Lukion historianopetus muuttuu

Todettakoon aluksi, että olen ”vanhan koulun” (1960-luku) kasvatti. Tarkoitan nyt koulua, joka yleissivistävässä mielessä opetti vähän kaikkea tai kaikesta jotakin. Ainakin kuvittelin luoneeni kohtalaisen yleissivistyksen pohjan tämän vanhan hyvän koulun aikana. Vasta myöhemmin lukion jälkeen erikoistuttiin ammattiin johtaviin opintoihin tai syvennettiin yleissivistystä jollakin tai joillakin aloilla. Tietenkin oli myös ammattikouluvaihtoehto.

Paljon on aikaa kulunut noista päivistä.

Sain idean tähän kirjoitukseeni Hesarin artikkelista ”Lukio astuu uuteen aikaan” (7.11.2019), jossa esiteltiin lukioiden uuden opetussuunnitelman periaatteita, jotka otetaan käyttöön paikallisesti elokuussa 2021. On suoraan myönnettävä, etten ole seurannut kovin tarkkaan opetussuunnitelmaan tehtyjä muutoksia kuluneiden vuosikymmenien aikana, mutta en todellakaan kaipaa aikaa, jolloin päntättiin, mitä tapahtui Thermopylain solassa 2500 vuotta sitten.

Keskityn ohessa historianopetukseen.

Kirjoitin koulun historianopetuksesta edellisen kerran 22.12.2013 otsakkeella ”Miksi lukion historia on tärkeä aine?”. Silloin totesin mm. seuraavaa: ”Mielestäni historian opetuksen keskeisenä tavoitteena tulisi olla nykypäivän ymmärtäminen historian avulla. On mielenkiintoista löytää/pohtia/ymmärtää tapahtumien A, B, C ja D syy- ja seuraussuhteita. Historia ei varsinaisesti opeta (tai jos opettaa, niin opettaa joko oikein tai väärin), mutta se muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi oppia.”

Huomaan, että oma ajatukseni historian merkityksestä ja historian opetuksesta on muuttunut tai ainakin tarkentunut kuluneiden kuuden vuoden aikana. Lukion opetussuunnitelman perusteet 2020-luvun vaihteessa tuntuvat juuri tähän aikaan ympättynä perustelluilta.

En puutu tässä oppimääriin (opintojaksoihin), jotka on määritetty opsin perusteissa, vaan keskityn oppisisältöihin perustana Hesarin haastatteleman apulaisrehtori Risto Sarvilinnan määritykset.

Nyt tavoitteena ovat laajemmat kokonaisuudet, ja ”pyritään näkemään entistä paremmin asioiden väliset yhteydet ja linjat”. Oikein! Tämä vastannee omaa kuuden vuoden takaista linjaustani (”A,B,C,D”).

Toinen tärkeä periaate kuuluu näin: ”Tätä nykyä halutaan korostaa ymmärrystä ja analyyttista otetta. Etenkin historia mielletään joskus aikajanalla olevien faktojen opetteluksi. Siitä halutaan pois. Samalla halutaan tuoda historiaan tulkintaa sekä menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuhelua.

Tässä tullaan ydinkysymykseen, ”ymmärtämiseen”. Viittaan tässä Hannah Arendtiin, jonka uran ja elämän avainlauseita oli ”haluan ymmärtää”. Hän halusi ymmärtää, mitä natsismi syvällisimmin merkitsi ihmisille ja mitä oli totalitarismi. Arendtin ajattelun ytimessä on, että kehityskulkuja ei voida seurailla pelkästään empiirisesti ja kronologiana, vaan täytyy luoda yleisempi kehys, jonka avulla hahmotetaan ilmiön so. vaikkapa totaalisen järjestelmän luonne.

Erittäin relevantti on opsin perusteiden kohta, jossa korostetaan a) tulkintaa ja b) menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuhelua. Menneisyyttä voi peilata nykyisyyden ymmärtämisen lähtökohtana, vaikka historiasta oppimielessä ei olisikaan kysymys. Tätä korostin jo kuuden vuoden takaisessa kirjoituksessani.

Uusissa opsin perusteissa painotetaan käsitteiden oppimista, jota itsekin pidän avainasiana. Käsitteiden ymmärtäminen, josta Hesarin haastattelussa mainitaan esimerkkinä ”demokratia”, on avainasia. Lienenkö oikeassa, jos sanon, että oman yhteiskunnan käsittämisen ja sisäistämisen välineenä käsitteiden tuntemisella on arvaamattoman suuri merkitys?

:::::::::::::::::

Uuden opsin perusteiden toteuttamisen ja soveltamisen haasteena on varmaankin niiden sovittaminen ylioppilaskirjoituksiin, koska yksi tavoite näyttää olevan historian yhdistäminen muiden oppiaineiden kanssa. Ylioppilaskirjoituksissa kokeet jakautuvat edelleen oppiaineittain, jos olen oikein ymmärtänyt.

Kirjoittamieni noin 1600 blogikirjoituksen kokemuksella painottaisin kolmea asiaa: 1) Faktojen merkitystä historian kulkujen kuvaajana (ml. vuosiluvut!) nykyisten vaihtoehtoisten totuuksien ja valeuutisten aikana, 2) Historian syy- ja seuraussuhteiden tulkintaa ja sisäistämistä sekä 3) Historian prosessien syvällistä ymmärtämistä.

Vielä haluaisin painottaa, että historia ei ole siis staattista: jokainen aika kirjoittaa oman historiansa. Tämän ymmärtäminen on mielestäni tähdellistä.

Berliinin muuri – kylmän sodan symboli

YleTV1:stä tuli 4.11.2019 englantilainen dokumentti ”Berliinin muurin murtuminen”. Tuli tunne, että sehän oli vasta äsken…..mutta onhan siitä melkein ikuisuus. Monet muistikuvat vilisivät mielessäni dokumenttia katsoessani. Käytän tässä dokumenttia valikoiden ja vain tausta-aineistona.

Marraskuun 9. päivänä tulee kuluneeksi 30 vuotta muurin murtumisesta. Olen seurannut kylmän sodan ja samalla Berliinin muurin vaiheita 1960-luvun alusta saakka, ts. sen ajan, kun olen pystynyt saamaan jonkin tolkun maailman tapahtumista.

Aihe tuli tutuksi tutkimusmielessä laudaturtyöni kautta, jonka nimi oli ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Kylmä sota alkoi noin vuonna 1946, siis paljon ennen muurin pystytystä, mutta sen mureneminen yhdistetään kylmän sodan päättymiseen. Elettiin suurten mullistusten vuotta 1989. Muuri murtui äkkiä, melkein vahingossa, kun itäsaksalainen poliitikko Günter Schabowski lehdistötilaisuudessa tuli sanoneeksi, että ”muuri avataan heti”. Tilanne riistäytyi virkamiesten ja poliitikkojen käsistä ja äkkiä ihmiset olivat repimässä paloja muurista muistoesineiksi.

Noista muurin palasista tuli mieleen oma vierailuni Berliinissä kylmän sodan avainpaikoilla vuonna 2012. Blogikirjoituksessa ”Historia jatkuu Checkpoint Charliella” kirjoitin tuolloin tuntemuksia minulle niin mielenpainuneista asioista: ”……Vihdoin odottamattomassa paikassa keskellä Berliinin vilkasliikenteisintä kauppakatua Friedrichstrassea tulee vastaan etsimäni kohde Checkpoint Charlie -rajatarkastusasema tai pikemminkin sen jäljennös. Se on nakkikioskin kokoinen asema kylmän sodan päiviltä. Sen edessä on hiekkasäkkejä kerroksittain kuin silloin ennen. Kaksi sen ajan sotilaiksi puettua miestä otattaa kuvia turisteilla - tietenkin rahaa vastaan. Kaikkialla on pikkuputiikkeja myyden muurin palasia ja Ich bin ein berliner -Kennedy-paitoja. Tämä on aivan liian otollinen paikka, jotta rihkamakauppiaat olisivat voineet välttää aluetta…. Ja tietenkin lähettyvillä on Haus Am Checkpoint Charlie -museo.”

Ja vielä:

”Mielikuvitus loihtii esille vuoden 1961 lokakuun, jolloin Neuvostoliitto yritti estää rajanylityspaikoilla sovitun vapaan valvonnan (valvontavapaus Yhdysvaltojen , Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton sektoreilla). Kuuluisassa valokuvassa Yhdysvaltain panssarit ovat Checkpoint Charliella ja muutamien kymmenien metrien päässä seisovat Neuvostoliiton panssarit. Lopulta muutaman päivän ajan tihenevä jännitys laukeaa ja neuvostopanssarit vetäytyvät sivukadulle. Kylmän sodan yksi kuumimmista vaiheista on ohi”.

Ja vielä:

”Kuinka lähellä oli kolmas maailmansota Berliinissä 1961? Kuinka lähellä oli kolmas maailmansota Kuuba kriisin hektisimmillä hetkillä vuotta myöhemmin? Vastauksia ei ole, on vain spekulaatioita. Nikita Hrustsovin impulsiivinen käytös ei ollut omiaan herättämään luottamusta, että maailmanrauha olisi ollut varmoissa käsissä. Mutta ehkä kysymys oli vain sapelinkalistelusta, jolla pyrittiin osoittamaan oma voima. Viime kädessä sotaa ei kuitenkaan haluttu, vaikka Herman Kahn tuolloin laskeskelikin, että ydinsodassa voi olla voittaja. Sellaiseen ei jaksettu uskoa - onneksi.”

::::::::::::::::::::::

Mistä kaikki oikein alkoi? Alun perin sodan jälkeen Saksan alueella oli neljä (USA, Neuvostoliitto, Englanti, Ranska) miehitysvyöhykettä. Länsivaltojen miehitysvyöhykkeistä muodostettiin Saksan liittotasavalta eli Länsi-Saksa vuonna 1949. Vastaavasti Neuvostoliiton miehitysalueelle muodostetiin DDR eli Itä-Saksa. Lännen korkeampi elintaso, länsisaksalainen talousihme ja vapaus (musiikkia ja tukkamuotia myöten) houkuttelivat itäsaksalaisia länteen niin, että 1960-luvun alussa 2,7 miljoonaa itäsaksalaista oli muuttanut Liittotasavaltaan. Koko Itä-Saksan elinvoima työläisineen oli valumassa rautaesiripun toiselle puolelle. Itä-Saksan puoluejohto sai Neuvostoliiton vihdoin suostumaan kaipaamansa muurin rakentamiseen Berliinin keskelle (Neuvostoliitolle muuri oli tappio, sillä se kuvitteli sosialistisen järjestelmän etevämmyyden pystyvän torjumaan muuttoliikkeen). Muuri (aluksi itse asiassa piikilanka-aita) pystytettiin yhdessä yössä 13.8.1961, niinpä aamulla ei päässyt länteen eikä itään. Monet itäsaksalaiset, jotka kävivät päivittäin lännessä töissä tyrmistyivät yhtäkkistä ratkaisua.

Piikkilanka-aita kiersi koko läntisen Berliinin alueen, 155 kilomerin matkan. Kysymys ei ollut Berliinin halkaisevan esteen osalta pelkästä muurista vaan järjestelmästä, jonka muodostivat moninkertaiset fyysiset ja elektroniset esteet ja valvontalaitteet. Muuria vartioi 7000 itäsaksalaista sotilasta.

Alkoi suurimittainen pako länteen muurista huolimatta. Pakoon käytettiin kaikkia inhimillisen mielikuvituksen keinoja kuumailmapalloista tunneleiden rakentamiseen neljä metriä korkean muurin alitse. Minulle em. englantilaisen dokumentin välityksellä tuli uutena tietona, että tunneleita oli lopulta peräti 75 kappaletta, joista 25 kautta tehtiin onnistuneita pakoja. Pakoa yrittäneistä 140 surmattiin paetessaan.

Itä-Saksan valtiojohto pystytti erään maailmanhistorian systemaattisimmista ja laajimmista urkintajärjestelmistä. DDR:n valtiollinen turvallisuuselin Stasi (1950-1989) piti huolta, että ihmisten kontrollointi oli kattavaa. On laskettu , että jokaista 6,5 itäsaksalaista kohden oli Stasin urkkija. Stasin soluttautuminen kansalaisten keskelle oli yksi Itä-Saksan järjestelmän kauhistuttavimmista piirteistä. Ihmisiltä puuttui yksityisyys.

:::::::::::::::::::::

Kaiken jälkeen, mitkä ovat entisten itäsaksalaisten tuntemukset? Englantilaisdokumentissa ei varsinaisesti eritelty ”ostalgiaa” (Itä-Saksaa kohtaan tunnettua nostalgiaa), mutta tuotiin esille, että muurin kaatumista seurasi lama ja suurtyöttömyys. Itäsaksalaiset tuotteet eivät kelvannet lännessä. On paljon arvosteltu sitä, että integraatiota ei yhtenäisessä Saksassa – yrityksistä huolimatta - osattu hoitaa oikein. Monet itäsaksalaiset tunsivat itsensä toisen luokan kansalaisiksi. He pettyivät ”wesseihin”. Joku dokumentissa haastateltu entinen itäsaksalainen jopa sanoi, että lännen mielestä muurin murtumisessa oli kysymys vapautumisesta, mutta hänen itsensä mielestä kysymys oli lännen ”aluevaltauksesta”. Tästä on toki pitkä matka siihen ahdistukseen, mitä monet itäsaksalaiset tunsivat DDR:n olemassa olon aikana.

Ja tuskinpa kukaan odotti, että Saksan itäisen osan olosuhteet johtaisivat natsiterrorin puhkeamiseen sanokaamme vaikkapa Dresdenissä.

Monet entiset itäsaksalaiset ovat etsineet asiakirjoja Berliinissä sijaitsevasta järjettömän suuresta Tilastokeskuksen arkistosta peläten niiden sisältävän itseään kompromettoivaa aineistoa. Kysymys on puolen elämän, ehkä jopa koko elämän kirjautumisesta vainoharhaisessa tarkoituksessa laadittuihin arkistoihin.

Ei ole epäilystäkään, etteikö joidenkin pettyneiden mielestä DDR:n suojattu turvallisuus (!) ole nyt kaipauksen kohteena: ”kaikki” oli järjestetty kehdosta hautaan. Valhetta? Osittain kyllä, mutta jotain pysähtynyttä vakautta oli, jota muistellaan kaiholla.

Osa ostalgiasta on fyysisiin seikkoihin (autoihin!) kohdistuvaa muistelua: halutaan elää ja olla ”kuin silloin ennen”, mutta suurin osa tästä on melko naiivia palaamista vanhoihin ajan myötä kaunistuneisiin muistikuviin.

On tärkeää käydä läpi Berliinin muurin historiaa tilanteessa, jossa muureja tai aitoja rakennetaan tämän päivän maailmassa melkeinpä mihin vain, milloin Amerikkaan, milloin Eurooppaan. Asiat, joiden on ajateltu jääneen menneisyyteen tulevat esille yllättävissä yhteyksissä. Aidat ovat fyysisiä, mutta niitä synnyttävät henkiset ja ideologiset muurit.

Oliko muurin murtuminen historiallisessa mielessä niin suuri asia kuin on annettu ymmärtää? Odotukset liberaalin demokratian ”lopullisesta” voitosta ovat osoittautuneet paikkansa pitämättömiksi. Valtapolitiikka jyllää edelleen aivan kuten kylmän sodan aikana ja saa minut epäilemään nykyisin niin tiukasti ihmisten mielissä olevan Berliinin muurin historiallisen merkityksen kestävyyttä. Haalistuuko muurin symboliarvo?

Tarvitaanko presidenttiä?

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön mielestä presidentin toimikausien pituutta voitaisiin lyhentää, kertoo Salon Seudun Sanomat 2.11.2019. Presidentin mielestä Suomessa käytössä oleva kuuden vuoden toimikausi on poikkeuksellisen pitkä. Maksimi toimikausien määrä on kaksi kertaa kuusi vuotta. Niinistö pitää parempana kolme kertaa neljää vuotta tai kaksi kertaa viittä vuotta.

Suomea voitaisiin verrata vaikkapa Ranskaan, jossa presidentin toimikausi oli ennen vuotta 2000 seitsemän vuotta, sen jälkeen viisi vuotta. Peräkkäisiä kausia voi olla kaksi. Yhdysvalloissa neljän vuoden presidenttikaudet ovat aiheuttaneet jatkuvasti käytävän vaalikampanjan, joka tuo levottoman elementin politiikan harjoittamiseen ja osaltaan kyllästymisen koko politiikkaan. Lisäksi äänestysprosentti on jäänyt alhaiseksi - monista eri syistä - mutta politiikan mutapaini on yksi syy.

Jos yleensä jokin elin, sanokaamme eduskunta valitaan neljäksi vuodeksi (europarlamentti viideksi vuodeksi), niin eikö silloin kuudeksi vuodeksi valittu presidentti luo vakautta? Tästäkään syystä en lähtisi muuttamaan presidentin toimikausien pituutta.

Ihmisiä vaivaa ainakin osin vaaliväsymys: on paikallisvaaleja, parlamenttivaaleja ja valtionpäämiesvaaleja. Tiheämpi presidentinvaalien järjestäminen on omiaan - vähäiseltä osaltaan - aiheuttamaan kyllästymistä vaaleihin. Nykyisellä vaalikausitiheydellä presidentinvaalien äänestysprosentti on säilynyt korkeana.

Meillä on onneksi viimeisten 40 vuoden aikana siirrytty normaaliparlamentarismiin siinäkin mielessä, että eduskunta ja hallitus istuvat koko vaalikauden. Meillä on kyllä näyttöä vuoden pituisista hallituskausista kymmenien vuosien ajalta. Hyvin moni oli iloinen, kun siitä ”käytännöstä” päästiin eroon. Netin sykkivä lyhytjänteisyys ei ole onneksi vielä tarttunut hallituskausien pituuteen.

Presidentin virkakausien rajoituksia (kaksi) tuskin kukaan asettaa kyseenalaiseksi. Autoritaarinen vallankäyttö lisääntyy väistämättä kausien moninkertaistuessa, vaikka presidentin valinta näennäisesti olisikin demokraattinen.

Pohdiskeluun tulisi liittää myös presidentin valtaoikeuksien mahdolliset tarkistukset. Monet kansalaiset haluaisivat, että tulisi joku, joka ”määräisi kaapin paikan”. En ole jäänyt kaipaamaan tällaista vaihtoehtoa. Yhtä kaikki pohdiskelua voi harrastaa lämpimikseen, mutta presidentti-instituutio on sen verran kiveen hakattu, että muuttaminen aivan vähäisistä syistä ei tunnu mielekkäältä.

Toisaalta on monia, joiden mielestä koko presidentti-instituutio on turha. Tätä mieltä, ovat varsinkin ne, joiden mielestä kansanvalta ei tarvitse toteutuakseen ”päällekatsojaa” eikä presidentin viran seremoniallista puolta. Jos katsotaan viime presidenttien kansansuosiota gallupien näyttämänä ja äänestysprosentteja vaaleissa, niin tälle ajatukselle löytynee vain vähän kannattajia.

Silti moni kannattaa presidentin tehtävien jakamista eduskunnalle ja hallitukselle periaatteellisista syistä: katsotaan, että kansanvalta saa siitä aidosti buustia. Toisaalta ulkopolitiikan johdon säilyminen nykyisellään on omiaan pitämään presidentin tehtävän päivänpolitiikan kamppailujen ulkopuolella.

On myös niitä, jotka haluavat presidentti-instituutioon sisälle rakennetun vakauden avulla tasoittaa poliittista kuohuntaa ja estää suoranaista riitelyä, jota nykyisen someviestinnän aikana muutoinkin on tarpeettoman paljon.

Presidentti-instituutio perustuu osaltaan kunkin istuvan presidentin hankkimaan arvostukseen. Esimerkiksi Niinistön gallupluvut ovat niin kovat, että presidentti-instituution arvostus säilyy saavutetun luottamuksen mukana korkealla tasolla. Kriitikot ovat hyvin vähissä. Presidentin kallisarvoisena tehtävänä on pyrkimys säilyä kaikkien suomalaisten presidenttinä. Vastaavasti presidentin tehtävänä on yleisellä tasolla yksituumaisuuden tukeminen, mutta ei tuomarointi poliitikkojen välillä. Päivän politiikan jatkuva kommentointi heikentää presidentin arvovaltaa. On vaikeaa ymmärtää, miten Donald Trumpin improvisoidut twiitit nostaisivat presidentti-instituution arvoa.

Autoritaariset hallinnot ovat viime aikoina haastaneet liberaalit demokratiat. Mikä on demokratian vastaveto? Lyhentää presidenttikausien kestoa? Vai pitäytyä kuudessa vuodessa, jos kerran ihmiset hakevat vakaata ja vahvaa presidenttiä? En näkisi tästäkään näkökulmasta erityisen suurta tarvetta muuttaa presidentin toimikausien pituutta.

Venäläinen älymystö turhautuu

Kirjailija ja kääntäjä Jukka Mallinen on kirjoittanut Kanava-lehden numeroon 7/2019 mielenkiintoisen artikkelin ”Venäjän moraali viimeisellä rannalla”, jossa tarkastellaan Venäjän älymystön turhautumista nyky-Venäjään.

Mallinen käsittelee tapahtunutta kehitystä toki hyvin pienen otoksen avulla, jossa pääosan saa runoilija ja filologi Olga Sedakovan mielipiteet, mutta taustalta löytyvät muiden muassa Leo Tolstoi ja Andrei Saharov. Valistunut eurooppalainen näkemys kajastelee venäläisen intelligentsijan odotuksissa. Mallinen tuskin tarkoittaa läheskään koko venäläistä nykyälymystöä, mutta voisin itse kuvitella, että suuri osa ajattelevasta sivistyneistöstä on pettynyt Putinin Venäjään. Erityisesti vulgääri eri kansalaispiirejä läpäisevä ”lännen vastainen hurmos” on ollut älymystölle järkytys.

Mallinen toteaa, että ”suurimman pettymyksen on tuottanut itse kansa”. Sedakovan mukaan sekin on selkeämpää, että kansa ja valta ovat eri puolella, mutta nyt näyttää siltä, että ”valta ja kansa ovat (samassa) militaristisessa hysteriassa”. Tästä osoituksena Stalin nauttii tällä hetkellä korkeaa kannatusta mielipidetiedusteluissa. Kansa, jolla ei ole demokraattisia perinteitä, on johdon ohjauksessa ja johtoa taas ohjaavat kansalliset tunteet, jotka se projisoi kansalaisiin. Moraaliset ongelmanasettelut ohitetaan tunneperäisillä hokemilla.

Sedakovan mukaan mitään ei tunnusteta lopullisesti pahaksi. Näin mahdollistuu pahalla pelaaminen: voidaan ”jeesustella” loputtomiin hyvän ja pahan osuudella. Äärimmillään vallitsee käsitys, että ”hyvää voi tehdä vain pahan avulla”. Tällä ajattelulla voidaan oikeuttaa melkein mikä tahansa johdon toimenpide. Voidaan siis uskotella, että vastemielisinkin miehitys on hyvää tarkoittava toimenpide, jota miehityksen kohde – ”harhaanjohdettu uhri” – ei ole oikein oivaltanut. Tätä voisi sanoa yhdeksi suurvalta-ajattelua ohjaavaksi ”hyväntahtoisen” mielikuvituksen irvikuvaksi. Ajattelun juuria voidaan etsiä Neuvostoliiton hajoamisesta, mutta yhtä lailla Venäjän tuhatvuotisesta historiasta.

Yhteiskunnallisen totuuden sanelee se, jolla on voima ja valta. Vaikka todellinen totuus tiedettäisiinkin (tai sen olemassaolo ainakin aavisteltaisiin), sen ei anneta häiritä isosaappaisen sanelemaa ”vaihtoehtoista totuutta”, joka pitää kovimmassakin paikassa.

Asia voidaan ilmaista toisellakin tavalla: Joseph Brodskyn mukaan ”venäläiset pakenevat vastuutaan uhriutumiseen”. Kun asioita ei saada toimimaan halutulla tavalla, siirretään vastuu jollekin ulkopuoliselle (esimerkiksi jollekin kansainväliselle taholle), joka syyllistetään tapahtuneeseen pahaan.

Jos korkea moraali tai sen tavoittelu sivuutetaan, voidaan aina vedota kansakunnan/valtion erityisyyteen tai ainutlaatuisuuteen, jolla pyhitetään arveluttavatkin teot. Tämä tosin ei ole mikään venäläinen erityispiirre. Olen kirjoittanut aiemmin amerikkalaisesta ”ekseptionalismista”, amerikkalaisesta ainutlaatuisuudesta, jolla on haluttu todistaa oman kansakunnan ehdoton poikkeavuus muista kansoista. Amerikkalainen Arthur Goldwag on kirjoittanut kirjan ”The New Hate”, jossa hän käsittelee kansakunnan ainutlaatuisuutta (tai että osa kansakunnan eliitistä kokee edustavansa ainutlaatuista kansakuntaa). Lainaan tässä omaa blogikirjoitustani ”Ainoa laatuaan – vihapuheiden jäljillä” (16.4.2013): ”Mistä ekseptionalismi koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäinkäpertyneisyydestä ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken ulkomaisen uhkaavuutena. Miksi maailman mahtavimman kansakunnan ihmiset pelkäävät tällä tavoin?”

Eikö toinen suurvalta – Venäjä – osoita juuri näitä samoja oireita? Molemmissa tapauksissa älymystön edustaja ihmettelee, miten kansakunta osoittaa heikkoutensa tällä tavalla. Onko kysymys lopulta halusta taistella kansakunnan yhtenäisyyden puolesta, joka koko ajan osoittaa fyysisiä tai henkisiä hajoamisen merkkejä?

Mallisen artikkelissa viitataan Financial Timesissa olleeseen Vladimir Putinin haastatteluun, jossa Putin toteaa, että Venäjä on ortodoksinen maa eikä se voi lähteä yhteiselle tielle uskonnolliset kiinnikkeet katkaisseen ja liberalismin takia mätänevän lännen kanssa. Tässä Putin tulee viitanneeksi venäläiseen ylemmyydentunteeseen, venäläiseen ekseptionalismiin. Tässä Putin ei tarkoita, että Venäjä olisi järjestänyt asiansa muita paremmin vaan sitä, että venäläiset ovat ”Jumalan valittu kansa”.

Yhden näkemyksen mukaan ortodoksia on korvannut kommunismin. Kommunismin kaatuminen merkitsi tyhjiön syntyä, jonka sijalle tuli patataantumuksellinen ortodoksinen ideologia. Samalla hylättiin kirkko: kirkossa ei juurikaan käydä.

Sedakova hylkää kansallisen ainutlaatuisuuden käsitteen. Hän haluaisi venäläisyyttä muistettavan sen kulttuurin saavutusten johdosta eikä rajoittuneen kansallisen omahyväisyyden johdosta. Venäläinen intellektuaalinen perintö on säilyttämisen ja kehittämisen arvoinen asia. Voimanäyttöihin turvautuessaan Venäjä on geopoliittinen uhka.

Kokemuslähtöisyys osana historian tutkimusta

Niin & Näin -aikakauslehdessä nro 101/kesä 2/2019 oli mielenkiintoinen Laika Nevalaisen artikkeli ”Kokemusten julkituomisen seuraukset” kokemuksen merkityksestä historiantutkimuksessa. Käsitteellä ”kokemus” halutaan luoda ero yleiseen tapaan (diskurssi) tutkia historiaa. Yksi tapa verrata näitä kahta lähestymistapaa on puhua ulkoisesta kokemuksesta ja sisäisestä kokemuksesta historian kirjoittamisen yhteydessä. Sisäinen kokemus ei merkitse diskurssin hylkäämistä.

Niin & Näin -lehden kirjoituksessa viitataan Suomen Akatemian ”Kokemuksen historian huippuyksikön” (HEX) konferenssiin Tampereella maaliskuussa 2019. Marja Jalava totesi konferenssissa, että ilman kokemusta on ”mahdotonta ymmärtää, kuinka sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet konkretisoituvat, vaikuttavat ihmisiin ja johtavat sellaiseen toimintaan, että ihmiset pyrkivät muuttamaan niitä tai mukautumaan niihin”.

Ymmärrän niin, että, jos analysoidaan vaikkapa sosiaalipalvelujen kehittymisestä vuosikymmenien varrella, kuvaa voidaan täydentää (tai suurelta osin käsitellä) asiakaskokemuksen kautta.

Tampereen konferenssissa ei niinkään keskitytty siihen, miten jokin asia on koettu, vaan siihen, minkälaisia seuraamuksia kokemuksilla ja niiden julkituomisilla on ollut. Käsitellyistä teemoista lähinnä minua oli ehkä Minna Harjulan ”eletyn hyvinvointivaltion” kokemukset tutkimuskohteena. Hyvinvointiteemasta voidaan nostaa esille kronologiaketju ”nykyhetken käsitykset - aiemmat kokemukset - tulevaisuuteen suuntautuneet odotukset”. Kohtaamisissa asiakkaiden ja viranomaisten välillä ”yksilön jokapäiväinen elämä muuttuu kansalliseksi sosiaalipolitiikaksi”.

Olen näissä blogikirjoituksissani lähestynyt tietämättäni edellä kerrottua tapaa tutkia historiaa. Historian kertomuksen lisäksi olen maininnut omakohtaisia kokemuksia käsiteltävänä olevasta ajasta. Ne ovat olleet näkemyksiä tai anekdootteja liittyen kulloiseenkin teemaan.

Kokemukset eivät ole olleet haastatteluja tai kirjoitettujen lähteiden kautta hankittuja ulkopuolisten kertomuksia, vaan omia kokemusperäisiä interventioita kuhunkin aiheeseen.

Käsitän niin, että kokemus historian tutkimuksen välineenä tuo lihaa luiden ympärille ja mahdollistaa esimerkiksi tunteiden ja ihmisten välisen kanssakäymisen välittymisen tutkimuksen käyttöön.

::::::::::::::::::::::::

Populaarikulttuuri ja -musiikki oli vielä 1960-luvulla hyvin vaisusti esillä esimerkiksi Helsingin Sanomissa. Hesari edusti kymmenien vuosien ajalta periytynyttä ajattelutapaa klassisen musiikin ylivoimaisesta asemasta. Vasta oikeastaan säveltäjä Erkki Salmenhaaran Beatlesin musiikkia valaisevat arviot toimivat ajattelubreikkinä.

Kuusikymmentäluvulla nuoret vihaiset miehet, kuten Sibelius-Akatemiassa opiskelleet Kaj Chydenius ja Henrik Otto Donner asettuivat vastustamaan klassisen musiikin ylivaltaa ja kertoivat kaikille, jotka halusivat kuulla ja kuunnella, että jokaisessa musiikin lajissa on sekä hyvää että huonoa.

Tampereen yliopiston tutkimus vuodelta 1968 kertoo minkälaiset olivat kansalaisten eri musiikinlajien tuolloiset suosikit, ja mitkä olivat vastaavat radiosoittojen määrät (? = ei tiedossa). Epäsuhta on selvä, kas tässä:

Vanha tanssimusiikki:

Pitää hyvin paljon 34 prosenttia

Radiosoiton osuus ?

Vanhat iskelmät:

Pitää hyvin paljon 40 prosenttia

Radiosoiton osuus 26 prosenttia

Popmusiikki:

Pitää hyvin paljon 10 prosenttia

Radiosoiton osuus 5 prosenttia

Moderni konserttimusiikki:

Pitää hyvin paljon 1 prosentti

Radiosoiton osuus ?

Suomalainen tango:

Pitää hyvin paljon 39 prosenttia

Radiosoiton osuus ?

Hengelliset laulut:

Pitää hyvin paljon 22 prosenttia

Radiosoiton osuus 2 prosenttia

Klassinen musiikki:

Pitää hyvin paljon 9 prosenttia

Radiosoiton osuus 33 prosenttia

Taulukko – vaikka onkin epätäydellinen - kertoo, että radio (yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma) suosi rankasti ”musiikkikasvatuksellista” ajattelua klassisen musiikin kautta ja väheksyi perinteistä iskelmämusiikkia. Popmusiikki on odotetusti vähemmistömusiikkia (10 prosenttia) suosiolla mitaten, mutta sen soitto radiossa (viisi prosenttia kaikesta musiikista) oli vielä marginaalisempi.

Tänä päivänä tilanne on aivan toinen. Tilastokeskuksen elinoloselvitysten (Vapaa-ajan osallistuminen) mukaan melkein 70 prosenttia 10 vuotta täyttäneestä väestöstä kuunteli pop- ja rockmusiikkia vuonna 2017. Osa suosiosta johtuu siitä, että kuuntelijat ovat ”vanhentuneet” musiikin mukana (vuoden 1968 teinikäiset ovat nyt liki 70 vuotiaita). Pop- ja rockmusiikki on kulkenut ihmisten ikääntymisen seuralaisena tähän päivään ja kumuloitunut sukupolvien vaihtuessa: siitä on tullut valtavirtaa. Vuonna 1968 pop- ja rockmusiikki kiehtoivat lähinnä vain nuorimpia ikäluokkia. Pop ja rock olivat tuolloin vasta korkeintaan vuosikymmenen kestäneitä ilmiöitä, joten syy heikkoon kuuntelijamäärään oli ilmeinen.

Tietenkin asiaan vaikuttaa nykyisin se, että radiosoitto- ja suoratoistopalvelut tarjoavat valtavan valikoiman nimenomaan populaarimusiikkia. Tilastokeskuksen luvut kertovat senkin, että pop- ja rockmusiikin kuuntelu on viime aikoina menettäneet asemiaan rapille, hip hopille ja heavy metallille, jotka kiinnostavat lähinnä nuorimpia ikäluokkia.

:::::::::::::::::

Tämän päivän radiokanavatulva rock-musiikkitulvineen on jotain käsittämätöntä. Me jouduimme 1960-luvulla kyttäämään paria viikoittaista ohjelmaa. Markku Helismaa - suuren Reino Helismaan poika - veti englantilaisia ja amerikkalaisia top-ten ohjelmia. Ja sitten oli Kaleidoskooppi, pop-musiikin ajankohtaisohjelma. Kaleidoskooppia veti muuten yhdessä vaiheessa Teija Sopanen!

Kuusikymmentäluvun lopulla yritin kuunnella ulkomaisia radioasemia korva radiokohinassa kiinni. Radio Luxemburg oli sen ajan rock-kanava.

Kerran yritin hankkia rock-LP:n Englannista asiallisen katalogin perusteella. Levyt kun olivat hyvin edullisia Englannissa. Piti mennä pankinjohtajan puheille, jotta valuutta-asiat saataisiin kuntoon. Nöyryyttävää oli, kun pankinjohtajasetä selitti, että kyllä tämä on niin epävarmaa, ettei kannata yrittää!

Suuri hetki koitti, kun lähimmästä kaupungista sain noudetuksi tai joku muu toi Melody Makerin tai New Musical Expressin. Melkein kuin olisi ollut Lontoossa!

::::::::::::::::

Muistan hyvin Ylen ”Jatkoajan” (Ensimmäinen Late Night Show Suomen televisiossa 1967-1969) jakson, jossa Kaj Chydenius ja Henrik Otto Donner ottivat yhteen vakavan musiikin oraakkelin Joonas Kokkosen kanssa.

Henkilöasetelma kyseisessä ”Jatkoajassa” oli herkullinen, koska vastatusten olivat kahta eri ajattelutapaa edustavat tahot. Muistan vieläkin elävästi tuon ohjelman. Asetuin täysin Chydeniuksen ja Donnerin puolelle vanhaa valtaa (Kokkonen) vastaan. Tänään youtubesta katsottuna ohjelma on säilynyt hyvin aikaa vastaan. Se kuvaa tuon ajan rajoja rikkovaa henkeä oivasti. Ymmärrän nyt paremmin Kokkosen argumentit, mutta kyllä Donnerin ja Chydeniuksen perustelut olivat kestävämpiä.

Joonas Kokkonen puhui epätoivottavasta antagonismista musiikinlajien välillä antaen heti perään ymmärtää, että avantgarde tulee musiikkiin aina klassisen musiikin ja konserttimusiikin puolelta. Chydenius väitti vastaan ottaen esille rockmusiikissa silloin nousussa/käynnistymisvaiheessa olleen avantgardistisen ajattelutavan. Lisämausteen keskustelulle toi se fakta, että ainakin Henrik Otto Donner oli ollut Kokkosen oppilaana Sibelius-Akatemiassa. Sukupolvikapina!

Progressiivinen rock oli viimeinen rockin suuntaus, jota kuuntelin intensiivisesti. Emerson, Lake and Palmerin (ELP) versio Modest Mussorgskin Näyttelykuvista (Pictures At An Exhibition, 1971) on vieläkin muistettavaa musiikkia. Mutta hetkinen, eikö tämä ole juuri rajojen rikkomista, avantgardea, kun rock-yhtye otti ohjelmistoonsa klassisen musiikin teoksia?

::::::::::::::::

Onko sitten tapahtunut kehitystä musiikkilajien välisten rajojen murtamiseksi noista 60-luvun päivistä? Ajattelen niin, että tuolloin elettiin muutoksen kannalta ratkaisevaa aikaa, jota Chydenius ja Donner edustivat ja edistivät. On tapahtunut kahdenlaista kehitystä: ensinnäkin musiikin rajoja on nyt helpompi ylittää kuin 1960- ja 1970-luvulla. Toisaalta nyt annetaan eri musiikinlajien mestareille se arvo, joka heille kuuluu, eikä kategorisoida musiikkia lajien perusteella eri ”kasteihin”. Myönnetään, että ”Satumaa” on mestarillinen tango ja ”Papa Was A Rolling Stone” sinfonisen soulin mestariteos.

Kokemusperäinen historianäkökulma on yllä kuvatun kehityksen kuvaamisessa/tutkimisessa/analysoinnnissa ratkaisevassa asemassa, koska rajojen rikkominen ja lajityypin huipputeosten tunnistaminen/tunnustaminen syntyy vain meidän kuuntelijoiden, ”musiikinkokijoiden” kyvyssä ymmärtää ja vastaanottaa uusia avauksia.

Nikita Hrustsovista tuli mieleen Donald Trump…..

Yle TV1:n historiasarjassa 21.10.2019 näytettiin dokumentti Neuvostoliiton johtajasta Nikita Hrustsovista. ”Hrustsov lähikuvassa” kertoi tämän merkillisen miehen elämäkerran harppoen, mutta mielestäni melko onnistuneesti. Seurasin Hrustsovin edesottamuksia jo aikalaisen näkökulmasta 1960-luvun alusta lähtien.

Seurailen tässä kirjoituksessa vain ohjeellisesti dokumenttia ja siitä erillään vertaan lopuksi Hrustsovia Donald Trumpiin. ”Hrustsov lähikuvassa” alkoi varsinaisella spektaakkelilla, kun kuvattiin Neuvostoliiton päämiehen vierailua Yhdysvalloissa presidentti Eisenhowerin vieraana vuonna 1959. Amerikkalaiset näyttivät itsestään ”amerikkalaisimpia” puoliaan, Hollywoodia (Frank Sinatra, Marilyn Monroe jne.), maissinviljelyä, pilvenpiirtäjiä, yleensä korkeata elintasoa. Hrustsovin ärsytyskynnys nousi ja myös häntä ärsytettiin tarkoituksellisesti: haluttiin näyttää kaapin paikka.

Amerikkalaiset seurasivat herra K:ta (alkukirjain englanninkielisestä Hrustsovin nimen kirjoitusasusta) aluksi eräänlaisena kummajaisena. Samalla hän oli jotenkin pelottava hahmo. Olihan amerikkalaisille opetettu opetusfilmeissä, miten kouluissa syöksytään pulpetin alle, kun hälytyssireenit alkavat soida kommunistien ydinasehyökkäyksen käynnistyttyä.

Kasvot vakavina amerikkalaiset ottivat vastaan iloisen ja vilkuttelevan valtionpäämiehen katujen varsilla. Amerikkalaiset eivät oikein tienneet, miten tähän mieheen piti suhtautua. Varmaan koettiin kylmän sodan propagandamyllyssä tarvetta vetää matalaa profiilia: intoa ei ainakaan päällepäin sopinut näyttää.

Itse vierailu oli täynnä erilaisia välikohtauksia: puolin ja toisin käyttäydyttiin loukkaavasti, valtavat tiedotusvälineiden armeijat parveilivat herra K:n ympärillä ruokakaupassa, maatilalla, milloin missäkin.

Hrustsovista on sanottu, että hän käyttäytyi (yleensäkin) moukkamaisesti, toisaalta hän oli ovela ja taitava poliitikko, joka halutessaan varasti shown. Kun Hrustsov tunsi itsensä loukatuksi, hän unohti kaikki diplomaattiset kohteliaisuussäännöt ja iski samalla mitalla takaisin. Herra K pystyi huomattavaan verbaaliseen pisteliäisyyteen ja sai amerikkalaiset ymmälle.

Hrustsovin näytelty tai todellinen suuttumus, kun häntä ei päästetty Disneylandiin - muka turvallisuussyistä - johti kohtelun paranemiseen vierailun loppupuolella: Hrustsov pääsi vihdoin puristamaan tavallisten amerikkalaisten käsiä katujen reunamilla, mitä hän oli toivonut. Hän tuli, näki ja voitti. Amerikkalaisten epäluulot sulivat ja Hrustsov nautti tilanteesta. Jotenkin Hrustsov pystyi kääntämään olosuhteet ja tilanteet edukseen kohtaamalla isännät avoimemmin kuin epäluuloiset amerikkalaiset itse kohtasivat vieraansa.

Hrustsev oli merkillinen mies, hyvin impulsiivinen. Hän oli joko aidosti raivoissaan saamastaan kohtelusta tai sitten hyvä näyttelijä. Ehkä tämä ukrainalainen vain antoi tunteiden näkyä paljon vapautuneemmin kuin kukaan odotti. Nykyaikaisen diplomatian historiaan Hrustsov jää eräänlaisena reliikkinä kylmän sodan vainoharhaisilta päiviltä.

Hrustsov propagoi sen puolesta, että Neuvostoliitto ottaa Yhdysvallat taloudessa kiinni seitsemässä vuodessa väittäen, että ero maiden menestyksessä johtuu siitä, että Neuvostoliitto joutui lähtemään pitkältä takamatkalta kuromaan eroa umpeen.

Samantyyppinen näytelmä kuin Eisenhowerin kanssa vuonna 1959 esitettiin Wienin huippukokouksessa vuonna 1961, jossa oli tarkoitus sulattaa jää Yhdysvaltain uuden presidentin John F. Kennedyn ja Hrustsovin välillä. Aivan kuten paria vuotta aiemmin Hrustsovin Yhdysvaltain vierailulla, jännitystä lieventävät tulokset jäivät vaatimattomiksi. Mutta se ei tietenkään johtunut yksin Hrustsovista tai Kennedystä, vaan suurelta osin molempia sitovasta ”sotateollisesta kompleksista”, josta kummankin oli vaikeaa rimpuilla irti.

Minulle on jäänyt vaikutelma, että Kennedy pyrki Wienissä pitämään länsimaisittain asiat asioina. Näin ajatellen henkilöt - siis hän itse ja Hrustsev - olivat puhuvia päitä, jotka välittivät luotujen strategioiden mukaisia linjauksia, kun taas Hrustsev katsoi henkilöiden itsensä ja heidän edustamansa politiikan sulautuvan yhteen; kysymys olikin henkien taistelusta päähenkilöiden välillä. Tätä konfliktin ”henkilökohtaistamista” lännessä oli (ja on) vaikeaa tajuta. Ehkä tässä ilmenee – paitsi henkilöiden luonne-erot – niin myös autoritäärisen järjestelmän ja demokratian välinen ero. Kennedy ilmeisesti turhautui väittelyyn ja yritykset saada jotain aikaiseksi neuvottelujen aikana eivät onnistuneet, sillä Hrustsev nokitti jatkuvasti: ”jos (Kennedy) välttämättä haluaa sodan, hän saa sen” tai ”voimaan vastataan voimalla”. Hrustsov hänelle ominaiseen tyyliin kiivaili, että ”olisi parasta aloittaa sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet olisivat vielä paljon tuhoisampia”. Hrustsovin oli oltava kova, sillä arkistot ovat paljastaneet, että hänen takanaan Moskovassa oli todella kovia haukkoja.

Jos ajatellaan jälkikäteen, mitä tapahtui pian Wienin jälkeen Checkpoint Charliella Berliinissä lokakuussa 1961 ja Kuubassa lokakuussa 1962, niin näyttää siltä, että Hrustsov oli valmis viemään kriisit uhkaamalleen äärimmäiselle rajalle, mutta sitten viime hetkellä antamaan periksi.

Olkoot nämä kaksi, Hrustsovin vierailu Yhdysvalloissa 1959 ja Wienin huippukokous Hrustsovin ja Kennedyn välillä vuonna 1961 esimerkkejä Neuvostoliiton päämiehen ominaislaadusta. Häntä on vaikea verrata kehenkään valtionpäämieheen, paitsi ehkä yhteen…..nimittäin Hrustsovin koleerisuudesta tulee mieleen Donald Trump. Molemmat ovat itsekeskeisiä, moukkamaisia, helposti ärtyviä ja kunniastaan arkoja. Reagoinnissa julkisuuteen päin sanat sinkoilevat molempien suusta nopeammin kuin ajatus ehtii suodattaa sanomisia.

Käsittelen tässä Trumpia ja Hrustsovia heidän retoristen taipumustensa näkökulmasta. Heidän käyttämänsä viestinnän välineet ja väylät ovat oma tarinansa.

Aivan kuten Hrustsov Wienissä Trump vetää langat kireälle ja joutuu/pyrkii sitten antamaan periksi selviytyäkseen johonkin suuntaan kivikkoisella tiellä.

Molemmille on ominaista tietynlainen harkintakyvyn puute ja samaan aikaan (!) tarkoituksellinen oman kotiyleisön tarpeen tyydyttäminen. Nämä sekoittuvat toisiinsa niin, että ulkopuolisen on vaikeaa erottaa niitä toisistaan. Ongelmana on, että vastapuolen on hankalaa päätellä, milloin aggressiiviset puheet ovat ”tosia”, ja milloin taas osoittautuvat vain kotiyleisön tarpeisiin luoduilta iskulauseilta.

Molemmat tekevät virheitä toistuvasti, joita sitten joutuvat selittelemään. Spontaanisuudesta on paljon haittaa suurvaltojen keskinäisessä kanssakäymisessä. Nikita Hrustsovin erottaminen pääministerin ja kommunistisen puolueen pääsihteerin tehtävistä vuonna 1964 johtui hänen lukuisista väärinarvioinneistaan ja virheistään.

Molemmille tuntuu olevan ominaista tietty koleerisuuden sävyttämä pitkävihaisuus. Hrustsovin oli mahdotonta antaa anteeksi, että Eisenhowerin suunnitellun vastavierailun aattona vapunpäivänä vuonna 1960 amerikkalaisten U2-vakoilukone lensi halki Neuvostoliiton rikkoen samalla maiden johtajien välisen henkilösuhteen. Kone ammuttiin alas.

Hrustsov koki valtioiden väliset suhteet henkilökohtaisina ja samoja piirteitä on havaittavissa Donald Trumpin käytöksessä. Koettuja tai kuviteltuja henkilökohtaisia loukkauksia on vaikea sulattaa, ja ne jäävät elämään valtioiden välisiin suhteisiin. Hrustsoville ja Trumpille on ominaista huumorintajuttomuus. On näyttänyt pikemminkin siltä, että molemmat ovat tahattoman komiikan mestareita.

Molempien valtionpäämiesten itserakkaus on silmiinpistävää. Trump määrittelee itsensä autoritaaristen mallien mukaisesti muiden yläpuolella olevaksi hahmoksi. Ehkä tässä on myös miesten ero: Hrustsov oli lähtöisin köyhistä oloista, joka kiipesi ylös puoluekoneistoa Stalinin lemmikkinä. Trump on upporikas ja edennyt osittain sattumien saattelemana - ohi republikaanien ja demokraattien (!) puoluekoneistojen - vallan huipulle.

Yhteenvetona voisi todeta, että Hrustsovin ja Trumpin kaltaiset arvaamattomat, isolla egolla varustetut valtionpäämiehet ovat ongelma maailmanrauhalle.

Vuosi 1968 - viisikymmentä vuotta myöhemmin

Henrik Meinander on kirjoittanut teoksen ”Samaan aikaan”, jonka alaotsakkeena on ”Suomi ja maailma 1968” (Siltala, 2019). Teoksen nimen mukaisesti mainittua vuotta käsitellään vuorovaikutteisesti Suomen tapahtumien ja maailman tapahtumien näkökulmasta. Mutta miksi vasta nyt? Vuoden 1968 viisikymmentävuotisjuhlathan menivät juuri! Syy selviää koko kirjan ensimmäisestä lauseesta: ”Tämä kirja ilmestyy vuoden myöhässä – hullun vuoden 1968 viisikymmentävuotisjuhlaahan vietettiin näyttävissä merkeissä vuonna 2018”. No, paljastuu, että kirjan valmistuminen on viivästynyt muiden kiireiden vuoksi. Parempi myöhään….

Olen näissä blogikirjoituksissa itsekin osallistunut vuoden 1968 muisteloihin. Tosin tarkemmin ajateltuna olen pohdiskellut tapahtumia hieman väljemmän aikavälin puitteissa kuin yhden vuoden tarkkuudella. Olen käsitellyt ajanjaksoa 1960-luvun puoliväli – 1970-luvun vaihde hyvin innostuneena, olinhan nuori tai nuori aikuinen parhaassa iässä…... Ymmärrän, että vuosi 1968 houkuttelee. Sen muistelemiseen löytyy hyviä perusteluja. Sanoisin itse, että vuosi 1968 on kulminaatiopiste noiden vuosien tietyille enemmän tai vähemmän helposti tunnistettaville ilmiöille.

Tarkoitus ei ole seuraavassa referoida tai arvioida Meinanderin kirjaa luku luvulta, vaan keskittyä pohdiskelemaan ”yhdessä kirjoittajan kanssa”, miten näin tarkasti asetettu vuosi sopii siihen yhteiskunnallisten tapahtumien raamiin, jonka aikalaiset ovat sille asettaneet. Olisiko parasta puhua ennemminkin muutaman vuoden aikajänteestä vuoden 1968 molemmin puolin? Itse alta parikymppisenä nuo ajat kokeneena (ja jonkin verran tutkineena) voinen sanoa asiasta sanasen.

Suomessa kuusikymmentäluvun (nuoriso)aktivismi muodostui itse asiassa kahdesta osasta, yleisestä radikalisoitumisesta 1960-luvun lopulla ja toisaalta dogmaattisesta vaiheesta, jota symboloi voimakkaimmin taistolaisliike. Viime mainittu ei pysynyt 60-luvun kehyksessä, vaan ulotti lonkeronsa pitkälle 1970-luvulle. Kiihkeimmät vuodet olivat aivan 1970-luvun alussa, jolloin olin itse opiskelemassa.

Jottei asia vaikuttaisi liian yksioikoiselta, on syytä muistuttaa, että kuusikymmentälukua voidaan tarkastella monista muistakin tarkemmista aikamääreistä käsin. Kun Tommy Uschanov kirjoitti muutama vuosi sitten kirjan ”Hätä on tarpeen”, hän asetti erääksi historian taitekohdaksi vuoden 1965. Silloin oli kysymys aikakauden ”opmististen odotusten” kulminaatiopisteen hakemisesta. Itse olen eräässä blogikirjoituksessa pyrkinyt löytämään rock-musiikin historian tärkeimmän vuoden ja päätynyt vuoteen 1967…. No, nämä ovat aivan hajapohdiskeluja, mutta totta toinen puoli: jotain sellaista tuossa ajassa oli, että se saa ihmiset pohtimaan ajankohdan merkitystä historian saatossa. Eikä kysymys ole pelkästään siitä, että aikaa kultaa menneisyyden.

Suomessa kuusikymmentäluvun vallankumousta voidaan käsitellä useiden ajan virran leikkauspisteiden kautta: ”Sadankomitea” (sodanvastaisuus, pasifismi) perustettiin vuonna 1963, ”Yhdistys 9” (naisasialiike) vuonna 1966, ”Marraskuun liike” (sosiaalipoliittinen liike) vuonna 1967. Vaikka itse liikkeet olivat pieniä niiden yhteiskunnallinen vaikutus ulottui pitkälle. Liioin muutosten vuodet eivät päättyneet vuoteen 1968, vaan jatkuivat tuon vuoden jälkeen.

Myös Meinander pohtii, millaisen jälkikaiun vuosi 1968 jätti. Hän viittaa erityisesti opiskelijaliikkeen radikalisoitumiseen, jota muisteltiin reilu vuosi sitten nostalgisessa hengessä. Silloin vaikuttaneet henkilöt ovat nyt ”vuoden 1968 veteraaneja” tai edustavat ”vuoden 1968 sukupolvea”. Juhlavuotena järjestettiin seminaareja ja muisteltiin monilla eri tavoin tuon vuoden ”vallankumouksia”. Meinander mainitsee erikseen Vietnamin sotaa käsittelevän dokumenttisarjan ”The Vietnam War”, joka tuo lihaa noiden vuosien ympärille. Olen itse eritellyt tuon sarjan näissä blogikirjoituksissani jakso jaksolta.

Yksi Vietnamin sodan kulminaatiopisteistä oli vuosi 1968 Tet-hyökkäyksineen. Vietnamin sota taas toimi katalysaattorina – sotaa vastustavien aktivistien kautta - monille hullun vuoden kansalais- ja opiskelijaliikkeille. Mielenkiintoinen on teoria, jonka mukaan kylmän sodan jännitteet on johdettavissa paljolti suurvaltojen sisäpolitiikasta (”sotilasliittojen sisäpolitiikasta”), josta ne aggressiokertoimen avulla projisoitiin ulkosuhteiden jännitteisiin.

Niin, sota voisi olla yksi aikakausia yhdistävistä tunnusmerkeistä viimeisen 80 vuoden aikana. Aikanaan sanottiin, etteivät vuoden 1968 sukupolven nuoret (siis se etujoukko, joka tuolloin radikalisoitui) osannut antaa tunnustusta talvi- ja jatkosodan veteraaneille. Heillä oli oma kaiken kyseenalaistava ”sotansa”, jolla he halusivat mullistaa maan ja maailman. He olivat isänmurhaajia. Nyt taas jotkut nykyisestä nuorten aikuisten sukupolvesta näkevät aiheelliseksi vähätellä vuoden 1968 sukupolvikokemusta: ”se nyt on sitä iänikuista vanhojen märehtimistä, jolle ei löydy edes faktoihin perustuvaa oikeutusta”. Syytökset ovat kohdistuneet myös noiden aikojen äärivasemmistoliikkeen dogmatismin ehdottomuuteen.

Tietenkin jännitteitä oli sukupolvien välillä. Ne syntyivät iänikuisiksi koettujen talvi- ja jatkosodan sotajuttujen ympärille. Se oli kuitenkin täysin ymmärrettävää, kun vähintään kaksi sodan kokenutta miestä tapasi toisensa 60-luvulla. Muistan tämän aivan hyvin omasta kokemuksestani isäni tavatessa vanhoja ”jermuja”. Meinander huomauttaa, että sota-aikoja muistelevan ”Kansa taisteli” -lehden levikki oli juuri vuonna 1968 korkeimmillaan. Luin lehteä itsekin, enkä mitenkään noiden aikojen sankaritekoja vähätellen, vaikka mielestäni kuuluinkin vanhojen tottumusten kyseenalaistajiin.

On oleellista pitää mielessä, että uuden radikalismin omaksuminen konkreettisesti koski vain pientä osaa kansakunnasta. Kouluaikaisen Savitaipaleen kirkonkylällä vallitsi ”kirkonkylämentaliteetti”, joka merkitsi hyvinkin ohutta kiinnittymistä ajan ilmiöihin. Poikkeuksiakin toki oli. Ei voida puhua varsinaisesta polarisoituneesta ristiriidasta suuren hiljaisen enemmistön ja ”edistyksen etujoukon” kanssa, mutta näkemyseroja oli.

:::::::::::::::::

Vuodella 1968 on ollut pitkäkestoisia vaikutuksia. Monet niistä, jotka olivat vuoden 1968 etujoukkoa ovat vaikuttaneet vuosikymmenien ajan Suomen yhteiskuntaelämässä aivan kuten on tapahtunut muuallakin läntisessä maailmassa.

Monet uudistukset – kuten peruskoululaki 1968 – ovat vuosikymmenen tai vuosikymmenien uudistuksia, kuten Meinanderkin toteaa. On selvää, että etujoukkojen monet ei-lakiin sidotut radikaalit muutokset suodattuvat ihmisten ajatuksiin viiveellä, mutta suodattuvat kuitenkin. Meinander toteaa, että ”välittömiä seurauksia tavallisesti yliarvioidaan ja pitkäaikaisvaikutuksia aliarvioidaan”.

Jos pitäisi kuvailla yhdellä sanalla noiden aikojen henkeä, on se mielestäni optimismi. Odotus oli korkealla tasolla: elintason korottamisen sijasta piti puhua ylevästi elämänlaadun parantamisesta. Mutta miten siinä kävikään?