Helsingin Sanomien Merkintöjä-palstalla (”Äärioikeiston Troijan hevonen”) 9.10.2018 HS:n Berliinin- kirjeenvaihtaja Anna-Liina Kauhanen valaisee hyvin mielenkiintoisella tavalla saksalaista populismia. Hän viittaa Bertelsmann-säätiön tuoreeseen populismibarometriin, jonka mukaan lähes joka kolmas saksalainen äänestäjä on asenteiltaan populistinen.
Populistisuuden mittareina käytettiin tyypillisiä populistisia väitteitä, kuten että poliitikot ajavat enemmän omaa kuin äänestäjän etua. Vastaajista 30,4 prosenttia tuki väitteistä aina kaikkein populistisinta.
En työurallani koskaan, ollut poliitikko, mutta työskentelin noin 35 vuotta poliitikkojen kanssa yhteistyössä johtavana viranhaltijana tai vastaavissa tehtävissä. En havainnut poliitikkojen poikkeavan keskimäärin kansalaisista rehellisyydessä, luotettavuudessa tai ahkeruudessa. Tapasin monia, jotka uhrasivat suuren osan ajastaan yhteisten asioiden hoidolle.
Jos mietin omaa ajatteluani, niin on suuri ”vaara”, että leimaan itseni antipopulistiksi. Miten erittelisin asiaa? Parhaiten ehkä sillä tavalla, että viittaan blogikirjoitukseeni ”Digitaalinen diktatuuri ja digitaalinen demokratia”, jossa lainaan Voima-lehdessä haastateltua stand-up koomikkoa Jukka Lindforsia, joka toteaa pitkän radio- ja TV-uran tarjoaman kokemuksen pohjalta, että ”suomalaiset poliitikot ovat aika asiallisia, aika asiantuntevia, asioihin perehtyviä ja ahkeria - suurimmaksi osaksi fiksua porukkaa”. Tämä on helppo allekirjoittaa. Suuri osa netin keskusteluketjuista on aika vastenmielistä poliitikkojen haukkumista, jota olen parhaani mukaan yrittänyt välttää näissä blogikirjoituksissa.
Mistä tässä on kysymys? ”Noin viikon uutiset” -uutissatiiria toimittanut Lindfors, joka toisaalta on ollut naureskelemassa ohjelmassaan poliitikkojen kommervenkeille, paljastaa, että kyllä ne (siis poliitikot) Suomessa ovat sittenkin kunnollista väkeä. Ehkä on niin, että tarvitaan ironisesti poliitikkojen touhuun suhtautuva toimittaja havaitakseen, että työ mitä monet poliitikot tekevät on paljon arvokkaampaa kuin populistisesti ajattelevat ihmiset luulevat.
Liikutaan harmaalla alueella. Lindfors toisaalta kannustaa ilkkumaan poliitikkojen toilailulle, mutta samaan aikaan kiittää poliitikkoja siitä, että he antavat mahdollisuuden laskea leikkiä (tai laskea totta!) heidän pyrkimyksistään.
Ota tästä selvää!
Toisaalta terve rakentava kritiikki, joka kohdistetaan yhteiskunnallisten (ja yhteisten) asioiden hoitamiseen ja hoitajiin on aina paikallaan. Milloin ylitetään populismin (= sorrutaan asioiden yksioikoiseen yksinkertaistamiseen) raja, on kuin se kuuluisa veteen piirretty viiva. Poliittiset puolueet voidaan siis erottaa toisistaan asteikolla ”populistinen”, ”hieman vähemmän populistinen”, ”hieman enemmän populistinen”…… Antipopulistisia puolueita en tunne.
Kauhanen toteaa, että keskeinen havainto em. populismibarometrissa on, että ”poliittinen keskusta muuttuu yhä populistisemmaksi”. Ollaan oikeilla jäljillä. Mistäpä muualta äärilaita hankkisi kannatustaan kuin keskemmältä. Samalla populistipoliitikko kuitenkin joutuu vesittämään sanomaansa ja kannattaja populistista ehdottomuuttaan.
Poliittisen keskustan muuttuminen populistisemmaksi merkitsee perinteisten puolueiden kannatukselle uhkaa, koska suuri osa niistä on ankkuroinut menestyksensä poliittisen kartan keskiosiin. Ahtaaksi käy keskellä oleminen! Tässä turbulenssissa osa keskustasta (vaaleanpunaisesta vasemmistoliberalismista keskustaliberalismiin ja maltilliseen konservatismiin ulottuva poliittisen kentän osa) ajautuu laidemmalle populismiin, osa taas sanoutuu tiukasti irti yleisönkosiskelupolitiikasta.
Osa keskustassa olevista äänestäjistä liittoutuu populistien kanssa kokiessaan perinteisten keskustaryhmien muuttumisen vieraiksi, mutta ei liity oikeistoon. Tutkijoiden päätelmä on, että ”populismi on oikeiston Troijan hevonen”. Keskustan muuttuminen populistisemmaksi hyödyttää saksalaisessa poliittisessa järjestelmässä Vaihtoehto Saksalle -puoluetta (Afd). Suomessa tilanne on monimutkaisempi, koska meidän populistimme, perussuomalaiset ovat jo antaneet näyttönsä hallituksessa, joka esim. Saksassa ja Ruotsissa on ainakin toistaiseksi estetty.
Joka tapauksessa populismi on Saksassa äärioikeiston väline. Sillä houkutellaan perinteisten puolueiden kannattajia (ääri)oikeistolaisten ajatusten pariin. Netin keskusteluketjujen kautta on helppoa levittää politiikanvastaisuutta ja houkutella ihmisiä ääriajattelun pariin. Väitän kuitenkin, että yleissivistyksen puolustusmuuri Suomessa on vahva. Meillä ei ole sanottavasti oikeistoradikalismia eikä sen läpimurrosta ole oikeastaan näyttöä. Populismia ovat edustaneet selkeimmin persut, mutta se on pikemminkin konservatiivinen ja nationalistinen liike kuin varsinainen ääriliike.
Kauhanen lainaa Francis Fukujamaa, joka sisällyttää oivaltavasti populismin identiteettipolitiikkaan. Fukujama näyttää liittävän ”identiteettivajeen” ihmisten jäämiseen osattomaksi tai huomiotta poliittisessa muutoksessa, joka on tapahtunut muutamien viime vuosikymmenien aikana. Ilmiö on selvimmin tapahtunut Yhdysvalloissa. Trump on viestin sanansaattaja ja Yhdysvaltain ruostevyöhykkeeltä alkaneen protestin keulakuva. Syrjäytymisen tunteen on väitetty olleen Trumpin menestyksen takana presidentinvaaleissa.
Olen itsekin viitannut identiteettivajeen syy- ja seuraussuhteisiin useaan otteeseen. Vahvaa identiteettiä ovat tunteneet liberaalidemokraatit. Onko tämä tapahtunut muiden ryhmien kustannuksella? Onko sinänsä arvokas liberaali ajattelu tunkenut liian ärsyttävästi läpi? Onko itsetyytyväinen liberaalidemokratia muodostunut joillekin järjestelmän negatiivisten piirteiden ilmiasuksi? Onko demokraattinen edistys kääntynyt itseään vastaan? Ovatko liberaalirattaiden kärryiltä pudonneet tulleet vihaisiksi ja pyrkivät nyt kääntämään kärryjen suunnan?
Ettei siis tulla nähdyksi? Ettei siis tulla ymmärretyksi? Ettei siis tulla kunnioitetuksi? Nämä ovat hankalia kysymyksiä ihmiselle – kuten minulle – joka on ehkä hiukan naiivisti kuvittelut liberaalidemokratian pysyvän vahvana läntisissä demokratioissa.
Kauhanen vie aihetta Fukujaman johdattelemana pidemmälle ja esittää, että syy tapahtuneeseen on kehitys, joka vei ”eri ryhmiä” vuosikymmenien kuluessa vasemmalle. Argumentoinnin mukaan edistykselliset eturyhmät löysivät kotinsa vasemmalta ja ajoivat sieltä käsin haluamiaan asioita eteenpäin. Tasa-arvoajattelu kyllä lisääntyi, mutta väitteen mukaan politiikan mukana hukkui yhteiskunnallinen kokonaiskäsitys. Siitä taas protestina etninen oikeistonationalismi sai tuulta purjeisiin ja tunki barrikadeille syrjäyttääkseen liberaalin edistyksen linnoitukset.
Minusta tämä muistuttaa selitystä, jossa nastarenkaat irrottavat kiveyksestä hienoa pölyä. Tämä ei ole ongelma, vaan se, että perässä tulevat kitkarenkailla liikkuvat autot – jotka eivät ole syyllisiä tien pinnan rouhimiseen - levittävät katupölyn ihmisten kiusaksi!
Onko siis niin, että väitetyssä liberaalidemokraattisessa koohotuksessa unohtuivat esimerkiksi köyhät? Tämä lienee osatotuus, mutta vain osatotuus. ”Osattomuus” on yhteiskunnallisen polarisaation tulos. Sillä voidaan viitata tuloeroihin, mutta aina ei ole kysymys siitä, vaan eräiden väestönosien ajautumisesta aikojen saatossa yhteiskunnallisen kehityksen katveeseen. Onko kysymys pikemminkin siitä, että yhteiskunnallinen ajattelu on jättänyt liian paljon yksilöiden omalle kontolle monimutkaistuvassa maailmassa? Usko omiin voimavaroihin on kokenut raskaan kolahduksen. Yhteisvastuu on unohtunut yksilöllistymisen myötä. Jos näin on, pitäisi kiinnittää huomiota oikeansuuntaiseen korjausliikkeeseen. Näin ei mielestäni kuitenkaan tehdä. Ei Trumpin politiikka pyri korjaamaan köyhien asiaa. Pikemminkin kysymys on kuuluisasta trickle-down -ilmiöstä, jossa rikkauksista ”valuu” köyhille hippuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti