”Keski-ikäiset” huippujääkiekkoilijat puuttuvat

Tarkastelin huvikseni olympiakisoihin osallistuneen jääkiekkomaajoukkueen ikäjakaumaa, ja totesin monen muunkin merkille paneman huomion, että meillä on kokeneita huippukiekkoilijoita (30+) todella merkittävä määrä. Myös nuorten huippukiekkoilijoiden laatu on poikkeuksellisen korkea. Jos aloitetaan nuorista lupauksista, niin maajoukkueeseen pääsi kaksi alle kaksikymppisistä pelaajaa eli Olli Määttä ja Aleksander Barkov. Jos laajennetaan hiukan nuorten huippukiekkoilijoiden joukkoa, niin mukaan pääsevät ainakin Rasmus Ristolainen, Teuvo Teräväinen, Markus Granlund ja Kasperi Kapanen. Samaan ryhmään voidaan lukea kahdenkympin rajan yli juuri päässeet Mikael Granlund ja Sami Vatanen.

Hämmentävää on että ryhmään 23-26 vuotiaat pelaajat kuuluu vain Jori Lehterä ja Sakari Salminen. Ryhmässä 27-31 vuotiaat on sitten huomattava joukko pelaajia eli peräti 10 pelaajaa (johon olisivat kuuluneet myös Valtteri Filppula ja Mikko Koivu, jos eivät olisi loukkaantuneet). Tässäkään ryhmässä painopiste ei ole 27-28-vuotiaissa, vaan kolmekymppisissa pelaajissa kuten edellä todettiin. Yli 32 vuotiaisiin kuului kuusi pelaajaa (ja vielä kieltäytynyt/loukkaantunut Saku Koivu).

Meillä on selvä aukko maajoukkueen ”keski-ikäisissä” pelaajissa.

Nuorten osalta tilanne on parempi kuin aikoihin, oikeastaan hämmästyttävän hyvä. Itse asiassa tulevaisuuden maajoukkueen runko, jos ei satu vakavia loukkaantumisia, on yllättävästi (nykyisin) kaksikymppisissä pelaajissa. Näistä pelaajista muodostuu kahdeksan – kymmenen pelaajan ryhmä, joka luo rungon todella vahvalle maajoukkueelle.

Tulevaisuuden joukkue toki täydentyy kolmekymppisillä tai juuri sen rajan ylittäneillä kovatasoisilla pelaajilla.

Maalivahdeista tuskin tulee pulaa sillä maalivahtivalmennus on Suomessa erinomaisella tasolla. Meillä on korkeatasoisista maalivahdeista suorastaan runsauden pulaa.

Ehkä ”ikääntyneiden” ryhmäkin pysyy lähivuosina iskussa, sillä huippujääkiekkoilijoiden ikähaitari on kasvanut entisistä ajoista. Esimerkiksi 1960-lukuun verrattuna ero on todella merkittävä. Muistelen, että yli 30-vuotiata pelaajia pidettiin, jos ei nyt jäähdyttelijöinä, niin ainakin vähitellen lopettelevina pelaajina.

Koska ikäluokat ovat 1990- ja 2000-luvulla olleet suurin piirtein samankokoisia ja eri ikäluokkien lahjakkuudessakaan ei voi olla kovin suuria eroja, epäilen, että keski-ikäisten puuttumisessa on kysymys nuorten valmennuksellisista ongelmista 10-15 vuotta sitten.

Olympiakisojen menestys osoittaa, että meillä on huipputasolla odottamatontakin leveyttä. Kysymys lienee kiekkokulttuurin vahvuudesta: näennäisesti ”keskinkertainen” joukkue pystyy tarvittaessa huippusuorituksiin. Maajoukkue hyötyy suomalaisten pelaajien sijoittumisesta kovatasoisiin ulkomaisiin liigoihin. Enemmän on syytä olla huolissaan kotoisen liigamme tasosta. Siitä on tullut paitsi NHL:n, niin nyt myös KHL:n kasvattisarja. KHL (ja myös Ruotsin sarja) imee huipulla tai aivan huipun tuntumassa olevia jääkiekkoilijan ihanneiässä olevia 27-32 vuotiaita pelaajia, joita tarvittaisiin liigan vahvistamiseen.

Suhteessa muihin liigoihin Suomen liiga on ollut mielestäni parhaimmillaan 1990-luvulla. Nyt liigaa repivät eri suuntiin monet keskipakoisvoimat, kuten melko uutena öljy- ja kaasurahavetoinen KHL. Oman liigamme ainoaksi houkutustekijäksi on jäänyt nuorten mahdollisuus päästä pelaamaan liigatasoista jääkiekkoa aiempaa varhemmin. Tämä saattoi näkyä myös nuorten menestymisenä maailmanmestaruuskisoissa tammikuussa. Tuleeko liigasta eräänlainen väliinputoaja, jossa pelaavat aivan nuoret lupaukset, kohtalaisen lahjakkaat ”keski-ikäiset” pelaajat ja maailmalta tulevat iäkkäät paluumuuttajat?

Olen ollut näkevinäni katsojamäärissä pudotusta. Kuitenkaan mitään romahdusta ei ole ainakaan vielä tapahtunut. Jokereiden lähtö tulee näkymään katsojamäärissä.

Tarvitaan paljon töitä, jotta liiga pysyy pelillisesti korkeatasoisena ja busineksen kannalta iskukyisenä. Muussa tapauksessa liiga jää muistoksi suomalaisen urheilutoiminnan organisoitumisen tähtihetkistä.

Twelve Years a Slave: kahdentoista vuoden yksinäisyys

Kävin katsomassa Oscar-palkitun ”Twelve Years a Slave” -elokuvan. Se kuvaa tapahtumia ennen sisällissotaa, kun orjuus oli etelävaltioissa hyväksytty businessmalli varsinkin puuvillatuotannossa. Elokuvan keskeinen hahmo Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) kidnapataan pohjoisessa ja kuljetetaan väkisellä Georgiaan puuvillaplantaasille. Alkaa 12 vuoden taival perheestä erossa….

Elokuvan on ohjannut britti Steve McQueen. Se on ollut arvostelu ja kassamenestys ja voittanut lukuisia elokuva-alan palkintoja mukaan lukien kolme Oscaria. Elokuva perustuu Solomon Northupin kirjaan omista kokemuksistaan orjana.

Elokuvan eräänä tarkoituksena on varmaankin kertoa nykykatsojalle, mitä orjuus oli USA:n syvässä etelässä. Elokuva perustuu tositarinaan ja seurailee nimensä mukaisesti Solomon Northupin vaiheita 12 vuoden ajan aina harvinaislaatuiseen vapauttamiseen saakka.

Solomon Northup on fiksu neekeriorja, jonka näkökulmasta orjuuta tarkastellaan. Tarkastelunäkökulma ei ehkä yllätä: mustat ovat alistuvia kärsijöitä, mitä he olivat todellisuudessakin. Valkoinen ulottuvuus tulee näkyviin paitsi seksuaalisadistisissa ruoskintakohtauksissa niin myös joidenkin hyväsydämisten valkoisten miesten muodossa. Elokuva käy vaarallisen lähellä mustavalkoista asetelmaa, pahat valkoiset - nöyrät ja kärsivät mustat, mutta välttää pahimmat karikot.

Mustan ohjaajan Steve McQueenin näkökulma on tärkeä. On vaikea sanoa, mikä ero olisi, jos ohjaaja olisi ollut valkoinen. Joka tapauksessa McQueenin elokuvallinen puheenvuoro on ainulaatuinen tapa lähestyä orjuutta häväistyn osapuolen näkökulmasta. Hän todellakin ”antaa palaa”: fiksun Chiwetel Ejioforin onnistunut pääosaesitys tuo älyllisen lähestymiskulman orjuuteen. Roolisuoritus on haastava, koska Ejioforin on pystyttävä olemuksellaan, hiljaisuudella ja muilla vähäeleisillä keinoilla välttämään sormella osoitteleva inho valkoisia sadisteja kohtaan.

Todellisuudessakin orjien joukossa oli yhteiskunnallisesti valveutuneita oman rotunsa puolestapuhujia. Tämä näkökulma luo elokuvaan monta astetta ylevämmän näkökulman kuin kliseisemmissä elokuvissa.

Useita elokuvan hahmoja on pakostakin tyypitelty. On vaikeaa kuvata aidosti välisävyjä suhteessa orjuuteen ja orjuuden vastustukseen. Todellisuudessa esimerkiksi Yhdysvaltain presidentillä Thomas Jeffersonilla oli pahimmillaan 200 orjaa, vaikka hän periaatteessa vastusti orjuutta. Hänen mielestään yksinkertaisesti tasa-arvoa ei ollut. Välisävyjä pyritään elokuvassa kuvaamaan hiukan jähmeästi puhumattomuutena tai sitten ylevinä tasa-arvojulistuksina, mutta ehkäpä Northup on antanut tähän ainekset. En ole lukenut alkuperäistä Solomon Northupin kirjoittamaa kirjaa, johon elokuva perustuu.

Jotkin ”elokuvalliset” ratkaisut jäävät mietityttämää . Siirtymät kohtauksesta toiseen tapahtuvat elokuvan alussa siten, että edellisien kohtauksien ”äänet” jäävät päälle seuraavan kohtauksen kuvissa, kunnes elokuvan puolivälissä rakenne unohdetaan. Elokuva on lähes 2,5 tuntinen ja tyylilajiksi on valittu tarkoituksellisesti hiukan viipyilevä kerronta. Jotkut eleet, ilmeet henkilöillä jäävät ikään kuin pysähtyneesti päälle. Tyylikeino tämäkin.

Lähes sääntö on, että kohtausten äänitykset rakennetaan siten, että jokainen kolahdus, lyönti tai törmääminen ovat ikään kuin vahvistettu todellisuudelle vieraalla tavalla . Mutta tämä on aivan yleinen elokuvissa käytetty keino.

Elokuvassa korostuvat sadistiset ruoskintakohtaukset ehkäpä tarpeettomasti. En tosin epäile hetkeäkään, etteivätkö raakuudet lynkkauksineen todellisuudessakin olisi olleet julmia. Bessie Smithin ikimuistettava ”Strange Fruit” kertoo laulun sanoin symbolisesti, miltä tuntuu nähdä puiden oksille hirtetyt mustat:

“Black bodies swinging in the southern breeze,

Strange fruit hanging from the poplar trees”

Orjuuden amerikkalaisia syvästi jakanut juopa tulee ymmärretyksi, kun ajatellaan, että orjuuden puolesta ja vastaan käyty sisällissota vaati yli 600 000 ihmisen hengen. Ja tästä huolimatta räikeä rotusorto jatkui vielä sisällissodan päättymisen jälkeen 100 vuotta.

Elokuva on hyvin tunnevaltainen. Tämä on ilmeisesti lähes välttämättömyys, koska menestyselokuvien kaava on usein puristettu tällaiseen muottiin. Olisihan lähestymistapa voinut olla vähän toteavampi ja viileämpikin, ikään kuin katsojan omaan mietintään jäävää. Lopun ”joukkosyleilykohtaus”, kun Solomon Northup päässee vihdoin lähiomaistensa luokse on nähty turhan usein ja se latistaa elokuvan lopun.

Muhammadin perintö

Yle Teemasta tuli kolmiosainen dokumenttisarja profeetta Muhammadin elämästä (”Historia: Muhammadin elämä”). Olen tietenkin seurannut islamilaisen maailman tapahtumia tiedotusvälineistä puolen vuosisadan ajan, mutta mitenkään syvällisemmin en ole islamilaiseen maailmaan perehtynyt. Siksi sarja palveli profeetta Muhammadin elämäkerran ja islamin historian varsin syvällisenä analyysinä.

Minulle dokumentti oli seikkailumatka kulttuuriin, johon minulla on ollut varsin pinnallinen suhde.

Mitä on toimia Muhammadin elämän asiantuntijana? Mitä on toimia islamin asiantuntijana? Tämä oli ensimmäinen kysymys, joka dokumentista heräsi. Osa haastatelluista asiantuntijoista oli selkeästi itsekin islamilaisia ja puheenvuoroista kävi ilmi, miten ristiriitaisia ja tulkinnanvaraisia asioita yritettiin selvittää parhain päin. Onneksi mukana oli myös Islamkriitikoita.

Islamilaisen maailman tulkinta toi esille sen, kuinka vähin tiedoin on ollut pakko selvitä vajavaisten historialähteiden armoilla. Muhammadin elämän ratkaisevat vuodet osuvat 620-luvulle ja 630-luvun alkuun. Muhammadin vaikutusvuosien historia on täynnä arveluja ja spekulaatiota. Muslimien pyhiin kirjoihin kirjatut asiat tulivat Muhammadille näkyinä, ilmestyksinä, jotka siirtyivät hyvin tulkinnanvaraisina kirjallisiksi lähteiksi.

Mitä erikoista tässä on? Ei mitään. Kristillisen uskon pyhissä kirjoissa on sama tilanne. Meidän on vain tulkittava Jeesuksen ihmetekoja uskonnollisen suodattimen takaa tai sitten asetettava kyseenalaiseksi Raamatun teksti historiallisena lähteenä. Useimmat toteavat, että uskon asiat ovat uskon asioita ja historialliset lähteet ovat erikseen.

Osa ihmisistä lukee sekä Raamattua että Koraania kirjaimellisesti historialähteenä. Osalla taas tulkinnat ovat väljempiä. Tähän meidän on tyydyttävä. Islamin ja kristinuskon läheiset yhteydet ovat paljastavan selkeitä. Kristinusko vanhempana uskontona on jättänyt vahvan jäljen islamilaiseen uskontoon aina samoja profeettoja (Aabraham, Mooses….) myöten. Ja kaikkihan alkoi molemmissa uskonnoissa Aatamista ja Eevasta. Islamin oma identiteetti nousee siitä, että islamilla on oma jumalan viestintuoja, Muhammad, joka on kaikkia muita profeettoja (mukaan lukien raamatun kaikki hahmot Jeesusta myöten) korkeampi, suora Allahin sanansaattaja.

Historiallisessa katsannossa Muhammadin elämä näyttäytyy minulle uskontosidonnaiselta valtataistelulta. Muhammad nujersi yksi toisensa jälkeen kilpailijansa, joista kaikkein vahvin oli Mekassa valtaa pitänyt Quraish-heimo.

Muhammadin elämä on sekoitus aikansa pakanallisia menoja ja uuden sivistyksen läpimurtoa. Muhammad hyväksyi esimerkiksi osan perinteisistä pakanallisista väkivaltaisista rangaistuksista, ja osan hän torjui.

Muhammad oli kiistämättömästi myös maallisessa mielessä taitava johtaja, joka psykologisen silmänsä avulla liittoutui milloin juutalaisten milloin muiden kanssa halliten - uuvuttavien valtataistelujen jälkeen - luomiensa rakenteiden avulla Mekan ja Medinan valtapoliittista asetelmaa. Muhammadille Mekka avautui uskonnollisena keskuksena, kun taas Medinassa hän organisoi siviilihallintoa. Muhammadin moraalikoodi (=islamilainen laki), yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuuden tavoittelu, ilmeni käsitteenä saria, ”tie kohti Jumalaa”.

Muhammadin taitavin veto oli Quraishin kukistaminen väkivallattomasti. Silloin hän viimeistää osoitti valtiomiesmäisyytensä. Mielenkiintoisin osuus dokumentista kiertyy käsitteen jihad ympärille. Useimmille se merkitsee pyhää sotaa länsimaista turmelusta vastaan. Monille arabeille islamilaisuuden ytimessä on viha länttä ja sen valtapyrkimyksiä vastaan. Osama Bin Laden perusteli tekojaan Koraanilla ja Muhammadin teoilla. Monille islam, jihad ja terroriteot ovat yhtä ja samaa väkivallan kierrettä.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt Muhammadin ehkä kuitenkin keskeinen ja luonteenomainen ajattelu jihadista kilvoitteluna paremman maailman puolesta. Muhammad lausui jäähyväispuheessa: ”Arabi ei ole muita parempi, eivätkä muut arabia parempia, valkoinen ei ole mustaa parempi eikä musta valkoista parempi”. Ja viesti jatkuu: ei saa tapella, sortaa, miehittää, käännyttää eikä terrorisoida, vaan tuntea yhteenkuuluvuutta…. Kovinkin maallistunut kriitikko heltyy näiden ajatusten äärellä.

Muhammadin viimeisestä saarnasta voisin johtaa ajatukset Yhdysvaltain Mustiin muslimeihin. Näennäisesti islam on kaukana mustien taistelusta omien oikeuksiensa puolesta. Mutta juuri Muhammadin julistus rotujen tasa-arvon puolesta auttaa ymmärtämään, miksi Yhdysvaltain mustat liittivät islamin osaksi kansalaisoikeusliikkeen taistelua. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, miksi Mustat muslimit näkivät Martin Luther Kingin kristillisen hurskauden lähinnä luopiomaisena valkoisen vallan hännystelynä, vaikka hän periaatteessa olikin oikealla asialla.

Muslimiyhteisö kuitenkin hajosi Muhammadin jälkeen (kuinka usein olemmekaan nähneet tämän ilmiön tapahtuvan suuren johtajan kuoleman jälkeen!). Tulkinnat ja eripura täyttivät ihmisten mielet, ajauduttiin vähitellen tilanteeseen, jossa nyt elämme. Se valtapolitiikka, jota Mekassa ja Medinassa harrastettiin pienoiskoossa on levinnyt ympäri maailmaa….. Muhammadin viimeisen saarnan johtopäätöksiä ja opetuksia ei ole haluttu omaksua…. Rauhanomainen jihad on hukkunut maailman turhuuksiin.

Muhammadin uskonnolla on ollut valtava menestys koko maailmassa, mutta samalla jälkeenjääneet ovat jakaneet maailmaa sekä islamin sisällä että islamin ja muiden uskontojen ja kulttuurien välillä. Eikä meidän mieltämme ”länsi” (kulttuurisine ja muine) valtapyrkimyksineen ole tehnyt sovinnon mahdollisuutta yhtään helpommaksi.

Suomi ja Ukraina, kuin kaksi marjaa?

Tyypillinen esimerkki kahden eri maan tai kahden eri olosuhteen vertaamisesta keskenään on Henry Kissingerin esille ottama Ukrainan kriisin ratkaiseminen suomettumisen mallin mukaan.

Asiaan voidaan suhtautua kahdella tavalla: etäännytetään kohde (siis Ukraina ja Suomi) niin etäälle horisonttiin, että kohteet näkyvät enää epämääräisinä ääriviivoina. Tällä tavalla yhtymäkohtia löytyy mutta, toisella tapaa - lähemmin tarkasteltuna - paljastuu vertailun onttous.

Kissinger siis suosittelee Ukrainalle suomettumista ”Suomen malliin”. Saman tyyppinen asenne on Jimmy Carterin poliittisella neuvonantajalla Zbigniew Brzezinskilla.

Erittelen, miksi en pidä tätä ajatusta relevanttina:

1) Suomea voisi verrata - yhdeltä osin - Ukrainaan silloin, kun Neuvostoliitolla oli Porkkalan tukikohta, mutta ei sen jälkeen.

2) Venäjällä on pitkä yhteinen historia Ukrainan kanssa, jolloin venäläisiä on siirtynyt paljon Ukrainan alueelle, ja erityisesti Krimille. Suomella ei ole venäjän kielistä väestöä muutoin kuin pienehkönä vähemmistönä.

3) Kissinger elää edelleen ”vanhan kylmän sodan” maailmassa, jossa oli voimassa bipolaarinen maailmankäsitys. Niinpä Kissinger liittää Ukrainan asemaan varauksia, mm., että se ei saa liittoutua. Juuri näin käytännössä oli tilanne Suomessa kylmän sodan aikana (1946-1991). Käytännössä sotilaallinen liittoutuminen länteen oli mahdotonta.

4) Puolueettomuusstatuksen tavoittelu on sinänsä hyvä Ukrainan aseman avaus, mutta se ei ole nykyisen Suomen mallin mukainen, johon liittyy integraatio länteen. Kissinger ymmärtää Venäjää, eikä näe EU-assosiaatiota realistisena vaihtoehtona Ukrainalle.

5) Venäjällä on kaksi prinsiippiä: sen on vaikea hyväksyä neuvostoimperiumin hajoamista ja toisaalta sillä on loputon turvattomuuden tunne. Viime mainittua ajatusta ymmärrän hyvinkin pitkälle. Suomi ei sovi tähän kuvioon, sillä maamme ei ole Venäjän etupiirissä kylmän sodan aikojen malliin, eikä Suomen sovi lisätä Venäjän turvattomuutta liittymällä Natoon.

Kissingerin Suomi-mallissa otetaan historiasta pala sieltä, toinen täältä ja yhdistellään niitä keskenään sopivaksi sekoitukseksi ja annetaan ymmärtää, että kysymys on Suomen (nykyisestä) mallista. Tosiasiassa Suomi voisi EU:n lisäksi liittyä Natoon halutessaan, joskaan niin ei reaalipoliittisista syistä kannata tehdä. Suomen liittoutumattomuuteen ei liity ”suomettumista” , vaan kysymys on Suomen itsenäisesti tekemästä järkiperäisestä ratkaisusta.

Ymmärrän niin, että meillä on varsinkin oikealla laidalla ihmisiä, jotka pyrkivät pelkistämään asioita ”uuden kylmän sodan” näkökulmasta (ts. meillä on pysyvästi aggressiivisesti käyttäytyvä suurvalta naapurissa, Suomi ei ole oikeasti itsenäinen ennen kuin se on Naton jäsen jne.).

Sekä Brzezinski että Kissinger näyttävät juuttuneen omien kultaisten päiviensä poliittisen peliin ja suodattavat nykyiset tapahtumat tämän linssin läpi uuden kylmän sodan maailmaan.

Kissingerin ehdotus – jos siitä suljetaan pois Suomi-viittaukset - on sinänsä rakentava ehdotus, joskaan ei tuollaisenaan toteutettavissa. Kissinger näkee Ukrainan tilanteen keskiössä Krimin niemimaan autonomian vahvistamisen. Epäilen, että se ei riitä Venäjälle.

Ymmärrän Kissingerin näkökulman niin, että Ukrainan (pois lukien Krimi) on pakko tyytyä vanhaan suomettuneeseen asemaan ja lännen tulee varoa ärsyttämästä herkkää tasapainoa länsiliittoutumispuheilla.

Venäjä haluaa selvästi pitää etupiirinsä, johon nykyisellään kuuluvat entiset neuvostotasavallat Baltia pois lukien. Ukrainan tilanne syntyi tämän julistamattoman status quon rikkomisen seurauksena, kun EU teki aloitteen vapaakauppa-alueesta Ukrainan kanssa. Nyt tilanteesta ennen Ukrainan kriisiä haluttaisin tehdä de facto pysyvä järjestely, jolla olisi suurvaltojen ainakin hiljainen tuki.

Olisiko oikeastaan muu edes mahdollista? Venäjä reagoisi samalla tavalla kuin Ukrainassa muihinkin vastaaviin länsiviekoituksiin. Suureksi ongelmaksi jää demokraattisen kehityksen varmistaminen sekä Venäjällä että sen autoritäärisissä ja oligarkkisissa naapureissa.

Kysymys on ehkä aikaperspektiivistä. Jos luottamus kasvaa, tai kun se kasvaa, ja Venäjä ei koe uhkaa, se voi hyväksyä tulevaisuudessa naapurivaltioissaan sellaisen tilanteen, joka nyt vallitsee Suomen ja Venäjän välillä.

Suomi, sitoutumaton Pohjoismaa

Suomessa käydään kiihtyvää ja kierroksilla käyvää ulkopoliittista keskustelua juuri nyt Ukrainan tapahtumien johdosta. Historian avulla on vaikea muodostaa tulevaisuuden kuvaa, mutta historiasta voi löytää tapahtumasarjoja, joiden avulla nykypäivän ymmärtäminen on helpompaa. Otan esille muutamia katkelmia historiasta kertauksen vuoksi valaistakseni sitä tilannetta, jossa nyt ”geopoliittisesti” ja talouden osalta olemme.

1) Talous

Olemme riippuvaisia Venäjän kaupasta mitä suurimmassa määrin. On sanottu, että Suomella menee hyvin, kun Venäjällä menee hyvin. Eksaktisti tämän todistaminen on vaikeaa, mutta kyllä siinä vinha perä on. Yltiöpäinen meno mukaan erilaisiin pakotteisin tuntuu pahasti Suomen muutoinkin horjuvassa taloudessa. Minua ihmetyttää tämä ideologissävyinen haukkamainen käytös, jolla nyt kriisiä lähestytään. Ilmeisesti nämä tahot luottavat siihen, että leikkaukset hoitavat kansantalouden tulonmenetykset ulkomaankaupassa. Logiikka kulkee siis niin, että mitään vaihtoehtoa ei kannata pelätä, koska omaa taloutta voidaan supistaa tarvittavassa määrin, kävi miten kävi. Pelottaa.

2) Olemmeko tärkeitä Venäjälle?

Tilsitissä 1807 Napoleon väkisin painosti Aleksanteri I:n Ruotsin (ja Suomen) vastaisiin toimiin. Aleksanterilla ei ollut moisia intressejä Suomen suunnalla. Hänen oli kuitenkin pakko suostua Napoleonin painostuksen alla. Tämä tuli mieleeni, kun mietin Suomen merkitystä Venäjälle. On se toki tärkeämpi kuin tuolloin 1800-luvun alussa, mutta epäilen, että vanhaan tyyliimme näemme vain itärajamme, jonka takana Venäjä pohtii, mitä pahaa se voisi meille tehdä.

3) Rauhan raja

Suomen ja Venäjän raja on rauhan raja. On ollut jo 70 vuotta. Venäjällä on hyvin harvoja raja-alueita, joilla se voi huoleti olettaa, ettei konflikteja synny. Tähän sopii opetukseksi Nikolai I:stä kerrottu tarina: kun Nikolain virkamiehet halusivat supistaa Suomen autonomiaa, totesi Nikolai, ettei hänelle kannata tuoda Suomea koskevia asioita, koska se on ainoa kolkka Venäjän rajoilla, josta ei tarvinnut kantaa huolta. On äärimmäisen tärkeää, että rauhan rajan status säilyy, vaikka Nikolai I:n ajasta on kulunut kohta 200 vuotta.

4) Haemmeko turvaa Ruotsista?

Vuonna 1939 Kyösti Kallio luotti Ruotsilta saatavaan apuun ja henkisesti suorastaan romahti, kun suurten lupausten jälkeen tuli paha pettymys. Paremmin perillä olleiden suomalaisten kanta oli alun perinkin, että Ruotsi ei likaa käsiään Suomen asialla. Ne, jotka haikailevat nyt Suomen ja Ruotsin puolustusliitosta ovat mitä todennäköisimmin samalla pettymyksen tiellä. Suomen ja Ruotsin aselaji- ja hankintayhteistyö on sovelias keino vahvistaa Pohjois-Euroopan status quota. Sen oleellinen osa on Suomen ja Ruotsin itsenäisesti toimivat puolustusvoimat. Suomen ja Ruotsin uskottava puolustus on uskomattoman tärkeä osa Pohjois-Euroopan vakautta. Tätä vakauttavaa elementtiä horjuttaa Ruotsin uusi sotilasstrategia, jossa on piirteitä turvautumisesta ison veljen apuun hädän tullessa. Ruotsin puolustusvoimat rakentavat strategiansa ”yhteistyöhön” muiden samat intressit jakavien osapuolien kanssa.

5) Venäjän luoteisrajan turvallisuus

Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi.Suomi - monien vaiheiden jälkeen - kieltäytyi yhteistyöstä. Tämä Venäjän luoteisrajaintressi ei ole hävinnyt mihinkään, se on realiteetti, joka pitää hyväksyä. Venäjän luoteisrajan turvallisuus on osa Venäjän puolustusstrategiaa. Siihen liittyvät sen taloudelliset ja sotilaalliset intressit Pohjoisella jäämerellä, jossa toimii myös Nato. Toinen tärkeä alue on Pietarin turvallisuuden varmistaminen. Maantieteelle emme mahda mitään. Kun Hesarissa oli piirros Venäjän tukikohdista, on nähtävä, että nämä kaksi intressiä ohjaavat tukikohtien strategista sijoittelua. Suomen puolustusvalmiuden on oltava niin korkealla tasolla, että se osaltaan – oman alueen puolustamisen lisäksi – ”suojaa” myös Venäjää sen luoteisrajalla. Viholliskuvista on tässä yhteydessä naivia puhua mitään. Suomi puolustautuu kaikista ilman suunnista tulevaa hyökkäystä vastaan.

6) Ja sitten aikatauluista….

Mitään edellä esitettyä ei saisi ohjata mikään ajankohtainen kriisi. Kysymys on pitkän aikavälin strategisista asetelmista.

Taloutta työväelle ja kaikille muillekin

Antti Alaja ja Esa Suominen ovat kirjoittaneet taustateoksen viime vuosien talousmyllerrykselle. Kirjan nimi on ”Taloutta työväelle – markkinaliberalismin myyttejä murtamassa” (Into, 2013). He käyvät läpi talousteorioita John Maynard Keynesistä lähtien valottaakseen talouden prosesseja. Keskiössä on finanssikriisiin johtaneet syyt ja erityisesti teoriat tapahtuneen taustalla.

Käsittelen seuraavassa kirjaa rajoittuen pääosin taloustieteen sisällä olevien koulukuntien arviointiin.

Kirja asettaa vastatusten - syystäkin - uusklassisen taloustieteen tarjontapohjaisen ajattelun ja keynesiläisen kysyntäorientoituneen ajattelun (käytän tässä kirjoituksessa jälkikeynesiläisyydestä nimeä keynesiläisyys). Oikein oivallettuna kirja on jännittävä kuvaus dramaattisesta taistelusta taloustieteen sisällä. Ja kyllä se on kertomus myös hillittömästä oikeassa olemisen tarpeesta tai ”pakosta”.

Pitääkö taloustiedettä käsitellä luonnontieteen luonteisena tieteenä vai käyttäytymistieteenä? Pyrin valaisemaan myös tätä problematiikkaa seuraavassa. Taloustieteen yksi tragedioista on, että dominoiva ”tehokkaiden markkinoiden teoria” edellyttää rationaalisuutta ihmisten käytöksessä. Ajatus on, että kun jokainen yksilö käyttäytyy rationaalisesti, seuraa siitä järkiperäinen käytös taloudessa kokonaisuudessaan. Mutta mikä oli tulos? Finanssikriisissä kaikkien alhaisimmat vaistot nousivat päällimmäisiksi. Ahneus ja moraalikato paljastivat ihmisen todellisen luonteen ja muuttivat radikaalisti käsitystä sääntelyn tarpeesta.

Tehokkaiden markkinoiden maailmassa rationaalisuus viedään niin pitkälle, että laskusuhdanne on enää vain ”välttämätön paha”. Kukapa rationaalisesti käyttäytyvä ihminen tieten tahtoen aiheuttaisi itselleen tai muille vahinkoa! Mutta sitten tulee iso mutta…. Rationaalisen käyttäytymisen oletus kumoutuu sillä, että toimijana on raadollinen ihminen, jonka oma etu ei ole läheskään aina kaikkien muiden etu ja monesti ei edes hänen oma etunsa. Kahden oppisuunnan ristiriita tulee siis esille voimakkaana suhtautumisessa talouden syklisyyteen. Keynesiläisten mukaan talouden syklit kuuluvat kapitalismin sisäiseen rakenteeseen.

Uusklassikkojen mielestä markkinoilla olevaan tietoon sisältyy kaikki tarvittava informaatio. Keynesiläisten kriitikoiden mielestä markkinoilla vallitsevana olevaan epäsymmetriseen tietoon ja informaatioon kiinnitetään aivan liian vähän huomiota.

Tehokkaiden markkinoiden teoriassa oletetaan, että markkinavinoumat korjautuvat itsestään. Toisinajattelijoita oli yllättävilläkin tahoilla: George Soros, joka on kokeillut kaikki konnankoukut, mihin markkinoilla pystytään taisi kerran sanoa, että markkinat ovat vain hetken tasapainossa, kunnes jälleen vaipuvat ”normaalitilaan” eli epätasapainoon.

Kun siis markkinoiden piti kyetä korjaamaan itseään, kuten rationaalinen ajattelu edellyttää, ei valtiolle tai yhteiskunnalliselle säätelylle jäänyt oikeastaan roolia.

Miten tätä ajattelua toteutettiin käytännössä? Jo presidentti Clintonin aikana kumottu Glass-Steagall Act (1999) oli esimerkki siitä, kuinka kuviteltiin markkinoiden itsensä tietävän parhaiten, mitkä menettelyt johtivat parhaaseen lopputulokseen. Mahdollistettiin samanlainen tilanne, mikä tapahtui suuressa lamassa 1930-luvulla, kun talletus- ja investointipankit toimivat saman katon alla. Ihmiset menettivät esimerkiksi eläkesäästönsä, kun niistä saadut rahat oli riskisijoitettu ja riskit realisoituivat lamassa.

Glass-Steagallin kumoamiseen jälkeen palattiin takaisin ennen vuotta 1933 vallinneeseen tilanteeseen, jossa oli mahdollista perustaa finanssitavarataloja (talletus-, investointi- ja vakuutuspalvelut samassa yrityksessä). Tähän sisältyi paha ajatusvirhe, joka maksoi hirvittäviä summia finanssikriisiä seuranneessa suuressa taantumassa.

Alan Greenspan, joka toteutti käytännössä keskuspankin johtajana näitä teorioita myönsi virheensä (hän sanoi, että ”ajattelussani oli virhe”) oltuaan kongressin kuultavana syksyllä 2008. Siitä ei tarvinnut mennä kuin kaksi vuotta taaksepäin (2006), niin vastaan tulee sama mies, joka juuri tuolloin siirtyi eläkkeelle FEDistä juhlittuna sankarina, ja joka monien mielestä oli kaikkien aikojen paras keskuspankkijohtaja.

Kysymys ei ollut tietenkään mistään yhdysvaltalaisesta kokeilusta. Kulovalkean tavoin säätelyn purkuepidemia kaikkine lisukkeineen levisi ympäri maailman Suomeen saakka.

Uusklassisen taloustieteen kannattajien lempilapsi oli ja on pieni julkinen sektori. Isoa ei tarvita, koska talouden tasapaino hoituu markkinamekanismien kautta. Päinvastoin raskas julkinen sektori hidastaa talouden kehitystä.

Päinvastaista mieltä oli keynesiläinen Hyman P. Minsky, joka arvioi, että talouden suotuisa kehitys välittömästi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä johtui julkisen sektorin isosta koosta, joka vakautti talouden voimakkaita heilahteluja. Työttömyysturva ja sosiaaliturva muodostivat ns. automaattiset vakauttajat.

Lainaan tähän Alajan ja Suomisen kirjasta kohdan, joka myös omasta mielestäni (”Työvoimamaaottelu Ruotsi vastaan Suomi”, 16.2.2014) on avainasia työttömyysongelman hoitamisessa: ”Minsky hahmotti työtakuujärjestelmän…. osana epävakaan kapitalismin vakauttamiseen tähtäävää institutionaalista kehystä, sillä (työtakuujärjestelmä)ohjelmien kautta ison valtion toiminnasta tulisi entistä vastasyklisempää ja päätösperäisen elvytyksen rooli jäisi vähäisemmäksi”. Hyvinvointiyhteiskunnan toimivuuden kannalta automaattiset vakauttajat ovat järjestelmän ytimessä, koska ne toimivat siltana suhdannevaihteluissa. Minskyn, kuten myös minun mielestäni, (isolla) julkisella sektorilla tulisi olla vastuu viimekätisestä työllistymisestä. Myös Minskyn viittaus elvytyksen toissijaisuudesta koskien työttömyyttä (erityisesti vajaatyökykyisiä ja ikäihmisiä) on terävä havainto. Elvytys on enemmänkin kansantalouden suuren kuvan tukemista matalasuhdanteessa.

Työtakuujärjestelmän käyttöönotto edellyttäisi mielestäni jonkinasteista yhteiskuntasopimusta, jossa elinkeinoelämä hyväksyy työttömien palkkaamisen julkiselle sektorille työtakuujärjestelmän kautta (ilmaistahan se ei ole) sitä vasten, että elinkeinoelämä itse saa palkata ”parhaat päältä” ja sitä vasten, että se kohtuullistaisi arvostelua koskien julkisen sektorin työn tuottavuusvaatimuksia. Totta kai yksityinenkin sektori osallistuu työvoiman rekrytointiin aktiivisesti, jos kysyntä niin sallii.

On päivän selvää, että tämä ajattelu lyö pahasti korvalle pienen valtion kannattajia ja tehokkaiden markkinoiden teoriaa sekä työn tarjonnan ensisijaisuutta korostavia malleja.

Minskyn epävakaisuushypoteesista on käytetty myös nimeä ”psykologisten suhdannevaihtelujen teoria”. Tullaan siis lähelle taloustieteen behavioristisia eli käyttäytymistieteellisiä malleja. George Akerlof ja vastikään Nobelilla palkittu Robert Schiller ovat tutkineet tätä puolta syvällisemmin. Heiltä on myös ilmestynyt suomeksikin kirja ”Vaistojen varassa” (”Animal Spirits”).

Finanssikriisin viimeiset vuodet eivät ole muodostuneet riemumarssiksi keynesiläisille, pikemminkin eri puolet ovat asettuneet tiukkaan vastarintaan toisiaan vastaan, joka on yllättänyt muun muassa minut. Tarjonnan taloustieteen matemaattisten mallien luojat vähättelevät keynesiläistä käytännöllisyyttä. Keille ”Taloutta työväelle” sopii luettavaksi? Tietenkin kaikille talousteorioista kiinnostuneille, mutta myöskin niille, jotka haluavat taustoittaa globaalin talouden myllerryksiä. Kirja ei ole varsinaisesti taloustieteen popularisointia, vaan sen lukeminen edellyttää taloustieteen perustietoja. Minulle se oli hyvä kertauskirja ja yhteenvedonomainen näkökulma kaikesta siitä, mitä 1990-luvulla ja 2000-luvulla on taloudessa tapahtunut ja siitä miten talousteoriat nämä tapahtumat selittävät.

Tällaisia puheenvuoroja tarvitaan valtavirran talouspolitiikan vastineeksi herättämään ne, jotka haluavat ajatella toisin kuin mihin meitä totutetaan.

Inflaatiopelon pakkomielle

Yhdysvaltain keskuspankki (FED) on juuri julkaissut puhtaaksi kirjoitetut puheenvuorot (transcripts) rahapolitiikkaa käsittelevistä kokouksistaan vuodelta 2008. Käy ilmi, että keskuspankin pankkiirit ovat olleet neuvottomia, mitä olisi pitänyt tehdä finanssikriisin käynnistyttyä. Se ei kuitenkaan ole Paul Krugmanin pointti, kun hän nostaa pöytäkirjoista huomionarvoiset asiat esiin tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”The Inflation Obsession”. Krugmanin päähuomio kiinnittyy pankkiirien ylisuureen inflaatiopelkoon ja se tapahtuu muiden oleellisempien asioiden kustannuksella.

The Atlantic-lehden tilastojen mukaan pöytäkirjoissa oli elokuussa 2008 peräti 322 mainintaa inflaatiosta ja vain 28 mainintaa työttömyydestä ja 19 mainintaa systeemisestä riskistä. Samat puheet jatkuivat pitkään tämän jälkeenkin. Kannattaa muistaa, että asuntojen hinnat olivat korkeimmillaan vuoden 2006 puolessa välissä ja hintojen romahdus oli pitkälle edennyt tauti syksyllä 2008. Tästä huolimatta inflaatio oli kaikkien pelon kohteena. On pakko kysyä, miten hereillä asiantuntijat ovat äkkikäänteissä. Vielä oleellisempi kysymys on, miksi pitkän ajan kuluessakaan ei osattu havainnoida oikeita asioita. Olisiko syy löydettävissä vuosien 2004-2007 ilmapiiristä. Itse muistan vauhtisokeuden, joka vallitsi. Kun joku yritti huomauttaa, että nyt mennään liian kovaa, niin vastaus oli: ”säälittävää!”

Myös alan lehdet ovat toitottaneet inflaatiopelkoja aivan viime vuosinakin. Kerta toisensa jälkeen on nostettu inflaation uhkakuva otsikoihin - turhaan. Krugmanin mukaan sama keskustelu käytiin jo suuren laman aikaan 1930-luvulla. Kun Englanti oli deflaatiokierteessä puhuttiin inflaatiouhasta. Ehkä tässä inflaatiokeskustelussa on myös kysymys siitä, että toisen maailmansodan jälkeen inflaatio oli oikeasti paha peikko ja nyt toisenlaisissa olosuhteissa ei olla pystytty luopumaan vanhasta mantrasta.

Vai mistä oikein on kysymys?

Krugmanin mukaan ei osata erottaa lyhyen ajan yksittäisten tuotteiden inflaatiosysäyksiä pidemmän ajan kokonaisinflaation todennäköisyydestä. Esimerkiksi öljyn hinta vaihtelee hyvinkin lyhyin aikavälein, mutta se ei merkitse, että olemattomat inflaatio-odotukset kokonaisuudessaan olisivat muuttuneet. Myös keskuspankin rahan painaminen on tulkittu herkästi inflaatioherkäksi välineeksi, vaikka talous vaeltaa taantumassa, eikä inflaatiolle ole sijaa.

Inflaatiolla pelottelijat ovat konservatiiveja esikuvinaan Friedrich Hayek ja Joseph Schumpeter. He varoittavat pakkomielteenomaisesti joka välissä valtion vaarallisista interventioista, jotka lisäisivät inflaatiouhkaa. Kysymys on ideologiasta: julkisen sektorin ei sallittaisi tehdä oikein mitään, ei myöskään piristää taloutta. Helpoin tapa torjua puuttuminen on pelotella tulevalla inflaatiolla. Tyypillistä tarjonnan taloustieteen argumentointia. Inflaatio ei ole toistaiseksi uhka kummallakaan puolella Atlanttia.

Krugmanin mukaan inflaatiopakkomielteen vallassa elävät ovat estäneet julkisia toimijoita tekemästä riittävästi taantuman torjumiseksi. Monin eri tavoin vaikuttava taantuma ja esimerkiksi Kiinan massiivinen tulo markkinoille halpoine hintoineen sekä kulutuselektroniikan halpenevat hinnat ovat estäneet tehokkaasti inflaation nousun.

Myönnän kyllä itsekin, että olen ihmetellyt inflaation vähäistä määrää jossain vaiheessa. Olen kuulunut niihin, jotka jo kouluajoista lähtien ovat pelännet inflaatiota pahimpana vaihtoehtona. Mutta ajat ovat muuttuneet, sodan jälkeiset vuosikymmenet ovat takana päin.

Milloin tapahtuu käänne? Missä vaiheessa oikeasti nousevat esille inflaatio-odotukset ja mitkä ovat silloin vastatoimet? Onnistuuko vastatoimien ajoitus? Kaikki – myöskin Krugman – näyttävät odottavan, että muutos tapahtuu hitaasti ja matillisesti: ei siis syytä huoleen?

Edellä kuvattu ”keskustelu”, jossa osapuolina ovat jälkikeynesiläinen Krugman ja inflaatiopelkoiset tarjonnan taloustieteen edustajat muodostaa tavattoman voimakkaan taloustieteen koulukuntien ja ideologioiden välisen ristiriidan, jonka keskellä edelleen elämme molemmin puoli Atlanttia.

------------------------------------------

Ehkä yllätykset tulevatkin toisaalta. Yhdistelmä, jossa korot ovat lähellä nollaa ja pörssikurssit ovat nousseet käsittämättömästi ovat houkutelleet pörssiyritykset omien osakkeiden ostoon yhä uudelleen halvalla velkarahalla. Ostoilla on tietenkin nostatettu kursseja. Samalla yritykset ovat nopeasti velkaantuneet.

FED on pyrkinyt velkapapereiden ostoillaan elvyttämään taloutta. Samalla kuitenkin markkinoille on pumpattu valtavasti rahaa, josta suuri osa on ajautunut pörssiosakkeisiin. Pörssin ”inflatorinen” kehitys merkitsee pörssikuplaa.

Liika raha tuppautuu aina menemään johonkin. Jotenkin saman tyyppinen ilmiö tapahtui 2000-luvun alussa, kun FED piti IT-romahduksen jälkeen korkoja liian alhaalla liian kauan (jopa neljä vuotta) elvyttääkseen taloutta. Osa halvasta velkarahasta meni asuntojen hintoihin tunnetuin seuraamuksin. Käykö nyt niin, että Fedin alhaiset korot asuntojen hintaromahduksen jälkeisen elvytyksen nimissä ovat menneet ja menevät pörssikurssien paisutteluun?

Tästä Krugman ei puhu mitään.