Alexander Stubb: vallan kolme kehää

 

Alexander Stubbin mukaan maailma jakautuu nyt kolmeen vallan kehään,  globaaliin länteen, globaaliin itään ja globaaliin etelään. Vallan keskukset eivät ole staattisia, vaan liikkuvia voimasuhteiden mukaisesti. Kunkin yksittäisen valtion sijainti maailmanjärjestyksessä määräytyy sen painoarvon mukaan.

Tuleville maailman tapahtumille Stubb sovittelee seuraavia vaihtoehtoisia argumentteja: 1)Valtiot päättävät itsenäisesti asioista muista piittaamatta, 2) Sääntöpohjainen järjestys jatkaa murenemista (valtiot suistuvat ajan mittaan kaaokseen) ja 3) Eri skenaariot lähestyvät toisiaan (edetään kohti uudenlaisen tasapainoisemman maailmanjärjestyksen syntymistä).

Stubb kehitti alun perin presidenttikautensa ulkopoliittiseksi johtoteemaksi jo ennen presidenttiyttään  pohtimaansa ajatusta, jonka mukaan Suomi edistää liberaalin demokratian perusteita maailmanlaajuisesti, mutta kuuntelee myös kansainvälisen politiikan -  realisteja kun ollaan  - autoritaarisia ja illiberaaleja tahoja (lausuma taitaa  tosin olla amerikkalaista alkuperää).

Kylmän sodan aikaista kansainväliseen kauppaan keskittyvää suhteellisen seesteistä rauhanohjelmaa (ehkä 1970-luvulta 1990-luvulle) on arvosteltu ankarasti, koska se ei ottanut huomioon Venäjän arvaamattomuutta ja häikäilemättömyyttä. Nyt siitä maksetaan kovaa hintaa Venäjän aggressiivisuuden takia.

Fukujamalaista liberaalia  demokratiaa pidettiin de facto kansainvälisen politiikan ja valtioiden välisen kaupan vallitsevana jäsentelynä. Suomi omaksui täysimääräisesti historiaan jääneen ”liekan pidentämisen” tai täyden vapauden niin kuin joku sanoisi. Stubb arvostelee ankarasti sitä, että Suomessa (ja varsinkin Saksassa) mentiin niin syvälle luottamususkossa Venäjään.

Stubb ei lähtenyt omien sanojensa mukaan  virran vietäväksi  ylioptimistisessa suhtautumisessa Venäjää kohtaan. Ja kun hän  oli tajunnut Natoon liittymisen edut huomattavasti ennen muita, hän tulee vahvistaneeksi oman lännettymisensä kiireestä kantapäähän ja sen, että hän pyyhki pöytää suomettuneilla harhaanjohdetuilla. Stubb esittelee itsensä käytännössä kovimmaksi Venäjän ja suomettumisen kriitikoksi.

Tulkitsen stubbilaisen lännettymisen ehdottomaksi asettumiseksi lännen puolelle ilman itsekritiikin tasapainottavaa vaikutusta.

Sellainenkin mahdollisuus on, että Nato-kritiikki voi ajan kuluessa kasvaa, kun tilanteet maailmanpolitiikassa elävät. Onko yksipuolinen lännettyminen hyväksi Suomelle? Entä vastapuoli? Kääntyykö se ketterästi uuden suuntauksen taakse olipa se sitten mikä tahansa.

Tuore Yhdysvaltain turvallisuusstrategia  suhtautuu Eurooppaan suorastaan halveksivasti pitäen sitä rappeutuvana  laiskan sitkeiden ihmisten maanosana. Näin pahasti pieleen en olisi uskonut vanhoilla liittolaisilla USA:lla ja Euroopalla menevän. Mutta totta se on: Joe Biden saattaa olla USA:n  viimeinen transatlanttinen presidentti. Kysymys on toteutuessaan paradigman muutoksesta.

Etupiirien syntymiselle tällaiset olosuhteet ovat omiaan.

Alexander Stubb - miehemme maailmalla

 

On mielenkiintoista seurata miehemme maailmalla,  Alexander Stubbin risteilyä ympäri maapalloa. Hän on fiksu, edustava ja kielitaitoinen valtionpäämies. Enemmän on kuitenkin kiinnitetty huomiota Stubbin pääsyyn valtiomiesten superrinkiin, jossa tehtävässä hän ainakin päältä päin  katsoen on menestynyt hienosti. Hänellä on missio niin niin ahkerana kansainvälisen politiikan  ”suurlähettiläänä”, että sopii ihmetellä, milloin hänellä jää aikaa hoitaa  Suomen tasavallan presidentin tehtäviä. Hänen saamansa myönteinen huomio kirkkaiden valojen keskellä, toimiminen rauhanhierojana  sekä menestyksekäs ura ”golfdiplomaattina” pitävät kiirettä yllä, mutta onhan presidentillä lehtitietojen mukaan rautainen kunto. Sitä paitsi haastatteluissa hän korostaa usein Suomen esimerkkiä kansainvälisten yhteyksien taitajana.

Sitten tullaan Stubbin käyttämien puheenvuorojen sisältöön. Stubbin pään sisäisestä arkistosta löytyy sutkaus tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hän ei tosiaankaan ole avustajiensa puujalkavitsien varassa. Puheiden sisällöissä ei ole isoa huomauttamista. Jos on, niin palaan aiheeseen vähän myöhemmin.

Pitkän huiskea Stubb piirtää mielellään suuria linjoja ja laajoja kaaria koko maailmanpolitiikan alalta. Hän on myös rohkea mielipiteissään, joskus ehkä liiankin rohkea... minua suoraan sanoen harmitti, kun Stubb leveili korostetusti  Suomen armeijan aseistuksella ja reservin suuruudella: on niin ja niin paljon tykkejä, on niin ja niin paljon hävittäjiä samoin kuin sillä, että niitä koko ajan kartutetaan. Ei muutoin, mutta venäläiset tietävät Suomen armeijan kapasiteetin siinä kuin me itse, jollei paremminkin. Tavoitteena lienee osoittaa, että jos joku vain uskaltaa käydä Suomen kimppuun, niin ….

Tietenkin tällä kaikella on presidentin tarkoittamana luoda tietty pelotevaikutus….. Ehkä itse pitäisin silti yllä hiukan matalampaa profiilia suurvaltojen ollessa törmäyskurssilla.

Niin kauan kuin on kysymys paksulla tussilla vedetyistä Suomen historian ääriviivoista, olen Stubbin maailmanmenon haarukoinnin ymmärtäjä ja sen takana. Stubb ottaa mielellään esitettäväkseen historian suuria linjoja 1900-luvulta 2000-luvulle. Sotahistoria näyttää olevan erityisen lähellä hänen sydäntään.

Hän veti äskettäin Hollannin vierailun  yhteydessä yhteen maailman napaistumisen historian toteamalla, että maailma jakautui kahtia toisen maailmansodan jälkeen, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto jakoivat pääosat maailmannäyttämöllä. Neuvostoliiton romahdettua maailma yksinapaistui Yhdysvaltain johdolla, kun taas nykyisin voimassa oleva järjestelmä perustuu moninapaisuuteen mm. Kiinan ottaessa sen voimavaroja vastaavan osuuden maailmanjärjestyksestä. Tästä olen paljolti  samaa mieltä Stubbin kanssa  ja tukea tälle ajatukselle tulee lukuisilta asiantuntijoilta ja poliitikoilta tavallisia kansalaisiakaan unohtamatta. Paljon pidemmälle ei uskalleta yleensä ennustaakaan.

Stubb tarttuu kiinni punaisen langan päästä  ja arvioi, että länsimailla on viidestä kymmeneen vuotta aikaa  välttää maailmanjärjestyksen ajautuminen kaaokseen. Rohkea veto! Tässä ajatuksenjuoksussa  on ensinnäkin käsite maailmanjärjestys, jota harvemmin käytettiin kylmän sodan aikana. Maailmanjärjestyksestä on alettu puhua enemmänkin 2000-luvun alkuvuosina. Saman aikaan moninapaisuuden nostattama sumu peitti alleen selvät maailmanpolitiikan jakolinjat.

Mitä ehdotuksia Stubbilla on maailmanjärjestykseksi viiden tai kymmen vuoden sisällä? Hän menee vielä pidemmälle ja ennakoi seuraavien vuosien määrittävän maailmanjärjestystä vuosikymmenien ajan. Jälleen on syntynyt stubbilainen pitkän aikavälin ennustus, jonka toteutumisen varmuus voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Onko tämä vain arvaus?

Olen pannut merkille, että Stubb mielellään ottaa kantaa sotateknologian kehitykseen, ja mikäpä siinä, sehän on hyvä harrastus ja lisää samalla tietoa nykyaikaisesta sodankäynnistä.

Mitä tule rohkeuteen ilmaista itseään, niin sekä Stubb että ulkoministeri Elina Valtonen mielellään ottavat esimerkkejä Suomen historian kipukohdista – talvi- jatkosodasta - jotka samalla herkästi herättävät  vastareaktioita. Eihän tässä sinällään ole mitään arveluttavaa, mutta kun samaan aikaan Venäjä miltei kyttää päästäkseen uutisoimaan suomalaisten ”virheistä” ja samalla kääntävät ajatuksen  propagandassaan päälaelleen. Ehdoton minimivaatimus on, että tietojen, joita annetaan julkisuuteen Suomen puolelta on oltava totta, puhukoonpa naapuri palturia miten paljon tahansa. Erityisesti Valtosen historiatiedoissa on horjuvuutta.                                                                                                                                                                        

Elina Valtonen antaa itsestään kuvan, että suurten asioiden/hienovaraisten asioiden taju ei ole vielä tarttunut häneen ulkoministerin tehtävissä. Valtonen yrittää seurata Stubbin jalanjälkiä, mutta hänen  puheensa  eivät kuitenkaan heijasta  arvovaltaa, joka on Stubbilla luontaista. Välillä saa ihan pelätä, mitä hän seuraavaksi sanoo. Ei pitäisi antaa aseita lausunnoillaan vastustajan (Venäjä) käteen.

:::::::::::::::::::::::::::

Taannoin Foreign Affairs -lehden esseessään Stubb tapansa mukaan dramatisoi tulevaa kehitystä todetessaan, että länsivalloilla on nyt ”viimeinen tilaisuus” ryhdistäytyä. Toki olen samaa mieltä länsivaltojen arvovallan rapautumisesta pitkällä aikavälillä, mutta että viimeinen tilaisuus…..

Totta on, että länsimaat sekoilevat suurissa ja tärkeissä asiayhteyksissä. Tilanne on johtanut siihen, että Länsi-Eurooppa uhkaa pudota rankingissa pitkäksi aikaa USA:n, Kiinan ja osin Venäjän taakse painoarvovertailussa.

Stubbin kohdalla vaivaa hänen ajattelunsa rakentuminen toisiaan seuraavien olettamusten varaan ja siten  muodostaen epävarmalla pohjalla olevia todisteluketjuja. En usko, että todellisuus muodostuu näin yksioikoisesti.                                                                                                                                                                                 

 

Maailmanjärjestykset kilpasilla

 

 Miltä maailma näytti seitsemän vuotta sitten (2018)? Käytän tämän kirjoitukseni pohjana tuona vuonna kirjoittamaani blogikirjoitusta, jossa arvioin lyhyesti uuden ajan maailmanjärjestyksiä omien valintojeni pohjalta,.kuitenkin niin, että painopiste on uudella ajalla. Voi olla melkoinen haaste hypätä aikakoneen kyytiin kesken maailmanjärjestyksiin kohdistuvan vauhdikkaan kehityksen, mutta yritetään roikkua mukana.  

Nykyisin 2000-luvusta käytetyn ”sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän” juuret voidaan johtaa 1800-luvulle tai jopa 1600-luvulle. Nimitystä ei voi synnyttää tyhjästä. Tutuimmat esimerkit ovat Yhdysvallat ja Venäjä.

Molemmat ovat valinneet kotimaansa olemassaolon perustaksi ekseptionalismin (oman maan ainutlaatuisuuden) ja molemmat ovat ottaneet ohjelmakseen Manifest Destinyn, suuren kohtalonuskoon pohjautuvan tehtävän. Trump on julistanut ”Make America Great Again” -oppiaan ja Putinin uho uusine maailmanjärjestyksineen saa yhä suurellisempia muotoja.

Molempien ohjelma vetoaa äänestäjien alhaisimpiin vaistoihin. Mikä lopulta merkitsee? Vain loputon vallanhimo, diktatuuri muodollisen demokratian keskellä. Jossain taustalla on molempien (ehkä tahaton) oivallus, että liberaali keskiluokka on menettänyt valta-asemaansa ja ääniä keskitytään kalastamaan enemmän tai vähemmän tiedostamattomalta työväestöltä, pienituloisilta ja etnisiltä ryhmiltä, joita voidaan helposti huijata.

Putin on kertonut mahtinsa osoituksena uusista kaiken torjunnan läpäisevistä ydinaseilla varustetuista ohjuksista. Sanalla sanoen Venäjä on siirtynyt väitetysti kärkeen – ainakin propagandassaan - tuhoaseiden kehittelyssä. Putin on ilmoittanut, ettei epäröisi käyttää ydinasetta, vaikka se johtaisi Venäjän itsensä tuhoutumiseen, joka merkitsisi ”sankarillisen”, totaalisen joukkoitsemurhan hyväksymistä! ”Mihin me tarvitsisimme maailmaa, jossa ei olisi Venäjää?”, kysyy Putin. Eikä vastausta tarvita.

Putinin tavoitteena on ”Putinin maailmanjärjestys”. Jäämme odottamaan, minkä muodon se saa.

Trump on valmis koitokseen, onhan hänellä kuvittelemansa voittava diili takataskussaan. Joka tapauksessa molempien suurvaltojen henkien taistelun sommittelu osuu jollakin kummallisella tavalla yksiin.

Molemmat pelkäävät tai ainakin sanovat katuvansa menneisyyden tekoja, jossa kaikki tehtiin väärin: Neuvostoliiton hajoaminen oli globaali katastrofi ja Yhdysvaltoja muut maat ovat väitetysti kohdelleet kaltoin, siis vain käyttäneet sitä hyväkseen, imeneet siitä verta. Asiat on palautettava maailmanmahtien suuruutta korostavalle tolalle, antavat molemmat ymmärtää..

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Putinilaisella maailmanjärjestyksellä on mielenkiintoinen yhtymäkohta Henry Kissingerin poliittiseksi testamentiksi jääneeseen, suhteellisen tuoreeseen ”World Orderiin” (kts. esim. blogikirjoitukseni ”Maailmanpolitiikan uusi järjestys”). Kissingeriläinen reaalipolitiikka lähtee niin kaukaa kuin Westfalenin rauhasta (1648) tai vaihtoehtoisesti Wienin kongressista (1815). Näissä luotujen mallien mukaan tulee hänen mielestään pyrkiä suurvaltojen sopimaan ”järjestykseen”.

On luotava uusi westfalenilainen maailmanjärjestys siten, että suurvallat pitävät yllä kuria ja järjestystä. Tässä uudessa järjestyksessä kansallisvaltiot voivat säilyttää muodollisen itsenäisyyden, mutta sitoutuvat suurvaltojen yhdessä luomien sääntöjen noudattamiseen.

Tässä on jotain tuttua…… Naton kaltaiset toisen osapuolen iholle tulevat sotilasliittoumat ovat Putin opin mukaan torjuttavia maailmanrauhaa uhkaavina liittoina. Trump ei tunnetusti hänkään ajattele liittoumakeskeisesti vaan pitää parempana kahdenkeskisiä turvallisuussopimuksia, diiilejä, jotka perustuvat mafiamaiseen vuorovaikutteiseen palkitsemiseen hyvillä teoilla.

Trumpilainen diilipolitiikka on äärimmilleen kansainvälisiä suhteita yksinkertaistava ajatussyndrooma. Politiikkaa hoidetaan liikemiespohjalta ja se perustuu bisnesvaistoihin. Voitto näissä suhteissa on aina liikemiehen voitto toisesta samanlaisesta.

Trump ei kunnioita aiempia sopimuksia koskivatpa ne kauppaa tai sotilasliittoja. Hän haluaa myös luoda oman bilateraalisiin diileihin perustuvan sopimusmaailman, jossa neuvottelut käydään Yhdysvaltain ehdoilla.  Jää nähtäväksi kuinka pitkälle trumpilainen monenkeskisten kansainvälisten kauppa- ym. sopimusten vieroksunta yltää. Ei voida kuitenkaan puhua mistään trumpilaisesta maailmanjärjestyksestä vaan pikemminkin spontaanista, asiayhteys kerrallaan luotavasta sopimusmaailmasta. Improvisoitu lojaalisuus ratkaisee.

Sekä Putin että Trump ovat hylänneet liberaalin demokratian hyvän tuottamisen aatoksen. Hyvää taustatukea antaa Kiina tekemällään ratkaisulla, jossa Xille annetaan mahdollisuus hallita käytännössä lopunelämäänsä. Vanhaa liberaalia demokratiaa jää puolustamaan monien puolustuskyvyttömänä pitämä Eurooppa omine ihanteineen. Euroopassakin uusi populismi kyseenalaistaa demokratian, joka pidetään hengissä vain niin kauan kuin sitä tarvitaan omien valta-asemien varmistamiseksi.

Jos hakee eroja putinilaisen maailmanjärjestyksen ja trumpilaisen diiliajattelun välillä, niin niitä voidaan havaita Putinin etupiireihin nojaavan ajattelun ja trumpilaisen kahdenvälisyyden kesken. Tämäkin taitaa olla vain näennäinen ero, sillä myös Putinilla on tavoitteena rikkoa potentiaalisten vastustajien yhteenliittymiä.

Putinin tavoitteena on ”Putinin maailmanjärjestys”, jota päivitetään tarpeen mukaan.

Kaikki aiemmin aikaansaatu tuhotyö on väitetysti aiheutunut liberaalin demokratian soveltamisesta.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Tänä päivänä maailmanjärjestykset ovat murroksessa. Toisen maailmansodan jälkeisestä Yhdysvallat-johtoisesta sääntöperäisestä järjestelmästä on vielä paljon jäljellä, mutta ajattelu on myös muuttunut. Ja uusi murtautuu anteeksipyytelemättä läpi. Edellä kuvattu bipolaarinen maailmankäsitys on kuollut  ja kuopattu jo 30-40 vuotta sitten. Melko pian (noin vuodesta 1990 – vuoteen 2020 käynnistyi siirtymäkausi uuden (tai uusien)  maailmanjärjestyksen pystyttämiseksi. Sekä idässä että lännessä on tapahtunut suuria muutoksia esimerkiksi suhteessa sotilasliittoihin. Putinin kauhistelema 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi on aiheuttanut Venäjässä kaipuun yhdistää Itä-Euroopan maat uudelleen Venäjän yhteyteen osaksi perustettavaa uutta maailmanjärjestystä. Nyt on käynyt ilmi sodan myötä, että Ukrainan alueluovutukset Venäjälle lienevät sen vähimmäisvaatimus. Liipaisimella ovat Venäjän läntisen rajan  ”rajavaltiot” eli Baltian maat, Puola ja Suomi.

Bipolaarisen maailmanjärjestyksen purkauduttua on lännessä tapahtunut vielä suurempia muutoksia kuin konsanaan idässä. Yhdysvallat ja Venäjä ovat löytäneet toisensa samalla, kun USA hakee irtautumista maailmanlaajuisesta tukikohtaimperialismista.

Selvää on, että Yhdysvallat on vetäytymässä kansainvälisistä vastuista. Sen aiheuttamat aukot joutuvat muut maat  täyttämään yhteisvastuullisesti.

Edellä uumoiltu poliittisten suhteiden väljähtyminen ja korvautuminen kaupankäynnin laajenemisella alueiden välillä on tosiasia, joka on toteutumassa.

Samalla kantopintaa tietyissä maissa on saavuttanut ilmiö, joiden johtajista voisi käyttää nimeä valtiotason rosvoparonit. Tästä räikeimpinä esimerkkeinä ovat Panaman, Grönlannin ja Kanadan sitominen tavalla tai toisella Yhdysvaltain presidentin otteeseen.

Maailmassa on tällä hetkellä meneillään monia eri suuntaan vaikuttavia poliittisia ja kaupallistaloudellisia trendejä. Selvää on, että  Yhdysvallat-johtoinen sääntöpohjainen järjestelmä ei näytä enää pitävän ja.USA vetäytyy toisaalta kyllästyttyään vastuunkantoon, mutta toisaalta myös ottaen vieläkin herkkähipiäisesti kantaa kriisipesäkkeisiin varsinkin, jos ne koskevat Yhdysvaltoja.

Kiina  on omaksunut  neutraalin asenteen moniin maailmanpolitiikan kysymyksiin. Välillä tuntuu, että vain Taivanilla on jokin merkitys Kiinalle

Euroopan ykköskysymys on kykeneekö se säilymään kilpailukykyisenä vai näivettyykö se.maailman laajuisessa taloudellisessa kilpailussa.

On vaikea sanoa onko kehittyvillä mailla omaa maailmanjärjestystä kehittävää kyvykkyyttä, vaikka Afrikka onkin nousussa.

Venäjä tuo tähän soppaan oman mausteensa omalla aggressiivisuudellaan. Se ei aio alentua kansainvälisen järjestelmän häviäjäksi. Joka tapauksessa se on osoittanut olevansa painoarvoltaan suurempi tekijä kuin lännessä on kuviteltu.

Etupiireistä uuteen kylmään sotaan: sokkona tulevaan?

 

Miksi on jouduttu uudelleen etupiirien maailmaan? Pääsyynä lienee valtapolitiikka. Jokainen sota luo epätasa-arvoisuutta, joka vaatii siirtämään rajoja. Yksi ”kompromissi” on suostua vihollisen etupiirivaatimuksiin täyden suvereniteetin menettämisen sijaan. Toinen syy varsinkin kylmän sodan konflikteissa oli  kapitalismin ja sosialismin sivuuttamaton ristiriita. Se syvensi etupiirin sisälle jääneiden maiden vapauden kaipuuta.

Samoihin aikoihin (1940-luvulta 1980-luvulle) Yhdysvallat ”perusti” oman etupiirinsä, johon kuuluivat Latinalaisen Amerikan maat. Vanhan 1800-luvulta peräisin olevan Monroe-opin mukaisesti Yhdysvallat ”uudisti” vaatimuksensa, että sen enempää Eurooppa kuin Amerikkakaan eivät saa puuttua toistensa asioihin. Eristäytymispolitiikka noudatettiin enemmän tai vähemmän johdonmukaisesti 200 vuotta.

Kiinan yhteydessä ei ole syytä unohtaa Taiwania, jonka se yrittää alistaa valtansa alle. Kiinan tavoite on myös globaalien hotspotien (satamien) avulla muodostaa verkostoja  vieraiden alueiden alistamiseksi esimerkiksi etupiiristrategiaa noudatellen.

Syytä etupiirien uudelleen nousuun 2010-2020 lähtien voidaan etsiä myös vanhan maailman sitoumusten purkautumisesta, joka johtuu mm. seuraavista tosiasioista: Donald Trumpin johdolla Yhdysvallat on tavoittelemassa uusimperialistista maailmanjärjestystä, jossa se on valinnut alistamispyrkimystensä kohteeksi Grönlannin ja  Panaman. Ukrainan sota on  hidastanut vaatimallaan huomiolla etenemistä näiden alueiden  haltuunotossa.

Venäjä jatkaa putinilaisen maailmanjärjestyksen luomista, jos sille vain annetaan liekaa. Ei liene syytä epäillä, etteikö myös Trump halua muodostaa oman etupiirinsä, josta ensimmäinen merkki olisi huumekaupan tukahduttamisen nimissä tehtävä Venezuelan miehittäminen. Tietysti se varaus on jätettävä, että Trumpin seuraaja voi kääntää kurssin johonkin järkevämpään suuntaan. Käytettiinpä näistä moniselitteisistä kuvioista nimeä maailmanjärjestys tai etupiirit, varsinainen päämäärä on imperialistisen politiikan avulla oman edun tavoittelu.

Varsinainen tyrmäys tapahtui kuitenkin vanhan mantereen  (Euroopan) ja uuden mantereen (Amerikka) ajautuessa poikkiteloin keskenään tuoreeltaan. Samalla entiset liittolaiset näyttävät  ajautuneen omiin vastakkaisiin leireihin. Yhdysvallat ja Venäjä ovat hakeutuneet toistensa yhteyteen yhteisten kaupallisten näkökohtien vuoksi. Poliittisen hinnan maksavat muut valtiot, kuten USA:n vanhat eurooppalaiset yhteistyökumppanit. Epäpyhä allianssi USA - Venäjä  pelaa nyt  yhteen tavalla, joka ei kylmän sodan aikana olisi tullut  kuuloonkaan.

Yhdysvallat on pyrkinyt ennenkuulumattomalla tavalla irtisanoutumaan Euroopan puolustamisesta. Erimielisyydet näyttävät vieläkin laajemmilta, sillä näkemyserot koskevat myös Naton toiminnan rahoittamista, maahanmuuttoa, tullipolitiikkaa ja mahdollisesti monia muitakin kysymyksiä. Sanalla sanoen Yhdysvaltoihin ei voi enää luottaa.

Uutta jakautumista tapahtuu myös liberaalien demokratioiden kesken niiden ajautuessa pahoihin yhteistoiminta- ja resurssiongelmiin. Itä-Eurooppaan syntyi autoritaarisesti johdettuja maita, vaikka mahtava Neuvostoliitto oli poistunut takapirun asemasta. Ne halusivat parlamentin enemmistöpäätöksillä kehittää itse autoritaarista hallintoa kyllästyttyään liberaalin demokratian monimutkaiseen päätöksentekoon.

Ideologisesti eri maat ja maiden osa-alueet tuntevat  eriasteisesti sielujen sympatiaa nationalistista hallintoa kohtaan. Yhdysvallat hajottaa mielipideilmastoastoa Euroopassa antaessaan tuen kansallismielisille puolueille.

Tietä tulevaan – vaikkakin ristiriitaisin muotoiluin - viitoittaa Yhdysvaltain tuore turvallisuusstrategia, jossa edellä kuvatut  trendit vahvistuvat tai siten luovat hämmentävän kuvan tulevasta. Euroopan on nyt vihdoin löydettävä yhteinen sävel tai sitten edettävä enemmistöpäätöksin.

Yhdysvallat  - Trumpin suulla – julistaa strategiassa Euroopan tuomiopäivää. Poissaolollaan strategiasta loistaa vanha Venäjän uhka, mutta tuskin se n takia, että se olisi menettänyt ajankohtaisuutta, vaan sen takia, että globaalit palikat järjestäytyvät uudella tavalla. Hämmentävää on se, että Yhdysvallat asettaa itsensä Venäjän ja Euroopan väliin välittäjätahoksi. Missä on huoli eurooppalaisten jäämisestä yksin Venäjää vastaan?

Euroopalla on paljon murheita. Päällimmäisenä on aikaikkunan kapeutuminen: ehtiikö Euroopan puolustus kattamaan aukon, jonka Yhdysvaltain vetäytyminen Euroopan puolustamisesta aiheuttaa ja ennen kuin Venäjä vahvistuu ja rohkaistuu kohdistamaan sotilaallisia toimia Eurooppaa vastaan.

Etupiirit ovat omiaan jouduttamaan maailman pirstoutumista toisilleen vihamielisiin leireihin           Elämme maailmanlaajuisen modernin olemassaolon murroksessa, jonka seestymisestä ei näy merkkejä. Tässä on eurooppalaisilla paljon turvallisuuspoliittista  pohdittavaa eksistentiaaliseksi haasteeksi saakka.

Valtapolitiikan ja etupiirien paluu

 

Olen elänyt kaksi kolmasosaa elämästäni kansainvälisten etupiirien maailmassa, vaikka tuota käsitettä ei esimerkiksi koulukirjoissa viljelty ainakaan vielä1960-luvulla. Mikä on etupiiri? Etupiirin määritteitä on lukuisia. Kysymys voisi olla esimerkiksi seuraavanlaisesta rajauksesta: etupiiri on kansainvälisessä politiikassa maantieteellinen alue, johon vieraalla valtiolla on poliittista, taloudellista tai sotilaallista määräysvaltaa tai johon se haluaisi saada tällaista määräysvaltaa.

Etupiirien määritettä voidaan soveltaa esimerkiksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin ja vuorovaikutukseen toisen maailmansodan jälkeen. Sodan voittajavaltioihin kuuluvana Neuvostoliitto halusi varmistaa valtansa sitomalla sen länsirajalla olevat valtiot eriasteisesti määräysvaltaansa. Suomen osalta ei voida puhua määräysvallasta vaan sopimuspohjaisesta sitomisesta. Kun valvontakomissio oli poistunut 1940-luvun lopulla maastamme, Neuvostoliitto pyrki rajoittaman poliittista liikkumavaraamme painostuksen ja tietenkin YYA-sopimuksen avulla, vaikka Stalin sanoikin,  hyväntahtoisesti ikään kuin mainoslauseena, että YYA-sopimus oli ”Paasikiven diktaatti!”

Neuvostoliitto oli päättänyt sodan lopulla, että Suomea ei sovjetisoida ulkopuolisen painostuksen keinoin, vaan ainoastaan, jos Suomi itse päättää niin. Itse asiassa Stalin arvosti suomalaisten taistelua maansa suvereniteetin puolesta. Neuvostoliitto halusi ensi sijassa kaupan kehittyvän molempia osapuolia hyödyttävällä tavalla. 1950-luvun puolessa välissä sidettä Suomea kohtaan höllättiin, mutta neuvostojohdossa vallitsi erimielisyys, kuinka tiukalle side voitiin kiristää.

Tilanne muuttui ahdistavaksi, kun jouduttiin monista eri syistä torjumaan venäläisten painostus, kuten yöpakkasten 1958 ja noottikriisin 1961 yhteydessä. Neuvostoliitto pyrki sitomaan Suomen tiukemmin otteeseensa erityisesti 1970-luvulla. Venäläiset saivat väärän kuvan, että Suomi oli vallankumouksellisessa tilassa.  Neuvostoliiton suurlähetystön voimahahmojen välisessä taistelussa voiton peri niiden kanta, jotka kannattivat jatkamista entisellä rauhanomaisen rinnakkainelon linjalla.

Neuvostoliiton johdossa oli kuitenkin henkilöitä, jotka halusivat palata asiaan vielä 1980-luvulla. Erityisesti sotilaat olivat tiukemman otteen kannalla vaatien YYA-sopimuksen soveltamista yhteisten sotaharjoitusten muodossa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, kun etenkin Suomen puolustusvoimien johto asettui  vankasti Suomen suvereniteetin säilyttämisen kannalle.

Kun tänä päivänä kuulee esim. puheissa lausuttavan  käsityksiä, että Suomen suvereniteetti meni YYA-sopimuksen solmimisen myötä, niin väitän, että niin ei tapahtunut, vaikka Suomen puoueettomuutta esim. presidentti Kekkosen aikaan horjutettiin jossain määrin. Suomen sotilaallisen puolustuksen takeeksi asettui erityisesti puolustusvoimien komentaja Lauri Sutela alaisineen, joka tyrmäsi venäläisten kutsuhuudot aina saunakeskusteluja myöten. Erityisesti venäläisiä kiinnosti yhteistyössä puolustettava Neuvostoliiton luoteisraja

Ehkä suvereniteetin menetystä haluttiin korostaa suomettumisesta johtuvana ikävänä ilmiönä. Uusi aika 1990-luvulta alkaen pyrki häivyttämään suomettumisen ikävän kuvan jopa ylemmyydentuntoisesti Venäjään suhtautuen.

Kansainvälisen poliittisen tilanteen muutokset 1980-luvun lopulla katkaisivat suomettumisen kauden ja vapauttivat Suomen jo vakiintuneen tuntuiselta YYA-linjalta, joka sanottiinkin irti 1990-luvun vaihteessa Suomen toimiessa aloitteellisesti. YYA-sopimus korvattiin rutiininomaisella yhteistyösopimuksella. Myös Pariisin rauhansopimuksen (1947) velvoitteista luovuttiin milteipä omin päin. Tapahtumien vyöry riistäytyi niiden tahojen käsistä, jotka olisivat tehneet muutoksen järjestäytyneesti.

Suomi siirtyi sujuvasti vähäisellä, jollei olemattomalla kitkalla osaksi etupiiritöntä historian vaihetta, jota ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Tuo ajanjakso, jolloin etupiirit tuntuivat väistyvän kansainvälisen politiikan sanastosta, kesti vain 1990-luvun puolesta välistä 2010-luvun puoleen väliin. Vaikea sanoa tarkasti, koska nyt ollaan uuden aikakauden kynnyksellä. Tätä kirjoitettaessa asiat ovat osin jo  muuttuneet toiseen suuntaan tapahtuviksi…. olemme palaamassa etupiirien maailmaan, halusimmepa tai emme. Tulevien tapahtumien arviointi tuntuu haastavalta, koska siirtymä on kesken.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Mutta palataanpa takaisin Itä-Euroopan kohtaloihin heti toisen maailmansodan jälkeen. Itä-Euroopan maat joutuivat Suomesta poikkeavalle tielle.  Miehittämisen seurauksena ne joutuivat sodan voittajan, Neuvostoliiton etupiiriin suvereniteettinsa menettäneinä. Tätä vaihetta kesti 1940-luvun lopulta 1990-luvun vaihteeseen, jolloin ne saavuttivat aidon itsemääräämisoikeuden sosialismista vapautumisen seurauksena. Raskas etupiirivaihe jäi taakse ja elämä näytti lännestä käsin etenevän odotettuun suuntaan. Sitten tapahtui jotain outoa: saavutettu länsimainen liberalismi ei sellaisenaan kelvannutkaan kurimuksesta vapautumisen seurauksena, vaan siirtymä jatkui osassa Itä-Eurooppaa kohti autoritarismia. Muutos tapahtui vapaiden vaalien tuloksena. Liberaali demokratia ei kelvannutkaan sellaisenaan, vaan sitä tulkittiin läntisitä maista  jyrkästikin poikkeavalla tavalla.  Näytti siltä, että esim. Puola, Unkari, Tsekki ja Slovakia halusivat palata omaehtoiseen, itse valittuun, illiberaaliin  autoritaariseen järjestelmään, jolla korvattiin vanha etupiirien maailma.

 

Nürnbergin haamut muistoissamme

 

Kävin katsomassa juuri elokuvateattereihin tulleen amerikkalaisen elokuvan ”Nuremberg” . Seuraavassa esittämäni blogiteksti ei ole ensisijaisesti elokuva-arvostelu, vaan historiassa todella tapahtuneen ja elokuvassa esitetyn ”todellisuuden” vertailu. Elokuva on rakennettu Hermann Göringin persoonan ja hänen vastaparinsa, oikeudenkäynnin psykiatrin olemuksen ympärille. He ovat siis elokuvan keskushahmoja. Göringin pyylevä, hyväntuulinen olemus muodostui eräänlaiseksi symboliksi hänelle itselleen ja miksei koko Saksalle – tietenkin Hitlerin ohella. Hitlerin kanssa tasavertaiseksi hänestä ei kuitenkaan ollut, vaan hän tunnusti, että ”jalkani rupesivat tutisemaan heti, kun tulin lähelle Hitleriä”.

Epäilemättä elokuvaa on työstetty huipputuote mielessä. Ensimmäinen seikka, joka tuli mieleen oli, miksi elokuva on julkaistu juuri nyt. Syy näyttää selvältä. Yhtymäkohtia tähän  päivään on riittämiin, kun uusia fasistisia yhteisöjä syntyy tulvimalla. Fasismista myös keskustellaan laajalti poliittisessa ympäristössä uutena vaarana. Elokuvan yksi pääviesteistä on, että fasismi eri muodoissaan ei ole kadonnut mihinkään, vaan tekee paluun keskuuteemme  aina tietyin välein.

Elokuvassa hahmotetaan myös natseja osana aivan normaalia perhe-elämää, joka on tähän saakka ollut eräänlainen tabu. Fasismi ja natsismi on haluttu toisaalta nähdä perustellusti osana pahan olemusta. Tosi asiassa natsi-Saksa pyrki luomaan eräänlaisen hyvinvointiyhteiskunnan Saksan malliin. Kaikki muu, mikä liitettiin  natsismiin vuosien varrella, ajoi tinkimiseen rauhanajan tavoitteista sodan hyväksi.

Elokuvan henkilöt ovat todellisia aikoinaan eläneitä ihmisiä. Keskushenkilöiksi kohoavat Hermann Göringin (erinomainen Russell Crowe) ohella eräät muut elokuvamaailman tähdistöön kuuluvat näyttelijät, kuten korkeimman oikeuden tuomaria, Robert Jacksonia näyttelevä Michael Shannon, natsien mielentilatutkimuksista vastannut psykiatri Douglas Kelley  (Rami Malek) ja hänen avustajansa Howie Triest (Leo Woodall). Elokuvan, joka on saanut hyviä arvosteluja, on ohjannut James Vanderbilt.

Välillä tuntuu, että Göringistä luodaan sympaattisempi kuva kuin millainen hän todellisuudessa oli. Yleensä Göring kuvataan historian lähteissä epärehelliseksi, ylimieliseksi, irstaaksi, itserakkaaksi, ylemmyydentuntoiseksi ja nautinnonhaluiseksi ihmiseksi, jonka moraali ei kestä lähempää  tarkastelua.

Elokuva muodostuu psykiatrin ja Göringin väliseksi henkien mittelöksi, jossa jossain välissä on ei kenenkään maa.  Elokuvasta on pyritty muodostamaan kiehtova välienselvittely, eräänlainen vivahteikkaiden ihmissuhteiden kaleidoskooppi, jossa Göring – tulkintani mukaan - pyrkii löytämään pehmeitä kohtia psykiatrin ystävyyden pitävyydestä, saadakseen henkilökohtaista etua oikeudenkäyntiä varten. Psykiatri ikään kuin joutuu altavastaajaksi ja leikkii siitä huolimatta vaaran momentilla pahan ja hyvän tilapäisessä liitossa. Suoraviivaiset tuomiokoneiston edustajat eivät katsoneet tätä peliä hyvällä.

Elokuva perustuu Jack El-Hain romaaniin ”The Nazi and The Psychiatrist”, joka kertoo edellä mainitusta psykiatri Kelleysta, jonka itsepintainen taistelu selvyyden saamiseksi natsijohtajien  psyykkeestä johti lopulta Kelleyn itsemurhaan 1950-luvulla, kun hän ei saanut sodan jälkeen ajatuksilleen muiden tukea. Kirjaa en ole lukenut ja totuutta en tiedä, joten jää epäselväksi, kuinka pitkälle ovela ja itsevarma Göring saattoi tosiasiassa johdatella tai vedättää psykiatria.

On selvää, että tällaisen elokuvan luonne on paljolti riippuvainen siitä, mitä näkökulmia natsismissa ja sen keskeisissä hahmoissa korostetaan.  Elokuvassa asetetaan kaksi natsia, vahva Hermann Göring ja heikko Julius Streicher toisiaan vastaan. Streicher, testien mukaan älykkyydeltään keskinkertainen, ihminen kuvataan säälittäväksi surkimukseksi, jonka avulla halutaan ehkä kuvata natsieliitin ylivoimaa alempaan keskiluokkaan.

Jäin kaipaamaan syvemmälle luotaavaa analyysia natsijohtajien henkilökirjosta. Göring ei enää sodan viimeisinä vuosina ollut sellainen voimahahmo,  joksi häntä elokuvassa kuvataan,  ja joksi liittoutuneet häntä luulivat, vaan rappeutunut ja sivuun vetäytynyt pudokas natsijohdossa. Göring ja hänen johtamansa ilmavoimat eivät kyenneet estämään Saksan kaupunkien pommittamista sodan jälkipuoliskolla: ” jos liittoutuneet pääsevät pommittamaan Saksan kaupunkeja, voitte sanoa minua mülleriksi”. Göring maksoi tästä kalliin hinnan. Historioitsijat ovat kyseenalaistaneet hänen rankinginsa Hitlerin kakkosmiehenä.

Elokuvassa Hermann Göringin avulla korostettiin paitsi natsijohtajien älyä, niin samalla myös   rakastavan perheenisän ja rakastettavan ihmisen roolia, tai niin kuin joku olisi voinut sanoa, hyvyyttä. Olivatko elokuvan natsit siis aivan kuin ketä tahansa saksalaisen elämäntavan tulkkeja? Itse olen pohtinut älyn ja viisauden erottavia tekijöitä natsijohdon tapauksessa ja laajemminkin. Julius Streicher ei tässä tarkastelussa anna kuvaa keskiverrosta natsijohtajasta. Tämä kävi ilmi älykkyystesteissä, jotka tehtiin parille kymmenelle natsille Nürnbergissä. Johtavat natsit (noin 20) osoittautuivat testeissä selvästi keskivertoa älykkäämmiksi, jotkut huippuälykkäiksi, kuten Göring (äo 138), Himmler (arvioitu äo), Hollannin valtakunnankomissaari Arthur Seyss-Inquart  (äo 141!), suuramiraali Eric Raeder (äo 134), valtionpankin pääjohtaja Hjalmar Schacht (äo 143!). Myös Hess ja Ribbentrop - monesti historiassa aliarvioituina - olivat melko korkealla älyn hierarkiassa. Keskiarvotulos natsijohtajilla liikkui 130:n  molemmin puolin.

Äly ja julmuus eivät ole mitenkään toisiaan poissulkevia asioita, kuten Hollannin valtakunnankomissaarin Seyss-Inquartin tapauksessa voidaan osoittaa. Tämä nero kuvataan poikkeuksellisen raa`aksi ja julmaksi. Voitaisiinko sanoa, että korkea älykkyys ilman korkean moraalin ja viisauden lahjan säätelevää vaikutusta, saattaa synkeimmillään johtaa  katastrofaaliseen  pahuuteen?

 Itse olisin kaivannut pohdintaa tai analyysia toisaalta korkean älyn ja toisaalta viisauden ja korkean/alhaisen  moraalin  keskinäisistä riippuvuuksista, vai olivatko ne sittenkin riittävän selkeästi esillä elokuvassa?

Hermann Göring, joka lähes ainoana syytettynä puolusteli tekojaan analyyttisesti, paljasti viimeisellä huudahduksellaan, ”Heil Hitler”, että mikään asenteessa tai mielipiteessä ei ollut muuttunut.

Göringiä ei ehditty teloittaa. Hän puraisi viime hetkellä syanidikapselia, jonka oli salakuljetuttanut  vankilaan.

::::::::::::::::::::::::::::

Elokuva jäi hämmentämään mieltä, vaikka se ei tuonut juuri uutta natsi-Saksan viimeisten  vaiheiden raadollisuuteen. Ehkä siinä kuvattiin vielä kerran keskitysleirikauheuksia tavalla,  joita amerikkalainen suuri yleisö - luotaan työntäen -  ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin.