Aatteellinen railo kulkee läpi Euroopan kansojen

Ylen A-studiossa oli 14.5.2019 teemana syvenevä kuilu EU:n itäisten ja läntisten jäsenmaiden välillä. Studiossa olivat asiasta keskustelemassa tutkimusjohtaja Juhana Aunesluoma Eurooppa-tutkimuksen keskuksesta ja tutkija Katalin Miklossy Aleksanteri-instituutista, kumpikin monesti esillä olleita Eurooppa-tuntijoita. Ohjelmaan sisältyi myös toimittaja Esko Varhon valaiseva reportaasi Puolasta.

Ohjelman ingressi ei aivan vastannut ohjelmassa esille tuotuja argumentteja, sillä tosiasiassa – keskustelijoidenkin mukaan - kahtiajako näyttäisi monilta osin koskevan koko Eurooppaa, ei vain itää ja länttä. Yksi raja kulkee liberaalidemokraattisten ja kansallismielisten ryhmien välillä, ei Itä-Euroopan ja Länsi-Euroopan välillä. Toki Puolassa ja Unkarissa autoritaarinen hallinto on viety pitkälle ja tältä osin railon voidaan sanoa kulkevan idän ja lännen välillä.

Monissa kysymyksissä (maahanmuutto, pakolaisuus, EU-kriittisyys) raja kulkee eri valtioiden sisällä.

Ohjelma alkoi Varhon raportilla Laki-ja oikeuspuolueen isänmaallisesta mielenilmauksesta Puolassa. Mielenosoituksessa esiintyi Puolan vaikutusvaltaisin poliitikko Jaroslaw Kaczynski vahvistaen kuvaa nationalistisen oikeistorintaman voimasta. Tulisieluisten puolalaisten joukkoesiintymisten syitä voidaan etsiä kaukaa Puolan historiasta, onhan Puola jäänyt miehitysarmeijoiden jaettavaksi monia kertoja viimeisten satojen vuosien aikana. Kysymys ei ole pelkästään isänmaallisuudesta, vaan siihen on kytketty antipatiat esimerkiksi sukupuolivähemmistöjä ja liberalismia kohtaan monilla tavoilla. Kansallismielisyyteen liittyy ylpeys Puolan valtion juurista, joiden sanotaan ulottuvan pidemmälle kuin useimpien Länsi-Euroopan maiden.

Tärkeitä elementtejä puolalaisuudessa ovat katolilaisuuden (”puolalaisuus on yhtä kuin katolilaisuus”, ”liberalismi uhkaa uskontoa”) vahva ote arkielämästä, alistumattomuus vieraan tahon alle (Moskova, Bryssel!) ja tietty autoritaarisuuden kunnioitus, jolla on pitkät perinteet. Aivan oikein ohjelmassa kiinnitettiin huomiota maailmansotien väliseen autoritaariseen hallintoon, jota diktatorinen kommunistivalta sodan jälkeen vahvisti. Varsovassa on kuitenkin vallalla voimakas liberaali ajattelu, joka torjuu naisten aseman kuristamisen ja syyttää yhteiskuntaa vaipumisesta ”keskiaikaan”. Aatteellinen railo kulkee siis myös keskellä puolalaisuutta.

Räikeintä ovat Puolan johtavan puolueen hyökkäykset oikeusvaltioperiaatetta vastaan, jota tukee nimityspolitiikka: oikeuslaitoksesta tehdään kuuliainen vallanpitäjille. TV ja radio on alistettu hallituksen äänitorviksi ja opposition toimintaa vaikeutetaan. Eri mieltä olevat leimataan Puolan kansan vihollisiksi, pettureiksi, kommunisteiksi…. Donald Tuskia on verrattu Hitleriin. Vielä on muistettava, että Puolassa on vielä valtapuoluettakin jyrkempää oikeistoa, joka hyökkää kaikkea vieraaksi koettua vastaan.

Laki- ja oikeuspuolue on tavoitellut vastapainoksi kansansuosiota ilmeisen onnistuneesti perhepolitiikalla. Puolassa ovat voimasuhteet kuitenkin monessa mielessä ratkaisematta: liberaaleilla voimilla on edelleen mahdollisuus voittaa esimerkiksi parlamenttivaalit. Siten ero Unkariin on selvä.

Jää vaikutelma, että kaiken perinteen kunnioituksen keskellä puolalaisia vaivaa tietty historiattomuus: ei anneta arvoa liberaalille edistysaskelille, jotka ovat tulleet sosialismista vapautumisen ja EU:hun liittymisen myötä.

EU sinänsä hyväksytään tällä hetkellä laajasti (kukapa purisi ruokkivaa kättä!), mutta sitä halutaan muuttaa, aivan kuten EU haluaa muuttaa Puolaa. Miklossyn mielestä kysymys on siitä, että Itä-Euroopan valtiot kokevat, että eivät saa riittävästi kunnioitusta osakseen. Toisaalta tukien lisäksi Itä-Euroopan valtiot ovat saaneet markkinat tuotteilleen ja lisäksi on kytkeydytty EU:n työmarkkinoihin, josta voisi tuntea kiitollisuutta.

:::::::::::::::::

Miklossy epäili A-studiossa, että Puolassa ja Unkarissa on herännyt epäily, että länsisuuntautuneisuus oli kaikkine velvollisuuksineen virheliike. Lisäksi Puola, Unkari ja Viro ovat kehittyneet nopeammin kuin muut Itä-Euroopan valtiot ja haluavat toimia johtotähtinä valitsemallaan tiellä. Aunesluoma vahvisti käsityksen, että Puola ja Unkari ovat olleet jo aiemmin historiassa ”johtajavaltioita”.

Entä EU:hun liittymisen tahdistus: tapahtuiko kaikki liian nopeasti vai liian hitaasti? Aunesluoman mukaan ainakin odotukset olivat liian korkealla.

Miklossyn mukaan EU pelasi aikaa Itä-Europan valtioiden liittymisellä EU:hun. Hänen mukaansa tämä oli nöyryytys itäisiä kumppaneita kohtaan. Aunesluoman käsitys on realistisempi, kun hän sanoi, ettei EU itse ollut valmis vastaanottamana valtioita 1990-luvun alussa (vaan vasta 2004). EU:n piti keskittyä oman ydinryhmän yhteistyön tiivistämiseen ennen kuin se saattoi laajentua. Yleensäkin voisi sanoa, että laajentuminen tapahtui pikemminkin liian nopeasti kuin liian hitaasti eikä kaikkia maita olisi pitänyt hyväksyä jäseniksi vielä pitkään aikaan Miklossyn puheissa minua häiritsi, että idässä itsekkäästi halutaan kaikki hyvä, mikä on saatavissa EU:lta, mutta torjutaan miltei kaikki saamisten vastineeksi tulevat sitoumukset. Sitoumukset ja velvollisuudet pitävät sisällään länsimaiset demokratia-arvot liitännäisineen. Tällainen vastuun siirtäminen pois itseltä (Itä-Euroopan valtioilta) ei kuulosta reilulta.

Yhteenvetona voisi sanoa, että liittymisnopeudesta vallitsi aikoinaan hyvin ristiriitaisia odotuksia. Miklossyn mukaan Itä- Euroopassa vallitsi 1990-luvulla euforinen tila, jossa haluttiin oppia uutta lännestä, mutta kun liittymisen ”viivästyspeli” alkoi, menetettiin liittymisen paras aika-aukko. Miklossy kokee, että erilaisilla ehdoilla – alun viivyttelyn jälkeen – pilattiin hyvän liittymisprosessin aikaansaaminen. Jälleen tulee mieleen että Miklossy ajattelee vain Itä-Euroopan valtioiden kannalta asiaa unohtaen EU:n sääntöpohjaisen liittymisprosessin vaatimukset.

Aunesluoma on hyvin lähellä omaa kantaani, kun hän totesi, että 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa länsi korosti enemmän markkinatalouden voittoa idässä kuin demokratia- ja oikeusvaltioprosessin onnistumista. Ajateltiin, että demokratiaprosessi hoidetaan ”sitten myöhemmin” ja näinhän ei ole tapahtunut.

Miklossy voi olla oikeassa siinä, että sitten kun demokratiaprosessia alettiin ”tyrkyttää” itään, unohdettiin että kansanvaltaistumisen prosessi lännessä tapahtui vuosikymmenien ja jopa vuosisatojen aikana ja nyt vaadittiin demokratian toteuttamista idässä muutamassa vuodessa - aivan liian nopeasti ja vieläpä räätälöimättömällä vakiosapluunalla.

Miklossy yritti sanoa, että kopiointi lännen mallista ei onnistunut eikä voinut onnistua liian pitkän autoritaarisen vaiheen jälkeen. Tässä on perää, sillä autoritaarisuus oli voimissaan - kuten edellä todettiin - jo sotien välisenä aikana ja sitä ennen. Ei jäänyt aikaa harjoitella kansanvaltaa niin kuin tapahtui esimerkiksi Suomessa ja monissa muissa maissa sotien välisenä aikana.

Mutta ajattelenko ohessa liian vahvasti asioita vain liberaalin demokratian kannalta? Elävätkö ihmiset idässä sellaisessa odotuksessa, että liberaali maailmanjärjestys on lopputulema kaikesta tästä vai ajattelevatko he nykyistä illiberaalia vaihetta näkyvissä olevana lopputuloksena?

Tuo viime mainittu ajatus jäi mietityttämään: kun lännessä ainakin aiemmin kuviteltiin, että liberaalidemokratia liukuisi vallitsevaksi järjestelmäksi myös Itä-Eurooppaan, niin nyt monet maat – Italia, Itävalta, jopa Ranska ja Saksa - ovat saaneet tartunnan ainakin pieneltä osin autoritarisuudesta, nationalismista ja EU-kriittisyydestä (mutta ei välttämättä EU-vastaisuudesta) Puolasta ja Unkarista.

Miklossyn mukaan ollaan liukumassa pois liberalismista konservatiiviseen aatemaailmaan - ajatus, joka mahdollisesti heijastelee hänen omia ihanteitaan. Tämän mukaan liberalismi on joutunut altavastaajan asemaan. Jos ajatellaan, kuinka paljon eri Länsi-Euroopan maissa on ”ei-oikeistokonservatiiveja”, niin osuus liikkunee 70 ja 90 prosentin välillä koko puoluekentästä. Ollaan siis kaukana liberaalin maailmankäsityksen väistymisestä.

Miklossy ja Aunesluoma olivat eri mieltä siitä, voidaanko ”lompakolla” (tukimiljoonia karsimalla) painostaa Itä-Euroopan jäsenmaita oikeusvaltioperiaatteiden kannalle. Aunesluoman mukaan voidaan. Miklossyn kanta oli, että ainakin Italia tulee vastustamaan tätä pyrkimystä. Italia siis haluaa vahvistaa periaatetta, että kukin valtio – EU-hyödyistä riippumatta - saa noudattaa haluamaansa politiikkaa.