Ensin hukkui yhtenäiskulttuuri, sitten yhteinen todellisuus

 

Kuusikymmentäluvun nuorena kuvittelin totuuteen pyrkimisen olevan yksi elämän pääprinsiipeistä. Voi hyvinkin olla, että liioittelen yhden vuosikymmenen merkitystä totuuden suunnannäyttäjänä. Ehkä varmuuden vuoksi on laimennettava totuuden pitävyyttä toteamalla, että kuusikymmentäluvulla tieteellinen maailmankuva voitti alaa suuressa osassa tunnettua maailmaa.

Totuus on ollut monissa poliittisissa kamppailuissa hupaa neuvotteluintrigointia. Tähän ja muihin valitsemani teeman oleellisiin piirteisiin ottaa kantaa Jussi Ahlroth HS:n 28.12.2025 esseessä ”Mikä on totta?” Käytän ohessa Ahlrothin esseetä omien pohdintojeni herätteenä.

Viimeaikainen kehitys netin totuuksineen ja Yhdysvaltain presidentin ”tosiasioiden” pikatilauksineen herättävät terveen epäilyn, mihin voi edelleen luottaa ja mihin ei. Ennen vanhaan TV:n uutisankkuria uutisineen pidettiin totuuden mittana. Uutisten luotettavuutta perälautana voidaan yhä hyvin pitää yhtenäiskulttuurin nimeen vannomisena. Ja 60-luvullahan elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa. Sittemmin yhtenäiskulttuurin muodostama totuuspohja on rapautunut. Ahlroth toteaa, että myös yhteinen todellisuus on  haurastunut, jos mahdollista vieläkin nopeammin.

Nykyaika nykyaikaisine tiedonvälityksineen on tuonut tullessaan käsitteen  ”Totuuden jälkeinen aikakausi” eli ”Post-Truth Era”, jolla tarkoitetaan yhteiskunnallista tilaa, jossa objektiiviset faktat ja rationaalinen tieto vaikuttavat  aiempaa vähemmän ihmisen käyttäytymiseen. Vetoaminen tunteisiin voittaa rationaalisen tiedon.

On lukemattomia esimerkkejä, kuinka Post-Truth Era rakentui.  

Tähän ehkä sopii asian palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen ”vaihtoehtoinen totuus” syntysijoille. Elettiin vuotta 2016. Presidentiksi juuri valitun Donald Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan muka Trumpin virkaanastujaisista. Tosiasiassa kuva oli otettu Barack Obaman virkaanastujaisista neljä vuota aiemmin. Kuva paljasti, että Obaman virkaanastujaisissa oli ollut lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla. Trump taas oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat.  

Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka lausui unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut totuuden jälkeisestä ajasta. Sittemmin siitä on tullut käsite  kuvaamaan yhtä näkökulmaa kokonaisesta aikakaudesta.  

Totuuden jälkeisellä aikakaudella asiantuntijavallan asemaa pyrittiin kaventamaan antamalla kuva, että jokaisen (ihmisen) totuus on yhtä tärkeä kuin kenen tahansa totuus. Terve.

Tärkeässä asemassa uudessa valheet sietävässä mediakulttuurissa  ovat tiedon lähteet, jotka usein vetoavat tunteisiin Samassa veneessä ovat myös  netti   ja muut alustat.

Median tunteellistumisen  myötä myös demokratisoitumisen jylhä kohina  on muuttunut  Tärkeintä on nyt saada oma ääni kuulumaan ja näkymään, toteaa tutkija Salla Tuomola Tampereen yliopistosta. Yleisradioyhtiöt ovat tempautuneet mukaan tunteella vaikuttamiskilpailuun ja kaiken takana on pyrkimys voittavan busineksen luomiseen. Siksikin tunteet ovat tärkeitä, ei niinkään objektiivisuus.

Lukutaito ja lukeminen  ovat PISA-tutkimuksen ydintä, ja aivan erityisesti suomalaisten ylpeyden aihe.  Tai olivat. Yhtenäiskulttuurin mukanaan tuomat suhteellisen tasaiset,  ja huippujen osalta erinomaiset opintosuoritukset ovat heikentyneet selkeästi, vaikka  ovatkin vielä kilpailukykyisiä vertailumaiden kohteisiin nähden. Mutta kun yhtenäiskulttuurin  aikaan oppimistulokset olivat hämmästyttävän  tasalaatuisia, ovat ne nyt oppilaita eri tasoihin jakavia.

Kaikki kannattivat lukemista, ”lukeminen kannattaa aina”   ainakin vielä  1980-luvulla . Työväestön suhde lukemiseen on sittemmin muuttunut. Sivistykseen saatetaan suhtautua jopa torjuvasti. ” Lukemisesta on tullut identiteettiasia”, toteaa Ahlroth, ”naismaista ja elitististä hienostelua”.

Turun yliopiston kyselytutkimuksen mukaan politiikan luonne on muuttunut. Siitä on tullut jakolinjoja syventävä. ”Paradoksaalisesti syynä on ollut faktojen korostaminen. Politiikka ei ole enää arvopohjaista vaan faktapohjaista”. Alamme olla ”Fake Newsin” syntylähteillä. Asiantuntemuksen määrä on jopa lisääntynyt, mutta nurinkurisesti siihen suhtaudutaan yhä useammin kyseenalaistavasti. Puhutaan raporttisodista. Lähteen luonne seuraa poliittista näkemystä. Niinpä talouspoliittisesti oikeistolaiset suhtautuvat voittopuolisesti epäillen Helsingin Sanomiin ja Yleisradioon, kun taas vasemmalla luku on vain pari prosenttia. Oikeistolaiset suhtautuvat epäillen myös tutkijoihin, kaikilta alueilta. Poliittinen kanta ja yhteiskunnallinen asema luovat pääasiassa  relevanteimmat  jakolinjat.

Kamppailu käydään siitä, kenen tiedot ovat relevanteimpia ja tuoreimpia. Vanhat  instituutiot ja vanhat jättimäiset yritykset ovat sanansa menettäneinä hävinneet valtaansa amerikkalaisille teknologiayrityksille. Niille ei ole tärkeää poistaa jakolinjoja, päinvastoin suuryritykset pyrkivät tuottamaan lisää railoja yritysten välille ja sisälle tehdäkseen lisää businesta.

Liberaalidemokraattisten valtioiden tiedontuotannon epätasa-arvo vaikuttaa järjestelmän uudelleenmuokkautumiseen ja on omiaan muodostamaan pettävän  pohjan yritystoiminnalle. Pelin palikat ovat juuri nyt sekaisin. Pitäisi pystyä luomaan riittävän yksimieliset suuntaviivat koskien esimerkiksi  sääntelyä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kysymys:  Voisiko sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää soveltaa pienimuotoisena erilaisia edellä kuvattuja yhteensopimattomuuksia yhteen sovitettaessa?

Sääntöpohjaisella kansainvälisellä järjestelmällä tarkoitetaan tiivistäen seuraavaa: Sääntöpohjaisella kansainvälisellä järjestelmällä tarkoitetaan sitä, että maiden väliset suhteet perustuvat yhdessä sovittuihin sääntöihin ja käytäntöön, eivät voimankäyttöön. Järjestelmä nojaa YK:n peruskirjaan ja muihin kansainvälisiin sopimuksiin.

Viime aikoina sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää on haastettu, kun kaikki valtiot eivät ole pitäneet kiinni sovituista käytännöistä. Suomi tukee sääntöpohjaisen järjestelmän olemassaoloa ja kehittämistä.​