Viisauden lähteillä

Alexander Stubb ehdottaa, että Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä arvioimaan asetettaisiin pieni riippumattomien asiantuntijoiden "viisasten ryhmä". Stubb sanoo blogissaan, että selvityksessä pitää arvioida kriittisesti sekä Nato-jäsenyyttä puoltavia että sitä vastustavia argumentteja.

”Tekijöiden tulisi olla riippumattomia, asiantuntevia ja laajasti eri tahojen kunnioitusta nauttivia”, toteaa Stubb. Stubb ei malta olla tuomatta esiin omaa näkemystään, vaikka muutoin yrittää luoda asiayhteydessä neutraalin kuvan: ”….. liittoutumisratkaisu yhteisine puolustussuunnitteluineen voi vahvistaa (kansallisen puolustuksen) kykyä olennaisestikin”.

Stubbin oman kannan tunkeminen joka väliin ei luo uskottavuutta hänen ehdotukselleen.

Aiemmin meillä on ehdotettu asiantuntijaelintä tekemään Nato-selvitys. Myös parlamentaariselta pohjalta koottavaa ryhmää on esitetty.

Jotenkin suhtaudun Nato-selvitykseen skeptisesti. Miksi? Siksi, että sillä on helposti jokin tulos(!), esimerkiksi suositus. Ja jokainen tulos on suuren osan kansasta mielestä väärä. Tiedän, että jotkut voivat ehdottaa, että kun elin se ja se on esittänyt kantansa Natosta, sanotaan, että pulinat pois! Turha toivo, pulinat jatkuvat.

Tämä saattaa kuulostaa nurinkuriselta puheenvuorolta, koska olen itse laatinut 20-kohtaisen Nato-selvitykseni, mutta ei tässä välttämättä siitä ole kysymys. Olen lähtenyt siitä oletuksesta, että jokainen kansalainen muodostaa oman mielipiteensä asiasta ja ”en osaa sanoa” -mielipide on yhtä arvokas kuin mikä muu mielipide tahansa.

Minun Nato-selvitykseni on liittoutumisen torjuva ja jollain toisella voi olla perusteet päätyä vastakkaiselle kannalle.

Nato-keskustelun aikana on tullut esille elitistinen ajatus, että kansa ei osaa päättää asiasta ilman ns. asiantuntija-apua. Olen eri mieltä. Lukuisia kertoja näissä kirjoituksissani olen asettanut kyseenalaiseksi ns. asiantuntija- tai tutkijamielipiteen. Aktiivisimmat Nato-intoilijat suorastaan vyöryttävät ”asiantuntijamielipiteitään”, onhan heillä tutkitusti tukenaan median laaja (päätoimittajat!) kannatus.

Aika yksimielisiä ollaan siitä, että asia ratkaistaan viime kädessä kansanäänestyksellä. Eri asia on, että toivon, että niin pitkälle ei tarvitse mennä, vaan liittoutumattomuuden perusteet jäävät parlamentaariselta pohjalta voimaan toistaiseksi.

Onko sotilashenkilö alan miehenä sovelias lausumaan kantansa Natosta? Tietenkin on, mutta voimme myös ajatella, että hän puhuu ”omassa asiassaan”, koska mahdollisesti esikuntatyössään suunnittelee sotilasoperaatioita. Opiskeluajoilta muistuu mieleen, kun eräs majuri evp tuli osanottajaksi seminaariin ja esitti kantanaan, että juuri meneillään olevassa Kyproksen kriisissä oli kysymys potentiaalisesti kolmannen maailmansodan syttymisestä. Mieleeni tuli, että tämä henkilö oli aivan liian lähellä sotilasasioita, jotta voisi nähdä objektiivisesti tilanteen.

Entä toimittaja, joka päivät pääksytysten lukee paniikkimielipiteitä lähdeaineistostaan, pystyykö hän pysymään riittävän viileänä propagandan ristitulessa.

Mielestäni turvallisuuspoliittinen selonteko olisi täysin riittävä pohja luomaan taustatiedot päätöksenteon pohjaksi. Sitä voitaneen päivittää vaikka joka vuosi. Tarvitaan siis eri puolilta valottavaa tietoa kunkin kansalaisen päätöksenteon pohjaksi.

Perustelisin Suomen asemaa idän ja lännen välissä - ihorealismiin saakka - seuraavin prinsiipein:

Länsi-intoilujen keskellä tulisi aina muistaa asemamme idän ja lännen välissä. Jo tämä perustotuus tahtoo unohtua tänä päivänä. Suomi kuuluu läntisiin liberaaleihin demokratioihin ilman Nato- tai EU-todistelujakin. (Suomi on yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan ”maailman ehein valtio”). Pakotepolitiikan keskelläkin pitäisi muistaa, että Suomen tulisi pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Venäjän täytyy vakuuttua luoteisrajansa turvallisuudesta. Suomen ja Venäjän suhteiden peruspilarit ovat hyvät naapuruussuhteet ja hyvät kauppasuhteet. Uskottava itsenäinen puolustus on Suomen henkivakuutus.

Olen usein arvostellut suomettumisen aikaisia menettelytapoja. Tuo aika oli paljon muutakin. Jotkut näyttävät käsittävän sodan jälkeisen ajan täysin väärin - yksipuolisesti nöyryyttävänä ajanjaksona - leimaten vanhanaikaiseksi kaiken, mikä liittyy kylmän sodan aikaisiin Suomen kokemuksiin. Suurempaa virhettä tuskin voimme tehdä.

Konfliktit vähenevät, mutta varustelukierre jatkuu!

Amerikkalainen aikakauslehti Atlantic tarkastelee maailmanpoliittista tilannetta rauhan toteutumisen, sen edellytysten ja mahdollisuuksien näkökulmasta tuoreessa numerossaan 3/2015. Artikkelin nimi on ”Be Not Afraid”. Näen jutussa myös yhtymäkohtia Suomeen.

Lähtökohta artikkelissa on, että Yhdysvaltain näkökulmasta viime vuodet ovat sodan uhan kannalta rauhallisemmat kuin pitkiin aikoihin, ehkä paremmat kuin koskaan! Barack Obama on todennut, että jos seuraa tiedotusvälineitä, luulisi laajamittaisen sodanuhan kolkuttelevan ovilla koko ajan. Tosiasiassa tilanne Obaman mielestä on parempi kun 20, 25 tai 30 vuotta sitten.

Steven Pinkerin kirjassa ”The Better Angels of Our Nature” todetaan edellä esitettyä vahvistaen, että Yhdysvalloissa eletään luultavasti rauhallisinta aikaa historiassa. Eräiden tutkimusten mukaan konfliktit ovat vähentyneet 40 prosenttia kylmän sodan päättymisen jälkeen.

Presidenttiä opponoivat republikaanit yrittävät parhaansa mukaan luoda kuvaa, että sota uhkaa, eikä Obama ole siihen riittävästi valmistautunut. Minulla on huomattavasti suurempi luottamus presidenttiin kuin hänen vastustajiinsa.

Jos tarkastellaan katastrofimahdollisuuksia sodan, rikollisuuden ja terroritekojen näkökulmasta niin tilanne on hämmentävästi parempi kuin vuosikymmeniin. Henkirikokset ovat vähentyneet 70 prosentilla 1990-lukuun verrattuna ja terrorismikin on harvinaistunut 1970- ja 1980-lukuun verrattuna, vaikka Al-Qaidan, Isisin ja 9/11 perusteella voisi kuvitella toisin.

Meneillään olevat sodat ovat myös ”alemman intensiteetin sotia” kuin aiemmin johtuen siitä, että konfliktit ovat sisällissodan luonteisia (Syyria, Libya, Irak, osin Ukrainakin) eivätkä niinkään valtioiden välisiä. Tästä on seurannut, että sotien uhrien määrä on pudonnut 90 prosentilla 1950-lukuun verrattuna. Ei ole mitenkään todennäköistä, että terroristit saisivat ydinaseita käyttöönsä.

Mitä on siis todella tapahtunut, kun tiedotusvälineet ovat täynnä väkivaltauutisia? Atlanticissa kiinnitetään huomiota samaan asiaan, kuin minkä itsekin olen pannut merkille: lehdistön ja sähköisten kanavien lisäksi on tullut some-viestintä, joka on paisuttanut uhkaviestejä. Perinteisetkin tiedotusvälineet ovat joutuneet terävöittämään viestiään, kun sosiaalinen media nostaa profiiliaan.

Seurauksena myös meillä Suomessa on sensaatiouutisointia. Suomen osalta on toki todettava, että ympäristömme on levottomampi kun parina viime vuosikymmenenä, mutta toisaalta Suomen asema on yleisen konfliktiherkkyyden vallitessa suhteessa vakaampi kuin verrattuna vaikkapa Itä-Euroopan tilanteeseen.

Ihmiset siis ylireagoivat uhkiin. Erilaiset painostusryhmät saavat vastaanottavaisen yleisön, kun ajavat omia asioitaan erilaisia uhkia paisuttamalla. Atlanticin mukaan ihmiset jopa kieltävät uhkien vähenemisen, ja kun asia todistetaan heille, he jopa pettyvät saamaansa informaatioon.

Ehkä meidän on uskottava Pinkerin yhteenvetoon: ”Maailma oli paljon vaarallisempi paikka 1960-, 1970- ja 1980-luvulla”.

:::::::::::::::::::::::::::

Mutta ovatko sodan ja rauhan kysymykset Suomen kannalta näin auvoiset?

Suomen kannalta ongelmallisinta on eräiden tahojen harjoittama idän ja lännen vastakkainasettelun korostaminen. Osin uhkakuvien luojina ovat olleet tiettyjen medioiden edustajat, mutta on tässä kysymys muustakin. Isäntämaasopimus kumppanuussopimuksen jatkona hoidettiin ilman laaja-alaista keskustelua vedoten siihen, että uusi sopimus ei merkitse Natoon liittymisen valmistelua. Ja nyt saamme lukea norjalaisen Aftenpostenin kautta, että ”pohjoismaiset ministerit” ovat sopineet yhteisistä sotaharjoituksista ym. Suomen, Ruotsin ja Nato-maiden Tanskan ja Norjan kanssa.

Puolustusvaliokunnan puheenjohtajan Jussi Niinistön mukaan jälleenkään ei ole kysymys ”Suomen lähentämisestä Natoon”. Ilmeisesti lieventäväksi asianhaaraksi katsotaan lämpimiä tunteita herättävä Pohjoismainen yhteistyö. Mutta Norja ja Tanska ovat Nato-maita!

Samaan aikaan Aftenpostenin mukaan Norjalainen puolustusasiantuntija kertoo suorasukaisesti, että ”Suomelle ja Ruotsille yhteistyö näyttää olevan valmistautumista sotilasliiton jäsenyyteen”. Jussi Niinistö torjuu moisen, mutta ihmettelee, miksi asia julkaistaan juuri nyt vaalien alla. Samainen norjalainen "asiantuntija" pitää selvänä, että ”Venäjä tulkitsee yhteistyön tiivistämisen aggressiona sitä kohtaan ja luvassa on kielteisiä reaktioita”.

Totean jälleen, kuinka vastenmielisenä koen tällaisen hiljaa hivuttamisen kohti sotilasliittoa. Missä ovat nyt poliitikot, jotka lausuvat eriävän mielipiteen menettelytavoista?

Arvokonservatiivit ja arvoliberaalit tänään: ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua!”

Viime aikojen selkeä yhteiskunnallinen trendi on ollut arvokonservatismin nousu. Onko arvokonservatismin nousu vastareaktio arvoliberalismin voittokululle muutaman viime vuosikymmenen aikana? Ajatukselle löytyy peruste, vaikka muna-kanaongelma onkin ilmeinen. Samaan aikaan nimittäin arvoliberalismi on sekin pyrkinyt nostamaan profiiliaan arvokonservatismin nousuun reagoiden.

Ehkä asiaa on syytä pohtia aluksi vähän pidemmällä aikaperspektiivillä. Eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani (”Kulttuurimarxilaisuus ideologisena lyömäaseena”, 1.11.2014) arvioin jo asiaa, joten olkoon tuo kirjoitus johdantona aiheeseen.

Näkökulmani oli tuolloin kulttuurinen:

Kulttuuritaistelu liittyy varhaiseen 1930-luvun hegemoniseen taisteluun porvariston ja vasemmiston välillä. Taistelua käytiin sekä pääoman ehdoilla että kulttuuririntamalla. Marxilaisen teorian mukaan porvaristo pyrki käyttämään kulttuurihegemonista asemaansa hyväkseen työväkeä vastaan. Sille piti kehittää vastavoima (kulttuurimarxismi), jonka airueeksi lähti osa älymystöä.

Kulttuurimarxismin väyliä voidaan seurata useampaa eri vaihtoehtoista reittiä myöten. Valitsen omaan tarkasteluuni amerikkalaisen tarkastelunäkökulman ja johdan siitä yhteydet kotimaan poliittiseen ja ideologiseen taisteluun. Amerikkalainen versio kulttuurimarxilaisuudesta syntyi natsi-Saksasta paenneiden juutalaisten keskuudessa.

Konservatiivisen amerikkalaisen ajattelun mukaan kulttuurimarxilaisuus on suunnattu perinteisiä länsimaisia arvoja ja kristinuskoa vastaan. Tyypillinen kulttuurimarxilaisuuden ilmenemismuoto on monikulttuurisuus. Miksi kulttuurimarxilaisuus omaksuttiin porvarillisen hegemonistisen ajattelun pääviholliseksi läntisissä oikeisto- ja konservatiivipiireissä? Siksi, että viimeistään 1990-luvulla ”punainen vaara” lakkasi olemasta siinä muodossa kuin se käsitettiin kylmän sodan aikana. Tarvittiin uusia vihollisia. Tietenkin aukon täytti osittain terrorismi, mutta jostakin kaivettiin esille myös kulttuurimarxilaisuus, joka edusti vasemmistolaista myyräntyötä läntisen sivilisaation (ml. amerikkalainen elämänmuoto) tuhoamiseksi. Siis tyypillinen salaliittoteoria!

Entä meillä Suomessa?

Väitetyn kulttuurimarxilaisuuden eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys…..) voidaan aatteellisesti kytkeä paitsi vihreään liikkeeseen ja nykyvasemmistoon, niin myös liberaaleihin ja liberaaliin oikeistoon. Oikeisto-vasemmistoakseli pelkästään tuskin riittää erottamaan monivivahteisen liikkeen vastustajat kannattajista, vaikka vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatiivisuus-liberaalius -akseli.

Kaikki tämä on arvo- ja ideologiakentän uudelleen järjestäytymistä. Mielenkiintoista tässä on liberaalin oikeiston asemoituminen tässä asetelmassa. Liikkuuko liberaali oikeisto kohti konservatismia, jossa se kohtaa ainakin osan ”uudesta” konservatismista (jota edustavat meillä esim. perussuomalaiset), vai pysyttäytyvätkö he vapaamielisyyden kategoriassa, jolloin he itseasiassa lähestyvät mm. Timo Soinin leimaamia kulttuurimarxilaisia.

Otan tähän sekasotkun välttämiseksi työvälineeksi käsitteen ”sallivuus” ja siirrän sivuun haukkumanimenä pidettävän kulttuurimarxilaisuuden. Sallivuus erottaa tehokkaasti arvoliberaalit arvokonservatiiveista. Sillä tarkoitan myönteistä suhtautumista esimerkiksi avioliittoon samaa sukupuolta olevien kesken ja maahanmuuttopolitiikkaan.

Konservatiivien vyörytys näkyy muinakin arvoliberaaleista käytettyinä haukkumaniminä kuten ”suvaitsevaisto”. Se on eräs rinnakkaisnimi ”salliville”. Toki sallivatkin voivat olla suvaitsemattomia. Taisi olla Arvo Salo, joka jo 1960-luvulla leukaili: ”Kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”.

Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksessa on puoluekentässämme todettu arvoliberaaleiksi vasemmistoliitto, SDP ja vihreät koko väestön ollessa aavistuksen kallellaan arvoliberaaliin suuntaan. Nämä puolueet on myös määritetty vasemmisto-oikeistoakselilla selkeästi vasemmistopuolueiksi. Muut puolueet ovat arvokonservatiiveja ja oikealla, joskin useat hyvin lähellä neutraalia.

Siihen selkeydet sitten loppuvatkin. Eikö hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen ole tänään uudentyyppistä arvokonservatismia ottaen huomioon, että hyvinvointiyhteiskunta on joutunut markkinavoimien keskellä puolustuskannalle? Voitaisiinko tämän ajattelun allekirjoittavat tahot nimetä vasemmistolaisiksi arvokonservatiiveiksi tai liberaaleiksi arvokonservatiiveiksi?

Pekka Haavisto sohaisi taannoin Niin & näin -lehden haastattelussa herkkää aihetta, kun hän nimesi oman luonnonsuojelufilosofiansa arvokonservatismiksi!

Monet nykypäivän ”arvokonservatiiveiksi” leimatut ovat kaukana Tuure Junnilan ja Raimo Ilaskiven ”hienostuneesta” vanhanaikaisesta konservatismista (koti, uskonto ja isänmaa). Nykypäivän arvokonservatismi saa usein melko sivistymättömiä ja vulgäärejä muotoja. Muistellaanpa vai joidenkin perussuomalaisten kansanedustajien ”pragmaattista” käytöstä. Moni mieltää osan konservatismista moukkamaisuudeksi.

Vielä hienojakoisemmaksi erittelyt menevät, jos todetaan, että monien arvokonservatiivien talouspoliittiset kannat ovat melko keskellä (kuitenkin hiukan konservatismiin päin kallellaan).

Monille konservatismi on maahanmuuttopolitiikan ja sukupuolineutraalin avioliittolain vastustamista. Tosiasiassa konservatismi on paljon laaja-alaisempi liike: esimerkiksi nouseva kreationismi on konservatismin ilmenemismuoto. Konservatismi ei siis ole joidenkin erillisten rusinoiden poimimista pullasta, vaan laaja ilmiö, jonka kaikkia osa-alueita monikaan konservatiivi ei allekirjoita. Mutta mitä pinttynyt konservatiivi sanoo siitä, että maahanmuuttopolitiikan vastustaja on myös kreationisti (luomisopin kannattaja) tai kansakunnan ainulaatuisuuden (ekseptionalismi) kannattaja. Sen mukaan on vain yksi ainutlaatuinen kansakunta ja se on oma kansakunta.

Miksi korostan puheita kansakunnan ainutlaatuisuudesta, sehän on epäsuomalainen nationalismin ilmaus! Siksi, että sillä on monissa maissa vahva kannatus (Venäjä, USA), ja siksi että sen kylkeen liitetään helposti vihapuheet toisia kansakuntia vastaan.

Ne konservatiivit, jotka yrittävät järkeistää tai normalisoida konservatismin joutuvat hankaluuksiin, kun erilaiset lieveilmiöt pyrkivät palaselle. Vastauksena ”normikonservatiiveina” itseään pitävät (jotka voivat olla esimerkiksi maahanmuuttokielteisiä) pyrkivät rajaamaan tosikonservatiivit tiettyjen ”jalojen” asioiden puolesta taisteleviksi. Epäilen, että he eivät onnistu tässä, koska konservatiiveihin työntyvät monet äärioikeistolaiset liikkeet, jotka haluavat vahvistaa nationalistista ajattelua arveluttavin argumentein (esim. antisemitismi, raaka rasismi ym.). Konservatismi tahtoo leimautua, kuten arvoliberalismikin (suvaitsevaisto, kulttuurimarxilaisuus).

Kaikki tämä pyrkii vahvistamaan nyt meneillään olevaa poliittista ja aatteellista vastakkainasettelua ja tekemään hallitsemisen vaikeaksi. Konservatismin liberalismin vastainen vastaisku on läntisen maailman laajuinen. Kun samaan aikaan vasemman laidan puolueet ovat myös aktivoituneet, on enemmistöhallitusten muodostaminen ollut monissa maissa hankalaa.

Selvää on, että oikeistokonservatismi on tämän päivän voimakas ilmiö, joka näyttää valtaavan alaa. Samalla liberaali demokratia on joutunut tiukoille. Liberaalin demokratian haasteina ovat olleet päätöksenteon hitaus, tehottomuus ja poliittisten puolueiden riitely. Ihmiset ovat kaivanneet voimakkaampaa johtajaa, joka sanoisi, miten edetään. Näitä johtajia on alkanut ilmestyä ja demokraattiset oikeudet ja sanavapaus ovat samaan aikaan kaventuneet. Tätäkö konservatiivit ovat toivoneet, vai ovatko ne tulleet kuokkavieraina päättäjien pöytiin?

Perinteisen konservatismin keskeinen elementti on suuri valtio. Tämä valtio on eräänlainen isähahmo, joka huolehti pojistaan ja tyttäristään. Käsittääkseni Margaret Thatcher ja Ronald Reagan ujuttivat uusliberaalin ”pienen valtion” konservatismin sisälle ja siten vesittivät vanhan konservatismiperinteen. Ehkä juuri noista päivistä lähtien konservatismi ei enää ole ollut entisensä.

Pelkäämmekö itse luomiamme uhkakuvia?

Ohessa pieni näyte länsimaisesta uutisoinnista:

”Venäjä varoitti länsimaita yrityksestä palauttaa vallattu Krimin niemimaa Ukrainalle, lisäämästä joukkoja Baltian maissa tai avustamasta Ukrainaa aseellisesti. Venäläisten mukaan Baltian maissa on samanlainen tilanne kuin Ukrainassa, missä asiat "johtivat Venäjän toimiin".

Ellei venäläisten toivomuksia huomioida, on Venäjä valmis kaikkiin mahdollisiin toimiin, niin ydinaseiden käyttämiseen kuin ei-sotilaallisiinkin operaatioihin”

Ohessa esimerkki vastauutisoinnista:

”(Putinin tiedottajan) Dmitri Peskovin mukaan (edellä kuvattu) länsimedian uutisointi on hyvä esimerkki Venäjän demonisoinnista ja lännessä vallitsevasta hysteriasta. Hän kiistää uhkailun.

He kirjaimellisesti vääristelevät tilannetta itse omissa tiedotustarkoituksissaan, heitä ei ohjaa mikään perustavanlaatuinen fakta. Sitten he säikkyvät omia kirjoituksiaan, Peskov toteaa.

Tällaisia juttuja ei pitäisi ottaa vakavasti.”

Siinä kaksi versiota samasta aiheesta. Kumpaa uskoa? Ensimmäisellä tavoitellaan sensaatiota, jossa Venäjän ilmoitetaan käyttävän ydinaseita, jos sen etuihin puututaan riippumatta siitä, onko kysymys Nato-maasta vai ei. Toisessa valetaan öljyä laineille ja todetaan kysymyksessä olevan lännessä harjoitetun Venäjän-vastaisen hysterian. Miten tällainen tilanne on päässyt syntymään? On totta, että amerikkalaiset viranomaiset ja venäläisten tiedustelujohto ovat tavanneet ja mielipiteenvaihtoa meneillään olevasta jännityksen lietsonnasta on käyty.

On mahdollista, että venäläinen osapuoli on varoittanut Natoa toimenpiteistä esimerkiksi Baltiassa, mutta venäläisen osapuolen valtuuksista ei ole mitään tietoa. Kannattaa yleensäkin suhtautua varauksella tällaisiin keskusteluihin ja niistä välitettyihin tietoihin. Niissä esitetyt mielipiteet voivat olla muunneltuja tai manipuloituja. Varoitukseksi voidaan sanoa sitä tai tätä. Julkisuuteen tullessaan ikävät tulkinnat kielletään, koska virallisesti mitään ydinuhkailua ei ole esitetty.

Miksi sitten Putin veti esille ydinaseiden käytön mahdollisuuden Krim-dokumentin yhteydessä (jota sitäkin on Dmitri Peskovin mukaan on tulkittu väärin)? Mietin asiaa länsimaisittain. Lehtitietojen mukaan Krim-dokumentissa ei tullut esille ainuttakaan uutta tietoa, joka olisi muuttanut käsitystämme siitä, mitä Krimillä tapahtui. Niinpä arvelen, että Putin tarvitsi skuupin sekä omille kantajilleen että läntisille vastustajilleen. Tällä ydinaselausahduksellaan hän sai valtamedian huomion kiinnittymään dokumenttiin. Siinä kaikki.

Kriiseissä asiantuntijalähteinä käytetään kenraaleja ja muuta sotilasjohtoa. Heillä on tietenkin edut valvottavanaan, jotta oma iskukyky säilyisi. Heihin on lyöty asiantuntijan leima, mutta he toimivat omassa asiassaan omaksi edukseen. Kotimarkkinoille tarvitaan potentiaalisen vihollisen iskukykyä liioittelevaa informaatiota, jotta puolustusmäärärahoja voitaisiin nostaa. CIA harjoitti kylmän sodan aikana todistetusti systemaattisesti Neuvostoliiton asevarustelun liioittelua ja armeija kiitti. Samaa lienee harjoitettu Neuvostoliitossa.

Kysymys alussa esitetyissä lainauksissa on jälleen kerran uutisoinnista, josta ei jää juuri mitään käteen. Ihmisten pelottelua tällainen tietenkin palvelee, jos se on jommankumman tai molempien osapuolien tarkoitus.

Lännessä on tapana suhtautua Venäjällä esitettyihin mielipiteisiin ikään kuin ne olisivat yhtä vakavasti otettavia kuin aikoinaan Pravdassa esitetyt kommentit. Kun mielipiteitä eri tasoisesti (ja osin tietenkin tarkoituksella) levitetään, päästään niistä tekemään helposti iso juttu, vaikka sanojalla ei olisi juurikaan sanomiseen riittävää arvovaltaa.

Kaiken tarkoituksena näyttää olevan jännityksen lietsominen. Onhan tässä (tosin epävakaasta) suursodasta vapaasta rauhantilasta jo saatukin nauttia. Historian valossa tässä ei tietenkään ole mitään mullistavaa. Aina on joku osapuoli, joka tuntee jäävänsä alakynteen, mutta joka kuvittelee itsellään olevan voimaa kestää kriisi tai konflikti paremmin kuin vastustaja.

Kierre on valmis, kun jompikumpi tai molemmat osapuolet rupeavat uskomaan itse synnytettyä hysteriaa. Seuraavaksi sitten omasta toimesta synnytettyä hysteriaa ruvetaan pelkäämään.

Selvää on, että sotilaallisen voiman lisäämisellä pyritään pitkällä aikavälillä vahvistamaan omaa poliittista agendaa. Yhdysvallat on jo pitkään harjoittanut tätä strategiaa ja nyt Venäjä pienen tauon jälkeen on lähtenyt samalle tielle. Lähi-idässä on vuosikymmenien ajan ärsyynnytty Yhdysvaltain päällepäsmäröinnistä. Yhdysvaltain vaikutusvallan kasvu on nähty yleisen länsimaisen turmeltuneisuuden lähteenä ja osin – mutta vain osin - sen takia muslimien ääriryhmät kapinoivat.

Myös Venäjä on kokenut Yhdysvaltain etenemisen olevan pois itseltään ja on reagoinut tähän viime aikaisella tavalla. Suurvaltakäytökseen kuuluu historian valossa juuri tällainen tappion kokemisen siirtäminen aggressioksi toista osapuolta kohtaan.

Venäjän strateginen lähtökohta voisi olla lännen etenemisen pysäyttäminen ensisijaisesti ja toiseksi jo menetettyjen asemien ainakin osittainen takaisinsaaminen. Onko Venäjän politiikka ekspansiopolitiikkaa? On vaikeaa nähdä Venäjän etenemistä tapahtuvan sen rajoilta länteen, mutta vaikutusvaltaa se haluaa Euroopan asioihin. Kysymys lienee pitkäkestoisesta prosessista, joka jäänee päälle, jos jännityksen lieventämisen läpimurtoa ei saada aikaiseksi. Ja juuri nyt se ei tunnu todennäköiseltä.

Paras apu akuuttiin kiistaan myös lännen puolelta olisi tilanteen jäädyttäminen ja ratkaisujen löytäminen vähä vähältä hiertäviin ongelmiin (kuten Ukraina). Tärkeintä olisi hysterian lietsonnan lopettaminen. Kirjoitukseni alussa esitetyt sanailut ovat juuri esimerkki paniikin lietsonnasta, josta on vain haittaa.

Myös Suomen pitäisi nyt jäädyttää oma tilanteensa. Tähän vaiheeseen sopii erittäin huonosti Nato-spekulaatiot. Onko se niin vaikeaa toimia liennyttäjän roolissa omalla esimerkillä (siis lopettamalla liittoutumisspekulaatiot)?

On siis olemassa ristiriita median hätäisten reaktioiden ja kriisin tosiasiallisen pitkäkestoisuuden välillä. On täysin mahdollista, että Venäjä koettelee myös Suomea, mutta sekin on historiassa koettu monta kertaa, joten siitä ei tulisi vetää äkkijohtopäätöksiä ajautumalla vastakkaisen leirin eturintamaan.

Finanssikriisi: kiinteistökuplan syyt Yhdysvalloissa ja Etelä-Euroopassa

Vapaus valita toisin -yhdistys järjesti seminaarin ”Miten Suomen taloutta voitaisiin elvyttää?” kuluvan vuoden tammikuussa. Puhujina olivat professori Pertti Haaparanta (pääpuheenvuoro) ja PTT:n toimitusjohtaja Pasi Holm (kommentti) sekä Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander (kommentti). Seurasin esityksiä ja keskustelua netin välityksellä. Nyt keskeiset puheenvuorot ovat ilmestyneet tuoreessa T&Y -lehdessä (1/2015).

Keskityn tässä vain yhteen teemaan, joka oli esillä seminaarissa, nimittäin euro-kriisin syntyyn erityisesti Pertti Haaparannan puheenvuoron pohjalta. Vertaan Haaparannan näkemyksiä eurokriisin synnystä Yhdysvaltain asuntokuplan syntyyn.

Haaparanta edustaa valtavirrasta poikkeavaa näkemystä eurokriisin hoidossa painottaen elvyttävien toimien merkitystä. Näin ollen hän on oppositiossa troikkaan (EKP, komissio ja IMF) nähden, vaikka troikkakin on ymmärtänyt pahimpien austerityn piirteiden vahingollisuuden.

Talouspoliittisessa väittelyssä vastapooleina ovat – niin Suomessa kuin kansainvälisesti - kysynnän puutteesta johdettu talouspoliittinen kanta, jota edustaa puhtaimmillaan Haaparanta ja toisaalta tarjonnan puutteesta johdettu – tyypillisimmällään Juhana Vartiaisen edustama - talouspoliittinen kanta.

Haaparanta käyttää kriisin syntymekanismista nimeä ”pääomien sisäänvirtauskriisi” tarkoittaen, että ”jostakin” virtasi rahaa eteläeurooppalaisiin kohteisiin, erityisesti kiinteistömarkkinoille. Rahaliiton syntyessä Euroopan köyhemmistä maista tuli lupaavia sijoituskohteita. Eurohan hävitti kurssiriskin ja alensi investointien rahoituskustannuksia. EU näytti toimivan juuri niin kuin sen pitikin.

Sijoitusvimma nosti vääjäämättä asuntojen hintoja, jota vaurastuvien kuluttajien isompien ja parempien asuntojen tarve kiihdytti edelleen. Velkaa ottivat erityisesti kuluttajat ja yritykset. Sekä Kreikassa että Espanjassa tuonti kasvoi nopeasti. Kummankin maan vaihtotase heikkeni ennen finanssikriisin puhkeamista. Sen sijaan maiden velat suhteessa bruttokansantuotteeseen pysyivät hallittuina ennen vuoden 2008 kriisiä. Ongelmana oli siis yksityisen puolen velkaantumisessa.

Haaparanta toteaa: ”Euroopan, erityisesti EMUn kriisi on siis hyvin pitkälle samanlainen kuin Yhdysvaltojen: kriisin syynä ovat lainat, erityisesti asuntolainat, jotka on myönnetty köyhimmille, Euroopassa, siis eteläisen Euroopan asukkaille.” Mutta olivatko syyt kriisiin identtiset Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä? Sitä pohdin seuraavassa. Näkisin niin, että Euroopassa ei ollut varsinaisesti kysymys ideologisesta - ohjelmallisesta - halusta pönkittää omistusasumista, vaan ihmisten omasta halusta vaurastua, kun siihen avautui mahdollisuus. Kun kuuluttiin Euroopan yhteisöön, liittyi siihen köyhemmissä maissa automaattinen odotusarvo paremmasta – vauraammasta – tulevaisuudesta. Keskieurooppalaisten pankkien sijoitusrahaan tartuttiin hanakasti edellä kuvatuin seurauksin.

Yhdysvalloissa kysymys oli mielestäni hyvin pitkälle ideologisesta lähestymistavasta – ei niinkään sosiaalisesta asuntotuotannosta, niin kuin kuulee usein väitettävän. Omistusasumisen avulla piti tehdä köyhistä omistavaa luokkaa, suoraan sanottuna kunnon kapitalisteja.

George Bushilla, hänen taustavoimillaan eikä uusliberaalilla ideologialla ollut juuri minkäänlaista käsitystä köyhyyden olemuksesta, niin kaunis kuin köyhien ”auttamisajatus” olikin. Tietenkään asiasta ei voida syyllistää yksistään julkisia toimijoita – ei lähimainkaan - vaan samaan aikaan investointi- ja liikepankit lähtivät asuntorahoitusralliin mukaan. Ahneet pankkiirit rakensivat asuntolainoituksen virheellisille argumenteille. Asuntojen hintojen sanottiin ”aina” nousseen Yhdysvalloissa. Business perustettiin sille, että vaikka alkuperäinen lainansaaja ei olisi pystynyt hankkimaan tai pitämään asuntoa niin asuntojen jatkuva hintojen nousu huolehtisi tavaran kuranttiudesta. Peruste oli täysin virheellinen, sillä erittäin luotettavana pidetyn Case-Shillerin asuntohintaindeksin mukaan asuntojen hinnat eivät olleet nousseet reaalisesti käytännössä lainkaan vuosien 1950 ja 2000 välillä! Yhdysvalloissa on vain kaksi asuntojen selkeää hintojen nousuvaihetta vuodesta 1890 lähtien, toinen heti toisen maailmansodan jälkeen, kun sodasta palaavat miehet tarvitsivat valtavasti asuntoja ja toinen 2000-luvun alussa finanssikriisiä edeltäneen asuntokuplan muodostuessa.

Jos ajatellaan asuntojen hankintaa sosiaalipoliittisena prosessina olisi Bushin pitänyt kaventaa tuloeroja ja luoda köyhemmille vaurastumisen kautta mahdollisuus hankkia asunto. Se ei käynyt Bushille, koska tuloerojen kaventamiselle ei löytynyt ideologista tukea. Bush päinvastoin laajensi tuloeroja valumateoriaan perustuen: rikkauksien piti valua sijoituksina myös köyhien siunaukseksi. Siispä tuloerojen tasausta ei tarvittu.

Tuloerojen sijaan piti ”kaventaa omistajuuseroja”. Miten omistusta oli mahdollista synnyttää? Ainoa mahdollisuus oli lainoittaa hankkeet, koska köyhillä ei ollut pääomaa. Tueksi liittovaltion taholta luotu käsirahatuki houkutteli asunnonhankintaan, mutta ei auttanut tietenkään takasinmaksun koittaessa. Asunnot joutuivat vasaran alle ja niitä varten annetut lainat lähtivät maata kiertävälle radalle ns. varjopankkijärjestelmän luomina eksoottisina rahoitustuotteina. Myrkylliset, arvopaperistetut asuntolainat levisivät koko läntiseen maailmaan ahneiden sijoittajien iskiessä kiinni luvattuihin 10-15 prosenttiin tuottoihin. Kun asuntojen hinnat romahtivat maksukyvyttömyyden paljastuttua, syöksyi maailmantalous syvään taantumaan. Syntyneen finanssikriisin seurauksia maksamme vieläkin.

Bush siis lähestyi ”sosiaalista asuntoluototusta” kokonaan virheellisestä näkökulmasta. Tarkoitus ei ollut auttaa köyhiä järkiperäisesti asunnonhankinnassa sosiaalipoliittisena toimenpiteenä, vaan hyppäyttää uudet asunnon omistajat omistavaan luokkaan (kunnon kapitalisteiksi) ja sitä kautta republikaanien kannattajiksi. Sanalla sanoen kysymys ei ollut sosiaalipolitiikasta, vaan ideologiasta.

Lopputulema sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa oli sama: ajauduttiin synkkään finanssikriisiin, josta nyt rimpuillaan irti eriasteisesti. Yhdysvalloilla liitovaltiona on siihen paremmat edellytykset kuin Euroopassa, jossa yhteinen valuutta on rasite taloudellisesti voimakkaasti eriytyneissä kansantalouksissa.

Asiantuntija-arvailua ja tarkoitushakuista uutisointia

Aleksanteri-instituutin Hanna Smith ja Jarmo Limnell Helsingin yliopistosta kirjoittivat noin viikko sitten Svenska Dagbladetissa monia hämmentäneen kirjoituksen, jossa he sanoivat, että niin sotilaallinen kuin kyberhyökkäyskin Venäjältä on täysin mahdollinen. Perään sitten lisättiin: ”Aina voi toivoa parasta, mutta silti on varauduttava pahimpaan”. Monet lukivat asian niin, että Venäjän hyökkäys on potentiaalinen uhka. Ja vika ei ollut lukijan tulkinnassa, vaan Smithin ja Limnellin tekstin epämääräisessä ilmaisutavassa, joka sisälsi tahallisen/tahattoman oloisen virhetulkinnan mahdollisuuden.

Parempaakaan selitystä Smithin ja Limnellin kirjoittelulle en löydä kuin halun pelotella tavallisia kansalaisia Nato-liittymisen kannalle.

Nyt Smith on selittänyt, mitä hän oikein tarkoitti. Hän ei tuo esille mitään uusia faktoja vaan loppumattomia spekulaatioita. Nyt hän peruuttelee ja selittelee, että ”se, että Venäjä saisi vaikutusvaltaa Suomen päätöksenteossa, on yhtä vakava uhka – ellei vakavampi – kuin aseellinen selkkaus(!)”, ja lehdet kirjoittavat uskollisesti ylös joka lauseen, minkä ”asiantuntijamme” sanoo.

Miten Smith todistaa, että venäläiset ovat pyrkineet/tai pyrkivät vaikuttamaan sisältä päin Suomen päätöksentekoon? Entä miten uhka käytännössä ilmenee? Olemmeko mahdollisesti siirtymässä uuteen suomettuneisuuden aikaan, jolloin venäläiset yrittävät erottaa jyvät akanoista (venäläisvastaiset venäläismyönteisistä), ja miten se tapahtuu?

Miksi melko ohuilla tiedoilla esitetään tulkintoja, jotka ovat lähinnä verrattavissa arvauksiin. Kukaan ei kiellä Venäjän arvaamattomuutta, mutta lännessä arvailua jatketaan arvuuttelemalla lisää. On valitettavaa, että lehdiltämme puuttuu halua ja kykyä ottaa kriittisesti kantaa näihin ”asiantuntijoiden” ja ”tutkijoiden” mielipiteisiin. Mutta ehkäpä ainoa järkevä syy on halu myydä otsikoilla lehteä.

Alkuperäisessä kirjoituksessa viitataan Krimin miehityksen yllätyksellisyyteen. Tässä unohdetaan kokonaan tapahtumaketjun historia ja Krimin merkitys Venäjälle. Kun se näki Ukrainan liukuvan länteen, se reagoi. Juuri kukaan lännessä ei hyväksy Venäjän toimia, mutta Krimin miehitys on tapahtunut tosiasia. Se, mikä on väärin, on yhdistää suoralta kädeltä Länsi-Euroopan valtiot Venäjän uhkaan ikään kuin ketjureaktionomaisesti Krimin tapahtumien takia.

Smithin ja Limnellin kirjoituksen julkaisemisen jälkeen tapahtui suomalaisen liikemiehen karkotus Venäjältä. Se on ikävä asia, mutta nyt Smith kytkee sen jälkikäteen kirjoitukseensa Hufvudstadsbladetissa ja Svenska Dagbladetissa: tapaus Seppo Remes on ikään kuin todiste sille, että alkuperäisen kirjoituksen ”on varauduttava pahimpaan” on paikkansa pitävä lausunto. Asiayhteyttä on vaikea ymmärtää.

Smithin ja Limnellin alkuperäisessä lehtikirjoituksesssa todetaan, että ”ei ole kokonaan poissuljettua, että sillä tavalla (sotaharjoituksilla ja informaatiosodalla) valmistaudutaan oikeisiin sotilastoimiin, tutkijat varoittavat”. Samassa lauseessa pystyy näköjään sekä luomaan uhkakuvan että liki pitäen kompromettoimaan sen. Aivan vakavasti otettavien päivälehtien kriittinen profiili on pettänyt. Mutta ehkä se johtuu siitä, että lehdet haluavat osoittaa olevansa samaa mieltä kirjoittajien arvausten kanssa.

Mihin on hävinnyt kriittinen journalismi, jossa eritellään asioita eri puolilta. Nyt kilpaillaan siitä, kuka pystyy räväkämmin muotoilemaan otsakoinnin, ja kuka pystyy esittämään rajuimmat spekulaatiot juttujen sisällöistä. Nettipalstojen yksioikoiset mielipiteen purkaukset ovat siirtyneet älyllisellä kuorrutuksella varustettuna osaksi asiantuntijoiden mielipiteitä. Media välittää kritiikittömästi ”tiedon” eteenpäin, onhan kysymys ”asiantuntijamielipiteestä”. Seurauksena on ollut kirjoittelua, jossa oikein mikään ei ole enää riittävän räväkkä uutinen.

Kenen rauha?

”Sodan ja rauhan kysymyksissä Suomi ei ole puolueeton, vaan rauhan puolesta sotaa vastaan”. Tämä vanha klisee syntyi 1960-luvulla, kun Kekkonen omaksui sen Neuvostoliiton propagandasta. On sanottu, että Kekkonen otti sen sloganiksi, kun päätti asiasta yksin ilman päteviä ja kriittisiä keskustelukumppaneita. Keijo Korhonen on todennut tästä haksahduksesta korhosmaiseen tyyliin, että siinä ”neuvostoliittolaiset olivat valloittaneet kappaleen juoksuhautaa”.

Neuvostoliittolaiset eivät unohtaneet Kekkosen ”hyväksyntää”, vaan tyrkyttivät sitä joka väliin kommunikeateksteihin. Miksi? Siksi, että se sopi hyvin osaksi Neuvostoliiton pyrkimystä, jossa vastakkain olivat sotainen länsi ja rauhaa rakastava itä.

Suomen ulkoministeriö pyrki 1960-luvun lopulla eroon Suomen ja Neuvostoliiton kommunikeavalmisteluissa tuosta tekstinpätkästä. Mutta painostus lisääntyi Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen. Mielenkiintoista tässä on, että puolueettomuuskäsite - joka muutoin oli Neuvostoliitolle vastenmielinen - hyväksyttiin osaksi lauserakennetta, kunhan Suomi sitoutui Pax Sovieticaan. Kysymys oli nimenomaan Neuvostoliiton määrittämästä rauhasta. Seuraavalla vuosikymmenellä puolueettomuus nähtiin Neuvostoliitossa yhä suurempana mörkönä, mutta rauhan määritelmästä ei luovuttu.

Suomessa kehiteltiin vaihtoehtona - lähinnä Risto Hyvärisen toimesta - rauhanteemaan sopiva teksti, joka kuului seuraavasti: ”Suomen ulkopolitiikan yleisenä päämääränä on lujittaa kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta lieventämällä jännitystä sekä edistämällä rauhanomaisia ratkaisuja kaikissa tilanteissa”. Neuvostoliitolle tämä muotoilu edusti turhaa monimutkaisuutta, asiahan olisi voitu ilmaista yksinkertaisemmin, että Neuvostoliitolla ja Suomella oli sama rauhan päämäärä. Tämä ei käynyt Suomelle, koska Neuvostoliitto siinä määritti rauhan haluamallaan tavalla. Puolueeton rauha oli eri asia kuin Neuvostoliiton rauha. Neuvostoliiton oli taivuttava suomalaisten versioon tekstistä, sillä vastasihan se asiallisesti heidänkin vaateitaan.

Rauhan ja puolueettomuuden käsitteet ympättiin vuonna 1971 kommunikeatekstissä samaan lauseeseen kiteytetysti seuraavasti: ”….Paasikiven-Kekkosen linja ….. sisältää Suomen pyrkimyksen rauhanomaisen puolueettomuuspolitiikan toteuttamiseen…” Koko tekstinkohta on toki paljon koristeellisempi ja liturgisempi YYA-mainintoineen. Tekstin värkkääminen molempia osapuolia tyydyttävään kuntoon vei kuukausia. Lopputuloksena oli kommunikeateksti, joka kesti Gorbatsovin aikaan saakka. Varsinkin Max Jakobson protestoi pelkkää ”pyrkimystä puolueettomuuteen” -sanamuotoa vastaan. Mutta tehty mikä tehty. Moni arvostelija toteaa nyt, että olipa jäykkää sanamuotokikkailua. Moni noiden aikojen politiikan puolustaja toteaa, että muunlaista mahdollisuutta ei ollut. En oikein usko kumpaankaan väitteeseen. Sen aikainen tausta, kylmän sodan ilmapiiri, pitää ottaa huomioon, kun jälkikäteen arvioidaan noiden aikojen päättäjien menettelyä. Neuvostoliitossa liturginen, kaavamainen teksti oli osa NKP:n jäykkää politiikkaa. Toisaalta väite vaihtoehtojen puuttumisesta oli osa suomalaista yhden totuuden politiikkaa.

Lopputuloksena kansakunnan sielu sai suomettumispoltinmerkin, mutta tärkein eli länsimainen liberaali demokratia pienin myönnytyksin säilytettiin.

::::::::::::::::::::::::

”Aina voi toivoa parasta, mutta silti on varauduttava pahimpaan”. Näin toteavat tuoreessa yhteisessä tekstissä (Hufvudstadsbladet, Svenska Dagbladet, maaliskuu 2015) Aleksanteri-instituutin tutkija Hanna Smith ja Aalto-yliopiston professori, sotatieteiden tohtori Jarno Limnell, ja jatkavat: ”…kukaan ei juuri nyt pysty ennustamaan Venäjän aikeita”. Tämän jälkeen molemmat ”huippututkijat” antavat ymmärtää, että ”täysjäsenyys” läntiseen maailmaan edellyttää liittymistä Natoon. Pax America on 40 vuoden tauon jälkeen korvaamassa Pax Sovietican?

Olen monta kertaa tuonut esille, kuinka Suomen läntistä suuntautumista ei tarvitse vahvistaa sotilaallisella liittoutumisella. Suomessa on ollut voimassa läntinen liberaali demokratia lähes 100 vuotta. Vain ani harva valtio pystyy vastaavaan. Nyt tämä kehitys pyritään sotilaallisella liittoutumisella saattamaan ehdoin tahdoin vaaranalaiseksi. Miksi? Tekemällä Suomesta sotilaallisesti liittoutunut osapuoli lännen ja idän välisessä mahdollisesti pitkäkestoisessa ristiriitatilanteessa.

Nato-kampanjassa on siirrytty uuteen vaiheeseen, nyt ”huippututkijat” esittävät omia arvauksiaan Venäjän toimista. Näin avoimesti Nato-propagandaa ei ole aiemmin tuotu esille kuin korkeintaan netin ns. keskustelupalstoilla. Ovatko Aleksanteri-instituutin asiantuntijoiden kannat yhdenmukaiset vai esittääkö kukin tutkija omia mielipiteitään? Mikä yhteys näillä mielipiteillä on rahoittajien kantaan?

Aleksanteri-instituutin kotisivuilla sanotaan ”suuren osan instituuttilaisista” saavan rahoituksensa ”erilaisista hankkeista”. Onko rahoitus siis projektikohtaisuuden lisäksi henkilökohtaista? Instituutti toimii Helsingin yliopiston yhteydessä, joten eiköhän rahoitusta tule myös julkiselta sektorilta. Mikä on Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuron kanta edellä esitettyyn Nato-kantaan? Entä johtaja Markku Kivisen kanta?

Ovatko Aleksanteri-instituutin 50 työntekijää samalla kannalla kuin Hanna Smith?

Nyt kymmenien vuosien jälkeen tuntuu vähän siltä, että olemme siirtyneet Neuvostoliiton liturgiasta aivan uuteen läntiseen liturgiaan, jossa viestien sanamuodoissa vannotaan sotilaallisen lännettymisen nimiin. Jälleen luodaan pakonomaista rauhaa, ”lännen rauhaa”, joka asetetaan vastatusten ”Putinin rauhan” kanssa, jonka vastenmielisiin piirteisiin olemme saaneet tutustua viime aikoina.

Haluaisin korostaa, miten kovasti Suomi taisteli puolueettomuuskäsitteen puolesta varsinkin 1970-luvulla. Kevyet ovat liittoutumisen kannattajien perustelut siihen nähden, miten kovasti tehtiin töitä puolueettomuuden eteen.