tiistai 29. heinäkuuta 2014

Suomen ulkopolitiikka – mielipiteet ja faktat

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kiinnitti huomiota Suomen ulkopoliittiseen tutkimukseen Helsingin Sanomien haastattelussa 26.7.2014: ”Tuomioja vaatii tietoa Ukrainasta”. Tukeeko esimerkiksi Ulkopoliittinen instituutti (UPI) ulkoministeriön tutkimuksen ja tiedon tarvetta? Tuomioja huomauttaa, että UPI on paljon esillä tiedotusvälineissä, mutta sen viestit ovat korostuneesti mielipidepainotteisia.

Olen pannut merkille saman asian. Kun Ulkopoliittinen instituutti on eduskunnan rahoittama voisi olettaa sen tarjoavan analyyseihin perustuvaa apua ulkopoliittiselle johdolle. Tämä ei suinkaan tarkoita, että UPIn pitäisi koostua ulkoministeriölle uskollisista yes-miehistä ja -naisista.

Seuraavassa keskityn tutkimustiedon näkökulmasta aktuelleihin ulkopoliittisiin kysymyksiin painottaen Venäjä-Ukraina-konfliktin seuraamusvaikutuksia. Hesarin haastattelussa ei juurikaan eritellä, mitkä seikat erityisesti ovat ulkoministerin kritiikin kohteena.

Tuomioja haluaisi eduskunnan perustamilta yhteisöiltä oikea-aikaista ja erittelevää tietoa päätöksenteon pohjaksi. Nyt tarjotaan ikään kuin valmiiksi pureskeltuja mielipidepaketteja. Päättäjillä on tarve saada kaikesta propagandasta ja disinformaatiosta puhdistettua tietoa tapahtumista.

Oman näkemykseni mukaan ”analyysit” ovat myös kovin Nato-painotteisia eivätkä palvele Suomen ulkopolitiikan suurta linjaa, jonka tarkoitus on pitää Venäjä-suhteet asiapohjalla, so. otetaan kantaa kriittisesti, kun siihen on aihetta, mutta ei lähdetä mukaan mielipidekilpailuun, josta ei ole kenellekään hyötyä. Voi ollakin, että Ulkopoliittisessa instituutissa tehdään relevanttia tutkimusta, mutta ulospäin laitos heijastaa niiden henkilöiden mielipiteitä, jotka pääsevät ääneen. Hämmästyttävän usein tuo ääni Ukrainan tapauksessa on Mika Aaltolan ääni. Olen pannut merkille, että Ulkopoliittisessa instituutissa on ”monenlaisia ääniä”, jotka tarvitsevat esille tullakseen johdon jämäkkää työnjaollista otetta.

Instituutin johtaja Teija Tiilikainen vaikuttaa sinänsä tasapuolisuutta korostavalta henkilöltä UPIn sisällä, mutta miten hän käyttää johtajan ääntä? Ulkopoliittinen instituutti on perustettu kahdesti. Ensimmäinen toimi 1961-2006. Se oli korostetusti Suomen virallisen ulkopolitiikan väline. On jopa sanottu, että se perustettiin varmistamaan Urho Kekkosen valinta vuoden 1962 vaaleissa. Vanha UPI oli Osmo Apusen mukaan ”läpeensä poliittinen hanke”. Se oli alun perin nähdäkseni ”Paasikiven-Kekkosen linjan” jatke, eikä sillä ollut itsenäistä roolia.

On mielestäni ymmärrettävää, että vanhoista painolasteista haluttiin päästä eroon perustamalla itsenäisempi (ja kantaaottavampi) Ulkopoliittinen instituutti.

Uusi UPI perustettiin vuonna 2006 EU-ajan tulkiksi. Se on riippumaton tutkimuslaitos, joka keskittyy toiminnassaan laaja-alaisesti kansainvälisiin suhteisiin. Sen päämääristä todetaan Wikipediassa, että ”Instituutin tutkimuksen tavoitteena on tuottaa korkeatasoista ja selkeää aineistoa tieteelliselle yhteisölle, poliittisille päättäjille ja yhteiskunnalliseen keskusteluun”. Instituutin perusrahoituksesta huolehtii eduskunta. Ilmeisesti instituutti saa tuloja myös toimeksiannoista asiakkailtaan.

Mikä on Ulkopoliittisen instituutin nykyinen linja esimerkiksi suhteessa Nato-liittoutumiseen tai liittoutumattomuuteen. Tuntuu siltä, että linjaa julkisuuteen päin vetää pari tutkijaa (ohjelmajohtaja Mika Aaltola ja vanhempi tutkija Charly Salonius Pasternak), jotka ovat vahvasti kallellaan Natoon päin. Aaltolan ensisijaiseksi asiantuntija-alueeksi mainitaan Instituutin kotisivuilla Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikka, mutta ei lainkaan Venäjää. Ymmärrän ulkoministerin mielipiteen, joka tarvitsisi luotettavaa moniarvoista tutkimustietoa päätöstensä tueksi. UPI on nyt ”itsenäinen”, mutta ei sen mielipide suhteessa hallitusohjelmaan ole ongelmaton, päinvastoin.

Asiaa sotkee se, että pääministeri on ottanut tehtäväkseen hivuttaa Suomea pikkuhiljaa Naton jäseneksi edeltäjän vähän suoraviivaisemman linjan jatkoksi. Mitä tekee presidentti? Kokonaisvastuu painaa ja Niinistö on ”hivuttautumisessa” suhteellisen lähellä - mutta kuitenkin kaukana - Stubbia ja Kataista. Niinistö ei ole nähdäkseni henkisesti sitoutunut Nato-liittoutumiseen. Käytännön politiikassa presidentti ja ulkoministeri tuntuvat käyvän yhtä jalkaa ja hyvä näin.

Tässä välissä on sitten Ulkopoliittinen instituutti keskustelun herättäjänä aina sen mukaan, kuka instituutista on äänessä.

Kaikesta tästä syntyy vaikutelma taustalla käytävästä taistelusta, joka aina silloin tällöin nousee pintaan, kun joku poliitikko ilmoittautuu liittoutumisen tai liittoutumattomuuden kannalle.

Mielestäni tulisi selkeämmin pysyä nykyisen hallituksen ohjelman raameissa, eli että liittoutuminen konkreettisena toimenpiteenä ei etene. Sen takana ovat sekä hallituspuolueet että oppositio kokoomusta ja RKP:tä lukuun ottamatta – siis Suomen kansan merkittävä enemmistöä edustavat puolueet.

Tietenkin tutkimustieto voisi tekijöiden mielestä objektiivisesti todistaa Nato-liittoutumisen puolesta. Mihinkään tällaiseen kategoriseen tietoon en usko. Siispä jäljelle jäävät mielipiteet.

Venäjä-suhteista on kehittymässä pikku hiljaa trauma. On niitä, jotka ”ymmärtävät” Venäjää (toki koko ajan sitä kritisoiden) ja niitä, jotka tuomitsevat sen yksiselitteisesti ja joille Nato on Suomen selvä valinta. Ja päätös olisi viime mainittujen mielestä pitänyt tehdä aikoja sitten. Suomella on Venäjään sekä naapuruussuhde- että taloussuhteiden trauma.

Oman kantani olen kertonut näissä blogikirjoituksissa monta kertaa. Venäjään tulisi suhtautua tapaus tapaukselta reagoiden, kun siihen on aihetta, mutta välttää valtapoliittisia ja ideologisia vastakkainasetteluja. Jottei reagoinnista tulisi poukkoilevaa tulisi ulkopoliittisen johdon pystyä määrittämään peruslinjat, jotka se mielestäni on tehnytkin. Ulkopoliittisen instituutin pitää pystyä analyyseillään tuomaan asiantuntevaa tietoa päätöksenteon pohjaksi. Näin tuetaan parhaiten presidentin ja ulkoministerin linjauksia.

Menettely on perusteltavissa, koska uuden kylmän sodan sisäänrakennettua kannatusta on paljon sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Tähän peliin ei pidä lähteä mukaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti