Jos ajatellaan Venäjää Yhdysvaltain vastinparina,
syntyy väistämätön ajatus verrata Yhdysvaltain historian ekseptionalismia (ainutlaatuisuutta) ja
kohtalouskoista lähetystehtävää Venäjän vastaaviin. Yhtäläisyyksiä löytyy.
Venäjän osalta pitää paikkansa se, mitä Stalin sanoi
ekseptionalismista Neuvostoliiton yhteydessä: se oli elimellinen osa
venäläistä suurvaltaylpeyttä sosialismikokeiluineen. Tänä päivänä ei enää ole
kysymys sosialismin ylivertaisuudesta vaan laajenemishaluisen äiti-Venäjän
suunnattomasta ylpeydestä.
Venäjällä on oma maailmanjärjestyksensä, world
orderinsa (tai Putinin world order) , joka paheksuu läntistä rappiota ja
uskonnottomuutta. Se tarjoaa omaa uskonnollisuuttaan ja demokratiavaihtoehtoaan
ja onkin saanut läntisten valtioiden oikeistopiireistä tukea.
1990-luvulla haaveiltu ”eurooppalainen Venäjä”
jäi haaveeksi johtuen suurvaltojen keskinäisestä eripurasta ja taistelusta
vaikutusvallasta sekä varsinkin Venäjän vainoharhaisesta epäilystä lännen
tarkoitusperiä kohtaan. ”Eurooppalainen Venäjä” on idässä käännetty toisinpäin
tavoittelemisen arvoiseksi venäjänmalliseksi Euroopaksi. Eurooppa on tämän
ajattelun mukaan hylännyt - nykyisin Venäjän ylpeänä ylläpitämän
- alkuperäisen kristillisen perinnön. Jumala on nyt Venäjän
puolella.
Putin ja hänen taustajoukkonsa ovat yrittäneet
haastaa läntisen ”rappeutuneen” kristinuskon. Euroopan ja Venäjän
välillä vallitsee tasapainoton kilpailu eurooppalaisuuden määrittämisestä.
Venäjän kutsumustehtävänä on halu palauttaa
tilanne Itä-Euroopassa aikaan ennen vuotta 1997 (ennen Naton laajenemista) ja
mitätöidä ”viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi” eli
Neuvostoliiton hajoaminen. Jotta päästäisiin päämäärään eli Venäjän suuruuden
aikaan, tarvitaan suunnattomia uhrauksia.
Venäjällä perustettiin 2000-luvun alussa
konservatiivisia ajatushautomoja, joissa ideoitiin keinoja pyhän
Venäjän suuruuden ajan palauttamiseksi. Nämä hautomot ovat
kehittäneet ajatusta poliittisesta ortodoksiasta, joka tukee Vladimir Putinin
ja Sergei Lavrovin tavoitteita. Toisaalta Venäjästä syntyy käsitys ulkomaailmaa
vastaan suunnatusta aggressiosta, toisaalta taas suojautumisesta
ulkomaisia harhaoppeja (pinnallinen materialismi) vastaan. Molempia vastaan
tarvitaan Venäjän suurvaltaa. Tavoitteen betonoimiseksi vietetään 9.
toukokuuta voitonpäivää. Juhlapäivä on ortodoksiuskonnollisuuden läpitunkema
tilaisuus sodassa kaatuneiden syntien anteeksisaamisineen.
On lukuisa joukko maailmankuuluja venäläisiä
kirjailijoita, jotka kannattivat kukin aikanaan isänmaansa
imperialismia, ja jotka ”lumoutuivat tsaarinvallan loistosta”.
Kysymys on taiteilijoiden vastuusta ja siitä kulttuurista, joka heitä Venäjällä
ympäröi, ja josta he eivät vapaudu hirmutekojen tapahtuessa. Missä oli tai on
venäläinen Mark Twain? On kuitenkin - onneksi - toisia taiteilijoita ja
kulttuurihahmoja, jotka ymmärtävät sotien julmuuksien keskellä toisen asemaan
asettumisen merkitystäksen.
::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Suomi on ollut jonkinlainen maailman muutoksen yksi
mitta ja symboli Nato-liittoutumisineen. Se ja sen viides artikla näyttäytyivät
Joe Bidenin suojeluksessa turvasatamana levottomuutta vellovassa maailmassa.
Sittemmin Donald Trumpin ailahtelevuus
Länsi-Euroopan suhteissa on mutkistanut hyvän liittolaisuuden merkitystä ja
jatkoa seurasi, kun Trump ryhtyi heilastelemaan Vladimir Putinin kanssa. Äkkiä
näytti siltä, että liittosuhde kääntyi itsensä vastakohdaksi. Eurooppa näytti
joutuvan huutolaispojan asemaan suurvaltojen välisissä diileissä ilman, että se
itse pääsi näyttelemään voimatekijää, jota se kyllä halusi, mutta jota se ei
pystynyt realisoimaan. Sekä Venäjä että Kiina ahdistivat Euroopan puun ja
kuoren väliin.
Euroopan sisällä vahvistui autoritaarinen
ryhmittymä Trumpin toiveiden mukaisesti , joka ei tietenkään selvennä maiden välisiä
suhteita, päinvastoin.
Venäjän vahvaa roolia monikaan ei aseta tänä päivänä
kyseenalaiseksi, vaikka niitäkin riittää, jotka spekuloivat Venäjän todellisella
vaikutusvallalla.
Suomen ja Alexander Stubbin tavoittelema
rauhantekijän rooli on sekin joutunut monenlaisen kannunvalannan
kohteeksi. Onko rooli siihen luotujen
odotusten väärti vai onko Stubb Trumpin välikappaleena outo poikkeama
Länsi-Euroopan suhteissa?
Sittemmin amerikkalainen imperialismi on lisännyt
kierroksia maailman muutokseen ja luonut epävarmuustekijöitä suurvaltasuhteiden
jatkumolle, jos niillä yleensäkään on jatkuvuutta.
Yhdysvaltain vetäytyminen (yli 60 muun
kansainvälisen yhteisön joukossa ) Teija Tiilikaisen johtaman ja Helsingissä
sijaitsevan Euroopan hybridiuhkakeskuksen toiminnasta on oireellinen. Se
kertoo, että vaikka vetäytymiset tulevat olemaan siedettäviä, on Yhdysvaltain
päätös suhteutettava periaatteellisiin vastuisiin. Nyt näidenkin kohdalla tingitään
aiemmin annetuista hyväuskoisista lupauksista.
On kysyttävä, onko Nato-keskiössä rakennettu Suomen
puolustuslinja ja -doktriini murtumassa. Sylttytehtaana toimii - ei niinkään Venäjä – vaan Amerikan
Yhdysvallat.
Eri maiden ja tahojen roolien muutos on ollut
niin hämmentävä, että juuri kukaan ei olisi uskonut tällaiseen kansojen
väliseen paradigman muutokseen vuosisadan vaihteessa. Sitä paitsi muutos on
kesken. Yhä useammin arvuutellaan nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa,
mikä valtio on aggression kohteena seuraavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti