Joskus tekee mieli palata johonkin aiempaan kirjoitukseen ja tarkistaa
menikö maailma siihen suuntaan kuin silloin joskus ajattelin. Mikäpä olisi
otollisempi aihe kuin Donald Trump kaikkine päähänpälkähdyksineen. Onko Trumpin
käytös muuttunut presidentillisemmäksi kuin silloin kun hän ensimmäistä kertaa pyrki
presidentiksi 2015-2016? Olen valinnut vertauskohdaksi blogikirjoitukseni
vuodelta 2015, siis 10 vuoden takaa: ”Trump ja Trumpin äänestäjät”.
Heti kärkeen tulee mieleen, että Trumpin ego on suurentunut entisestään
kuluneiden 10 vuoden aikana. Tätä kirjoitettaessa hän kaavailee Trumpin kaarta,
”Arc de Trump” itselleen Pariisin riemukaaren malliin, mutta isompana, kuinkas
muuten.
Kuuluisiksi ovat tulleet presidentin mielipiteiden muutokset /vaihdokset,
joiden ”punainen lanka” on siinä, että hän muuttaa mielipiteensä aina sen mukaan,
kenen kanssa on sattunut viimeksi juttelemaan. Hurja imperialistinen visio on
sekin, että Yhdysvaltain pitäisi ottaa haltuunsa Tanskalle kuuluva Grönlanti ja
Panaman kanava-alue, eikä Trumpia hävetä tunnustaa, että hän
haluaisi Kanadan Yhdysvaltain 51.
osavaltioksi ja Wayne Gretzkyn sen kuvernööriksi. Kaiken lisäksi Gretzky pilasi
maineensa, kun kävi ilmi, että ex-kansallissankari oli tosissaan
kuvernöörikuviossa. Entä sitten se, kun on ilmennyt, että Vladimir Putinilla on
ote Yhdysvaltain presidentistä sodan ja
rauhan kysymyksissä? Ei ole mitään merkkiä, että Trumpin vauhti hidastuisi.
Trumpin tunnusomainen piirre on, että hän muuntelee totuutta toistuvasti
Presidentti Niinistö kiinnitti uuden kirjajulkaisunsa yhteydessä huomiota
kaikkein oleellisimpaan asiaan eli siihen, että Yhdysvallat ei täytä tällä
hetkellä liberaalidemokratialle asetettuja vaatimuksia.
Presidentti keskittyy itsekeskeisesti oman maineensa kasvattamiseen
demokratian vakauden kustannuksella
Ja seuraavassa on lupaamani verrokiksi asettamani kirjoitus vuodelta 2015:
”Trump ja Trumpin äänestäjät”
Donald Trump
on demokraattisesti hallitun valtion presidenttiehdokkaaksi pyrkivä
liikemies-poliitikko, jonkalaista ei ole koettu aiemmissa kampanjoissa. Aluksi
näytti siltä, että pelle-ehdokas joutuu ennen pitkää epäsuosioon ja kannatus
sulaa omaan mahdottomuuteensa. Nyt asia ei ole enää ihan niin varma.
Monet republikaanit ovat toivoneet, että
epätasapainoinen Trump siirtyisi itsenäiseksi ehdokkaaksi, ja voitaisiin palata
vanhaan kunnon kampanjaan. Trumpin kannattajat eivät anna tähän mahdollisuutta,
ja tätä kirjoitettaessa Trump on ilmoittanut, ettei hän ikinä luovu
ehdokkuudesta. No, se on yhtä paikkansa pitävä lause kuin mikä muu tahansa,
mitä Trump on sanonut. Tällä pelillä Hillary Clinton on vahvoilla.
Aiemmissakin
presidentinvaalikampanjoissa on ollut hölösuuehdokkaita, mutta he ovat
pudonneet parin möläytyksen jälkeen. Mutta Donald Trump nousee yhä uudelleen -
entistä ehompana - kuin kumiukko.
Tähän saakka
on ihmetelty Trumpia, mutta olisiko syytä ruveta ihmettelemään myös Trumpin
kannattajia, joita lienee hieman alle 10 prosenttia kaikista
äänestyskelpoisista. Kun äänestysprosentti vaaleissa jää totutun alhaiseksi,
saa populistimme joka tapauksessa muhkean äänisaaliin, jos itse
presidentinvaalikampanjaan selviää.
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Vanhan
presidenttikaskun mukaan vuoden 1956 vaaleissa muuan Adlai Stevensonin
kannattaja tarttui kiertueella ehdokasta hihasta ja sanoi, että varmaan teitä
herra Stevenson äänestävät kaikki fiksut amerikkalaiset, johon
presidenttiehdokas vastasi kuivasti: ”hyvä rouva, se ei riitä!” Nyt Trumpin
kannattaja, joka haluaisi pysäyttää koko maailman Trumpin kohdalle, voisi
sanoa, että varmaankin kaikki samaa mieltä liian kiihkeästä maailmanmenosta
olevat äänestäjät antavat äänensä Trumpille. Ongelma on, että se ei tule
riittämään. Meillä on vielä enemmistö amerikkalaisia, jotka ovat säilyttäneet
järkensä.
Voi olla, että
joku Hillary Clintonin kannattaja voisi toivoa viheliäisesti, että kansan voisi
vaihtaa. Miksi? Siksi, että jos Hillary Clinton selviää presidentiksi, hänellä
on vastassa tämä sama Trumpin kannattajajoukko sabotoimassa päätöksentekoa.
Onneksi nyt jo
viimeisetkin tasapuolisuusintoilijat toteavat, ettei Clintonia ja Trumpia voi
käsitellä ”tasapuolisesti” vakavina ehdokkaina. Järjen vaaka on pahasti
kallellaan.
Mistä muusta
Trumpin menestyksessä on kysymys kuin siitä, että populismi on noussut
Trump-mittarilla mitattuna aivan uusiin sfääreihin?
Tietysti
voidaan ottaa esille monet jo melkein kliseiksi muodostuneet perustelut, kuten
monikulttuurisuuden ihanteen romahdus – Yhdysvallat ei ole monien
amerikkalaisten mielestä enää mikään kansojen suulatusuuni. Tai argumentiksi
voidaan ottaa fakta, että politiikka on viihdettä – naurattaja saa naurajat
puolelleen - tärkeintä on, että on hauskaa.
Mutta vakavasti
ottaen……
Äänestäjät
tuntevat olonsa epämukavaksi, he ovat kyllästyneet niukasti tai ei lainkaan
kasvavaan (tai jopa laskevaan) elintasoon. Näin tuntevat erityisesti
potentiaaliset äänestäjät, keskiluokkaiset ihmiset. Kuin tilauksesta tuli juuri
tieto, että keskituloisten määrä on ensimmäistä kertaa 40 vuoteen pienempi kuin
suuri- ja pienituloisten määrä yhteensä. Ja keskiluokka, jos mikä on
Yhdysvalloissa unelmien amerikkalaisuuden symboli.
Panevatko nämä
ihmiset toiveensa Trumpiin? Osa heistä, kyllä! Mutta eikö Trump tarjoa heille
tuulentupia? Rehvakkaasti hän ilmoittaa, että kiinalaiset palauttavat työpaikat
takaisin Yhdysvaltoihin, kun hän sopii asiasta Kiinan johtajien kanssa.
Kiinassa uskotaan häneen!
Monet
vaalikamppailuissa normaalisti tärkeinä pidetyt asiat, kuten työttömyys (nyt 5
prosenttia) ja taloudellinen tilanne (nyt kohtuuhyvä) eivät näytä vaikuttavan
mitään: ”It´s the economy, stupid” ei toimi.
Äänestäjät
eivät tunnu löytävän mielenrauhaa, mutta sen sijaan, että etsisivät henkilöä,
joka tuo turvallisuuden tunnetta perinteisellä tavalla, he hakevat rääväsuista
demokraattisten arvojen pilkkaajaa ehdokkaakseen.
Sisimmässään
monet amerikkalaiset ovat saaneet tarpeekseen lobbauskulttuurin tuotteista –
normaaleista presidenttiehdokkaista. He haluavat miehen, joka on ”self made
rich”, joka kustantaa kampanjansa omasta pussistaan. Köyhiin ja muihin
ehdokkaisiin tämä uuden ajan kellokas suhtautuu alentuvasti, pyörikööt mukana.
Aivan oma
lukunsa on amerikkalainen supliikkitaide. Se on kiepsahtanut monta kertaa yli
kohtuuden rajojen. Kaikkeen on totuttu ja mikään verbaalinen käsite ei merkitse
enää juuri mitään. Niinpä Trump on siirtynyt aivan uudelle verbaliikan tasolle,
jossa kutitetaan äänestäjien pohjimmaisia tuntoja.
Ihailin joskus
”facta.org” -totuudenpaljastajia, joiden tarkoitus on kertoa, miten jokin
ehdokas puhuu vastoin parempaa tietoa. Nyt meillä on ehdokas, jonka puheista
joku faktakanava voisi kääntäen yrittää etsiä järjen ja totuuden hiveniä –
kaiken roskan joukosta. Mikään ei ole enää Trumpin jäljiltä hätkähdyttävää.
Totuus on alennusmyynnissä. Sitä voidaan käyttää paremman puutteessa
vaalikampanjan osana.
Trumpia ei
hänen puheisiinsa kohdistuva arvostelu haittaa, sillä puheitahan voi korjata
jälkikäteen: ”puhettani tulkittiin väärin….”
Pahinta on
kuitenkin, että Trumpiin vakavasti suhtautuvia on paljon. Se kielii
äänestäjissä tapahtuneesta muutoksesta Olen joskus miettinyt Trumpin taktiikkaa
siten, että haettuaan ensin riittävän kannatuksen sikamaisilla puheillaan, hän
voisi kampanjan loppuvaiheessa ”järkiintyä ja valtiomiesmäistyä”, jolloin hän
voisi vetää maton alta joiltakin järkeviä puhuvilta republikaaniehdokkailta.
Tällä hetkellä tähän takinkääntöön on vaikea uskoa.
Huolestuttavaa
on, jos ihmiset ovat kyllästyneet demokraattiseen päätöksentekoon.
Amerikkalainen kaksipuoluejärjestelmä on jakanut kansalaiset kahtia, vieläpä
niin, että vähemmistö pyrkii pitämään enemmistöä panttivankinaan.
Kongressissa
järjestetyt arvottomat ”päätöksentekonäytelmät” ovat luoneet kuvan demokratian
irvikuvasta, joka ei ole jäänyt kansalaisilta huomaamatta. Trump on yksinäisen
tähden ratsastaja, joka on saanut luvan kostaa sekä demokraattien, että
republikaanien pahat teot.
Eurooppalaisena
näen ongelmat republikaanilähtöisinä. Grand Old Partyn nykyinen sukupolvi on
ajautunut äärioikealle. Kehitys käynnistyi Barry Goldwaterin rökäletappiosta
Lyndon B. Johnsonille. Se, mikä vuonna 1964 kuulosti naurettavalta
vaihtoehdolta, sai kuitenkin kolmasosan äänistä. Yhtäkkiä häviäjät huomasivat,
että meitähän on paljon. Suunta on nyttemmin kiteytynyt teekutsuliikkeen
ympärille, joka on ottanut panttivangikseen republikaanisen maltillisen
enemmistön.
Sivumennen
sanottuna Goldwater vaikutti vanhoilla päivillään erittäin vastuulliselta
evp-poliitikolta, joka kannatti monia liberaaleja uudistuksia. Mutta tätähän ei
nyt huomioida!
Trump kaivelee
amerikkalaisten sielunelämän pimeitä syövereitä. Se demokratia ja
suvaitsevaisuus, joka on luotu muutamien viime vuosikymmenien aikana on monien
mielestä ikään kuin teeskentelyä. Miksi teeskennellä olevansa latinojen,
mustien tai muslimien ystävä, jos kerran nämä ryhmät ovat lievimmässä
muodossaan vain kiusallisia välikappaleita ja pahimmassa tapauksessa uhka
hengelle. Trump vain kertoo kannattajien mielestä todelliset tunnot, joita osa
tavallisista kansalaisista pitää hampaidensa takana, nyrkki taskuun puristuen.
Mutta onko
asia näinkään? Hypoteesina esitän, että - yksinkertaistaen – oikean reunan
äänestäjissä on kaksi puolta: toisen puolen nimi olkoon ”Trump” (kaikkine
vainoharhaisine lisukkeineen) ja toisen puolen nimi olkoon ”amerikkalaisen
demokratian perinne”. Osa äänestäjistä ajattelee, että koetellaan demokratian
kestokykyä, pannaan se kerta kaikkiaan ”Trumpin” kautta tulikokeeseen ja
katsotaan, seuraako ”parannus”. Kun tämä koettelemus on viety riittävän
pitkälle palataan hulluuden tieltä useita asteita demokraattisempaan suuntaan.
Järjestelmälle halutaan antaa varoitus, joka sen pitäisi ottaa vakavasti.
Epäilen, että
kuunneltuaan aikansa Trumpin epäuskottavia patenttiratkaisuja milloin mihinkin
ongelmaan, hänen potentiaaliset äänestäjänsä rupeavat epäilemään mestarinsa
ontoilta kuulostavia lausuntoja.
Pidän tätä
todennäköisenä trendinä, mutta samalla esitän muista kirjoituksistani tutun
epäilyn: itse demokratia on astunut suurten haasteiden eteen. On ilmestynyt
ihmisiä, jotka haluaisivat lyödä nyrkin pöytään ja sanoa: nyt riitti! Tämä
pääosin republikaaneista koostuva joukko kohdistaa arvostelunsa
demokraatteihin, jotka saava kuulla olevansa ”kommunisteja”, tai
”viher-vasemmistolaisia”, tai ”kulttuurimarxilaisia”, tai ”liberaaleja” tai
”monikulttuurifanaatikkoja jne. He ovat ihmisiä, jotka - näin arvostelijat
sanovat - kuvittelevat tietävänsä enemmän ja paremmin (ja usein he tietävätkin)
kuin muut. Mitä enemmän he tietävät sitä enemmän heitä inhotaan. Mikä olisi
vaihtoehto? Sitä ei haluta tarkkaan määrittää. Miksi? Koska kukaan ei tiedä,
mikä se on. Voidaan puhua epämääräisesti ”vapaudesta” tai ”valkoisen miehen
liian suureksi käyvästä taakasta” tai ”ison valtion” vastenmielisyydestä.
Vaihtoehtoa itse asiassa pelätään. Aavistellaan, että voidaan joutua ojasta
allikkoon, mutta sitä ei haluta sanoa ääneen.
:::::::::::::::::::::::::::::
Yhteenveto 10
vuotta sitten tapahtuneesta: odotin amerikkalaisten heräävän vaalien alla,
mutta näin ei tapahtunut.
