Vaaliväsymystä havaittavissa!

Vaaliväsymys uhkaa. Puhun tietysti Yhdysvaltain presidentinvaalikamppailusta. Katselin toisen väittelyn suorana ja täytyy sanoa, että käydessäni ajoittain tankkaamassa keittiön puolella kahvia en tuntenut menettäneeni mitään. Kerroin joskus aiemmin, että olen tehnyt valinnan suosikistani jo ennen kuin väittelyistä tiedettiin mitään. Niinpä minun puolestani kamppailu voitaisiin lopettaa tähän. Miten tässä jaksaa vielä kuukauden? No, onneksi on muutakin tekemistä.

Kun asiakysymykset olivat vaaliväittelyssä vain ohuesti esillä, jää muuta pohdittavaa. Itse asiassa Donald Trump ei ole vastannut konkreettisesti yhteenkään tärkeään kysymykseen, joka on agendalla. En laske tähän mukaan vastausta ”rakennan muurin”. Tässäkin vaaliväittelyssä Trump luonnosteli 10-15 sekunnin ajan vastausta esitettyihin kiusallisiin kysymyksiin ja vaihtoi sitten puheenaihetta kiireesti. Suuri osa Trumpin infosta oli sellaista, että Clinton voi ohjata äänestäjät kotisivuilleen faktantarkistukseen.

Miksi konkretisointi on vaarallista? Siksi, että se on pahimmillaan syöttö vastustajalle, joka kyttää läpimurtoa eli vaanii siis virhettäsi. Tästä huolimatta ehdokkaiden ero on selvä: Clinton kertoo tavoitteistaan pääkohdat, kun taas Trump jakelee sloganeitaan.

Voiko iskulauseilla päästä presidentiksi? Minusta ei pitäisi päästä demokratiassa, mutta annetaan toki vastaväitteille sija. Ottelu on siitä harvinainen, että osanottajilla on eri säännöt. Clintonilla on äärimmäisen tasainen, korkealla pysyvä suorituskyky; hänellä on sitä kuuluisaa staminaa (kestävyyttä), josta hän näpäytti vastustajaansa ensimmäisessä väittelyssä. Jos hän antaisi huumorinsa tulla edes välähdyksenomaisesti esille, hän hipoisi täydellisyyttä. Clintonin kampanja on normaali agendan osalta, kun taas Trump ei selviä oikein mistään faktantarkistuksesta ilman ehtoja. Hän hyppelee asiasta toiseen ja voi näköjään ”vapaasti” viljellä ruokottomuuksia. Tosin sanoen hänellä on eri säännöt kuin vastustajalla, ja hämmästyksekseni hyvin suuri, koska osa äänestäjistä hyväksyy tämän. Selitys on varmaankin se, että monien amerikkalaisten luottamus politiikkaan on mennyt. Mutkikkaampi kysymys on, miksi se on mennyt. Oma tulkintani on, että amerikkalainen keskivertoäänestäjä on äärimmäisen itsekeskeinen (lue Yhdysvallat-keskeinen). Hän ei erityisemmin ole kiinnostunut muista maista ja siksi häneltä puuttuu vertailukohdat. Suuri osa Yhdysvaltain ongelmista on kuitenkin koko läntistä pallonpuoliskoa koskevia. Hyvin monilla mailla on Meksikonsa ja Kiinansa.

Entä miten Donald Trumpista näkee itsekeskeisen keskittymisen Yhdysvaltain asioihin? Olen kirjoittanut paljon jo 1800-luvulla omaksutusta ekseptionalismista, ainutlaatuisuudesta. Yhdysvallat on ainutlaatuinen kansakunta! Presidenttiehdokas sanoo ainulaatuisuuden säröjen aiheutuvan poliittisten vastustajien osaamattomuudesta tai sitten globaaleista valtataisteluista, jotka on hävitty. Muun maailman pitäisi olla ikään kuin USA:n reviiriä tai laidunmaata, jota korkeintaan hyödynnetään, jos sitäkään.

Kamppailun osapuolet ovat aivan eri paria. Clintonin 30 vuoden kokemus on myös rasite, sillä olet koko tuon ajan ollut kritiikin kohteena julkisissa tehtävissä, julkisuuden valokeilassa. Trumpin liiketoiminta on ollut pääosin julkista, mutta koskaan hän ei ole ollut demokraattisessa kontrollissa luottamus- tai virkatehtävässä. Clintonin puheenvuorot näkyvät mustaa valkoisella pöytäkirjoissa. Trumpin kaltainen poliittinen villieläin ajattelee, että Clinton on metsästettävää ”julkista” riistaa. Trump on toki omilla toilailullaan ja epätasapainoisella psyykellään tasoittanut asetelmaa.

Polarisoituminen ja siihen liittyvä väärin ymmärretty tasapuolisuus ovat tämän vaalikamppailun ominaispiirteitä. Jos siis Trump töppää niin polarisaatioasetelmasta ja tasapuolisuus säännöksistä johtuen Clintonille tulisi löytää vastaavat epäonnistumiset. Kun niitä ei tahdo löytyä - yksityispuhelimen väärinkäyttöä lukuun ottamatta – keksitään likapyykki. Paremman puutteessa likasangoksi joutaa presidentin puoliso. Bill Clintonin itseaiheutetut ongelmat ovat sen verran näkyvät, että hän kelpaa tasapainotekijäksi. Meilläkin lehdistö yritti ylläpitää pitkään tasapuolisuutta ehdokkaiden välillä, mutta vihdon tasapuolisuuden harha on kaatunut ja media tunnustaa, että tätä asetelmaa Clintonin ja trumpin välillä ei pystytä ”tasapainottamaan”. Tällainen olisi mahdollista vain, kun epänormaali yritetään väkisin sovittaa normaalin kuosiin.

Meneillään olevan asetelman syyt on johdettavissa historiallisista ja yhteiskunnallista syistä. Lukemattomia kertoja olen yrittänyt tuoda esille tuloerojen myrkyllisyyden ihmisten välisissä suhteissa maasta riippumatta. Ns. uusliberalismi (jota nimeä käytän tässä paremman puutteessa) yritti vuosikymmenien ajan takoa päähämme, että kasvavat tuloerot ovat luonnollisia ja siksi hyväksyttäviä. Amerikkalaiset hyväksyivätkin asian yhdellä varauksella: heillä piti olla mahdollisuus päästä itse ”rags to riches” eli heikoistakin lähtökohdista rikkaiden rinkiin. Näin veronalennukset tulisivat elintasoaan kasvattavaa tavallista kansalaista ”vastaan”.

Kehitys on kuitenkin johtanut kokonaan toiseen suuntaan: paitsi että teknologinen kehitys ja globalisaatio ovat vaikuttaneet tuloeroja kasvattavasti, niin myös tietoinen politiikka, trickle-down economics, (”valumatalous”) on oleellinen vaikuttava tekijä. Samaan aikaan sosiaalinen koheesio on heikentynyt ja ”säätykierto” on vaimentunut monista eri syistä. Trickle-downin ytimessä on, että veronkevennykset varakkaille ohjasivat politiikkaa ja oletus oli rikkaiden sijoitustoiminnan kautta raha valuu alaspäin pieni ja keskituloisille. Huijaus on pitkään ollut selvillä, mutta on paljastunut vasta viime aikoina äänestäjille.

Syyttömät ovat kuitenkin joutumassa tuomiolle, sillä presidenttiehdokas Trump on tehnyt parhaansa ohjatakseen äänestäjät ulkomaisten tahojen kimppuun (meksikolaiset, kiinalaiset). Koska Trump haluaa ylimmän marginaaliveron laskettavaksi 33 prosenttiin, hän haluaa trickle-down -periaatteen jatkuvan. Seuraus olisi, että ihmiset joutuisivat jälleen petetyiksi.

Hillary Clinton yritti varoittaa tästä 1980-luvun voodoo-talousopista ensimmäisessä vaaliväittelyssä, mutta ei uskaltanut mainita kehityskulun käynnistäjän eli Ronald Reaganin nimeä.

Työttömyyden viiden prosentin taso ei tyydytä ihmisiä, kun tulot ovat pudonneet työssäkäyvillä jopa vuosikymmenien ajan (suunta on kääntynyt vasta aivan viime aikoina).

Jotkut puhuvat republikaaninen muuttuvan työväenpuolueeksi ja katalysaattorina toimisi Donald Trumpin työväestön kosiskelu. Epäilenpä, että muutokseen kuluu pitkä aika, jos Trumpin veropolitiikka on luvatun kaltaista, ja jos hän pääsisi presidentiksi. Niinpä poliittisen napaisuuden vaihtumista saadaan odotella. Bernie Sanders sotki ehdokkuudellaan liian selviksi kuviteltuja asetelmia.

Eniten tässä trumpismissa hämmentää - ja keljuttaa - tietoisuus, että hänen politiikkaansa kohdistuu epärealistisia odotuksia. Populistisen Trumpin politiikan vääjäämätön seuraus olisi kannattajien pettyminen, jos hän jollakin ilveellä onnistuisi valituttamaan itsensä presidentiksi.

PS

Tarkoin seuraamani sitoutumattomana presidentinvaalikamppailua seurannut vaikutusvaltainen Foreign Policy -lehti on sitten ilmoittanut, että kannattaa Clintonia presidentiksi!

Tuomioja vs. Putin - keskinäisriippuvuus vai monenkeskisyys?

Erkki Tuomioja toteaa tuoreessa blogiartikkelissaan (3.10.2016), että ”Westfalenin rauhassa 1648 määritetty suvereenien valtioiden järjestelmä (lukuunottamatta Saksaa, huom. PT) on nykyisessä keskinäisriippuvuuden maailmassa jo fiktio. Keskinäinen riippuvuus on tosiasia sekä hyvässä että pahassa, piti siitä tai ei”.

Tuomioja jatkaa: ”Se on myös syy siihen, ettei voimapolitiikka, vaikka se näyttää nyt tehneen näyttävän paluun Euroopassakin, enää joukkotuhoaseiden ja kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa voi tuottaa kenellekään kestäviä etuja”.

Lähden tässä kirjoituksessa siitä, että Tuomioja edustaa uutta oletusta ”maailmanjärjestyksestä”. Tietenkin lisään heti, että tällainen keskinäisriippuvuus ei voi olla kategorinen sääntö, mutta periaatteessa pitänee paikkansa.

Mikä on siis ”vanha” oletus? Sen tarjoaa tulkintani mukaan Henry Kissinger: Kissinger on ajantasaistanut käsityksensä maailmanmenosta sellaiseksi kuin hän sen nyt näkee kirjassaan ”World Order” (Penguin Press, 2014).

Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä vallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas).

Käytännön politiikassa tärkeimmät periaatteet Kissingerin mielestä ovat edelleen valtioiden suvereniteetti ja puuttumattomuus toisten asioihin.

Kriisipesäkkeiden ”uusi järjestys” autoritäärisine hallintoineen ja postmoderneine ristiriitoineen haastaa vanhan kissingeriläisen järjestyksen. Henry Kissingerin periaate on selvä: jos olemassa olevan - ja suurvaltojen sopiman - järjestyksen periaatteista luovutaan, tulee vaihtoehtoisten ratkaisujen olla olemassa, muutoin järjestys horjuu.

Vahvoja esimerkkejä Kissingerin World Orderista ovat Westfalenin rauha 1648 ja Wienin kongressi 1814-15.

Tuomiojan uudessa maailmassa moderni teollisuuden, kaupan ja palvelujen maailma eli juuri hänen mainitsemansa ”keskinäisriippuvuus” on kaiken a ja o.

Vaikeutetaanpa vähän ongelmanasettelua: Docventuresin neljäs kausi alkusyksystä 2016 alkoi räväkästi Venäjän presidentin maailmankuvan tarkastelulla. Venäläisvalmisteisen dokumentin nimi ”World Order” (!) heijastelee Putinin näkemyksiä maailmanjärjestyksestä tai oikeammin maailmanjärjestyksestä, jonka hän haluaisi voimaan.

Epäilen, että Vladimir Putin on lukenut tarkasti Kissingerinsä. Niin samanlainen poliittinen (lue: inhorealistinen) asenne molemmilla on. Putinin suurenmoiseksi kokema - ja viimeksi voimassa ollut - maailmanpoliittinen järjestys on Jaltassa 1945 sovittu. Putin toteaa dokumentissa, että Jalta-aikakausi päättyi Neuvostoliiton romahdukseen, mutta kylmä sota ei päättynyt rauhansopimukseen, kuten Putin on muistuttanut. Jalta ei ollut mikään moraalinen kannanotto (mikä on oikein, mikä on väärin), vaan voimatasapainon vahvistaja. Putin sanoo, että Jalta heijastaa sitä maailmankuvaa, joka vallitsi vuonna 1945, mutta nyt tilanne on muuttunut. Putinin mielestä maailmanjärjestystä pitäisi päivittää.

Putinin ajattelu maailmanjärjestyksineen on hyvin konservatiivinen: jos siis maailmanjärjestystä uudistetaan, luodaan - tulkintani mukaan - uusi pitkäaikainen status quo. Esimerkiksi arabimaissa kysymys kuuluu, vaarantavatko demokratiapyrkimysten aiheuttamat muutokset pitkän ajan (uskonnollisen, poliittisen, ideologisen) kehityksen?

Syyrian sota on selitettävässä tällä ajattelulla siten, että Putinin mielestä laillinen valta on Basar al-Assadilla ja muiden täytyy kunnioittaa tätä periaatetta. Asenne on pitkittänyt ja raaistanut sotaa.

Avain Putinin ajatteluun on, että hän haluaa nyt muuttuneessa tilanteessa voimaan uuden, Jaltan korvaavan ”järjestyksen”. Minulla on sellainen käsitys, että Putin ei kuvittele uuden Jaltan olevan mikään kylmän sodan aikainen yksiselitteinen etupiiridiili, vaan ensisijaisesti nykyiseen valtapoliittiseen monenkeskiseen vallanjakoon perustuva järjestys. Putin ei siis halua toista kylmää sotaa. Hän päinvastoin moittii länttä kylmän sodan juoksuhautoihin uppoamisesta.

Miten tämä on tulkittavissa? Käsitän asian niin, että Putin soveltaa vanhaa World Orderia painottaen voimapolitiikan/reaalipolitiikan jäykkiä rakenteita. Tämä on pikkuisen vaikea määrittelykysymys, sillä missään tapauksessa Putin ei ajattele maailmaa Tuomiojan tapaan oikeasti keskinäisriippuvana monenkeskisenä nykyglobalisaatioita edustavana ”hullunmyllynä”, vaan hän haluaa siihen jonkin järjestyksen, mutta ei ensisijaisesti paluuta kylmän sodan etupiireihin.

Lopputuloksen näen niin, että Putin haluaa soveltaa monenkeskistä nykymaailmaa (Venäjä, Kiina, BRICS-maat) vanhan World Orderin päivityksenä. Tuomiojalainen keskinäisriippuvuuskin varmaan tunnustaa suurvaltojen mahdin, mutta näkee maailman silti ”tasa-arvoistuvana” paikkana, jossa kehittyvät maat kirivät kiinni kehittyneiden maiden etumatkaa. Tämä on aivan eri asia kuin Putinin näkemä Jaltan päivitys.

Putin kokee Venäjän ”kennanilaisen” (George F. Kennanin mukaan) turvattomuuden tunteen rasittavana taisteluna ylivoimaista länttä vastaan ja järjestelee demonstraatioita osoittaakseen muille, että on tosissaan halutessaan ”putinlaisen” monenkeskisyyden voimaan. Tietenkin on mahdollista, että Putin haluaa monenkeskisyydellään vain estää amerikkalaisen yksinapaisuuden toteutumisen. Itse edustan kantaa, että – Yhdysvaltain heikentämisen lisäksi - Venäjän tavoitteena on nykyistä tasapainoisempi suurvaltarakenne.

Edellä esitetty ajatus nojaa putinilaiseen ajatukseen lännen etenemisen pysäyttämisestä, mutta ei sotavalmisteluun niin kuin monet tulkitsevat (sota voi silti syttyä, jos kriisi kärjistyy äärimmilleen). On tärkeää, että Yhdysvaltain tuleva presidentti perustaa politiikkansa etujen ristiriidan sovittamiseen, joka merkitsee Venäjän suurvalta-aseman laajempaa tunnustamista, mutta ei trumpilaisia valtioiden välisiä ”diilejä” liittolaisten pään menoksi.

Tuomiojan tekstien yhteydessä on pakko esittää ”Tuomioja-testi”: onko hän idealisti maailmankäsityksessään? Ei mielestäni, sillä hän tunnistaa voimapolitiikan kansainvälisten suhteiden pinnassa. Putinkaan ei voi menestyäkseen sulkea silmiään ja korviaan keskinäisriippuvuudelta, vaikka edustaakin ”monenkeskisyydessään” mielestäni ikuisen tuntuista menneen maailman ajattelua.

Putinin Yhdysvallat-kammo on todellinen eikä - kuten olen monesti esittänyt – Yhdysvallat ole millään muotoa syytön syntyneeseen konfliktiherkkään tilanteeseen. Meillä Suomessa median lännettynyt asenne peittää objektiivisen arvion mahdollisuuden. Suomella voi olla rooli ”tuomiojalaisen keskinäisriippuvuuden” ja ”putinilaisen monenkeskisyyden” yhteensovittamisessa.

PS

Sattumalta näin Saksan ulkoministerin tähän teemnaan liittyvän tuoreen puheenvuoron: Frank-Walter Steinmeier: "Aiemmin maailma oli jakautunut, mutta Washington ja Moskova tiesivät rajat, joita ei saanut ylittää, ja niitä kunnioitettiin", Steinmeier Bildissä.

Labourin kujanjuoksu

”Vasemmisto hukkasi tarinansa”, huudahtaa Annamari Sipilä HS:n artikkelissa 5.10.2016, jossa tarkastellaan Britannian poliittista tilannetta Brexitin ja Theresa Mayn pääministeriksi siirtymisen jälkitunnelmissa. Tämän uutisjutun kommentointi sopii hyvin blogikirjoitusteni yhteyteen, koska juuri edellisenä päivänä sain valmiiksi kirjoitukseni ”Keskeltä vai vasemmalta läpi”, jonka julkaisin 5.10.2016, ja jossa pohdin vasemmiston tilaa laajemmin. Sipilän juttu keskittyy tietenkin Britannian tilanteeseen. Aihe on sama kuin minulla, mutta johtopäätökset poikkeavat. Vertaankin näitä kahta juttua seuraavassa toisiinsa.

Annamari Sipilän jutun lähtökohtia on toteamus, että mielipidemittausten mukaan konservatiivien kannatus on 38-41 prosenttia ja työväenpuolueen 27-34 prosenttia. Juttu on kuitenkin laadittu siihen tyyliin kuin labour olisi suistunut alle 10 prosentin puolueeksi. Sen osuutta mielipidemittauksen äänistä väheksytään. Konservatiiveja se ei uhkaa tällä hetkellä, mutta kannatus on yksiselitteisesti mittava. Jos labourin kannatus lisääntyy muutamalla prosentilla ja konservatiivien vastaavasti laskee, ovat puolueet käytännössä tasoissa.

HS:n juttu vastaa omaa kirjoitustani siinä mielessä, että Englannin vasemmistossa on konkreettisesti tapahtunut jakautumista maltilliseen vasemmistoon ja jyrkempään vasemmistoon. Juuri tätä pohdiskelen kirjoituksessani: edetäänkö siis kohti seuravia vaaleja keskeltä vai vasemmalta? Labourin kansanedustajat ovat voittopuolisesti sitä mieltä, että keskeltä on paras väylä eteenpäin, mutta kannattajien enemmistö liputtaa puheenjohtaja Jeremy Corbynin vasemmistolaisen vaihtoehdon puolesta. Kahtiajakoa korostaa se, että Corbynin aikana puolueen jäsenmäärä on kasvanut voimakkaasti.

Kiinnitin jutussani huomiota siihen, ettei jakautumista kannata arvioida taktisena kysymyksenä (siis millä strategialla vaali voitetaan), vaan todellisena äänestäjine mielipiteen heijastajana. Sipilä kuitenkin ajattelee asiaa vain vaalitaktisesta näkökulmasta: Corbynin politiikalla ei voi voittaa vaaleissa. Ymmärrettävää toisaalta, sitä vartenhan politiikassa ollaan, että päästään valtaan ja sitä kautta muuttamaan politiikan sisältöä haluttuun suuntaan.

Mutta tilanne on muuttunut Britanniassakin sitten Tony Blairin päivien. Työväenpuolue heijastelee yhteiskunnallista tilannetta, jonka erityisesti puolueen vasemman reunan kannattajat tuntevat nahoissaan. Mistä siis on kysymys?

Tässä on palattava David Cameronin (2010-2016) alkukauden politiikkaan, jotta voidaan ymmärtää labourin vasemman siiven kannattajien käyttäytyminen. Tähän Sipilä ei viittaa sanallakaan, olettaen kai, että politiikan sisältö politiikassa on vain ohut juonne. Politikointi on tärkeää. Mitä Cameron teki? Hän leikkasi useiden ministeriöiden budjetteja jopa 25-33 prosenttia (mutta puolustusministeriön budjettia vain 8 prosenttia). Tuetun asumisen budjettia hän leikkasi peräti 60 prosenttia. Ammattiliittojen mielestä suurin osa leikkauksista kohdistui työläisiin eikä juuri lainkaan finanssisektoriin, joka kuitenkin oli finanssikriisin pääaiheuttaja. Lontoossa järjestettiin jopa 500 000 hengen mielenosoituksia Cameronin politiikkaa vastaan.

Vuonna 2012 olivat vuorossa sosiaaliturvauudistus ja terveydenhuoltouudistus, jotka nekin merkitsivät aiempien etujen leikkaamista. ”Cameronismi” merkitsi oikeistolaista sosiaali- ja talouspolitiikkaa, mm yliopistojen opiskelumaksut nousivat 3000 punnasta 9000 puntaan. Cameron antoi uudelle politiikalleen nimen ”Big Society”. Cameronin politiikan luonteesta antanee kuvan Theresa Mayn lausunto, kun hän pääsi valtaan: hän lupasi politiikkansa ottavan huomioon paremmin kaikki ihmiset kuin mitä tapahtui Cameronin kaudella.

Cameronin talouspolitiikka lienee vaikuttanut labouria jakavasti siten, että ne, jotka ovat olleet leikkausten pääasiallisena kohteena ovat reagoineen äänestämällä Corbynia, kun taas valtapoliittista näkökulmaa painottavat työväenpuolueen keskitien kulkijat äänestivät Corbynia vastaan. Corbynin kannattajat liittyvät saumattomasti muihin Euroopan ja Yhdysvaltain vasemmistolaisen nousun ilmiöihin, kuten Bernie Sandersin kohoamiseen Yhdysvalloissa vakavasti otettavaksi presidenttiehdokkaaksi.

Sipilä toteaa jutussaan, että ”idealistit (corbynilaiset) eivät välttämättä välitä siitä, voittaako labour parlamenttivaalit vai ei. Vaalivoittoa tärkeämpää on kannattaa puhdasoppista aatetta”. Näinkö yksinkertaista tämä on? Palataan kylmän sodan kaksinapaiseen maailmaan? Eikö kysymys ole pikemminkin siitä, että tiettyjen kannattajaryhmien (esim. nuoret, lontoolaiset vasemmistolaiset ja julkisen terveydenhoitojärjestelmän työntekijät) vääryyksiksi kokemat säästöt kohdistuvat juuri heihin epäoikeudenmukaisesti. Kysymys on saman tyyppisestä tiettyihin pienituloisiin ammattiryhmiin kohdistuvasta hallituksen politiikan vastustamisesta kuin Suomessakin.

Labourin äänisaalista vaanii populistinen UKIP, joten konservatiivien menestys ei ole ainoa työväenpuolueen haaste. Tässä Englanti seuraa muun Euroopan poliittista kehitystä. Maahanmuuttopolitiikka on yksi mielipiteitä jakavista aiheista. Corbyn on asemoinut itsensä maahanmuuton kannattajaksi ja saanut tästä pyyhkeitä omasta puolueestaan. Vastassa on UKIPin lisäksi Theresa May, joka kosiskelee työväen ääniä tiukentuneella kannallaan.

Työväenpuolue on samassa tilanteessa kuin monet muutkin läntisen Euroopan vasemmistopuolueet: heikko taloudellinen kasvu on vienyt työväenpuolueen uudistuspolitiikalta liikkumavaran ja toisaalta hallituksen leikkauspolitiikka ei ole leikannut konservatiivien kannatusta riittävästi. Hallitus on siis osin onnistunut viemään läpi ajatuksensa säästöjen välttämättömyydestä.

Jeremy Corbynin ja Bernie Sandersin haaste oli ja on, miten he saavat konkretisoiduksi vallassaolijoille esitetyt haasteensa. Sanders on painostanut Hillary Clintonia hyväksymään ohjelmaansa Sandersin tavoitteita, mutta Corbynin olisi saatava vasemmistolaisten taustajoukkojensa tuella tavoitteensa läpi, vieläpä osan omasta puolueestaan vastustaessa. Theresa May lienee hyvin nuiva työväenpuolueelta tuleville aloitteille, vaikka onkin tajunnut, että cameronilainen meno ei voi jatkua.

Nato-kiireitä ja Nato-vyörytystä

Olen kirjoittanut näissä blogikirjoituksissa paljon Venäjän ja Suomen suhteista. Olen pyrkinyt valamaan öljyä laineille, kun huomaan tiettyjä hysteerisiä piirteitä käytävässä keskustelussa. Luulin nähneeni ja kuulleeni jo melkoisesti, mutta pikku hiljaa paljastuu, että kaikki kuulemani on vain alkua.

Erinäinen määrä jo ikäihmisiksi luettavia eri alojen ”asiantuntijoita” on avaissut sanaisen arkkunsa turvallisuuspolitiikasta. Heitä ovat mm. Martti Ahtisaari, Tapani Ruokanen, Jaakko Iloniemi ja viimeksi 5.10.2016 A-studiossa Alpo Rusi.

Mistähän päin tämän aloittaisi? Aloitetaanpa vaikka Alpo Rusista. Olen jo aiemmin suhtautunut hänen historia-analyyseihinsä epäuskoisesti ja luulenpa, että moni tunnetuista historiantutkijoista on samaa mieltä.

Nyt hän jatkaa spekulatiivista Suomi-Venäjä suhteen arvuutteluaan. Se, mitä kuulin A-studiossa 5.10.2016 oli kyllä varsinaista spekulaation spekulaatiota: hän mm. ennakoi Ruotsin hallitusvaihdosta, joka tapahtuu ennen aikojaan, ja vilahtaapa puheenvuoroissa Ruotsin uuden ulkoministerin nimikin. Kylläpä hänellä on tarkat ”tiedot” asioista. Tosin hän ei näytä tietävän enempää, kuin mitä lehdissä kerrotaan (tai arvuutellaan). Asia on vain niin, että Rusi jatkaa spekulointia siitä, mihin lehdet ovat jääneet.

Tämä mies todella uskaltaa sanoa, vaikka myöntää, ettei tiedä….

Venäjän rajan yli tapahtunut pakolaisvirta oli Rusin mielestä Suomen painostamista. Tästä hänellä on tieto, tosin tieto perustuu arveluun, että asia voisi olla näin. Lopuksi Rusi sitten tunnustaa, että eihän hänellä voi olla tietoa, mutta analyysikykyä löytyy!

Ainoa, mikä näyttää selvältä on, että Venäjälle pitää lausua suorat sanat. Hän syyttää ankarasti poliittista johtoa, jolta ei irtoa ”suoria sanoja”.

Meidän on Rusin mukaan liityttävä Tanskan, Ruotsin ja Baltian kanssa samaan Venäjän vastaiseen rinkiin, jolla me sitten vihdoin näytämme, mihin ryhmään kuulumme! Meidän pitää yhteen ääneen sanoa mielipiteemme Venäjän Syyriassa tekemistä murhista. Miten kattavasta diilistä mahtaa olla kysymys? Sovitaanko aina erikseen, mistä asioista esitetään yhteinen kanta vai onko kysymys jostain pysyvämmästä samanmielisyydestä? Mihin se EU on kadonnut tästä välistä?

Mitä tulee Syyriaan, niin kyllä Suomen ulkopolitiikasta vastaavat ovat sanoneet selvästi kantansa Syyrian tilanteesta. Mies on luultavasti harrastanut näitä pohdintoja tutkijan kammiossaan ja luonut jossitteluketjuja, joissa hän liittää tapahtumia toisiinsa mielikuvituksensa mahdollistamissa rajoissa. Tosin eihän hän voi tietää, mutta……

Kekkonen oli kuulemma tehnyt ”mahdollisen aloitteen” eli luvannut vuonna 1972 Lapin Venäjälle. En ole mikään Kekkosfani, mutta toki tiedän, että tuohon aikaan ns. Andruskevitsin tapauksen yhteydessä puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela ilmoitti venäläisille, että Suomen itärajaa ja Venäjän luoteisrajaa ei puolusteta yhdessä, vaan Suomen rajoja puolustaa Suomi yksin. Tähän ei liittynyt mitään Lapin luovuttamista sotatoimialueeksi.

Rusin kaltaisten ihmisten turvallisuuspoliittisissa rakenteluissa on se piirre, että niissä ilman muuta oletetaan, että ”Venäjä saa parissa päivässä liikkeelle 150 000 sopimussotilasta sekä valtavan ilma- maa- ja merivoiman”. Tämä esitetään ikään kuin uhkauksena, että jos ei liitytä Natoon, niin tällä porukalla venäläiset tulevat rajan yli. Todisteluketjusta puuttuu kaikki argumentointi, minkä takia Venäjä hyökkäisi liittoutumattoman Suomen kimppuun. Jos taas ajatellaan Naton reagointia, niin saattaa mennä kuukausia ennen kuin vastaava armeija saadaan kokoon. Koko kuvio on täysin spekulatiivinen: mihin esimerkiksi unohtui ohjuksin käytävä sota?

Sama asetelma saadaan, kun Rusi vetää Krimin miehityksestä välittömät johtopäätökset Suomea uhkaavaan miehitykseen. Millä ihmeen logiikalla päädytään tähän automaatioon?

A-studiossa kävi jälleen ilmi, kuinka Rusi vetää johtopäätöksiä heppoisilla perusteilla. En tullut Rusin puheista hullua hurskaammaksi. Uskovatkohan kovimmat Nato-intoilijatkaan Rusin päättelyketjuihin. Olen järkyttynyt, kun entinen presidentti (Ahtisaari) ja hänen entinen neuvonantajansa (Rusi) harrastavat tällaista teoretisointia olemassa olevilla ja vakavilla asioilla. Minkä kuvan tämä antaa johtavien poliitikkojen harkintakyvyn tasosta?

Rusilla on ollut taipumusta kirjoittaa historiaa uudelleen mm. moittimalla Suomen turvallisuuspoliittisia ratkaisuja aina itsenäistymisestä alkaen (1917/18, 1939, 1968 jne). Rusi on harrastanut menneen tulevaisuuden ennustamista tavalla, joka on hauska harrastus, mutta ei jätä käteen muuta kuin jälkiviisastelun maun. Nyt Rusi yrittää osua oikeaan ehdottamalla omintakeisten päättelyketjujen seurauksena omaa ”oikeassa olemisen mallia”: nytkin Suomessa ollaan jäljessä siitä, mitä olisi pitänyt tehdä, koska hän olisi halunnut rautaa rajalle.

Jos viivähdetään hetki historiassa, niin Suomen harjoittama politiikka on ollut vuosikymmenien varrella käytännössä ”hitaasti reagoivaa”. Ei ole kiirehditty ottamaan kantaa kansainvälisiin kriiseihin ennen kuin pöly tapahtumien yltä on laskeutunut ja tapahtumien logiikka on selvinnyt. Pikemminkin arvioisin Suomen politiikan käännöksiä konservatiivisiksi, kuin että kysymys olisi ollut vääristä tulevaisuuden arvioista. Ehkä siksi olemme olemassa.

Rusi yrittää luoda blokkeja kylmän sodan hengessä. En ole oikein vakuuttunut, että nämä ajatukset toteutuvat. Erkki Tuomioja on käyttänyt mielestäni varteenotettavan puheenvuoron kylmän sodan blokkiajattelun mahdottomuudesta tänä päivänä, koska enemmistö maailman valtioista ei tule sellaiseen suostumaan. Elämme siis monenkeskisessä maailmassa, joka edelleen vaikeuttaa tulevien tapahtumien ennakoimista. Saanemme jatkossakin tottua huonoon ennustettavuuteen.

:::::::::::::::::::::::::

Kaiken perusta tuntuu olevan, että me uskalluksen puutteessa leimaudumme Venäjä-pelkoisiksi. Tarvitaan "suoraselkäistä" mallikäyttäytymistä. No nyt Ahtisaari – Nobelin rauhanpalkinnon voittanut mies – ilmoittaa, että meidän on kiireesti liityttävä Natoon – siis Ruotsia ennen. Nyt se on sanottu! Ahtisaaren mukaan ”turha höpinä loppuu”. Tosin Ahtisaaren hengenheimolaiset Iloniemi ja Ruokanen toppuuttelevat, että jos nyt ei kuitenkaan ennen Ruotsia…..

Ahtisaarelle - joka valittiin presidentiksi suoralla kansanvaalilla – on kauhistus ajatella, että Natosta päätettäisiin kansanäänestyksellä: kansahan tekee itselleen hallaa. Vain sveitsiläiset osaavat kansanäänestyskäyttäytymisen!

Nyt on saatettu maailmaan peräti kaksi eri Nato-kiimaista kirjaa. Ja tietenkin aina hengessä mukana oleva Hesari oli hankkinut Nato-friikki Jukka Tarkan arvioimaan Ahtisaaren & knien kirjan. Siinä vakka oli pantu valitsemaan kantensa….

Mikä Nato-vyörytys onkaan meneillään! Toinen toistaan arvovaltaisemmat kansalaiset lausuvat syvällä rintaäänellä mielipiteitään meille yksinkertaisille – mutta ajatteleville - kansalaisille opiksi ja ojennukseksi.

Sanonpa tähän, että yksikään valtionpäämies Suomessa ei menestyisi tällaisilla puheilla virassa ollessaan. Jälkikäteen sitten voi tietenkin selitellä ….

.

Keskeltä vai vasemmalta läpi?

Vasemmisto on kohdannut eräänlainen polarisaatio-ongelman. Osa vasemmistosta haluaa löytää menestyksen poliittiselta keskialueelta, jonne erilaisilla ryhmittymillä on tunkua. Osa taas haluaa edettävän vasenta laitaa pitkin. Kysymys ei ole mistään taktisesta asetelmasta, vaan äänestäjien tosiasiallisesta käyttäytymisestä ja todellisesta jakautumisesta.

Osa vasemmiston äänestäjistä on kohtuu hyvätuloisia, ainakin keskiluokkaan tai alempaan keskiluokkaan kuuluvia ihmisiä, joiden edut poikkeavat vasemman reunan tavoitteista ja olosuhteista. Laitavasemmistossa ovat edelleen pienituloiset ja suoranaisesti köyhyydestä kärsivät. Puhun tässä yleensä vasemmistopuolueista, en hienojakoisemmasta puolueittaisesta jakautumisesta.

Näyttää siltä, että keskiluokka laajemmin on globalisaation häviäjä tai enintään paikallaan pysyjä. Koska monet työväenluokan ihmiset ehtivät jo nousta keskiluokkaan, ovat he nyt vaarassa jäädä teknologisen kehityksen sijaiskärsijöiksi. Tämä näkyy äänestäjien häilyvänä käytöksenä. Haetaan tietoisesti tai tiedostamatta asemia, jotta pärjättäisiin tulevaisuudessa. Mikä on kehityksen taustalla? Monta kertaa todettu asia on, että globalisaation sivutuotteena osa länsimaisten hyvinvointiyhteiskuntien työstä ei ole enää kilpailukykyistä ja siksi vasemmalla yhteistyö ja joukkovoiman hyväksikäyttö on epävarmuuden tilassa murenemassa. Solidaarisuudesta ei voi puhua entisessä mielessä, koska globalisaation seuraukset halkovat vasemmiston äänestäjiä erilaiksi ryhmittymiksi, jolloin niiden poliittinen voima on ollut hiipumassa – tosin hitaasti.

Aina välillä on näyttänyt, että irtisanomisaalto olisi asettunut, mutta näin on käynyt vain väliaikaisesti. Työpaikkojen tuhoutuminen jatkuu, jos ei kiihtyvänä, niin kuitenkin pysyvänä ilmiönä. Teollisuustyöpaikat eivät tahdo olla kilpailukykyisiä kehittyneissä maissa ja siksi työmarkkina on jatkuvasti liikkeessä. Luova tuho toimii ilmeisesti viiveellä: ensin työpaikkoja tuhoutuu ja sitten vasta tovin kuluttua jotain saadaan takaisin. Kilpailu on kuitenkin jatkossakin kovaa, koska myös kehittyvät maat pystyvät korkeatasoiseen teolliseen tuotantoon.

Osa Suomen työväestöstä on hakenut poliittista turvaa perussuomalaisista vähän samaan tapaan, kun USA:ssa haetaan turvaa presidenttiehdokas Trumpista. Pettymys on ollut melkoinen, kun epärealistisen korkealle viritetyt toiveet eivät ole toteutuneet: perussuomalaiset ovat pettäneet lupauksensa ja esimerkiksi demarit ovat saaneet paluumuutosta osansa. Populismi ei ole näytä kovin vakaalta voimalta, vaan vastuuseen jouduttuaan kutistuu nopeassa tahdissa. Populismin reserviksi jäävät mahdollisesti takaa tulevat uudet populistisukupolvet.

Vasemmiston haasteissa on kysymys selvästi laaja-alaisesta yleiseurooppalaisesta ongelmasta, sillä viimeaikaiset tapahtumat esimerkiksi Espanjassa ja Englannissa ovat hajottaneet vasemmiston voimia. Hajaantuneen vasemmiston poliittinen voima on vähenemässä. Oikeisto muodostuu perinteisistä porvarillisista puolueista, mutta yhä useammin myös työväenhenkisistä populisteista, jotka ovat paljastaneet todellisen karvansa, kun ovat päässeet vallan kammareihin.

Suomessa ja Ruotsissa vasemmisto on itse asiassa pysynyt hyvin kuosissa. Ehkä tähän vaikuttaa molemmissa maissa toimiva vakaa vasemman laidan puolue, joka pehmentää eripuraa – vasen reuna on vakiintunut kymmenien vuosien aikana.

Vasemmistoa vaivaa neuvottomuus, kun sen kannattajat hajoavat erilaisiksi ryhmittymiksi (myös puolueiden sisällä), jotka suhtautuvat toisiinsa varautuneesti. Mistään dramaattisesta muutoksesta ei kuitenkaan ole kysymys historiallisessa katsannossa. Jakautumista on aina ollut olemassa.

Pienipalkkaisten palveluammattien kirjo laajenee kulovalkean tavoin. Laajamittaista tartuntaa vasemmistolaiseen ajatteluun ei ole kuitenkaan tapahtunut. Selitykseksi on tarjottu, että syntyneet tehtävät ovat toisistaan irrallisia, eivätkä ole enää bulkkitehdastuotannon piirissä. Vasemmistolainen tartunta oli herkimmillään kymmenien vuosien takaisilla ”siirtotyömailla”, jossa samanhenkiset kohtasivat toisensa fyysisesti. Nyt pelko työpaikan menetyksestä on verrattomasti painavampi asia kuin halu joukkovoiman lanseeraukseen. Edes netti ei ole toiminut väkevänä yhteensitojana. Jossakin kulkee kuitenkin ärtymyksen raja, kuten viimeisten puolentoista vuoden aikana tapahtuneet mielenilmaisut osoittavat.

Mielenkiintoista on nähdä, miten tulevaisuudessa voimasuhteet kehittyvät. Kasvun pysähtyminen tai hyvin niukka kasvu on itse asiassa hyödyttänyt porvaripuolueita, koska vasemmiston etu on vähintään kohtalainen talouskasvu ja sitä kautta jakovaran lisääntyminen. Niukkuuden oloissa eliitti voi vedota köyhemmän kansanosan venymiskykyyn samaan aikaan, kun hyvin toimeentulevat löytävät aina keinot parantaa elintasoaan. Vasemmisto ei ole tottunut niukkuuden jakamiseen eikä leikkauspolitiikkaan. Ideologisessa kannatuksessa on paljolti kysymys siitä, miten uskottavia vasemmistopuolueet ovat vastustaessaan leikkauspolitiikkaa, vai pääseekö voitolle ihmisten pikkuhiljaa tapahtuva tottuminen niukkaan kasvuun. Ihmiset siis omaksuvat kannan, että mitään pientä suurempaa muutosta elintasossa ei realistisesti ajatellen ole olemassa.

Neuvottomuus lisää passiivisuutta. Jos edessä aukeaa näköalattomuus, nähdään seuraukset – ja on jo nähty – demokratiakehityksessä. Ehkä populismikin on kuitenkin nähnyt jo parhaat etenemisen vuotensa. Ainakin se on toivottavaa, sillä kolmekymmentäluvun kaltainen tilanne nationalistisine ilmiöineen on tulenarka vaihtoehto.

Esimerkiksi Euroopassa – mutta myös Yhdysvalloissa - populismin suosio on hyvin pitkälle maahanmuuton aiheuttamien ongelmien "varassa". Ilman tätä populististen voimien eteneminen näyttää heiveröiseltä.

Uskoisin kuitenkin, että tähänastinen kehitys, jossa tuotanto siirtyy yhä halvemman työvoiman alueelle on tulossa tiensä päähän. Myös kehittyvissä maissa ollaan persoja jatkuvasti nouseville palkoille ja valmistuksen siirtymisiä joidenkin soveliaimpien tuotteiden osalta on jo tapahtunut takaisin kehittyneisiin länsimaihin. Tämä voisi luvata 5-10 vuoden tähtäimellä kilpailukyvyn etujen tasaantumista. Lopulta tehokkuuden ja työn tuottavuuden lisääminen länsimaissa Kaukoidän perukoiden tahtia nopeammin saattaa pysäyttää nykykehityksen. Itse asiassa Japani ja Etelä-Korea ovat esimerkkejä siitä, kuinka ne ovat menettäneet suurimman kilpailuetunsa, Japani jo 1990-luvulla ja Etelä-Korea aivan viime vuosina.

Tuntuu melko vulgääriltä sanoa, että elämme murroksen aikaa – aina eletään jotain murrosta - mutta erästä ilmiötä olen jaksanut harmitella: yleissivistys hyvin laaja-alaisesti käsitettynä on polarisoitumassa. Jotkut hallitsevat ympäristön tapahtumat verrattomasti suurta enemmistöä nopeammin ja paremmin, ja ero kasvaa. Tällä on suorat demokratiavaikutukset, sillä taikausko, salaliittoteoriat, järjettömät uskomukset ja ”faktojen jälkeinen aika” voittavat alaa eräänlaisena vastavoimana jatkuvasti etenevälle tieteellistymiselle.

Yleissivistyksen hapertuminen on pois ”työväenluokalta” ja juuri työväen sivistystahto 1920- ja 1930-luvulla, 1960-luvusta puhumattakaan, oli tae sille, että yhteinen kakku jakautui vähitellen tasaisemmin. Nykyinen polarisoituminen lupaa huonoa selviytymisellemme.

Tarvitaan moderneja panostuksia perusopintoihin ja moniammatillisiin tutkintoihin. Samalla koulutukseen ja tutkimuksen kohdistuneet leikkaukset tulee perua. Löytyykö sivistystahtoa?

Yhdistän siis hyvän yleissivistyksen ja pieni- ja keskituloisuuden – siis oman aseman ”tiedostamisen” – ”uuden” työväen voiman kasvuun. Säästöjen korostaminen kansalaisiin kohdistuvan koulutuksellisen panostamisen sijasta on modernille vasemmistolle myrkkyä.

Pressiklubissa kuultua

Pressiklubissa oli 30.9.2016 mielenkiintoinen keskustelu erityisesti Yhdysvaltain presidentinvaalien tiimoilta. Ohjelmassa esitettiin joitakin teesejä, joihin haettiin osallistujilta eli Saska Saarikoskelta, Risto E.J. Penttilältä ja Johanna Korhoselta vastauksia. Kaikki olivat nopeasti ja oivaltavasti reagoivia keskustelijoita. Suurimpaan osaan heidän kannoistaan oli osin tai kokonaan helppo yhtyä. Tässä blogikirjoituksessa esitetyt teesit kuvaavat aiheita, joita puheenjohtaja Ruben Stiller otti esille, tai jotka nousivat keskustelussa puheenaiheiksi. Kommentit ovat omia huomautuksiani.

1.teesi

Some edustaa uutta mielipiteen vapauden/ilmaisun sukupolvea, joka on verrattavissa kirjapainon keksimiseen tai uskonpuhdistukseen. Haluttiin siis sanoa, että somella on uusi asiantuntijamielipiteen käyttöarvo, mutta sitä aliarvioidaan ja sitä vastustetaan ns. asiantuntijapiireissä, kuten aikanaan uskonpuhdistusta silloisten auktoriteetien taholta, kunnes vastustajat jäävät tappiolle. Somella on myös nykyaikaisessa vaalityössä merkittävä asema.

Kommentti:

Some edustaa koko kansan näkemystä melkein mistä tahansa asiasta ja tämä resurssi on arvokas asiantuntijamielipiteen jatke, johon pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Mutta somessa mielipiteet myös polarisoituvat (paljon arvokkaita mielipiteitä, paljon turhia mielenilmaisuja) ja suuri osa kannanotoista on pelkkiä epä-älyllisiä roiskaisuja: vastustetaan jotakin vastustamisen vuoksi.

2. teesi

Trumpin kannattajat ovat sivistymättömiä ihmisiä. Vastaväite keskustelussa kuului, että eivät ole. Sen sijaan he ovat suurelta osin alhaisen koulutuksen omaavia vihaisia ihmisiä, joilla on syy vihaisuuteensa. Saarikosken mukaan politiikan rooli on laskussa (ihmiset ovat kyllästyneet politikoimiseen), mutta juuri Trump on saanut politiikan kiinnostavuuden nousuun. Trump on pitkiin aikoihin ensimmäinen täysin populistinen vakavasti otettava presidenttiehdokas Yhdysvalloissa.

Kommentti:

Tarkemmin sanottuna Trump on saanut vähän koulutettujen aktiivisuuden nousuun, mutta tämä realisoituu vasta, kun he myös äänestävät. Vähän koulutetut äänestävät yleensä laiskasti. On eri asia ovatko he koko kansakunnan kannalta oikealla asialla eli johtavatko heidän mielipiteensä toteutettuna järkeviin ratkaisuihin.

3. teesi

”Trump löysi unohdetun kansan”. ”Trumpilla on uusi tapa tehdä politiikkaa”. Kysymys on vihapolitiikasta. Jos Trump voittaa, Suomi seuraa häntä populismissa.

Kommentti:

Epäilemättä Trump on vastannut huutoon eri tavalla kuin aiemmat presidenttiehdokkaat. Trumpin kannattajat ovat ainoastaan antaneet suullisen lupauksen kannatuksesta. Se pitää vielä realisoida.

Trumpilla on uusi tapa tehdä politiikkaa. Kyllä, pitää paikkansa. Mutta tehdäänkö vihapolitiikan avulla läpimurto, on täysin testaamatta.

Lisäksi: ainakin Suomen kokemus on, että populismin kannatus on romahtanut, kun hallitusvastuuta on tarjottu. Skandinaviassa ollaan edellä populismin soveltamisessa käytäntöön (meillä ei siis välttämättä ”seurata” Trumpia, jos hän voittaa). Suomessa on meneillään jo populismin toinen sukupolvi, Tanskassa peräti kolmas sukupolvi. Teoriassa on mahdollista sekin että sama puolue – perussuomalaiset – nousevat uuteen minijytkyyn, kuten vennamolaisten osalta tapahtui.

4. teesi

Clintonia ei kannateta, koska hän on epämiellyttävä ihminen, äärimmäisen kunnianhimoinen ja liian vanha ja uupunut.

Kommentti:

Pääsyyt, miksi Clintonia ei kannateta ovat: 1) hän nainen, ja 2) hän on pätevä. Kun Clinton oli ulkoministerinä hän sai gallupeissa kaikista ministereistä korkeimmat kannatuspisteet – yli puoluerajojen. Ulkopolitiikka on presidentin ykköstehtävä. Hän on kieltämättä kunnianhimoinen, mutta siksi hän on presidenttiehdokkaana. Hänen ”epämiellyttävyytensä” johtuu paljolti siitä, että hän ei vastaa patriarkaalisen yhteiskunnan naiskuvaa.

Miksi Clintonista esitetään jatkuvasti julkisuudessa arvio ikään kuin Trumpin (propagandan) näkökulmasta?

5. teesi

Jos Trump valitaan presidentiksi, on hän ulkomaansuhteiden kannalta iso riski. Hän on useaan otteeseen kohdistanut syytöksiä ulkovaltoja kohtaan, mitä aiemmat presidenttiehdokkaat eivät ole tehneet. Trump ei edistä monenkeskisiä neuvotteluja, vaan periaate on ”America First”, joka on huono uutinen esimerkiksi Suomen kaupalle ja turvallisuuspolitiikalle.

Kommentti:

Pitää pääosin paikkansa. Puhuminen valtionpäämiehille on eri asia kuin puhua kannattajille vähän väliä mielipidettään vaihtaen.

6. teesi

Meneillään on valistuksen loppumisprosessi (ihmisten sivistystaso ei näytä enää paranevan). Olemmeko siirtyneet faktojen jälkeiseen maailmaan? Tosiasioista tehdään jopa pilkkaa. Jokainen iso globaali murros taannuttaa ihmisiä. Niin nykyinenkin.

Kommentti:

Aivan liian ennenaikaisia ja maailmoja syleileviä johtopäätöksiä. Teesi osoittaa lähinnä, kuinka yliarvioimme oman aikamme merkitystä historian saatossa. On kuitenkin havaittavissa, kuinka faktat ovat menettäneet merkitystään ja muovaillaan omaksi eduksi. On syytä olla huolissaan yleissivistyksen vähenevästä merkityksestä. Monissa länsimaissa nyt työmarkkinoille tuleva sukupolvi on heikommin koulutettu kuin edellinen. Hyvä sivistyksen taso on demokratian toteutumisen edellytys.

7. teesi

Yhdysvaltain presidentinvaalikampanja on paljastanut kaksi lähestymistapaa rehellisyyteen 1) faktarehellisyyden ja 2) ”puhun niin kuin tunnen” -rehellisyyden.

Kommentti:

Kun kysytään minulta, kysytään väärältä henkilöltä. Mielestäni on vain faktarehellisyyttä. Omien tuntemusten esitteleminen faktoina on lähinnä subjektiivisen mielipiteen esille tuontia. Ovatko autenttisuus (aitous; sanon niin kuin tunnen) ja faktarehellisyys yhteismitalliset?

8.teesi

Lopputulema on massojen kapina.

Kommentti:

Joka tapauksessa poliittisen ja taloudellisen eliitin on löydettävä uusia lähestymistapoja tavallisten ihmisten elämänolosuhteisiin. Kun kapitalisti havaitsee, että bisneksen teon lait muuttuvat, hän on valmis tarkistamaan kantaansa rahvaaseen. Trumpin kaltaiset ihmiset menestyvät, kun eliitti ylenkatsoo tavallisia ihmisiä. Trumpille he ovat kuitenkin viime kädessä vain vaalikarjaa, hyväksikäytön lähde.

9. teesi

Yhteiskunnallinen tilanne johtuu Yhdysvalloissa finanssikriisin jälkiseuraamuksista (regulaation epäonnistumisesta).

Kommentti:

Nykyinen tilanne johtuu kymmeniä vuosia jatkuneesta uusliberalistisesta tuloerojen kasvattamisprojektista. Ihmiset ovat vihaisia ja turhautuneita Yhdysvalloissa palkkojen alenemiskierteen takia. Republikaanisten arvojen (koti, uskonto ja isänmaa) korostaminen ei riitä, jos lompakko ohenee inflaatiotarkistettuna kymmenien vuosien ajan.

10. teesi

Trumpin menestystä selittää hänen autoritäärinen persoonansa ja kuri ja järjestys -ideologia. Osa ihmisistä odottaa, että tulisi joku, joka sanoo, miten asiat tehdään.

Kommmentti:

Kyllä. Trump ratsastaa muodikkaan autoritäärisen ajattelun huipulla. Illiberaalit ihanteet ovat voimistuneet kaikkialla lännessä, eivät vain Yhdysvalloissa. Ihmiset haluavat alistua auktoriteetille, mutta eivät huomioi läheskään kaikkia seuraamuksia. Olen optimisti: kaiken kaikkiaan kysymys lienee välivaiheesta länsimaisten yhteiskuntien kehityksessä.

Juhani Suomi: mitä tapahtuikaan YYA-sopimuksen jälkeen?

Juhani Suomelta on ilmestynyt uusi teos, jossa hän palaa YYA-sopimukseen. Tällä kertaa kysymys on tuon sopimuksen koko historiasta: ”Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus”(Tammi, 2016). Kirja käsittelee aihetta perinpohjaisesti noin 650 sivulla (ja liitteet päälle).

Taisi olla Juha Sipilä, joka taannoin sanoi, ettei ulkopolitiikka ole mitään rakettitiedettä. En tiedä olivatko Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ja YYA-sopimus Kekkosen ja Koiviston aikaan rakettitiedettä, mutta ainakin ne Juhani Suomen kertomana olivat pikkutarkkaa sanamuotojen syynäämistä, jossa Venäjä liturgisiin muotoiluihin takertuen yritti hallita suhteita ja Suomi vastaavasti omilla sanamuodoillaan suojeli asemaansa.

Juhani Suomi ottaa eräänlaisen saivartelevan tuomarin roolin ja tuomitsee ja päästää ajan toimijat sen mukaan kuin hän alan auktoriteettina arvioi.

Keskityn tässä vain pieneen osaan teoksesta. Minua on nimittäin kiinnostanut Juhani Suomen kanta YYA-sopimuksen jälkeiseen aikaan. Yhdessä Paavo Väyrysen kanssa hän on ollut jyrkimpiä Suomen lännettymisen historian kriitikoita. Ja vastaavasti hänestä on muodostunut kuva Suomen ja Neuvostoliiton YYA-suhteiden eräänlaisena symbolina. Vastustajat leimaavat hänet suomettuneista suomettuneimmaksi.

Olen lukenut Suomen teoksia kursorisesti, olenpa jonkun teoksen jättänyt keskenkin hänen asenteellisuutensa takia. Erityisesti Mauno Koivisto on joutunut hänen painamakseen syistä, joita en pidä perusteltuina. Uudessakin kirjassa suhtautuminen Koivistoon on nuivaa.

Taisi olla Erkki Tuomioja, joka sanoi, että Suomen tutkimustyyli on perinpohjainen (mitä se todellakin on), mutta lukija saattaa vetää kirjoissa esitetyistä faktoista täysin erilaiset johtopäätökset kuin Suomi itse.

Juhani Suomen suuri sankari on Urho Kekkonen. Hän ei jätä käyttämättä mitään tilaisuutta, jossa hän saa korottaa Kekkosta ja painaa alas muita Kekkoseen verrattavia Paasikiveä lukuun ottamatta.

Suomen Venäjä-analyysi on seikkaperäinen, samoin kuin erittely Suomen ja Venäjän suhteista YYA-sopimuksen päättymisen jälkeen. Tietty tendenssimäisyys häiritsee, mutta kaiken kaikkiaan Suomi on tärkeä Nato-intoilijoiden vastavoima. Uuden kirjansa Reflektointia-osuudessa hän kritisoi odotetusti Suomen EU:hun liittymisen päätösmekanismia kiinnittäen huomiota Mauno Koiviston esille tuomiin turvallisuuspoliittisiin aspekteihin.

Suomen johtopäätös EU:hun liittymisen perusteista on suorasukainen: ”EU hoitaisi vastedes Suomen idänsuhteet”. Ongelmaksi muodostui, että EU:lla ei ollut hyviä suhteita Venäjään (”suhteet ovat olleet joko huonot tai vielä huonommat”), ja sijaiskärsijäksi jäi pahiten Suomi.

EU:n ja Naton suurin piirtein samaa tahtia tapahtunut laajeneminen itään huolestutti Venäjää samoin kuin EU:n väheksyvä suhtautuminen idän hauraaseen jättiläiseen. Ongelmaksi Venäjällä koettiin nimenomaan Puolan, Tsekin tasavallan ja Unkarin täydellinen turvallisuuspoliittinen riippuvuus Yhdysvaltain tuesta.

Juhani Suomi kommentoi happamasti Suomen lähentymistä Natoon: Hornet-hankinnat, rauhanturvajoukkoihin osallistuminen, kumppanuussopimus…… ”Suomi oli Naton porstuassa ja valmistautui koputtamaan ovelle”.

Venäjästä ei ollut vastusta heikkouden kautenaan Natolle. Vasta vuonna 2007 Münchenissä Putin hyökkäsi ankarasti USA:n yksinapaista maailmanvaltaa vastaan ja ilmoitti Venäjän vähättelyn loppuvan tähän. Putin hyökkäsi ankarin sanoin USA:n Tsekkiin ja Puolaan suunniteltuja ohjuspuolustusjärjestelmiä ja tutka-asemia vastaan.

Venäjä tulkitsi EU:n leviämisen sen rajoille etupiiripolitiikan harjoittamiseksi. Värivallankumoukset Ukrainassa ja Georgiassa herättivät lopullisesti Venäjän. Jos EU:lla oli etupiiri, halusi myös Venäjä sellaisen. Nopeassa tahdissa Ukraina ja Georgia ilmoittivat halukkuutensa Natoon. Venäjän vastareaktio pysäytti prosessin. Monin eri selityksin varustettu Georgian sota oli erään vaiheen alku, pian sitä seurasivat Ukrainan jo tutuksi tulleet vaiheet Krimin miehityksineen.

Venäjä puuttui kovalla otteella Ukrainan ja EU:n suunniteltuun yhteistyösopimukseen. Tässä vaiheessa etupiiripolitiikan paluu oli selviö kauppapakotteineen.

Vallitsee syvä erimielisyys siitä, mikä taho on suurin syyllinen Ukrainan tapahtumiin. EU, Suomi mukaan lukien, sälyttää vastuun yksinomaan Venäjän vastuulle. Lännessäkin on kuitenkin asiantuntijoita, jotka näkevät varsinkin USA:n vastuun suurena. Juhani Suomi ymmärtää selvästi Venäjän intressejä. Myös itse olen sitä mieltä, että USA:n vastuuta ei saisi aliarvioida.

Sitten tullaan Juhani Suomen ehkä tendenssimäisimpään väittämään, kun hän kohottaa Suomen Ukrainan tasolle Venäjän turvallisuusintresseissä. Samalla saa kyytiä ”YYA-Suomeen kohdistunut jatkuva vähättely”. Suomi korottaa Suomen vaikutusmahdollisuudet kansainväliseen politiikkaan historiansa vaikutusvaltaisimmiksi juuri YYA-kaudella.

Suomi arvostelee ankarasti Suomen median Venäjä tuntemuksen puutetta ja sen yksisilmäisyyttä (kallellaan oloa länteen päin): ”Sen uutisraportointi, analyysiyritykset ja mielipidekirjoittelu ovat Nato-ideologian läpikyllästämiä”. Suomen into samaistua EU:n kaikkiin ytimiin saa jyrkän tuomion Suomelta.

Yhdyn Suomen väitteeseen siltä osin, että Suomen kansallinen liikkumavara on viime vuosien tapahtumien seurauksena itse asiassa kaventunut. Ennen lupa rauhaa tukeviin aloitteisiin jouduttiin pyytämään idästä, nyt lännestä.

Myös pakotteet saavat Suomen tuomion, koska ne ovat siirtäneet suurvaltain konfliktin ”täysimääräisesti Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin”.

Suurin synti on kuitenkin Nato-yhteistyön kokoaikainen laajeneminen. Erityisesti isäntämaasopimuksen solmiminen varmisti täydellisen länteen sitoutumisen. Tässä yhteydessä Suomi viittaa Boris Jartsevin sanoihin vuonna 1938: ”Puna-armeija ei jää odottamaan saksalaisten saapumista Rajajoelle, vaan kiiruhtaa heitä vastaan niin pitkälle Suomeen kuin mahdollista, jolloin taistelut tapahtuvat Suomen maaperällä”. Erona on nyt se, että kohteet voidaan maalittaa jo etukäteen ja tuhota ohjuksin. Juhani Suomi nimeää Suomen ja Venäjän suhteet kulissisuhteiksi, ne ovat pinnallisesti korrektit, mutta enää muodolliset….. Julkisuudessa suorastaan kilpaillaan, kuka osaa irvailla naapurille räikeimmin.

Mikä olisi vaihtoehto nykyisille suhteille?

Suomi määrittää sen näin: ”Paasikiviläisellä realismilla kivetty polku”. Juhani Suomelle puolueettomuus ja sitä tukeva kansallinen puolustus ovat ehdottoman pyhiä asioita. Samaa mieltä retoriikassa tuntuvat olevan sekä Putin että Lavrov.

::::::::::::::::::::::::

Kirjassaan Suomi kuvaa koko 1930-lukua Neuvostoliiton tendenssimäisenä pyrkimyksenä kohti YYA-tyyppistä suhteiden järjestelyä. Suomen tuolloiset johtavat poliitikot eivät olleet kypsiä tällaiseen sopimukseen. Kolmen käydyn sodan jälkeen tähän ratkaisuun oltiin puolin ja toisin valmiit.

Käsitän niin, että Juhani Suomen ajatuksissa YYA tarjosi hyväksyttävän vaihtoehdon Suomen ja Venäjän suhteiden hoidolle maailmansodan jälkeen. Yli 40 vuoden ajan YYA-sopimuksen kanssa pystyttiin elämään. Muutos tapahtui 1990-luvun vaihteessa. Mihinkään lähellekään YYA-sopimusta ei olla valmiita menemään tämän hetkisessä poliittisessa ilmapiirissä. Päinvastoin siitä ollaan loitonnuttu toiseen ääripäähän, sopimuksiin lännen kanssa.

Haasteeksi jää – naapurin kannalta - Venäjän luoteisrajan turvallisuuden varmistaminen. Tässä historiallisessa tilanteessa olemme osin ajautuneet vastakkaisille puolille, jonka Juhani Suomi näkee murheellisena lopputulemana viimeisten 25 vuoden ajanjaksolla. Itse säilyttäisin puolueettomuuden (liittoutumattomuuden) perusrungon ja rakentaisin pitkällä aika välillä Venäjän turvallisuusminimin vaatiman ratkaisun – tietenkin ilman YYA:ta. Oma itsenäinen puolustus on kaikkien ratkaisumallien perusta. Se sisältää tietenkin riskin niin kuin kaikki muutkin vaihtoehdot, mutta olisin valmis ottamaan sen.

Tietty tendenssi pois lukien allekirjoitan monet Juhani Suomen arviot suhteiden kehittymisestä itään ja länteen. Median yksipuolisille lännettymisnäkemyksille tarvitaan analyyttistä vastavoimaa, vaikka ajoittain sorruttaisiinkin suomimaisiin ylilyönteihin.