perjantai 13. marraskuuta 2015

Viidenkymmenen vuoden pessimismi/osa 1

Edellisessä blogikirjoituksessa perehdyin Tommi Uschanovin uuden kirjan ”Hätä on tarpeen” (Teos, 2015) johdatuksella ”optimismin vuoteen 1965”. Kirjan alaotsake on ”Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015”. Niinpä pohdin seuraavassa omakohtaisesti, mutta Uschanovin havaintoihin koko ajan viitaten, näkemystäni pessimismin ”voittokulkuun” viimeisten 50 vuoden aikana.

Pohdintaan on kyllä aktuellit syyt, sillä meitä suomalaisia moititaan juuri nyt liiallisesta alakulosta, voimattomuudesta ja pirun maalaamisesta seinälle. Voidaanko syitä löytää viimeisten 50 vuoden historiasta?

Käytän pohjana omaa piirrostani ”Muutoksen vuosikymmen: 1960-luku” blogikirjoituksessa ”On monta 1960-lukua” (30.12.2013). Väitän, että vuoden 1965 optimismin takaa paljastuu paljon seikkoja, jotka kyseenalaistavat optimismin, vaikka itse perusväittämä onkin oikea: kuusikymmentäluvun puoliväli oli edistyksellistä ja optimistista. Vastaväitteenä voidaan nostaa esille Vietnamin sota , kylmän sodan kauhun tasapaino ja vuosikymmen lopulla Tsekkoslovakian miehitys ja muuttoliike Ruotsiin meillä Suomessa…..

Uschanov nappaa näppärästi tavanomaisesta puhekielestä lausahduksen ”se ja se asia on suoraan 1970-luvulta” kuvaamaan jotain nykynäkökulmasta vastenmielistä ja vanhentunutta. Usein tuo aika yhdytetään ummehtuneeseen poliittiseen ilmapiiriin ja ankeaan harmauteen. Seitsemänkymmentäluvusta annetaan ymmärtää, että edellisen vuosikymmenen tuore radikalismi väistyi jähmettyneisyyden tieltä.

Seitsemänkymmentälukuun kuuluu oleellisesti ”brezneviläinen pysähtyneisyys”. Se kuvaa paitsi Neuvostoliiton kasvun pysähtymistä, niin myös - ikään kuin tartuntatautina - Suomen henkisen ilmapiirin pysähtyneisyyttä. 1970-luvun jämähtäneisyyttä on varmaan liioiteltu osin johtuen talouden vastoinkäymisistä. Toisaalta voidaan nähdä, kuinka 1960-luvun monien eri teemojen eteneminen synnytti vastavoiman, vaikkapa keskiolut Alkoon!, tai Reporadion kurinpalautus.

Bruttokansantuotteen ja väestön kasvu heikkenivät oleellisesti sodanjälkeiseen ripeään (mutta epätasaiseen) kasvuun verrattuna. Aikojen huononeminen ei siis ollut pelkästään tunnepohjainen. Samaan aikaan inflaatio lähti nopeaan nousuun. Muutoksen katalysaattorina oli Vietnamin kalliiksi käynyt sota, jonka seurauksena USA luopui kultakannasta ja dollari päästettiin kellumaan 1970-luvun alussa. Se merkitsi Bretton Woods -järjestelmän murtumista. Inflaatiopaineet realisoituivat ja varsinkin öljyn hinnan järisyttävä nousu (ensimmäinen öljykriisi 1973) pilasi talouden kehityksen pitkäksi aikaa. Ja sitten tuli vielä Watergate…. Kuusikymmentäluvun optimismi oli lopullisesti ohi.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yksi Uschanovin esille nostama asia on ”hallinnon hallitsemattomuus” (overload). Monet asiantuntijat arvioivat jo 1970-luvulla, että ympärillä oleva yhteiskunta (valtiotaso, kuntataso) on ylikuormitettu (koska valtion on oltava kaikessa mukana) ja että poliitikot rohkaisivat kansalaisia odottamaan hallinnolta liikoja. Erityisen ongelmallisia ovat taitekohdat, jolloin pitkään jatkunut korkeasuhdanne vaihtuu talouden alamäeksi. Ihmisten on vaikea ymmärtää, että palvelutaso voisi heikentyä. He odottavat, että palvelut paranevat edelleen. Asia ei kuitenkaan ole mitenkään yksiselitteinen. Toisaalta nimittäin mielipidetiedusteluissa ihmiset ovat olleet varsin tyytyväisiä elämäänsä. Tätä selitetään sillä, että se, että ihmiset haluavat jotain ei tarkoita sitä, että he vaativat sitä. Voidaan siis kyseenalaistaa näyttö sellaisesta ylihallinnoinnista, johon teoria ”overloadista” perustuu.

Overloadin perusteella on syytetty mm. ammattiyhdistysliikettä ylikuormittamisesta. Myös demokratian -tulevaisuudessa tapahtuvan - oletetun romahtamisen syitä on etsitty hallinnon hallitsemattomuudesta.

Nykypäivästä on helppo löytää yhtymäkohtia pessimistiseen ”overloadiin”. Jälleen valtio tekee aivan liian paljon asioita ja sotkeentuu omaan byrokratiaansa (tai pikemminkin on vuosien saatossa kerännyt hallinnon raskaan taakan) . Valtio on ylikuormittunut, sen pitää siirtää tekemiään asioita yksityiselle. Jotkin syytökset liiallisesta sääntösidonnaisuudesta pitävät paikkansa, mutta mukana on aimoannos ideologista kuorrutusta liiallisesta valtiokeskeisyydestä, joka kertoo joidenkin tahojen turhautuneesta pessimismistä.

Uschanov kertoo siitä läpeensä pessimistisestä asenteesta, mikä ilmeni Englannissa 1970-luvun jälkipuoliskolla: ”Tekeekö Britannia kuolemaa?”, ”Tuskainen Britannia” jne. Euroopan sairaita miehiä ovat olleet vuorollaan Turkki (”alkuperäinen” sairas mies 1800-luvulla!), Kreikka nyt ja jopa Saksa taannoin. Britanniasta esitettiin ennuste, että siitä tulee ensimmäinen nykyvaltio, joka muuttuu kehittyneestä alikehittyneeksi. Brittilehdistö paisutteli ongelmat toiseen potenssiin. Syntyi kauhukuvia siitä, mikä olisi lopputulos.

Sitten tuli Thatcher.

Uschanov tuo esille oivaltavasti, kuinka pienestä äänestyskäyttäytymisen muutoksesta oli kysymys Thatcherin valtaantulossa. Pessimismin ja yhteiskunnallisen ilmapiirin luonne syntyi monen seikan yhdistymisestä juuri sopivasti vuoden 1979 vaalien alla. Gallup-kannatuksessa työväenpuolue siirtyi johtoon jo muutama kuukausi sen jälkeen, kun Thatcher tuli valtaan. Jos Britannian valtion vahvistuminen oli ilmausta 1960-luvulla syntyneestä yhteiskuntakehityksen wilsonilaisesta optimistisesta vaiheesta (ja ehkä arvostelijoiden mielestä overloadista), niin Margaret Thatcher oli ensimmäinen, joka pyrki nujertamaan 1960-luvun yhteiskuntakeskeisen optimismin.

Olen havainnut saman suomalaisessa keskustelussa koskien tätä aikaa, jota elämme. Suomi on Euroopan sairas mies! Kaikki on pielessä. Kaikki mitä on tehty, on väärin. Onnettomat olot jatkuvat 20 vuotta, emme toivu tästä. Emme osaa markkinoida, emme osaa tehdä tuotteita, maksamme ihmisille liikaa palkkaa, hyvinvointiyhteiskunta on veltostuttanut meidät jne.

Uschanov toteaa, että Suomen hyvinvointi parani ja eteni pienin niiauksin aina 1990-luvun alun lamaan saakka. Tässä mielessä nykypäivän suhtautuminen 1970-lukuun sisältää enemmänkin henkistä pessimismiä kuin aineellista - lukuun ottamatta öljykriisin vaikutusta, joka toi tullessaan todellista ankeutta. Poikkesimme talouden kehityksen osalta muista Euroopan maista. Kahdeksankymmentäluku on monien mielestä jopa onnellisinta aikaa Suomessa, joten meillä ”ylikuormitus ja hallitsemattomuus” -puheet tulivat ajankohtaisiksi vasta 1990-luvulla, poistuakseen sitten pitkäksi aikaa talouden kiivaan kasvun vaiheen 1994-2007 ajaksi, ja noustakseen taas esille uuden synkän taantuman aikaan vuodesta 2009 eteenpäin. Meidän yhteydessämme voidaan siis puhua yleislänsimaisen keskustelun viivästymisestä, joskaan emme käytä termejä ”ylikuormitus” ja ”hallitsemattomuus”.

Tietenkin olemme sen ajan vankeja jota elämme. Yleinen tapa on noitua nykyaika alimpaan hornaan, kun halutaan vaikuttaa tulevaisuuteen omaksi tai taustajoukkojen hyväksi. Tästä tulee ylimääräistä raskasta kuorrutusta nykyajan päälle, sellaistakin, jota se ei ansaitse. Uschanov viittaa Mauno Koivistoon, joka totesi, että vain iäkkäät henkilöt ”tunnustavat jotakin saavutetun”, koska heillä on perspektiiviä, ja jatkaa: ”Nuoret eivät puutteen puutetta arvosta. On paikallaanpolkemisen tuntu, edistysaskeleet mitätöityvät toteutuessaan”. Olen joskus itsekin miettinyt tätä ”onnistumisen ongelmaa”: varhain huumeisiin kuolleet 1960-luvun huikean menestyksekkäät rock-tähdet ehkä kokivat kaikkein dramaattisimmin ”kaiken saavutetun tyhjyyden”.

Niinpä niin, ”nykypessimismi” kultaa helposti menneisyyden, vaikka se ei sitä välttämättä ansaitse. Muodostuu kehityksen perspektiiviharhoja: esim. useat rikostyypit eivät ole lisääntyneet, vaan päinvastoin vähentyneet, kuten Uschanov toteaa. Absoluuttinen köyhyys on vähentynyt, ei lisääntynyt, samoin lapsikuolleisuus on vähentynyt jne. Teknologian kehitys on jatkunut kiihtyvällä tahdilla – kuten 1960-luvulla odotettiinkin – vaikka lentäviä autoja olekaan 60-luvun visioiden mukaisesti ilmaantunut. Digitalisaatio, tietoverkot ja internet ovat osoituksena huimasta kehityksestä. Itseohjaavat autot ovat tuota pikaa täällä.

Tarvitaan siis perspektiiviä, jotta voidaan nähdä useimmissa asioissa kuitenkin tapahtuneen edistymistä. Mutta ehkä itseruoskinta, oman ajan panettelu, on vuosituhantinen piiska, jota tarvitaan kehityksen aikaansaamiseksi! Perspektiivi vääristyy vaikkapa lehtiotsakkeissa, eihän mikään myy paremmin kuin kriisi. Kriisillä ja pessimismillä myyminen - ja vaikuttaminen - on lisääntynyt tavattomasti

Kuusikymmentäluvun ihmiset kokivat optimistisen odotuksen myös pakkopaitana: oli paitsi kaikkien ongelmien ratkaisujen odotus, niin myös suunnaton vastuu, että ongelmat oikeasti ratkaistaan.

Jatko-osa seuraavassa blogikirjoituksessa.

4 kommenttia:

  1. Urheilutermein aikakausien vaihtumista maailmassa voidaan kuvata vaikkapa painitermein, Klassinen liberalismi , ensin kukistaesaan tradittionaalisen konservatiivisen yhteiskutajärjestyksen säätyyhteiskuntineen sai ideologiseksi painiparikseen työväenliikeeen ja siihen liittyneen sosialistisen virtauksen. Työväenliike hallitsi keynniläisyyden aikakaudella polittista painiareenaa, tosin yhdessä maalaisliiton kanssa, siis meillä. Uusliberalismiksi muuntautunut klassinen liberalismi puolestaan keräsi voimansa realisosialismin romahdettua ja tuon sosialistista maailmankatsomusta hämmentäneen ajanjakson vallitessa se kuin varkain keittiönkautta, millä tarkoitan kauppakorkeakoulua ja niitä historiattomia nulikoita jotka sieltä valmistui suorastaan epäurheilijamaisin keinoin valtasivat polittisen painimaton , lähinnä valtiovarainministeriön vallanneiden kauppakamarinulikoiden muodossa. Nyt polittiselle painimatolle on ilmestynyt uusia osallistujoita, vahvimmalta nyt näytää autoritäärisen kapitalismin olomuodon ottanut uustraditionaalinen konservativismi, minkä lipunkantajia maailmassa ovat nyt Kiina ja sitä nyt myötäilevä Putinin venäjä. Kotimaassa konservatiiviset perussuomalaiset ja muut autoritaariset voimat ujostelevat kantojaan juuri tuon itäyhteyden vuoksi, vaikka maailmalla le pennit sekä trumpit eivät olenkaan kainostele itäyhteyksiään.

    VastaaPoista
  2. Kirjoitit blogikirjoituksen pessimismin hengessä? Olen viimeistelemässä Slushista blogikirjoitusta. Olisiko täältä nousemassa uusi optimismi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pääministerimme totesi pessimisti ei pety, ehkä sitten olen ajanhegen vanki,mutta sittenkin tuo autoritäärisen kapitalismin tie on rahvaalle suotuisampi, kuin yhtiövaltaan päätyvä uusliberalismin reitti.

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista