tiistai 11. helmikuuta 2020

Suomen keskusta - keskellä kaikkea, mutta eksyksissä?

Viime aikoina on pohdittu paljon Suomen keskustan alhon syitä. Toisaalta monet ovat ennustaneet keskustan kuolemaa jo vuosikymmeniä viitaten eurooppalaisiin esimerkkeihin. Keskusta on kuitenkin toipunut notkahduksistaan. Nyt on kuitenkin meneillään syvin aallonpohja puolueen historiassa.

Katselin Ylen vaalikonevastauksien tuloksia nelikentässä ja havaitsin lähes kaikkien puolueiden kansanedustajien sijoittumisen arvokartalla (konservatiivi-liberaali, vasemmisto-oikeisto) yhteen tai kahteen lohkoon neljästä. Oikeastaan ainoa poikkeus oli keskusta, joka sijoittui kaikkien neljän lohkon alueelle. Toki enemmistö sijoittui oikeistokonservatiiveihin tai oikeisto-liberaaleihin, mutta myös maltillisiin vasemmisto-konservatiiveihin löytyi vetoa. Kun sijainti on keskellä, on tulos toisaalta luonnollinen, mutta toisaalta taas jakautuminen useisiin fraktioihin merkitsee suuntautumista kovin moniin poliittisiin näköaloihin.

Yksi tapa tulkita nelikenttää on, että keskustassa on paljon ristiriitaisia näkemyksiä puolueen suunasta. Selvimmin tämä tulee esille suhtautumisessa Marinin hallitukseen. Hiljaisempi ja maltillisempi osa kannattanee punamultaa vihersävyllä, mutta on paljon niitäkin, joiden mielestä hallitukseen ei olisi pitänyt mennä. Viime mainittu porukka taas jakautuu karkeasti kahteen osaan, niihin joille vihervasemmistolainen ideologia on periaatteessa vieras ja niihin, jotka näkivät vaalitappion kevään eduskuntavaaleissa osoittavan suunnan oppositioon.

Politiikan polarisoituminen kautta koko Euroopan on suosinut poliittisen kartan ääripäitä ja on ollut ehkä vaikuttamassa keskustan kannatuksen laskuun. Toisaalta keskeltä on lyhyt matka puoluekartan eri osiin ja se on näkynyt kannatussiirtyminä.

Myös historiallisilla syillä on oma vaikutuksensa: punamullalla on pitkä historia Suomessa ja jännitteistä huolimatta yhteistyö on ollut myös tuloksekasta. Vetoa punamultaan on olemassa edelleen vahvasti. Lisäelementtinä nykyisessä yhteistyössä on vihreiden osuus, jonka radikaalisuutta keskustassa vierastetaan. Mikään ei toimi sellaisena kuin ennen!

Yhteistyö kokoomuksen kanssa viime kaudella - lupaavasta alusta huolimatta - päättyi mahalaskuun ja rökäletappioon vaaleissa. Selvästikään keskustaa tukevat kansalaiset eivät olleet valmiit vastaanottamaan Sipilän (eikä varsinkaan Anne Bernerin) oikeistoliberaalia linjaa. Nyt yritetään hiukan sekavassa tilanteessa toisentyyppistä yhteistyötä.

Hyvin epätieteellinen lähestymistapa on psyykekysymysten arviointi. Osa keskustan kannattajista varsinkin Pohjanmaalla on ”vanhakeskustalaisia” ehdottomine mielipiteineen. Jyrkkiä asenteita on vaikea sovittaa suomalaiseen konsensushenkiseen puolueyhteistyöhön. Silti yhteistyö muiden puolueiden kanssa on avain parempiin aikoihin tulevaisuudessa. Yhteistyön sijasta keskusta on panostanut valtapolitiikkaan. Se tapahtuu ilmeisimmin omimalla hallituksen saavutukset itselle. Tämä on häiritsevän itsekästä ja itsekeskeistä politiikkaa, jonka äänestäjät vaistoavat.

Olen useasti kiinnittänyt huomiota keskustan kokeneimpien poliitikkojen sivuuttamiseen Sipilän pääministerikaudella. Mauri Pekkarisen ja Seppo Kääriäisen sisimpiä ajatuksia ei ole kuultu (kohteliasta erittelevää hyrinää kylläkin), mutta herrojen hiljaisuus eduskuntasalissa oli paljon puhuvaa edellisellä vaalikaudella. Synkronointi puoluejohdon ja kentän väen kanssa ei toiminut. Puolueen modernisointi meni pari piirua metsään.

Alkiolainen keskustalaisuus on monien mielestä asian ytimessä, siis mm. köyhien asialla oleminen, mutta tämä ajattelu on haastettu tekemällä siitä ulkokohtaista jargonia. Siitä puhutaan, koska se kuuluu asiaan, mutta syvällisemmin sitä ei enää sisäistetä. Köyhyys on nyt erilaista kuin ennen, mutta silti helposti tunnistettavissa.

Keskustalainen kanssakäymiskulttuuri yhteenkokoontumisineen on kärsinyt nykyajan riennoissa. Keskustalaisuus on ollut muita puolueita enemmän paikkaan sidottua. Muuttoliike yhdistettynä etäyhteyksiin sähköisen tiedonvälityksen keinoin on etäännyttänyt vanhasta politiikan tekemistavasta. On helppoa sanoa, että vanhoihin aikoihin paluu ei ole sellaisenaan mahdollista, on keksittävä uudet nykyaikaan paremmin soveltuvat menettelytavat. Sama ilmiö on toki tapahtunut vasemmiston kohdalla, jossa tehdasteollisuus ei toimi entisenlaisena yhdyssiteenä.

Sitoutuminen (mihin tahansa) puolueeseen aiempaan tapaan ei ole enää tätä päivää. Sen sijaan pettymykset puolueen linjassa heijastuvat nopeasti gallupkannatukseen. ”Sitoutumattomuus” on avannut politiikan valintamyymälän, jossa menestytään erikoistarjouksilla eli äänestäjälle suunnatuilla populistisilla viesteillä. Niin ainakin luullaan. Näkökannasta riippuen puolueen sopeutuminen nykyaikaan on joko jähmeää tai linjakasta. Somekansa on puhunut!

Keskustan on löydettävä itsensä kaikesta huolimatta modernisaation kautta. Haluttiinpa tai ei, siihen kuuluvat ilmastokysymykset (turve!). Keskustassa iloitaan, kun ”ilmastotekoja” on pystytty estämään. Muutos on kuitenkin välttämätön, ja siihen on sopeuduttava. Tai pikemminkin on toimittava muutoksen edistäjänä.

Jos keskusta pelaa korttinsa oikein (eikä sorru ylikorostuneisiin valtapeleihin), sen kuolleeksi julistaminen on aivan ennenaikaista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti