin lyhyellä aikavälillä.

Miten kaksi noin impulsiivista ihmistä tulee toimeen keskenään? Se jää nähtäväksi. Vain aika kertoo.

Teknologiayritykset ovat aiemmin myötäilleet demokraattipresidenttejä, kun taas republikaanit ovat hyötyneet öljyä ym. fossiilisia polttoaineita suosivasta politikasta. Muutoksen merkit ovat ilmassa.

Tekoälybuumi on viimeisin päätöksentekoon vaikuttava teknologinen läpimurto. Toisaalta tekoälyn leviämistä suositaan, toisaalta sitä yritetään kaitsea mahdollisilta vahingollisilta vaikutuksilta. On selvää, että  Muskin avulla Trump pyrkii hyötymään uusimmista teknologian  edistysaskelista, vaikka perimmältään tuskin on mikään ”tekoälymies”. Tässäkin raha ratkaisee: Trump haistaa busineksenteon yli tekoälyn haittavaikutusten. Republikaanipresidentin ja tekoälyn liitto tai diili vaikuttaa todennäköiseltä toimintalinjalta.

::::::::::::::::::::::::::::::

Populismi ja siitä käyty keskustelu on ollut valtavirtaa politikassa kohta jo 10 vuotta. Kaikki viittaa siihen, että populismi on nähtävä uudessa valossa. Luultavasti juuri käydyt Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjat  tarjoavat eväitä nähdä populismi osana politiikkaa uudella tavalla. Populismi on osa arkista työtä ja elämää paljon seikkaperäisemmin kuin mitä on käsitetty. Monien muiden tavoin olen nähnyt populismin halpana ihmisten viekoitteluna  yksinkertaisena suosion kalasteluna. Populistien näkökulmasta demokraattien  politiikka on ollut läpeensä ”älyllistä”, so.  taktista ja  laskelmoivaa. Republikaanien politiikka on – demokraattien  näkökulmasta  - nähty moukkamaisena arjen yksinkertaisuuden hyväksikäyttönä.  Entä jos se vetoaakin keskivertoäänestäjään uskottavalla tavalla? Arki ja populismi ovat yhdessä teeskentelemätöntä arkielämää eli yhtä ja samaa uskottavaa  jatkumoa, johon pitää suhtautua realiteettina.

Demokraatit ovat suhtautuneet ”älyllisen” kriittisesti populismiin, joka tuntui sopivan vanhoillisen politiikanteon välineeksi luonnostaan sekä  Suomessa että Yhdysvalloissa.  Demokraatit ovat nähneet populismin ainakin osin luotaantyöntävänä vaihtoehtona, joka sopii republikaaniseen muuttumattomaksi koettuun sielunmaisemaan. Asia on ehkä ymmärretty väärin.

Tässä tullaan lähelle sitä keskustelua,  jota on vaalien jälkeen käyty, eli että demokraatit ovat menettäneet kontaktin työväenluokkaan ja sitä kautta suuren osan voittajakapasiteetistaan.

Paljon puhuttu polarisaatio liittyy oleellisilta osin poliittiseen jakautumiseen 1) populismiin ja 2) taktiseen tai älylliseen politiikan tarkasteluun.

:::::::::::::::::::::::::::

Polarisaation yksi näkökulma on ihmisen (ryhmän) supistaminen pienemmäksi kuin onkaan. Toisella tapaa sanottuna – ja vaaleihin liitettynä – Harrisin kampanja ”supisti” kuvaa naisesta. Tätä ihmettelin itsekin, kun havaitsin,  miten rajatun lähestymistavan naisiin Harris ja hänen taustavoimansa ottivat vaalikamppailussa. Jäljelle jäivät terveydenhoito ja abortti. Tämä oli virhe, koska naisten rooli eri elämän alueilla on nyt paljon suurempi kuin aiemmin.

Harris toki voitti naisten äänet, mutta odotettua pienemällä marginaalilla.

Myös muissa avainryhmissä demokraatit kärsivät yllätysmenetyksiä. Näitä olivat esimerkiksi  liberaalit ja kaupunkien latinot. Sama taktinen näkökulma, joka tuli esille populistit – ei populistit - asetelmassa  tämän kirjoituksen alussa,  näkyi myös ”kadunmiesten” äänestyskäyttäytymistä arvioitaessa. Taktisissa ja laskennallisissa näkökulmissa on vaaransa, kuten aivan tavallisen äänestäjän päätöksentekoa arvioitaessa. Pitkälle vietynä äänestäjäryhmän merkitys (äänestyskäyttäytyminen) pelkistyy liiaksi, lopulta vääristäen tulosta.

::::::::::::::::::::::::::::

Varsinkin Yhdysvalloissa kielenkäyttö politiikassa on muuttunut yhä jätkämäisemmäksi ja anarkistisemmaksi. Ihmiset ikään kuin totutetaan likaiseen henkilökohtaisuuksiin menevään kielenkäyttöön ja solvauksen. Syyllistä voitaneen etsiä sieltä, missä ensimmäinen kivi on heitetty. Tässä tapauksessa vastuu kaatuu Donald Trumpille, joka on pyrkinyt totuttamaan meidät - tosin huonolla menestyksellä  -  siihen, että melkein mitä tahansa törkeyksiä saa sanoa poliittisesta vastustajasta. Trump myöskin ruoskii epäasiallisesti mediaa. Hän kokee median vihollisekseen.

Se, että äänestäjät eivät rankaise sopimattomasta kielenkäytöstä osoittanee lähinnä, että sellainen on kannattajakunta millainen ehdokas.

:::::::::::::::::::::::::::::

Donald Trumpin kampanjoinnin rehellisyysaste selviää vasta vaalien jälkeen (jos siitä nyt sitten ollaan enää kiinnostuneita). Hän tuotti näissäkin vaaleissa hirveän määrän informaatiota ja disinformaatiota. Vastuu siirtyy luku- ja tai propagandakokemuksen jälkeen median seuraajalle. Trump taitaa olla ainoa poliitikko, jonka toilailuista lukija joutuu itse ottamaan selvää. Silläkään ei ole merkitystä, koska Trumpin tekstillä ja puheilla on lähinnä vain  viihdearvo. Se palvelee lukijaa vain hetkellisenä luku- tai kuuntelukokemuksena.

Kaikki merkit viittaavat trumpilaisen autoritaarisuuden voimistumiseen. Nyt edetään tulevan presidentin intuition johdolla. Kestävätkö republikaanien rivit  tulevaa eripuraa johtavien poliitikkojen kesken?

:::::::::::::::::::::::::::

Onko se kaikki totta, minkä subjektiivisena kokemuksena tuntee todeksi? Millaiseksi totuus muuttuu, jos sitä ei voi testata faktojen pohjalta?

Meitä kaikkia pyritään pitämään hyväntahtoisina hölmöinä, jos emme pidä varaamme. Vai selviämmekö sillä, että nimeämme median poliittiseksi vastustajaksemme Trumpin tapaan.

 

Trumpin kauhukabinetti

 

 Media on täyttynyt tiedoista, joiden mukaan Trump aikoo savustaa ulos kaikki epälojaalit virkamiehet hallinnostaan. Vain samanmieliset ja sokeasti isäntäänsä seuraavat säästyvät. Niinpä koko joukko ahkeria ja kyvykkäitä virkamiehiä saa kenkää. Asia esitellään voimamiehen näytöksenä: minä päätän, kuka päättää. Valkoinen talo täytyy pelokkaista virkamiehistä, jotka eivät uskalla esittää poikittaista sanaa oikein mistään asiasta.

Oheisessa tekstissä viitataan sisällöllisesti toimittaja Pekka Mykkäsen Hesarissa olleeseen artikkeliin 12.11.2024.  Sen mukaan autoritaarinen kurinpito valtaa Capitolin kukkulan. Mediatietojen mukaan kaikki pannaan uusiksi, eikä kukaan uskalla pistää hanttiin. No, uskokoon ken voi.

Olen täydentänyt Pekka Mykkäsen tekstiä omilla huomioillani.

Mykkänen viittaa kirjoihin, jotka nyt – Trumpin luomassa ilmapiirissä - ovat Washingtonissa suosittuja, mutta kauhulla kuorrutettuna. Oikeistokonservatiivisen ajatushautomon Heritage Foundationin johtaja Kevin Roberts vaatii ”liberaalin mädännäisyyden polttamista”. Kirjavainojako parhaaseen natsityyliin?

Miten valtavalla asenteellisuudella nämä mielipiteet heitetäänkään ilmaan! Kilpaillaan siitä, kuka osaa häväistä synkimmin  joskus niin kunnioitetun liberaalin demokratian. Kirjojen jälkeen ”polttamista” odottavat New York Times, huippuyliopistot, FBI ja opetusministeriö!

Presidentin vaalien alla valmistuneessa ”Project 2025:ssä” tarkoitus on romuttaa demokratia siinä merkityksessä kuin sen tunnemme. Ilmiselvänä aikomuksena on keskittää valtaa eli luoda autoritaarinen pohja tulevalle vallankäytölle. Tavoitteena on myös lopettaa keskusvirastoja ja hallituksen ohjelmia.

Suuren inhon kohteena on ”pöhöttynyt byrokratia”. Kaikki nämä henkilöihin menevät syytökset ovat uuvuttaneet virkamiehet ja johtaneet vapaaehtoisiin irtisanomisiin hallinnossa.

On sanottu, että Trumpin ensimmäisellä kaudella jouduttiin kaaokseen hallinnossa, ja että toisella kaudella tällaista ei tapahtuisi, kun kokemus on kasvanut. Tämän monet kieltävät. Trump on kaiken aikaista hämminkiä herättävä epätasapainoinen autoritaarisuuteen taipuvainen vallankäyttäjä.

Trumpilla on hallussaan kongressin molemmat kamarit sekä presidentin tehtävät. Lisäksi korkeimman oikeuden vanhoillisten tuomarien enemmistö kääntää tiukat enemmistöpäätökset konservatiivien hyväksi. Tuomarien elinikäisyys sinetöi konservatiivien voiton.

Pelko asemien menettämisestä ulottuu demokraattipoliitikkoihin saakka. Ainakin retorisella tasolla Trump on uhannut edellisen hallinnon johtavia henkilöitä (Obama, Pelosi, Harris….)  oikeusjutuilla ja vankilatuomioilla ikään kuin kostona omasta kohtelustaan. Venäläiseen tapaan he ovat sisäinen uhka. Kuinka paljon näissä uhkailuissa on vaalikampanjaan liittyvää retoriikkaa ja viihdettä, on arvoitus (”presidentillä  on oikeus erottaa roistobyrokraatit”). Aivan vakavasti otettavat tahot arvioivat, että Trump yrittää päästä diktaattoriksi.

Joka tapauksessa puheet hallinnollisten rakenteiden räjäyttämisestä maan tasalle eivät kuulosta terveiltä. Erityisesti harmittaa monien vanhan hallinnon virkamiesten pyyteetön työ hallinnon kelvolliseksi järjestämiseksi.

Samaan sarjaan kuuluu armeijan valjastaminen sisäisen turvallisuuden ylläpitoon ja ulkoisen turvallisuuden vastaava laiminlyöminen. Tällainen ei voi kuulua minkään armeijan järkevään puolustus- ja turvallisuuspoliittiseen ohjelmaan.

Jo vuosien ajan omahyväinen MAGA-kulttuuri on ollut vallitseva. Globaalit ongelmat on vähätellen pantu edustamaan  väistyviä haasteita. Kuitenkin kaikissa tapauksissa Yhdysvaltain kaltaisen suurvallan on aina kannettava  globaali vastuunsa maailmanlaajuisesta hyvinvoinnista. Se merkitsee pidättäytymistä pelkästään itsekkäistä pyrinnöistä. Hillary Clintonin sanoin: Yhdysvallat on jo suuri!

Jos edellä kuvattu on pelkkää vaaliviihdettä, on se edesvastuutonta kansalaisten turvallisuuden  näkökulmasta.

Uudehko iskulause poliittisessa kulttuurissa kuuluu: ”Suo täytyy kuivattaa!”. Ikään kuin hallinto kuvaisi Floridan rämeikköä ja ainoa, minkä se ansaistee on perusteellinen raivaus, ”kuivatus” epäterveestä aluskasvillisuudesta.

Vanhalla hallinnolla on nyt kiire käyttää jo myönnettyjä varoja erilaisiin ilmasto-  ja puhtaan energian hankkeisiin, ennen kuin ne ehditään vetää yli budjetista.

Vanhaa virkakuntaa maalitetaan nyt säälittä ja vainoharhaisesti. Vanhojen virkamiesten kotiosoitteita ja puhelinnumeroita julkaistaan vahingoittamistarkoituksessa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Miten maailman johtava demokratia on vajonnut tällaiseen hulluuteen? Ja kaiken lisäksi itseään kunnioittavat  lehtimiehet yrittävät tosissaan  löytää jotain järkeä Trumpin sekoilevasta argumentoinnista!

Vallankumous Yhdysvalloissa 2024 – matkalla oikeiston hegemoniaan

 

 Yhdysvallat on kuuluisin niistä valtioista, joissa kehiteltiin liberaalidemokraattista vallankumousta 1700-luvun lopulla. Kansakunnan perustajaisät (Founding Fathers) Washington, Franklin,  Jefferson, Adams, Jay, Hamilton ja Madison loivat perustan sille mallille,  joka on ollut voimassa aina noista päivistä lähtien nykyisyyteen saakka. Lopputulosta olemme voineet ihailla ranskalaisen Alexis de Toquevillen 1830- ja 1840- lukua käsittelevistä ”matkakirjoista” uudella mantereella. Yhdysvalloista tuli demokratian viejä ja demokratian ainutlaatuisuuden mallimaa

Amerikkalaisessa liberaalissa demokratiassa presidentille jätettiin laajat valtaoikeudet.

Liberaalidemokratia on osoittautunut yhdeksi viimeisistä perälaudoista yhteiskuntajärjestelmien välisessä kilpailussa.

::::::::::::::::::::::::::

Juuri 2024 vaalien alla nousi kohu aivan uudentyppisestä yhteiskuntasuhteiden järjestämisen mallista, joka odottaa realisoitumista Donald Trumpin voittaessa vaalit. Se merkitsisi oikeistoradikalismin läpimurtoa valtaan Yhdysvalloissa. Oikeiston tarjoama ohjelma on puettu sanoiksi 900-sivuisessa  ”Project 2025”-kirjassa. Sen laatimiseen oli valjastettu lukuisia radikaalipoliittisia tahoja.

Radikaalioikeistolaisten piirien pitkäaikainen haave 1950-luvulta lähtien näyttää nyt toteutuvan.

Radikaalioikeistolle Trumpin edellinen kausi oli pettymys. Liberaalidemokratian instituutioille aiheutui säröjä, mutta ei enempää. Samalla se osoitti, että liberaalidemokratialla on kyky ottaa vastaan koviakin iskuja taipumatta.

Tällä kertaa menestystä siivittää koko kongressin siirtyminen republikaaneille vaalien tuloksen seurauksena. Jo aiemmin onnistunut korkeimman oikeuden kaappaus on vahvistanut republikaanien ja konservatiivisen oikeiston asemaa ennenkuulumattomalla tavalla.

Oikeiston syytteiden kohde on ollut kymmenien vuosien ajan kehitelty hallinto (”deep state”), joka yhdistetään myös vasemmiston vallankäyttöön. Siltä aiotaan katkaista nyt siivet.  Valta halutaan palauttaa ”vasemmistoeliitiltä” kansalle! Tällä saadaan lyötyä kaksi kärpästä yhdelle iskulla: valtionhallinnon koneiston purku ja sen kaappaaminen äärioikeiston/äärikonservatiivien haltuun. Tavoitteena oikeistokonservatismilla on, ei enempää eikä vähempää kuin  hegemoninen asema. Hegemonia on vanha 1930-luvun vasemmiston - Antonio Gramscin johdolla -  käyttämä ilmaisu, joka on nyt napattu oikeiston käsikassaraksi!

Muutos ei tapahdu ilman hallinnollista väkivaltaa. Niinpä tuhannet  julkisen sektorin palveluksessa olevat irtisanotaan. Tällä kertaa perkaus myllertää paljon  syvemmältä kuin mihin on totuttu. Menettelyllä tietenkin pyritään varmistamaan muutoksen pysyvyys.

Oma lukunsa on median käyttäytyminen vaalien yhteydessä. Suuri osa vapaasta lehdistöstä oli Kamala Harrisin puolella. Nyt kun vaalien tulos on selvinnyt, ovat  alkaneet selittelijöiden markkinat. Osa on ryhtynyt myötäilemään Trumpin joukkoja, mutta meitä, jotka ovat säilyttäneet kriittisen asenteen Trumpiin, on heitäkin paljon. Toivottavaa olisi kuitenkin, että julkisuus ei juoksisi niin herkästi näiden ns. trumpismien perässä ja toistaisi niitä papukaijana ilman kritiikkiä.

Yhtenä seurauksena ”2025”-ohjelmasta saattaa olla sosiaaliturvan leikkaaminen, eikä siinä kaikki,  myös hyvinvointipalvelut ja koulutus ovat liipaisimella. Kaiken kaikkiaan on kysymys viime vuosisadalla  kehitettyjen palvelujen perusteellisesta mullistamisesta (”1900-luvun kumoaminen!”).

Mistä republikaanit haluavat päästä eroon? Aivan ilmeisesti liberaalien ja vasemmiston ”pesiytymisestä” hallinnon rakenteisiin. Nyt liberaalit ja vasemmistolaiset halutaan korvata massiivisesti republikaaniuskollisilla (tai uskovaisilla) ja konservatiiviuskollisilla virkamiehillä, eli sanalla sanoen ideologiamyötäilijöillä. Myös koulutusta järjestetään aiheeseen vihkiytymiseksi.

Kaikki tämä on valmistautumista presidentin toimivaltuuksien  laajentamiseen. Abortin vastainen lainsäädäntö liittovaltiotasolla on myös kehitteillä. Sillä halutaan päästä irti epäjohdonmukaisesta osavaltiokohtaisesta päätöksenteosta.

Merkittävä päätös olisi myös opetusministeriön lakkauttaminen ja hajauttaminen liittovaltion muiden toimijoiden alle. Miksi? Siksi, että ministeriö on ”saastunut” ajamaan liberaalien asiaa.

”Project 2025:ssä” yliopistot ja koulut nähdään ideologisina vihollisina. Tältäkin osin olemassa olevaa kahtia jakautuneisuutta  vahvistetaan. Osa tietokirjoista (rotu , sukupuoli, seksuaalisuus) ”2025”-ajattelun mukaan tulee sulkea oppilaitosjakelun ulkopuolelle. ”Project 2025:n” sisältöä määrittää kristillinen nationalismi.

Project 2025:n tarkoituksena on palauttaa jonkin historian  ajanjakson arvomaailma – mennyt kulta-aika - tähän päivään. Itse asiassa ”Project 2025” muistuttaa  päämääriltään niitä tavoitteita, joita Vladimir Putin ja Sergei Lavrov ovat asettaneet Venäjällä. Myös he haluavat palauttaa nostalgiset vanhakristilliset muistot  tämän päivän tavoiteasetannan ohjenuoraksi ”pinnallisen”  jälkikristillisen liberalismin kumoamiseksi. Venäjän ja Amerikan autoritaaristen ”filosofioiden” välillä vallitsee väljä henkinen sukulaisuus! Autoritarismi ja liberalismin vastaisuus muodostavat yhteisen nimittäjän.

Yhdysvaltojen halutaan kehittyvän menneen ehdoilla. Tällainen nostalgisoitu historian uudelleenherätys ei ole monien mielestä realistisella pohjalla. Mutta trumpismissa se on elävää elämää.

 

Venäjän umpisolmu odottaa avaajaansa

 Nyky-Venäjän arviointi on mahdotonta ilman palaamista joiltakin osin historianäkökulmaan. Sen jälkeen erittelen nyky-Venäjään liittyen kirjailija Mihail Šiškinin ajattelun kautta piirtyvää kuvaa nyky-Venäjästä syvällisemmin.

On syytä viitata blogikirjoitukseeni, jossa arvioin venäläisvalmisteisen ”World” Order” -dokumentin (”Vladimir Putin maailmanjärjestys”, 10.9.2016). Pohdin siinä Putinin arvomaailman suhdetta ympäröivään maailmaan seuraavaan tapaan: ”Miten itse liittäisin Putinin esittämät ajatukset maailmanpolitiikan suureen kuvaan? Yksi lähestymistapa on suhtautuminen liberaaliin demokratiaan. Ainakin pinnalta katsoen Yhdysvallat (demokratian vienti) ja Venäjä (autoritäärisesti hallittujen maiden tukeminen) ovat kuin heittäisi bensaa tuleen.

Demokratian vienti ei onnistu maihin, joissa ei ole tapahtunut kansanvallan juurtumista jo aiemmin. Eikä se onnistu myöskään Yhdysvaltain asenteella, jossa se julistaa olevansa ainutlaatuinen kansakunta. Venäjälle autoritäärisesti hallitut valtiot eivät ole piikki lihassa, koska sillä ei ole tarvetta viedä demokratiaa. Päinvastoin venäläinen ”pragmaattisuus” - autoritäärisen hallinnon salliminen – on osa ratkaisua Venäjän kannalta, koska se itsekin on vaatimaton demokratiatavoitteissaan”.

Lavrov jatkaa ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka suhtkoht ovat samansisältöisiä asioita. En kiirehdi tässä vaiheessa irtisanoutumaan herrojen aatoksista, vaan yritän ymmärtää jotakin tästä argumentoinnista.

Amerikkalaisella demokratian viennillä, joka perustuu ekseptionalismiin (oman kansan ainutlaatuisuuden korostaminen) on pitkät historialliset juuret.

Lavroville lännen ”messianismi” eli arvojen tuputtaminen ja moralisointi ovat eurooppalaisen jälkikristillisyyden osia ja syypäitä nykyiseen epävakauteen. Lavrov puhui puheenvuorossaan uudesta yksinapaisesta maailmasta (ei siis välttämättä Amerikka-johtoisesta yksinapaisuudesta). Hän tarkoittaa yksinapaisuudella yhden ja saman arvojärjestelmän omaksuvia maita, jotka muodostavat yhtenäisen ryhmän.

Lavrov viitannut puheissaan venäläiseen pragmatismiin (vrt. Putin edellä), joka on suunnattu läntistä messianismia vastaan. Jos siis maassa on kansan valitsema autoritäärinen hallinto, on se hyväksyttävä lailliseksi vallaksi. Syyria on tästä eräs selkeä esimerkki.

Trump tuntuu ajattelevan niin, että maailma jakautuu pohjoiseen ja etelään, ei niinkään itään ja länteen. Venäjällä pelätään ”etelän” terrorismia siinä kuin lännessäkin. Toisaalta myös itä ja länsi ovat hankauksessa keskenään.

Venäjän oma toiminta lähialueillaan voidaan kyseenalaistaa monessakin suhteessa. Ei Putin ole pitänyt kiinni laillisten hallitusten tukemisesta. Myös Krimin anastaminen on torjuttu ylilyönti. Syyriassa rikottiin lähes kaikkia ihmisoikeusperiaatteita: siviilit jäivät sodan jalkoihin eikä Venäjä näyttänyt piittaavan tästä. Venäjä toimi ”pragmaattisesti”. Venäläinen pragmatismi on julmaa ja autoritääristä (tai diktaattorimaista). Lisäksi sananvapaus ja muut läntiset perusoikeudet eivät paina mitään. Jos Venäjää epäillään joistakin kansainvälisen oikeuden loukkauksista, se kiistää syytökset.

Suuri osa Venäjän toimista palautuu lopulta sen tavoittelemaan suurvalta-asemaan. Se on viime kädessä Putinin opin kivijalka. Tähän pyrkimykseen sisältyvät edellä mainitut pragmatismi ja lännen messianismin vastustus.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Erittelen nyky-Venäjää kirjailija Mihail Šiškinin ajattelun kautta. Kirjoituksessa referoin ja arvioin Helsingin Sanomissa ollutta Šiškinin haastattelua.(”Kreml-kriitikolta lohduton ennustus”, 2.11.2024).Haastattelusta vastaa  Anu-Elina Lehti.

Šiškin on pitkäaikainen Putinin vastustaja, jolla on kyky nähdä syy-seuraussuhteet syvemmältä kuin useimmat muut.

Haastattelussa Šiškin on turhautuneen ja kyynisen oloinen, eikä ihme, hän on antanut vastaavia haastatteluja tusinoittain eikä valoa näy tunnelin päässä. En kuitenkaan yhdy Šiškinin johtopäätökseen, että koska Kreml on sodassa koko läntistä maailmaa vastaan, ei valituksi tulevan presidentin henkilöllä, puolueella tai värillä ole merkitystä. Jos Trump valitaan (kirjoittamishetkellä on yksi päivä vaaleihin!), on se todennäköisesti Venäjän kannalta houkuttelevampi  vaihtoehto kuin Harrisin valinta. Venäjällä ajatellaan, että koko ajan on ulkopuolinen uhka päällä. Venäjän lääke tähän on jatkuva sota, jotta ”se voi oikeuttaa olemassaolonsa”. Tämä (sodan) uhka on syvälle kulttuuriin iskostunut rakenne. Indoktrinaatio aloitetaan jo koulusta. Nuoret miehet armeijassa saavat sotaisuuden tartunnan  ja siirtävät sen koteihin. Johdon vaihtaminen ei auta, sillä perinne on liian vanha hiipuakseen.

Perimmäinen haaste saada muutos aikaiseksi on olemassa olevan menon kyseenalaistaminen. Se ei kuitenkaan ole lähelläkään toteutumista. Länsimaita on hämmentänyt Putinin kyky löytää aina uusia ratkaisuja sodan välillisinä seurauksina kasvaville ongelmille. ”Patriarkaalinen tietoisuus” heikentää yksilöä tunnistamasta vastuutaan omasta maastaan, toteaa Šiškin. Jos tultaisiin tilanteeseen, jossa Putinin on väistyttävä valittaisiin tilalle vaalien kautta joko Putin uudelleen tai  hänen hengenheimolaisensa. Demokraattinen muutos ei ole mahdollinen.

Hätkähdyttävä muutos on täysin mahdollinen: länsi saattaa painostaa Zelenskyä suostumaan aselepoon  tai konfliktin jäädyttämiseen. Menisin vieläkin pidemmälle : kompromissina osa niistä alueista, jotka Venäjä on vallannut voisi jäädä sen haltuun pysyvästi. Šiškin on sitä mieltä, että nykysodassa ei ole rintamalinjoja, vaan ne kulkevat kaikkialla.

Venäläinen kulttuuri elää enää vain maanpaossa, toteaa Šiškin. Murheellinen hän on siksi, että  se aiemmin on kuulunut arvostettuna osana maailmankulttuuriin.

Ukrainan sodan aiheuttaman suuren onnettomuuden uhan varjossa ei ehkä ole pystytty muodostamaan kokonaiskuvaa tapahtuneen syy-seuraussuhteista. Šiškinin ajattelu kokonaiskuvan luomiseksi on hyvä yritys.

 

:::::::::::::::::::::::

 

Historia ei loppunut, mutta miten se jatkui?

 

Olen lukuisia kertoja näissä blogikirjoituksissa eritellyt demokratian ja autoritäärisen järjestelmän menestystekijöitä. Olen itse ilmoittautunut liberaalin demokratian vankkumattomaksi kannattajaksi, Viime aikoina on kuulunut sen verran huolestuttavia tietoja maailmalta, että on parasta laatia uskon vahvistuksesi uusi kirjoitus. Aloitan sen kuitenkin vanhalla vuonna  2021 kirjoittamallani tekstillä. Viittaan siinä muutaman kerran  viime keväänä nimitettyyn suojelupoliisin päällikön Juha Marteliuksen (26 v.) kannanottoihin Kanava-lehden numerossa 4/2021. Silloin Martelius oli puolustusministeriön palveluksessa. Martelius on perussuomalaisten jäsen, joka heijastunee tiettynä ajatustapana. On jännittävää verrata sekä omiani että Marteliuksen tuolloisia kannanottoja nykyiseen tilanteeseen, joka ei ole ainakaan maailmanpolitiikan näkökulmasta helpottunut.

Kas tässä:

”Puolustusvoimien palveluksessa oleva tohtori Juha Martelius lukee madonlukuja liberaalille demokratialle artikkelissaan ”Kansainvälisen liberaalin järjestelmän loppu” (Kanava nro 4/ 2021,  21.6.2021) ennustaen liberaalin demokratian vastaliikkeiden voimistumista.  Eikä tästä ole kuin 30 vuotta,  kun Francis Fukuyama esitti tunnetun johtopäätöksensä, jonka mukaan liberaali demokratia on voittanut yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun ja muodostunut tai muodostumassa ”lopulliseksi” järjestelmäksi  eriasteisine  variaatioineen. Fukuyama lausui tämän ennustuksensa  sosialismin maahanpanijaisten yhteydessä 1990-luvun alussa,  olkoonkin,  että Fukuyama itse on kiistänyt yksioikoiset johtopäätökset teeseistään, joita hänen innokkaat opponoijansa ovat esittäneet”

Ja em. kirjoitus jatkuu……”

”Vaihtoehtona liberaalille järjestelmälle on ”realistinen” järjestelmä, joka koostuu määritelmän mukaan suvereeneista valtioista, joilla on elintärkeitä intressejä hoidettavanaan. Ristiriitatilanteet ratkaistaan siinä tarvittaessa voimalla.  Martelius: ”Kylmän sodan aikana realismi oli kansainvälisessä järjestelmässä vallitseva ajattelutapa. Liberaali kansainvälinen järjestelmä syntyi vasta sen jälkeen,  kun kylmä sota oli ohi”. Tässä viitattaneen muurin murtumiseen ja sosialismin romahtamisen 1990-luvun vaihteessa. Vapautumisen aika alkoi itäblokin hajoamisesta.” Marteliuksen perusideologia näkyy tässä, mutta oikeammin on sanoa, että molemmat trendit olivat voimassa rintarinnan.

Edelleen…..

”Liberaalin järjestelmän tappiot vuodesta 2005 eteenpäin Martelius näkee paljon vaikuttavimpina kuin liberaalin järjestelmän voitot sitä ennen.”

Ja edelleen (oma kommenttini)…..

”Tämän sukuista  järjestelmää yritti pystyttää 1950-luvulla Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles, joka käsitti asiat niin, että  puolueeton valtio ei voi olla aidosti osa läntistä liberaalia järjestelmää. Liberaalin pitää valita puolensa!  Kommunismia vastaan, kapitalismin puolesta! Välimuodot ovat moraalittomia, sanoi Dulles.  Tällaisella maailmanjärjestyksellä on selkeä sukulaisuussuhde Marteliuksen kilpailutilanteeseen liberalismi vs. ”realismi”.”

Ja edelleen…

”Martelius ei sano suoraan,  mutta näen niin, että hänen ”realisminsa” mukaan  Suomenkin on valittava länsi myös sotilaallisesti.”

Ja edelleen…

”Marteliuksen masinoima käsitys on,  että ”realistinen järjestelmä” on järjestelmäkehityksen väistämätön lopputulos”. Tätä on pakko kommentoida: Martelius arvioi kehitystä liian lineaarisena.

 

Ja edelleen….

”On syytä käsitellä tarkemmin Marteliuksen käyttämää käsitettä ”realismi”, joka kirjoittajan mukaan on siis vaihtoehto liberalismille. Hän viittaa käsitteen konkretisoijiin, kahteen sodan jälkeiseen kansainvälisten suhteiden teoreetikkoon, E.H. Carriin ja Hans Morgenthauhun.  Carrin mukaan  ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallitsi idealistinen näkemys siitä,  kuinka tulevat sodat voitaisiin välttää kansainvälisen yhteistyön ja Kansainliiton kaltaisten organisaatioiden avulla. Carr debatoi tätä utopistisena pitämäänsä näkemystä vastaan. Eräs hänen perusajatuksiaan oli, että kansainvälisessä politiikassa hallitsevat valtasuhteet, ja vallan epätasainen jakautuminen aiheuttaa konflikteja.”

Ja edelleen….

”Kuten edellä todettiin kylmän sodan (1946-1990) ”realismin” jälkeen idealismi näytti palaavan Itä-Euroopan vallankumousten myötä. Liberaalin demokratian oletettiin  valtaavan alaa. Siitä tuli – ainakin odotuksissa – eräänlainen toiveiden täyttymys ahdistavan neuvostovallan jälkeen. Itäblokin vapautuminen ei ehkä ollut kovin hyvä mittari  liberaalin järjestelmän ekspansiolle, sillä melko nopeasti ”vapautumisen”  jälkeen Itä-Euroopan maat – kärjessä Unkari ja Puola – omaksuivat autoritaaris-kansallismielisen ja konservatiivisen ideologian. Ne pettyivät liberalismin lupauksiin. Sitä paitsi Unkari ja Puola uskonnollis-konservatiivisessa ajattelussaan ovat tuskin koskaan omaksuneet liberalismia vilpittömästi”.

Ja edelleen….

”Liberaalin järjestelmän vienti ei ole onnistunut kovin hyvin. Tämä viittaa siihen,  että omaksuakseen liberalismin kunkin maan tai maaryppään on omaksuttava pitkällä aikajänteellä liberalismin perusprinsiipit (laaja yleissivistys, elinkeinovapaus, sananvapaus, oikeusvaltioperiaatteet jne.). Liberaalin järjestelmän on olemassaolollaan houkuteltava vastaanottavan maan väestöä. George F. Kennan sanoi sen jotenkin niin, että lännen liberalismin  pitää voittaa ihmisten ”mielet” puolelleen näyttämällä omaa esimerkkiä saavutustensa kautta”.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Miten puolustaisin liberaalin demokratian oikeutusta yhteiskuntajärjestelmänä? Mitkä minimivaatimukset sen tulisi täyttää?

Nostaisin nykypäivän näkökulmasta liberaalin demokratian (sanan- ja ilmaisunvapaus, oikeusvaltioperiaatteet) perusvaatimukseksi ensinnäkin (1) kansalaisten  laajan yleissivistyksen, sillä demokratia vaatii toimiakseen panostusta sekä ”kansan edustajien” että äänestäjien osaamiseen.

Menneinä vuosikymmeninä monipuoluejärjestelmään perustuva poliittinen järjestelmä kouli sisäisellä dynamiikalla puolueisiin nousijoita. Nyt nousu on enemmän yksinyrittäjyyden varassa.

Demokratiaa on vaikeaa rakentaa ilman edellä mainittuja korkeatasoista sanan- ja ilmaisun vapautta ja oikeusvaltioperiaatteiden toimivuutta. Autoritääriset valtiot turvautuvat kevytdemokratiaan höystettynä järjestelmän vastustajiin kohdistuvilla pakkotoimilla.

Toiseksi toimiva demokratia vaatii (2) laajan tulo-, varallisuus- ja yhteiskunnallisten erojen tasaamisen. Periaatteena on, että tulo ja varallisuuserot eivät estä tai jarruta yhteiskunnallisten perustaitojen käyttämistä yksilön ja yhteisön hyväksi.

Suomessa järjestelmän sisäistä luottamuspääomaa on kerrytetty vuosikymmeniä. Nyt täytyy varmistaa, ettei sitä syödä eettisesti arveluttavalla toiminnalla. Tässä suhteessa on tapahtunut rapautumista.

Viime kädessä liberaalin demokratian täytyy sisäisessä kamppailussa voittaa aidosti äänestäjien enemmistön luottamus, sillä muutoin valtaanpääsyä voidaan horjuttaa reaalimaailman sokkihoidolla. Liberaalin demokratian tulee siis olla aidosti kilpailukykyinen, sillä kannatusta ei ehkä jatkossa jaeta pelkästään noudatettujen hyveiden palkitsemisena. Tässä tullaan realismin ja liberalismin rajanvetoon. Realismin kannattajat näkevät kehityksen/tulevaisuuden (vääjäämättömän) ”luonnollisena” jatkumona eikä liberalismin ”pakkoideologian” tuloksena. Terve.

Miten näen maailman makaavan käytännössä?

Jos realismilla tarkoitetaan yhteiskunnallisen suunnan voittoa ilman ideologista painotusta, tulee voitto hyväksyä, mutta jos voiton saamisessa käytetään vilppiä, tulee tulos mitätöidä. Autoritäärisiin valtioihin liitetään usein rakenteellisena osana vaalivilppi.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Autoritäärisyyden levinneisyyttä on syytä käsitellä teemoittain.

Kaksi autoritäärisyyden päälinjaa voisivat olla 1) patriarkaalisen yhteiskuntamallin kannattaminen (seksuaalivähemmistöjen vastaisuus, patriarkaalisten perhearvojen tukeminen ja kannattaminen) ja 2) vahva johtajakeskeinen hallinto.

Tavoitteena on luoda konservatiivisiin arvoihin perustuva yhteiskunta pitäen esikuvana Unkaria, jota on pidetty autoritäärisen konservatismin suunnannäyttäjänä maailmanlaajuisesti.

Unkarin sitoutumattomuus EU-johtoisiin arvovalintoihin on herättänyt laajaa huolta. Raha kyllä kelpaa. Amerikkalainen vaikutusvaltainen thinktank Heritage Foundation on luonut linjapaperin (”Project 2025”) tulevaisuuteen ja autoritäärisiin arvoihin  suuntautuen. Tavoitteena on, että Trumpin voittaessa vaalit linjapaperi otetaan käyttöön. Tavoitteena paperissa on vallan keskittäminen presidentille Viktor Orbanin mallin mukaan.

Trumpin nimittäminen fasistiksi ei tuo mitään uutta keskusteluun Trumpin autoritaarisuudesta. Ei fasistisuus edusta mitään mittapuuta. Ainoastaan Trumpin piittaamattomuudella kansanvallan mistään säännöistä on merkitystä demokratian tuhoamisen keinona.  

Konservatiiveilla on nyt vauhti päällä. Nyt meneillään olevasta kampanjasta on  yhteys 1960-lukulaiseen goldwaterilaiseen  Movement Conservatismiin, jolloin alakynnessä olleet republikaanit oivalsivat, että 1/3 kansalaisten äänistä 1964 presidentinvaleissa ei ollut rökäletappio, vaan kymmenien miljoonien ihmisten toive saada aikaiseksi konservatiivinen hallitus. Vuonna 2024 konservatiivien  tähtäimessä ovat ilmastoaktivismin torjuminen, vähemmistöjen oikeuksien kaventaminen ja ”kriittisen rotuteorian” kannattajien potkiminen pois liittovaltion hallinnosta.

Yhteiskunnallinen polarisaatio on täällä tänään, kun liberaaleja syytetään Yhdysvaltojen hallinnon pilaamisesta ja kulttuurimarxisteja yliopistojen hallinnon pilaamisesta. Tässä on jotain suunnattoman vastenmielistä, pelkkää tarkoitushakuista pelon ja ahdistuksen synnyttämistä.

Unkarilaiset syyttävät muita historian häpeämisestä: kansallisesta  historiasta pitää olla ylpeä. Tästä liu´utaan helposti isänmaallisuuden nimissä poliittisen tilanteen kärjistämiseen ja menetettyjen alueiden takaisinvaatimiseen.

Viktor Orbanin hallinnossa kaikki viittaa saavutettujen asemin pitämisen  tekemällä vaikka tarvittavat lainsäädäntömuutokset. Viktor Orbanin  Unkari on nyt se, mistä pienet ja suuret valtiot ottavat oppia.

Yksi demokratian kriittisistä pisteistä on testattavana Ukrainassa. Alun myötätuntoinen Ukrainan pärjäämisen korostaminen ja jopa  ylilyönnit ovat vaihtuneet pelkoon Venäjän vahvistuvasta asemasta sodan osapuolena. Presidentti Stubb on herättänyt huomiota optimistilla lausunnoillaan lännen tiiviistä rintamasta sortuen aika ajoin jopa tiettyyn ylimielisyyteen. Niinpä Stubb on nähnyt Pohjois-Korean joukkojen siirtymisen Ukrainaan osoituksen Venäjän heikkoudesta. Siihen luuloon Stubbilla eikä lännellä ole varaa.  Selvää on, että Ukrainan tappio merkitsisi konservatiivisen autoritarismin vahvistumista.

”Orbanistan” symboloi hyvin pitkälle läntisen liberalismin vastaisia voimia. Hänhän on  julistanut illiberalismin ihanteita Ukrainan johtoajatuksena.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

 Suomalaisen konservatismin Grand Old Man Timo Vihavainen osallistuu konservatismista käytävään keskusteluun Kanava-lehden 7/2024 kolumnillaan ”Takaisin reaalipolitiikkaan”.

Vihavainen tarkastelee konservatismin ja liberalismin välisiä eroja: lännen ihminen on individualisti ja hedonisti, idässä ja etelässä elämänmuoto perustuu usein suvun ja kunnian arvoille. Ideologisten erojen rinnalle ja ohi ovat nousseet kulttuuriset arvot. Itä ja etelä (autoritaarisuus) asennoituvat läntistä (moniarvoisuus)kulttuuria vastaan  ja samalla tulevat asettuneeksi liberaalia demokratiaa vastaan.

Poliittis-ideologisesti USA johtaa länttä ja itä/etelä on linnoittautunut Brics-maiden ryhmän taakse. Kumpikin ryhmä on vielä heterogeeninen oikeaoppisuutta osoittavien kylttien sisällä.

Jo aikanaan Nikita Hruštšev pyrki ajamaan kiinni lännen etumatkan samalla liittäen asetelmaan rauhanomaisen rinnakkainelon opin kahden ideologisesti vastakkain olevan yhteiseksi tahtotilaksi. Nikita oli varma siitä, että haastaja-Neuvostoliitto voittaa. Rinnakkainelo,  puhumattakaan rauhanomaisuudesta ei ollut muuta kuin verho omalle puolelle käännyttämisten peitteenä.

Itä jäi yhä kauemmas lännestä. Nyt tätä samaa taistelua käydään maaryhmittymien välillä huomattavasti tasaisemmissa merkeissä. Vähitellen maailmanpolitiikka löysi myös aiempaa rauhanomaisemman uran.

Neuvostoliton romahduksen jälkeen tapahtui asteittain, varsinkin lännen ideologista terävöitymistä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että rakennetaan sotakoneita uudella innolla. Kokonainen sodan ajattelutapa on muuttumassa,  kun miehitettyjen sotakoneiden rinnalle ovat nousseet miehittämättömät alukset. Nyt puhutaan jo ydinasein käytävästä sodasta pelottavan arkisesti.

Vihavainen edustaa kantaa, jonka mukaan lännen valtapolitiikka on jäänyt Ukrainassa vallitsevaksi. Läntiseen valtapolitiikkaan kyllästynyt Venäjä avasi suurvaltapelin näyttämön Ukrainassa, jossa länsi ei ole halunnut antaa periksi. On ajauduttu suursodan partaalle.

Nykyajan sodat ovat sodankäyntitavoiltaan sellaisia, että siviilejä menehtyy paljon ja sodat kestävät kauan. Herkästi sodat myös ruokkivat uusia sotia. Vihavainen näkee lopputuloksen sellaisena, että länsi on menettämässä sille varhemmin kuluneen yliotteen maailmanpolitiikassa. Tämä on Vihavaisen mielestä megatrendi.

Kolumninsa lopuksi Vihavainen pyrkii löytämään punaisen langan pään kohti rauhallisempaa maailmaa, mutta yritys on melko ponneton.

Mitä tarkoittaa realismi ulkosuhteissamme?

 

 On mielenkiintoista verrata toisiinsa kahden ulkoministeriön korkean virkamiehen Mikko Hautalan (Moskovan 2016-2020 ja Washingtonin 2020-2024 entinen suurlähettiläs) ja  Antti Helanterän (joka siirtyy UM:n strategiajohtajaksi) HS:lle antamia haastatteluja 17.-18.10.2024.

Mikko Hautala on nimetty suurlähettilään tehtävistä luovuttuaan  Nokian lähinnä geopolitiikasta vastaavaksi johtajaksi. Nokia on osa geostrategiaa maailmanpolitiikassa.

Ulkoasiainneuvos Antti Helanterä, toimittuaan Venäjä suurlähettiläänä 2020-2024, on nimetty vastikään UM:n strategiajohtajaksi.

Miehet olivat käsittääkseni kollegoja Moskovan vuosinaan.

Hautala on ollut paljon esillä lähinnä välittämiensä Yhdysvaltain presidentinvaalikokemusten kautta. Rauhallinen olemus ja vankka kokemus  luovat uskottavuutta siihen, mitä hän puhuu.

Asemansa takia hän puntaroi tarkasti itsetarkoituksellisen suorasukaisia arvioita, mutta itseäni kiinnostavat juuri hänen  valtavirrasta poikkeavat tulkinnat ja analyysit. Erityisesti hän on kiinnittänyt huomiota Suomen ja Yhdysvaltain suhteisiin siinä tapauksessa, että Donald Trumpista tulee Yhdysvaltain presidentti.

Antti Helanterä on  kokenut henkilökohtaisesti suhteiden viilenemisen ja Moskovan taipumuksen henkilöidä ongelmat ja suorastaan kostaa suhteiden ajautumisesta karille.

Suhteiden kylmä viima realisoitui joulukuussa 2021, kun Venäjä esitti lännelle vaatimukset turvatakuiksi. Helanterä näkee, että täyskäännös kohti rauhaa Venäjän asettamilla ehdoilla olisi ollut pelkästään teoreettinen. Helanterä koki monien muiden tavoin uhkavaatimuksen läpinäkyvän teennäisyyden: itse asia eli hyökkäyksen kohdistamisen Ukrainaan oli päätetty erikseen.

Jotkut varsinkin amerikkalaiset toisinajattelijat yliopistopiireissä ovat halunneet jakaa vastuun sodan syttymisestä lännen ja idän välillä. Helanterä pitää ajattelua jopa vaarallisena:” Vastuu on vain Venäjällä”. Onhan se näin, jos halutaan varjella omien rivien yhtenäisyyttä.

Oleellista on, että Helanterä ei näe Venäjän tilannetta oikeasti ahtaana, ilman ulostuloa, kuten venäläiset itse väittivät kyseenalaistaessaan Ukrainan valtion suvereniteetin ja kuvittelemalla fasistisen  vallankaappauksen uhan olevan ovella ….

Aiemmin uhkana koetut oligarkit menettivät Ukrainaan hyökkäyksen myötä etuoikeutensa ja valtansa. Venäläiset tottuivat tai heidät totutettiin poikkeuksellisiin aikoihin, jotka eivät suuressa Venäjän maassa juuri tuntuneet. Virallinen nimi Ukrainan sodalle oli ”erikoisoperaatio”,  joka palveli samaista ”ei tässä mitään hätää ole” -linjaa.

Helanterä vähättelee Natoon liittymisestä seuranneita ongelmia, joita on aiheutunut, kun Venäjä on pyrkinyt tekemään naapuruussuhteet ongelmallisiksi esimerkiksi kaivelemalla viime sodan aikaisia tapahtumia esille ilman sen kummempia todisteita.

Suurlähettiläät kohtasivat Venäjällä  virallisten tahojen vieroksunnan. Tämä oli tuttua jo puolustusvoimain komentajan Lauri Sutelan kokemuksena 1980-luvunvaihteessa, kun Venäjän puolelta – perivenäläiseen tapaan  -  suorastaan henkilökohtaisesti kiusattiin ulkovallan korkeaa edustajaa. Mikään ei ole muuttunut.

Itärajakysymys (välineellistetyn maahanmuuton muodostama uhka) on nyt kaikkein kovin haaste suhteille, jos niistä yleensäkään voidaan puhua. Itärajan muodostama potentiaalinen uhka näyttää jatkuvan määräämättömän ajan. Helanterä ymmärtää asian niin, että Venäjä pyrkii osoittamaan Suomelle, että ”tätä se sitten on”, kun ette toimi molempien edut huomioon ottamalla tavalla.

UM:n strategiajohtamisen näkökulmasta on  selvää, että Suomi on menetellyt perustellusti sulkiessaan rajan. Helanterä: ”Suomi toimi päättäväisesti”. Ymmärrettävää. Niin pitkälle en kuitenkaan menisi, että sanoisin, että nykyinen menettely olisi ehdottomasti ainoa oikea.

Hesarin haastattelussa Helanterä haluaa tulla kuvatuksi Paasikiven patsaalla. Mutta mitä voisimme oppia Paasikiveltä tässä tilanteessa?  Mietittyään asiaa, Helanterä poimisi Paasikiveltä käsitteen ”realismi”. Se on varma valinta, mutta sitten tulee vastaan katekismuksen  kysymys, ”Mitä se on?” Helanterä tulkitsee asian niin, että realismi on oppisuunta, jossa ajatuksena on ”että valtiot eivät voi lopulta luottaa kuin itseensä”. Realisti sanoo: ”Maailma on sellainen kuin se on, ei sellainen kuin sen pitäisi olla”. Helanterä vetää nopeasti johtopäätöksen: Paasikivi ei muuttaisi mitään oleellista nykyisestä käytännöstä.

Seuraavan kysymyksen voi arvata. Mikä on Paasikiven realismin suhde presidentti Alexander Stubbin ”arvopohjaiseen realismiin”, jossa noudatetaan lähtökohtaisesti liberaali-demokratian pelisääntöjä,  mutta istuttaessa maailmanpolitiikan valtiaiden pöydässä, pyritään ottamaan huomioon muiden (esim. autoritaaristen maiden) mielipiteitä, vaikkei niitä hyväksyttäisikään? Helanterä kieltäytyy -viisasta kyllä - kommentoimasta Stubbin arvopohjaista realismia. Jos asiaa tarkemmin syynää, niin eroavaisuuksia varmaan löytyy ”realismin” tulkinnoista.

Palatakseni Paasikiveen en olisi niinkään varma, että ”Paasikiven realismin” linja toimisi ainakaan saumattomasti yksi yhteen nykypolitiikan kanssa. Veikkaukseni on, että paasikiveläinen tulkinta toimisi varovaisempaan suuntaan. Tällä en ota kantaa konkreettisiin yksityiskohtiin nykypolitiikassa vaan luonnehtisin suhtautumistani siten, että Paasikivi olisi kompromissihakuisempi. Nykyisin tuntuu olevan halua kommentoida paitsi nykytilannetta niin myös suomettumisen epämiellyttäväksi koettua aikaa laajemminkin. Halutaan kerta kaikkiaan siirtyä Venäjän rasitteeksi koetusta vaikutuspiiristä lännen vaikutuspiiriin.

Edellä kuvatussa mielessä presidentti Niinistö vakauspolitikallaan oli huomattavan lähellä Paasikiven realismia, kun taas Alexander Stubb tuntuu olevan siitä etäällä ”arvopohjaisessa realismissaan”. Nato-kysymyksessä Niinistö edusti pidättyvää linjaa Stubbin vertautuessa kaikkein lännettyneimpiin poliitikkoihin. Stubbia voidaan pitää jopa lännettymisen johtotähtenä. Edustaako Stubb Suomen ulkopolitiikan pitkässä linjassa jonkinmoista riskisuuntautumista?

Nyt on osin paljastunut ja osin vahvistunut aiempi käsitys Natoon kiirehtimisen erilaisesta asteesta johtavien päättäjiemme välillä. Osapuolina olivat  Niinistö ja pääministeri Marin, joista jälkimmäinen , halusi kiirehtiä sotilaallista liittotumista ja edellinen jarrutella. Johdon kemioissa oli myös muutoinkin yhteensovittamattomia piirteitä. Sauli ”Hold your horses” Niinistö halusi - perusajattelunsa mukaisesti - pidätellä hätäisimpiä liittoutujia ja toisaalta kiirehtijät kokivat Niinistön hidastelijana. Mutta se on jo toinen juttu….

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mikko Hautalalta on ilmestynyt juuri kirja ”Sotaa ja rauhaa : Venäjä, Yhdysvallat ja Suomi uuden suurvaltakilpailun aikakaudella”. Tässä keskityn Hesarin tuoreen haastattelun referointiin ja arviointiin.  

Hautalan näkemys tulevista ajoista on hyvin pessimistinen. Yhdysvalloissa saatetaan ajautua sisäiseen konfliktiin johtuen presidentinvaalien kireästä ilmapiiristä vaaliasetelman tasaisuudesta.  Hautala puhuu jopa ”poliittisesti motivoidusta joukkosurmasta”. Vaikka itsekin olen huolestunut tulevasta, epäilen, että Hautala on ollut liian lähellä hektisiä taisteluja äänestäjien sieluista ja siksi maalaa pirun seinälle.

Ydinsodan uhka tai keskinäisriippuvuudet saattavat tehokkaasti estää suurvaltojen sodat, mutta niiden varaan ei voi laskea.

Jos Trumpista tulee presidentti, hän saattaa Hautalan mielestä  estää Yhdysvaltojen joukkojen käytön Naton tehtäviin. Mikä velvoitearvo on sen jälkeen viidennen artiklan toteuttamisella? Sen nimiin kuitenkin vannottiin Nato-sopimuksesta keskusteltaessa. Paasikiven realismi eli oma apu, paras apu tulee jälleen mieleen. Mutta näinkö ajateltiin Natoon liityttäessä? Ei suinkaan, munat ovat nyt yhdessä korissa. Olen näissä blogikirjoituksissa muutenkin varoittanut lupausten perässä juoksemisen vaaroista. Viides artikla on toistaiseksi lupaus eikä enempää.

Monet ongelmat kaatuvat samaan aikaan päälle. Yhdysvalloilla ei ole varaa käydä sotaa sekä Aasiassa että Euroopassa. Yhdysvallat voi valita Aasian voimankäytön ykkösalueeksi ja Eurooppa jää vähemmälle. Ja sitten on vielä Ukrainan sota….. Hautala varoittaakin, että ”Suomessa pitäisi olla hyväksi kehutun puolustuskyvyn suhteen itsekriittisempi”. Mielestäni tuo varoitus koskee myös tasavallan presidenttiä, joka puhuu aika suurella suulla puolustuskyvystämme.

Vielä viimeinen kaneetti Hautalalta: ”Suomen tulisi yksiselitteisesti olla varautunut täysimittaiseen ja pitkään sotaan”.

:::::::::::::::::::::::::::

Hautalan synkeä tulevaisuudenkuva saa tukea toisaalta. Ilta-Sanomien Venäjä-toimittaja Arja Paananen on kirjoittanut tietokirjan Venäjä-vuosistaan nimellä : ”Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin”. Paananen toistaa kokemuksensa avaintietoja: ”Länsi on naiivi”, ”Miksi Venäjästä ei kirjoiteta mitään hyvää?” ,”Miksi Venäjälle on valikoitunut niin kavalia johtajia?”,  ”Miksi Venäjällä toistuvat lupauksia antavat vapauden hetket ja sitten autoritääriset kiristysotteet?”, ”Venäjälle ei saa antaa voittoa”, ” Venäjää vastaan auttaa vain kiinni pitäminen omasta elämäntavasta”.  

Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan

 

 Olen silmät ymmyrkäisinä seurannut asevarustelun kilpajuoksua, johon Suomikin tuntuu osallistuvan suurella innolla. Kehitys lähti kehittymään, kun Suomi liittyi Natoon. Tuskinpa kukaan  osasi laskea varustelukustannusten nousua Natoon mentäessä. Aselaji kerrallaan astuu hankintavuoroon, jolloin Suomi on vaikuttanut hampaisiin saakka aseistautuneelta.  Lisäksi on totutusti noudatettu vanhaa periaatetta, että kansalaisille kerrotaan jälkijättöisesti, mitä aikomuksia varustelua ja sodankäyntiä varten suunnitellaan.

Olen itse suhtautunut kriittisesti militarismin hengen ympärille rakennettuun varusteluvalmiuteen eli ”sotakoneeseen”. Viimeisessä vaiheessa on puhuttu ydinasepelotteesta ja ydinsotaharjoituksesta. Nämä suunnitelmat valmistuvat siten, että tavallinen kansalainen asetetaan tapahtuneen tosiasian eteen eli valmistelu on niin pitkällä, että kritiikki ei näyttele enää mitään roolia.

Käsite ”pelote” on kärsinyt inflaation. Aikanaan riitti, kun vakuutettiin, (ja markkinoitiin uusille jäsenvaltioille), että Naton viides artikla vastaa pelotteesta.  Luotiin puolustuksellinen rakenne, jossa oletuksena on, että viidennen artiklan mukaisesti muut Nato-maat rientävät Suomen avuksi, kun konfliktin vaara uhkaa. Minulle on jäänyt hyvin epäilevä kanta, että muualta Naton piiristä kiirehditään Suomen avuksi (ja Suomi rientää tarvittaessa muiden avuksi). Naton päätöksenteko on rakennettu maakohtaisesti. Käsitän niin että minkään valtion ei tarvitse osallistua toisten puolustamiseen sen yli, mitä kansalliset päätöksentekoelimet  päättävät. Eli yritän sanoa, että kollektiivisesti Nato-johdolle alistettu päätöksenteko ei ole käytössä. Kukin kansallisvaltio päättää itsenäisesti toimitetaanko hädänalaiselle Naton jäsenvaltiolle avuksi huopia, ensiapuvälineistöä, aseistusta vai peräti  joukko-osastoja.

Suomen avun saanti on hyvän ja luottavaisen uskon varassa. On oletettavaa,  että kukin valtio konfliktin vaaran kasvaessa valmistautuu puolustamaan ensi sijassa omia rajojaan, omia kansalaisiaan ja omaa infrastruktuuriaan.

On kysyttävä ovatko suomalaiset henkisesti valmiit samanlaiseen raunioittavaan sodankäyntiin kuin nyt vallitsee Ukrainassa tai Lähi-Idässä. Sotaa ei käydä pääosin rintamasotana, vaan koko valtio voi olla samaan aikaan valjastettu puolustamaan joka neliömetriä omasta alueesta.

Presidenttiä myöten kehutaan Suomen asevelvollisuusarmeijan kokoa ja kykyä käydä nykyaikaista sotaa. Toivottavasti suomalaiset miehet ja naiset ovat henkisesti yhtä valmiit ryhtymään vastarintaan kuin ylipäällikkömme edellyttää.

Kovasti on näistä asioista puhuttu, mutta silti tulee tunne, ettei kuitenkaan riittävästi. Osin keskustelun vaatimaton määrä johtuu siitä, että Nato-päätös tehtiin vyörymäisesti edenneen kansalaismielipiteen seurauksena. Sitä ennen vallitsi vuosikymmeniä tilanne, jossa Natoon liittymistä kannatti ehkä kolmannes tai neljännes kansalaisista, kun taas Natoon liittymistä vastusti karkeasti ottaen 2/3 kansalaisista. Kääntymys tapahtui miltei yhdessä yössä Venäjän hyökättyä roistomaisesti Ukrainan kimppuun.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Ehkä loppuosa tästä kirjoituksesta on syytä osoittaa aivan viime aikoina heränneelle pelote/ydinsotakeskustellulle.

Lääkäri Kati Juva tunnetaan ydinsodan torjumisen puolesta tekemästään työstä. Hän puuttuu Hesarin mielipidesivuilla 13.10.2024 (”Ydinsotaa ei pidä harjoitella”) ydinpelotteen epäluotettavuuteen: ydinsota voi syttyä tahattomasti teknisen tai inhimillisen virheen seurauksena. Se jättää huomiotta virhearviot, väärät tulkinnat ja epäonnistuneen bluffin. Suomen osallistumista ydinsotaharjoitukseen hän pitää vaarallisena: hävittäjiä ei hankittu ydinsotaa varten. Tulee väistämättä mieleen, että osallistuessaan ydinsotaharjoitukseen Suomi ilmoittautuu maaliksi vihollisen strategioissa. Juva korostaa ydinsodan tuhoisuutta. Se aiheuttaa kattavan hävityksen olivatpa kysymyksessä sitten taktiset (taistelukentällä käytettävät) tai mannerten väliset strategiset ydinaseet.

Vastatessaan Hesarissa Katri Juvalle 14.10.2024 emeritussuurlähettiläs Pasi Patokallio puoltaa ydinasepelotetta Suomen edun mukaisena. Hän siis rakentaa ajattelunsa juuri pelotteen varaan. Harjoittelun avulla luodaan Patokallion mukaan uskottavuutta ydinasepelotteelle. Vladimir Putin on osoittanut monella häikäilemättömällä tavalla, että pystyy turvautumanaan ydinaseisiin toimivatpa ne pelotteena tai eivät. Mitä tehdä pelotteella, joka ei täytä uskottavasti tehtäväänsä?

Naivisti ydinsota usein rinnastetaan tavanomaisin asein käytävään sotaan tajuamatta alkeitakaan ydinsodan luonteesta. Ydinsota ei tunnu pelotteelta ajateltaessa sinua tai minua ikään kuin sen jatkuvaa uhkaa ei tunnistettaisi. Onko pommiin totuttu? Kun Nikita Hrustsev 1960-luvun alussa suurvaltatapaamisessa hänelle ominaiseen tyyliin kiivaili, että ”olisi parasta aloittaa (ydin)sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet olisivat vielä paljon tuhoisampia” oli hänellä takanaan Moskovassa todella kovia haukkoja. Silloin pelko leijui yläpuolellamme,  ja oltiin tavalla tai toisella jännittyneitä siitä, mitä tuleman piti. Sama pelko tarttui, kun Neuvostoliitto pudotti kaikkien aikojen suurimman ydinpommin, ”Tsaarin pommin” (Tsar-bomba) Novaja Zemljan yllä lokakuussa 1961. Silloin rauhantyö tosin voitti osittaisen ydinasekieltosopimuksen  astuttua voimaan vuonna 1963.