Tämä on Anton Montin ja Pontus Purokurun teoksen ”1968” arvioinnin osa 2.
Teoksen eräs funktio on sijoittaa tuo vuosi kylmän sodan kehikkoon. Tässä tarkoitetaan kylmää sotaa jäykkänä perinteisen blokkipolitiikan ilmentymänä, mallia Kuuban kriisi 1962.
Rohkeasti kirjoittajat vetävät yhteyden USA:n ja Neuvostoliiton välille vahvan valtion panostuksen mallimaina. Valtion ohjaava rooli molemmissa maissa oli suuri. Myös usko tieteen voimaan oli molemmissa suurvalloissa prioriteetti, vaikka yhteiskuntajärjestelmät johtivatkin kehitystä eri suuntiin.
Kylmän sodan ympäristö muuttui kuitenkin nopeasti eikä nuoria enää innostanut perinteinen konservatiivinen kahtiajako idän ja lännen välillä. Seuraavassa käyn Montin ja Purokuron johdattelemana läpi 60-luvun radikalismin keskeisiä piirteitä.
Kirjoittajat viittaavat useita kertoja Antti Kuuseen (Pekka Kuusen poika), joka mainitaan yhtenä ajan suurena ymmärtäjänä. Kuitenkin kirjassa esille otettu Kuusen ennuste yhteiskuntajärjestelmien konvergenssista (yhdentymisestä, yhteisestä näkemyksestä), joka oli suosittu ideologioiden tulevaisuudenennuste 1960-luvulla osoittautui sittemmin vääräksi.
Nuorisosta tuli 1960-luvulla yhteiskunnan selvä kerrostuma yhteiskunnallisessa mielessä. Populaarikulttuurissa se oli sitä jo 1950-luvulla. Uuden sukupolven arvot poikkesivat vanhoista arvoista: syntyi törmäys. Olin itse osa tuota muutosta: ensin alkoi ryntäys oppikouluihin 1960-luvun vaihteessa ja sitten samojen nuorten rynnäkkö yliopistoihin 1970-luvun vaihteessa. Lähes koko tämän välin nuoriso keräsi voima kumoukseen. Kuvaavaa on, että vuonna 1960 korkeakouluissa opiskeli 25 000 opiskelijaa ja vuonna 1967 heitä oli 50 000! On väitetty, että korkeakoulutukseen hakeutuminen periytyy vanhemmilta lapsille. Voi olla, että nyt on näin (on siis saavutettu kyllästymispiste, jossa vähemmän koulutetuista vanhemmista ei nouse runsain mitoin lapsia korkeakouluasteelle), mutta aivan varmasti tuossa 50 000 opiskelijassa oli valtaosa sellaisia, joilla ei ollut akateemisia vanhempia. Kumous tämäkin.
Monti ja Purokuru antavat ymmärtää, että opiskelijat proletarisoituivat (”Opiskelijoiden elintaso oli surkea”), eivätkä he edustaneet keskiluokkaa, kuten on väitetty. Mitenkähän oli? En oikein jaksa uskoa, että me tuon ajan opiskelijat olimme köyhtyviä proletaareja. Me olimme tavallisia kohtuullisesti toimeentulevia nuoria, jotka elimme opintolainoillamme (minä säästeliäänä miehenä opiskelin sillä kesätkin). Kyllä me näimme, että ahkerointi suhteellisessa niukkuudessa oli vain väliaikainen tila. Valmistumisen seurauksena työllistyttiin suhteellisen nopeasti laajentuvalle julkiselle sektorille tai yksityisiin palveluihin maanviljelyksen ja tehdasteollisuuden lisäksi.
Valtion tukemia opintolainoja alettiin myöntää opiskelijoille vuodesta 1959 lähtien. Kirjoittajat ovat oikeassa, että nuo ajat synnyttivät mahtavan yhteiskunnallisen kierron. Ei oltu sidottuja omaan perhetaustaan, vaan voitiin luoda uraa kukin haluamallaan tavalla.
Kulutuskulttuuriin suhtauduttiin ristiriitaisesti: toisaalta siitä otetiin keskiluokkaistumisen myötä hyöty irti, toisaalta kuusikymmentäluvulle ominaisesti synnytettiin kritiikkiä kulutusyhteiskuntaa vastaan. Jospa kritiikki olisi tehonnut! Tänä päivänä, kun kaikki mahdolliset paikat survotaan täyteen tavaraa, olisi suonut kritiikin otettavan vakavasti.
Pelkästään kapitalismi tarpeiden tyydyttäjänä ei riittänyt läheskään kaikille. Kuusikymmentäluvun radikalismi oli osaltaan eksistentiaalista. Politiikan ja talouden rinnalle nostettiin tarpeet elämän kokemiseksi mielekkääksi. Marxilainen vieraantumisen käsite kohotettiin arkisten kokemusten rinnalle kuvaamaan kapinaa vallitsevaa maailmaa ja sen lainalaisuuksia kohtaan.
Kuusikymmentäluvulla tapahtui monia samanaikaisia mullistuksia radikalismin rinnalla. Erittäin merkittävä oli maalta- ja maastamuutto teollisuuden ja palvelujen tarjoaman leivän pariin. Elettiin palkansaajien ja ammattiyhdistysten kulta-aikaa. Maan sisäinen muutto oli suuruudeltaan puoli miljoonaa ihmistä. Lisäksi Ruotsiin muutti 150 000 ihmistä. Suomessa muutos agraaritaloudesta teollisuus-Suomeen tapahtui kymmenessä vuodessa, mikä monissa muissa maissa toteutui paljon pidemmän aikavälin kuluessa.
Kulttuuri oli avainsana radikalisoitumisessa, koska monen aktivoituminen tapahtui kulttuurin kautta. Vahvan populaarikulttuurin synnylle oli sosiaalinen tilaus. Sama, mikä tapahtui esimerkiksi Englannissa toistui Suomessa vain pienellä viiveellä. Olen käyttänyt näissä blogikirjoituksissa Beatlesia muutoksen symboleina (esimerkiksi blogikirjoitukset ”Beatles Suomessa, osa 1 ja 2” sekä ”Miksi Beatles on paras?”) Kaikki yhteiskunnallisen kehityksen polttopisteet kohdistuivat samaan kohtaan ja roihu syttyi. Kaunokirjallisuus, elokuvat, teatteri ja musiikki muodostivat rungon radikalismin läpimurrolle. Suuri osa näihin sisältyvistä teoksista toteutettiin vasemmistolaisessa hengessä. Esimerkkeinä mainittakoon Hannun Salaman ”Juhannustanssit” ja Pantti Saarikosken ”Mitä tapahtuu todella”.
Kati Peltola valottaa yhtä tärkeää maailmankuvan muutosta. Hän nimittäin koki kuusikymmentäluvun taisteluksi porvarillista hegemoniaa vastaan.
Monille – myös minulle – irtautuminen kodin vanhoillisesta otteesta merkitsi innokasta vapautumista ja elämän muutosta, mutta ei siitä enempää…..
Montin ja Purokurun kirja täyttää tehtävänsä. On selvästi tarvittu kattavaa kokonaiskäsitystä kotimaisen radikalismin aikakaudesta. Käsittelen vielä 1960-luvun aktivismia kronologisesti tulevassa blogikirjoituksessani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti