Viidenkymmenen vuoden pessimismi/osa 2

Jatkoa edelliseen blogikirjoitukseen, jossa tarkastelin Tommi Uschanovin kirjan ”Hätä on tarpeen” herättämiä ajatuksia.

Kaikkein dramaattisin muutos on tapahtunut varmaankin Yhdysvalloissa. Uschanov ottaa esille hätkähdyttävän asian: kun vuonna 1960 republikaani- ja demokraattivanhemmista vastusti lapsensa ”ristiinavioitumista” viisi prosenttia, niin vuonna 2010 vastustavat luvut olivat 49 % (republikaanit) ja 33 % (demokraatit)! Pitihän se arvata, mutta yllätys tämä kuitenkin on.

Republikaanien ja demokraattien yhteiskunnalliset ja taloudelliset näkemykset olivat 1930-luvulta 1960-luvulle hämmästyttävän lähellä toisiaan. Siksi on järisyttävää katsoa erään tunnetun poliitikon puhetta youtubesta republikaanien presidentinvaalikonventista vuodelta 1964. Se on teekutsuliikkeelle niin tärkeä puhe, että sitä kutsutaan pelkästään kunnianimellä ”The Speech”. Aivan oikein, kysymys on Ronald Reaganin tukipuheesta republikaanien presidenttiehdokkaalle Barry Goldwaterille. Siinä vakka valitsi kantensa. Tuossa puheessa ovat kaikki ne teemat, joita Reagan piti esillä tulessaan presidentiksi 15 vuotta myöhemmin. Aivan kuin 1980-luku tai 2000-luku olisi tuotu keskelle vuotta 1964!

Lyndon B. Johnsonin tulevaisuuteen suuntautuva optimismi hävisi kuin tuhkaa tuuleen tulevina vuosikymmeninä, tai jos siitä jäi jotain jakoon, meni se rikkaille, jotka eivät äänestäneet demokraatteja. Tuloerot repesivät Ronald Reaganin kaudelta lähtien ja ne jättivät katkeria jälkiä nimenomaan keskituloisiin ja tietenkin köyhiin, joiden kummankaan ryhmän reaalitulot eivät ole oleellisesti kehittyneet viimeisten kymmenien vuosien aikana.

Kävi kuten Johnson arvasikin, kun hän ajoi läpi kansalaisoikeuslait: ”taidettiin menettää etelä”. Demokraatit olivat 1960-luvun puoliväliin saakka kannattaneet rotusortoa esim. George Wallacen tyyppisten johtohahmojen tapaan. Johnsonin ajama muutos oli täyskäännös. Vastaisku seurasi. ”White backlash” on kääntänyt demokraatteja äänestäneiden köyhien valkoisen mielipiteet puoluetta vastaan. Mustat ja valkoiset pettyneet äänestäjät ovat loitontuneet toisistaan kohti äärilaitoja. Moderni pessimismi on saanut ilmiasun.

Goldwaterin rökäletappio vuoden1964 vaaleissa määritti uuden jaon, jossa republikaanit vahvistivat vähitellen asemiaan oikealla. Puolueet loittonivat toisistaan. Amerikkalaisten verokapina (1970-luvulla syntyi aivan konkreettisesti verokapinoita) otti ensiaskeleitaan Goldwaterin johdolla vuoden 1964 vaaleissa. Se, mikä vaikutti tuolloin äärioikeistolaiselta tuli monilta osin politiikan valtavirraksi, kun edettiin Ronald Reaganin presidenttikaudelle.

Nykyisten äärikonservatiivien henkisinä isinä voidaan pitää Barry Goldwateria ja Ronald Reagania.

Goldwaterilaisuuden läpimurto kesti pitkään, mutta siitä on tullut paljon kannattajakuntansa määrää vaikuttavampi voima tämän päivän Yhdysvaltoihin. Se jopa pitää republikaanisen puolueen maltillisia panttivankinaan.

Tänä päivänä on syytä muistaa, että vihapuheiden siemen kylvettiin jo 1960-luvulla. Nixonin varapresidentti Spiro Agnew päästi suustaan nuoria kohtaan tuntemansa inhon muistettavalla lauseella (muistan joka sanan vielä yli 40 vuoden takaa), kun hän haukkui Vietnamin sotaa vastustaneita vasemmistolaisia ”kiilapäisiksi puoli-intellektuelleiksi, jotka eivät osaa pysäköidä edes polkupyöräänsä oikein”.

::::::::::::::::::::::::

Jos ajatellaan niitä lupauksia, joita Johnsonin luoma yhteiskunta antoi ja verrataan niitä siihen, mikä on toteutunut, voidaan avata ainakin jossain määrin 60-luvun optimistisen odotuksen ja nykyajan pessimismiin taipuvaisen ajan eroja. Oma näkemykseni on seuraava:

- Polarisoitunut poliittinen kenttä ei vastaa demokratiahaasteisiin.

- Jatkuva populistisen voodoo-talouden uhka.

- Demokratia on alistettu lobbauskulttuurille.

- Köyhien ongelmaa ei ole ratkaistu – päinvastoin tuloerot kasvavat, rikkaat rikastuvat.

- Yhdysvaltain ainutlaatuisuus (ekseptionalismi), johon on uskottu, on tosiasiassa väistyvä ideaali, vaikka sen nimiin epätoivoisesti edelleen vannotaan.

- Kansakunnan yhtenäisyys on vain kuvitelma – on tapahtunut jakautuminen lukemattomiin ryhmiin.

- Manifest Destiny – demokratian levittämisen ihanne ei toimi. Päinvastoin sekaannutaan yhä monimutkaisempiin kansainvälisiin, etnisiin ja uskonnollisiin selkkauksiin.

- Proudly made in USA on hiipuva tavoite – monet tuotteet tehdään muualla laadukkaammin ja paremmin.

- Rasismin synkeä varjo lankeaa suoraan tai välillisesti monien siitä riippuvien tai riippumattomien asioiden päälle.

- Jatkuva vastakkainasettelu ison hallituksen ja pienen ihmisen välillä.

- Vaikutelma siitä, että takana on loistava tulevaisuus.

Loistava tulevaisuus, loistavien odotusten vuosi 1965? Oli toki toisenkinlainen 60-luku. Ehkä Barry McGuiren jatkuvasti ajankohtainen ”protestilaulu” ”Eve of Destruction” (1965) palauttaa tässä ja nyt -ongelmien eteen:

”The eastern world, it is exploding

Violence flarin', bullets loadin'

You're old enough to kill, but not for votin'

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Vielä voidaan palata suomalaiseen ”50 vuoden jälkeiseen pessimismiin”, jota selvitän ainoastaan yhdestä, mutta kuvaavasta näkökulmasta, nimittäin ”kulttuurimarxilaisuuden” näkökulmasta.

Kysymys on haukkumasanasta. Kulttuurimarxilaisuus liitetään seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin, ympäristöaktivisteihin. Käytän ohessa kulttuurimarxilaisuus -sanaa neutraalisti kaiken uhallakin.

Em. ilmiöt tekivät osin läpimurron 1960-luvulta alkaen. Vastustajat niputtivat yleisradikaalit, vasemmistoälymystön ”kulttuurisotilaiden” (cultural warrior) joukoksi, jota johtivat marxilaiset filosofit. Uschanovin mainitsemaa ”1965-ilmiötä” optimistisen ajatustavan symbolisena vuotena meillä Suomessa ei tunneta, mutta tuota vuotta voidaan pitää vuotena, jolloin ”riippumaton” radikalismi ja uuden edistyksellisyyden hakeminen oli voimissaan. Jäljempänä viitatessani kuusikymmentälukuun tarkoitan yleensä sen keski- tai loppuvaiheita.

Omienkin kokemuksieni mukaan voimien koetus oli kiihkeimmillään 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, jolloin kulttuuriradikalismi kehittyi todelliseksi henkien taisteluksi varsinkin yliopistoissa. Tämä kamppailu vaimeni viimeistään tultaessa 1980-luvulle. Nyt kulttuurimarxilaisuuskäsite on palaamassa, mutta sillä on leimakirvesluonne. Yritän perustella tätä kehitystä seuraavassa.

Konservatiivisen amerikkalaisen ajattelun mukaan varhainen (1930-luku ja eteenpäin) kulttuurimarxilaisuus oli suunnattu perinteisiä länsimaisia arvoja ja kristinuskoa vastaan. Tyypillinen kulttuurimarxilaisuuden nykyajan ilmenemismuoto on monikulttuurisuus. Miksi kulttuurimarxilaisuus omaksuttiin porvarillisen hegemonistisen ajattelun pääviholliseksi läntisissä oikeisto- ja konservatiivipiireissä? Siksi, että viimeistään 1990-luvulla ”punainen vaara” lakkasi olemasta siinä muodossa kuin se käsitettiin kylmän sodan aikana. Tarvittiin uusia vihollisia. Tietenkin aukon täytti osittain terrorismi, mutta jostakin kaivettiin esille myös kulttuurimarxilaisuus, joka edusti vasemmistolaista myyräntyötä läntisen sivilisaation (ml. amerikkalainen ja suomalainen elämänmuoto) tuhoamiseksi. Siis eräänlainen salaliittoteoria!

Suomeen (ja pessimismi-optimismi -akselille) siirrettynä tämä tarkoittaa, että nykyinen populistinen konservatismi on pettynyt maahanmuuttopolitiikkaan ja EU:n sisällä vaikuttavaan tukipolitiikkaan. Monikulttuurisuuden ja solidaarisuuden suosimisesta syyllistetään alun perin 1960-luvulta lähtöisin olevaa vihervasemmistolaista radikalismia.

Tähän liittyy aiemmin mainittu vahva yhteiskuntatieteiden läpimurto yliopistoissa 1960-luvulla. Monet vieläkin vaikuttavissa asemissa olevat kulttuuriradikaalit ovat tuon ajan nuoria. Siispä populistikonservatiivien inho kohdistuu heihin.

Kuusikymmentäluku avautuu optimistisena haluna ja kykynä auttaa varsinkin kehitysmaiden ihmisiä. On vaikeaa nähdä tuon ajan radikaaleja ahdasmielisinä. Pikemminkin he ovat ikkunoita avaavia nuoria (vrt. Erkki Liikasen Mosambik-projekti, josta kirjoitin vastikään). Vasta myöhemmin osa heistä on leimattu ahdasmieliseksi ”suvaitsevaistoksi”.

Miksi tulkitsen 1960-luvun optimistiseksi vuosikymmeneksi? Ehkä pääsyy on, että silloin syntyi ajatus, että oltiin kykeneviä auttamaan omien resurssien puitteissa niitä, joilla oli asiat heikommin. Koettiin valtava odotus paremmasta maailmasta, eikä ihmisille mikään ole tärkeämpää kuin odotus. Paremman maailman hyväksi oltiin valmiita työskentelemään kukin tavallaan.

Syvimmillään meidän aikamme pessimismi kohdistuu sen ”lupauksen” pettämiseen, jonka 1960-luku antoi (tai jota vuosi 1965 symbolisoi). Kysymys oli tuudittautumisesta jatkuvaan edistykseen ja kehityksen. Myönnän olleeni yksi niistä, jotka kylmän sodan aikaisesta liipasimella olosta huolimatta uskoivat koko ajan paranevaan maailman.

On ollut aika tuskallista seurata hyviksi koettujen – joskin byrokraattisiksi syytettyjen – rakenteiden purkua: yliopistot, peruskoulu, ammatilliset oppilaitokset……kaikki ne, ja monet muut…. Kansallisvaltiopohjainen järjestelmä ei näytä kestävän globaalia pirstovaa tulitusta eivätkä valtaa pitävät ole löytäneet - arveluttavaa kyllä - muuta keinoa kuin supistaa palveluja.

Muitakin selityksiä on. Tommi Uschanov antaa yhden selityksen, kun hän toteaa, että pessimismi ei päässyt 1960-luvulla esille, koska juuri käydyt hirvittävät sodat olivat muistutuksena kaikesta pahasta. Ehkä tästä syystä monet nuoret eivät halunneet samaistua sota-ajan sukupolveen. Haluttiin ”omat taistelut”. Suurten ikäluokkien myötä oli syntynyt joukkovoimaa taisteluun paremman tulevaisuuden puolesta. Uschanov: optimismi voittaa, koska ei pystytä samaistumaan pessimismiin.

Eikö nuoria pelottanut kylmä sota? Kyllä varmaan, mutta ei niin paljon, että olisi alistuttu sotahysterian alle niin kuin nyt monet tekevät. Kylmä sota oli Uschanovin mukaan paljon abstraktimpi kuin ”oikea ” maailmansota.

Uschanovin teeseinä ovat päättäjiin ja työhön kohdistuneisiin odotuksiin pettyminen. Mitä sanoisin yhteenvetona valitsemastani näkökulmasta?

Miksi kulttuurimarxilaisuus näyttäytyy pahan ilmenemismuotona? Ehkä siksi, että päättäjiin kohdistuva luottamus on romahtanut. Päättäjiä edustaa asemissa olevat, joista useat ovat väitteen mukaan kulttuurimarxilaisuuden saastuttamia. Toisaalta työhön (työntekoon) kohdistuvat odotukset eivät ole toteutuneet. Työ on muuttunut taisteluksi olemassaolosta, kun taas kulttuurimarxilaisten loiston päivinä töitä oli yllin kyllin kaikille. Tietenkin oli takaiskujakin, kuten invaasio Ruotsiin 1960-luvun lopulla, mutta sittenkin työttömien määrä oli nykyiseen verrattuna suhteellisen vaatimaton.

Kulttuuriradikaalien pilkkaamisessa on jotain tuttua. Aivan oikein, sama ilmiö on nähty myös Yhdysvalloissa ja monessa muussa maassa. Yhdysvalloissa vastaavan hyljeksityn ilmiön nimi on ”liberalismi”. Monelle konservatiiville se edustaa tänä päivänä kirosanaa, joka ilmaisee ”kaiken ymmärtämistä” monikulttuurisuudesta alkaen. Ja kuitenkin 1960-luvulla ja sitä edeltävillä vuosikymmenillä liberalismi oli valtavirtaa! Nyt konservatiivit mieltävät suvaitsevaisuuden suvaitsemattomuutta kuvaavaksi ”suvaitsevaistoksi”! Ovatko suvaitsevat ihmiset oikeasti muuttuneet suvaitsemattomaksi klikiksi? Arvo Salo ironisoi aikanaan: ”Kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua!”

Olen sen verran naiivi, että ihmettelen, miten suvaitsevaisuus on tallattu maan rakoon paitsi eri rotujen välillä niin myös konservatiivien ja vapaamielisesti ajattelevien kesken. Richard Florida yhdisti suvaitsevaisuuden henkiseen liikkuvuuteen. ”Homoindeksillä” mitattiin alueen/kaupungin suvaitsevaisuuden määrää! Korkea indeksi ilmaisi korkean innovatiivisuuden määrää. Eikö ole menetys, että monet tahot nyt tallaavat tuon henkisen liikkuvuuden päälle? Uskomustieto on tulossa tasavertaiseksi tieteellisen tiedon kanssa?

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mikä teki 1960-luvusta niin optimistisen tuntuisen? Varmaankin se, että sodanjälkeisen nousukauden saavutuksen satoivat tuolloin laariin. Usko tieteen kaikkivoipaisuuteen oli kattavan tuntuinen. Jotkut sanovat sitä ”kapitalismin kultakaudeksi”. Paradoksaalisesti samaan aikaan tuloerot kapenivat ja hyvinvointiyhteiskunta kehittyi. Mutta ehkä syynä oli vain se, että oli, mitä jakaa. Kun 70-luvulla alkoi mennä huonommin (kova kasvu tyrehtyi) alkoivat myös tuloerot kasvaa 1980-luvulla tultaessa. Voimistuva ”finanssiglobalismi” alkoi syödä sitä sosiaalista pääomaa, jota erityisesti 1960-luvulla kehitettiin.

Uschanovin kirja herätti minussa paljon ajatuksia, kuten edellä näkyy. Tällaista kirjaa on hauska lukea, koska se saa oman ajatuksen karkaamaan. Voin mielihyvin suositella sitä kaikille, jotka haluavat pohtia viime vuosikymmenten muutosta ja nykyajan pessimismin anatomiaa.