Niin, siitä on nyt kulunut melkein tarkalleen 50 vuotta, kun ämyreistä tuli täysillä Beatlesien juuri ilmestynyt versio Twist and Shoutista (toki se oli albumilla jo aiemmin samana vuonna, mutta siitä en tiennyt mitään) . Vaikka olinkin saanut rautalankakasteen, oli tämä kappale jotain ennenkuulumatonta: ”Come on and work it on out!” Mennään täysillä! Olin myyty.
Beatles ei tosin ollut koskaan ykkössuosikkini pop-musiikkikategoriassa. Senpä takia kuvittelen pystyväni kohtuullisen objektiivisesti ja realistisesti asettamaan heidät oikealle paikalleen rock-musiikin (tai pop-musiikin kuten 1960-luvulla sanottiin) historiassa. He ovat joka tapauksessa mielestäni suurinta, mitä populaarimusiikista on tullut lainkaan väheksymättä esimerkiksi Elvis Presleyn merkitystä.
Mikä oli Beatlesin läpimurron salaisuus? Voidaan aina pohtia, mikä on sattumaa tai onnea ja mikä suunnatonta lahjakkuutta. Jos ilmestyt oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, kaikki ovet avautuvat. Tapahtunutta voi selittää, mutta lopullinen totuus jää hämärän peittoon.
Beatlesin kohdalla määrittelisin muutamia keskeisiä asioita, jotka nostivat heidät muiden yläpuolelle. Yrittäjiähän riitti. Kilpailua ei puuttunut edes Liverpoolin soittokellareista.
Englannissa ja Liverpoolissa oli vielä 1950-luvulla aika ankeaa. Sodasta oli toki toivuttu, mutta leivän sai tienata otsansa hiessä. Siihen Beatlesitkin (tai silloin oikeammin The Quarrymen) saivat tottua. Elettiin vuosia 1957-1958.
Klubikeikoista edettiin Hampurin vaiheen kautta levytysstudioon vuonna 1962. Hampurin kausi oli ryhmälle luultavasti aivan välttämätön, jotta he hitsautuivat yhteen. Soittotaito kehittyi älyttömissä 7 tunnin pituisissa jokailtaisissa soittokeikoissa. Lahjakkuutta oli vaikka muille jakaa, mutta suuri osa oli heidän kohdallaan raakaa työtä.
Beatlesien menestyksen kannalta oli tärkeää, että he etenivät rock and roll -klassikoiden kautta omaan tuotantoon kohtuullisen nopeassa aikataulussa. Ryhmä sai otteen busineksesta lähes täysin omin voimin säveltämällä ja sanoittamalla itse kappaleensa. Ensimmäisissä levytyksissä EMIn George Martinin osuus oli ilmeisen vähäinen. Myöhemmin hänestä tuli korvaamaton, eräänlainen viides beatle.
Useimmat Beatlesien kappaleet olivat John Lennonin ja Paul McCartneyn säveltämiä ja sanoittamia kolmen minuutin neronleimauksia. Vaikka onkin käynyt ilmi, että pääosa kappaleista oli jommankumman erikseen tekemiä, ei heidän keskinäistä vuorovaikutuksen ja kilvoittelun hedelmällisyyttä voi kukaan kiistää.
Luonnehtisin McCartneyta huippumusikaaliseksi, mutta ehkä hieman sovinnaiseksi säveltäjäksi ja sanoittajaksi, jonka ominaislaatua kuvaa parhaiten yksinkertainen, uskomattoman kaunis ”And I Love Her”. Ilman Lennonin hajamielistä epäsovinnaisuutta ja verbaalista taituruutta heidän musiikissaan ei olisi ollut tarvittavaa särmää ja poikkeuksellisuutta . Lennonia ilmentävät parhaiten ehkä kappaleet ”I Am the Walroos” ja ”Strawberry Fields Forever”.
Beatlesien toimivuuden kannalta oli tärkeää, että yhtyeen roolitus oli kunnossa. Ehkä kuitenkin George Harrisonin hiljainen alistuminen esti hänen potentiaalinsa esiintulon täysimääräisesti.
TV:n merkitystä ei voida aliarvioida. Juuri tuolloin TV, joka sinänsä oli jo vakiintunut viihdeväline, löi massiivisesti läpi. Katsojia saattoi olla lähes 20 miljoonaa yhdellä ohjelmalla. TV:ssä hiteiksi muodostuivat julkkiksia irvailevat ohjelmat. Sensaatioita haluttiin ja niitä saatiin. Ei John Profumo-Christine Keeler -skandaali olisi voinut olla mahdollinen ennen kuin juuri tuolloin: yläluokan yksityiselämän skandaalit oli sitä ennen totuttu pitämään yksityisinä. Ei kukaan tiennyt Harold McMillanin ja Hugh Gaitskellin syrjähypyistä ja avio-ongelmista aikanaan. Juuri tähän TV-julkisuuden saumaan Beatlesit osuivat.
Ne avainhenkilöt, joita Beatleseilla oli ympärillään, eivät olleet mitään tähtiä. Itse asiassa heidän nousunsa tapahtui Beatlesien myötä ja suurella avulla. Tarkoitan nyt tuottaja George Martinia, joka oli EMIllä huumorilevyjen tuottaja ja manageri Brian Epsteinia, joka oli liverpoolilainen levykauppias ja musiikkientusiasti. Koskaan ei voida sanoa tarkalleen kuinka merkittävä heidän panoksensa oli. Ehkä kemiat vain synkkasivat yhteen ja heistä tuli osa Beatlesien menestystarinaa ja osin menestystarinan luojia.
Epstein oli se, joka pani epäsiistin farkkuyhtyeen pukeutumaan pikkutakkiin ja suoriin housuihin. Tämän päivän näkökulmasta se tuntuu kornilta, mutta tuossa ajassa pääsy parempiin kammareihin ja esiintymissaleihin edellytti asiallista pukeutumista. Beatlesien tunnusmerkki monille olivat hiukset ja jee jee (eikä bändi monille muuta merkinnytkään). Koulussa minä muiden mukana sain kokea, miltä tuntuu kun luokanvalvojaopettaja kävi nöyryyttävästi vetämässä niskavilloista, moittien samalla hiuksien pituutta. Mutta beatleilla hiuksetkin olivat siistit.
Beatlesien suosio muuttui beatlemaniaksi Englannissa 1963 syksyllä. Ei ollut mitenkään itsestään selvää, että he läpäisisivät muut kulttuurit. Mutta niin vain kävi. He löivät läpi Ranskassa ja Ruotsissa välittömästi. Mutta sitten tuli vastaan iso haaste, Yhdysvallat. Niin monet olivat epäonnistuneet, otetaan vaikka esimerkiksi Cliff Richard. Mutta beatleilta tämäkin valtaus onnistui ja muuriin tulleesta reiästä vyöryi läpi varsinainen britti-invaasio.
On ehkä hiukan vaikeaa ymmärtää, miten tärkeää läpimurto Yhdysvalloissa oli. Minusta se oli Beatlesien uran virstanpylväistä se kaikkein tärkein: jos olet Yhdysvalloissa kova, olet sitä missä muualla tahansa, jopa silloisessa itäblokissa. Läpimurto USA:ssa ei tapahtunut itsestään, vaan sille luotiin perusta huikealla markkinoinnilla, että jotain ennenkuulumatonta on tulossa: The Beatles Are Coming! Tässä Brian Epstein näytti kykynsä. Amerikkalaiseksi läpimurtohitiksi valikoitui ”I Wanna Hold Your Hand”. Täsmälleen oikea valinta.
Amerikkalaiset lehtimiehet suhtautuivat kyynisen aggressiivisesti beatleihin: ”milloin kuplanne puhkeaa?” Beatlesit (kaikki heistä) vastasivat juuri oikealla tavalla eli antoivat samalla mitalla takaisin. Kun Ringolta kysyttiin mielimusiikista, hän ilmoitti pitävänsä Beethovenista, ”varsinkin hänen runoistaan”. Myös Ed Sullivan suhtautui ambivalentisti Beatleseihin. Kuitenkin Ed Sullivan show sai kaikkien aikojen ennätyskatsomon, 73 miljoonaa katselijaa, kun Beatlesit esiintyivät showssa (ensimmäinen show 9.2.1964), eivät kerran, vaan peräti kolme kertaa perättäin. Heti perään Beatles valtasi viisi ensimmäistä sijaa Billboardin Hot 100-listalla. Sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut, eikä ole tapahtunut sen jälkeenkään. Eikä tule tapahtumaankaan. Beatlemania valtasi Amerikan totaalisesti.
Tietenkin tuli ylilyöntejäkin. Lennon ilmoitti 1966 USA:n konserttikiertueen yhteydessä, että he olivat suositumpia kuin Jeesus (mikä piti varmaan paikkansa). Sen jälkeen raamattuvyöhykkeellä paloivat Beatlesien levyt…. Mutta lopulta kiertueen kaikkein suurimmat yleisömenestykset saavutettiin juuri syvässä etelässä.
Beatlesien menestyksen yksi kulmakivistä oli heidän omaperäinen huumorinsa, joka ilmeni heti uran alkuvaiheessa 1964-1965 sanavalmiutena esimerkiksi haastattelutilanteissa. Siihen aikaan oli tapana, että vastattiin kiltisti kiltin haastattelijasedän kysymyksiin. John Lennonin kuiva englantilainen huumori ja ironinen tyyli purivat yleisöön. Kun Lennon ja kumppanit esiintyivät Lontoossa marraskuussa 1963 kuningattarelle, kuningataräidille ja muulle yleisölle, ja Lennon lohkaisi ikimuistettavasti, että ”halvemmilla paikoilla olijat voivat läpyttää käsiään, ja te muut voitte helisyttää korujanne”, voidaan sanoa, että jokin herkkä raja rikkoutui. Elettiin juuri oikeaa aikaa ja oikeaa hetkeä, että tämä saattoi mennä läpi. Saman koki pääministeri Harold Wilson kohdatessaan täysin epäkunnioittavat popparit TV-katsojien silmien edessä. Hän oli heille vain vanha kamu, ”Harold”. Sopivaisuuden rajoille viritetty rima väpätti kannattimillaan.
Ringo Starrin osuutta voidaan väheksyä, mutta luultavasti hänen mimiikkansa yhtyneenä hauskoihin lausahduksiin oli yksi kivijalka menestykselle. Kyllä hän oli jotain muuta kuin yhtyeen maskotti. Jos katsoo youtubesta Ringo Starrin esiintymistä jossain latenight-showssa esimerkiksi 1990- tai 2000-luvulla, näkee hänen luontaisen kykynsä hauskuuttaa ja tuottaa iloa kanssaihmisille.
Swinging London olisi varmaan syntynyt vuoden 1965 vaiheilla ilman Beatlesiakin, mutta ilman muuta Beatles oli tekemässä siitä suurta. Historia voi osoittaa, että Berliinillä ja Pariisilla on ollut omat mahtihetkensä populaarivirtausten mekkana. Juuri tuolloin se oli Englanti ja Lontoo.
Harold Wilsonin uuden modernin Englannin piti nostaa britit uuteen kukoistukseen imperiumin viimeisten jätteiden sortuessa. Beatlesit olivat osa tätä nousua. Vain taivas tuntui olevan rajana. Ja kuitenkin parin kolmen vuoden päästä oltiin talouden syvissä hetteiköissä……. Swinging London oli erillinen ilmiö, mutta kuitenkin osa Beatlesien uraa eteenpäin vievistä ilmiöistä. Eri asia on sitten, että kyynikot ovat todenneet, että Swinging London koski lopulta aika pientä osaa lontoolaisista (muodin luojat, taiteilijat, valokuvaajat, pop-muusikot, eksentrikot ym.).
Beatlesien ura eteni tulevina vuosina uusiin ulottuvuuksiin. Kuusikymmentäluvun jälkipuolisko oli heidän huikeaa menestystään: elokuvat, muoti, taide (LP-levyjen kansikuvataide!) , kirja (John Lennon: ”Lennon panee omiaan”), uraauurtavat musiikkivideot, musiikin laajeneminen psykedeliaan huumausainekokeiluineen, intialaisvaikutteet, Sergeant Pepper-albumi (kaikkien aikojen paras rock-albumi) jne. Populaarimusiikki ei ollut entisellään Beatlesien käsittelyn jäljiltä. Kaikki päättyy aikanaan. Lopun tuskaisa, riitelevä vaihe levymyynnin samaan aikaan noustessa ennennäkemättömiin lukemiin oli pikemminkin odotettavissa kuin yllättävää…
Beatlesin suuruus perustuu paitsi konkreettisiin asioihin, niin johonkin sellaiseen, mitä ei voi määrittää, ja jos yrittää, hajoaa määritelmä käsiin. Tuota aikaa ja Beatlesia on vaikea irrottaa toisistaan. Tätä ennenkuulumatonta ilmiötä ei voi olla liittämättä siihen elintason ja elämänlaadun nousuun ja tulevan odotukseen, mikä tuolloin vallitsi. Kuvittelin itsekin tuolloin naivisti kaiken tulevan olevan edistystä ja kehitystä. Kylmän sodan ja ydinsodan uhkan varjossakin optimismi oli tuon ajan sisäänrakennettu johtotähti. Tapahtui paljon uusia asioita; tuntui, että irtauduttiin lopullisesti vanhasta maailmasta. Kuviteltuako? Ehkä, mutta Beatles oli osa kaikkea tuota ihanien odotusten ja pettymysten maailmaa.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti