Keijo Korhonen ajattelee toisin

Keijo Korhonen (s. 1934) on monessakin mielessä eriskummallinen hahmo suomalaisessa politiikassa ja lähihistoriassa. Korhonen oli se, jolle Kekkonen sanoi: venäläiset eivät pidä sinusta. Korhonen oli se, jonka rinnuksia humalapäinen Vladimir Stepanov tökki Presidentinlinnan vastaanotolla 6.12.1978 halutessaan protestoida TV-sarjan "Sodan ja rauhan miehet" muodostamaa historiankuvaa. Olkoon nämä esimerkkejä siitä, että Korhonen yritti vetää itsenäistä linjaa suhteessa oikeastaan kaikkiin osapuoliin – Kekkonen mukaan lukien.

Myöhemmin Korhosen ”itsenäisen Suomen linja” sai suorastaan betoniin valetun luonteen, kun hän - vain Korhoselle ominaisella tinkimättömällä ehdottomuudella - vastusti EU:hun menoa. Korhoselta hävisi kannatus Suomessa vähitellen. Tänään hän voi monen mielestä olla oikeassa olemisen perikuva.

Muistan nähneeni kuvan, jossa Korhonen ratsain katselee hymyillen maailmaa jossain Arizonassa (jonne hän siirtyi professoriksi, kun sillat Suomessa ja Suomeen paloivat). Siinä hän oli, yksinäisen tähden ratsastaja, ehkäpä rauhan ja tasapainon löytäneenä! Tai sitten hän oli kuin TV-sarjafilmi Bonanzan nelikkö - tunnusmelodian soidessa taustalla - karauttamassa kohti Ponderosaa, tilaa ympäröivän kartan leimahtaessa liekkeihin.

Hän on kirjoittanut tuoreeseen Kanava-lehteen (numero 8/2019) artikkelin tai oikeastaan esseen ”Lännen surullinen poikapuoli”. Siinä hän väittää muun muassa, että Suomen olisi pitänyt julistautua pysyvästi puolueettomaksi ja kieltäytyä Venäjää vastaan suunnatuista pakotteista. Korhonen - tavoilleen uskollisena - sivaltelee esseessä älykkäästi, kuten vanhaan hyvään aikaan. Kysymys ei ole siitä olenko samaa mieltä hänen kanssaan vaan siitä, että riemuitsen, kun kaikki jo totutuksi luultu sortuu Korhosen käsittelyssä.

Hän voisi olla vihollisen trolli, mutta on aivan liian itsenäinen suostuakseen kenenkään pompoteltavaksi. Silti hän voinee pohtia, minkä poliittisen tahon käsikassaraksi hänet – luvatta – saatetaan ottaa.

Korhonen hakee vauhtia Puškinista ja Dostojevskista saakka viitatessaan venäläisten käsitykseen suomalaisista ”valtiota muodostamattomana kansakuntana”. EU-Suomi ja melkein Nato-jäsenyys todistavat käsityksen Korhosen mielestä oikeaksi.

Korhonen muotoilee Suomen historiaa Pietarin perustamisesta käsin. Sen jälkeen kaikki oli peruuttamattomasti siten, kuin Stalin sen puki sanoiksi Paasikivelle: ”Maantieteelle emme mahda mitään – emme me, ettekä te”. Viesti on selvä: oleellista on, että Suomea ei käytetä Venäjän ydinalueita vastaan tapahtuvan hyökkäyksen tukialueena. Tästä johdettu ajattelu on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuri linja.

Euroopan unioni ja Nato ovat geopoliittisesti Korhoselle täysin toissijaisia Venäjään verrattuna. Meidän on tultava toimeen Venäjän kanssa ”viiteryhmämme Pohjoismaiden korvaamattomana osana”, toteaa Korhonen. Pohjoismainen yhteys on jotain aivan muuta kun Baltia. Emme kuulu missään tapauksessa Baltiaan, johon joskus on haettu kiinteää yhteyttä. Balttilaisuus merkitsee Korhoselle röyhistelyä tai toivotonta uhmailua lännen ”kuvitteelliseen” apuun luottaen.

Pohjoismaisuuskin väistyy kaikkien tärkeimmän asian tieltä, nimittäin turvallisuuspolitiikassa voimme luottaa vain itseemme. Kuvitelmat avun saannista ovat täynnä lunastamattomia lupauksia. Tämän osoittaa historia. Jotta muut auttaisivat, niiden pitäisi saada siitä jotain etua. Ne eivät sitä saa, joten riski kasvaa liian suureksi.

Korhonen asettaa vastakkain arvopohjaisen ja reaalipoliittisen ulkopolitiikan, liputtaen vahvasti pelkästään reaalipolitiikan puolesta. Viime kädessä omat turvallisuuspoliittiset edut ratkaisevat. Korhonen toteaa kyynisesti, että sopimuspohjaisella järjestelmällä, ml. toisten auttamisella, ei ole valtiolle tiukan paikan tullen ”minkäänlaista roolia”.

Natosta hän sanoo, että se on papereille ja esikunnille rakennettu liittokunta ilman sotavoimia. Liittokunnan jäsenet itse päättävät, missä ovat mukana ja missä eivät. Suomen kansa gallupien välityksellä antaa puollon Korhosen ajattelulle: puolesta tai vastaan kantansa esittäneistä vajaa kolme neljäsosaa asettuu Natoon liittymistä vastaan ja vain reilu yksi neljäsosa kannattaa liittymistä. Hän ymmärtää kansalaisten tuntoja huomattavasti paremmin kuin eliitin kantoja.

Keijo Korhonen antaa ymmärtää, että oma apu on paras apu, lujuuden ja oman viisauden yhdistelmä auttoivat selviämään sodassa. Hän viittaa siihen tosiasiaan , että toisessa maailmansodassa Suomi oli ainoa maa Britannian ja Neuvostoliiton ohella, jota ei ”vapautettu”, so. miehitetty.

Hän toteaa, että kolmen viime vuosisadan aikana Venäjä on ollut sodassa seitsemän kertaa Ruotsi-Suomen tai Suomen kanssa. Missään näistä sodista Venäjä ei ole hyökännyt Suomeen Suomen itsensä takia, vaan osana Eurooppa-politiikkaansa. Stalinin toiminnalle sinänsä Korhoselta ei liikene ymmärrystä: ”vainohullu”.

Tultuaan nykypäivään Korhonen kysyy, mitä syitä Putinilla olisi hyökätä Suomeen, eikä löydä yhtäkään. Suomella ei ole sitäkään ongelmaa, joka on monilla muilla eli isoa venäläisperäistä vähemmistöä. Baltian mailla on aivan eri tilanne.

Professori ihmettelee, miksi Suomi liittyi ”tarpeettomasti” EU:n Venäjän vastaisiin pakotteisin ja miksi Suomi antaa Natolle oikeuden maa-, ilma ja vesialueensa käyttöön sotaharjoituksia varten. Korhonen pelkistää melkoisesti todetessaan syyn olevan vanhassa ryssävihassa, vaikka toisaalta historian kokemusten perusteella ymmärtääkin Venäjän-pelon perusteita.

Baltian maat eivät tunnista sitä välinearvoa, joka niillä ainoastaan on lännen puolustuksessa. Ne ovat ”suojavalleja”, eteenvedettyjä suoja-alueita, joiden jatkoksi Nato haluasi pohjoiselle siivelle Suomen. Sanomattakin on selvää, että Korhonen vastustaa jyrkästi Suomen liittämistä rakenteeseen. USA haluaisi liittää Suomen ”kuolemanteollisuuden markkina-alueeseen” hävittäjähankintoineen, kuten Korhonen asian ilmaisee.

Suomesta on Korhosen mielestä jo nyt tehty Venäjän vihollisen tukialue, kun Venäjä vaatii juuri päinvastaista, eli että Suomea ei käytetä naapuriin tapahtuvan hyökkäyksen tukialueena.

Hän toteaa maan valtaamisen olevan kallista ja hidasta puuhaa nykyaikana. Venäjällä on sodan syttyessä paremmat keinot: se pystyy ohjusiskuilla eliminoimaan lähialueilta kohdistuvat uhkat.

Korhonen puhuu Venäjän erikoislaadusta: sillä on oma tapansa edetä kohti tulevaisuutta. Se pysyy Venäjänä eikä lähde kopioimaan länttä.

Korhonen myöntää, että kylmän sodan aikana Neuvostoliiton painostus oli kova. Hän kehaisee, että ”kävimme vuosikymmeniä näkymätöntä talvisotaa diplomatian juoksuhaudoissa”. Nyt Korhonen pitää tilannetta Suomen kannalta paljon parempana kuin silloin. Hän jopa väittää, että Suomella ei ole ollut tuhanteen vuoteen parempia selviytymismahdollisuuksia kuin nyt. Venäjä on suurempi mahdollisuus kuin uhka, näin nimenomaan taloudellisten yhteistyömahdollisuuksien näkökulmasta.

Korhonen pitää suurena tyhmyytenä, että Suomi liittyi kauppasaartoon Venäjää vastaan – se on ”melkein verrattavissa syyskuun 2014 pelottavaan yhteistoimintasopimukseen Naton kanssa”.

Sitten tullaan Korhosen avainvaatimukseen: ”Suomen olisi heti Neuvostoliiton hajotessa ja YYA-sopimuksen rauetessa pitänyt , eduskunnan, hallituksen ja presidentin yhteisin toimin, julistautua pysyvästi puolueettomaksi ……. ja ilmoittaa Suomen sitoutuvan olemaan koskaan liittymättä uutta Venäjää vastaan mahdollisesti suunnattaviin ….. pakotteisiin”. Tämän jälkeen hän patistaa vahvan oman puolustuskyvyn ylläpitoon. Korhonen korostaa, että Suomen aseet on suunnattu ketä tahansa vihamielistä maahantunkeutujaa vastaan”.

Tämän kaiken jälkeen parasta, mitä voidaan odottaa uudelta Venäjältä on ”hyväntahtoinen välinpitämättömyys”. Suomi ei voi vahingoittaa Venäjää, vaikka yrittäisi, miksi siis ”sylkeä silmille?”

Koko nykyinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen suuntaus on siis Korhosen mielestä väärä. Selviämme yksin palaamalla Paasikiven, Kekkosen ja heidän edeltäjiensä politiikkaan. Riittävä puolustuskyky ja puolueettomuus ovat avainasioita.

:::::::::::::::::::

On mielenkiintoista todeta, että vaikka Korhosella itsellään on turhauttavia kokemuksia venäläisten antipatioista, hän näkee parhaana tapana mahdollisimman suuren sopuisuuden ylläpidon ja kaiken aggression välttämisen Venäjän kanssa. Hän ei halua edes omien kokemustensa kannustamana nostaa esille Venäjän taipumusta sekaantua Suomen asioihin kylmän sodan aikana erittäin kiusallisella tavalla ja osin vielä presidentin luvalla.

Korhonen sivuuttaa liian kevyesti esimerkiksi ne demokratian kaventamiset, jotka ns. suomettumisen aikakausi sai aikaan. Itse asiassa hän ei puhu niistä lainkaan. Mutta ilmeisesti ne ovat osa vähempiarvoista ”arvopolitiikkaa”, jonka kyyninen ”reaalipolitiikka” työntää syrjään.

Tai ehkä hän on vain halukas maksamaan tietyn hinnan, jotta vihollisuuksilta vältytään.

Korhonen voisi saada myötämielisyyttä ajatuksilleen, jos hän taktikoisi hieman antamalla periksi joistakin jyrkistä mielipiteistään. Hän loitontaa kannattajiaan itsestään silmiinpistävällä ehdottomuudellaan – mutta ehdoton asenne on hänen sisimmässään eikä hän näköjään voi sille mitään.

On selvää, etteivät Suomen päättäjät seuraa Korhosen ohjeita kuin valikoivilta osin - tuskin hän sitä odottaakaan. Korhosen mielessä on sankarillinen omaan itseensä ja omiin voimavaroihin luottaminen, joka pelastaa Suomen kaikissa tilanteissa.

Vuoden 1958 kriisi: yöpakkasten aikaan

Ministeri Paavo Rantanen on kirjoittanut jälleen uuden tietokirjan, tällä kertaa yhdestä Suomen historian kipupisteestä, vuoden 1958 ”yöpakkaskriisistä”. Teoksen nimi on selkeästi ”Yöpakkaset 1958. Hyppy suomettumiseen”. Rantanen (s. 1934) on toiminut työurallaan useissa merkittävissä ulkoasiainhallinnon tehtävissä, kuten suurlähettiläänä Washingtonissa.

Arvioin kirjan kahdesta lähtökohdasta. Ensinnäkin oli mukava kokemus lukea kirja, josta puuttuivat kekkoskauden selittelyt ja yleensäkin kekkoshistorian rasitteet. Rantanen kertoo asiat itsenäisesti niin kuin hän ne näkee. Varsinainen historioitsija Rantanen ei ole, ja se toki näkyy aiheen käsittelytavassa. Toisena syynä perehtyä kirjaan on Rantasen kokemus ulkoasiainhallinnossa, jolloin näkemyksiin tulee kokemusperäinen ote. Rantanen toimi yöpakkaskriisin aikaan ulkoasiainministeriön Neuvostoliiton-kauppaa hoitavassa jaostossa. Hän on siis joiltakin osin aikalaistodistaja!

Voisi sanoa, että historian kuvaa yöpakkasista on hallinnut juhanisuomimainen näkemys kriisistä Kekkosen kiirastulena. Vielä ollessani nuori historiasta kiinnostunut kuusikymmentälukulainen omaksuin kannan, jossa Kekkonen oli historian ”oikealla puolella” ja silloisen hallituksen jäsenet ”väärällä puolella”. Rantanen toteaa suoraan ja selkeästi, että ”se ei ole mielestäni oikea totuus…. tapahtumasarjasta”. Allekirjoitan tämän. Mikään intohimoinen Kekkosen vastustaja Rantanen ei ole, vaan antaa tälle myös tunnustusta valtionpäämiehen työstä.

Rantanen ei ole tyytyväinen historioitsijoiden tapaan käsitellä yöpakkasia. Hän yhdistää omassa teoksessaan kirjallisuuslähteet ja kokemusperäisen historianäkemyksen yhteenvedoksi tapahtumista. Alkuperäisiä lähteitä hän käyttää vain vähäisiltä osin. Tavoitteena on luoda synteesi tapahtumista pääosin kirjallisuuslähteiden, sanomalehtien ja pieneltä osin haastattelujen perusteella. Hän toteaa vaatimattomasti, että toivottavasti nuoremmat laativat kokonaisvaltaisen kuvan tapahtumista: ”tehkää kunnollinen tilinpäätös yöpakkasista”. Se on ollut tähän saakka vaikeaa, koska tapahtumiin osallistuneiden käsitykset eroavat jyrkästi toisistaan.

Oleellinen käsite yöpakkasten yhteydessä on suomettuminen. Rajaan itse tiukkareunaisesti suomettumiskäsitteen sellaiseksi toiminnaksi, jossa kotimainen poliitikko (tai taho) ulkovaltoja hyväksikäyttäen toimii toisia kotimaisia poliitikkoja (tai tahoja) vastaan omaa etua ajaakseen. Tällainen toiminta on häikäilemätöntä opportunismia. Usein tähän lisätään teennäisenä selityksenä, että ”toimittiin ahtaassa raossa pakon edessä”. Tämä on liioittelua tai suorastaan väärä todistus tapahtumista, jolla saatiin alibi toiminnalle. Neuvostoliittoa en vapauta mistään vastuusta tapahtumakulkuihin: se sotkeutui alvariinsa etupiiriinsä laskemansa valtion sisäpolitiikkaan, vaikka väitti toista.

Voidaan sanoa, että yöpakkaskriisi tarjosi lähtölaukauksen sille kehitykselle, jossa Neuvostoliitto näki mahdollisuuden puuttua Suomen hallituksen ministerivalintoihin myös tulevaisuudessa. Tämä toistui yöpakkasten jälkeen monia kertoja, joten voidaan puhua suomalaiseen politiikkaan pesiytyneestä suomettumiskulttuurista. Puuttumisen käytännön toteuttamisen välineeksi Neuvostoliitto omaksui lapsellisen käytöstavan: ”olet kenkku, minä en leiki sinun kanssasi” (lentokentällä viileä vastaanotto Arvo Korsimolle, hotellihuone jääkylmä Lauri Sutelalle jne.). Tavaksi tuli vuosikymmenien kuluessa menettely, jossa Neuvostoliitto sitoi paheksuntansa noudatettuun politiikkaan (samojen) henkilöiden kautta, josta selvimpänä esimerkkinä oli Väinö Tanner ja ”tannerilaisuus”.

Yöpakkasissa oli kysymys siitä, että Neuvostoliitto ei hyväksynyt parlamentaarisen enemmistön varaan rakennettua hallitusta, jossa oli mukana henkilöitä (oikeistodemareita, oikeistolaisia), jotka Neuvostoliitto koki vastenmieliseksi hyväksyä.

:::::::::::::::::::

Mistä kaikki alkoi?

Vuoden 1956 presidentinvaalien jälkeen oli ollut useita heikkoja hallituksia, joten odotukset laajapohjaisen hallituksen saamiseksi olivat suuret. Puolueiden voimasuhteissa tapahtui suuria muutoksia 6.-7.7.1958 pidetyissä eduskuntavaaleissa. SKDL sai suurvoiton, seitsemän lisäpaikkaa nosti paikkojen määrän 50:een. Sdp kärsi kuuden paikan tappion saaden 48 paikkaa. Sdp:n ryhmästä irtosi 13 edustaja omaksi ryhmäkseen, skogilaisiksi (sosiaalidemokraattinen oppositio) mitätöiden harvinaisen sosialistienemmyyden, joka tuli paikoin 101-99. Maalaisliitto menetti viisi paikkaa saaden 48 paikkaa. Kokoomus vastaavasti voitti viisi lisäpaikkaa, saaden 29 kansanedustajaa. Muista puolueista kansanpuolue sai kahdeksan paikkaa (-5) ja RKP 14 paikkaa (0). Tulos ennakoi vaikeuksia hallitusneuvotteluihin monin tavoin ja niitä myös saatiin. Lopulta K.A. Fagerholm sai hallituksen muodostajan tehtävän 26.8.1958. Mukaan tulivat sdp (viisi ministeriä), maalaisliitto (viisi), kokoomus (kolme), sekä kansanpuolue ja RKP kumpikin yksi paikka.

Pahaenteisesti sdp:n ministeriryhmässä oli Neuvostoliiton kavahtama oikeistodemari Väinö Leskinen. Kokoomus ei päästänyt vastaavasti hallitukseen Tuure Junnilaa. Kun Johannes Virolainen, josta tuli ulkoministeri, ilmoitti sdp:lle, ettei Leskistä haluttasi hallitukseen, Väinö Tanner kuuluisasti murahti: ”Mitäs ne nuori mies puhutte? Nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta”. Niin muodostettiinkin, mutta hallitukselle ei annettu mahdollisuutta toimia, vaikka sillä oli takanaan eduskuntapuolueiden laaja enemmistö. Saatiin joka tapauksessa kaivattu laajapohjainen, demokratian pelisääntöjen mukainen enemmistöhallitus.

:::::::::::::::::

Aivan oikein Rantanen toteaa, että hallituksella oli myös kotimaisia vastustajia (kommunistit, presidentti). Kysymys oli parlamentaarisen käytännön testistä, jossa kaikkien – myös vähemmistöön jäävien – pitäisi hyväksyä vaalien tulokseen perustuva eduskunnan enemmistön varaan rakentuva hallitus. Se ei nyt käynyt. Kysymys oli pitkälti Neuvostoliiton tuesta Kekkoselle tulevia presidentinvaaleja (1962) varten. Suomeen ei saanut päästä syntymään kekkosvastaista demarien ja oikeiston koalitiota, ei vaikka sillä oli kansalaisten laaja tuki takanaan.

::::::::::::::::::

Marras-joulukuun vaihteessa 1958 Neuvostoliiton painostus lisääntyi ja johti lopulta ulkoministeri Virolaisen eroamiseen ja pian myös koko hallituksen eroon. Ulkomaiset lehdet arvostelivat tapahtunutta ja pitivät sitä Neuvostoliiton painostuksen syynä. Kotimaassa lehdistö jakautui hallituksen kaatumisen kannattajiin ja vastustajiin. Helsingin Sanomat arvosteli tapahtunutta ja totesi, ettei ”sisä- ja talouspolitiikan alueilta löytynyt aseita kaataa hallitusta”. Ulkopolitiikassa lehti ei nähnyt kaatuneen hallituksen linjassa mitään aiemmasta poikkeavaa.

Kekkonen toimi alkusyksystä 1958 taustalla, mutta aktivoitui syksyn edetessä. TV- ja radiopuheessaan joulukuussa hän moitti samana vuonna ilmestyneiden muistelmien ja tuoreiden lehtikirjoitusten sävyä. Hän viittasi puheessaan useaan kertaan Paasikiveen ja varoitti Neuvostoliitto-suhteiden vaurioitumisesta.

Sekä Kekkonen että KGB hoputtivat uuden hallituksen muodostamista. Kokoaminen osoittautui todella hankalaksi, sillä Kekkonen osaltaan hylkäsi useita vaihtoehtoja. Myös sosiaalidemokraattien jakautuminen kahtia leskisläisiksi enemmistödemareiksi ja vasemmistosiiven TPSL:ksi vaikeutti hallituksen muodostamista. TPSL käytti raskaimman kautta Neuvostoliiton painoarvoa hyväkseen vaatimalla täysin suhteetonta määrää ministeristöstä. Myös maalaisliitossa oli ristivetoa: osa puolueen johdosta ei ymmärtänyt tiettyjen poliitikkojen diskriminointia. Kekkosella oli myös monia antipatioiden kohteita. Erityisesti V.J. Sukselainen oli Kekkosen hampaissa. Sukselaisen synti oli se, että hän olisi halunnut laajapohjaisen hallituksen. Ja tietenkin Kekkonen koki hänet myös kilpailijakseen. Presidentin kantoja myötäilevä maalaisliiton sisälle muotoutunut K-linja alkoi hahmottua yöpakkasten aikaan ja jakoi maalaisliittoa.

Kuten tunnettua Vieno Sukselainen maalaisliiton puheenjohtajana menetti asemiaan tultaessa 1960-luvun alkuun. Hänet haluttiin kekkoslaisten toimesta keikauttaa pois vallankahvasta. Moskovan arkistojen kätköistä lyö silmille muistiinpano Brezneviltä 28.3.1964: ”Kekonen – pyytää / Kaatamaan Sukselaisen”. Siinä se on tarkasti neljä sanaa kirjoitusvirheineen! Viikkoa myöhemmin Pravda julkaisi jutun, jossa se ankarasti arvosteli Sukselaista osallistumisesta virolaisten emigranttien tilaisuuksiin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Sukselaisen lähtölaskenta oli alkanut. Klassinen esimerkki suomettumisesta!

Vasta tammikuun puolessa välissä 1959 uusi hallitus oli pystyssä. Se oli kaikesta huolimatta V.J. Sukselaisen muodostama vähemmistöhallitus, kun muunlaista hallitusta ei onnistuttu kokoamaan. Kekkonen valvoi, ettei ministereiksi tullut Neuvostoliiton silmissä epäilyttäviä hahmoja.

Yöpakkaset päättyivät ”virallisesti” Leningradissa 22.-23. tammikuuta 1959 Hrustsovin ja Kekkosen tavatessa. Yöpakkastaistelun hävinneet hakivat revanssia vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

::::::::::::::::::

Rantanen pitää Kimmo Rentolan näkemystä parhaana analyysina yöpakkaskriisistä Neuvostoliiton etujen näkökulmasta. Intressejä sillä oli neljä: 1) Ulkopoliittinen ja varsinkin Saksan tilanne (Suomen sitominen Neuvostoliittoon), 2) Kauppasuhteet länteen, jotka olivat epätoivottavasti vahvistuneet, 3) Ideologinen intressi Suomen kommunistien kautta ja 4) Neuvostovastainen toiminta Suomessa. Olisin hiukan eri mieltä erittelystä. Rentola kiertää kuin kissa kuumaa puuroa itse asiaa. Liittäisin luetteloon Neuvostoliiton intressin Kekkosen presidenttikausien jatkumosta.

Rantasen lainaama KGB-vaikuttaja Viktor Vladimirov lopulta sanoo ehkä suurimman totuuden, kun katsoi muistelmissaan, että Fagerholmin hallitus ”uhkasi muuttaa Suomen sisäpoliittista voima-asetelmaa”. Mitään todellista linjanmuutosta ei ollut tekeillä, oli vain normaalia poliittista taistelua. Juuri noihin aikoihin Neuvostoliiton pyrkimys vahtia intressejään Euroopassa yleensäkin oli vahvasti esillä.

Luottamus on tärkeä asia politiikassa, mutta sitä voidaan käyttää myös verukkeena. Juuri näin Neuvostoliitto menetteli vuonna 1958 vannoessaan luottamuksen nimiin - mutta vain toispuoleisesti: se oli Suomi, jonka piti työskennellä yksipuolisesti luottamuksen synnyttämiseksi Neuvostoliittoon. Kauppasuhteet ja jopa YYA-konsultointi olivat aseina ”luottamuksen” palautuskeinoissa.

Fagerholmin hallitus oli suosittu enemmistöhallitus. Se teki hallituksen kaatamisen erityisen vaikeaksi. Suomesta tuli yöpakkasissa yksi osa kylmän sodan rintamalinjaa, sen raja-alueella.

::::::::::::::::::

Mitkä olivat yöpakkasten seurausvaikutukset?

Rantanen lainaa Hannu Rautkalliota arvioidessaan kriisin vaikutuksia: ”Presidentti Kekkonen ja Neuvostoliiton kommunistinen puolue järjestelivät yhteisymmärryksessä tukipaketteja ja kriisejä, joiden tavoitteena oli lujittaa Kekkosen arvovaltaa Suomen johdossa ja sitä kautta Neuvostoliiton vaikutusvaltaa Suomessa”.

Suomessa käytännössä alistuttiin siihen, että hallituksella piti jatkossa olla sekä Kekkosen että Neuvostoliiton kannatus, eikä ainoastaan hallituksella vaan myös sen yksittäisillä ministereillä. Tämän saivat tuntea kovimman kautta 1960-luvulla muun muassa Olavi Lindblom ja Sylvi Siltanen, jotka olisivat päässeet ministereiksi, jos asia olisi ratkaistu parlamentaarisin periaattein. Kekkonen, NKP ja KGB pelasivat yhteen Kekkosen jatkokausien varmistamiseksi.

Neuvostoliitto hankki jalansijan Suomen sisäpolitiikkaan kaksivaiheisesti, ensi yöpakkasten kautta ja sitten vahvistukseksi YYA-konsultaatioiden kautta noottikriisissä vuonna 1961.

Eräänä kauaskantoisena yöpakkasten vaikutuksena voidaan pitää eräiden puolueiden joutumista paitsioon hallituskaavailuista. Sdp 1958-1966 ja kokoomus 1966-1987 joutuivat sivuun johtuen Kekkosen, Neuvostoliiton ja kilpailevien puolueiden antipatioista. Neuvostoliitto toki arvosteli Suomea moneen otteeseen aiemminkin sodan jälkeen, kovimmin ehkä Fagerholmin vähemmistöhallituksen (1948-1950) aikaan, mutta silloinkaan se ei tullut iholle vaatimuksineen.

Neuvostoliiton vaikutus loi pitkäikäisen (1958-1990-luvun alku) varjon Suomen sisäpolitiikan ylle. Tässä prosessissa yöpakkasilla oli katalysaattorin rooli.

::::::::::::::::::

Rantanen valaisee kirjassaan havainnollisesti sitä mutkikasta tilannetta, joka syntyi ensinnäkin toisen maailmansodan päättymisen jälkeen (kylmän sodan vastakkainasettelu) ja toiseksi vuoden 1956 presidentinvaalien jälkeen (Kekkosen voitto vaaleissa). Kysymys oli valtataistelusta toisaalta kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä ja toisaalta aseveliakselin (sos.dem. ja kokoomus) ja maalaisliiton välillä. Taistelut henkilöityivät, joka teki vastakkainasettelujen ratkaisemisen paljon vaikeammaksi, kuin jos vain asiat olisivat riidelleet.

Rantasen lähestymistapa on objektiivisuutta tavoitteleva, joskin aavistuksen verran asevelisuuntautunut. Kirjoittajan onnistunut loppuyhteenveto on seuraava: ”Yöpakkasten opetus on se, ettei vieraalle vallalle saa koskaan antaa mahdollisuutta vaikuttaa Suomen sisäisiin asioihin sillä tavalla kuin meille pitkän hallakauden aikana kävi”.

Mikä on oma viimeinen johtopäätökseni? Neuvostoliiton taholta ei ollut miehitysuhkaa yöpakkasten aikaan, mutta sen sijaan Suomen demokraattista järjestelmää uhattiin kaventaa ja siinä onnistuttiin. Demokraattista järjestelmää uhkasi vainoharhainen Neuvostoliitto, joka katsoi olevansa läntisten valtioiden piirittämä, ja jossa asetelmassa se pelkäsi Suomen irtautuvan omasta etupiiristään ja liittyvän osaksi lännen puolustus- ja hyökkäysjärjestelmää. Pysyväksi takuutahokseen, joka huolehtisi siitä, että Neuvostoliiton ja Suomen keskinäinen asetelma ei muuttuisi, se valitsi Kekkosen aina jatkosodasta saakka jatkuneen yhteydenpidon seurauksena. Asettamalla presidentti Kekkosen kukkulan harjalle eli sitoutumalla Kekkosen toistuviin presidenttikausiin – Kekkosen omasta tahdosta – se kavensi Suomen oikeutta ja mahdollisuutta valita hallituksensa ja presidenttinsä vapaasti.

Vahvojen demokratioiden määrä harvenee

Olen kirjoittanut useita kertoja tässä blogissa kehittyneiden maiden demokratiatilasta. Aihetta huolestumiseen on. Vaikka Suomi ei olekaan suurimpien huolien kohteena, on meilläkin nähtävissä tiettyä kansanvallan haavoittuvuuksia.

Kansainvälisen IDEA-järjestön The Global State of Democracy 2019 -raportissa luodataan maailman valtioiden demokratiatilaa perusteellisella tavalla. IDEAn raportteja on julkaistu säännöllisin välein, joten aikaulottuvuus on mukana seurannassa. Ilahduttavaa on, että demokraattisten maiden määrä IDEAn kriteereillä on itse asiassa kasvanut vuodesta 1980 (jolloin arvioitiin olevan 38 demokraattista valtiota) vuoteen 2018, jota vuotta viimeisin raportti koskee. Nyt demokraattisiksi luokiteltuja maita on 97 kappaletta. Miksi siis kantaa huolta? Yritän seuraavassa eritellä, mitä on tapahtunut.

IDEA käyttää seuraavia kriteerejä (viisi kappaletta) määrittäessään maiden sijoituksia demokratian määrässä ja laadussa: kansalaisten osallistuminen, puolueeton virkakoneisto, vallanpidon läpinäkyvyys ja kontrolli, perusoikeuksien toteutuminen ja edustuksellinen hallinto. Näiden kriteerien perusteella tarkempaan syyniin selviävät seuraavat Euroopan maat: Itävalta, Belgia, Kroatia, Kypros, Tsekki, Tanska, Viro, Suomi, Ranska, Saksa, Kreikka, Irlanti, Italia, Liettua, Alankomaat, Norja, Puola, Portugali, Romania, Slovakia, Slovenia, Espanja, Ruotsi, Sveitsi ja Iso-Britannia.

Kulmakarvat nousevat, kun katsotaan, mitä maita on kelpuutettu mukaan. Onneksi ryhmää arvioidaan tarkemmin. ”Finaaliin” pääsevät edellä olevasta listasta vain kattavasti demokratian toteuttamiseen sitoutuneet maat. Tässä tiukemmassa seulassa em. luettelosta putoavat pois odotetusti mm. Kroatia, Puola ja Romania (vain yhdessä viidestä arvioperusteesta korkein rankkaus). Sitten on maita, joiden osalta täyttyy neljä kriteeriä viidestä. Näitä ovat esimerkiksi Irlanti, Portugali ja Slovakia. Kaikissa viidessä vertailukohteessa korkean (high) arvosana saaneita maita on 20, joista 14 on Euroopasta. Kaikki kriteerit täyttävien maiden joukossa on myös Suomi. Nämä saavat mainearvion ”full democracy”.

Demokratiaindexin kärjessä ovat Norja (indeksipistemäärä 9,87), Islanti ja Ruotsi eikä kaukana ole Tanskakaan. Suomi jää Pohjoismaiden keskinäisessä vertailussa viimeiseksi (indeksipistemäärä 9,14), joskin sijoitus on 167 maan joukossa hieno, eli kahdeksas. Suomi jää kuudennesta sijasta vain 0,1 indeksipistettä. Yhdysvallat on sijalla 25, Ranska sijalla 29 ja Italia sijalla 33, joitakin mainitakseni. Suomen indeksipisteet mainituilla viidellä mittarilla ovat linjassa muiden kärkimaiden kanssa eikä suurempia eroja ole nähtävissä parhaisiin kilpailijoihin verrattaessa.

Oleellista tässä tuoreessa IDEA-rankingissa on, että edellisen mittaukseen verrattuna monien maiden sijoitus ja indeksipisteet ovat laskeneet. Juuri tähän olen kiinnittänyt huomiota kirjoituksissani. On edetty demokratia polulla pitkälle, mutta sitten on taannuttu. Liberaalin demokratian voittokulku on hiipunut tai katkennut.

Autoritaariset hallinnot ovat yleistyneet erityisesti Itä-Euroopassa, mutta ongelmia on myös monissa Länsi-Euroopan maissa. Nyt tullaan avainkysymykseen: meillä on Euroopassa paljon valtioita, joissa esimerkiksi hallitusten kokoaminen on suunnattoman vaikeaa. Samoin hallitukset ovat jääneet lyhytaikaiseksi. On maita, joissa hallituskriisi on lähes koko ajan päällä. Näitä valtioita ovat esimerkiksi Italia ja Espanja. Suomi selviää omien ongelmiensa kanssa tässä vertailussa kunnialla!

On valtioita, jotka selviävät demokratian teoreettisista perusvaateista suhteellisen moitteettomasti, mutta tarkemmassa tarkastelussa puutteet tulevat esille. Järjestelmä on ikään kuin muodollisesti kunnossa. Voidaan puhua enemmän tai vähemmän epävakaista tai puutteellisesti toimivista demokratioista. Tämä merkitsee, että periaatteessa demokratian pelisäännöt täyttyvät, mutta käytännössä hallitusten kelvollisen muodostamisen esteiksi on kasautunut suuria ongelmia.

On kysymys sitä, miten käy noille 14 eurooppalaiselle maalle, jotka täyttävät ”täyden demokratian” vaatimukset. Nehän toimivat esimerkkeinä muille maille ja toisaalta kohtaavat tiukimmat haasteet, koska kriteerit huipulla ovat kovat.

Näyttää siltä, että ”vajailla” demokratioilla on uskonpuute, jotta ne pääsisivät korkeimmalle tasolle. Rima on asetettu liian korkealle. Esimerkiksi Suomessa kansanvaltaa on harjoiteltu sata vuotta ennen kuin on vakiinnutettu korkea sijoitus. Useissa maissa ei ole saavutettu riittävän pitkää yhtäjaksoista demokratiavaihetta milloinkaan ja toisissa – esimerkiksi Unkarissa – enemmän tai vähemmän autoritaarinen hallinto on ollut vahvoilla viimeisten 100 vuoden ajan puhumattakaan sitä ennen vallinneesta tilanteesta. Autoritaarinen traditio tuntuu useissa maissa pystyvän kumoamaan demokratiakehityksen.

Pisa: onko suomalainen kouluoppiminen romahtamassa?

Pisa (Program of International Student Assesment) mittaa kolmen vuoden välein, miten 15-vuotiaat nuoret eri maissa hallitsevat tulevaisuuden kannalta keskeisiä avaintaitoja. Mittaus keskittyy vuorotellen lukemiseen, matematiikkaan ja luonnontieteisiin. Nyt on julkistettu viime vuonna (2018) tehtyjen testien tulokset.

Lainaan tähän alkuun Talouselämästä (6.12.2019) yhteenvedon Pisan historianäkymästä 2000-luvun alusta aina tähän viimeisimpään, viime vuonna tehtyyn testiin saakka.

”Lukutaidossa (Suomen) pisteluku vaihteli kolmessa ensimmäisessä testissä 543–547 vuosien 2000–2006 aikana. Matematiikassa vaihteluväli oli 541–548 pistettä vuosien 2003–2009 aikana ja luonnontieteissä 554–563 pistettä vuosien 2006–2009 aikana. Trendinä on kuitenkin ollut oikeastaan heti ensimmäisten Pisa-testien jälkeen, että pisteet ovat heikentyneet radikaalisti. Tiistaina (3.12.2019) kerrotuissa viime vuoden Pisa-testeissä suomalaisnuorten saamat pisteet olivat lukutaidossa 520, matematiikassa 507 ja luonnontieteissä 522 pistettä.

Suomi sijoittuu edelleen kärkipäähän maiden välisissä vertailuissa, lukutaidossa kuudenneksi, matematiikassa kuudenneksitoista ja luonnontieteissä kuudenneksi. Mukana oli tällä kierroksella lähes 80 maata.

Kuvaavaa on, että suomalaisnuorten pistesaldo laskee koko ajan kohti OECD-maiden keskiarvoa, joka pyörinyt koko Pisan historian ajan hieman alle 500 pisteessä. Muutos ja heikennys pisteissä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tuloksista on todella merkitsevä.”

::::::::::::::::::::

Ja sitten perään toinen lainaus, joka on omasta vuosien takaisesta kirjoituksestani. Melko tarkalleen kuusi vuotta sitten blogikirjoituksessa ”Pisa ja menestyksekkään oppimisen kulttuuri” (3.12.2013) totesin vuoden 2012-Pisa-tuloksia läpikäydessäni seuraavaa: ”Pisa-tulokset on jälleen julkaistu. Nyt painopisteenä oli matematiikka. Tuloksia on laajalti kommentoitu jo ennen virallista tulosjulkistusta. Kirjoitan tätä tulosten julkistusten ollessa parhaillaan meneillään. Osallistuneita maita oli tällä kertaa 65. Suomesta osallistui 311 koulua. Tuloksista lyhyesti: Suomi oli matematiikassa sijalla 12, edellä oli mm. seitsemän Aasian maata. Lukutaidossa Suomi oli kuudes (OECD, kolmas) ja luonnontieteissä viides (OECD, toinen). Suomi oli tuloksissa mm. Pohjoismaiden ja Euroopan paras (tulokset yhteen laskien). Ei siis hullumpi saavutus kokonaisuudessaan.

Sitten huolestuttavat viestit uusimmasta (2012,PT) Pisasta. Suomen keskiarvotulokset olivat laskeneet eniten (myös OECD-maiden tulokset olivat laskeneet). Heikkojen suoritusten määrä oli noussut Suomessa. Lukutaidossa osaamisero tytöt/pojat oli tyttöjen hyväksi 1,5 vuoden verran!

Muistan kuinka 12 (siis aivan 2000-luvun alussa, huomautus pt, 6.12.2019) vuotta sitten esittelin silloisen Pisa-tuloksen kaikille kotikuntani rehtoreille. Pyrin selittämään tuloksia vertaamalla niitä Saksan tuloksiin. Sain hyvää apua siellä opettavalta sisareltani. Tutkailimme nimenomaan opetuksen järjestämistapoja tähtäimessä erojen arviointi ja analysointi. Silloin näytti Suomen kannalta hyvältä.”

Ja edelleen lainaus em. kirjoituksestani:

”……Koulun haasteellisuutta on lisättävä. Ehkä pitäisi puhua mahdollisimman räätälöidyistä haasteista. On siis vaadittava enemmän. Tässä katsannossa Eurooppa näyttäytyy vanhana, väsyneenä ja degeneroituneena maanosana. Pisa-tutkimus osoittaa, että sama ilmiö (siis tulosten lasku, huomautus pt, 6.12.2019) on tapahtunut sekä Euroopassa että muissa korkean elintason maissa (Belgia, Alankomaat, Kanada, Uusi-Seelanti, Australia jne.).

Mitä opittavaa tässä olisi Suomelle? Sanoisin näin: Suomessa on ollut erittäin vahva yleissivistävä perinne. Meillä on ollut kunnia-asia saada koululaisemme menestymään. Vanhemmat tukivat lapsiaan….. Mutta eikö tässä ole jotain tuttua? Kyllä, juuri näin menetellään nykyisin Etelä-Koreassa, Japanissa, Taiwanissa, Hongkongissa….. Pitäisikö meidän ottaa oppia noiden maiden järjestelmistä: opettajat opettavat ja oppilaat oppivat. En toki jaksa uskoa, että on paluuta 1950-luvulle. Meidän on löydettävä 2010- ja 2020-luvun tavoitteet ja sisällöt. Meidän tulisi tehdä koulumme kiinnostaviksi oppilaillemme. Mutta miten se tapahtuu, kun säästöt painavat päälle?

Uskon, että kysymys on laajemmasta kulttuurisesta ilmiöstä. Useissa kypsissä länsimaissa opiskelu ja siihen liitetyt tavoitteet eivät ole enää niin tärkeitä kuin olemme kuvitelleet. Oppimista tietenkin tapahtuu, mutta suuri osa siitä kontrolloimattomasti koulun ulkopuolella.

Koko hyvinvointiyhteiskuntajärjestelmä on liikkeessä. Koululaitos on osa rakenteellista haastetta, jota nyt yritetään ratkoa. Koko yhteiskunta on skarppauksen tarpeessa. Nimenomaan koulun osalta on tärkeää, että rakenteita korjataan, mutta resursseja ei leikata. Ei voi välttyä ajatukselta, että yhteiskunnallisessa kehityksessä on siirrytty vaiheeseen, jossa ei tarvitse kilvoitella ja ottaa vastaan haasteita entiseen malliin, vähemmälläkin selviää. Tämä lienee kypsässä vaiheessa olevan yhteiskunnan (vaikkapa Norja, Ruotsi tai Suomi...) väistämättömästi itseään toteuttava tila. Tarvitaan uusia alkuja. Yhteiskunnallinen uudistuminen - uusi dynamiikka - on haaste, jossa veri punnitaan.

Etelä-Korean oppilaiden saama opetuksen kokonaistuntimäärä on korkeampi kuin meillä. Suomessa pienillä tuntimäärillä saadaan paljon aikaa. Me saamme siis aikaan vähemmästä enemmän. Mutta nyt saatamme olla tilanteessa, jossa resurssileikkaukset jouduttavat huonoa kierrettä.”

:::::::::::::::::

Hiukan modifioiden tämän vuodelta 2012 olevan tekstin voisi nyt (2019) toistaa eikä juuri kukaan huomaisi, että puhutaan kuuden vuoden takaisista asioista.

Tähän viimeisimpään Pisa-testiin liittyi ”hyvinvointikysely”, so. siinä tarkasteltiin oppilaiden hyvinvointia rinnan saavutettujen oppimistulosten kanssa (tyytyväisyyden yhteys osaamiseen). Suomalaisnuoret pystyivät keskiarvoon 7,61 (asteikko 1-10). Suomi oli ainoa maa, jossa sekä lukutaito että elämään tyytyväisyys olivat hyvällä tasolla (me emme siis niuhota…..). Kyynikko voisi kysyä, että onko muita korkeampi pistemäärä tässä yhteydessä Suomen etu vai kertooko se, että viihtyminen on saanut liian suuren jalansijan kilvoittelun kustannuksella?

Joka tapauksessa hyviä asioita on tapahtumassa tai tapahtunut: tulosten aleneminen Suomen osalta ei kaikilta osin ole lineaarista, toivo paremmasta elää, vaikka jotkut odottivatkin suunnanmuutosta jo nyt.

Lisää myönteisiä asioita: Suomen vahvuuksiin kuuluvat myös koulujen väliset pienet erot.

Mutta parannettavaa jää: polarisoituminen taloudellisesti niukoista oloista lähtevien ja vauraiden perheiden välillä on kasvamassa. Ja juuri erojen supistumisen piti olla peruskoulun vahvuus. Niin se olikin aikansa, mutta nyt vaikutus on heikentynyt monista syistä. Ylimmän ja alimman sosioekonomisen neljänneksen keskimääräinen lukutaitoero oli testissä 79 pistettä. Onneksi valtiovalta on panostamassa juuri näihin asioihin. Jos työvälineisiin ja työn suorittamiseen perehtyminen ei onnistu lukutaidon puutteiden takia ollaan työelämässä ongelmissa.

Vastapainoksi erinomaisesti lukevia on Suomessa yhtä paljon kuin aiemmissa testeissä.

Työtä riittää, sillä pojista jopa 63 prosenttia kertoo, että lukee vain, jos on pakko. Tämä on kuin hälytysmerkki. Tulee mieleen, että kilpailevia harrasteita on niin paljon, että lukeminen on jäänyt osalta nuoria vaille kannatusta. Sama ilmiö on todettavissa toki muillakin elämänalueilla: aiemmat vahvuudet ovat kärsineet uusien kiinnostavien harrasteiden/tekemisten antamista haasteista.

Miten siis yhdistää kouluopetus ja kiehtovat uudet kokemukset oppimista edistävällä tavalla?

Valehtelun kulttuurista

Valehdella ei saa! Tätä on moni pitänyt lapsuudesta lähtien tuiki tärkeänä elämänohjeena. No, hätävalheen voi päästää suustaan tiukan paikan tullen. Annetaan sen verran periksi.

Nyt puhun kuitenkin kulttuurisesta valehtelemisesta, tarkemmin sanottuna poliittiseen kulttuuriin pesiytyneestä valehtelusta. Jos kulttuurisen valehteluun suhtaudutaan yliolkaisesti, minulla on tunne, että silloin valehtelu on jo liian syvällä, jotta sen voisi kitkeä pois.

Edellä esitetty tuli mieleen, kun luin Pekka Mykkäsen esseen ”Totuutta kaihtavien puolue” (HS 23.11.2019). Se kertoo USA:n politiikkaan pesiytyneestä ilmiöstä, jolla on mielestäni poikkeuksellinen luonne. Ainahan on valehdeltu, toteaa joku. Nyt en tarkoitakaan valehtelua pinnallisena ja sattumoisin tapahtuvana ilmiönä vaan pinttyneenä poliittisena tapana, kuten Yhdysvalloissa tuntuu tapahtuvan parhaillaan.

Kun Yhdysvalloissa presidentti Trumpin virkaanastujaisten yhteydessä alettiin puhua vaihtoehtoisesta totuudesta (muistattehan Kellyanne Conwayn kommentin koskien virkaanastujaisjuhlallisuuksien katsojamäärää!), oli minun reaktioni suuri hämmennys. Oltiin tekemisissä sellaisen asian kanssa, jota ei oikeastaan ollut aiemmin olemassa. En saattanut uskoa omia silmiäni ja korviani. Piti vain hyväksyä ”minusta tuntuu” -totuus tai sitten tuomita menettely (jonka minä teinkin).

Paljon on tapahtunut sen jälkeen. Pekka Mykkäsen essee kertoo juuri tästä kahden viime vuoden aikana tapahtuneesta valehtelun kulttuurin syvenemisestä. Tietenkin joku voi vaatia, että nyt pitää sulkea käsittelyn ulkopuolelle diktatuurit ja autoritaariset hallinnot ja rajata aiheen käsittely koskemaan vain kehittyneen liberaalin demokratian sisäistäneitä maita. Tehdään niin. Suomessa esimerkiksi Anneli Jäätteenmäki joutui eroamaan valehdeltuaan Irakin sotaa, Suomen ulkopolitikkaa ja vaaleja koskeneissa yhteyksissä. Asia eteni vanhan koetun kaavan mukaan. Se siitä.

Hakala sanoo Yhdysvaltain politiikan näyttävän normaalin yhteiskunnan irvikuvalta. Muistan kuinka mietin vajaat pari vuotta sitten, olisiko hyvien tapojen mukaista, jos käytän Donald Trumpista nimitystä ”patologinen valehtelija”. Ujoudessani taivuin käyttämään kiertoilmaisua. Nyt Hakala käyttää tätä ilmaisua kaihtelematta.

Yhdysvallat on tilastojen luvattu maa. Niinpä jotkut tahot ovat tilastoineet Trumpin valehteluja oikein teemoittain. Trumpin sanotaan kertoneen keskimäärin 13,5 valhetta tai virheellistä väittämää päivittäin lähes 1000 päivän aikana.

Nyt Trumpilla on niskassaan virkarikossyyte liittyen hänen viritelmäänsä, jonka mukaan Ukrainan presidentin tuli sotilaallisen avun vastineeksi kerätä raskauttavaa aineistoa hänen kilpailijaansa, presidenttiehdokkuudesta taistelevaa Joe Bidenia ja hänen poikaansa vastaan. En tässä mene tarkemmin prosessiin, joka etenee omaa logiikkaansa noudattaen. Kaikesta käy ilmi, että Trumpilla ei ole puhtaat jauhot asiassa. Kysymys on periaatteesta, jossa Trumpin kannattajat puolustavat mestariaan loppuun saakka ja demokraatit pyrkivät nostamaan syytteen virkarikoksesta.

Hakalan esseen mielenkiintoisinta antia on, ettei hän sorru ”puolueettomuuteen” Trumpin ja demokraattien välisessä skismassa toteamalla esimerkiksi, että ”molemmat osapuolet ovat sotkeutuneet asiaan”, tai että ”tätä on Amerikan polarisaatio”. Ei, hän aivan oikein sanoo suoraan, että presidentti on vastuussa sotkuista, omaksutusta valehtelun kulttuurista ja vaihtoehtoisista totuuksista. ”Tasapuolisuuskultti” on väistelyä ja sen välttämisestä kiitos Hakalalle.

Trumpia ja hänen valehtelujaan ja virheellisiä väittämiään ei pidä sotkea Yhdysvaltalaista poliittista kulttuuria häirinneeseen polarisaatioon, kahtiajakautuneisuuteen. Sillä ole suoranaista tekemistä valehtelun kulttuurin kanssa . Polarisaatio on vanhempaa perua, jolla on oma historiansa. Olen tätä historiaa perannut ja nähnyt yhteyden rotukysymykseen. Asia eskaloitui jo 1960-luvulla, kun Lyndon B. Johnson ajoi läpi kansalaisoikeuslainsäädännön. ”White backlash” on sittemmin toteuttanut valkoista vihaa mustia kohtaan. Barack Obama oli valkoisten maalitaulu pitkän aikaa. Mutta ei siitä tällä kertaa enemmän.

Yksi merkittävä näkökulma Trumpin menettelyihin on liittovaltion strategisten ja presidentin omaa etua ajavien näkökohtien sotkeminen keskenään. Usein kysymys on ollut siitä, että republikaanisen puolueen tarkoitus on ollut luoda uskottavaa ulkopoliittista strategiaa (yhdessä demokraattien kanssa) ja samaan aikaan Trump on toteuttanut omaa spontaania malliaan, jolla pikemminkin sotketaan kuin selkeytetään tilannetta. Tästä nähdään, että valehtelun kulttuuri onkin monitahoisempi ongelmarypäs kuin pelkästään rehellisyyttä koskeva. On siis kolme voimayksikköä: demokraatit, republikaanit ja Trump. Jos näiden ”yksiköiden” osittaista erillisluonnetta ei pystytä näkemään, joudutaan harhateille arvioitaessa Yhdysvaltain politiikkaa.

Trump näyttää rakastavan salaliittoteorioita, joka mutkistaa edelleen valheen kulttuurin problematiikkaa. Salaliitot ovat tekaistuja, mutta niiden sotkeminen todellisuuden kanssa sumentaa näkyvyyden edessä oleviin haasteisiin.

Republikaanisen puolueen kongressin jäsenet joutuvat tasapainoilemaan ”järkipolitiikan” ja Trumpin luoman valhepolitiikan välillä. Ongelman ytimessä on Trumpin kohtuullinen suosio, jota kongressin republikaanijäsenet eivät voi jättää huomiotta. Innokkaimmat Trumpin kannattajat jumaloivat presidenttiään. Kongressin republikaaniedustajat ovat Trumpin panttivankeja halusivatpa he sitä tai eivät.

Oma lukunsa on Trumpin ”vaalikarjan” rakenne. Demokraattisen järjestelmän keskiössä on kansalaisten käyttämä harkinta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Trump on onnistunut hämärtämään jaon niin perusteellisesti, että kannattajat huomioivat vain etujensa ajajaksi mieltämänsä kuvitteellisen ”Trumpin” ja sivuuttavat tosiasiat. On syntynyt skitsofreeninen tilanne: ”syteen taikka saveen, minun Trumpini”.

Mykkänen tarttuu oikeaan asiaan, kun hän erittelee käsitettä ”huijari” presidentin yhteydessä. Jos siis kongressin demokraattijohtaja Nancy Pelosi käyttää Trumpista nimeä huijari, niin eikö se ole epäkorrektia? Ei ole, sillä ongelma on siinä, että Trumpin tapauksessa huijari on oikeasti huijari, eikä asialla ole välttämättä mitään tekemistä poliittisen retoriikan kanssa.

Erityishuomion ansaitsee Venäjä, joka uuden strategiansa mukaisesti sekaantuu joko suoraan tai välikäsien kautta kilpailijamaiden vaaleihin. Tämä lienee fakta, joka koskettanee laajassa mielessä ainakin muutamia Venäjän päävastustajista. Itse asiassa tässäkin sivuuttaisin perinteisen vaaleihin vaikuttamisen – aina on vaikutettu äänestäjiin – ja keskittyisin siihen, mitä erityistä Trump on tuonut tullessaan. Tuntuu siltä, että omat ja vieraat menevät Trumpilta sekaisin. Ei ole mitenkään yllättävää, että kotimaan poliittiset toimijat ovat suurempi paha Trumpille kuin ulkomaiset, joiden kanssa harjoitetaan yhteistyötä riippumatta siitä, minkä uhan ne muodostavat kansakunnan turvallisuudelle. Tämä on ihan uusi doktriini: bisnestä tai poliittista bisnestä voidaan tehdä vaikka itse pirun kanssa, kunhan hinnoista sovitaan.

Twiittikulttuuri on elimellinen osa Trumpin improvisoitua (en usko suunnitelmallisuuteen) viestittelyä. Ei olen niin pientä tai suurta asiaa, josta ei voisi lähettää epäpresidentillistä sanomaa maailmalle. Näin koukutetaan kannattajat.

Pekka Mykkänen päätyy esseensä yhteenvedossa ajatukseen, että virkarikosoikeudenkäynti oli demokraateilta virheliike. Hän näkee sen auttavan Trumpia seuraavissa vaaleissa vuoden päästä. On aika selvää, että Trump vapautetaan syytteistä – ei sen takia, etteikö hän ansaitsisi niitä vaan sen takia, että senaatin republikaanit estävät syytteelle panon. Yleensäkin voidaan kysyä kannattaako normaaleja oikeudenkäyntiprosesseja soveltaa tapaukseen, jossa mikään logiikka ei oikeastaan toimi, kuten Trumpin tapauksessa on kyse.

Pahinta on, että suurin sijaiskärsijä on poliittinen järjestelmä, joka nousee paljon Trumpin henkilökohtaisia toilailuja merkitsevämmäksi asiaksi.

Demokratian kapea polku on kivinen ja liukas

Suomi on pikkuhiljaa liukunut muiden kehittyneiden demokratioiden tavoin vaikeasti hallittavien maiden joukkoon. Selvää on, että aiemmin esimerkiksi elinkeinojakauma (teollisuus, maatalous) ja kylmän sodan asetelma (suomettuminen) johtivat tietyntyyppisiin melko jäykkiin hallitusrakenteisiin ja jopa tiettyjen puolueiden (kokoomus, sdp) sulkemiseen pois hallitusyhteistyöstä.

Mutta kuva menneisyyden ”selkeydestä” on kyllä monivivahteisempi. Hallituskriisejä oli 1940-luvulta lähtien tuhkatiheään. Silloin vallitsi vain erilainen poliittinen kulttuuri, mutta ei loppujen lopuksi nykyistä helpompi tilanne. Vai mitä voidaan sanoa siitä, että kymmenien vuosien ajan hallitusten keski-ikä oli noin vuosi?

Presidentti Kekkonen osallistui tähän hallitusten keski-iän alentamiseen hajottamalla eduskunnan aivan liian helposti. Tähän aikaan liittyi kiinteästi myös Neuvostoliiton kasvava rooli Suomen sisäpolitiikassa. Monenlainen diskriminointi ei antanut kaksista kuvaa demokratian tilasta.

Suomen sodanjälkeinen poliittinen historia taisi päättyä eräiltä osin 1980-luvun alkuun, jolloin Mauno Koivistosta tuli presidentti. Aiemmista kompuroinneista oppia ottaen hän pyrki tietoisesti neljän vuoden pituisiin hallituskausiin ja onnistui erinomaisesti. Hallitusten sisäisissä kriiseissä – joita toki piisasi – mölyt pidettiin kuitenkin mahassa siinä määrin, että maan asioiden hallintaan tuli tuiki tärkeää pitkäjänteisyyttä. Siirryttiin normaaliparlamentarismiin, jossa kukin hallitus sai yrittää neljä vuotta asioiden parantamista ja arvio lausuttiin vaaleissa.

Itse asiassa 2000-luvullakin hallitukset ovat karkeasti ottaen pysyneet pysytyssä neljä vuotta, vain pääministerin kestävyys on ollut koetuksella: Jäätteenmäki, Vanhanen, Kivimäki, Katainen, Stubb, Sipilä ja nyt viimeksi Rinne ovat kaikki – tosin hyvin eri syistä - törmänneet kritiikin muuriin, joka osoittautui ylivoimaiseksi esteeksi. Toki hallituksissakin puoluekokoonpano on hiukan muuttunut hallituskausien aikana, mutta runko on pysynyt kasassa.

:::::::::::::::

Jotain entisestä poikkeavaa on politiikkaan tullut 2000-luvulla, joka on sitten heijastunut hallitusten toimintakykyyn. Useimmiten syinä mainitaan puoluekentän pirstoutuminen, populististen liikkeiden nousu suurimpien puolueiden joukkoon ja netin kautta välittyvät mielipideaggressiot. Myös identiteettipolitiikan sävyttämä vanha ideologinen ja arvopohjainen asetelma on muuntanut aiempia politiikan perustuksia.

Äänestäjien käyttäytyminen on muuttunut. Aiempi äänestäjien sitoutuminen elinkeinorakenteeseen on höltynyt tai hävinnyt suurelta osin. Puoluesidonnaisuudesta on hypähdetty puolueshoppailuun, jossa muutokset äänestyskäyttäytymisessä tapahtuvat nopeasti. Tämä on myös sukupolvikysymys. Jussi Halla-aho on aivan oikein pannut merkille, että vanhempien ikäluokkien äänestyskäyttäytyminen on ehtinyt vakiintumaan ja populistien verkot eivät toimi pyydyksinä samalla tavalla kuin nuorten kohdalla.

Erityisesti tämän viimeisen hallituksen aikana olen pannut merkille sen, kuinka vaikeaa hallituksen on ollut toimia yhteiseen hiileen puhaltaen. Hallitusohjelma on kyllä toiminut yhteen sitovana liimana, mutta jotenkin kukin puolue toteuttaa hallitusohjelmaa ”erillisesti”: ”Meidän kantamme on……” On tullut tunne, että irtautuminen yhteistyöstä on ollut koko ajan hihakorttina taustalla. Yksi syy on se, että keskusta vain vaivoin suostui mukaan hallitukseen.

Suomea on voinut pitää kypsänä demokratiana 100 vuoden harjoittelun jälkeen, mutta viime aikoina tämä kuva on murentunut muissa länsimaissa koetuilla tavoilla: hallituksia on ollut vaikea saada kasaan ja vielä vaikeampaa pitää niitä koossa.

Ideologinen vastakkainasettelu ei ole suinkaan kadonnut identiteettipolitiikan tieltä, vaan vahvistunut sen rinnalla. Samoin konservatiivit-liberaalit-vastakkainasettelu on noussut taustalta etualalle. Ideologisesti käydään ankaraa taistelua työnantajien ja työntekijäjärjestöjen kesken. Tulonjakokiista on myös koko ajan esillä: kakun jakaminen on edelleen ykkösongelmia.

:::::::::::::::::::

Onko kriisiherkkyys kasvanut? Vaikea sanoa, kun ei ole tutkimustietoa takana, mutta ainakin voidaan sanoa, että kriisien luonne on muuttunut. Nyt ideologinen asetelma on hieman sivummalla kuin vanhoina aikoina (joskaan ei väistynyt, kuten edellä on todettu). Kriisien syttymispiste on mielipidekakofoniassa alemmalla tasolla kuin joskus aiemmin.

Suomella on vakaiden yhteiskunnallisten olosuhteiden keskellä varaa tietynlaiseen horjahteluun – toistaiseksi. Poliittisen vakauden kuva on kuitenkin muuttunut: perinteiset puolueet ja uudet poliittiset voimat ovat jopa osin vaihtaneet paikkaa siten, että vanhat puolueet näyttävät äänestäjäpaon keskellä säröisemmiltä kuin uudemmat poliittiset voimat.

Pahansuopaisuus on lisääntynyt nettikirjoittelun yleistymisen myötä. Olen panevinani merkille, että pyrkimys toisen osapuolen ( poliittisen vastustajan) toiminnan rajoittamiseksi on yleistynyt. Tämä tulee esille esimerkiksi vihreiden ja perussuomalaisten vastakkainasettelussa: ”noin ei saa sanoa…..”

Liian vähän huomiota kiinnitetään median polarisoitumiseen. Kun tarkastellaan poliittisia muutoksia on mahdotonta sivuuttaa median roolia. Erään tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista on sitä mieltä, että media liioittelee mielipide-eroja. Tähän on helppo yhtyä. Ongelma on siinä, että kun asiat muutoinkin ovat monimutkaisia, niin median uutisoinnissa kärpäsestä kasvaa härkänen hyvin helposti.

Viime aikoina paljon esillä ollut professori Ilkka Ruostetsaari on tutkimuksessaan ”Vallan sisäpiirissä” (Vastapaino, 2014) tutkinut mm. joukkotiedotuseliittejä (kolme eri tutkimuskertaa 1991, 2001 ja 2011). Eliitit Ruostetsaari on jakanut seitsemään ryhmään: politiikka, hallinto, elinkeinoelämä, järjestöt, joukkotiedotus, tiede ja kulttuuri. Ruostetsaaren mukaan kokoomuksen kannatus on vahvistunut eri valtaeliittien erittelyssä eniten juuri joukkotiedotuseliitissä, jossa sen osuus on noussut tutkimusjaksolla peräti 21 prosentista 50 prosenttiin. Kokoomuksen asema joukkotiedotuseliitissä ei ole voinut olla heijastumatta puolueen poliittiseen kannatukseen, jonka se ylittää yli kaksinkertaisesti. Kuinka uskottavaa on, että oikeistolaistunut joukkotiedotuseliitti pitää huolta siitä, että ”eri väestöryhmät tulevat kuulluksi myös tiedotusvälineissä”, kuten Helsingin Sanomat totesi pääkirjoituksessaan (”Rohkea journalismi tukee demokratiaa”) 28.6.2018?

Ruostetsaaren tutkimus paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä erityisesti nettipalstoilla. Ruostetsaaren mukaan vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta selvästi vahvempaa, joka on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan kannatusta kulttuurieliitissä!

Nyt monta vuotta tutkimuksen teon jälkeen Jussi Halla-aho (ja myös edeltäjänsä Timo Soini) on rakentanut vastakkainasettelua vihreiden ja perussuomalaisten välillä, eikä mitenkään sattumalta…..

::::::::::::::::::::

Demokratian itsepuolustus on kärsinyt sisäisistä ja ulkoisista vaurioista monissa perinteisesti vahvoissa demokratioissa. Taloutta voidaan hoitaa kohtalaisella menestyksellä myös autoritaarisesti johdetuissa valtioissa. Sananvapaus ja oikeuslaitoksen riippumattomuus ovat liberaalien demokratioiden valtteina, mutta näissäkin vapaus länsimaissa on käsitetty joissakin tapauksissa väärin (oman käden oikeutena) ja aiheutettu haittaa kansanvallan toteutumiselle.

Sitähän sanotaan, että kaikkein ratkaisevinta on luottamus. Suomi on kaikkien kansainvälisten mittareiden mukaan yksi vahvimmista luottamusyhteiskunnista. Putoaminen - jos niin tapahtuu – merkitsee korkealta putoamista.

Politiikan menestysresepti nyt!

Perussuomalaisten kukoistus gallupeissa noudattelee ulkomaisten vastineiden menestysreseptiä monissa suhteissa. Mutta omaperäisiäkin onnistumisen lähteitä on havaittavissa. Katsotaanpa.

Käsite populismi on hiipunut käytössä sitä mukaa kuin perussuomaisten menestys on vakiintunut, toki toistaiseksi vain mielipidetiedusteluissa, mutta kuitenkin. Ja juuri kun ehdittiin todeta, että puoluekenttä on niin pirstoutunut, että yli 20 prosentin puoluekannatuksia ei juuri ole nähtävissä.

Silti väitän, että populismielementti on edelleen tässä ja nyt havaittavissa. Ilmastoteema, maahanmuuttajat ja EU:n byrokratian vierastaminen ovat edelleen perussuomalaisten kannatuksen peruspilareita populistisessa mielessä. Voidaanko siis puhua ollenkaan yleispuolueesta? Mielestäni vain rajoitetusti, koska muutama teema on niin selvästi esillä äänestäjien kosiskelumielessä.

Kokoomuksesta ja muista puolueista on väitetty, että perussuomalaiset kääntävät kaikki politiikan agendat maahanmuuttopolitiikaksi. Joka tapauksessa perussuomalaisten menestys on ollut viime vuosien paradigman muutos suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa.

Jussi Halla-aho on perustellut puolueensa menestystä ansiokkaasti. Hän torjuu satunnaiset syyt, kuten sopivasti ajoittuneet seksuaalirikosepäilyt (Oulu) menestyksen syynä, mutta sanoisin niin, että perussuomalaisten kannalta ”onnekkaita” sattumuksia riittää: milloin ovat ilmastouhkakuvat dramaattisesti esillä, milloin taas etniset väestönosat negatiivisella tavalla esillä. Yksi tapa pysyä otsakkeissa ovat median esille nostamat persujen kellokkaisiin kohdistuvat paheksunnat, jotka toimivat katalysaattorina, kun perussuomalaisista muodostetaan kuvaa: paradoksaalisesti osa arvostelusta sataa puolueen laariin lisääntyvänä kannatuksena. Samaan aikaan Halla-aho on muokannut puoluettaan hallituskelpoiseksi onnistuen karsimaan kaikkein pahimmat harhalaukaukset pois puolueen kansanedustajien toimista ja puheista.

Halla-ahon mukaan puolueen kannatuksen ytimessä ovat työikäiset miehet (sekä työväestö että yrittäjät). Haasteena ovat naiset ja eläkeläiset. Myös nuoret ovat löytäneet halla-aholaiset. Halla-aho näkee naiset positiivisena haasteena, kun taas eläkeläiset ovat poliittisissa kannoissaan vakiintuneita ja siksi äänestävät perinteisiä puolueita. Halla-aho on oikeassa pannessaan merkille, että hämmästyttävän monet erilaiset ryhmät ovat löytäneet perussuomalaiset, vaikka tarkastelujakso ulottuisi pitkälle historiaan.

Halla-aho rakentaa puolueensa strategian osin vihreiden ja perussuomalaisten vastakkainasettelun varaan. Valinta on varma: kumpikaan ei syö toistensa kannatusta. Laskelmoivuus on niin räikeää, että osa äänestäjistä saattaa reagoida tähän luotaantyöntävästi.

Halla-ahon tulkinnan mukaan ideologiat (oikeisto-vasemmisto) eivät näyttele oleellista osaa tänä päivänä puoluevalinnoissa. Siksi Suomen keskusta ja demarit ovat alamaissa. Kokoomus muodostaa poikkeuksen: se sijoittuu selvästi oikeistoon tai keskusta-oikeistoon. Vihreiden ja perussuomalaisten menestys perustuu taas vahvasti identiteetteihin, kuten kansallisuuteen ja sukupuoleen, sanoo Halla-aho. Rinnan identiteetin kanssa tapahtuu jakautumista arvopohjaisesti eli konservatiiveihin ja liberaaleihin. En kiellä tätä, sillä vihreät sijoittuvat selvästi liberaaleihin ja perussuomalaiset konservatiiveihin. Itse en kuitenkaan työntäisi syrjään myöskään ideologista jakautumista. Kyllä enemmistö vihreistä sijoittuu puoluekartan vasemmalle puolelle ja vastaavasti enemmistö perussuomalaisista sijoittuu maltilliseen tai (vähemmässä määrin) radikaaliin oikeistoon.

Puolueensa ulkoisen kuvan mukaisesti Halla-aho yksinkertaistaa poliittisia näkymiä.

Helsingin Sanomien haastattelussa (30.11.2019) Halla-aho toteaa ykskantaan, että monet puolueet keskittyvät ”kosiskelemaan stereotyyppistä koulutettua nuorta kaupunkilaisnaista”. Tämä nyt on selvästi aivan liian yksioikoinen mielipide.

Halla-aho on siinä oikeassa, että osa ihmisistä ja ihmisten tarpeista jää puolueiden intresseissä liian vähälle huomiolle. Tämä ”poissulkeva” asennoituminen on merkittävä asia kansalaisten antaessa ääniä. Kyllähän tavallinen suomalainen mörökölli on helppo sivuuttaa, mutta perussuomalaiset ovat löytäneet tämän joukon ja nostaneet sen profiilia.

Perinteisten yleispuolueiden ongelma ilmenee – halla-aholaisen tulkinnan mukaan - epäselvyytenä määrittää, mitä kannatetaan ja mitä vastustetaan. Näinhän se populistisesti ajatellen on, mutta itse ajattelen niin, että yleispuolueiden aseman heikentyminen on valitettavaa, itse toivoisin niiden vahvistuvan. Tämä ihan sen takia, että yhteiskunnallisen muutoksen kokonaiskuva hahmottuisi paremmin, mutta taidan edustaa tässä katoavaa kansanperinnettä. Eriytyminen – identiteettiin sitoutuminen – on päivän sana.

Keskustan ja demarien Halla-aho ennustaa muuttuvan yhdentekeviksi vaihtoehdoiksi puoluekentällä. Hän siis arvioi näiden puolueiden marginalisoituvan. Tohdin epäillä. Halla-aho arvioi keskustan olleen maaseudulla aiemmin perustavalla tavalla ”vaihtoehdoton” vaihtoehto. Nyt tilanne on muuttunut: uusille poliittisille voimille on tätä nykyä avautunut korvaava etenemisväylä, kun on petytty Suomen keskustaan.

Kirkasotsaisesti Halla-aho toteaa (HS, 30.11.2019), että ”ihmiset odottavat puolueensa edistävän heille tärkeitä asioita eikä haukkuvan jotain muuta puoluetta”. En ole kyllä havainnut perussuomalaisten näyttävän tässä positiivista mallia muille, pikemminkin päinvastoin.

Mahdollisuus luoda katse suomalaisen politiikan sisältöihin näyttää avautuvan yhden (tai kahden) asian kautta. Näitä ovat esimerkiksi maahanmuutto ja ilmastokeskustelu. Tämä yksinkertaistus näyttää toteutuvan olipa puolue millä kannalla tahansa näissä asioissa. Äänestäjien aliarvioimisestahan tässä on kyse.

Halla-ahon henkilö on yksi ja ehkä ratkaiseva syy perussuomalaisten menestykseen. Rauhallisuus ja seesteinen argumentointi tehoaa ihmisiin. Samalla Halla-ahon tietynlainen ”hitaus” toimii tiedostamattakin hänen edukseen. Hän ottaa kantaa harvakseltaan, mutta silloin kiteytetysti. Halla-ahon testi on vasta sitten, jos tai kun hän johtaa hallitusta tai on vaikkapa valtiovarainministerin tehtävässä.

PS

Viime aikaisten tapahtumien valossa näyttää siltä, että edustuksellinen demokratia on tietynlaisessa kriisissä. Media, oppositio ja hallitus ja netin kautta ”suora demokratia” muodostavat näyttämölle asetelman, jossa veren haju kiihottaa ryntäämään poliittisen vastustajan kimppuun. Melko maltillisen perinteen demokratiassa – kuten Suomessa - repivyys ja erimielisyyksien lietsominen ovat karanneet käsistä. Siitä osoituksena viime aikaiset pääministerit ovat joutuneet luopumaan tehtävästään ennen vaalikauden loppua. Tässä on syvällisen keskustelun paikka.