Olemme vapaata riistaa!

Antti Pajala kirjoittaa 8.3.2014 HS:n yleisöosastokirjoituksessa ”Natoa ei tule käyttää sisäpoliittisena välineenä” voimakkaasti Nato-liittoutumista propagoiden.

Ylemmyydentuntoisesti hän kirjoittaa, että ”liittoutumattomat väliinputoajat ovat ikuisesti maailmanpolitiikan spekuloinnin kohteena ja todellisuudessa täysin vapaata riistaa”. Väliinputoajia ovat siis Ruotsi, Itävalta, Irlanti ja Sveitsi Suomen lisäksi. Kylläpä meillä menee huonosti. Haluaisin minäkin muistuttaa joistakin asioista. Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles meni 1950-luvulla vielä astetta pidemmälle ja sanoi, että puolueettomat maat ovat ”moraalittomia”. Oli ehdottomasti valittava puolensa. Sama kaiku on askelten. En ymmärrä tätä hysteriaa, mikä ilmenee kylmän sodan retoriikkana. Eikä kylmän sodan päättymisestä ole kulunut kuin 25 vuotta. Pitääkö se taas aloittaa?

Sitten Pajala aliarvioi demokratiaa ja kansalaismielipidettä ilmoittamalla kylmästi, että Nato-asiat pitää jättää asiantuntijoille. Missään tapauksessa Nato-liittoutumista ei pidä jättää kansanäänestyksen varaan. Onpa pelko ”väärästä” vaalituloksesta kova. Viime aikoina olen tottunut arvostelemaan eri alojen asiantuntijoita vahvoista, mutta ei niin tosista ja analysoiduista mielipiteistä. Nytkin toteaisin, että hyvin on Nato-propaganda uponnut kirjoittajaan. ”Kansanäänestyksessä päätöksen tekisivät asiaa käytännössä lainkaan tuntemattomat kansalaiset, jotka vetäisivät punaisen (!) viivan (!) lähinnä pelkän…. tunteensa perusteella”, sanoo Pajala. Harvoin on kansanvaltaa näin räikeästi aliarvioitu.

Pajalan maailma on täysin mustavalkoinen. On vain hirviömäinen itä ja kansanvaltainen länsi. Ei mitään sävyjä.

Soul-musiikin kultaiset vuodet

Teema-kanavalta tulee parhaillaan soul-musiikkia käsittelevä dokumenttisarja, jonka kakkososa oli nimetty ”Soulin kultaisiksi vuosiksi”. Sarjassa ei paljon viipyillä yksittäisissä artisteissa, vaan kiirehditään vähän turhankin nopeasti eteenpäin. Kultaiset vuodet tarkoittavat 1960-lukua ja 70-luvun alkua, jolloin olin itsekin otollisimmassa iässä kuuntelemaan musiikkia. Valitettavasti vain nuorisomusiikkia oli radion kautta todella vähän tarjolla, kuten olen useissa blogikirjoituksissa todennut. Lopuksi kerron omat soul-suosikkini.

Lähestyn dokumentin aihemaailmaa omien muistikuvieni ja ymmärrykseni pohjalta. Dokumentti toimii faktojen rytmittäjänä.

Dokumentissa pyritään kytkemään musiikki 1960- ja 1970-lukujen levottomiin aikoihin mustien hakiessa omaa identiteettiä monilla eri keinoilla. Juuri tuolloin mustien kansalaisoikeusliike lähti vyörymään ja musiikin ikimuistettavuus perustuu osin soulin ja yhteiskunnallisen kehityksen lomittumiseen ja sulautumiseen toisiaan tukevaksi ilmiöksi.

Sarjan ykkösosassa todettiin osuvasti, että kirkot toimivat mustien musiikin konservatorioina. Kirkot olivat suojattuja paikkoja, joissa harjoiteltiin kaikki gospel-musiikin äänet, harmoniat ja koreografiat. Kuusikymmentäluvun soulissa sama tehtävä oli kaduilla ja studioilla. Mustat ottivat haltuunsa oman musiikkinsa aivan samoin kuin valkoiset artistit nappasivat otteeseensa pop-musiikkiin.

Harvoin tullaan huomioineeksi, että myös mustien business-ajattelu heräsi juuri tuohon aikaan. Kuuluisin esimerkki on Tamla Motownin toimitusjohtaja Berry Gordy, josta tuli menestyksekkään musiikki-busineksen johtotähti.

Tämän päivän artistit voivat yllättyä Motownin harrastamasta ”käytöskoulutuksesta”. Motown todella antoi pukeutumis-, käytös- ja tapakoulutusta artisteilleen. Hyväksyttävyyttä valkoisten (?) keskuudessa haettiin näyttävällä ulkoisella olemuksella.

Studioilla yleensäkin oli suuri merkitys soul-musiikin nousulle. Motownin ohella esimerkiksi Staxin artistit (Otis Redding, Sam and Dave jne.) nousivat joukolla huipulle. Sam and Daven ”Soul Man” on yksi soulin tunnuskappaleista. Staxin Booker T. And The MG´s on ensimmäisiä esimerkkejä kuinka mustat (Booker T. itse) ja valkoiset (Steve Cropper ym.) toimivat yhdessä pelkästään musiikin ehdoilla.

Jotkut soul-artistit saivat hurjia hittiputkia myös pop-listoilla. Ajatellaanpa vain Supremesia, Four Topsia ja Aretha Franklinia.

Myös musiikin tekijöiden puolella valkoiset ja mustat saivat oman ikoninsa: Holland – Dozier – Holland oli varsinainen hittitehdas.

Soulin kummisetinä toimivat myös taustamuusikot, joiden merkitystä saundin luojina ei voi mitenkään aliarvioida. Funk Brothersin merkitys oivallettiin koko laajuudessaan vasta vuosia noiden jännittävien vuosien jälkeen.

Kuusikymmentäluvun loppupuoliskon sekasortoisina vuosina musiikki oli mustien taistelun peili, mutta en näe muusikkojen olleen mitenkään eturintamassa identiteettikapinassa. He olivat pikemminkin tapahtuneen tulkkeja.

Nyt kun ”12 Years a Slave” on palkittu Oscarilla, kannattaa muistaa, että noista 1800-luvun puolenvälin orjuusvuosista kului vielä reilut sata vuotta ennen kuin vapauduttiin rotusorrosta.

Mustien taisteluvuosina 1960-luvun lopulta 1970-luvun alkuun erottuivat James Brown, Marvin Gaye ja vaikkapa Temptations. Brownin uskomaton energisyys, kiihko, koreografia, lavashow ja teatraalisuus nostivat hänet soul-artistien huipulle. Hänen ”globaalissa” merkityksessään on jotain samaa kuin Muhammad Alissa. Molemmat olivat suuria missä tahansa, maailman ääriin saakka.

Brownin olemus oli kehitetty valmiiksi tuotteeksi jo varsin varhaisessa vaiheessa. Asia ilmenee esimerkiksi Tami-showsta vuodelta 1964, jonka me kaikki voimme todistaa oikeaksi, kiitos YouTuben.

Viimeisin vaihe tässä soulin kultaisten vuosien historiikissa olkoon Sly And The Family Stone. Sly Stone uudisti soulin ilmaisua. Voisin hyvin nähdä hänet funkin, rockin, soulin ja popin synteesin luojana. Nykyinen ”rotumusiikki” perustuu hyvin pitkälle niihin poukkoileviin ominaispiirteisiin , jotka kuuluivat Sly Stonen musiikkiin jo 1970-luvun vaihteessa.

Soul-musiikki vaikutti lukemattomiin valkoisiin muusikoihin ja laulajiin, kaikkein rajuimmalla tavalla Janis Jopliniin, mutta myös eurooppalaisiin artisteihin, ehkä ikimuistettavimmalla tavalla Dusty Springfieldiin. Myös suomalaisten artistien, kuten Pepe Willbergin, Ernosin ja Maarit Hurmerinnan musiikkiin, puhumattakaan vaikkapa Soulsetistä, soul-musiikki on jättänyt jälkensä.

Soul-musiikki oli marginaalissa Suomessa 1960-luvun lopulla varmaankin yleisradiomme populaarimusiikin diskriminoinnin vuoksi. Ja juuri silloin suuret ikäluokat olisivat olleet otollinen kohderyhmä! Kuvaavaa on että jälkijättöisesti Sam and Daven keskinkertainen ”Soul Sister, Brown Sugar” yhtäkkiä nousi arvoon arvaamattomaan Suomessa 1960-luvun lopulla ilman, että tänne oli muodostunut mitään mustan musiikin kulttuuria. Mutta se pieni harrastajaryhmä oli sitäkin innokkaampi!

Monia suosikkejani jää toki tällaisissa kirjoituksessa kovin vähälle huomiolle. Mitä olisi soul ilman Smokey Robinsonia, (Little) Stevie Wonderia tai säveltäjä-sovittaja Norman Whitfieldiä? Phil Spectorin ja Ike and Tina Turnerin ”River Deep Mountin High” on yksi näistä vain maininnalle jäävistä virstanpylväistä.

Ajattelin koota tähän loppuun vielä omia soul-suosikkejani varsinkin soulin alkuvaiheen ja kypsymisen vuosilta 1960- ja osin 1970-luvulta. En ole turhan tarkka musiikin rajojen osalta, joten mukaan on päässyt popin, rockin, bluesin ja gospelin vaikutteita. Kappaleet eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

Papa Was A Rollin´ Stone, Tempatations

Uskomattoman jännittävä kappale, eräänlainen mustien taisteluvuosien historiikki.

My Girl, Temptations

Mistä he löysivätkään tähän tuon iki-ihanan leijuvan saundin!

I Heard It Through The Grapevine, Marvin Gaye

Kaikkien aikojen ykköshitti? Muistan elävästi kuinka kappaleen hypnoottinen rytmi vangitsi meikäläisen otteeseensa 1968-69.

What´s Going On, Marvin Gaye

Marvin Gayen kypsän kauden ylittämätön hitti, “Papan” kanssa mustien aseman tiedostamisen avainkappaleita.

I Heard It Through The Grapevine, Gladys Knight And The Pips

Alkuperäinen levytetty versio kappaleesta. Gladys Knightilla on yksi soul-musiikin hienoimmista äänistä.

(You Make Me Feel Like) A Natural Woman, Aretha Franklin

Voisin valita 10 sielukasta tulkintaa Arethalta. Tämä on yksi hänen suurimmista hiteistään.

Respect, Aretha Franklin

R-E-S-P-E-C-T, Find out what it means to me, R-E-S-P-E-C-T, Take Care, TCB!

These Arms Of Mine, Otis Redding

Vaikeaa valita Otisin parasta, on niin paljon hyviä. Tämä on kuitenkin se läpimurtoballadi. Siinä on mukana kaikki, mihin Reddingin musiikki myöhemminkin perustui.

It´s A Man´s, Man´s, Man´s World, James Brown

James Brown on käsite, ja tämä on hänen dramaattinen tunnusmelodiansa: mies on luomakunnan kruunu, muttei mitään ilman naista.

Heat Wave, Martha Reeves And The Vandellas

Martha Reeves kilpailee tasaväkisesti Gladys Knightin kanssa, jälleen vaikea valita useista hiteistä sitä parasta.

It takes Two, Marvin Gaye And Kim Weston

Voiko standardi olla huippu? Kyllä voi. Miten hyvin heidän äänensä sopivatkaan yhteen! Tähän kappaleeseen tarvitaan kahta.

Shop Around, Miracles

Ensimmäinen iso Motown-hitti. Tästä se kaikki alkoi 1960-luvun alussa!

In The Midnight Hour, Wilson Pickett

Pickettillä on se ÄÄNI. Souleinta soul-musiikkia, täysin ohittamaton kappale: "juu rilee laav mii sou"

Wish Someone Would Care, Irma Thomas

Kun joku välittäisi…. Minä ainakin välitän, ääni on hunajaa!

Reach Out, I´ll Be There, Four Tops

Yhtyeen pitkän hittiputken helmi.

Bring It On Home To Me, Sam Cooke

Pop-soulia. Hyräilen tätä suihkussa, autossa, missä vaan. Klassikkojen klassikko. Sam Cooke on gospelin, soulin ja popin guru. Soulin pastori laulaa ja seurakunta vastaa: Yeah, Yeah, Yeah… ihan kuin kirkossa syvässä etelässä….

A Change Is Gonna Come, Sam Cooke

Kansalaisoikeusliikkeen hymni, voiko olla merkityksellisempää kappaletta?

Suomensyöjien pidoissa

Helsingin Sanomat julkaisi jälleen Nato-jäsenyyden kannatusmittauksen. Kysely on tehty 4-5.2. 2014 eli juuri ennen Venäjän Ukrainaan suuntaamia vastatoimia. Olen jännityksellä odottanut mielipidetiedustelua, joka tehdään nyt kun Ukrainan kriisi on meneillään. Eliitin painostus on kova. Hurjimmat vaativat Nato-liittoutumista heti, ei kun hakemus vetämään.

Tilanne Nato-kannatuksessa HS:n mukaan ei ole oikeastaan värähtänytkään edellisistä mittauksista. Kannatus on todella alhaalla (18 prosenttia). Pidemmällä aikavälillä Nato-kannatus on laskenut erityisesti siitä, mitä se on ollut vuosina 2005-2010.

Jos katsoo mielipiteensä julkisuuteen juuri nyt esille tuoneiden mielipiteitä, niin selvästi yliedustettuna ovat olleet liittymisen kannattajat. Se merkinnee sitä, että uusi mittaus näinä aikoina nostaa Nato-kannatusta tähän nyt tehtyyn kannatusmittaukseen verrattuna.

Hesari on julistautunut nähdäkseni Nato-kannattajaksi, joka on hiukan yllättävä poikkeama sitoutumattomalta, liberaalilta lehdeltä. HS-gallupin käsittelytapa 6.3.2014 (”Kreikka-vaaleista tuleekin Krimi-vaalit”) oli erikoinen. Mielipidetiedustelun epämiellyttävä (?) tulos häivytettiin taustalle lehden kommentoinnissa ja pääasiaksi nostettiin puolustuskyvyn parantaminen: Suomen puolustusvoimille kuulema ”sataa lupauksia rahasta”. Pitäisiköhän pistää jäitä hattuun!

On tietysti ymmärrettävää, että ihmiset ovat huolestuneita, mutta on vaikea ymmärtää panikoitumista. Minusta on noloa, että eliitti (johon kai itsekin kuulun) käyttäytyy kaikkein säikyimmin. Ollaankohan kristallikruunuja jo irrottelemassa muuttokuormaan?

Otan historianäkökulman aiheeseen. Suomen ja Venäjän historia on täynnä sotia ja olemme hävinneet niistä useimmat. Asia näyttää selvältä: tulevaisuudessa tarvitaan vähän tukevampaa selkänojaa!

Mutta onko näin?

Venäjän ja Suomen sodat ovat liittyneet usein paitsi Ruotsin vallan laajentumispyrkimyksiin, niin myös liittoutumisiin Suomen ympäristössä meidän vahingoksemme.

Käsittelen seuraavassa asiaa ns. risuaitatekniikalla, josta risut on riisuttu pois. On täysin lukijan päätettävissä onko seuraavassa esitetty yhteenveto pelkistys, yksinkertaistus vai peräti vääristelyä.

-------------------------------------------

Kaarle XII:n tavoitteena oli luoda vielä aiempaa suurempi Ruotsi 1700-luvun alussa. On totta, että Tanska, Venäjä ja Puola julistivat sodan Ruotsille, mutta alkumenestys houkutteli Kaarlen ahnehtimaan suurvalta-asemaa. Kauas Venäjän alueelle ulottunut ryöstö- ja sotaretki päättyi onnettomasti ja Suomi oli tietenkin kärsivä osapuoli.

Sitten tuli hattujen ”kostosota” Venäjää vastaan 1740-luvun alussa, jolla pyrittiin kuittaamaan Kaarle XII:n tappiot. Murheellisesti kävi siinäkin.

1700-luvun lopulla Kustaa III yritti lisätä suosiotaan hyökkäyssodalla Venäjälle. Tuloksen oli näennäisesti voitto (merellä), mutta ei niin merkittävä, että rajoja olisi muutettu.

Sitten tuli Suomen sota. Napoleon painosti Venäjän avulla Ruotsia mannermaasulkemukseen Englantia vastaan, mutta itsepäinen Ruotsin kuningas pisti hanttiin. Aleksanteri I ei olisi mitenkään halunnut sotaa vähäpätöisen Suomen takia, mutta joutui lopulta antamaan periksi Napoleonin toistuville vaatimuksille. Sota päättyi tunnetulla tavalla. Tappiosarakkeeseen tuli taas yksi merkintä.

Sortovuodet ovat harvoja selkeitä pelkästään Suomeen kohdistuneita aggressioita Venäjän taholta ilman ulkopuolisia liitto- , etupiiri- ym. suhteita. Tavoitteena oli selkeästi saada Suomi kuriin. Tosin Suomi silloin kuului Venäjään.

Itsenäistyminen tapahtui onnekkaiden sattumusten yhteisvaikutuksesta. Venäjä ja Saksa heikkenivät saman aikaisesti 1917-1918. Venäjän ja Suomen välille ei syttynyt sotaa ehkä eniten Venäjän sekasortoisen tilanteen takia. Bolsevikit tunnustivat ensimmäisinä Suomen itsenäisyyden. Saksalla oli huomattavan pitkälle vietyjä tavoitteita Suomen suunnalla mm. raaka-ainevarojen lähteenä, mutta onneksi Saksa luhistui juuri vuoden 1918 aikana.

Talvisodan taustalla oli ns. Ribbentrop-sopimus, jossa Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat välissään olevia alueita etupiireihin. Suursodassa Suomi oli tahaton välikappale, jolta ei kysytty mielipidettä. Silti haluan tuoda esille Stalinin käsittämättömän pitkämielisyyden, jolla hän yritti taivuttaa Suomen alueluovutuksiin tai pikemminkin aluevaihtoihin. Olisivatko rajoitetut tavoitteet riittäneet Stalinille? Tämä on asia, josta kiistely on julistettu loppuneeksi: Stalin yritti etupiirisopimuksen mukaisesti vallata koko Suomen.

Kun asia jäi talvisodassa kesken pyysi Molotov marraskuussa 1940 Hitleriltä lupaa saada hoitaa sopimus loppuun saakka eli miehittää Suomen. Hitler ei suostunut.

Jatkosota käynnistyi, kun saksalaiset hyökkäsivät 22.6. 1941 Suomen ilmatilaa hyväksikäyttäen Neuvostoliiton kimppuun. Suomen puolelta sota oli aluksi talvisodan hyvityssota Saksan rinnalla muuttuen sitten suursuomisodaksi edelleen Saksan rinnalla. Jälleen ihmeelliset onnen tähdet olivat Suomen yllä, kun Saksa heikentyneenä joutui irrottamaan otteensa Suomesta ja Neuvostoliitto vahvistuneena halusi edetä suorinta reittiä Berliiniin. Pääsyy menestykseen oli toki Suomen armeijan taistelukyky.Suomi pelastui tästäkin puristuksesta.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto oli lähinnä kiinnostunut – paitsi YYA-sopimuksen tinkimättömästä noudattamisesta - niin myös luoteisrajansa puolustamisesta. Tällöin muutamaan otteeseen Neuvostoliitto olisi halunnut venäläis-suomalaista esikuntayhteistyötä sotaharjoituksineen (erityisesti 1978) ja toisaalta neuvotteluja luoteisrajansa yhteisvoimin tapahtuvasta turvaamisesta (erityisesti ns. Andrushkevitshin tapaus) 1970-luvun alussa. Ensimmäisessä tapauksessa puolustusvoiman komentaja Lauri Sutela torjui yhteistyön, vaikka Kekkonen piti ”jonkinasteista” yhteistyötä mahdollisena. Jälkimmäisessä tapauksessa Suomi suoritti joitakin väistöliikkeitä aluksi, mutta sitten Sutela ilmoitti suorasukaisesti, että Suomi puolustaa yksin omia rajojaan. Tämä lienee Suomen periaatteellinen kanta. Siispä Venäjä nyt pyrkii itse huolehtimaan luoteisrajansa turvallisuudesta. Ei pidä yllättyä, jos venäläiset perustavat tukikohtia Muurmanskin alueelle.

Olen edellä halunnut kuvata Suomen ja Venäjän (Neuvostoliiton) ongelmallisia suhteita todistaakseni, että Suomi ei ole ollut Venäjän ensisijainen kohde, vaan kriisit ja sodat ovat yleensä liittyneet erilaisiin liittoutumiin eri osapuolten kesken Suomen lähiympäristössä. On tietenkin selvää, että jatkossakin voidaan tehdä sopimuksia Suomen pään yli, enkä näe niitä liittoutumis- tai liittoutumattomuuskysymyksinä. Liittoutuminen merkitsee, että Suomen ja Venäjän välille muodostuu aiemmasta poikkeava etupiiriraja. Suomea on vaikeaa käyttää vaihtorahana, mutta molemmat osapuolet raahaavat rautaa rajalle. Olemme mahdollisen konfliktin eturintamassa.

Venäjän ensisijainen intressi ei ole Suomi, vaan sen luoteisraja, jossa sitä vastassa on Nato. Suomen tavoitteena tulee olla – niin kuin tähänkin asti – rauhan säilyttäminen alueella.

Jostakin syystä meillä on muutamien viime vuosien aikana vähitellen ja tietoisesti kasvatettu Venäjän viholliskuvaa. Kun näin on jatkettu tarpeeksi pitkään, muodostuu viholliskuvasta tottumus, itsestäänselvyys. Ketä tämä palvelee?

Voittopuolisesti Suomen ja Venäjän suhteet ovat hyvät. Tämä tahtoo unohtua. Edellä niitä on tarkoituksellisesti käsitelty kriisien ja sotien näkökulmasta. Meille on tärkeintä säilyttää hyvät ”markkinataloussuhteet” ja pyrkiä toistemme ymmärtämiseen entistä syvällisemmin.

Pohjan Suomen linjalle tarjoaa Paasikiven ja ehkä Carl Enckellin linja (josta olen kirjoittanut aiemmin blogikirjoituksen: ”Carl Enckellin linjalla”, 11.9.2012) modernisoituna ja irrotettuna välittömästi toisen maailmansodan jälkeisestä viitekehyksestä. Enckell puuttui nimenomaan joidenkin suomalaisten nöyristelykulttuuriin ja jopa maanpetokselliseen toimintaan.

Venäjän taholta tulee aika ajoin painostusta, kuten lastenhuoltajakiista osoitti. Tähän on syytä tottua, joskaan sitä ei pidä hyväksyä. Venäjän ja venäläisten sielun ymmärtäminen tarkoittaa sitä, että näemme Venäjän halun puolustaa omia kansalaisia myös (toisen) suvereenin valtion alueella. Meidän on vain opittava tämä ja rakennettava vasta-argumenttimme, vaikka se merkitsisikin tilapäistä viilenemistä suhteissamme.

Muutoin näen suhteemme vähän samalla tavalla kuin Nikolai I. Kun Nikolain avustajat tulivat esittämään, että itsenäisesti käyttäytyvälle Suomelle pitäisi tehdä jotain, hän vastasi jotenkin tähän tyyliin , että ”älkää tulko esittämään minulle Suomen asioita, se on ainoa rauhallinen kolkka rajoillamme”. Juuri tästä on kysymys. Meillä on itsellämme tärkeä rooli ylläpitää rauhan rajaa. Siihen ei kuulu nähdäkseni sotilaallinen liittoutuminen.

Voodoo-talous ja Suomi

Käsite voodoo-talous syntyi, kun George Bush vanhempi käytti sitä kuvatakseen edeltäjänsä Ronald Reaganin talouspolitiikkaa. Se oli Bushilta ainakin näennäisesti yllättävä veto, sillä edustavathan molemmat presidentit samaa puoluetta. Toisaalta olen oppinut tuntemaan nimenomaan vanhemman Bushin (pojasta ei polvi parantunut, päinvastoin) realistisena ja asiansa osaavana presidenttinä, jota jälkipolvi on aliarvioinut.

Olisiko kysymys perimmältään siitä, että Bush vanhempi edusti vanhoja perinteisiä konservatiivisia arvoja ja hänen edeltäjänsä Reagan ”päästi” riskipitoiset uusliberaalit opit (supply-side economics, trickle-down theory) salakavalasti konservatismin sisälle? Aluksi konservatiivit olivat innoissaan (ja äärioikeisto on edelleenkin!) uuden keksimisestä, mutta sitten tuli vastareaktio. Uusi talouspolitiikka jätti kuitenkin pysyvät jäljet amerikkalaiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun, joskin kylvi synkän polarisaation siemenen johtavien puolueiden välille.

Bushin kommentti liittyy siihen erittäin ideologiseen lähestymistapaan, mikä Reaganilla oli omalla kaudellaan. Hän alensi veroja varsinkin suurituloisten osalta, ajoi ammattiyhdistystä alas ja pyrki pienentämään valtiota (so. pyrki heikentämään sosiaaliturvaa). Suuri osa Reaganin aikomuksista oli retoriikkaa, mutta verotuksen muutokset olivat todellisia. Niistä lisää vähän myöhemmin.

Puoluetoveri Bushkin havaitsi kuinka epärealistista Reaganin talouspolitiikka oli ja tuli vahingossa paljastaneeksi sen myös ulkopuolisille.

MOT oli valinnut aiheekseen (”Voodoo-talous otti vallan”) 3.3.2014 - rohkeasti, kuten aina - viime vuosikymmeninä noudatetun talouspolitiikan yhteyden mm. tuloerojen kasvuun ja yritysten suosimiseen verotuksessa. MOT kertoo hyvästä uskosta päästä ”hyvän kierteeseen” tarjonnan taloustieteen avulla. Malli tähän politiikkaan tuli Reaganin Yhdysvalloista ja Thatcherin Englannista.

Ohjelma on kunnianhimoinen yritys analysoida taloutta rakenteellisesti yhteiskunnassa heikommille jäävien näkökulmasta. Suhtaudun yritykseen periaatteessa myötäsukaisesti, mutta kyllä kritisoitavaakin löytyy. Melkein kaikki dokumentit yksinkertaistavat todellisuutta ja niin tapahtuu tälläkin kertaa.

Dokumentissa haastateltu professori Markku Kuisma näkee ongelmien ytimessä kansainvälisen verokilpailun, jolle ”ei ole tulossa loppua”. Tämä on helppo allekirjoittaa. Mutta mistä kaikki oikein lähti liikkeelle?

Yhdysvallat oli 1960-luvulla kehittymässä hyvinvointiyhteiskunnan suuntaan, vaikkei tuota nimeä tuolloin käytettykään. Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvut olivat Yhdysvaltain taloudellisen aseman kulta-aikaa. Myös keskiluokkaisilla kotitalouksilla meni lujaa, joskin köyhyyskin oli samaan aikaan räikeää. Hätkähdyttävää tässä oli, että 1940-luvun lopulta lähtien verotus oli kireää erityisesti korkeampien tuloluokkien osalta. Niinpä korkein marginaaliveroprosentti oli 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuun noin 90 prosenttia (todellisuudessa prosentti erilaisten vähennysten jälkeen oli toki alempi). Monet nykyliberaalit käyttävät hyvästä syystä tätä verotuksen tasoa esimerkkinä siitä, kuinka taloudella meni tuolloin paljon lujempaa kuin nykyisin, vaikka tänään saadaan nauttia paljon alhaisemmista veroprosenteista.

Yhdysvalloissa syntyi todellisia verokapinoita. Reaganin päästessä valtaan, hän dramaattisesti pudotti veroprosentteja (joskin yhdessä vaiheessa korotti pienituloisten veroja ideologiansa mukaisesti!) 1980-luvun alussa. Ylin marginaaliveroprosentti putosi 70 prosentista 28 prosenttiin! Uusliberaalien Arthur Laffer (ns. Lafferin käyrä) oli opettanut, että veroprosentin ollessa liian korkea verotulot itse asiassa putosivat. Reagan päätti ”korjata” asian kerralla. Tähän liittyvät tarjonnan taloustieteen opit, joiden mukaan rikkaille annetut verohelpotukset ”valuvat” (trickle-down) alaspäin koko kansantalouden hyväksi. Aluksi talous näyttikin kehittyvän odotettuun suuntaan, mutta sitten velkaantuminen alkoi kaatua päälle. Verot olivat aivan liian alhaalla kattaakseen menotalouden paineet. Jo Reaganin kaudella erityisesti puolustusmenot mitoitettiin aivan eri tasolle, kuin mitä oli liittovaltion tulotaso. Samaan aikaan menotalouden supistukset eli sosiaaliturvan leikkaukset jäivät lähinnä retoriikan tasolle.

Sen jälkeen veropolitiikka on tempoillut lähinnä sen mukaan, kuka on ollut Valkoisen talon isäntä. Clinton nosti ylimmän marginaaliveron 39 prosenttiin (liitovaltion talous saavutti tasapainon hetkeksi!), Bush laski sen 35 prosenttiin ja Obama kauhean riitelyn jälkeen nosti 39 prosenttiin. Lopputulemana oli kuitenkin rankka velkaantuminen 1990- ja 2000-luvulla lukuun ottamatta Clintonin kauden paria vuotta. Finanssikriisi – jonka jäljet johtavat monilta osin noudatettuun voodoo-talouspolitiikkaan – syvensi velkaantumista.

Reaganin politiikka oli yhdistelmä tiedettä, uskomustaloustiedettä ja ideologiaa: kun ”jokainen yrittää parhaansa, niin siitä seuraa kaikkien hyvä”. Kyynikko voisi lisätä tähän, että näin niitä aikuisten satuja keksitään!

Mutta miten tämä kaikki liittyy MOTin teemaan? Ajatus on, että Suomessa on noudatettu reaganilaista talouspolitikkaa ja unohdettu suhdannetasaukseen perustuva keynesiläinen talouspolitiikka. Yhdysvalloissa eräs presidentti Kennedyn talouspoliittinen neuvonantaja totesi 1960-luvun alussa, että suhdannevaihtelujen tasauksessa oli päästy pitkälle, mutta edelleen tasauksessa oli parannettavaa. Keynesiläisyys oli siis talouspolitiikan valtavirtaa. Onkin totta, että keynesiläisyys oli voimissaan tuolloin 1960-luvulla (talouskasvu oli myös tasaisen kovaa), mutta Suomessa ei ole oikein koskaan noudatettu keynesiläisyyttä. Suhdannevaihtelut ovat olleet jyrkkiä. Korkeasuhdanteessa on eletty ylikierroksilla ja taantumissa on iskenyt snellmanilainen kuritalous.

Osa MOTin kritiikistä koskee lähinnä menettelytapoja (talouspolitiikan avoimuutta) eikä niinkään noudatettuja talouspolitiikan ideologisia suuntaviivoja. Näin erityisesti koskien valtiovarainministeriön valmisteluja. En nyt kajoa näihin.

Reaganin Yhdysvaltojen toimenpiteet olivat paljon jyrkempiä, kuin mitä on voodoo-talouden toteutus Suomessa ikinä on ollut. Yhtymäkohtia kuitenkin löytyy: suurituloisten verotusta on kevennetty erityisesti pääomatulojen osalta, myös yritysverotusta on kevennetty. Veronalennuksia on käytetty, jotta talous piristyisi. Tuloksia on kuitenkin vaikeaa perustella ja todistaa. Erimielisyys saattaa syntyä 1990-luvun laman jälkeisistä vuosista: osa näkee lamasta nousun verojen kevennyksen ansioksi, mutta inhorealisti sanoo, että kaikki oikeastaan johtui devalvaatiosta. Nousun syy voi myös perustua elekroniikkateollisuuden nousuun.

Dokumentissa esille otetut tuottavuusohjelma, eläköitymisen myöhentäminen ja työttömien etujen pienentäminen tähtäävät kaikki työn tarjonnan lisäämiseen. Tämä on todella iso mielipiteitä jakava kysymys, sillä on vaikeaa perustella työn tarjonnan lisäämistä, jos työlle ei ole kysyntää. Olen mielessäni määritellyt asian niin, että työn tarjonnan logiikka perustuu erikoistapaukseen, siis siihen, että talouden ollessa nousussa ”työn tarjonta ottaa tulta” , so. työn tarjonnan lisääminen nousukauden kynnyksellä herättelee taloutta ja työmarkkinat alkavat imeä työvoimaa.

Jukka Pekkarinen perustelee dokumentissa noudatettua talouspolitiikkaa pragmaattisuudella, ts. käytäntö sanelee ja jos se on teorian mukaista, niin olkoon! Pekkarisen pragmatiikka koostuu talouspoliittisen ajattelun jatkuvuudesta ja hän kieltää yhteyden tietoiseen ideologiseen tarjonta-ajatteluun. Hän perustelee tarjontalähtöisyyden tarvetta työikäisten ikääntymisellä, tuottavuuden nousun hidastumisella ja viennin yksipuolistumisella. On ikään kuin jouduttu tarjontaongelman eteen ilman tarkoituksellisuutta. Pekkarinen kuitenkin myöntää, että asiantuntijatkin ovat ymmällä tapahtuneen edessä. Ohjelmassa käytetyt asiantuntijat Lauri Holappa, Pertti Honkanen ja hiukan yllättäen myös Markku Kuisma painottavat nykymallin ideologisuutta sekä sen irtautumista juuri pragmaattisuudesta.

Ehkä Kuisman analyysi on kaikkein terävin, kun hän toteaa, että tarjonnan taloustieteen teoriat ovat saattaneet olla alun perin jossain määrin perusteltavissa , mutta kun ne ovat muuttuneet yksinkertaistuksiksi ja ideologioiksi, ne ovat vääristäneet talouspolitiikka. Seurauksena on ollut voodoo-tyyppisiä ratkaisuja. Lafferin käyrä on mielestäni esimerkki tällaisesta sinänsä perusteltavissa olevasta ajatuksesta, mutta kun siitä on väännetty yksinkertaistettu ja tarkoitushakuinen ideologinen malli politiikan välineeksi, on jouduttu harhateille.

Iso kysymys on, miten sopeudutaan teknologiseen kehitykseen ja globalisaatioon. Missä määrin on kysymys Kuisman sanoin tarkoitushakuisesta ”sijoittajalähtöiseen globaalitalouteen sopeutumisesta”, ja missä määrin on kysymys siitä, että hyvinvointitappioita syntyy, koska talous toimii globaalisti halusimmepa tai emme, mutta hyvinvointiyhteiskunta toimii rajalliselta kansallisvaltiopohjalta.

Nuoren Lauri Holapan tuomio ”tarjonnalle, joka luo oman kysyntänsä”, eli tarjonnan taloustieteen klassiselle väitteelle, on mielestäni virkistävää tämän kaiken eliitin yksisuuntaistetun talouspoliittisen painostuksen alla. Hän moittii aiheellisesti kokonaiskysynnän unohtamisesta, valumisteoriaan (tihkumisteoriaan) uskomisesta ja takertumisesta kuritalouteen (austerity).

MOTin dokumentti on erinomainen keskustelupuheenvuoro, vaikka siinäkin yksinkertaistukset ovat silmiinpistäviä. Keskustelu jatkukoon.

www.historiajatkuu.blospot.fi

Ukraina paljastaa todelliset ulkopoliittiset linjaukset

Venäjä on suivaantunut Ukrainan vallanvaihdosta ja käynnistänyt voimakkaan painostuksen ja kampanjan Ukrainan uusia vallanpitäjiä vastaan. Myös sotilaallisiin toimenpiteisin on ryhdytty. Sotaharjoitus on meneillään ja Krimin sotilastukikohtien reviiriä ollaan laajentamassa.

Venäjä on loukannut suvereenin valtion oikeuksia päättää omista asioistaan. Sen menettelyn ovat tuominneet kaikki varteenotettavat tahot. Liityn tuomitsijoihin.

Venäjä on vuokrannut Sevastopolin tukikohdan laivastonsa käyttöön aina vuoteen 2042 saakka. Nyt vallasta syrjäytetty Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh jatkoi vuokrasopimusta Venäjän kanssa pari vuotta sitten. Vastineeksi Ukraina saa Venäjältä halvempaa kaasua.

Tukikohta on ollut Sevastopolissa 1700-luvulta lähtien.

Krimin niemimaan väestöstä enemmistö eli 58,8 prosenttia on venäjänkielisiä (koko Ukrainan väestöstä 20 prosenttia on venäläisiä) ja he suhtautuvat myötämielisesti Venäjään ja kannattavat paluuta Venäjän vallan alle. Ukrainalaisia Krimin väestöstä on 24 prosenttia. Lisäksi on otettava huomioon tataarien vähemmistöryhmä (noin 12 prosenttia) , joka nyt näyttää liittoutuneen ukrainalaisen vähemmistön kanssa. Itse asiassa Krimin niemimaan asemassa on yhtäläisyyksiä Suomeen sillä tavalla, että Porkkalan palautus ja Krimin siirtyminen Ukrainan neuvostotasavallan yhteyteen tapahtuivat kansainvälisen suojasään aikaan 1950-luvun puolivälissä. Päätöksiä oli silloin tekemässä ukrainalainen Nikita Hrustsev.

Neuvostoliiton hajotessa venäläisenemmistöinen Krimi halusi Venäjän yhteyteen, mutta ongelmasta päästiin sopuun ja kompromissina Krimistä muodostettiin autonominen tasavalta. Oma arvioni on, että venäläisen väestön suuri määrä ja autonomia ovat alunperinkin tehneet Krimin niemimaasta venäläisten silmissä puoli-itsenäisen.

Hyvin monilla ihmisillä on käsitys, että Vladimir Putinille totuus on vain helposti muokattava väline asetettuihin tavoitteisin pääsemiseksi. Häneen ei yksinkertaisesti voi luottaa. Katsantokantaa tukee yksisuuntaistettu venäläinen media, joka on alkanut harjoittaa propagandaa Krimin venäläisväestöä puolustaakseen. Kerrotaan kuinka ihmiset pakenevat Venäjälle. Rajoille muodostuu jonoja, mutta ei kerrota, että jonot ovat Puolan rajalta, jonne hätääntyneet ukrainalaiset pyrkivät.

Rohkenen kuitenkin asettua ”vihollisen asemaan” eli pyrin erittelemään, mitkä syyt venäläisillä on toimenpiteisiinsä. Voisiko olla jopa niin, että venäläiset ovat aidosti huolestuneita kansalaistensa kohtalosta uusien vallanpitäjien alaisuudessa? Joka tapauksessa - huolesta huolimatta - toimenpiteet ovat olleet ylimitoitettuja. Toisaalta paniikkimainen suhtautuminen kriisin eskaloitumiseen on saanut ajoittain hysteerisiä piirteitä.

Olen viime aikojen suomalaisessa keskustelussa erottavinani pari johtavaa linjausta, joita seuraavassa erittelen. Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltoila toi esille yhden näkemyksen, jonka mukaan Venäjän sisäinen tilanne on synkeä, Venäjän eskaloitumiseen pitää varautua (lännen pitää asettaa seinä Venäjän toimille) ja Suomen pitää varautua puolustustaan vahvistamalla tulevaisuuteen (ja Venäjän uhkaan). Toisaalta Heikki Talvitie, Suomi-Venäjä-Seuran puheenjohtaja painotti, ettei Suomen ja Venäjän suhteisin pidä sotkea kaikkia kriisejä. Talvitie ei näe kriisiä edes koko Ukrainan kokoisena, vaan vain Krimiä koskevana ja sielläkin kysymys on Sevastopolin turvaamisesta.

Tässä kaksi erilaista näkökulmaa tähän kriisiin. Oleellinen ero on siis suhtautumisessa kriisin laajenemiseen.

Suomen valtion Ukraina-linja näyttäisi perustuvan EU:n yhteiseen linjaan eikä varautumista suurempaan konfliktiin Suomen puolelta juuri nyt tarvita. Suomen linja on siis maltillinen, niin kuin sen pitääkin olla.

Jos raaputtaa vähän eskaloitumisen uhkana näkevien taustaa, niin sieltä paljastuvat natomieliset tahot.

Nyt haikaillaan sen perään, että ”Nato-ikkuna ehti umpeutua”, ikään kuin tällainen avoin ikkuna olisi meidät pelastanut joltakin tulevalta pahalta.

Juuri nyt ollaan vaiheessa, jossa tunnustelut kriisin ratkaisemiseksi ovat käynnistymässä. On vaikea ymmärtää näitä hätiköityjä mielipiteitä, joilla luodaan kuva akuutista sodan mahdollisuudesta.

Mikä voisi horjuttaa edellä esitettyä? Voi olla, että järkiperäinen ajattelu ei johda kriisin parhaaseen analysointiin, vaan tarvitaan tunteiden koko kirjon huomioonottaminen. Myönnän avoimesti, että olen heikoilla, jos Ukrainan tapahtumia joudutaan arvioimaan pääosin tai pelkästään tunnepohjaisten reaktioiden näkökulmasta.

PS

HS:n mukaan (5.3.2014) venäjää äidinkielenään puhuvien osuus Krimillä on 77,0 prosenttia.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Luokkataistelu 2000-luvulla

Totesin eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa, että ”2,3 miljoonan hengen työllisten joukosta perusasteen työpaikkoja oli 1980-luvulla 900 000. Vuonna 2011 perusastelaisia työpaikkoja oli vain 340 000. Tämä kuvaa rajua muutosta yhteiskunnassa. Ensinnäkin koulutuspolitiikassa on onnistuttu samalla kun työpaikojen vaatimustaso on noussut”.

Mutta miten tämä sopii yhteen väitetyn keskiluokan supistumisen kanssa? Kyllä tuo edellä kuvattu perusastelaisten työpaikkojen supistunut määrä on oikein. Hyvä taloudellinen kasvu, elintason nousu ja hyvinvointiyhteiskunta on taannut valtavalle määrälle koulutettuja vähintään keskituloisen työpaikan . Mutta ei enää. Nyt olemme kokemassa muutosta, jota yritän seuraavassa eritellä.

Viime aikoina on puhuttu paljon keskiluokan ”häviämisestä”. Ilmiö ei ole uusi. Yhdysvalloissa muutos käynnistyi jo 1970-luvulla. Ja Yhdysvalloistahan moni kehitystrendi lähtee liikkeelle.

Keskiluokkaisten työpaikkojen pieneneminen on kytköksissä matalapalkka-alojen laajenemiseen. On siis tapahtumassa, ja jo tapahtunut paradigman muutos: keskiluokasta valutaan matalapalkka-aloille. Samaan aikaan osa keskiluokkaan kuuluvista nousee ylempiin, korkeapalkkaisiin tehtäviin. On tapahtunut polarisaatioilmiö.

Jos aloitetaan Yhdysvalloista, niin esittäisin kolme pääsyytä tapahtuneeseen kehitykseen. Ensinnäkin USA:ssa elintaso nousi 1950- ja 1960-luvulla ylivertaiseksi: oli varaa maksaa hyvien keskiluokkaisten ammattien palkat. Tämä tilanne ei voinut jatkua loputtomiin.

Sitten iski aasialaisten (ensisijassa japanilaisten) kova kilpailu. Amerikkalainen teollisuus kärsi tästä japanilaisesta invaasiosta. Kysymys oli tavallaan globalisaation ensimmäisestä vaiheesta. Sen jälkeen globalisaatiokehitys on vain voimistunut. Yhä suurempi joukko kehittyviä maita on jakamassa kasvun hedelmiä.

Kolmas tärkeä tekijä oli teknologinen kehitys. Siitä seuraavassa tarkemmin.

Erikoistutkija Petri Böckerman ja professori Jari Vainiomäki kuvaavat polarisoitumisilmiötä tuoreen T&Y-lehden (1/2014) artikkelissa ”Kutistuuko keskiluokka Suomessa?” hyvin mielenkiintoisella ja monipuolisella tavalla.

Böckerman ja Vainiopää ottavat esille käsitteen ”rutinisoitumishypoteesi”, jolla tarkoitetaan tietokoneiden suorittaminen rutiinitehtävien kasvua tuotannossa. Osa näin ”vapautuvasta” keskipalkkaisesta työvoimasta siirtyy matalapalkka-aloille. Tietotekniikka siis hävittää keskipalkkaisia työtehtäviä. Yllättävää kyllä kaikki taloustieteilijät eivät noteeraa tätä ilmiselvää kehitystä , mm. professori Matti Pohjola toteaa Kauppalehden tuoreessa haastattelussa, että ”keskiluokka vaurastuu kaikkialla talouskasvun myötä ”.

Böckerman ja Vainionpää tarkastelevat asiaa tilastomatemaattisesti ja jättävät yhteiskunnallisten vaikutusten arvioinnin muille. Varsinkin Yhdysvalloissa on nähtävissä eräänlaisia luokkataistelun piirteitä kasvaneista tuloeroista johtuen. Juuri keskiluokan pieneminen on herättänyt katkeruutta kaikkein suurituloisimpia kohtaan. Yksi prosentti tai vielä suuremassa määrin yksi promille erilaisen palkkioiden saajista herättää laajaa ärtymystä, koska palkkiot, bonukset ym. ovat karanneet käsistä.

Vaikka osa keskituloista on hypähtänyt korkeatuloisiin tehtäviin, he eivät pääsääntöisesti ole näitä superrikkaita. Superrikkaiden luokka on osin syntynyt teknologisen kehityksen ja globalisaation seurauksena, mutta vielä paljon enemmän talouden finansialisoitumisen seurauksena.

Suomessa keskipalkkaisten supistuminen on vaikeammin havaittava ilmiö kuin USA:ssa. Meillä ammattiyhdistys toimii puskurina ja on estänyt palkkojen romahduksen ammattiryhmien sisällä. USA:ssa on toisin. Esimerkiksi autotyöntekijöiden palkat ovat joustaneet Yhdysvalloissa alaspäin. Meillä muutos tapahtunee keskipalkkaisten työpaikkojen katoamisen seurauksena.

-----------------------------------------------------

Ehkä on syytä pohjustaa tulevaisuutta joillakin havainnoilla. Aivan alussa toin esille pienipalkkaisten armeijan hätkähdyttävän pienenemisen muutamassa vuosikymmenessä. Meillä ei ole enää sellaisia tehtäviä kuin ”sekatyömies”, kuten oli vielä 1950-70-luvulla. Tehtävät spesifioituivat ja ammattitaitovaatimukset kasvoivat. Keskiluokan synnylle luotiin oivat eväät. Mutta sitten tapahtui muutos.

Böckerman ja Vainiopää toteavat, että, olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa keskiluokan tehtäviä on ulkoistettu ulkomaille tai ne ovat kadonneet kokonaan. Työ ei ole enää sidoksissa paikkaan ja automatisoituneet työtehtävät ovat otollisia tälle kehitystrendille.

Miksi pienipalkkaisten työtehtävien määrä on kasvanut? Mitä tehtäviä pienipalkkaisten tehtävien uudelleen kasvuun sisältyy? Useimmat ovat henkilökohtaisia palveluja ja toisaalta esim. kaupan kassoja. Olen käyttänyt tästä nimitystä WalMart-ilmiö. Vuonna 1962 WalMartilla ei ollut yhtään työntekijää, nyt sillä on 1 600 000 henkilöä palveluksessaan. Monet näistä uusista pienipalkkaisista tehtävistä liittyvät elektroniikan ja muun kulutustavaran halpenemiseen. Kysyntä on kasvanut valtavasti. Kauppa on hyötynyt tästä kehityksestä ja palkannut lisää väkeä.

Osa keskipalkkaista irtautui erikoisasiantuntija- tai johtotehtäviin kasvattaen ylimpien palkkadesiilien työntekijämääriä. Mutta onko tämä keskituloisten väheneminen ja jakautuminen toisaalta pienipalkkaisiin ja toisaalta – vähemmässä määrin – korkeapalkkaisiin kestävä trendi?

Viime aikoina on tapahtunut muutoksia, jotka enteilevät jälleen uusia mullistuksia luokkien välisiin suhteisiin. Mitä tapahtuu pienipalkkaisille tehtäville?

Erityisesti kaupan pienipalkkaiset kassatehtävät ovat automaation seurauksena vaarassa. Verkkokauppa on myös hävittänyt tavarakaupan työpaikkoja. Epäilen, että globaalit verkkokaupat synnyttävät paljon vähemmän uusia työpaikkoja, kuin mitä perinteiset vähittäiskaupan yksiköt menettävät. Myös korkeasti koulutettujen töihin liittyy vähentämispaineita.

Böckerman ja Vainiopää viittaavat ulkomaisiin tutkimuksiin, joissa on esitetty, että korkeasti koulutettujen tietotyön osuus (kysyntä) alkoi laskea (!) Yhdysvalloissa 2000-luvulla. Tätä selitetään sillä, että tietoteknistyneen yhteiskunnan luontivaiheessa tarvittiin enemmän korkeapalkkaista työntekijävoimaa, ja nyt vakiintuneessa vaiheessa tietotekniikan ”ylläpitotehtävissä” tarvitaan vähemmän väkeä. Vaihtoehtoinen teoria tälle on, että teknologian avulla yhä enemmän korvataan myös korkean osaamisen tehtäviä (esim. lakimiespalvelut).

Tämän teorian mukaan korkeapalkkaisista tehtävistä siirtyy väkeä keskipalkkaisiin ja tämän luokan pieneneminen työntää työntekijöitä heikosti palkattuihin tehtäviin, josta taas teknologinen kehitys siirtää väkeä työmarkkinoiden ulkopuolelle. Teoriaa voisi kuvata uhkaksi koskien kaikenlaisia työpaikkoja.

Voisiko tämä olla selityksenä Yhdysvalloissa tapahtuneelle tuoreelle ilmiölle, jossa työttömien määrä on finanssikriisin jälkeen kyllä pienentynyt lupaavasti, mutta suuri osa parantuneesta kehityksestä johtuu siitä, että työmarkkinoilta poistuneet eivät ole sinne palanneet eivätkä sinne ole pyrkimässä? Oireellista on, että pitkäaikaistyöttömien määrä on kasvanut valtavasti viime aikoina.

Jos edellä kuvattu skenaario toteutuu, eli että vähän koulutetut joutuvat massoittain ulos työmarkkinoilta joudutaan oikeasti pohtimaan massojen kapinaa, eräänlaista luokkataistelua.

Tietenkin meillä riittää yhteiskunnassa puuhaa mitä moninaisimmissa tehtävissä, mutta kysymys kuuluukin, kuka maksaa siitä. Suuresti epäilemälläni kansalaispalkalla voi sittenkin olla sosiaalinen tilaus. Muussa tapauksessa meille syntyy yhteiskunnallisena jakojäännöksenä ”turhia ihmisiä”.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Meillä on kaksoisvee-ongelma

Onko Suomen talouden ongelmat ja työttömyys rakenteista vai suhdanteista johtuvaa? Siinäpä elämää suurempi kysymys, jonka keskellä olemme ja joka on myös edessämme. Useimmat vastannevat, että sekä että.

Jos ajatellaan asiaa rakennemuutoksen kannalta niin metsäsektorin ja Nokian alamäet viittaavat rakenteellisista muutoksista johtuvaan työttömyyden kasvuun. Lähtökohta tässä ajattelussa on, että tapahtuneet muutokset ovat pysyviä, jolloin ei ole paluuta entiseen työllistymiseen. Vientiriippuvainen talous kärsii kuitenkin myös suhdanteista. Ei voida sanoa, että metsäteollisuus olisi väistämättä auringonlaskun ala (uudet tuotteet!), vaan osa anemiasta johtuu myös kysynnän heikkoudesta. Maailmantalouden takkuilu on vahva syy metsäsektorin taantumaan.

Elektroniikkateollisuuden osalta arvio on hankala, koska puhelin-Nokian menestys on toistaiseksi ohi ja on vaikea kuvitella, että se entisillä eväillä nousisi takaisin. Siispä Nokian romahdus on rakenteellista laatua ja kokonsa takia on vaikuttanut koko elektroniikkateollisuuteen. Mutta uusi Nokia voi nousta tuhkasta…..

Jos lähdetään siitä, että suuri osa meidän taloutemme heikkoudesta johtuu huonoista vientisuhdanteista, ei ehkä ole syytä myöskään kohdistaa kovin kovia toimenpiteitä julkiseen sektoriimme. Jos taas katsotaan viennin vaikeudet rakenteellisiksi merkitsee se sitä, että vientituloissa on tapahtunut merkittävä ja pysyväluotoinen pudotus, jolloin tarvitaan vastaavasti supistuksia julkisella sektorilla.

Meillä on vain muutamia taloustieteilijöitä, jotka haluavat asettaa yksipuolisen rakennelogiikan kyseenalaiseksi. Ehkä tunnetuimmat ovat Pertti Haaparanta, Matti Tuomala ja varauksin myös Jaakko Kiander. Samalla kysymys on keynesiläisen ja anti-keynesiläisen talouspolitiikan vastakkainasettelusta. Haaparanta ja kumppanit ovat selkeästi keynesiläisiä eli kysynnän merkitystä painottavia taloustieteilijöitä.

EU:ssa on vahvoja voimia, jotka ovat asettuneet rakennemuutoksia painottavalle kannalle. Heikkoja Etelä-Euroopan talouksia on patistettu väkisellä rakenteellisiin muutoksiin eli leikkauksiin.

Vallitsee syvä juopa suhdanteita painottavien ja rakenteita painottavien välillä. Meillä Suomessa ovat historiallisesti olleet vahvoilla talouden saneeraajat ja leikkaajat Snellmanista alkaen. Viime vuosina ei ole kuitenkaan haluttu tehdä repiviä leikkauksia 1990-luvun alun malliin, koska vaikutukset erityisesti työllisyyteen olivat järisyttävät. Jotain on siis opittu.

Elämme selvästi tällä hetkellä talouden murroksen aikaa. Kehittyvät maat ovat heittäneet haasteen kehittyneille maille. Kehittyneet läntiset maat ovat rakentaneet elintasonsa ”vanhan normaalin” varaan ja joutuneet suuriin vaikeuksiin. Julkinen velka on kasvanut, kun palveluja ei ole voitu rahoittaa verotulorahoituksella riittävästi. Talouden pääuoma viittaa ratkaisuihin rakenteiden puolella. Niin voimakaita ovat globalisaation tuomat muutokset. Silti ratkaisu voi piillä kysynnän voimistumisessa. Jos talouden elementit erityisesti vientiteollisuudessa saadaan kuntoon on mahdollisuus käynnistää kasvu – ei tosin kovin voimakas – jolla suhdannetaantuma saadaan voitettua. Samalla paine julkisen sektorin leikkauksiin vähenee.

Joka tapauksessa hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen on siirtynyt hitaan kasvun vaiheeseen ja osia jo luoduista rakenteista joudutaan lievästi purkamaan, ei mielestäni kuitenkaan missään paniikkitilassa ja pikaisesti, vaan rauhallisesti ja harkiten.

On selvää, että kummallakin puolella jakolinjaa talouden kasvu on välttämätön. Rakennelogiikan kannalla olevien mielestä talouden kasvu ei ole riittävä, kun taas kysyntäorientoituneet ovat sillä kannalla, että vienti voi voimistua eli kysyntä maailmalla voi piristyä niin, että se vaikuttaa myös Suomen talouden kohentumiseen, jolloin ankaria toimenpiteitä taloudessa voidaan rajoittaa.

Nykyiseen talouteen muodostunut kaksoisvee-kuvio on poikkeuksellinen ja hämää kokeneitakin taloustieteilijöitä. Se on tuntematon elementti. Olen useissa blogikirjoituksissa pyrkinyt tuomaan esille tätä mallia. Kuuluisin kaksoisvee syntyi Yhdysvaltain talouteen 1930-luvulla. Syynä oli silloin talouden elvytyksen liian nopea lopettaminen ja talouspolitiikan kiristämisen liian aikainen aloittaminen: työttömyys paukahti vuonna 1937 uudelleen lähelle 20 prosenttia. Siitä selvittiin, kun syttyi toinen maailmansota…..

On erittäin todennäköistä, että Suomen talouden uuteen takapakkiin 2012-2013 (bkt kasvoi tässä välillä 2010-2011 jopa 2,7-3,0 prosentin vauhdilla) on USA:n tapaisia kysynnän lamaantumisesta johtuvia syitä vuoden 1937 tapaan. Äkkinäiset leikkauslistat ovat tässä tilanteessa vaarallisia…..

Jos asetetaan 1930-luvun ja 1990-luvun lamat rinnakkain nykyisen finanssi- ja eurokriisin kanssa, niin kaksi aiempaa ovat olleet syvempiä. Jotkut pitävät nykyistä pahimpana sen keston takia, mutta kyllä 1990-luvun lama jo yksistään työttömyysvaikutuksen takia oli pahempi kuin nykyinen.

Kysymys on myös siitä, minkä kokoisessa velkalastissa voidaan elää. IMF:n tuoreen tulkinnan mukaan suurikaan velkamäärä ei ole valtava rasite, jos käänne alenevaan suuntaan saadaan aikaiseksi. Talouden kasvu ja korkea velka eivät ole toisiaan poissulkevia IMF:n tutkimuksen mukaan. Tästä näkökulmasta Suomella on varaa velkaantua, jos velkaantumisen taittuminen on nähtävissä. Ydinkysymys on tietenkin, miten velkaantuminen taitetaan. Tosin esimerkiksi professori Pertti Haaparannan mielestä – vaikka olisikin kysymys kysynnän ongelmien sijasta rakenteellista ongelmista – ratkaisu olisi joka tapauksessa julkisissa investoinneissa ja niiden rahoitus tapahtuisi lisälainanotolla.

Sote-, kunta ja eläkeuudistuksilla pyritään luomaan edellytykset paremmalle menojen hallinnalle tulevaisuudessa. Näistä ei valitse yhteistä tahtotilaa. Eläkeuudistuksella pyritään työvoiman tarjonnan lisäämiseen. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä juuri nyt, vaan vasta pidemmällä aikavälillä, mutta ei sote- ja kuntauudistustenkaan vaikutukset ole välittömiä.

Yllättävän hyvänä pysynyt työllisyystilanne johtuu Jaakko Kianderin mukaan (T&Y 1/2014: ”Suuntaviivoja julkisen talouden tiekarttaan”) siitä, että aiempien korkean tuottavuuden alojen (elektroniikkateollisuus) hiipuminen on alentanut talouden keskimääräistä tuottavuutta. Paradoksaalisesti tämä on hidastanut työllisyyden heikkenemistä. Myös kotitalouksien kysyntä on pitänyt yllä työllisyyttä, joskin nyt on nähtävissä kysynnän hiipumista.

Kyllähän tässä on havaittavissa myös ideologinen vastakkainasettelu. Pelkistetysti voisi sanoa, että keynesiläiset edustavat vasemmistoliberaaleja ja voimakkaiden rakennemuutosten kannattajat oikeistolaisia näkemyksiä. Krugmanilainen kysyntäkeskeinen ajattelu on voittanut alaa, mutta ei ole - ihme kyllä – finanssikriisistä huolimatta tullut vallitsevaksi ajattelutavaksi.