Anton Monti ja Pontus Purokuru ovat kirjoittaneet teoksen ”1968”, jonka alaotsakkeena on ”Vallankumouksen vuosi” (S&S, 2018) . Nuo puolen vuosisadan takaiset tapahtumat ovat jättäneet lähtemättömän vaikutuksen nuoriin aikalaisiin, kuten minuun. Olin itse osa tuon ajan tapahtumavyöryä aktiivisena tapahtumien seuraajana. Jo lukiovuosina tapahtui herääminen ”maailmantuskaan”. Tosin haluan rehellisesti sanoa, että tarkastelin kirkonkylän pojan näkökulmasta hieman taaempaa kaikkein radikaaleimpia ilmiöitä. En siis ollut millään tavoin eturintamassa.
Tämä blogikirjoitus on Montin ja Purokurun teoksen arvioinnin osa 1.
Juuri nyt on sopiva aika palata noihin värikkäisiin aikoihin, kun vanhan ylioppilastalon valtauksesta on kulunut miltei täsmälleen 50 vuotta.
Kuusikymmentäluvun (nuoriso)aktivismi muodostui itse asiassa kahdesta osasta, yleisestä radikalisoitumisesta ja toisaalta dogmaattisesta vaiheesta, jota symboloi voimakkaimmin taistolaisliike. Viime mainittu ei pysynyt 60-luvun kehyksessä, vaan ulotti lonkeronsa pitkälle 1970-luvulle. Kiihkeimmät vuodet olivat aivan 1970-luvun alussa, jolloin olin jo itse opiskelemassa.
Hienopiirteisemmässä jaossa kirjoittajat jakavat ajan useampaan sykliin, joista ensimmäinen käynnisyi vuosina 1959-1960. Se päättyy vuoteen 1962 ja sitä voisi luonnehtia vuosisadan alkupuolella syntyneiden radikaalien intellektuellien edustamaksi ajaksi. Seuraava ajanjakso käynnistyi vuonna 1963 (Sadankomitea, Suomen Ylioppilaiden YK-liitto). Luotiin uusia poliittisen toiminnan malleja. Kolmas maltillinen, mutta kiihtyvän toiminnan vaihe syntyi sdp:n vaalivoiton myötä 1966 ja kesti vuoteen 1969 saakka. Samaan aikaan muotoutui uusi radikaalimpi ja dogmaattisempi ”sukupolvi”, jota kirjoittajat eivät selkeästi ajoita. He pysyvät tiukasti vuosikymmenkategoriassa eivätkä ulota "1960-lukua" seitsemänkymmentäluvun puolelle (lukuunottamatta 1970-luvun vaihteen taitekohtaa). Siispä teen sen itse, koska se osui yhteen omien opiskeluaikojen kokemuksien kanssa (olen joskus viitannut taistolaisiin kämppäkavereihini). Ehkä määrittäisin jyrkän radikalismin ajan vuosille 1970-1973. Radikaalin vaiheen hiipuminen ajoittui pitkälle aikavälille, ulottuen 1970-luvun lopulle saakka.
Monti ja Purokuru nimeävät myös karkealla tasolla kuhunkin ajanjaksoon luonteenomaisesti liittyviä henkilöitä, eräänlaisia johtotähtiä. Heitä ovat mm. Jarno Pennanen ( 1959-1962), Pentti Järvinen (1963….. 1967 ), Liisa Liimatainen (Manninen) ja Antti Kuusi (!) (1960-luvun loppupuoli) ja Jaakko Laakso (1970-luvun vaihde).
:::::::::::::::::::::::::
Monti & Purokuru toteavat, että jo 1960-luvun radikalismi oli päämäärätietoista, kovia yhteenottoja tuottavaa, eikä spontaanisti ja idealistisesti syntynyttä sukupolvikapinaa, joksi se usein rajataan. Poliittisesti suurimman tulevaisuuden hyödyn noista ajoista sai sdp, ei suinkaan äärivasemmisto. Vaikutus ulottui pitkälle 1970- ja 1980-luvulle.
Kirjoittajat vetävät lankoja yhteen 2010-luvun aktivistien ja 1960-luvun (käytän tätä vuosikymmenrajausta seuraavassa, vaikkei se kuvastakaan koko aikakauden ulottuvuutta) radikaalien välillä ja toteavat monien nykynuorien vanhempien olleen mukana 1960-luvun liikkeessä. Monti & co toteavat 50 vuoden takaisten nuorten pettymyksen heijastuneen nykynuorten omaksumaan toimintaan. Pettymys kohdistui nimenomaan 1970-luvulta eteenpäin toteutuneeseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Odotukset muutoksesta olivat korkemmalla kuin mitä sittemmin toteutui.
Kirjoittajien tarkoitus on luoda kokonaiskäsitys (”aikakauden selitys”) 1960-luvun radikalismista, joka on tähän mennessä puuttunut. Lähteistä ei ole ollut puutetta: itse asiassa monet tuon ajan aktiivit ovat edelleen lausumassa kantansa tapahtumista, kirjoitetuista lähteistä puhumattakaan.
Tuon ajan vaikutteet tulivat osaltaan ulkomailta. Ehkä ensimmäisiä kertoja (unohtamatta Saksa-sympatioita 1930-luvulla) kulttuurihistoriassa yhteydet ulkomaihin olivat näin syvälliset. Olen itsekin luonut yhtymäkohtia blogikirjoituksessani ”Omantunnon ongelma ruotsalaisittain”, jossa mm. käsittelen Tukholman kevään 1968 ylioppilastalon valtauksen ja marraskuussa 1968 tapahtuneen vanhan ylioppilastalon valtauksen yhteyttä. Vanhan valtausta olen käsitellyt erikseen blogikirjoituksessa ”Radikaalin `Vanhan´ tarina”.
Ääriradikalismi räikeimmät ilmenemismuodot, kuten Saksassa Baader-Meinhof (blogikirjoitukseni ”Andreas Baader – mysteeri?”), Italian väkivaltainen radikalismi (blogikirjoitukseni ”Terrorismia italialaisittain: Punaiset prikaatit”) ja Irlannin IRAn toiminta eivät johtaneet seurausilmiöihin Suomessa: ei ollut tosiasiallista aihetta. Jossakin omassa kirjoituksessani totesin, että saksalaisen radikalismin mediakäsittelystä puuttui huumori (!) ), joka oli sisäänrakennettuna suomalaisen radikalismin käsittelyyn.
Vielä 1960-luvulla neuvostokommunismin vaikutus suomalaiseen radikalismiin oli vähäinen. Nuorison liikehdintää pidettiin Neuvostoliitossa kapitalismin epäonnistumisen merkkinä. Vasta 1970-luvulla neuvostovaikutus alkoi näkyä.
Kirjoittajat huomauttavat, että nykypäivän vihreisiin ja vasemmistoon liittyvät kertomukset ovat velkaa 1960-luvun narratiiveille. Viranomaisvastustus oli mukana nuorisomellakoissa jo 1962-1970. Kirjassa lainataan Johan von Bondsdorffia, joka listasi aikoinaan talven 1968 teemat seuraavasti: ”antiautoritaarisuus, yksisilmäisen tieteen kritiikki, kansainvälisyys, epäluulo edustuksellisia instituutioita vastaan, ulkoparlamentarismi, provokaatio, mielenosoitus tiedotusmenetelmänä ja yleisesti suora toiminta”.
Tarkastelen tulevissa blogikirjoituksissani 1960-luvun radikalismin syitä ja seurauksia tarkemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti