Presidentti Trump on kutsunut mediaa ”Amerikan kansakunnan viholliseksi”. Miten tähän on päädytty?
Saadakseni vastauksia perehdyin amerikkalaisessa Atlantic-lehden tuoreessa numerossa (lokakuu 2018) olleeseen artikkeliin ”The Threat of Tribalism” (Heimoutumisen uhka). Sen ovat kirjoittaneet Amy Chua ja Jed Rubenfeld. Artikkelissa todetaan, että jo pidemmän aikaa on näyttänyt siltä, että länsimaisen liberaalin demokratian mukainen puoluejärjestelmä horjuu. Merkit muutoksesta näkyvät selkeästi Yhdysvalloissa, joskin johtavat puolueet vaalitilanteessa näyttävät edelleen olevan voimissaan.
Mistä artikkelin mainitsemassa ”tribalismissa” on kysymys? Olen tästä asiasta kirjoittanut pari kertaa näissä blogikirjoituksissa. On aika palauttaa asia mieleen.
Heimottuminen on nähty eräänlaisena politiikan taantumisena primitiivisemmäksi. Sitä ilmentää poliittisen kentän polarisoituminen ja kompromissien puute: ”rule or die”. On luontevaa nähdä, että vihan ja väkivallan syynä on heimoutumisen rakenne, jossa usein usko on uskoa vastaan.
Miksi sitten heimottuminen on saanut niin merkittävän aseman poliittisessa kentässä? Luottamus poliittisia toimijoita kohtaan on kärsinyt kovasti siitä huolimatta, että olemme itse edustajamme valinneet. Yksi osoitus on, että äänestysaktiivisuus laskee.
Heimoutuminen johtaa Shania Määttälän (Määttälän artikkeli: ”Postmodernin kuluttajan mediakäytännöt”) mukaan odottamattomiin seuraamuksiin: ”Postmodernin yhteiskunnan yksilöllistyminen johtaakin.…(ihmisten kokemassa) turvattomuuden tunteessa paradoksaalisesti (heimoutuvaan) yhteisöllistymiseen”.
Määttälä jatkaa:
”Heimon jäseniä yhdistää jaetut tunteet, elämäntyylit, uudet moraaliset uskomukset, kulutustottumukset tai epäoikeudenmukaisuuden tunteet. Jokainen postmoderni yksilö kuuluu useaan heimoon, joista jokaisessa hänellä voi olla erilainen rooli. Heimoihin kuuluminen on postmodernille yksilölle tärkeämpää kuin perinteisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluminen. Postmoderni yksilö määritellään.……heimojen kautta.”
Meillä Suomessa liberaalissa demokratiassa tapahtunut kehitys on voitu tähän saakka tulkita siten, että esimerkiksi keskustaan, kokoomukseen tai sdp:hen on voinut kuulua mihin uskontokuntaan, mihin etnisen ryhmään tai mihin kieliryhmää kuuluvia kansalaisia tahansa, mitään ryhmää vieroksumatta. Tämä on liberaalia demokratiaa.
Mutta nyt Chua ja Rubenfeld laajentavat ja ajankohtaistavat heimoutumisen tarjoamaa haastetta. Trumpin Amerikka tarjoaa tähän paljon ainesta.
Yhdysvalloissa kansakunnan perustajaisät (Founding Fathers) suhtautuivat vieroksuen puolueisiin, mutta epäonnistuivat niiden torjunnassa. Niinpä ne muodostuivat demokratian perustaksi.
Puolueet eivät ole kuitenkaan olleet este kansakunnan yhtenäisyydelle. Yhdysvallat toimi kansojen sulatusuunina ja loi kansakunnan, jota nyt ollaan jakamassa ”heimojen ” kesken.
Tämän päivän taistelujen tuoksinassa on tapahtumassa monenlaisia muutoksia. Valkoiset ovat esimerkiksi menettämässä enemmistönsä latinoille ja mikä huomionarvoisinta, nykyisen maailmanmenon pirstovan hyökkäyksen kohteena ovat kaikki, valkoiset, työväenluokka, konservatiivit, liberaalit jne., ei suinkaan pelkkä valkoinen teollisuustyöväki, jota käsitystä on pidetty yllä vuoden 2016 presidentinvaaleista lähtien.
Kirjoittajat toteavat, että vanhoista yhteiskunnallisen toiminnan peruskivistä esimerkiksi uskonto ei ole koossa pitävä voima vaan diskriminaation lähde.
Tutkimusten mukaan vain 30 prosenttia 1980-luvulla syntyneistä uskoo, että demokratiassa eläminen on oleellinen (essential) asia ihmiselle. 1930-luvulla syntyneiden osalta vastaava prosentti oli 72. Jälleen yksi naula demokratian arkkuun? Ja niin kovan prässin, kun demokratian läpilyönti vaati vuosikymmenien varrella! Nyt sitä heitellään joillakin tahoilla kuin heppoista heittopussia.
Vuonna 2017 Pew Research Centerin mukaan vähemmän kuin puolet republikaaneista oli sitä mieltä, että lehdistön vapaus politiikan kritisoijana oli tärkeää demokratian ylläpitämiseksi USA:ssa. Pidettiin jopa mahdollisen, että presidentille annetaan lupa siirtää vuoden 2020 presidentinvaaleja, jos soveliaiden ehdokkaiden mahdollisuudet ovat uhattuna ja niille halutaan varmistaa voitto. Ovatko nämä demokratian lopun enteitä? Toisaalta Chua ja Rubenfeld kärjistävät. Monet pitävät juuri käytyjä kongressin vaaleja esimerkkinä demokratian toimivuudesta. Eri tahot saivat hyvin edustajiaan läpi.
Annetaan demokratian haastajille viimeinen sana. Presidentti Trump toimii heimoutumisen esikuvana. Puolue on enää ”Trumpin puolue”. Asioita johdetaan suuren johtajan intuition pohjalta. Kansakunta jaetaan kahtia puolueittain, mutta muutoin paljon moninaisemmin heimoutumisen periaatteiden mukaisesti: etniset ryhmät, maahanmuuttajat, valkoinen enemmistö, latinot, afro-amerikkalaiset jne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti