Jääkiekon kultainen sukupolvi

 

Urheilulajien välillä käydään koko ajan julistamatonta kilpailua suosikkiasemasta. Minulla on ollut vuosikymmenien varrella kaksi keskeistä penkkiurheilusuosikkia, yleisurheilu ja jääkiekko. Niiden keskinäinen sijoittuminen priorisoinnissa on vaihdellut, mutta koskaan en ole seurantaani laiminlyönyt. Yleisurheilun merkitys alkoi pienen pojan päässä vallata asemia vuosina1962-63. Jääkiekkoon jäin konkreettisesti retkuun Tampereella pidetyissä omissa MM-kisoissa 1965.

Jälleen on meneillään jääkiekkokevät. Tarkemmin sanottuna Suomen liiga on ohi ja maailmamestaruus jaossa, kuten  myös Stanley Cupin malja.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa erityisesti Suomen jääkiekkoilun 1990-luvun jälkipuoliskolla syntyneiden kultaisten vuosien pelaajia. Missä he ovat tänään?

Ketkä kuuluvat joukkoon? Ainakin seuraavat (ikä mittarina):

Mikko Rantanen, 27 vuotta, pistehirmu.

Aleksander Barkov, 28 vuotta, pehmeäkätinen huippupelaaja, jonka arvostus on korkealla muiden pelaajien  keskuudessa. Florida Panthersin kapteeni.

Sebastian Aho, 26 vuotta, kestomenestyjä, jonka varaan koko muun joukkueen pelaamisen voi laskea.

Roope Hintz, 27 vuotta, uusi tuleminen pari kolme vuotta sitten, parhaimmillaan pitelemätön

Patrik Laine, 26 vuotta, aloitti NHL:n huippumenestyksekkäästi, mutta on nyttemmin hiipunut psyyken haasteisiin. Uutta nousua odoteltaessa…

Artturi Lehkonen, 28 vuotta, Ruotsin liigan kautta kovimman huipun tuntumaan NHL:ssä

Niko Mikkola , 28 vuotta.

Teuvo Teräväinen, 29 vuotta, vuodesta toiseen varma kiekkotaituri. Huippumies,  joskaan ei kovin tasainen suorittaja.

Esa Lindell, 29 vuotta. Parhaita puolustavia puolustajia.

Mitä tarkoitan kultaisilla vuosilla? Kysymys on ultralahjakkaasta junioripolvesta, joka syntyi 1990-luvun lopun vuosina 1995-1999,  ja on juuri nyt (useat heistä) pelaamassa NHL:n playoffs-pelejä. Sukupolvi menestyi nuorten kisoissa yhtä lailla kuin aikuisten MM-tasolla. Yksi tapa tarkastella eri pelaajien merkitystä joukkueelleen on seurata heidän saamaansa peliaikaa/ottelu.

Ohessa katsaus parhaiden hyökkääjäpelaajien keskimääräisiin peliaikoihin/ottelu (tilanne toukokuun puolessa välissä 2024/liigan kärki).

Kas tässä:

1)     Connor McDavid, peliaika 23.24 minuuttia, taistelee NHL:n parhaan pelaajan tittelistä,

 Vincent Trocheck, 23.20, pitkään huipulla, mutta tämä kausi on uran tuloksellisin.

 Nathan McKinnon, 23.19, NHL:n ehkä paras pelaaja tällä hetkellä.

 Mikko Rantanen, 23.19, vuodesta toiseen pistepörssin kärkisijoilla. Pisteissä hän on tätä kirjoitettaessa playoffsin  seitsemäs.

 Ryan O`Reilly ,  22.32

 Valeri Nichushkin, 22.31, venäläinen pelaa epätasaista, hyvin ongelmallista, mutta loistavaa kautta Coloradossa.

 Sebastian Aho, 22.19, onnistuu pelistä toiseen koko liigan  parhaiden veroisesti.

 Bo Horvat, 22.07

 Leon Dreisaitl, 21.47, Saksan lahja huippukiekkoilulle. 

 William Nylander, 21.44. Ruotsi tuottaa jatkuvasti huippupeaajia.

 

Muista hyökkääjistä kovimmalle huipulle pyrkivä Artturi Lehkonen on pelannut Coloradossa keskimäärin 21.10 minuuttia ja Aleksander Barkov Floridassa 20.59 minuuttia. Barkov pelaa elämänsä kiekkokautta ja on ollut varsinkin playoffsissa erinomainen. Pisteissä hän on tällä hetkellä peräti kolmas. Kapteeni Barkov toimii esimerkillisesti joukkueensa pelillisenä johtajana omalla hillityllä tyylillään.

Puolustajista Miro Heiskanen (ikä 24 vuotta) on loistavasti kolmas sekä peliajassa (27.10 minuuttia) että puolustajien pistepörssissä, Esa Lindell kolmastoista peliajassa.

Nyt tullaan villakoiran ytimeen. Alle 20 vuotiaissa huipulla olleet kultaisen kauden pelaajat ovat vieläkin aivan huipulla.  Kannattaa huomioida sekin, että useat suomalaiset pelaavat NHL:n kovimmissa joukkueissa ja ovat usein joukkueensa kantavia voimia.  Suomessa ei ole ollut koskaan näin paljon näin korkeatasoisia pelimiehiä samaan aikaan.

Paitsi taito, herättää suomalaisissa huippupelaajissa huomiota koko, useat ovat yli 190-senttisiä silti nopeita luistimilla.

:::::::::::::::::::::::::::::

Huolta sen sijaan on syytä tuntea jälkipolvien jääkiekko-osaamisesta. Meillä on 1990-luvun jälkipuoliskolla syntyneisiin verrattuna todella aneeminen taso. Ketkä voisivat nousta parhaimmillaan nykyisten huippujen tasolle? Miro Heiskanen lienee selvä valinta, mutta sitten tilanne muuttuu haasteelliseksi. Artturi Lehkonen on ajoittain todella  hyvä, mutta vielä on paljon tehtävää. Lähes samaa on sanottava Anton Lundellista. Myös Matias Maccelli on taitava uusi pelaaja. Vikkelä pienikokoinen syöttötaituri! Kaapo Kakko on juuttunut lahjakkuuteensa nähden ”vaatimattomasti” kolmosketjun mieheksi.

Myös huippumaalivahtien vyöry NHL:ään on hidastunut. Tällä hetkellä on yksi vanhoihin hyviin aikoihin verrattava maalivahti, Juuse Saros (ikä 30). Justus Annunen (ikä 23) on lahjakkuus ja herättelee tulevaisuuden odotuksia.

Vierinkivet eivät sammaloidu

 

 

Tämä on tarina rockyhtyeestä nimeltä The Rolling Stones.

Minua on aina kiinnostanut ilmiöiden juuret: mistä kaikki oikein alkoi ja miksi ilmiöstä tuli vaikuttava. Niinpä tässäkin kirjoituksessa käsittelen nimenomaan Rolling Stones -yhtyeen nousua huipulle. Apuna käytän Petri Lahden tuoretta kirjaa ”Rolling Stones. 60 vuotta Rollareita” (2024). Kirja-arvio tämä ei kuitenkaan ole, sillä muistelen vain nuoruuden Vierinkiviä saman tyyppisesti kuin Lahtikin sen tekee. Itse kirja on vahvaa ja paksua paperia ja teksti sujuvaa ja juohevaa.

Päivitän paria vanhaa kirjoitustani nykynäkemystäni vastaavaksi. Miten näen Rolling Stonesin nyt 60 vuoden jälkeen? Historiasta innostuneena olen suunnannut yhden osan kiinnostuksestani englantilaisen mustan musiikin intoilijoiden (rhythm and) blues-harrastukseen, siihen samaan johon Rollaritkin  -  ja yhtyeen jäsenistä varsinkin Brian Jones - olivat uppoutuneet noina 1960-luvun alun päivinä.

Minulla kohdallani on ollut kysymys myöhemmin tapahtuneesta tutkimusmatkasta sellaiseen musiikkikulttuuriin, joka on kiehtonut minua kansalaisoikeusliikkeen ja mustan musiikin kautta.

Itse kiinnostuin alun perin Stonesista vuonna 1965 yhtyeen noustua juuri huipulle. En kuitenkaan yritä väittää, että olisin löytänyt Rollareiden rhythm and blues -kauden kappaleet jo tuolloin, vaan se tapahtui vasta myöhemmin musiikinhistorian tutkimusretkilläni.     

Monet kirjoittajat osuvat varmaan oikeaan erotellessaan sodanaikaiset 18-vuotiaat 1960-luvun 18-vuotiaista. Välissä on jyrkkä ajatteluero. Sodan käyneet nuoret elivät aivan eri maailmassa kuin sodan tuhoista elpyvän Englannin nuoret. Ankeaa oli sodan jälkeenkin, mutta elpyminen sai ilmenemismuotoja, jotka saattoivat yllättää. Nuoret ottivat rennommin ja omaksuivat samalla uusia, ei niin kurinalaisia käytöstapoja.

Sama voidaan todeta Mick Jaggerin kohdalla henkilötasolla. Miten hyvästä kodista tullut hyväkäytöksinen nuori muuttui nurkissa vetelehtijäksi ja opettajatapaamisen aikana röökiä vetäväksi Teddy Boyksi? Rock and roll -sukupolvelta puuttui vanhempien kunnioitus sillä tasolla kuin sitä odotettiin. Muisteltiin sen sijaan menneitä: sodan aikana pistettiin häiriköt kuriin!

Sain omalta osaltani kosketuksen nuorisomusiikkiin 1960-luvun alussa, vaikka oli turha odottaa paljoa radion olemattomasta pop-tarjonnasta,  puhumattakaan bluesista. Ei Englannistakaan löytynyt Muddy Watersin musiikkia levykaupoista. Hyvä jos myyjä edes tiesi moisesta muusikosta! Niinpä Mick Jagger ja Keith Richards kiertelivät ensin levykauppoja löytääkseen sankarinsa ja seuraavassa vaiheessa kuuntelivat toistensa kotona ja ystävien luona ”uutta” musiikkia.

Köyhän miehen bluesina palveli englantilaisten skiffle-musiikki johtotähtenään Chris Barber. Skiffle-yhtyeiden perustamisesta tuli tauti 1950-luvulla. Hyvin monet rockin kuuluisuudet aloittivat skifflestä.

Entusiastien piirissä blues-konserteista tuli pyhiinvaelluspaikkoja. Näiden kautta uusia innokkaita esiintyjäkandidaatteja alkoi ilmaantua. Yksi näistä oli Mick Jagger. Elettiin vuoden 1962 kevättä ja kesää. Samoihin aikoihin musikaalinen lahjakkuus nimeltä Brian Jones kokeili siipiään esiintyjänä. Keith ja Mick ihailivat multi-instrumentalisti Jonesin kykyjä - syystäkin. Se oli Brian Jones, joka rekrytoi myöhemmät Rolling Stones muusikot yhteiseen bändiin!

Jones myös keksi tulevalle suuryhtyeelle nimen Rolling Stones Muddy Watersin kappaleen mukaan. Kesällä 1962 yhtye alkoi pikku hiljaa muotoutua. Viimeisimpinä kokoonpanoon liittyivät basisti Bill Wyman ja rumpali Charlie Watts. Silloin oli edetty jo vuodenvaihteeseen 1963. Eräänlaisena harmaana eminenssinä blues-muusikkojen taustalla vaikutti Alexis Korner (”Father of British Blues”), jolla oli omat ansionsa Rollareidenkin innostajana ja taustahahmona.

Stones oli alun perin coverbändi, mutta lisäsi toisten kappaleisiin oman tatsin, jolloin ne muuttuivat luontevasti rollaribiiseiksi. Hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa kappaleet ”Route 66” ja Barrett Strongin jykevä ”Money (That´s What I Want)”.

Tuohon aikaan kaikkien piti ottaa huomioon Beatlet, jotka tunkeutuivat listoille juuri noina vuosina 1962-63, hieman ennen Vierinkiviä. Muut yhtyeet kokivat Beatlesin uudet saundit ahdistavan haastaviksi. Rolling Stones oli aina valtakunnallinen ja maailmanlaajuinen kakkosbändi niin kauan kun Beatlesit olivat olemassa. Stonesit olivat toki niin suuri ilmiönä, ettei kakkosena olemisesta ehtinyt muodostua suurempaa ongelmaa. Sitä paitsi puhtaana rockyhtyeenä Stonesit olivat ykkönen.

Rollarit tarvitsivat oman Brian Epsteininsa. Tähän rooliin sopi tuottaja Andrew Oldham. Pitipä bändillä olla oma Pete Bestinsäkin, nimittäin Ian Stewart. Molemmat saivat lähteä hieman ennen suurta läpimurtoa.

Rollarit levyttivät ensikappaleenaan version Chuck Berryn nopearytmisestä ”Come Onista”. Sitten olikin vuorossa ensimmäinen kiertue Englannissa syyskuussa 1963. Se tarjosi opiskelumahdollisuuden läheltä esikuvia: mukana kiertueella oli nimittäin mm. Bo Diddley. Keith Richards on väittänyt, että yhtye soitti tuosta kiertueesta eteenpäin yli tuhannella keikalla vuoteen 1966 mennessä. Se merkitsi siis tien päällä oloa lähes tauotta. Alusta lähtien keikoilla oli levotonta eikä yhtye itse ollut vähiten syyllinen mellakoihin: se suorastaan agitoi niitä.

Beatlesien viimeinen lahja Rollareille oli heidän kakkossinkkunsa ”I Wanna Be Your Man”, joka kipusi listoilla sijalle 12. Jossakin vaiheessa koitti hetki, jolloin coverbiisit eivät enää riittäneet, tarvittiin omaa tuotantoa. Niinhän tekivät kilpailijatkin – siis Lennon-McCartney. Jälleen tehtiin perässä: nyt säveltäjäparivaljakko oli Jagger-Richard (tuolloin vielä ilman s-kirjainta). Tästä muodostuikin ongelma yhtyeen sisälle, sillä bändin perustaja ja lahjakkain muusikko Brian Jones jouduttiin syrjäyttämään sävellystyöstä. Myöhemmän menestyksen kannalta tämä oli kuitenkin välttämätöntä, sillä Jones oli liian paljon bluesiin kallellaan. Ei sille koskaan löytyisi suurta yleisöä.

Sitä paitsi Brian Jones ei ollut muusikonlaadultaan säveltäjä.

Ensimmäinen albumille tiensä löytänyt Jagger-Richard -kappale oli ”Tell Me”, tarttuva iskusävelmä. Menestyssävelmät syntyivät siten, että Richard teki riffin, josta Jagger sitten jatkoi. Sitä mukaa kun Jaggerin ja Richardin sävellystaidot kehittyivät, murtui Brian Jonesin itseluottamus.

Keith Richards on sanonut että ”The Last Time” oli ensimmäinen aidolla tavalla rollareiden oma kappale. Tosin se on hyvin lähellä Staple Singersin kappaletta ”This Maybe The Last Time” – eli gospelia.

Petri Lahti kuvaa Vierinkiviä maanläheisesti -  niin kuin hän sanoo – ”täkäläisestä näkökulmasta”. Syntyy uskottava kuva eräästä rockin legendasta ja sen vaikutuspiiristä. Niin, rockista puheen ollen, eivätkö Rollarit olleet ensimmäisiä puhtaasti rockyhtyeitä, ei siis popyhtyeitä tai rock and roll -yhtyeitä! Rollarit olivat samalla kertaa sekä uusi että vanha.

”Täkäläisittäin ” eräs Stonesien uran kiintopisteistä oli yhtyeen Suomen konsertti Yyterissä juhannuksena 1965. Lahti kertoo yksityiskohtaisesti konsertin järjestämiseen liittyvistä sekoiluvaiheista. Tapahtumat lienee kuvattu tosiasiaperäisinä. Luin aiemmin paljon englantilaisia musiikkilehtiä Melody Makeriä ja New Musical Expressiä. Niiden artikkeleista jäi joskus mieleen, että mitä eksoottisempi paikkakunta maapallolla, sitä vähemmän tarvitsi pysyä totuudessa esim. konserttikuvauksissa. Tosiasia on, että suomalaiset, lehdistö mukaan lukien, vierastivat Stonesin poikia ja suhtautuivat suorastaan kielteisesti konsertin järjestämiseen. No, jatkossa tilanne muuttui.

Lahti kuvaa hyvin suomalaisten hidasta syttymistä uusille ilmiöille. Tämän saivat kokea myös britti-invaasion sanansaattajat. Listoilla brittipop näkyi hitaasti,  mutta vauhtiin päästyään jyräsi kyllä markkinat.

Stonesin poikien maine oli Englannissakin hiukan sottainen aiheesta ja aiheetta. Huumausaineiden hallussapito ja käyttö oli vakavin rikos, mihin he syyllistyivät.

Sitten itse musiikkiin. Nostan yhtyeen tuotannosta esille varhaisvaiheen pääosin mustan musiikin klassikot, joita olen itsekin  paljon kuunnellut. Lähteenä käytän pääosin Petri Lahden kirjaan sisältyvää mainiota discografiaa, joka muodostuu yhtyeen albumeista 60 vuoden ajalta. Samalla se toimii isona palana rockin historiaa:

-Route 66

-Money

-Tell Me

-Come On

-Carol

-Around And Around

-It`s All Over Now

Litttle Red Rooster

-Not Fade Away

-You Better Move On

-If You Need Me

-Time Is On My Side

-Pain In My Heart

-Heart Of Stone

-Cry To Me

Mutta älä unohda näitä: ”Play with Fire”, ”Bright Lights Big City”

Albumeja esitellään lähes 70 sivulla! Niiden julkaisut sijoittuvat aikavälille17.4.1964 - 20.10.2023.

Kuusikymmentäluvun alkupuolella single oli mahtitekijä levymarkkinoilla, ei niinkään LP. Pysyn tässä kirjoituksessa uskollisena alkuperäiselle levyformaattikulttuurille.

Sekä Beatles että Rolling Stones tekivät laajoja kiertueita kautta kaikkien mantereiden. Beatlesin menestys oli selvästi parempi osan yleisöstä pyrkiessä Stonesien kiertueilla ottamaan oman roolin ja mellakoimaan tai ainakin buuaamaan ajoittain.

Aivan kuten Lennon-McCartney, niin myös Jagger-Richard(s) sävelsivät muille artisteille, kuten Marianne Faithfullille  (As Tears Go By)  ja  Chris Farlowille (Out Of Time). Molemmat olivat ykköshittejä Englannissa ja myös Stones julkaisi niistä versiot.

Kiertueilla ja konserteissa tapahtui yhtä ja toista. Ed Sullivan showssa sattui mm. välikohtaus, kun Sullivan vaati muutosta yhden laulun sanoihin. Hittikappaleessa ”Let´s Spend The Night Together” piti kohdan ”spend the night together” kuulua ”spend some time together”. Jagger noudatti kaksinaismoralistista määräystä, mutta muljautti silmiään laulun ao.kohdassa.

:::::::::::::::::

Rolling Stonesin mustan musiikin kautta edustavat ehkä parhaiten vuosien 1962-64 (kts. luettelo edellä) tuotanto ja sitä seuranneen ”kultakauden” 1964-1967 hittejä olivat edellä mainittujen The Last Timen, Satisfactionin ja Let´s Spend The Night Togetherin lisäksi Ruby Tuesday, Painted Black, Lady Jane, 19th Nervous Breakdown ja kuuntelu kuuntelulta paraneva Get Off Of My Cloud.

Toki yhtye teki näiden jälkeenkin jättimäisiä singlehittejä, kuten Jumping Jack Flash, Sympathy For The Devil, Street Fighting Man, Honky Tonk Women, Brown Sugar, Start Me Up…. Yhtyeen albumit nousivat 1970-luvulta lähtien pääosaan singletuotannon hiipuessa.

Rolling Stones on ollut parhaimmillaan yhtyeen pysyessä omissa musiikkikategorioissaan. Heille tuli epäonnistumisia, kun he lähtivät matkimaan esimerkiksi Beatlesia 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Rolling Stones on kohdannut urallaan sekä nousuja että laskuja, mutta aina se on toipunut - sekä menestyksistä että menetyksistä. Brian Jones ja Bill Wyman eivät jaksaneet – eri syistä – kovaa rokkibändin elämää ja luovuttivat kumpikin omalla tavallaan.

Stonesin ura on ollut ylisukupolvinen ilmiö monessa suhteessa. Kiertueilla on ollut kaikenikäistä porukkaa todisteena siitä, että Rollareiden musiikki on katoamaton aarre. Alun halveksunnan ja ihailun ristiinkäyminen on vaihtunut arvostukseksi yli kaikkien rajojen.

Rollarit ovat elävä kivettymä.

 

 

Mennyttä tulevaisuutta hahmottamassa

 

Jari Tervon ja Marjo Vilkon kymmenosaisen dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1981”, viimeisessä jaksossa 10/10  ”Uuteen liittoon” luodaan näkymä menneeseen tulevaisuuteen, aina näihin aikoihin saakka.

Nyt nähtyäni koko sarjan luonnehtisin sitä kevythistorian ja tavoitellun ajan hengen kohtuullisen onnistuneeksi  sekoitukseksi ja hyvä niin, ei yritetty enempää kuin mihin kohtuudella voitiin päästä. Kiitokset vaativasta työstä tekijöille ja koko tuotantoryhmälle!

Kuusikymmentäluvulla ennustettiin, että vuonna 2000 työt olisivat  liki loppuneet ja autot saataisiin lentämään. Ja katin kontit. Taidamme yliarvioida aina lyhyen aikavälin tulevaisuutta. Entä ovatko kaikki tulevaisuuden ennusteet yleensäkään relevantteja, ovatko ne terveitä? Maailman älykkäimmäksi ihmiseksi sanottu futurologi Herman Kahn ennusti 1960-luvun alussa ”optimistisesti”, että ydinsodalla on voittaja. Pikkuhiljaa ajatus on saamassa ymmärrystä osakseen näinä aikoina…..

Hieman  realistisemmin kahdeksankymmentälukua on muisteltu kultaisena vuosikymmenenä, johon käsitykseen minunkin on helppo yhtyä näin jälkikäteen. Ehkä oli niin, että se mikä 1960-luvulla – optimismin vuosikymmenellä – oli tulevaisuuden odotusta parhaimmillaan, toteutui 1980-luvulla. Samoin ajatteli Timo Vihavainen kirjoittaessaan aiheesta Mitä Missä Milloin -kirjassa. Hän vain profeetallisesti laati kirjoituksen jo 1980-luvun vielä kestäessä eli vuonna 1987, kas näin: ”Aineellisen hyvinvoinnin, yhteiskunnallisen tasa-arvon ja muiden edellisten sukupolvien uneksimien hyvyyksien kannalta nykyinen aikakausi on vertaansa vailla. Itse asiassa nykyaika ensimmäistä kertaa historiassa saa ainakin rikkaiden pohjoisten maiden perspektiivistä katsoen yhä useampien mielessä kultakauden leiman, ajan, jonka veroista ei ole ollut eikä kenties enää ole tuleva.”

Viimeinen lause hätkähdyttää: aiemmin 1960-luvulla vallitsi kaihoisa toive paremmasta ja Vihavaisen kirjoituksen laatimisen jälkeen tuli paljon ihmisen ahneudesta johtuneita murheita, jotka ovat saaneet meidät – edelleen kaihoisasti – muistelemaan vaurasta ja tasa-arvoista 1980-lukua. Hukkasimmeko 1960-luvun ja 1980-luvun optimismin ja vaurauden perinnön? Aikaviisareita ei voi kääntää taaksepäin, vaikka sitä toistuvasti yritämme. Hyvä tulevaisuus on ansaittava.

Tuo edellä esitetty ei tarkoita sitä, että 80-luvulla ei olisi ollut ongelmia. Suurvaltojen suhteet kiristyivät erilaisten uhkaskenaarioiden ilmapiirissä.

Ohjelmasarjassa arvioidaan Suomen sijoittuneen 1980-luvulla vauraudessa Euroopassa ylempään keskiluokkaan. Talouden isommat iskut kiersivät Suomen 1980-luvulle tultaessa. Suomessa eli silti itseruoskinnan ajatus, että olemme jälkeenjääneitä. Vasta 1980-luvun lopulla tietty omahyväisyys  voitti alaa suomalaisten keskuudessa. Kyllä me ollaan hyviä.

Kansa elää yhä terveemmäksi ja  yhä vanhemmaksi. Kaikki lapset saivat saman peruskoulutuksen. Peruskoulu oli erittäin tarpeellinen uudistus, vaikka oikeisto sitä vastustikin - turhaan. Henrik Meinander: Suomi oli tasa-arvoisimmillaan 1980-luvulla. Vauras Suomi ryhtyi auttamaan muita maita (esim. vietnamilaiset venepakolaiset). Vaikka suomalaiset kansainvälistyivät ja oppivat kieliä lupaavaa vauhtia, 1980-luvun alussa vain neljäsosa suomalaista teki ulkomaanmatkoja.

Tervo: hyvinvointiyhteiskunta tasapäistää: suomalaistenkaan kesken erilaisuuteen ei suhtauduttu suopeasti: rasismipeikko lymysi lähellä. Nuorison alakulttuurit ja vähemmistöt saivat tuntea sen nahoissaan.

Kahdeksankymmentäluvun suosituin elokuva oli Tapio Suomisen ”Täältä tullaan elämä”. Nuoria kuvattiin siinä tuoreesti eikä, kuten ennen, jolloin näyteltiin lapsia aikuisesti, sukupolvien kuilu kaiken keskellä.

Seitsemänkymmentäluvun ylipolitisoituminen loitonsi nuoria politiikasta. Kati Juva: oli paljon ihmisiä, jotka olivat hukassa. Vanhassa strukturoidussa yhteiskunnassa ihmiset löysivät paikkansa paremmin.

Filosofi Esa Saarinen julistettiin punktohtoriksi. Saarinen nimeää punkliikkeen kapinaliikkeeksi: vanha ja nuori eivät lyö kättä. Kuusikymmentäluvun arvot eivät ehkä poikenneet paljon 1980-luvun arvoista, mutta nyt keski-iässä olevilta kuusikymmentälukulaisilta puuttui kyky puhutella nuoria. Punk ja vihreä liike täyttivät aukon. Huolta herättivät ydinvoima ja sen tuotannon erehdykset (Harrisburg!).

Vaihtoehtoliikkeet ja kansalaisaktivismi elävät parasta aikaansa. Helsinki saa ensimmäisen  vihreän kaupunginvaltuutettunsa.

Kahdeksankymmentäluvun alussa vihreä liike oli kansalaisaktivismin kokoava voima (ympäristöaktivistit, feministit, vammaisjärjestöt, vaihtoehtoliikkeet, vähemmistöjen oikeuksia ajavat). Kati Juva: kellään näistä ei ollut kyllin kuuluvaa omaa ääntä, nyt he sen löysivät.

Ensimmäiset henkilökohtaiset tietokoneet esiteltiin 1970-luvun lopulla. Siitä tuli leimaa antava piirre kaikkeen kehitykseen.  Itse löysin tietokonemaailman vuonna 1984, jolloin hankin ensimmäisen mikrotietokoneen oppilaitokselleni. Sitä varten jouduin hakemaan luvan kunnanjohtajalta. Kone maksoi 24 000 silloista markkaa. Sen tukemana luotiin pohja kokonaiselle valtakunnalliselle oppilaitosjärjestelmälle. Kysymyksessä oli Olivetti M 24 SP, siihen aikaan hyvin tehokas mikro,  olihan siinä keskusmuistia 640 kilotavua (!) ja kovalevyn muistikapasiteetti ylsi 20 megatavuun. Sitä paitsi siinä oli lerppuaseman lisäksi myös korppuasema.

::::::::::::::::::::::::::::

Kekkonen vanheni ja vanhenemisen merkit näkyivät kiusallisen selvästi näkö- ja muistiongelmina. Vanha valtiomies hiipui hiljalleen pois parrasvaloista Tamminiemen ”kotiin”. Tässä saumakohdassa julkaistiin ”Tamminiemen pesänjakajat”, aikansa kohupamfletti, jonka itsekin hankin heti, kun se oli mahdollista. Kirja ilmestyi syksyllä 1981. Siinä kuvataan ironisen hauskaan sävyyn Kekkosen seuraajakandidaatteja mehukkailla kaskuilla ryyditettynä. Laatijoina oli joukko salanimen taakse kollektiivina kätkeytyneitä Helsingin Sanomien toimittajia. Heillä oli riittävästi potkua ilkeän hauskojen tarinoiden kokoamiseksi samojen kansien sisään.

Keskeisinä hahmoina olivat väistyvä Urho Kekkonen itse, Ahti Karjalainen henkilökohtaisen ongelmansa takia ja valtaa tavoitteleva Mauno Koivisto.

Tervo pitää 150 000 kappaletta myynyttä ”Tamminiemen pesänjakajia” ilmauksena kansalaistottelemattomuudesta sovitettuna Kekkosen ajan sulkeutuneisuuteen. Vihdoinkin salaisuuksien arkku voitiin, jos ei avata, niin ainakin yrittää raottaa.

Vallanvaihto tapahtui dramaattisesti, kun Koivisto ei suostunut eroamaan pääministerin paikalta, vaikka Kekkonen selvästi niin vaati. Kruununprinssi Ahti Karjalainen ei alkoholisoituneena pystynyt tarjoamaan vastusta Mauno Koivistolle taisteltaessa presidenttiydestä sen enempää kuin Johannes Virolaiselle taisteltaessa keskustan presidenttiehdokkuudesta.

Presidentti Kekkosen erokirjeeseen vaadittava allekirjoitus vaati ”Linnan hämähäkiltä”, kansliapäällikkö Juhani Perttuselta venymistä. Lopulta hän löysi Tamminiemen isännän, mutta ei saanut allekirjoitusta ensimmäisellä kerralla. Vallasta luopuminen oli vaikeaa. Kekkonen oli vain viitannut Helsingin herroihin…. Haettuaan kirjoituskoneen jostain kaapin kätköistä hän pystyi laatimaan erokirjeen uudelleen ja sai allekirjoituksen vanhalta väsyneeltä mieheltä.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Tervon mielestä kuusikymmentäluvun optimismi sai energiansa sodasta (!). Kuusikymmentäluvun nuorten ja aikuisten perilliset suuntautuivat uudella tavalla. He avautuivat maailmalle 1980-luvulla.

Mutta elämä ja kuolema vuorottelivat jatkossakin: kesäkuussa 1981 Seta järjesti homojen siihen asti suurimman mielenosoitusmarssin. Sairausluokitus poistetaan. Uusi uhkaava sairaus oli kuitenkin paljastumassa: AIDS-virus.

1980-luvun alussa kuusikymmentälukulaista edistystä täydensi ymmärrys luonnon kriittisestä tilasta. Hyvää tapahtui paljon: unelmien tavoittelu oli tasa-arvoistunut. Kultainen vuosikymmen saattoi käynnistyä!

En kuitenkaan suostu pitämään kultaista vuosikymmentä riidattomasti onnellisena. Tapahtui ylilyöntejä. Raha valloitti ihmisten mielet yksipuolisesti. Lähdettiin pelaamaan kasinopelejä vuosina 1987-89. Pää tuli kuitenkin vetävän käteen: elettiin yli varojen, rahoitettiin uutta uljasta maailmaa velkarahalla. Lasku tuli maksettavaksi vasta 1990-luvulla laman muodossa. Yksi opetus jäi 1980-luvulla huomioimatta: kaikkivoipaisuudella oli rajansa. Itseriittoisuudesta  ja hauskanpidosta maksettiin hintaa jopa vuosikymmeniä. On pakko sanoa, että 1990-luvun katastrofin horjuvat perustukset luotiin edellisellä vuosikymmenellä.

Mikko Niskasen ”Ajolähtö” (kuten aiemmin Tapio Suomisen ”Täältä tullaan elämä”) tavoittaa jotain olennaista nuorten toivojen sarastavasta tulevaisuudesta. Leena Uotila: ”Meillä (1960-luvun nuorilla) oli se ”atakki” päällä. Me tultiin muuttamaan maailmaa… (ja sitten hieman epäillen) oliko `Ajolähdön´ nuorilla mahdollisuuksia muuttaa maailmaa?”

:::::::::::::::::::::::::

Olen edellä pyrkinyt kehystämään Jari Tervo luoman 10-osaisen tarinan kahdesta vuosikymmenestä omilla huomioillani ja henkilöhistoriallani. Onnellinen tarina? Oli tai ei, niin tulipahan kerrottua ja kommentoitua.

 

PS

”Huolimatta 1980-luvun puolivälin näkymiin sisältyvistä tähänastisen historian valossa arvioiden poikkeuksellisen ikävistä kehitysmahdollisuuksista ei huonojen vaihtoehtojen toteutumista voine pitää todennäköisempänä kuin hyvienkään. Aineellisen hyvinvoinnin, yhteiskunnallisen tasa-arvon ja muiden edellisten sukupolvien uneksimien hyvyyksien kannalta nykyinen aikakausi on vertaansa vailla. Itse asiassa nykyaika ensimmäistä kertaa historiassa saa ainakin rikkaiden pohjoisten maiden perspektiivistä katsoen yhä useampien mielessä kultakauden leiman, ajan, jonka veroista ei ole ollut eikä kenties enää ole tuleva.”

– Timo Vihavainen, 1987.

Vanhaan emme palaa

 

 Jari Tervon dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1981”,  jaksossa 9/10  ”Tervemenoa vanha ja entinen1978-1979” nuoriso osoittaa suuntaa kohti uutta Suomea, mutta oliko kaikki, mitä siihen sisältyi kuranttia ja rakentavaa?

Yhdeksännen osan tunnusilmiö on punk. Joka puolella syntyi Tee se itse -lehtiä, jotka oli tehty monistuskoneella, ja levisivät kädestä käteen. Lehdillä oli epäsovinnaisia nimiä, kuten ”Hilse”. Vanhan rokkarin mielestä tuntui, että asiat lyötiin läskiksi. Oliko kysymys vastalauseesta liian vakavalle keskustelulle? Oliko aiempi yhteiskunta-analyysi mennyt yli hilseen? Oliko kysymys kapinasta ilman syytä vai vinosta suhtautumisesta hyvinvoivien ihmisten teennäisyyteen? Vai kenties jostain aivan muusta? Ehkä vain oltiin kaikkea vastaan. Minä en tiedä.

Maailman kuuluisin punk-yhtye Sex Pistols oli tulossa Suomeen, mutta perui vierailunsa. Emme tainneet olla  valmiita.

Presidentinvaalit järjestettiin vuonna 1978, äänestysprosentti jäi alhaiseksi. Vaaleissa ei ollut mitään jännitysmomenttia, Kekkonen dominoi.

Ajan tanssi oli disco. Ehkä sitä vaikuttavuudessa voitiin verrata twistiin. Nyt vain muotitanssi sai globaaleja ulottuvuuksia.  Ensin se oli vain uutuustanssi, sitten se muuttui discohuumaksi. Danny: disco vähensi elävän musiikin tarjontaa, ja kavensi samalla artistien ansaintaa, mutta yleisö sai mitä halusi. Vuonna 1978 voitiin puhua discobuumista. Levyt menivät myyntitilastojen kärkeen. Discon suosion yksi salaisuus oli, että tanssijan ei tarvinnut hakea partneria, hengailtiin vain. Äänitemusiikin menestys perustui 1970-luvulla paljolti C-kasetin suosioon. Disco merkitsi ulkomaisten artistien suosion kasvua Suomessa. Disco-parivaljakko Baccara oli ensimmäinen ulkomaalainen artisti, joka myi LP:tä Suomessa yli 100 00 kappaletta. Sanoituksen viettelevyys ja vihjailu yhdistettynä pehmeän murteellisella englannin kielellä laulettuun sävelmään ylitti levymyynnissä kaikki odotukset. Olin silloin armeijassa, ”Yes Sir……” soi Sotkun jukeboksissa kyllästymisen saakka.

Feministinaiset olivat alun perin mukana taistolaisissa, mutta se sai torjuvan vastaanoton hyvin maskuliinisessa taistolaisliikkeessä. Läheltä seuranneena tuntui välillä siltä, että naisten roolina oli toimia liikkeen miesjäsenten muusina (poliitikon työtä innoittavina naisina).  Sukupuolten tasa-arvo toimi kuitenkin monien mielestä Suomessa hyvin, ainakin, jos sitä vertasi moniin ulkomaisiin vastinpareihin.

Radikaali feminismi sai kuitenkin jalansijaa Suomessa, joka kertoi, että jotain naisten tasa-arvosta puuttui ainakin kiihkeimpien naisasianaisten mielestä. Keskustelu kiihtyi vuonna 1979. Naisten tasa-arvo oli monien radikaalien mielestä pelkkä illuusio. Haluttiin keskustella naisten seksuaalisuudesta ja naisten kulttuurista.

Syntyi feminismin vastaliike. Suomalainen lehdistö katsoi, että naiset olivat kiittämättömiä ja uppiniskaisia. Naisethan olivat saaneet paljon sellaista, mikä monilta muilta puuttui, muun muassa ensimmäisten joukossa äänioikeuden.

Kansan Uutiset lanseerasi käsitteen feministisika ja heti perään Suomen kuvalehti punahuulisen possuhahmon Muppet Shown Miss Piggyä mukaillen. Uusfeminismiä kommentoitiin satiirisesti. Feministeistä pyrittiin luomaan hyvin vastenmielinen kuva.

::::::::::::::::::::::::::::::

Vuonna 1978 Suomessa oli 200 00 työtöntä. Työttömät ja varsinkin työttömät nuoret menivät kadulle. Syntyi mellakoita: ”ei ole paikkaa mihin mennä”. Nuorisojengien yhteenotoissa syntyi ihmisuhrikin.

Neuvostosuhteet johtivat suuriin rakennushankkeisiin, kuten Kostamukseen, olkoonkin, että molemmin puolin oli joustettava kannattavuudesta. Ihmisiä kuitenkin työllistettiin. Ystävyydellä oli hintansa, samoin sinisilmäisellä rehellisyydellä, tai sen maineella.

Talvisodan ja jatkosodan syntymisen syviä vesiä luotaava ”Sodan ja rauhan miehet” -dokumenttisarja esitettiin Suomen televisiossa Neuvostoliiton suurlähettilään Vladimir Stepanovin vastalauseista huolimatta vuonna 1979. Olen katsonut sen ainakin viiteen kertaan alusta loppuun ja aina yllättynyt yksityiskohdista, joita sen kautta paljastuu. Dokumenttisarja perustuu alkuperäislähteisiin ja oli ja on yksi Ylen ohjelmatoiminnan merkkipaaluja. Dokumenttisarja on täynnä onnistuneita näyttelijäfiguureja ulkonäköä myöten. Hyvä Yle!

Suomettumisen historia sivuutetaan ohimennen Tervon dokumenttisarjassa, ja ehkä niin on oikein, koska perusteellinen käsittely veisi liian suuren osan dokumentin ohjelma-ajasta, jos olisi haluttu luoda tarpeeksi monipuolinen kuva  kyseisestä ilmiöstä.

Forssan Koijärvi on erään historianvaiheen virstanpylväs. Lintujärvi miehitettiin vuonna 1979, jotta estettäisiin sen kuivattaminen ja tuhoutuminen lintujärvenä. Tervo osoittaa, että yksilöiden voima voi nujertaa päättäjien tahtotilan väkivallattomalla vastarinnalla, jos virkavallan vastustajat ovat riittävän motivoituneita ja sitkeitä. Koijärvi on luonnonsuojelun merkkipaalu.  

Koijärviliikkeen menetelmät olivat uusia verrattuna kuusikymmentäluvun toimintatapoihin. Nyt kytkeydyttiin kiinni kaivinkoneeseen ja estettiin fyysisesti sen kuljettajaa tekemästä työtään.

Videokamerat olivat paikalla ja viranomaisten käskyt kuultiin kotikatsomossa. Se oli esimerkki suorasta toiminnasta. Ja kaikki tämä väreissä.

Tuohon aikaan tehtiin aloitteita uusista tavoista ilmaista itseään, eikä vain aloitteita: ryhdyttiin tuumasta toimeen. Perustettiin esimerkiksi elävän musiikin yhdistyksiä. Itse toimiminen oli kaiken a ja o  talonvaltauksineen. Kuka tahansa voi olla mitä tahansa, vaikkapa muusikko. Tässä tultiin punkin ytimeen.

 

 

 

Ristiriitaisempia aikoja kohden

 

Jari Tervon dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1981”,  jaksossa 8/10  ”Hurmos, hiki ja konsensus  1976-77” eritellään tulossa olevia heikkoja aikoja.

Aloitusteemaksi Tervo ja käsikirjoittaja Vilkko olivat valinneet C-kasetin (Compact Cassette), joka söi vinyylien valtavaa suosiota ja jolle oli helppoa kopioida radio-ohjelmia ja miksei vinyyleitäkin.  Siitä tuli musiikintoiston  valtaväylä useiksi vuosiksi. Kasetin käyttö sopi myös liikkuvaan elämäntapaan.

Oma musiikin kuunteluni perustui 1960-luuvun puoleen väliin tultaessa korva radiossa kuunteluun,  jolla tavoitin suhinoiden keskeltä ulkomaisten radiokanavien tarjontaa Suomen yleisradion pop-musiikin tarjonta kun oli niin vähäistä. Kaikki muuttui totaalisesti, kun meille kotiin hankittiin iso Tandbergin kelanauhuri (Norjan lahja elektroniikkateollisuudelle) eli oikea magnetofoni kuusikymmentäluvun puolessa välissä. Sillä sitten nauhoitetiin radiosta -  edelleen vähäisiä - pop-ohjelmia. Vasta 1960-luvun lopulla tulivat ensimmäiset kasettinauhurit, jotka eivät tosin pärjänneet äänen ladussa kalliille kelanauhurille, mutta olihan niissä muita hyviä ominaisuuksia,  jotka johtivat läpimurtoon ja joka pojan ja tytön nauhuriksi, joka pyöritti edullista C-kasettia.

::::::::::::::::::::::::::::::

Vasemmisto/oikeisto jako (ylipolitisoituminen) oli korostetusti voimassa pitkälle 1970-luvulle saakka.  Työttömien määrä kasvoi seitsemänkymmentäluvun lopun taloudellisessa taantumassa korkeaksi, jopa kaksinkertaistuen (se oli tosin paljon pienempi kuin esimerkiksi 1990-luvun lamassa). Ruotsi veti jälleen puoleensa suomalaisia työttömiä. Vaikeista ajoista tuli itseään toteuttava kehityspolku.

Kuusikymmentäluvun kehitysusko alkoi hiipua ja totuutta alettiin etsiä uskomuksista.

Herätysliikkeet sananmukaisesti kaatoivat ihmisiä. Järkiperäisyys ei enää kantanut ihmisiä, tarvittiin uusia profeettoja, joilla ei ollut 1960-luvun tieteellisen maailmakatsomuksen tavoittelusta mitään jäljellä. Mentiin selittämättömän taakse hakemaan apua. Vaarattomimmasta päästä haettiin henkistä ja fyysistä voimaa joogasta tai kasvisravinnosta.

Arkkitehtuurissa tavoiteltiin ehkä samaa kuin1960-luvulla, uutta, joka korvaa vanhan. Nyt keskityttiin asuinrakentamiseen. Dokumentissa jäädään kaipaamaan uuden rakentamisen ja rakennusten kauneutta silloisen elementtirakentamisen sijaan,  joskin todetaan, että kauneus on ihmisen silmässä. Suuret linjat olivat vallitsevana ajatteluna.

Dokumentissa on selvästi omaksuttu näkemys, että ennen vanhaan rakennettiin paremmin ja siksi jäädään suremaan purettujen rakennusten perään. Ehkä osin näin olikin, muuta toisaalta uuden väitettyä epäkelpoisuutta ei juurikaan perustella. Kritiikki kohdistui rakennusten ulkonäön estetiikkaan, ei niinkään talojen rakenneratkaisuihin.

Seitsemänkymmentäluvusta on hahmottunut kuva ankeana ja harmaana vuosikymmenenä , mutta tässäkin on syyttä säilyttää terve kritiikki: miten ”ankeus” näyttäytyi ihmisille? Totta lienee, että rakennuksia (ja esimerkiksi autoja) alettiin pelkistää enemmän (muodot, värit) kuin aikaisemmin. Toisaalta aivan uusimmassa arkkitehtuurissa tai autoteollisuudessa annetaan enemmän vapauksia suunnitella poikkeavia ratkaisuja.

Kaupunkisuunnittelua ohjaa nykyisin viihtyisyyden vaatimus. Näkemyserot viihtyisyydestä ja käytännöllisyydestä voivat vaihdella: 1970-luvulta lähtien on taisteltu yksityisautoilun (oikeisto) ja joukkoliikenteen (vasemmisto) puolesta.

Uuden aallon luonnonsuojelu on osa kaupunkisuunnittelua,  jossa ihmisten/kaupunkilaisten  suhde luontoon on erityisesti tarkastelun kohteena (liittyneenä esimerkiksi kävelykatuihin tai pyöräilyyn tai viheralueisiin).

Mitä tulee julkisiin rakennuksiin, niin juuri nyt (2020-luvulla) käydään kiivasta väittelyä koulujen suosiossa aiemmin olleiden avoimien tilojen ja luokkahuonetyyppisten tilojen  välillä. Kumpaa halutaan suosia? Näyttää siltä, että 1990-luvun avoimien tilojen kaipuu on tullut tiensä päähän  ja palataan 1970-luvun luokkahuoneisiin opiskelurauhan aikaansaamiseksi.

Kaupunkisuunnitteluun yhdistettiin dokumentissa edistyksen myytti, joka näkee kaiken edistyksen näkökulmasta. Tämä ajattelu kyseenalaistettiin dokumentissa. Toisaalta voidaan asettaa kyseenalaiseksi nyt niin muodikkaana nähty  paluu ”vanhaan laskentoon” tai käsin kirjoittamiseen. Pyritään kieltämään  kategorisesti kännyköiden tai läppärien käyttö kouluissa.

Näen edellä kuvatut asiat osaltaan  liberaalin ajattelun ja konservatiivisen ajattelun vuorottaisuutena tai kamppailuna. Kaipuu konservatiiviseen ajatteluun on nyt vahvoilla yleensäkin yhteiskuntapolitiikassa.

Ovatko kuusikymmentäluvun dynaamisuus ja tavoiteltu moniääninen yhteiskunta haudattu?

::::::::::::::::::::::::::::

Seitsemänkymmentäluvun puolivälin jälkeen politiikka merkitsi monille kaikkea pahaa. Se leimattiin aivan kuin olisi unohdettu politiikan ”virallinen käännös”, jonka mukaan politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. Ilmeisesti oli saavutettu kyllästymispiste, ja alkoi yhtenäistämisilmiön hajoaminen,  jossa  ei enää suostuttu politiikka edellä -ajatteluun. Nykyaika leimaa 1970-luvun lopun ajattelun ummehtuneeksi ja nurkkakuntaiskeksi. Tai sellaisena se muistetaan osin ansaitsemattomasti.

Tervo ottaa esille juoksuharrastuksen. Puhuttiin ”hölkästä”. Se ei ollut mikään suomalainen ilmiö: amerikkalaiset retkahtivat siihen vastaavasti eikä muoti ole juurikaan hiipunut. Juoksija-lehti oli osa juoksuharrastuksen filosofista ydintä. Kansanhiihtolaatikot tulivat minullekin tutuiksi. Aika on ajanut niiden ohi: ne ovat säälittävässä kunnossa osin hajotettuna, mutta tilalle ovat tulleet monet muut harrastukset.

Ensimmäinen  hampurilaisravintola (pikaruokaravintola) aloitti Helsingissä vuonna 1973. Sieltä ei saanut vihanneksia, mutta muutos oli tuleva, sillä jatkossa ruoka ei ollut enää vain ruokaa, se oli ja on osa identiteettiä.

Mitä ”kaikesta muusta” yhteiskunnasta tapahtuneesta voisi jäädä sanottavaksi? Se on tietenkin valintakysymys. Mutta otetaan tähän seuraavat huomionarvoiset asiat:

Pohjois-Karjala -projekti oli poisoppimisprojekti, joka herätti  kansainvälistäkin huomiota. Alkoi taistelu rasvaa vastaan. Kansanterveydellinen näkökohta otti aimo harppauksen eteenpäin.

Kuuluisasta Korpilammen seminaarista nousi ”Korpilammen henki” vai nousiko? Tapio Bergholmin mukaan kysymys oli enemmän julkisuuden hallinnasta. Tervo tulkitsee Korpilammen olleen ensi sijassa sdp:n sisäinen oppimisprosessi, olihan sdp politiikassa liki hegemonisessa asemassa: siirryttiin valtiokeskeisyydestä kohti markkinatalouskeskeisyyttä.

 

Valtionvelan suhteellinen osuus riippuu laskenta-ajankohdasta

 

 

Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla 25.4.2024 otetaan kantaa Suomen talouden nykytilaan kehysriihen pohjalta. Useat tahot ovat arvioineen talouden kasvuvauhtia 2024-25. Arviot ulottuvat yhden prosentin suuruisesta talouden suipistumisesta (2024) 1,5 prosentin kasvuun (2025).Talouden heikohkoon kasvuun katsotaan olevan syynä hallituksen sopeutustoimet (lue: leikkaukset) ja lakot.

Talouden negatiiviset impulssit kuittaavat kulutuksen kasvuodotukset. Sitä paitsi kulutusverojen korotukset, lainojen korot  ym. heikentävät kulutuksen näkymiä. Pahaksi onneksi työttömyyden kasvu 60 000 työttömällä vuodessa osuu juuri tähän talouden apeaan kohtaan.

Hesari arvioi taloutta kroonisesti  murheelliseksi. Toiveikkaampiakin arvioita toki löytyy. Vesa Vihriälä TV:n ajankohtaislähetyksessä näki tummien pilvien välissä auringonpilkahduksia.

Hesarin kirjoituksessa verrataan Suomen velkasuhdetta Ruotsiin ja Tanskaan. Todetaan, että se on kahdessa naapurimaassa noin 30 prosenttia/bkt (suunta alaspäin) ja Suomessa 76 prosenttia/bkt (suunta ylöspäin. Tässäkin tapauksessa on todettava, että Nokia-huuman ollessa kiivaimmillaan Suomen velka painui lähelle 30 prosenttia. Taloudella on siis iskukykyä. kaiken onnistuessa. Sikäli olisin optimistisempi kuin alan asiantuntijat arvioissaan. Ikävästi Suomen velkaantumistahti on nykyisellään Euroopan nopeinta, joka vahvistaa kuvaa talouden alakulosta.

Suomi on osoittanut, että se pystyy Ruotsin kaltaiseen velkasuhteeseen, jos työntuottavuus nousee Ruotsin tasolle, missä se olikin parhaina Nokia-huuman vuosina, mutta nyt hallitus säästää, joka vaikeuttaa investointeihin panostamista.

Puhutaan paljon vihreästä siirtymästä, mutta saako Suomi kilpailutilanteessa investointeja, jos naapurit Keski- ja Etelä -Euroopassa saavat jättimäisiä tukia investointeihin, kun taas Suomessa tuet valuvat jähmettyneen ja osin vanhakantaisen teollisuuden tukemiseen.

:::::::::::::::::::::::::::

Lainaan ohessa - teemaan liittyen - erästä vanhempaa kirjoitustani soveltuvin osin:

T&Y-lehden numerossa 1/2024, artikkelissa ”Kaikesta huolimatta kohtuullinen 2000-luku” Kevan toimitusjohtaja Jaakko Kiander avartaa käsitystämme talouden pitkän aikavälin taloussuunnittelusta ja strategioista. Kianderin lähtökohta on sama kuin minulla edellä eli kuva taloudesta on mielikuvissamme synkkä. Kiander kiepauttaa talouden hyrrää pitkällä aikavälillä sellaiseen asentoon, että kuva paranee! Perusasetelma on siis, että talouden kasvu vuoden 2009 jälkeen aina tähän päivään saakka on ollut pääsääntöisesti vaatimatonta. Julkisen talouden kuva tulevaisuudessa on myös erittäin haastava.

Kianderia lainaten tällaisten tarkastelukulmien ongelma on se, että valitaan tietoisesti ne ajanjaksot tarkastelun kohteeksi, jotka tukevat omaa usein tarkoitushakuista lopputulosta. Niinpä vuodet 2009-2023 ovat olleet keskimäärin heikon tai olemattoman kasvun vuosia. Tosiasia on kuitenkin, että talouden vaihtelut ovat olleet suuria viime vuosikymmenellä.  Erityisen huonoja kasvun vuosia olivat vuodet 2009 ja 2020 (ja kohtalaisen  hyviä vuosia 2010-11). Nyt tullaan asian ytimeen. Jos lähtökohdaksi otetaan kokonaistuotannon taso vuonna  2000, niin vuosien 2000-2023 keskimääräinen talouskasvu  Suomessa ei ollut sen huonompi tai parempi kuin euroalueen maissa keskimäärin. Selitys on tietenkin siinä, että aikaväli 2000-2008 kuuluu noihin alussa mainittuihin ”lihaviin” Nokia-vuosiin, joita olivat  vuodet 1994-2007 (tässähän joutuu turvautumaan miltei raamatullisiin ilmaisuihin). Kysymys tällaisissa tarkasteluissa  on siitä, mitkä vuodet valitaan mukaan  ja siitä kuinka paljon ”epäsymmetrisiä  häiriöitä” sisältyy tarkasteluvuosiin.

Kasvoivatko julkiset palveluvelvoitteet niin laajoiksi ja kalliiksi Nokia-vuosina (ja heti niiden jälkeen), että laihempina vuosina niitä ei pystytty katteellisesti rahoittamaan? Vai onko/oliko Suomen talouden kasvupotentiaali (työn tuottavuus) lähtökohtaisesti niin heikko, että talouden kasvu heikkeni jyrkästi, kun Nokia-moottori rupesi yskimään?

Lopulta kysymys on siitä, mikä tarkastelutapa on lopputuloksen kannalta järkevin. Hallitus asettaessaan tarkasteluun 15 laihaa vuotta ”2008-2023 haluaa osoittaa, että vertailu muihin EU-maihin antaa Suomen tilasta ankean kuvan. Kiander taas haluaa osoittaa, että paras arvio saadaan riittävän pitkällä tarkasteluvälillä, jolloin epäsymmetriset häiriöt/myönteiset signaalit osittain tai kokonaan kumoavat toisensa  ja päästään lähemmäksi arkitodellisuutta.

Kysymys on myös hermojen pitävyydestä,  lähdetäänkö säästöjen ja leikkausten tielle vai suositaanko pitkän aikavälin (riski)sijoittamista tulevaisuuteen. Julkisen talouden kunto näyttää muodostuvan ratkaisevaksi tekijäksi arvioitaessa Suomen selviytymistä (jollei sitten maailmanrauha järky) tulevista haasteista. Tässä kirjoituksessa on keskitytty bkt:n kehityksen seurantaan ylätasolla jättäen sen eri alakomponentit vähemmälle tarkastelulle.

 

Kilpailevien elämänmuotojen taistelu

 

 Vladimir Solovjev, yksi Vladimir Putinin 2000-luvun takapiruista - eikä ollenkaan pahimmasta päästä - totesi kerran ikään kuin ohimennen, että Aleksanteri I toimi kristikunnan yhdistäjänä viitaten siihen, että Aleksanteri oli sen liittouman johdossa, joka Napoleonin tappion jälkeen eteni aina Pariisiin saakka. Onhan se saavutus, Stalinkin pääsi vain Berliiniin Saksan toisessa maailmansodassa kärsimän rökäletappion jälkeen.

Voiko enää olla suurvenäläisempää asennetta! No, voi toki, mutta palataan siihen myöhemmin. Solovjevia harmitti, ettei Aleksanterin työ saanut jatkoa. Onneksi meillä on Vladimir Putin, joka puheiden perusteella voi täydentää Aleksanterin saavutusta!

Venäjällä on ollut intohimoinen tarve verrata omaa maata Eurooppaan. Välillä vallitsee alemmuudentuntoinen asenne sen johdosta, että Eurooppa  edustaa edistystä – jopa Venäjäkin myöntää sen. Mutta sitten herää vastavoima, jossa suuruudenhullu ekspansioajatus peittää alleen kaiken järjen käytön. Vallitsee elämänmuotojen välinen taistelu

Ehkä kattavimmin venäläisten arvojen ylemmyyttä on koostanut Sergei Lavrov, jonka mukaan lännen messianismi eli arvojen tuputtaminen on eurooppalaisen jälkikristillisyyden osa ja syypää nykyiseen epävakauteen. Lavrov puhuu uudesta yksinapaisesta maailmasta (ei kuitenkaan Amerikka-johtoisesta yksinapaisuudesta). Hän tarkoitti yksinapaisuudella yhden ja saman arvojärjestelmän omaksuvia maita, jotka muodostavat yhtenäisen ryhmän. Siinäpä pohjaa uudelle vallankumoukselliselle elämänmuotokamppailulle.

Lavrov jatkaa ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”.  Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus  on - niin kuin Lavrov väittää – Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

::::::::::::::::::

Nykyään ideologista sotaa käydään usein uskonnollisin tunnusmerkein.Timo Vihavainen on antanut  Kanava-lehden uusimman kolumninsa nimeksi (Kanava 3/2024) ”Pyhä sota”. Käsittelyn kohteena ovat Venäjän traumaattiset suhteet entisiin Neuvostoliiton osavaltioihin, ja Ukrainaan erityisesti, sekä koko muuhun maailmaan. Samalla yhdistän Vihavaisen kolumnin otsakkeen yhä suuremmilla kierroksilla käytävään ja itsetarkoitukselliset mittasuhteet saaneeseen sodan lietsontaan. Kokous järjestettiin Moskovan patriarkaatin tuella korostaen äärimmäisiä tavoitteita Moskovan politiikassa.

Kolumnin sisällössä Vihavainen viittaa ”Venäläisen maailman” (Russki mir) edustajakokoukseen pääsiäisen alla. Kokouksen viesti oli, että Pyhä sota Ukrainaa vastaan on saatettava loppuun ja Ukraina (Vähä-Venäjä) on liitettävä kolmiyhteyteen Iso-Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa. Vihavainen pitää kokouksessa annettua manifestia fasistisena. Tavoitteena on Venäjän väkiluvun nostaminen 100 vuoden aikana 600 miljoonaan ja siirtyminen maaseutumaiseen asumiseen. Perhearvot on tarkoitus palauttaa suurperheitä suosivaksi. Sanalla sanoen tarkoitus on kääntää aikakelloa taaksepäin menneen maailman olosuhteisiin. Samaan aikaan Venäjällä on meneillään kilpailu siitä, kuka tarjoaa ekspansiivisimman ratkaisun tulevaisuuden itseasetettuihin haasteisiin.

Em. kokouksessa kollektiivinen länsi julistettiin saatanalliseksi. Kompromissia lännen kanssa pidettiin mahdottomana.

Tavallisen venäläisen kanta meneillään olevaan sotaan on vaihdellut, mutta kääntynyt nyttemmin puolustamaan Venäjä toimia Ukrainassa. Lännen odotus kansan enemmistön asettumisesta sotaa vastaan on osoittautunut vääräksi.

Militaristinen kansallismielisyys on voittanut puolelleen yhä useampia venäläisiä. Sodan uhrit – mitä enemmän heitä on – kääntävät väestön myötätunnon uhrauksia suosivaksi ja ymmärtäväksi ja sotaisaa asennetta ruokkivaksi.  Edellä mainitut seikat ovat kohottaneet ”Voiton päivän” juhlallisuudet ennen näkemättömiin mittoihin.

Venäjän ortodoksisen kirkon mahtiaseman vuoksi sodalla on vankkumaton kirkon tuki ja sota on saanut pyhän sodan luonteen.

:::::::::::::::::::::::::::

On syytä huomioida, että länsi ei ole jähmettynyt siilipuolustukseen vaan on tarjonnut kilpailukykyisen mallin. Läntinen demokratia on taistellut omien arvojensa puolesta hyvällä menetyksellä.

Yksi menestyksekkäimmistä ”vallankumouksista” viimeisen sadan vuoden aikana on ollut liberaalidemokratian läpimurto. Se on selvinnyt voittajana autoritaarisista oikeistohallinnoista. Se on voittanut myös sosialistisen talousjärjestelmän omaksuen siitä vain yhteiskunnallisen osallistumisen maltillisimmat osat. Sen valta on pistetty lujille vasta aivan viime vuosina. Liberaalidemokratian menestys perustuu ehkä kaikkein selvimmin pitkäjänteiseen kehitystyöhön. Mitään ei ole saatu ilmaiseksi, mutta perusta, joka on luotu on osoittautunut kestäväksi puhutaanpa sitten  konservatiivisävytteisestä tai vasemmistosävytteisestä liberaalidemokratiasta.

Vasta näinä aikoina autoritaariset hallinnot ovat haastaneet avoimesti liberaalidemokratiat. Haastajina ovat arabifundamentalismi, Kiina ja Venäjä sekä näiden myötäilijät.

Liberaalidemokratian parhaat päivät osuivat sen nousuvaiheeseen toisen maailmansodan jälkeen . Vallankumoukset ovat yleensäkin olleet parhaimmillaan nousukiidossa, kun kaikki on uutta ja edistystä lupaavaa. Tottumus tai turtuminen (uutuuden viehätyksen sammuminen) ovat vallankumouksen pahimmat vastustajat, kuten myös mahdollinen vallankumouksellisten taistelu vallasta toisiaan vastaan.

Venäjällä on asetuttu aggressiivisesti puolustamaan Venäjän (lue Putinin) maailmanjärjestystä. Taistelun luonne ratkeaa vasta tulevina aikoina, mutta vastakkain ovat lännen kieltämättä haasteellinen vapaaehtoisuuteen perustuva yhtenäisyys ja yhteistyökyky ja Venäjän pakkoon perustuva autoritaarinen ja voimavaroja tuhlaava järjestelmä.