Kävin katsomassa juuri elokuvateattereihin tulleen amerikkalaisen elokuvan ”Nuremberg” . Seuraavassa esittämäni blogiteksti ei ole ensisijaisesti elokuva-arvostelu, vaan historiassa todella tapahtuneen ja elokuvassa esitetyn ”todellisuuden” vertailu. Elokuva on rakennettu Hermann Göringin persoonan ja hänen vastaparinsa, oikeudenkäynnin psykiatrin olemuksen ympärille. He ovat siis elokuvan keskushahmoja. Göringin pyylevä, hyväntuulinen olemus muodostui eräänlaiseksi symboliksi hänelle itselleen ja miksei koko Saksalle – tietenkin Hitlerin ohella. Hitlerin kanssa tasavertaiseksi hänestä ei kuitenkaan ollut, vaan hän tunnusti, että ”jalkani rupesivat tutisemaan heti, kun tulin lähelle Hitleriä”.
Epäilemättä elokuvaa on työstetty huipputuote mielessä.
Ensimmäinen seikka, joka tuli mieleen oli, miksi elokuva on julkaistu juuri nyt.
Syy näyttää selvältä. Yhtymäkohtia tähän
päivään on riittämiin, kun uusia fasistisia yhteisöjä syntyy tulvimalla.
Fasismista myös keskustellaan laajalti poliittisessa ympäristössä uutena
vaarana. Elokuvan yksi pääviesteistä on, että fasismi eri muodoissaan ei ole
kadonnut mihinkään, vaan tekee paluun keskuuteemme aina tietyin välein.
Elokuvassa hahmotetaan myös natseja osana aivan normaalia
perhe-elämää, joka on tähän saakka ollut eräänlainen tabu. Fasismi ja natsismi
on haluttu toisaalta nähdä perustellusti osana pahan olemusta. Tosi asiassa
natsi-Saksa pyrki luomaan eräänlaisen hyvinvointiyhteiskunnan Saksan malliin. Kaikki
muu, mikä liitettiin natsismiin vuosien
varrella, ajoi tinkimiseen rauhanajan tavoitteista sodan hyväksi.
Elokuvan henkilöt ovat todellisia aikoinaan eläneitä
ihmisiä. Keskushenkilöiksi kohoavat Hermann Göringin (erinomainen Russell Crowe)
ohella eräät muut elokuvamaailman tähdistöön kuuluvat näyttelijät, kuten
korkeimman oikeuden tuomaria, Robert Jacksonia näyttelevä Michael Shannon,
natsien mielentilatutkimuksista vastannut psykiatri Douglas Kelley (Rami Malek) ja hänen avustajansa Howie
Triest (Leo Woodall). Elokuvan, joka on saanut hyviä arvosteluja, on ohjannut
James Vanderbilt.
Välillä tuntuu, että Göringistä luodaan sympaattisempi kuva kuin
millainen hän todellisuudessa oli. Yleensä Göring kuvataan historian lähteissä epärehelliseksi,
ylimieliseksi, irstaaksi, itserakkaaksi, ylemmyydentuntoiseksi ja nautinnonhaluiseksi
ihmiseksi, jonka moraali ei kestä lähempää
tarkastelua.
Elokuva muodostuu psykiatrin ja Göringin väliseksi henkien mittelöksi,
jossa jossain välissä on ei kenenkään maa.
Elokuvasta on pyritty muodostamaan kiehtova välienselvittely,
eräänlainen vivahteikkaiden ihmissuhteiden kaleidoskooppi, jossa Göring –
tulkintani mukaan - pyrkii löytämään pehmeitä kohtia psykiatrin ystävyyden
pitävyydestä, saadakseen henkilökohtaista etua oikeudenkäyntiä varten.
Psykiatri ikään kuin joutuu altavastaajaksi ja leikkii siitä huolimatta vaaran
momentilla pahan ja hyvän tilapäisessä liitossa. Suoraviivaiset tuomiokoneiston
edustajat eivät katsoneet tätä peliä hyvällä.
Elokuva perustuu Jack El-Hain romaaniin ”The Nazi and The
Psychiatrist”, joka kertoo edellä mainitusta psykiatri Kelleysta, jonka itsepintainen
taistelu selvyyden saamiseksi natsijohtajien psyykkeestä johti lopulta Kelleyn itsemurhaan
1950-luvulla, kun hän ei saanut sodan jälkeen ajatuksilleen muiden tukea. Kirjaa
en ole lukenut ja totuutta en tiedä, joten jää epäselväksi, kuinka pitkälle ovela
ja itsevarma Göring saattoi tosiasiassa johdatella tai vedättää psykiatria.
On selvää, että tällaisen elokuvan luonne on paljolti riippuvainen
siitä, mitä näkökulmia natsismissa ja sen keskeisissä hahmoissa korostetaan. Elokuvassa asetetaan kaksi natsia, vahva Hermann
Göring ja heikko Julius Streicher toisiaan vastaan. Streicher, testien mukaan älykkyydeltään
keskinkertainen, ihminen kuvataan säälittäväksi surkimukseksi, jonka avulla
halutaan ehkä kuvata natsieliitin ylivoimaa alempaan keskiluokkaan.
Jäin kaipaamaan syvemmälle luotaavaa analyysia natsijohtajien
henkilökirjosta. Göring ei enää sodan viimeisinä vuosina ollut sellainen
voimahahmo, joksi häntä elokuvassa kuvataan, ja joksi liittoutuneet häntä luulivat, vaan
rappeutunut ja sivuun vetäytynyt pudokas natsijohdossa. Göring ja hänen
johtamansa ilmavoimat eivät kyenneet estämään Saksan kaupunkien pommittamista
sodan jälkipuoliskolla: ” jos liittoutuneet pääsevät pommittamaan Saksan
kaupunkeja, voitte sanoa minua mülleriksi”. Göring maksoi tästä kalliin hinnan.
Historioitsijat ovat kyseenalaistaneet hänen rankinginsa Hitlerin
kakkosmiehenä.
Elokuvassa Hermann Göringin avulla korostettiin paitsi natsijohtajien
älyä, niin samalla myös rakastavan perheenisän
ja rakastettavan ihmisen roolia, tai niin kuin joku olisi voinut sanoa,
hyvyyttä. Olivatko elokuvan natsit siis aivan kuin ketä tahansa saksalaisen
elämäntavan tulkkeja? Itse olen pohtinut älyn ja viisauden erottavia tekijöitä
natsijohdon tapauksessa ja laajemminkin. Julius Streicher ei tässä tarkastelussa
anna kuvaa keskiverrosta natsijohtajasta. Tämä kävi ilmi älykkyystesteissä,
jotka tehtiin parille kymmenelle natsille Nürnbergissä. Johtavat natsit (noin
20) osoittautuivat testeissä selvästi keskivertoa älykkäämmiksi, jotkut huippuälykkäiksi,
kuten Göring (äo 138), Himmler (arvioitu äo), Hollannin valtakunnankomissaari
Arthur Seyss-Inquart (äo 141!), suuramiraali
Eric Raeder (äo 134), valtionpankin pääjohtaja Hjalmar Schacht (äo 143!). Myös
Hess ja Ribbentrop - monesti historiassa aliarvioituina - olivat melko korkealla
älyn hierarkiassa. Keskiarvotulos natsijohtajilla liikkui 130:n molemmin puolin.
Äly ja julmuus eivät ole mitenkään toisiaan poissulkevia asioita,
kuten Hollannin valtakunnankomissaarin Seyss-Inquartin tapauksessa voidaan osoittaa.
Tämä nero kuvataan poikkeuksellisen raa`aksi ja julmaksi. Voitaisiinko sanoa,
että korkea älykkyys ilman korkean moraalin ja viisauden lahjan säätelevää
vaikutusta, saattaa synkeimmillään johtaa
katastrofaaliseen pahuuteen?
Itse olisin kaivannut
pohdintaa tai analyysia toisaalta korkean älyn ja toisaalta viisauden ja korkean/alhaisen moraalin keskinäisistä riippuvuuksista, vai olivatko ne
sittenkin riittävän selkeästi esillä elokuvassa?
Hermann Göring, joka lähes ainoana syytettynä puolusteli tekojaan
analyyttisesti, paljasti viimeisellä huudahduksellaan, ”Heil Hitler”, että
mikään asenteessa tai mielipiteessä ei ollut muuttunut.
Göringiä ei ehditty teloittaa. Hän puraisi viime hetkellä syanidikapselia,
jonka oli salakuljetuttanut vankilaan.
::::::::::::::::::::::::::::
Elokuva jäi hämmentämään mieltä, vaikka se ei tuonut juuri uutta
natsi-Saksan viimeisten vaiheiden raadollisuuteen.
Ehkä siinä kuvattiin vielä kerran keskitysleirikauheuksia tavalla, joita amerikkalainen suuri yleisö - luotaan
työntäen - ei ollut nähnyt pitkiin
aikoihin.
