Ovatko thatcherismi ja reaganismi tulleet tiensä päähän?

Olen useaan otteeseen kirjoittanut konservatismin olemuksesta tähän blogiini. Paluun aiheeseen aiheutti tällä kertaa FT Markus Kantolan Vieraskynäkirjoitus (5.8.2016) HS:ssä ”Läntiset konservatiivit etsivät uutta suuntaa”. Olen miettinyt uuden konservatismin suhdetta vanhaan konservatismiin useissa kirjoituksissa.

Kirjoitin muun muassa 27.5.2012 blogikirjoituksesssa ”Konservatismi ja uusliberalismi” seuraavasti:

”Ehkä keskeisin ero konservatismin ja uusliberalismin välillä on suhtautumisessa valtioon. Konservatiivit näkevät yhteiskunnan ”päänä”, joka ohjaa valtiota. Valtiolla on siis ainakin alun perin ollut merkittävä osuus konservatiivisessa ajattelussa. Uuskonservatismissa on omaksuttu myös valtiokriittisiä näkemyksiä. Uusliberalismi taas suhtautuu valtion rooliin selvästi kriittisesti korostaen kunkin ihmisen omaa itsenäistä päätöksentekoa.

Väitteeni on, että Margaret Thatcher ja Ronald Reagan päästivät uusliberalismin konservatismin sisälle kohtalokkaalla tavalla. Mitkä tekijät liittävät nämä kaksi aatesuuntaa yhteen kahden valtiomiehen ajattelussa? Näkisin, että kumpikin klassisesta konservatismista poiketen otti kritiikin kohteeksi (suuren) valtion ja korosti yksilön omia oikeuksia. He halusivat sanoa, että ”kukin on oman onnensa seppä”. Hyvinvointiyhteiskunta edusti molemmille korkeine veroineen sosialismia. Valtio piti ”purkaa” pieneksi valtioksi.

Usein nähdään yksityinen sektori uusliberalismin lipunkantajana ja valtio sen vastavoimana. Mitenkähän on? Minusta näyttää, että aate on paljon suurempi asia kuin yksityisen ja julkisen raja. Thatcher ja Reagan halusivat kehittää uusliberaalin valtion.

Uusliberalismi on ollut Troijan puuhevonen, joka on yrittänyt vallata konservatismin ytimen ja hajottaa samalla konservatismia. Thatcher vei eteenpäin uusliberaalia politiikkaa omalla hiukan naiivilla tyylillään. Aatteesta tuli länsimaissa suoranaista valtavirtaa. Hänellä ja Reaganilla oli politiikassaan autoritäärisen populismin piirteitä uusliberaalissa hengessä. Hyvin monet ihastuivat Reaganin uuteen konservatismiin varsinkin Yhdysvalloissa ja näkivät sen Yhdysvaltain uuden nousun airueena.”

Markus Kantola toteaa, että juuri nyt konservatiivisella puolella on tapahtumassa mielenkiintoisia asioita, kun Theresa May lupaa olla ”kaikkien pääministeri” ja Donald Trump on antanut lupauksia, joista monet ovat jopa vasemmistolaisia. Mutta Trumpistahan ei tiedä…. Trumpilaisessa sekasotkussa maailman pysäyttäminen, valtionpäämiesten uhkailu tai heidän liehakointinsa ja sosiaalipolitiikan varjelu sekoittuvat keinotekoiseksi kokonaisuudeksi.

Tuoreessa blogikirjoituksessani ”Konservatiivin omatunto” haen amerikkalaisen konservatismin juuria Barry Goldwaterin yli 50 vuotta sitten asettamista tavoitteista. Menemättä yksityiskohtiin tässä totean, että hän varoitti jo 1960-luvun vaihteessa omaksumasta pelkästään taloudellista näkökulmaa konservatismin perustaksi. Hän totesi kannattavansa iskulausetta ”konservatiivi sydämeltään” ja torjui oman aatteensa yhteydessä sanan ”edistyksellinen”, koska se rajasi konservatiivit ikään kuin talouden termein (economic theory)”.

Eikö käynyt juuri niin, että uusliberalismin tunkeutuminen konservatismiin reaganismin ja thatcherismin kautta tuhosi tehokkaasti goldwaterilaista sydämen konservatiivisuutta?

Markus Kantola vaatii tilintekoa Thatcherin ja Reaganin kanssa heidän omaksumastaan konservatismin sovelluksesta. Kantola toteaa Mayn ja Trumpin (!) haluavan palauttaa moraalin yhteiskuntapolitiikkaan. Tämä ylevä päämäärä olisi toteutettava, vaikka markkinoiden saavuttaman valta-aseman kustannuksella.

Kantola kuitenkin suhtautuu – syystäkin - skeptisesti mahdollisuuksiin rajata globaalin talouden jyllääviä voimia. Vapaat markkinat on ”institutialisoitu”, hakattu kiveen – muutoksen mahdollisuudet ovat pienet. Sitten hän paljastaa inhorealistisen totuuden: ”Poliitikot, kuten Trump eivät välttämättä edes halua tällaisia (moraalin) muutoksia . He vain yrittävät hyödyntää ihmisten epätoivoa omien valtapyrkimystensä edistämiseksi”. Tältä se minustakin kuulostaa.

Kantola ennakoi ihmisten pettyvän ”uusiin uuskonservatiiveihin” ja turhautuneena hakevan muita vaihtoehtoja, joista osa voi olla yhteiskuntarauhaa ja positiivista globalisaatiota vaarantavia.

Kantola ei pohdi "vasemmistolaisen konservatismin" tulokulmaa kirjoituksessaan. Mielestäni konservatiivien halu sulkea keskustelu tulevaisuudesta konservatiivien/oikeiston sisäiseksi kamppailuksi on vasemmiston tahallista rajaamista ulos tulevaisuuden aatteiden markkinoilta. Entä jos vasemmistolainen konservatismi lyökin läpi? Mitkä olisivat sen keinot? Onko lopulta mahdotonta yhdistää vanhan konservatismin korkean moraalin, oikeudenmukaisuuden ja vanhan ”isävaltion” piirteitä yhteen konservatiivisten vasemmistolaisten tavoitteiden kanssa (esim. hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen, oikeudenmukainen tulonjako, solidaarisuus, tasa-arvo, liberaali demokratia tai sukupuolivähemmistöjen puolustaminen). Mikään palikka ei ole paikallaan kuten ennen, jokainen palikka on liikuteltavissa.

Vasemmistolaisella konservatismilla on valtava perintö hyvinvointiyhteiskunnan muodossa puolustettavanaan. Konservatismi ei tässä edusta säilyttäviä voimia – joskaan ei myöskään kaikkialle tunkevaa edistystä – vaan dynaamista vaihtoehtoa, joka sovittaa yhteen vanhan ja uuden maailman parhaat piirteet.

Onko vasemmistolainen itserakas ”edistyksellisyys” pakkomielle, josta ei voi irtautua? Voiko edistyksen piirteitä kunnioittaa, vaikka valitsisikin konservatiivisen peruslinjan? Olisiko tämä vapautumista EI-syndroomasta, jonka väitetään olevan (useimmiten väärin perustein) vasemmiston rooli?

Vasemmistolainen konservatismi voi sandersilaisella ohjelmalla avata poliittiset markkinat laajemmalle läpimurrolle. Kysymys ei ole populismista, vaan aidosta pyrkimyksestä löytää yhteinen nimittäjä nykyhetken vinoumille ja sitten kohdistaa älyllinen protesti niitä vastaan. Sandersin 12 miljoonaa äänestäjää Yhdysvaltain esivaaleissa eivät voi olla väärässä.

Tavoitteet käyvät ristiin: meillä Suomessa eduskunnassa on kansanedustajia, jotka vasta nyt tunnustavat Thatcherin arvon omissa tavoitteissaan. Liikettä on siis molempiin suuntiin. Trendien käydessä ristiin on oiva tilaisuus hypätä päättäväisesti valittuun junaan.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Miksi meikäläinen pesunkestävä liberaali ja kyökkifilosofi on niin huolestunut konservatismin voinnista? Kysymys on rajapinnan viehätyksestä. Lainaan vanhaa suosikkiani Matti Kurjensaarta: ”Eräs syvimpiä raja(n)pinnassa koettuja elämyksiäni on, että ihmiset pohjimmiltaan pyrkivät samaan päämäärään, mutta että jokin kauan sitten alkanut ketjureaktio estää heitä sitä saavuttamasta…..” (Kurjensaari: ”Päätoimittaja”-luku teoksessa ”Ilon ja aatteen vuodet” (1965)

Konservatiivin omatunto

Mistä nykyinen yhdysvaltalainen konservatiiviliike (Movement Conservatism) sai alkunsa? Vastaus voisi avata nykyisen polarisoituneen poliittisen tilanteen syntyjä syviä.

Käytän tässä lähteenä E.J. Dionnen teosta ”Why the right went wrong?” (2016), joka tarkastelee konservatiivien historiaa Barry Goldwaterin ajoista lähtien. Syntyy kiehtova kuva tämän hetken ja tämän ajan juurista, joille nimeksi sopisi myöskin ”Goldwater Movement”.

Itse asiassa Dionne aloittaa analyysinsä jo 1930-luvulta ja New Dealista. Nykyisten konservatiivien ideologisena taustavoimana on New Dealin vastaisuus eli kriittinen suhtautuminen yhteiskunnan suureen rooliin. Myös Tea Partyn historialliset juuret voidaan johtaa näihin aikoihin.

Eisenhowerin aikainen termi ”Modern Conservatism” oli itse asiassa rinnakkaiskäsite ”New Dealismin” kanssa. Se ei riittänyt missään tapauksessa uusille radikaaleille konservatiiveille. Pikku hiljaa vastenmielisyys eisenhowerilaista konservatiivista maltillisuutta ja konsensusta vastaan kasvoi.

Goldwaterista kehittyi eisenhowerilaisen konsensuksen murtaja. Kuusikymmentäluvun alussa eisenhowerilaisten johtotähti oli Nelson Rockefeller. Hän varotti raskaasti puolueen radikalisoitumisesta ja olisi halunnut jatkaa entistä maltillista linjaa. Goldwaterin vuonna 1960 haamukirjoitettu (Brent Bozell) käänteentekevä teos ”The Conscience of a Conservative” tarjosi konservatiiviliikkeelle periaatteet puoleksi sadaksi vuodeksi eteenpäin (mainitsen blogini kirjasuosikiksi Paul Krugmanin ”Conscience of a Liberal”, joka on käsittääkseni kirjoitettu antiteesiksi Goldwaterin kirjalle).

Seuraavat lauseet Goldwaterin teoksesta ovat suoraan nykykonservatismin ytimestä:

”Minulla on hyvin vähän tarvetta virtaviivaistaa hallintoa tai tehdä siitä tehokkaampi, sillä aion pienentää sen kokoa”.

”En ryhdy edistämään hyvinvointia, sillä aion laajentaa vapautta.”

”Päämääräni ei ole säätää (lisää) lakeja, vaan kumota entisiä.”

”Ei ole tarkoitus ottaa käyttöön uusia ohjelmia, vaan perua vanhoja, jotka vahingoittavat perustuslakia, tai jotka ovat epäonnistuneet tarkoituksessaan, tai jotka ovat epäoikeutettuna taloudellisena taakkana ihmisille.”

Pommi pommin perään. Sopisi melkein minkä tahansa tämän päiväisen oikeistohallituksen ohjenuoraksi, paitsi että yleensä tänään naamioidaan tarkoitusperät hygieenisemmin. Ne protestit, jotka purkautuvat Bernie Sandersin (en mielelläni ainakaan yksiselitteisesti lukisi trumpismia jo sekavuutensakin takia Goldwaterin antiteesiksi) kautta ovat suoraan johdettavissa antiteeseinä Goldwaterin ideologiasta. Republikaanien establishmentti ja varsinkin teekutsuliike ovat raskaasti velkaa Goldwaterille.

Barry Goldwater oli presidenttiehdokkaana vuoden 1964 vaaleissa ja hävisi veret seisauttavalla tavalla Lyndon B. Johnsonille. Vastakkainasettelu näiden kahden välillä ei olisi voinut olla suurempi. Ainakin osittain tulee mieleen nykyinen poliittinen polarisaatio, joskin Goldwaterin kielenkäyttö – vaikka olikin aggressiivista - oli vanhanaikaisen korrektia. Vaaliväittelyissä Goldwater nimitti LBJ:n ohjelmia sekoitukseksi ”kiristystä ja lahjontaa”. Ulkopolitiikassa Goldwaterin kulmakivenä oli ”kuolema mieluummin kuin vapauden menetys”. Hän ehdotti otettavaksi käyttöön ”täydellisen valikoiman pieniä, puhtaita ydinaseita”, joita voidaan käyttää taistelukentällä.Tästä lauseesta tuli Goldwaterille pysyvä pommimiehen maine.

LBJ vastasi TV-mainoksella, jossa pikkutyttö etualalla irrotti päivänkakkaran terälehtiä samalla, kun miesääni taustalla suoritti ydinohjuksen lähtölaskentaa.

Rökäletappiossa oli tulevien voittojen siemen. Jokainen konservatiivinen presidentti Reaganista alkaen on periaatteineen kiitollisuudenvelassa Barry Goldwaterille.

Goldwaterin postituslista vaalitaistelun aikana on kuin konservatiivien ”kuka on kukin” -galleria.

Vuosikymmeniä ennen kuin republikaanit lanseerasivat ”myötätuntoinen konservatiivi” -iskulauseen Goldwater käsitteli asiaa kirjassaan todeten kannattavansa iskulausetta ”konservatiivi sydämeltään” ja torjui oman aatteensa yhteydessä sanan ”edistyksellinen”, koska se rajasi konservatiivit ikään kuin talouden termein (economic theory).

Oman maan ”sosialisteista” (liberaalit, demokraatit) hän varoitti seuraavasti: ”Minulle on kerrottu, että sosialismi voidaan saavuttaa hyvinvoinnin (welfarism) kautta aivan yhtä hyvin kuin kansallistamisen kautta” ja piti hyvinvoinnin kautta tapahtuvaa sosialisointia suurempana vaarana, koska ”sitä vastaan on vaikeampi taistella”.

Tästä voidaan johtaa teekutsulaisten pelko, että terveydenhoito-ohjelmien (kuten tapahtui medicarelle) suosio kasvaa niin korkeaksi, että se syö pienen valtion ihanteen eli teekutsulaisille ideologia on tärkeämpi kuin kansalaisten saamat hyvinvointipalvelut.

Vuoden 1964 vaalien yhteydessä mainitsemillaan tavoitteilla – jotka olivat tuolloin suunnattoman epäsuosittuja – Goldwater antoi kaikki valtit Johnsonin käsiin. Vaalitappiolla kuitenkin luotiin edellytykset tuleville voitoille. Johnson menestyi kansalaisoikeusien laajentamislupauksilla, jotka hän myös piti. Kävi niin kuin Johnson itsekin ennusti. Etelän rotuerottelua kannattavat - ja aiemmin demokraatteja äänestäneet - valkoiset pelästyivät asemansa puolesta. Johnson: ”Taidettiin menettää etelä”. Goldwater voitti kartalla yhdessä rimpsussa olevat osavaltiot Mississippi, Alabama, Etelä-Carolina, Louisiana….. Vietnamin sota ja rotulevottomuudet avasivat Richard Nixonille tien Valkoiseen taloon. Dionne kirjoittaa New Dealin päättyneen Nixoniin, mutta tätä en allekirjoita. Nixon säilytti monet Eisenhowerin konsensuksen periaatteet.

Goldwaterin presidentinvaalikampanjan muistettavimpia hetkiä oli Ronald Reaganin puhe ehdokkaan puolesta, ”A Time for Choosing” 27.10.1964, joka tunnetaan myös mainesanalla ”The Speech”. Puhe toimi ikään kuin siltana Goldwaterin radikaalien tavoitteiden ja Reaganin tulevan presidenttikauden välillä. Kaikki teemat, jotka Reagan otti esille puheessaan, olivat hänen agendallaan 1980-luvulla.

::::::::::::::::::::::::::::

Goldwaterista tuli New Dealin ja eisenhowerilaisen konsensusperinteen katkaisija. Hänen ajattelunsa on muhinut taustalla ja luonut pohjaa republikaanien menestykselle. Mutta olisiko hän ollut tyytyväinen sittemmin syntyneeseen ja pitkään jatkuneeseen polarisaatioon? Varsinkin 1990-luvulta lähtien alkoi hyvin pitkälle republikaaniperäinen vihakierre, joka on leimannut amerikkalaista politiikkaa 20 vuoden ajan.

Punainen lanka ulottuu Reaganista Bushien kautta Obamaan. Vasta oikeastaan Bill Clintonin aikana goldwaterilainen radikalismi puhkesi täyteen raivoon ja Goldwater esikuvana ja liikkeen synnyttäjänä nousi arvoon arvaamattomaan.

Ajat ovat kuitenkin muuttumassa….

Barack Obama – joka on ollut republikaanien ideologisena sylkykuppina – on viimeisinä presidenttivuosinaan saanut nähdä, että protesti konservatiivista vihapolitiikkaa vastaan on herännyt. On eri asia onko edetty parempaan suuntaan, sillä teekutsuliikkeen vihanpito on ainakin tilapäisesti vaihtunut Donald Trumpin henkilökohtaiseen vihaan.

Vasta aika näyttää onko eisenhowerilaisella (konservatiivisella) konsensuksella paluumahdollisuuksia vai jatkuuko räikeä poliittinen polarisaatio. Meneillään olevat presidentinvaalit ovat osoittaneet, että muutosvoimia on nousemassa.

Melkein järisyttävällä tavalla Goldwater (k. 1987) itse maltillistui (ja jopa joiltakin osin liberalisoitui) vanhoilla päivillään establishmenttien järkytykseksi. Muutos on mahdollinen ja mahdollisuus.

PS

Jäin pitkään miettimään edellä kirjoitetun jälkeen, mitä Goldwater oikein halusi viestittää tuleville sukupolville ja mistä hän varoitti. Siteeraan tähän vielä yllä olevan lauseen, joka kuuluu näin: ”Vuosikymmeniä ennen kuin republikaanit lanseerasivat myötätuntoinen konservatiivi -iskulauseen Goldwater käsitteli asiaa kirjassaan todeten kannattavansa iskulausetta konservatiivi sydämeltään ja torjui oman aatteensa yhteydessä sanan edistyksellinen, koska se rajasi konservatiivit ikään kuin talouden termein (economic theory)”.

Eikö käynyt juuri niin, että uusliberalismin tunkeutuminen konservatismiin reaganismin ja thatcherismin kautta tuhosi tehokkaasti goldwaterilaista sydämen konservatiivisuutta? Goldwater nimenomaan varoitti kokemasta konservatismia pelkkänä taloutena ja sitähän uusliberalismi edusti.

Miksi oikeistolla meni pieleen?

E.J. Dionne Jr. on julkaissut erinomaisesti Yhdysvaltain konservatiivien kipupisteitä valaisevan teoksen ”Why the right went wrong: American conservatism – from Goldwater to the Tea Party and beyond” (Simon & Schuster, 2016). Kirjassa käydään läpi republikaanipuolueen historiaa 1960-luvulta lähtien aina meneillään olevaan presidentinvaalikampanjaan saakka.

Kirjoittaja on itse ideologisesti liikkunut konservatiiveista maltillisiin vasemmistolaisiin kritisoiden varsin armottomasti republikaanien tekoja ja filosofiaa viime vuosikymmeniltä.

Ensimmäinen mielenkiintoinen havainto on, että kun Dwight D. Eisenhoweria ei ole pidetty minään erikoisena presidenttinä, nostaa Dionne hänen arvostustaan reippaasti. Syy on se, että Dionne hyökkää ankarasti republikaanien radikalisoitumista vastaan ja ottaa rinnalle Eisenhowerin maltilliset presidenttikaudet ikään kuin esimerkkinä paremmasta tulevaisuuden suunnasta. Totta on, että heti sodan jälkeisinä vuosikymmeninä konsensus Yhdysvaltain politiikassa oli kouriin tuntuvaa.

Kun itse aikoinani tutkin 1950-luvun tapahtumia, jäi minulle vaikutelma ”Ikestä” mukavuudenhaluisena valtionpäämiehenä, joka erään arvion mukaan ei halunnut ”työllistää älyllisiä voimavarojaan”. Kysymys on tavallaan siitä oliko Yhdysvaltain ylivoimainen menestys toisen maailmansodan jälkeisen ajan dynaamisuuden ansiota vai voidaanko kehityksestä ja edistyksestä kiittää myös Eisenhoweria. Syytä on muistaa Eisenhowerin panos muun muassa mantereen halki risteilevien valtateiden rakentajana (Interstate Highway System).

Olipa asia miten tahansa, Eisenhower liittyy joka tapauksessa New Deal -presidenttien kompromissihaluiseen ketjuun. Dionnen arvio Eisenhowerin jälkeisestä konservatismista on tyly: se on tuottanut pettymyksen ja petoksen! On annettu epärealistisia lupauksia, joista ei ole pystytty pitämään kiinni. Ja ovatko lupauksetkaan olleet järkeviä (pyrkimys pieneen valtioon, paluu kulttuurisesti 1950-luvulle, paluu etnisesti 1940-luvulle….), koska ihmiset – erityisesti nuoret - eivät ole halunneet palata menneisiin aikoihin?

Itse asiassa tulkitsen niin, että Dionnen turhautuminen kohdistuu kehitykseen varsinkin 2000-luvulta lähtien (teekutsuliikkeen käynnistymisestä alkaen). Miten esimerkiksi tökerö Trump-ilmiö on syntynyt? Eikö sen taustalla ole nimenomaan republikaanien epäonnistuminen vastakkainasettelupolitiikallaan parin vuosikymmenen aikana, jolloin tapahtui konservatiivien radikalisoituminen? Dionne tulkitsee teekutsuliikkeen nousun johtuvan yhtä paljon George Bushin politiikasta kuin Barack Obaman vastaisuudesta (terveydenhoitouudistus keskeisimpänä). Tämän ajattelun mukaan Bush nuoremmalla olisi ollut mahdollisuus toteuttaa maltillista konservatismia, mutta sen sijaan hän antautui äärioikean reunan vietäväksi. Radikalisoitumisessa 11.9.2001 tapahtumilla oli oma merkityksensä.

Radikalisoituminen näkyy mielipidetiedusteluissa. Vuoden 1995 ja 2015 välisenä aikana ”hyvin konservatiivisina” itseään pitävien republikaanien määrä melkein kaksinkertaistui 19 prosentista 33 prosenttiin. Kaiken lisäksi on todettava, että ”maltilliset” tänä päivänä ovat maltillisia vain teekutsuliikkeeseen verrattuna. Hekin ovat objektiivisesti katsottuna hyvin konservatiivisia. Obaman tultua presidentiksi radikaalien raivo yltyi. Lopulta Obaman presidenttiyden viimeisinä (meneillään olevina) aikoina Obama ei ole saanut mitään tukea republikaaneilta useille ajamilleen uudistuksille.

Vuoden 1964 vaalien presidenttiehdokkaalla Barry Goldwaterilla oli merkittävä osuus liberaalien ja moderaattien ulosajamisessa puolueesta. Goldwater ”demonisoi maltilliset”, kuten Dionne sanoo. Hän syytti puolueen establishmenttia konservatiivisten arvojen pettämisestä ja voitti monien yllätykseksi puolueensa ehdokkuuden. Kansakunta ei ollut kuitenkaan valmis vastaanottamaan Goldwateria, joka hävisi Lyndon B. Johnsonille veret seisauttavalla tavalla. Myöhemmin Goldwaterin arvomaailma muodosti pohjan Reaganin politiikalle, teekutsuliikkeelle – ja osin myös Donald Trumpille!

Dionne palaa teoksessaan useasti Eisenhowerin maltilliseen konservatismiin ja 50 kestäneeseen loitontumiseen siitä. Itse asiassa hän omistautuu teoksessa tavoitteelleen saada käännös aikaiseksi puolueen sisällä.

Nyt puolue on ajautunut vanhempien valkoisten (varakkaiden) ikäluokkien puolueeksi. Vuonna 1987 vain 39 prosenttia konservatiiveista oli yli 50 vuotiaita. Vuonna 2013 heitä oli 53 prosenttia! Samaan aikaan kansakunta muuttuu nopeasti ei-valkoiseksi ja värillisiä nuoria äänestäjiä tulee lisää.

Vuonna 2015 31 prosenttia amerikkalaisista luonnehti itseään sosiaalisilta näkemyksiltään liberaaleiksi. Se oli ensimmäinen kerta kun liberaali asennoituminen pääsi tasoihin konservatiivien kanssa. Muutos on dramaattinen, kun vielä vuonna 2009 ”sosiaalisiksi konservatiiveiksi” luonnehti itseään 42 prosenttia amerikkalaisista (ja liberaaleiksi vain 25 prosenttia).

Samaan aikaan republikaanipuolue on loitontunut moniarvoisesta kannattajakunnasta, mikä sillä aikaisemmin oli. Puolue on ajautunut edistyksellisten ajatusten kampittajaksi.

Latinojen ja mustien määrän kasvaessa nousi republikaanien ”backlash” eli vastaisku vuosien 1964 ja 1988 välillä. Kaikki tämä oli synnyttämässä Movement Conservatismia, vahvaa konservatiiviliikettä . Aluksi menestys oli tuntuvaa, mutta olemme lähestymässä käännettä. Asettuminen vähemmistöryhmiä vastaan on nyttemmin heikentänyt republikaanista puoluetta. Vastaavasti hyökkäykset LGBT-yhteisöä (lesbian, gay, bisexual, transgender) vastaan hyödytti aluksi konservatiiveja, mutta on nyt kääntynyt kaksiteräiseksi miekaksi.

Meillä Suomessa moni haikailee kaksipuoluejärjestelmän perään. Dionne taas näkee kaksipuoluejärjestelmän politiikan rappeutumisen ilmiönä. Yhdysvalloissa ihmiset ”pakotetaan” vaalimatematiikan takia kuulumaan kahteen pääpuolueeseen, vaikka todellinen jakauma on paljon moniulotteisempi. Synkein ero on molempien puolueiden maltillisten ja radikaalien välillä. Jos koko puoluekentän oikea reuna olisi irrallaan maltillisista, mahdollistaisi se konsensushenkisen yhteistyön keskitienkulkijoiden kanssa. Nyt oikean reunan radikaalit pitävät maltillisia panttivankeina ja estävät jokaisen potentiaalisen kompromissin. Dionne vaatii amerikkalaisen konservatismin reformia.

Teekutsuliike on päässyt asemaan, jota jotkut kutsuvat jo ”Establishment Teaksi”. Mutta jos republikaanien enemmistö on ajautunut äärioikealle, miksi republikaanit onnistuivat menestymään vuosien 2010 ja 2014 välivaaleissa? Dionne selittää, että demokraattien menestys on keskittynyt ja rajoittunut kaupunkialueille, joilla puolue saavutti maanvyörymävoittoja. Maaseudulla jylläsivät republikaanit. Mutta vielä selvemmin tuloksiin vaikutti se, että välivaaleissa äänesti 40 miljoonaa amerikkalaista vähemmän kuin presidentinvaaleissa, ja suurin osa kotiin jääneistä oli demokraatteja.

p>Dionne tuo esille asetelman, jossa republikaanien äänestäjäkunta vanhenee ja demokraattien nuorenee ja ”värillistyy”. Demografiassa republikaanit ovat häviäjiä tulevissa vaaleissa.

Vielä tällä hetkellä on kuitenkin toisin.

Republikaanit ovat hyötyneet varsinkin senaatin vaaleissa, koska paikkamäärä on sama kaikissa osavaltioissa (2 senaattoria per osavaltio). Jättimäisestä Kaliforniasta valitaan samat kaksi edustajaa kuin vähäväkisestä Wyomingista. ”Maaseutuosavaltioista” suuri osa on republikaanisia. Saadakseen etua taistelussa (demokraattisia) väkirikkaita osavaltioita vastaan yrittävät konservatiivit saada mahdollisimman monta pientä osavaltiota haltuunsa. Saamaansa etua republikaanit vahvistavat ideologisilla painotuksilla: mielipidetiedustelun mukaan (2014) 2/3 republikaaneista ilmoittaa olevansa konservatiiveja ja vain 1/3 maltillisia tai liberaaleja. Demokraateilla on päinvastoin 2/3 maltillisia tai konservatiiveja ja vain 1/3 liberaaleja. Republikaanit ovat siis ideologisempia. Edelleen mielipidetiedustelut osoittavat, että demokraateista 59 prosenttia on kompromissisuuntautuneita, kun taas republikaaneista näin luokittelee itsensä vain 36 prosenttia. Ei ihme, että polarisaatio jyllää ja nimenomaan konservatiivit ovat joustamattomia. Dionnen teoksen arviot ulottuvat vuodenvaihteeseen 2015/2016, joten viime vaiheet presidentinvaalikampanjassa eivät näy kirjassa.

Näyttää siltä, että jähmettynyt polarisaatio on rikkoutunut näissä vaaleissa Sandersin ja Trumpin ansiosta. Johtopäätöksen ovat vetäneet nimenomaan äänestäjät, jotka ovat kyllästyneet voimakkaan asenteellisiin jakaumiin. Haluttiin muutosta ja muutos tuli Trumpin ja Sandersin muodossa. Vaikutus tulee ulottumaan presidentinvaalien loppuun saakka, sillä Trump on toisen pääpuolueen ehdokas ja Sanders on voimakkaasti vaikuttanut Clintonin vaalilupauksiin.

On aiheutunut tilanne, jossa lukkiutuneesta poliittisesta asetelmasta on jouduttu epätasapainoisen Trumpin myötä suuren improvisoidun epävarmuuden tilaan, jonka loppumisesta presidentinvaaleihin ei ole mitään varmuutta.

Polarisaation syveneminen ja tasapuolisuuden kirous

Polarisoitumiskäsite on nykyisin varsin yleisesti käytössä. Se kuvaa jyrkkää jakautumista kahteen (tai useampaan) leiriin. Erityisesti politiikassa käsitteestä on tullut käyttökelpoinen keino kuvata niiden ristiriitojen luonnetta, jotka nyt ja lähihistoriassa ovat olleet pinnalla.

Paljon vaikeampaa on selvittää syitä polarisaatioon. Yhtenä vaikutusmekanismina on tiedonvälityksen muutokset. Netin kautta anonyymina tai nimellä voidaan toiseen osapuoleen kohdistaa vaikka kuinka kärkevää syyttelyä ja vihakampanjaa. Kysymys on kokonaan uuden viestintäkulttuurin synnyttämisestä totuudentarkistuskanavineen. Twitterin avulla pystytään kommentoimaan nopeasti, ja synnyttämään pin-pong -efekti tietoisella ärsyttämisellä. Twitter-kulttuuri on paitsi tehokas (positiivinen) tapa reagoida lyhyesti ja nopeasti maailman myllerrykseen, niin usein myös objektiivisen tiedonvälityksen syöpä.

Yhdysvalloissa nykyisen presidentinvaalikampanjan yhteydessä polarisaatiosta on tullut tavaramerkki. Sillä on kuitenkin pitkä historia, joka ulottuu ainakin 1990-luvulle (tosiasiassa vielä paljon pidemmälle) . Silloin polarisaatio sai käynnistävän voimansa republikaanien lanseeraamasta Clinton-vihasta. Myös Bush nuoremman aikainen konservatiivien radikalisoituminen (Tea Party) on polarisaation taustalla.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt tapa, millä moniarvoisuuteen pyrkivä media yrittää sopeutua tähän kaksi- tai monijakoisesti polarisoituneeseen maailmaan. Medialla esimerkiksi Suomessa ei ole vielä samanlaisia taipumuksia kuin Yhdysvalloissa, jossa totuudella on yhä useammin vain välinearvo. Sitä käytetään, jos sille on tarvetta. Ja niin kai se usein on, että kun kaikki keinot on kokeiltu ja mikään ei auta, niin viimeisenä keinona turvaudutaan rehellisyyteen.

Kun suomalainen media yrittää käsitellä – perinteiseen tyyliin - tasapuolisesti Yhdysvalloista tulevia viestejä, kulmakarvat nousevat. Väkisin yritetään säilyttää tasapuolinen arvio, vaikka useimmat suomalaiset suoralta kädeltä leimaavat Trumpin käytöksen epätasapainoiseksi. Jotkut republikaanien vanhat kannattajat tosin yrittävät epätoivoisesti löytää älyllisiä syitä Trumpin käyttäytymiselle.

Yritän sanoa, että molempien osapuolien tasapuolinen syyttäminen ongelmista on järjetöntä. Vain toisen ehdokkaista käyttäytyminen on toistuvasti epäkelpoa.

Pahinta on tietenkin, että kannattajat ovat tarttuneet Trumpin hölmöilyihin epätoivoisesti huomattuaan amerikkalaisen unelman kadonneen lopullisesti näköpiiristä. Harva kiinnittää huomiota siihen, että tämä tuloeroja laajentava kehitys käynnistyi dramaattisella tavalla sankaripresidentti ja republikaani Ronald Reaganin aikana (suurin marginaaliveroprosentti pudotettiin 70 prosentista 28 prosenttiin ja alhaisin marginaaliveroprosentti korotetiin 10 prosentista 15 prosenttiin). Reaganin uusliberaalit seuraajat täydensivät keski- ja pienituloisen työväenluokan toiveiden tuhoutumisen. Nyt maksetaan tekojen seuraamuksia. Tähän paradoksiin palaan joskus myöhemmin.

Objektiivisuuden tavoittelu muuttuu tässä ympäristössä irvikuvakseen.

Paul Krugman yritti eräässä kolumnissaan kuvata ”objektiivisen tasapuolisuuden” tavoittelua, kun hän valitti, että vallitsee ”tasapuolisuuskultti” (Balance Cult). Selventääkseen asiaa hän kuvitteli TV-dokumentin, jossa kuvataan maapallon muotoa. Asiaan kuuluu, että litteää muotoa käsitellään yhtä laajasti kuin pallomaista muotoa. Tämä ihan sen takia, ettei kenenkään uskonnollisia tunteita loukattaisi. Kuviteltu dokumentti päättyy varsinaiseen kukkaseen, kun juontaja toteaa johtopäätöksenä, että ”maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä”!

Yhdysvalloissa polarisaatio on edennyt niin pitkälle, että jos Trump päästelee sammakoita suustaan jatkuvalla syötöllä, niin polarisoitu tasapuolisuuskultti toimii siten, että välittömästi tasoitetaan tilanne kertomalla demokraattien (tai Clintonin) loputtomista virheitä oli niihin syytä tai ei. Täytyyhän tasapuolisuuden toimia. Kysymys on polarisaation kääntämisestä väkisin tasapuolisuuskultiksi.

Ymmärrän kyllä, että lehdistö (tai media yleensä) joutuu koville kuvatessaan improvisoituja lausuntoja eikä läheskään aina onnistu raportoinnissaan. Olisi kuitenkin rohkeasti näytettävä lehden kanta, jos siihen nähdään selkeät syyt, eikä jäädä kyttäämään vaalien tulosta.

Mikä Suomea uhkaa?

Suomella ei ole mitään muuta pelättävää kuin pelko itse. Tämä Franklin Delano Rooseveltin laman aikaisesta (1933) puheesta sovellettu katkelma taitaa sopia Suomeenkin. Tietyistä takaiskuista huolimatta emme ole antaneet paljonkaan periksi vuoden 2008 elintasosta.

Talous ja turvallisuus kytketään usein yhteen. Niistä ei voida puhua ilman EU-kytkentää.

Yksioikoinen – mutta monen harrastama - logiikka pelkistettynä voisi mennä vaikka näin: liityimme EU:hun ja rahaliittoon, koska meillä oli turvallisuusuhka, Venäjä. Onko näin? En ole oikein koskaan sulattanut tätä ajatusta. Liityimme EU:hun ja rahaliittoon, koska halusimme kuulua läntiseen hyvinvointiperheeseen ja osallistua länsieurooppalaisen taloudellisesti vahvan demokratian kehittämiseen.

Turvallisuuskysymykset on otettu vahvikkeeksi, koska osa asiantuntijoista ja kansalaista haluaa liittyä sotilasliittoon. Jätin aikanaan EU-kansanäänestyksessä äänestämättä minua vaivanneen epätietoisuuden takia. En osannut määrittää hyötyjä ja haittoja – tietolähteistä ei kylläkään ollut pulaa. Tämä ei merkitse sitä, ettenkö olisi odottanut yhdentyvältä Euroopalta paljon enemmän, kuin mitä on saatu. Aluksi menestyksekäs tarina on kääntynyt loputtomalta tuntuvien vaikeuksien rimpsuksi.

Oma valuutta olisi ilman muuta ollut kilpailukyvyn kannalta parempi ratkaisu. Tästä on todisteena Ruotsin ratkaisu: ollaan mukana EU:ssa, mutta ei yhteisessä valuutassa. Ruotsin kilpailukyky on tullut säädellyksi valuutan kautta ”automaattisesti”. Toki Ruotsi menestyy myös Suomea huomattavasti laajemman vientirepertuaarin avulla. Suomessa taas ajateltiin, että jatkuva inflaatio-devalvaatiokierre loppuu, kun liitymme vahvaan yhteisvaluuttaan. Minkä se on tietysti tehnytkin!

Olen monesti ihmetellyt turvallisuuspoliittista keskustelua. Todetaan, että liittoumattomana emme pärjää, mutta sitten tulee selitys, jonka logiikkaa en ymmärrä. Sanotaan suurin piirtein näin: ”Kansainvälinen tilanne on kiristynyt, josta esimerkkinä on Ukrainan tilanne. Ukrainan tilanne heijastuu suoraan meille, ja vaatii meitä tekemään liittoutumisratkaisun”. Hyväksyn päätelmän ensimmäisen osan, mutta en toista. On selvää että monilla eri alueilla – muun muassa Ukrainassa – vallitseva jännittynyt tai suorastaan sotaisa tilanne vaikuttaa elämäämme monella tavoin esim. kauppapakotteiden vuoksi. Myös puolustuskyvystä on pidettävä huolta, mutta tähän lisäisin, että siitä tulee pitää huolta joka tapauksessa. Varautumista on jatkettava, jotta maatamme ei kuvitella sotilaalliseksi tyhjiöksi. Mutta tähän kohtaan vedän rajan.

Venäjän suurvalta-aseman tunnustamispyrkimys on asia, jota ei voida sivuuttaa. Mutta ei se sitä merkitse, että trumpilaisittain ilmoitetaan, että ”Krim on menetetty, mitä maksatte tästä hyväksynnästä?” Liikemies Trump näyttää käyvän kauppaa vanhasta muistista vaikka isoäidistään - ainakin presidenttiehdokkaana, miksei presidenttinäkin - jos tehtävään jotenkin ihmeellisesti yltäisi.

Venäjä on osoittanut, että sillä on vaikutusvaltaa asioihin, ja sen aliarvioiminen oli ja on virhe. Se on valmis suuriin ponnistuksiin ja uhrauksiinkin saavuttaakseen päämääränsä. Se luo vaikuttavuusvyöhykkeitä, mutta mikään ei viittaa siihen, että se jatkumon tapaan lähtisi sodan tielle. Sen tavoitteena on nykyaikaisen suurvalta-aseman tavoittelu hybridi- kybersotavalmisteluineen. Nämä on otettava tapahtuneina tosiasioina. Kylmä sota ei poikennut meneillään olevasta vaiheesta kovinkaan paljon – tekniikka vain oli kehittymättömämpää.

Monesti kuulee väitteen, että tavanomaisin asein tapahtuvasta puolustuskyvystä on turha puhua, koska suurvalta hävittää ydinasein helposti pikkuvaltiot tieltään. Kaikki ne sodat, joita on käyty toisen maailmansodan jälkeen on käyty tavanomaisin asein – ja niin myös nämä, jotka ovat meneillään. Normaali tavanomaisin asein tapahtuva varustautuminen pahan päivän varalle on siis täysin relevanttia.

Meillä ei ole logiikkaa ”Ukraina – Krim – Suomi”. Meillä on logiikka, jossa Itämeren alue on osa jännittynyttä kansainvälistä tilannetta. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että yksikään suurvalta haluaisi aiheuttaa konfliktin Itämeren piirissä. Venäjän juuri tekemä neuvotteluavaus on siksi syytä ottaa vakavasti.

München 1938 -syndrooma vaivaa monia, ja he ovat valmiita vetämään suorasukaisia johtopäätöksiä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä ”1938-logiikka” on huomattavasti useammin epäonnistunut kuin onnistunut. Muistettakoon vain, kuinka Anthony Eden Suezilla 1956 noitui Gamal Abdel Nasserin Hitleriksi 1938-teorioineen ja kuinka USA - Eisenhowerin sanoin - määritti Vietnamin dominoteorian kautta: kommunismi ottaa ensin yhden valtion, sitten toisen ja……. Mitään tällaista ei tapahtunut, vaikka Yhdysvallat hävisi sodan. Vielä tuoreessa muistissa on Tony Blairin erehdys vuodelta 2003, kun hän leimasi Zaddam Husseinin Hitleriksi, joka nappaa maan kerrallaan.

:::::::::::::::::::

Hetken mielijohteesta lisään tähän katkelman juuri lukemastani Toini Havun toimittamasta kirjasta ”Ilon ja aatteen vuodet” (1965). Siinä on yhtenä kirjoittajana Matti Kurjensaari, joka määrittää Suomen (oikeammin suomalaisten) suhdetta Venäjään (silloin kun suhteet olivat rasitteiset) oivalla tavalla: ”…geopoliittinen asemamme vaati olemuksestamme suuren jopa ylivoimaisen osan. Se oli yötä päivää kiristävä kahle, rautarengas. Mitä tulisi persoonallisuudesta ja kansasta, joka kantaa tällaista taakkaa? Miten voitaisiin elää normaalia ihmiselämää? Sellainen ihminen olisi jakomielinen, henkinen invalidi. Todellinen Venäjän vanki. Pahemmin ei meitä voitaisi sitoa itäiseen naapuriin”.

Joukkovoiman uusi tuleminen

Matti Kurjensaaren kirjassa ”Jäähyväiset 50-luvulle” (julk. vuonna 1960), pohditaan eräänä teemana joukkovoiman merkitystä osana vasemmistolaista kulttuuria. Näkökulma on hiukan kaihoisa (jo tuolloin!), sillä sielunsa silmin Kurjensaari tajuaa, että perinteisen joukkovoiman aika alkaa olla taakse jäänyttä elämää.

Tietenkään Kurjensaari ei tuolloin voinut tietää että 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa käytiin joukkovoiman merkeissä ”viimeiset taistot”. Vasemmistolaisuus nousi johtotähdeksi vielä hetkeksi vähän samaan tyyliin kuin tänään liberaali oikeistolaisuus.

Blogikirjoituksessa ”Pitkät jäähyväiset työväenluokalle ja hyvinvointiyhteiskunnalle” (23.9.2013) kirjoitan seuraavasti Kurjensaaren imponoimana:

”Työväen perinteinen edunvalvonta on joukkoliikkeen varassa. Kurjensaari kuvaa tuolloin ajankohtaisen ilmiön, siirtotyömaiden näkökulmasta työväen joukkoliikettä: Siirtotyömaat `ovat muodostuneet työväen radikalisoitumisen tehokkaiksi keskuspaikoiksi. Siellä missä on suuria miesjoukkoja koolla ja perheistään erillään, ollaan poliittisesti katsoen huomattavasti toimintavalmiimpia kuin kotioloissa´. Tämä on avainasia, kun mietitään, miten vaikeaa on tänä päivänä synnyttää vanhaa työväen henkeä. Ei ole enää vastaavia tilaisuuksia. Suurten tehtaiden aika on käymässä vähiin ja juuri siellä olivat ennen vanhaan koolla työväen sankarit. Tähän päivään siirrettynä työväen henki voisi tarkoittaa facebook tai twitter -kohtaamisia. Mutta ovatko tehdastyöläiset omimmillaan netin käyttäjinä? Netti on kuitenkin poliittisen joukkoliikkeen nykyaikainen muoto, jonka Barack Obama kehitti vaalikampanjoissaan huippuunsa.”

Tarkoitus ei ole tässä tietenkään markkinoida siirtotyömaiden ihanuutta…. Kysymys on käytettävissä olevista/olleista keinoista herättää joukkovoimaa.

Tänään ollaan kaukana noiden aikojen työväen kulttuurista. Ammattiyhdistyksen sisällä käydään taisteluja työväen sieluista. Toki 1940-luvulta 1980-luvulle ammattiyhdistys oli jakautunut perustavaa laatua olevalla tavalla kahtia.

Edellä esitetyssä lainauksessa viitataan Obaman modernisoituun joukkoliikekampanjaan, jota varmaan meneillään olevissa Yhdysvaltain presidentinvaaleissa kehitetään edelleen kohti uutta huippua.

Mutta onko viesti sittenkin enimmäkseen yhdensuuntaista, vaalikoneistolta potentiaalisille äänestäjille tai kannattajankunnan johtotähdille? Keskustelevatko nykyaikaistetun some-joukkovoiman edustajat keskenään kuten aikanaan Kurjensaaren mainitsemat tahot? Siirtotyöläiset tapasivat kasvoista kasvoihin, vaihtoivat ajatuksia ja pyrkivät joukkohengen kohottamiseen. Tietenkin voidaan nostaa aiheellinen kysymys, tarvitaanko enää joukkovoimaa? Eikö ihanuus ole juuri siinä, että jokainen yksilö ajattelee omin aivoin ilman joukkovoiman samanlaistavaa painetta.

Tämän päiväinen joukkovoima on usein suurin ponnisteluin aikaan saatua ”kertakäyttöjoukkovoimaa”. Mennään torille vastustamaan hallitusta. Motivoitunut porukka saadaan kovalla työllä nopeastikin koolle nykyaikaisen tiedonvälityksen keinoin Entä vaalikampanjat. Eivätkö ne edusta ”koolle kutsumisen” uutta muotoa. Liberaalia vasemmistolaisuutta edustava Bernie Sanders sopinee nykyaikaisen vasemmistolaisen joukkovoiman edustajaksi. Hänen kaltaisensa hurmoshenkeä herättävät johtajat palauttavat mieliin joukkovoiman vanhan merkityksen kaiken yksilöllisen meuhkaamisen rinnalla. ”Sandersismo” edustaa marxilaisuuden päivitettyä versiota. Se saa kyynisimmänkin kaikkeen poliittisen kyllästyneen sielun havahtumaan. Occupy Wall Street ei sittenkään jäänyt vaille seuraamuksia.

Mistä nuo sandersilaiset koostuvat? Monien keskiluokan ammattien työntekijöistä, pienyrittäjistä, toimistotyöntekijöistä, opiskelijoista….. Monet ovat turhautuneet näennäisliberaaliin ja näennäisedistykselliseen demokraattiseen puolueeseen, republikaaneista puhumattakaan. Nuoret pelkäävät, että näköalattomuus luo tulevaisuuteen kohdistuvia uhkakuvia. Tietenkin hyvin monien odotukset ovat utopistisia. Muutoksen aikaan saaminen heidän vaatimassaan muodossa on taistelua globalisaation lainalaisuuksia vastaan.

Mutta missä ovat teollisuustyöntekijät, ”tehdastyöläiset”, kenellä on käytössään heidän joukkovoimansa? Trumpilla! Eivät he olekaan liberaaleja, vaan konservatiiveja, jotka haluavat palauttaa kadonneen keskiluokkaisen elintason. Niin, kiinnostaako heitä loppujen lopuksi korkealentoinen idealismi, ”tarkoituksien pohdinta”? Tuskinpa. Yhteiskunnallisen edistyksen sijasta heitä kiinnostaa oma hukassa oleva aineellinen menestys. Kysymys ei ole ”solidaarisuusliikkeestä”, vaan yksilöistä, joita yhdistää menetettyjen mahdollisuuksien tuhriminen ja syyllisten etsiminen. He myyvät sielunsa vaikka pirulle, kunhan piru toimii heidän puolellaan.

No, tällainen maalailu on sekin liioiteltua. Useimpien kohdalla on kysymys elämälle annettujen lupausten täyttymättä jäämisestä ja siitä seuranneesta turhautumisesta. Kontrasti amerikkalaiseen unelmaan on liian jyrkkä.

Bernie Sandersin kampanja on joka tapauksessa ollut harvinaislaatuinen ilmiö modernissa länsimaisessa pluralistisessa yhteiskunnassa, jossa on jo ehditty tottua siihen, että kaikki tapahtuu yksilöllisin perustein. Edelleen on sijaa suurille joukkotilaisuuksille, joissa vallitsee yhteinen riehakkaan harras meininki minkä mittapuun mukaan tahansa mitattuna. Sanders on myös esimerkki poliitikosta, jonka kannattajat ovat ”luoneet”, näin minusta ainakin tuntuu. Vai pitäisikö sanoa pikemminkin, että Sandersin (74 vuotta) asialistan, agendan on luonut hänen suuri yleisönsä. Toki asia voidaan nähdä myös niin, että Sanders on ollut politiikkansa takana kymmeniä vuosia ”yksin” (kongressiin tämän sosialistin kannatus on kuitenkin riittänyt), ja nyt vihdoin hän on saanut suuret joukot konkreettisesti taakseen. Sanders sai esivaaleissa yli 12 miljoonaa ääntä. Lähes uskomaton saavutus ”pelottavalta” sosialistilta.

Nettisukupolvi on omilla keinoillaan tämän vaihtoehdon tarjonnut. On siis mahdollista luoda joukkovoimaa jo historiaan vajonneen työväen agendan taakse. Tarvitaan sovelias historiallinen olosuhde ja tietenkin oikea persoona johtamaan liikettä. Voitaneen siis sanoa - Kurjensaarta lainaten - että työväen perinteinen edunvalvonta pystyy näyttämään voimansa, eikä kaikki ole yksilöiden varassa.

Voisiko meille Suomeen syntyä edellä kuvattu työväen joukkoliike? Joku voisi vastata, että perussuomalaisissa meillä on jo tämä ilmiö, tosin ilman Sandersin sosialismia! Ja siinä on se ero, mikä tekee Sandersista ilmiön kapitalismin keskelle. Meillä täsmälleen samanlaisen ilmiön syntymistä ehkäisee tehokkaasti - työväen oma luomus - hyvinvointiyhteiskunta! Sen purkutalkoot voivat kuitenkin ajankohtaistaa muutoksen lähitulevaisuudessa.

Juhana Vartiaisen ylivoimainen talousanalyysi

Kansanedustaja Juhana Vartiainen esittää Verkkouutisten haastattelussa 28.7.2016, että liberaalilla oikeistolla on vasemmistoon nähden ylivoimainen talousanalyysi.

Poimin oheen muutamia Vartiaisen väitteitä ja esitän niihin oman kommenttini.

:::::::::::::::::::::::

Vartiainen:

”Kun kilpailukyvyssä on saatu aikaan korjausliike (tarkoittaa kiky-sopimusta) , yritysten on aiempaa kannattavampaa lisätä henkilöstöään ja siten työllisyyttä. Itsekäs voitonmaksimointi yhdistettynä alempiin kustannuksiin lisää työllisyyttä.”

Kommentti:

Ei se näin mennyt. Ensin yritettiin saada pakkolaeilla kansalaisten ostovoimaan iso vaurio. Siinä epäonnistuttiin, kun työntekijäjärjestöt pistivät ankarasti hanttiin. Sen jälkeen, SAK:n pistettyä rajat säästöille ja tuleville työmarkkinaratkaisuille, tehtiin kiky-sopimus. Oikeastaan SAK:n realistinen, mutta kipeä palkkojen nolla-linja muodostaa pohjan koko yhteiselle sopimukselle. Oleellista sovun aikaansaamisessa oli poliittisen opposition (vasemmisto) ja ammattiyhdistysliikkeen yhteistyö. Sanelu ei onnistunut, vaan konsensuksen parhaat piirteet pystyttiin vaivoin säilyttämään.

En usko, että läheskään kaikki yritykset noudattavat Vartiaisen mainitsemaa ”itsekästä voitonmaksimointia”. Vastuullisilla yrityksillä on myös muita arvoja, kuten vastuu työntekijöiden hyvinvoinnista, työoloista ja ympäristöstä. Ajatus pelkästään voitonmaksimoinnista yrityksen toiminnan pontimena on yksipuolinen. Itse asiassa suuri osa yrityksistä pyrkii vain sinnittelemään ja selviytymään arjesta.

:::::::::::::::::::::

Vartiainen:

”Meidät ekonomistit on koulittu ajattelemaan, että yritykset pyrkivät toiminnallaan voittoihin ja kannattavuuteen ja että kotitaloudet koettavat luoda itselleen hyvinvointia tekemällä työtä ja valitsemalla itselleen parhaat tuotteet markkinoilta. Ajattelemme, että yrityksissä tiedetään parhaiten, miten tuottavuutta nostetaan ja mikä menee kaupaksi.”

Kommentti:

Ei kukaan ole esittänyt, etteivätkö yritykset saisi tuottaa voittoja. Ainoastaan yrityksen menestyksen hedelmien jaosta on käyty kriittistä keskustelua. Tavoitteena on ollut, että ihmisten toimeentulo on varmistettu ja yrityksen toiminnan tuloksista oikeudenmukainen osuus kuuluu sen työntekijöille. Tästä käydään taistelua, mutta kehittyneen työmarkkinamekanismin avulla on pystytty sovittamaan molempien osapuolien edut. Yhteiskunnallisella lainsäädännöllä, jonka laadintaan vasemmisto on aktiivisesti osallistunut, on pidetty yllä hyvinvointiyhteiskunnan palveluja, joista myös yritykset saavat suuren hyödyn (koulutus, terveydenhoito jne.). Näistä menoista yritykset ja yksilöt maksavat kohtuullisen osuuden.

Poliittinen vasemmisto on ottanut tehtäväkseen puolustaa työntekijöitä. Muun muassa tämän ansioista Suomessa on yksi parhaista elintasoista, ja eri mittareilla mitattuna on pystytty luomaan yksi maailman onnistuneimmista valtioista. Vasemmistolla on tässä erittäin merkittävä rooli, koska sen toiminnan ansiosta tuloerot eivät ole jyrkentyneet kohtuuttomiksi, ja sosiaaliturva toimii automaattisten vakauttajien tavoin varmistaessaan tuen vaikeuksiin joutuneille (esim. työttömyyden kohdatessa).

Vartiainen ajattelu, että yritykset ja yksilöt löytävät (aina) itselleen parhaat ratkaisut on virheellinen. ”Rationaalisten odotusten hypoteesi” on vajavainen tapa hahmottaa taloutta. Ihmisillä (tai yrityksillä) ei ole käytettävissään sellaista tietoa, jonka avulla he pystyisivät määrittämään (aina) optimaalisen toiminnan.

Myös harkintakyky pettää harmittavan usein. Tämän johdosta meillä on kymmeniä tuhansia kotitalouksia (ja satoja tuhansia ihmisiä), joilla on ainakin osin itseaiheutettuja talouden ongelmia, ja maksukykyyn nähden liian suuria velkoja.

Suomen lama (1990-luvun alussa) ja finanssikriisi ovat esimerkkejä tavasta hoitaa taloutta yksilötasolla, yritystasolla ja valtion tasolla epätyydyttävästi tai suorastaan epäonnistuen. Menetykset ovat yksilö- ja yhteiskunnan tasolla olleet tuhoisia. Tästä ei voi syyttää tai vapauttaa sen enempää porvarillista kuin vasemmistolaista talousajattelua.

Katson kuitenkin useimpien virheiden taustalla olevan aivan liian suuret kuvitelmat ihmisten kyvystä hoitaa rationaalisesti taloutta. Ideologiset näkemykset sekä vasemmalla että oikealla ovat vaikeuttaneet talouden näkemistä realistisella tasolla. Ongelmat kulminoituvat usein omistuskysymyksiin, joko yksityisen tai kollektiivisen omistuksen kysymyksiin.

Vielä muistuttaisin Gösta Rehnin ja Rudolf Meidnerin luomasta solidaarisesta palkkapolitiikasta (1951). He vaikuttivat päälle päin julmilta, kun katsoivat solidaarisen palkkapolitiikan tappavan heikkoja yrityksiä ja riittävän vahvojen säilyvän. Juuri tämä tosiasia on osaltaan luonut pohjoismaisen dynaamisen kilpailukyvyn, kun yrityksiä on syntynyt ja kuollut. Luova tuho on hyvin pohjoismainen ilmiö.

:::::::::::::::::::::::

Vartiainen:

”Mutta eihän valtiovalta tuotteita kehitä tai liike-elämän johtajia valitse! Ja vaikka valtiovalta voi välillisesti jonkin verran vaikuttaa tuottavuuskasvuun, se ei mitenkään voi mielin määrin nostaa tuottavuutta.”

Kommentti:

Siis että joku taho on väittänyt, että valtiovalta kehittää tuotteita, valitsee liike-elämän johtajat ja lisää mielin määrin tuottavuutta? Ensin Vartiainen kehittää omasta päästään väitteen, jonka hän sitten kumoaa paikkansa pitämättömänä!

Mitä tulee tavoitteisiin luoda uusia tuotteita, on se kaikkien yhteinen haaste. Miksi valtiovallan (hallituksen tai opposition) ei saisi kantaa huolta? Huolta ei pidä monopolisoida pelkästään yritysten asiaksi. Tuottavuuden kasvu ja parempi johtaminen ovat myös aiheellisia tavoitteita. Työntekijäosapuoli on näitä asioita esillä pitämällä tasapainottanut vaatimuksia siirtää vastuu menestyksen puutteesta pelkästään liiallisten palkkakustannusten syyksi.

Valtiovalta pyrkii omalla yritystukitoiminnallaan edistämään uusien tuotteiden saamista markkinoille. Tämä ei ole mikään Suomen erikoisuus. Kaikkein kovimmin tällaista tukitoimintaa harjoittavat Itä-Aasian menestyksekkäät tiikeritaloudet.

Vartiaisen tapa luoda jyrkkiä rajoja yritystoiminnan (yksityisen) ja valtion (julkisen) välille on keinotekoinen.

:::::::::::::::::::

En usko että Vartiaisen ylemmyydentuntoisella asenteella päästään hänen tavoittelemaansa lopputulokseen. Vartiaisen ihanne, porvarillinen asiantuntijavalta (jota en lainkaan vähättele) tarvitsee tasapainon saavuttamiseksi myös vasemmistolaisen näkemyksen vastapainoksi.

Ymmärrän niin, että Vartiainen yrittää siirtää ”järkevän” talouspoliittisen keskustelun porvariston sisäiseksi keskusteluksi. Tämä ei tule onnistumaan.