”Mieletön elokuu” on Taru Mäkelän ohjaama ja Raija Talvion käsikirjoittama Helsingin Nuorisofestivaalien aikaan (1962) sijoittuva komedia. Jossain arvostelussa sanottiin, että elokuva on kepeydessään höyhenen kevyt. Se on totta. Elokuva suhtautuu menneisyyteen vähemmän ryppyotsaisesti fiktiota ja todellisia tapahtumia sumeilematta keskenään sekoittaen.
Historiaa on simuloitu elokuvissa maailman sivu. Usein ne ovat olleet henkilökuvauksia. Otetaan vaikka esimerkiksi elokuvat John F. Kennedystä, J. Edgar Hooverista, Jim Morrisonista tai Abraham Lincolnista. Ne ovat olleet enemmän tai vähemmän onnistuneita draamaelokuvia.
Mieletön elokuu poikkeaa edellä esitetyistä siinä, että se ei halua luoda historiaa tai kirjoittaa historiaa uusiksi - luojan kiitos. Se on aivan liian keveä niin raskaaseen lähestymistapaan.
Elokuvan replikointi on kankeahkoa. Pääosien esittäjät pannaan käyttämään englantia, jotta selvitään tsekkiläis-suomalaisesta rakastumisen ja vanhan rakkauden ympärille rakentuvasta dialogista. Tämä lisää selvästi keskustelujen katkonaisuutta vuoropuhelun ollessa töksähtelevää, ikään kuin jokainen repliikki olisi erillinen.
Elokuva ei ole puskafarssi, mutta eräänlainen hömppäkomedia se on. ”Historiajatkuu” blogiteemani mukaisesti arvioin elokuvaa uskaliaasti historian näkövinkkelistä , vaikka liian vakavasti ottamisen vaara onkin olemassa.
Joka tapauksessa Helsinkiin kokoontuneiden 12 000-15 000 ulkomaalaisen ja suomalaisten välillä syntyi oikeastikin enemmän tai vähemmän kiihkeitä suhteita. Tarkastelunäkökulma on siis luonteva ja uskottavan tuntuinen.
Kannattaa muistaa, että vastaavaa Helsingissä oli viimeksi koettu olympialaisten aikaan. Nuorisofestivaali tapahtui kylmän sodan kehyksessä. Elokuvaa katsoessani palasi mieleeni ilmapiiri, joka tuolloin vallitsi. Minun osaltani se merkitsi selittämätöntä jännitystä ja pelkoa. Se heijastui paitsi radion (televisiota meillä kotona ei tuolloin 1960-luvun alussa vielä ollut), niin myös paljolti aikuisten puheiden kautta.
Vaikka koin herkästi pakahduttavan jännityksen, yritin vetää koulukaveriseurassa kovaa linjaa. Kun Neuvostoliitto räjäytti kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen (nykykäsityksen mukaan 57 megatonnia, silloin puhuttiin 50 megatonnista) lokakuussa 1961, tulin seuraavana aamuna kouluun mitätöiden pommin synnyttämää järistystä koulukaverien joukossa. Sain kuulla ”meneväni ensimmäisenä”, kun kylmä sota muuttuu kuumaksi. Ehkä kaverit sittenkin olivat oikeassa, sillä tuollaista tajuttoman kaameaa pommia (on väitetty, että se olisi ollut energiamäärältään yksi prosentti auringon energiasta!) tuskin koskaan enää rauhanoloissa räjäytetään. Ja Neuvostoliitto selitti, että pommi oli vain tervehdys siitä, että täältä pesee, jos on tarvis.
Elokuvassa fiktio ja todellisuus sekoitetaan kylmän rauhallisesi ilman mitään häpyä. Juri Gagarin ja korkeushyppysensaatio Valeri Brumel vierailivat kyllä ihan oikeasti festivaaleilla ja varsinkin Gagarin oli valtava tähti. Lee Harvey Oswald panna vierailemaan elokuussa pidetyillä festivaaleilla, vaikka hän poistui Neuvostoliitosta jo kesäkuussa 1962 (hän saapui aikanaan Neuvostoliittoon Helsingin kautta lokakuussa 1959, mutta poistuminen ei osunut yksiin festivaalin kanssa). Sallittakoon tällainen kepeässä elokuvassa, mutta eri asia on, että Oswaldin sisääntulo elokuvaan on kömpelyydessään uskomaton. Kohtaus tuntuu tahattomalta huumorilta. Hän vain vilahtaa sivuhahmona, eikä herkullisesta aiheesta oteta mitään irti. No, ehkä tällaisella henkilöllä askarointi fiktiivisessä kuvassa olisi ollut arveluttavaa.
Elokuvassa oikeaa poliisikomentaja Erik Gabrielssonia näyttelee Esko Salminen (roolihahmo Ståhl). Poliisikomentaja oli todellisuudessakin viinaan menevä mies, eikä ollut tapahtumien tasolla kylmän sodan vainoharhaisessa Helsingissä , jossa voitiin epäillä kaikkia ja kaikkea. Esko Salmisen rooli on käsikirjoitettu hiukan yliampuvaksi. Pelkällä karismallaan Salminen hahmottaa mieron tielle joutunutta poliisijohtajaa huippunäyttelijän otteella, mutta käsikirjoitus ei anna paljon liikkumavaraa hänen näyttelijätaidolleen.
Tsekkien ja neuvostoliittolaisten kulmikas ja naurettavan ideologinen ja byrokraattinen käytös herättää hilpeyttä, mutta samalla käytöksen kuvaus on kliseinen. Elokuva on hauska sekä tarkoituksellisesti että tahattomasti. Noille hahmoille on helppo nauraa, mutta liioitelluissa henkilöhahmoissa lähestytään amerikkalaisten ja englantilaisten kuvauksia toisen maailmansodan aikaisista tönkkönatseista. Satunnaiselle katsojalle tämä voi olla hauskaa , mutta meille kaikkitietäville (yritän olla itseironinen) huumorissa on astian makua.
Elokuvan Kekkonen ohjailee tapahtumia koko ajan. Oikeasti Kekkonen yritti pitää välimatkaa festivaaleihin, koska Moskova-johtoinen jättitapahtuma aiheutti CIA:n vastareaktion ja paikalla oli vastafestivaaleihin osallistuneita uskonnollisia, nationalistisia ym. ryhmiä höystettynä suomalaisilla rettelöitsijöillä, joiden yhtenä tarkoituksena oli sabotoida pääfestivaalia. Heille todennäköisesti maksettiin siitä, että he aiheuttivat epäjärjestystä. Kekkonen puuttui kyllä lopulta väkivaltaisuuksiin reaktioissaan.
Hauska yksityiskohta luodaan, kun Kekkonen pannaan ottamaan kantaa – selvännäkijän kautta – tuleviin tapahtumiin, jonon jatkona Suomen euroviisuvoittoon. Siinä vaiheessa Kekkonen putoaa kärryiltä. Olisipa elokuvassa ollut tämän tyyppisiä väläytyksiä enemmän: kun ollaan kreisejä, ollaan sitä sitten kunnolla! Eli fiksusti toteutettu crazy-komedia nokkelasti käsikirjoitettuna. Vau!
Tietenkin tämän tyyppistä elokuvaa tehdessä tulee haasteeksi käsikirjoituksen laadukkuus. Itse aihemaailmaa olisi tarjonnut vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, mutta käsikirjoitusvoimaa olisi pitänyt olla hiukan enemmän takana. Ihailen monesti amerikkalaisten käsikirjoitusten salamanopeita oivalluksia. ”Mies ja alaston ase” -elokuvan älyvapaa hullunmylly on niin fiksua, että sen voi synnyttää vain mestarillinen käsikirjoitus. Spede pystyi loistaviin gägeihin, mutta ei hänkään jaksanut vitsailla 1,5 tunnin elokuvan läpi. Tarkoitus ei ole masentaa, mutta onnistuminen vaatii valtavasti työtä.
Elokuvaa seuratessa tulee kiusallinen tunne, että monivivahteisista (ja tämä on vaatimattomasti sanottu!) festivaalitapahtumista olisi saatu hiukan enemmän yrittämällä todella mainio elokuva. Helsingin festivaalien tapahtumaympäristö on suorastaan runsas. Tästä aiheutuu elokuvan teolle sekä etuja että haittoja. On toisaalta vara valita aiheista, mutta on mahdollista myös tukita koko elokuvakerronta liian runsaalla teema- tai juoniaineksella. Yleisesti sanoisin, että vähemmän, mutta parempaa olisi paras ohjenuora.
Erityisesi perehtymällä syvällisesti festivaalin taustoihin olisi paljastunut todella vinkeitä yksityiskohtia. Eri asia on sitten olisiko elokuvan pitänyt olla haasteellisen komedian sijasta kansainvälinen jännäri. No, ei sekään olisi tietenkään ollut helppoa. Aineksia festivaaleissa olisi ollut vaikka mihin.
Fiktion rakentaminen todellisten tapahtumien varaan on aina haastavaa. Mielettömässä elokuussa todellisuus muodostaa vain raamin, jonka puitteisiin rakennetaan kepeät rakkaustarinat. Eihän tätä voi tosikkomaisesti tuomita, pikemminkin lähestymistapaa voi kiitellä. En kritisoikaan fiktion ja todellisuuden sekoitusta; tässä sekoitus on niin leijuvan keveä, ettei siihen ole aihetta. Ongelmat liittyvät toteutustapaan, joka ei aivan tyydytä. Siitä huolimatta – ristiriitaista tai ei – oli hyvä, että tämä ”kokeilu” tehtiin. Tekijät ansaitsevat kiitoksen yritteliäisyydestä ja rohkeudesta. Ehkä tämän tyyppistä elokuva-ajatusta voidaan kehitellä kypsemmäksi toteutukseksi joskus tulevaisuudessa.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti