Aku Ankan piirroshahmon luomisesta on kulunut tänä vuonna 80 vuotta. Vuonna 1934 Walt Disney Productions ja aivan ilmeisesti Walt Disney itse hahmottelivat tämän historiallisen piirrossankarin.
Aku ilmestyi omaan elämääni melko tarkalleen 55 vuotta sitten. Toki olin lukenut lehteä satunnaisesti kaverini luona jo jonkin aikaa. Minulla on paljon muistikuvia tuosta epäsankarista, josta tykkäsin. Ujolle pojalle Akun kohellus oli hyvää terapiaa. Aku sähläsi, mutta myös yritti kovasti välillä onnistuen välillä epäonnistuen.
Aku ilmestyi melkoisen odotuksen seurauksena kotiimme tilattuna lehtenä vuoden 1960 alusta. Ensimmäinen lehti oli vuoden 1959 viimeinen numero, 24 B ”Jouluparaati”. Oli luonnollista, että Akuista pidettiin hyvää huolta. Hieman myöhemmin, kun Aku alkoi ilmestyä joka viikko, aloin arkistoida niitä. Pistin kansiin sekä uudet että vanhat Akut.
No ei sitä aktiivista Aku-kautta kestänyt kuin viitisen vuotta. Minulla syy lukemisesta luopumiseen oli paitsi siirtyminen Pekka Lipposiin niin - ällistyttävää kyllä, näin väitän - piirtämisen tason keskinkertaistuminen 1960-luvun jälkipuoliskolla. Vuoden 1964 Akut olivat vielä hyvää tasoa. Kun siihen saakka piirtäjä onnistui saamaan ilmeet, varjostukset ym. kohdalleen, tulivat jossakin vaiheessa ilmeikkyyttä kuvailemaan erilaiset pärskeet. Pärskeet! Väitän, että kysymys tason heikkenemisestä ulottui myös tarinoihin.
Tarinoihin pystyttiin tekaisemaan mieleenjäävät loput, eräänlaiset loppuhuipentumat 1960-luvun alkupuolella. Koin ne upeina hetkinä lukiessani. Erityistä huomiota herättivät kuusikymmentäluvun alun jatkokertomukset kunkin lehden lopussa. Esimerkiksi Carl Barksin ”Lentävä Hollantilainen” vuodelta 1961 on mainio. Upeaa piirtämistä, upea juoni.
Myöskään näkemäni Disneyn lukemattomat erilaiset kirjaversiot, ”suosikkikertomukset” eivät ole ainakaan pääosin ensimmäisten 15 vuoden tasoa. Tosin en voi sanoa, että seuraisin asioita enää kovinkaan intensiivisesti.
Jälkikäteenkin, selaillessani silloin tällöin vanhoja lehtiä, huomaan eron. Kuusikymmentäluvun alkupuolen ja tietenkin 50-luvun Akut ovat piirtämisen taidetta. Jotenkin kaikki tehtiin silloin pieteetillä. Väitän siis oikeasti, että sankaripiirtäjät ansaitsevat maineensa. Vanhoissa lehdissä on huolellinen käsityön leima. Tein siis kuusikymmentäluvun alkupuolen Akuista itsesitomani ”kirjat” ja yritin pelastaa ne jälkipolville. Ei ihan onnistunut.
Olen myös lukenut kohtuullisen paljon 1950-luvun Akuja milloin missäkin yhteydessä. Akun veljenpojat eivät 1950-luvulla olleet – jos muistan oikein – sellaisia mestarisudenpentuja kuin kuusikymmentäluvulla. Ainakin joissakin kertomuksissa he olivat mahdottomia vintiöitä, joista Aku-setä yritti pitää huolta.
Akun kohtalona oli, että hän joutui hommiin, joissa työantajana oli usein Roope Ankka (ehkä kysyntää ei olisi muutoin juuri ollut). Aku lähti itsevarmana tekemään sankaritöitä, mutta jotenkin missasi hommat. Veljenpojat pelastivat sen, mikä pelastettavissa oli. Ehkä Akun viehätys perustuu juuri tähän surullisen hahmon ritariin, jolla oli suuret luulot itsestään. Yksi suosion salaisuus voi olla Akun olemuksen epätäydellisyys. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa paljon suositumpi Mikki Hiiri oli peloton perussankari.
Minulle tulee väistämättä mieleen Pekka Lipponen (se epätäydellinen sankari) ja Kalle-Kustaa Korkki (se sankarillinen öljyfirman tarkastaja) vertailukohteena. Aku ja Pekka olivat inhimillisiä koomisuuteen saakka, kun taas Korkki ja Mikki olivat hiukan tosikkomaisia tarusankareita.
Disneyn kirjoittajat ja piirtäjät (muistan kuinka potutti, kun minulle selvisi, ettei Walt Disney piirtänyt itse yhtään mitään) tyypittelivät hahmot kitupiikki Roopeksi, yritteliääksi, mutta tunaroivaksi Akuksi, onnekkaaksi Hannu Hanheksi ja eksentriseksi keksijänero Pelle Pelottomaksi vain muutaman mainitakseni. Kysymys ei siis ollut pelkästään Akusta, vaan koko henkilögalleriasta.
En ole kiinnostunut jäljellä olevien Akujeni muuttamisesta rahaksi, mutta esimerkinomaisesti netissä oli vuoden 1959 numeron 24 B hinta 19 euroa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti