Turvallisuuspolitiikan noidankehä

Timo Vihavainen on käyttänyt oivan puheenvuoron turvallisuuspoliittisen ilmapiirin muuttumisesta huonompaan suuntaan: ”Leikitään sodan mahdollisuudella”.

Olen lukuisissa kirjotuksissani käyttänyt sanoja ”hysteria” ja ”paniikki” kuvaamaan sitä tilannetta, joka nyt vallitsee kansainvälisessä politiikassa. Venäjä on kiistämättä käyttäytynyt brutaalin kelvottomasti, mutta se, että muut maat ovat alistuneet kilpavarustelun kierteeseen on ollut pettymys. Suomi on ollut mukana epäsuorasti vastakkainasettelun osapuolena, joskin on myös toiminut sillanrakentajana.

Jatkuvasti on pidetty esillä Suomen potentiaalia avustaa Baltian maita konfliktitilanteessa. Onneksi Pekka Visurin kaltaiset viileät ajattelijat ovat torpedoineet epärealistiset ajatukset Baltian maiden tukemisesta Suomesta käsin. Innokkaiden militaristien pitäisi uskoa tämä.

Jännityksen lisäämisen ”vastavuoroisuusperiaate” on päällä, eikä vanhoista kylmän sodan kokemuksista haluta oppia mitään. Tietenkään tilanne ei ole toivoton, vaan jossain taustalla käydään neuvotteluja, jotka saattavat jossain vaiheessa johtaa tulokseen - tai sitten eivät.

Itsesuggerointi toimi varustelukierteen katalysaattorina. Kun jatkuvasti - päivittäin – hoetaan varustautumisesta, on lopputulos juuri se, mitä kukaan ei halua (lukuunottamatta ehkä kaikkien kiivaimpia militaristeja).

Erityisen ärsyttävänä pidän maapallon ympäri kiertäviä ns. asiantuntijalausuntoja, joita levitellään valta- ja sosiaalisessa mediassa muka totuuden välikappaleina. Tosiasiassa on kysymys erilaisten thinktankien kilpailusta siitä, kuka pystyy hätkähdyttämään eniten.

Suomessa yhtenä huolen aiheena on ollut turvallisuuskysymysten parlamentaarisen käsittelyn onnahtelu. Turvallisuuskysymyksiä on hoidettu virkamiestyönä, vaikka tarvetta olisi eduskunnan käsittelyyn. Huolestuttavaa on, että kenraalien valta ohi poliittisen päätöksentekotason on vahvistunut. On tapahtumassa ikään kuin sota-ajan ilmiö, jossa päätöksentekoa kavennetaan normaaliparlamentarismin tasosta. Mutta kun se sota puuttuu!

Itä-Ukrainan ja Krimin tilanteen yhdistäminen Itämeren tilanteeseen on lähinnä absurdia ja perustuu vanhaan München 1938 -oireyhtymään ilman, että kukaan pystyy vakavasti argumentoimaan ketjureaktion logiikan puolesta. Banaali arkiajattelu viettää tällaisessa yhteydessä riemujuhliaan, historiaa käytetään pintapuoliseen reposteluun.

Itämeren tilanteen kärjistyminen on sen reunavaltioiden ”sisämerikysymys” täydennettynä USA:n hegemoniapyrkimyksillä, ja se kumpuaa ensisijaisesti alueen maiden tarpeista ja toisiaan kohtaan tuntemista uhista. Toki Itämeren kysymyksellä on myös yleiseen kansainväliseen jännitykseen liittyvä ulottuvuus.

Jännityksen lisääntyminen on rakenteellinen ongelma. Syy, jonka takia kehitystä ei pystytä toppuuttelemaan on, että jännityksen lisääminen on jonkin tai joidenkin tahojen etu. Kysymys ei ole välttämättä ensisijassa sotilaallisista tahoista, vaan sotaisista siviilitahoista, jotka kuvittelevat hyötyvänsä kiristyvästä kansainvälisestä tilanteesta. Olisi säilytettävä tietty kylmäpäisyys. Suomelle tarjotaan ja suorastaan tyrkytetään erilaisia rooleja turvallisuuspolitiikassa. On helppo langeta kosiskeluihin. On niin paljon esimerkkejä, joissa edessä luvataan ja takana ei pidetä. Suomalainen sinisilmäisyys ei ole näissä asioissa hyve. Oma etu ja oma puolustus on oikeastaan ainoa, johon luotan. Oma apu paras apu. Kaikki muu on lupausta jostakin.

Ei voi välttyä ajatukselta, että monille idän ja lännen skisman kärjistäjille kysymys on tarkoitushakuisesta ideologisesta vastakkainasettelusta. Haluttomuus ymmärtää toisen osapuolen ajatuksia on usein kriisien keskeinen syy, ja osoittaa kyvyttömyyttä asettua toisen osapuolen asemaan.

Olen ollut hämmästynyt, kun osa rauhallisista suomalaisista on menettänyt malttinsa ja alistunut kansainvälisten kauhuskenaarioiden välikappaleiksi.

Olisiko syy myös suomettumisen historian väärinymmärtämisestä? Kun joskus on nöyrrytty mielistelemään Neuvostoliittoa, halutaan nyt näyttää ison veljen avustuksella kaapin paikka: vihdoinkin saamme sanoa, mitä ajattelemme! Ajatus on tietenkin lapsellinen.

Osa Natoon liittymisen kannattajista ivailee seuraavalla ahdistavalla umpikujalla: konfliktin uhatessa Natoon ei uskalleta liittyä, ja rauhan aikaan siihen ei ole tarvetta. Eihän tästä ole kysymys. Argumentit liittoutumattomuuden puolesta eivät perustu spekulaatioon vaan perustavaa laatua olevaan pitkäjänteiseen harkintaan liittoutumisen haitoista. Ulkopolitiikka ei voi perustua spekulanttien tilannesidonnaisille päätelmille.

Itä-Euroopan valtioiden hysteriaa muistuttava suhtautuminen Venäjään on yksi mysteereistä. Periaatteessa kysymys on ymmärrettävästä suhtautumisesta Neuvostoliiton aikaisiin kauhukokemuksiin, mutta silti esimerkiksi Puolan ja Unkarin ulkopoliittinen kyvykkyys ei herätä luottamusta. Historia on täynnä epäoikeudenmukaisuutta. Kyky ohittaa närkästyttävät kauhukokemukset ja suuntautua positiivisella odotuksella tulevaisuuteen näyttää olevan liian vaikea haaste.

Vihavainen on oikeassa viitatessaan mielikuvien varassa tapahtuvaan vihapuheiden kyhäämiseen. Venäjän vaaran yliarvioiminen on osa tätä kuvitelmaa. Molemmin puolin – idässä ja lännessä - sotahaukat tanssahtelevat kiehtovaksi koetun sodan mahdollisuuden ympärillä.

”Kaikki toistuu uudestaan”

Historiassa kiinnostaa yhtenä aspektina se, kuinka tapahtumat ja yhteiskunnalliset kehityskulut voivat toistua. Kysymys ei ole ensi sijassa historian kyvystä opettaa, eikä menneisyyden yksi yhteen toistumisesta, vaan historian kehikon asettumisesta uudessa ajassa joitakin vanhoja tapahtumia muistuttavaksi ilmiöksi.

Tämä kaikki tuli mieleen, kun kuuntelin Yle Radio 1:stä ”Sananvapauden sankarit” -sarjan neljättä osaa, joka käsitteli toimittaja, kustantaja ja kirjailija Erkki Valaa (1902-1991). Ohjelman on toimittanut Harri Alanne. Siinä tarkasteltiin erityisesti 1920- ja 1930-lukua, jolloin Vala toimi aktiivisena Tulenkantajat-lehden päätoimittajana kahteenkin otteeseen. Vala oli kantaaottava poikkeusyksilö, joka asettui tuon ajan valtavirtaa vastaan ihmisoikeus- rotu- ja oikeusvaltiokysymyksissä vastustaen mm. kuolemanrangaistusta ja sterilointilakia.

Henkinen ympäristö oli ahdas ja ahdasmielinen. Vala taisteli poliittisia vastustajiaan vastaan sanan miekalla. Tuon ajan oikeistolaisessa ja osin fasistishenkisessä ympäristössä vaati rohkeutta tuoda esille mielipiteensä. Vala oli määrätietoinen ja itsepäinenkin mies. Luultavasti hän tarvitsi noita ominaisuuksia selvitäkseen asettamistaan tehtävistä.

Helppoa ei ollut ystävienkään kanssa, sillä Vala veti Tulenkantajissa vasemmistolaista linjaa joutuen monien tovereidensa kanssa välirikkoon. Myös viranomaiset ja EK järjestivät Valalle vaikeuksia. Kaiken kaikkiaan sanan- ja toiminnanvapaustilanne on heikko tuohon aikaan.

Vala puolusti Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaa demokratian esimerkkimaina ja vastakohtana keskieurooppalaiselle fasismille. Yhtä selvää oli köyhien asian ja proletariaatin puolustaminen. Aikakauden ahdasmielisyydestä huolimatta Vala pystyi toimimaan paljolti saamansa rahoituksen turvin (Mary Moorhouse-Pekkala). On vaikea sanoa liittyikö rahansaantiin vaikuttamismahdollisuus ohi Valan omien päämäärien , mutta toisaalta hän suhtautui itsenäisesti myös kommunisteihin.

Valaa vastustavalla puolella olivat 1920-luvulla fasistit esikuvanaan Benito Mussolini. Fasismissa viehätti puolue- ja parlamentarismin vastaisuus. Demokratiaa kokeiltiin monissa valtioissa, mutta heikohkolla menetyksellä. Kerta kaikkiaan ei ollut valmiutta päättää yhdessä asioista. Demokratia edusti monelle rappiota. Valakin jossain alkuvaiheessa ilmeisesti näki Mussolinissa uudistavan voiman. Pian katsantokanta muuttui, kun liike sai väkivaltaisia piirteitä. Seuraavalla vuosikymmenellä fasismi vaihtui kansallissosialismiin ja Hitleriin. Vala jatkoi entisellä jyrkän kriittisellä linjalla ääriliikkeitä, mm. Lapuan liikettä ja Akateemista Karjala-Seuraa vastaan.

Juutalaiskysymykseen Vala törmäsi varsinkin 1930-luvun jälkipuoliskolla. Tuohon aikaan antisemitismi oli paljon laajemmin hyväksyttyä kuin pelkästään kansallissosialismin agendana. Antisemitismiä pidettiin sekä ahneen kapitalismin että etenkin bolsevismin taustavoimana ellei peräti sen ytimessä olevana voimana. Antisemitismi – kuten ohjelmassa haastateltu Oula Silvennoinen toteaa – oli tietosankirjoissa mainittu ”tieteellinen käsite” ilman, että se kyseenalaistettiin millään tavalla. Keski-Euroopasta virtasi pakolaisia Suomeen ja Vala otti kantaa antisemitismiä vastaan.

Erkki Valaa ei tunneta tänä päivän ansaitsemallaan tavalla. Hän on jäänyt sisarensa Katri Valan varjoon . Siksi on tärkeää tietää, että radio-ohjelman päälähteenä toiminut FT Ainur Elmgren on valmistelemassa elämäkertaa Valasta.

Vala oli monessa suhteessa aikaansa edellä. Hän oli tuon ajan ”suvakki”, ”kulttuurimarxilainen”, joka elämänsä ehtoopuolella 1970-luvulla analysoi 1930-lukua pitäen tuon ajan Suomea puolifasistisena ts. säilytettiin demokratian ulkoiset tunnuspiirteet, mm. puoluejärjestelmä, mutta kavennettiin rankasti sanan ja toiminnanvapauksia viranomaisten toimesta. Presidentti ja virkakunta muodostivat Valan mielestä autoritäärisen hallintoympäristön.

Vala toteaa joskus vanhoilla päivillään, että ”kaikki toistuu uudestaan”, ja tänä päivänä on ehkä syytä viivähtää hetki tuossa historian toistuvuudessa. En toki halua verrata 1930-lukua tähän aikaan , mutta kummasti jotkut silloin esillä olleet asiat ovat nytkin ajankohtaisia. Ihmisoikeudet, pakolaisten asema ja oikeusvaltioperiaatteet ovat tänään koetuksella monilla alueilla maapallolla.

Myös meillä Suomessa muukalaisvihamielisyys ja suvaitsevaisuuden vastainen henki viettävät tietyillä tahoilla riemujuhlia. Tänä päivänä jakolinja kulkee jossain yhteiskunnan sisällä, kun Valan aikoihin hän ja muutamat kumppaninsa joutuivat pieneen vähemmistöön suurta enemmistöä vastaan.

Kansallissosialismi oli 1920-luvun lopun ja 1930-luvun vaihteen populistinen liike, joka murtautui vallan kamareihin muutamassa vuodessa. Myös tämän päivän populismissa on fasismi-ulottuvuus, vaikka sivujuonteena. Suurempi huolen aihe on suvaitsevaisuuden kaikkoaminen ihmisten väliltä, maahanmuuttajavihamielisyys ja erilaisten väkivaltaa uhkuvien ulkoisten tunnuksien esilläpito monessa eri yhteydessä.

Populismille on ominaista kriisien keskellä tapahtuva nousu ja yksinkertaisten ratkaisujen etsiminen ja ”löytäminen” monimutkaisiin ongelmiin. Tässä mielessä muutosta ei ole tapahtunut vuosikymmenien saatossa.

Valalle tärkeät asiat, demokratia, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien puolustaminen ja suojan tarjoaminen mielivaltaa vastaan, ovat tänä päivänä yhtä ajankohtaisia kuin 80 vuotta sitten. Kaikki toistuu uudelleen, ei täsmälleen samanlaisena kuin kauan sitten, mutta kuitenkin niin tarkasti, että historian tapahtumien tuntemus on suuri etu analysoitaessa tämän päivän tapahtumia.

Rajatonta historiaa

Toisen maailmansodan jälkeistä poliittista historiaa tulee käsitellä kokonaisuutena. Nykyisinhän meillä on taipumusta jakaa sitä osiin: kylmä sota, kylmän sodan jälkeinen aika ja nykyinen jännittyneen rauhan aika, josta monet käyttävät nimitystä toinen kylmä sota.

Ehkä tähän ajankohtaan on syytä palauttaa mieliin vertailun vuoksi kylmän sodan kuumimmat hetket 55 vuotta sitten. Silloin suurvallat ajautuivat tuhoa ennakoivaan kierteeseen Kuubassa.

Erkki Tuomioja ottaa tuoreessa blogiartikkelissaan esille Kuuban kriisin esimerkkinä siitä, miten Yhdysvallat reagoi, kun Neuvostoliitto Fidel Castron luvalla ja itse asiassa pyynnöstä toi ydinaseita ja näiden laukaisualustoja Kuubaan.

Seuraavassa lainaus on Tuomiojan kotisivuilta:

”Isossa kuvassa pitää myös muistaa, mitä tapahtui, kun Neuvostoliitto toi rautaansa alle sadan mailin päähän Yhdysvaltain rannikosta vuonna 1962. Ydinsota vältettiin silloin sillä, että Neuvostoliitto veti ohjuksensa pois Kuubasta (ja USA Turkista) ja Yhdysvallat lupasi olla miehittämättä Kuubaa.”

Olen monesti miettinyt, miltä tuntuu, kun amerikkalaiset tuovat hävittäjäaluksensa sanokaamme sadan mailin päähän Kaliningradin tukikohdasta. Venäjä on reagoinut aggressiivisesti sota-alusten liikkumiseen alueella. Kuubassa Neuvostoliitto meni pidemmälle, mutta Kuuban kriisi on hyvä esimerkki siitä, kuinka ”vastavuoroisuus” toimii kriisin katalysaattorina. Amerikkalaisten suorittama Sikojen lahden maihinnousu (1961) ja yritykset murhata Castro olivat yllykkeenä Neuvostoliitolle suojata liittolaisensa Kuuban alue Yhdysvaltain yllätyshyökkäykseltä. Tähän taas kytkettiin amerikkalaisten ohjukset Turkissa, joiden kantama ulottui Moskovaan. Jännitystä kiristettiin asteittain hulluuden rajoille. Ja todellakin, kun amerikkalaisten kriisiryhmään kuuluneiden kenraalien jokainen mielipide on nyt luettavissa arkistoista, voidaan nähdä kuinka lähellä kolmas maailmansota oli tuolloin. John F. Kennedyn arvostus (ja siinä sivussa Nikita Hrustsevin arvostus) on mielessäni noussut, kun molemmat torjuivat sotahaukkojensa pyrkimykset. Puistattaa ajatella Kennedyn kommenttia, kun hän arvosteli neuvonantajiaan, joista ei ollut juuri mitään hyötyä, päinvastoin.

Myös kriisin purku tapahtui saman asteittaisen porrastuksen kautta, jolla kriisi synnytettiin. Ensin venäläiset poistuivat Kuubasta ja sitten amerikkalaisten ohjukset poistettiin Turkista.

Kun nyt Venäjän rajojen tuntumaan sijoitetaan amerikkalaisten ”ohjuskilpi”, on siinä samoja piirteitä kuin Neuvostoliiton tunkeutumisessa Kuubaan ”amerikkalaisten takapihalle”. Kaikenlaisia syitä esitetään eteen työnnettyjen tukikohtien (Puola, Romania) perustelemiseksi – osa on mielestäni täysin epäuskottavia. Miksi ehdoin tahdoin leikitään tulella? Jostakin syystä amerikkalaisten eteen työnnettyjen tukikohtien vaikutusta Venäjään ei verrata Neuvostoliiton ohjuksiin Kuubassa. Amerikkalaisten reaktio Kuubaan sijoitettuihin ydinaseisiin oli tyrmistynyt. Sota oli napinpainalluksen päässä.

Pitääkö meidän jälleen edetä hulluuden rajoille ennen kuin uskomme? Entä jos lipsahdamme yli? Jälleen suurvaltojen johtajilla on käytössään neuvonantajia hyvässä ja pahassa. Sotahullut kenraalit ja heidän aina uskolliset siviiliasiantuntijansa harrastavat myyräntyötään taustalla.

Historiaa ei tunneta. Väitetään, että kylmän sodan aikaan ei käytetty ydinsotaviestiä uhkavälineenä. Miten naiivia!

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Historians without Borders - historioitsijat ilman rajoja on Erkki Tuomiojan aloitteesta perustettu yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää historiatietoisuutta, historian liittyvää keskustelua sekä historiatiedon käyttöä konfliktien ehkäisemiseen ja ratkaisuun. Erityistehtävänä on ”myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä, sekä edesauttaa historian käyttöä konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa.” Selvä profiilinnosto historiatieteiden harjoittajilta.

Meillä on Itämerellä meneillään jännitteinen tilanne, johon tuota viime mainittua lausetta voidaan soveltaa. Kysymys on länsiliittoutuneiden sotaisasta halusta puolustaa omia näkemyksiään kestämättömällä tavalla. Vastaavasti Venäjän on katsottu olevan aggressiivinen osapuoli, jolle kyllä löytyy perusteita. On loputon väittelyn aihe kuka heitti ensimmäisen kiven.

Tuomioja toteaa kotisivuillaan ilmestyneessä blogiartikkelissa ”Rautaa rajalle on useammin johtanut sotiin kuin estänyt niitä”, että sotilaallisten toimien ja vastatoimien kierre johtaa helposti konfliktien eskaloitumiseen, kuten Kuubassa oli hilkulla käydä.

Pohditaanpa vähän, miten Itämeren tilannetta voidaan käyttää omiin tarkoitusperiin. Tuomioja kiinnittää huomiota siihen, kuinka Aleksander Stubb ja kumppanit korostavat, että jos Itämeren alueella syntyy sotilaallinen konflikti, tulisivat Suomi ja Ruotsi liittoutumattomina maina (automaattisesti) vedetyksi mukaan. Periaatteessa tämä on tietenkin mahdollista, mutta kun sitä pidetään kiveen hakattuna kaavana mennään liian pitkälle. Stubbin argumentoinnin tavoitteena on tietenkin osoittaa, että vain Natoon turvautumalla ongelmista selvitään.

Tuomioja jatkaa:

”Stubb epäilee Suomen ja Ruotsin kykyä estää …… Natoa vastaan suunnattua voimankäyttöä. Tämän estäminen on tietenkin yksi Suomen puolustuksen tehtävä. Mutta tarjotessaan tähän ratkaisuksi Nato-jäsenyyttä Stubb samalla haluaa varmistaa, että Suomi ei voisi jäädä konfliktin ulkopuolelle.”

Suomen aseman säilymisen tärkein tae on oman uskottavan puolustuksen rakentaminen ja oman alueen puolustaminen, mistä ilmansuunnasta tahansa tulevaa hyökkäystä vastaan. Mutta kaiken edelle menee konfliktien ennaltaehkäiseminen, jossa Suomi on ottanut kokoaan suuremman roolin. Hyvä näin, sillä edellä esitellyn tyylinen sotaisa retoriikka on saanut kummasti sijaa keskusteluissa.

Historians without Borders on ottanut kunnianhimoiseksi tavoitteekseen ”ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä”. Varsinkin netti on täynnä tämän tavoitteen väärinymmärtämistä.

On syytä toivoa, että rajattomat historioitsijat menestyvät ottamassaan haasteellisessa tehtävässä. Historiattomuus tunkee läpi jokaisessa mediassa, eikä kouluopetuksestakaan taidan olla paljon apua.

Populismi etenee sukupolvittain

Euroopan poliittinen kenttä on kovaa vauhtia muotoutumassa uusiksi. Siltä ainakin näyttää. Aiemmin uudet poliittisen kentän toimijat voitiin nimetä pelkästään populistisiksi. Nyt populismi pyrkii normaaliparlamentarismin yleisesti hyväksytyksi osaksi. Toisaalta poliittinen ja taloudellinen eliitti yrittää säilyttää hegemonian jaoteltaessa ihmisiä ja puolueita eri kategorioihin. Viimeksi tämä nähtiin Britannian Brexit-äänestyksessä. Mutta ”kyllä kansaa tietää” -sloganille joudutaan antamaan yhä suurempi painoarvo sanovat poliittisen ja taloudellisen eliitin edustajat mitä tahansa.

Mutta kriittiselle näkemykselle on aina sija…

Yhteiskunnallisissa asioissa huomaan joskus lukkiutuneeni 1960-luvun ihanteen, hyvinvointiyhteiskunnan ja sitä muokanneiden puolueiden kannattajaksi. Vieläkään tuo ajatus ei ole jättänyt minua. Ravistelen kuitenkin ajoittain itseni hereille ja tarmon puuskassa hyppään nykymenon vietäväksi, vaikka pään pudistelujen kera.

Oheinen johdanto tuli mieleeni, kun pohdin poliittisen kartan muuttumista tämän hetken Euroopassa. Näyttää siltä, että vinhasti pyörivä maailma ensin keskipakoisvoiman seurauksena heittää uudet nousevat puolueet ja niiden kannattajat ympäri Eurooppaa poliittisen kartan reuna-alueille – sekä vasemmalle että oikealle, mutta muutos on parhaillaan tapahtumassa: pyrkimys on päästä reunalta keskelle.

Keskityn tässä kahden Pohjoismaan Tanskan ja Suomen vertaamiseen ja jätän läntisen maailman vielä vanhemmat populistiliikkeet käsittelemättä.

Viime aikoina kuhinaa on ollut varsinkin oikealla reunalla. Kun nuo samaiset reuna-alueiden oikeistopuolueet ovat vahvistuneet ne hakeutuvat keskemmälle ikään kuin painovoiman vetämänä, koska ymmärtävät, että periferiassa kannatus ei voi nousta kovin korkealle. Samalla nämä puolueet omaksuvat keskellä olleiden poliittisia kantoja unohtaen pahimmillaan/parhaimmillaan alkuperäiset lupaukset, joiden avulla ne nousivat kansakunnan tietoisuuteen ja suosioon.

Keskustaan jo historian aiemmissa vaiheissa hakeutuneet vanhat ”gravitaatiopuolueet” ovat kokeneet ja kokevat edelleen järistyksen asemissaan. Ne kohtaavat ahtauden tunteen poliittisessa keskustassa uusien tulokkaiden pyrkiessä sinne.

Toisaalta perinteisillä puolueilla on taipumus omaksua reuna-alueen puolueiden ohjelmista jotain, vaikka kieltäisivätkin sen. Varmuuden vuoksi ”vanhat” puolueet leimaavat tulokkaat kuitenkin populisteiksi erotukseksi vanhojen ja vakaiden puolueiden vakiintuneista ohjelmista ja asemasta.

Euroopan pakolaisongelma ja maahanmuuttopolitiikka on voimistanut pyörivää liikettä: Tanskassa näyttää olevan menossa jo populistien kolmas sukupolvi. ”Vanha” (per. 1995) populistipuolue Tanskan kansanpuolue (DF) on nyt keskisuuri puolue ja haastaa vanhat valtapuolueet demarit ja Venstren keskustassa. Samalla kun DF omaksuu poliittisen keskustan poliittisia kantoja sen kintereille on noussut uusia oikeistolaisia populisteja, jotka syyttävät DF:ää takinkäännöstä. Ja se ensimmäinen populistipuoluehan oli Morgen Glistrupin Edistyspuolue (per. 1972).

Vähitellen saattaa syntyä poliittisen kentän järistys, jossa entiset populistit (kuten 1900-luvun alussa sosialistit) tunkeutuvat valtapuolueiksi, jopa niin, että valtapuolueet hyväksyvät ne joukkoonsa. Samalla DF:n kaltaiset puolueet kuitenkin menettävät jotain ominaislaadustaan, ja joutuvat vuorostaan syytetyksi ”vanhoina puolueina”. Suomessa ensimmäisen populistisen rynnäkön suorittivat vennamolaiset 1970-luvulta alkaen. Perussuomalaiset muodostavat siis toisen sukupolven populistivaiheen, joten kyllä meillä pysytään tanskalaisten kintereillä. Suomen ja Tanskan populisteja yhdistää sekin, että toinen sukupolvi syntyi ensimmäisen raunioille.

Meillä Suomessa on jo käynyt niin, että hallituksen pääsyn ehtona oli, että perussuomalaiset hyväksyivät vaaliohjelmansa vastaisen hallitusohjelman ja kärvistelevät nyt tilanteensa kanssa.

Tanskassa konservatiivinen ja ulkomaalaisvastainen ”kolmannen sukupolven” Nye Borgerlike -puolue asettuu äärimmäisen kriittisille maahanmuuttolinjoille. Gallupeissa uuden puolueen kannatus (11 prosenttia) on jo noin puolet DF:n kannatuksesta. Uudet oikeistopuolueet eivät ole päiväperhoja, vaan pyrkivät aktiivisesti kiintotähdiksi samalla muokaten poliittista kenttää.

Mihin saakka tanskalaisten hermot pitävät? Nyt markkinoille ryntää jo uusi puolue, jolla on juuria kansallissosialistisessa aatemaailmassa. Näitä puolueita ei tietenkään syntyisi, jos niillä ei olisi kannatuspohjaa. Takavuosien liian löperö maahanmuuttopolitiikka sataa oikeistopopulististen puolueiden laariin. Kantaväestön kärsivällisyys alkaa loppua (ja Englannissa enemmistön osalta jo loppuikin).

Kotipuutarhassa olen havainnut ilmiön, jossa pensas syö toisen pensaan olemassaolon edellytykset ja valtaa hämmästyttävän nopeasti koko kasvupaikan alkuperäisen hävitessä kokonaan. On tietenkin mahdollista, että uuden menestyspuolueet syrjäyttävät poliittiselta kartalta vanhat vaikuttajat, jos ei muuten niin hivuttamalla. Vanhat eivät suinkaan suostu häviämään poliittiselta kartalta, vaan ovat keksineet oivan keinon (siellä, missä ovat keksineet!), millä syödä populistien kannatusta: otetaan uudet puolueet kantamaan hallitusvastuuta. Keino on sangen tehokas, sillä mitä suurimmalla varmuudella vastuu romahduttaa kannatuksen. Miksi? Koska kukaan ei ole keksinyt poliittista ikiliikkujaa, jolla menestys taataan. Samat inhimillisen käyttäytymisen säännöt koskevat niin uusia kuin vanhoja puolueita.

Poliittinen - tasossa tapahtuva - ajattelu (vasemmisto-oikeistoakseli) sekoittuu arvoavaruuden nelikenttään poliittisten päättäjien kannalta odottamattomalla tavalla. Muutos on haaste äänestäjillekin. Niinpä monet puolueet ovat keksineet yksinkertaisia iskulauseita vietelläkseen kannattajia muista puolueista. Yksinkertaistamisesta on lyhyt matka suoranaiseen faktojen vääristelyyn ja valehteluun. Kaikki on näköjään sallittu esim. Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, ja sama ilmiö on levinnyt Eurooppaan. Sellainen puolue millaiset johtohahmot. Mikä lopulta erottaa Boris Johnsonin, Donald Trumpin ja Timo Soinin? Supliikki pelaa, mutta ehkä huumorintajussa on eroja. Samankaltaisuuteen viittaa halu pelata monilla korteilla samanaikaisesti. Soini yrittää järjestää tilanteen sellaiseksi, että hän on sekä kansanäänestyksen (Fixit) puolella että sitä vastaan.

Viileästi tarkastellen: mitä jos maahanmuuttopoliittiset asiat pudotetaan pois agendalta. Mitä poliittisesta kuohunnasta jää jäljelle? Ei välttämättä suuriakaan. No, kyllä poliittisia voimasuhdemuutoksia joka tapauksessa tapahtuu, mutta ne olisivat käsittääkseni huomattavasti laimeampia kuin nyt nähtävissä olevat. Toinen näkökulma voisi olla, että meneillään olevat – maahanmuuttopolitiikkaan liittyvät - poliittiset tapahtumat ovat avanneet muutoinkin olemassa olleet patoutuneet voimat ja ryöpsäyttäneet ne esiin tavalla, johon ei ollut valmistauduttu.

Vaivihkaa uusien oikeistolaisten populistisukupolvien myötä koko poliittinen kenttä on kokenut oikeistosiirtymän. Saa nähdä saadaanko maahanmuuttopolitiikka raiteilleen ennen kuin taas uudet oikeistovoimat kääntävät poliittista asenneilmapiiriä oikealle.

Uudet puolueet yhdistelevät maahanmuuttopolitiikkaa vanhoihin hyväksi koettuihin malleihin, kuten hyvinvointivaltioon. Yhdistelmää on vanhojen poliittisten voimien vaikeaa sulattaa.

Voi tietysti kysyä, eikö oikeistopuolue voi menestyä raa´alla oikeistopolitiikalla. Samalla muistan, kuinka natsi-Saksa kehitti hyvinvointiyhteiskunnan. Ei sekään pelkällä pakolla, militarismilla ja antisemitismillä olisi menestynyt.

Niinistön ja Putinin tapaaminen ja lehdistötilaisuus

Seurasin tarkasti Vladimir Putinin ja Sauli Niinistön lehdistötilaisuutta sekä tapaamisen etukäteisarvioita ja lehdistötilaisuutta seuranneita kommentteja. Kommentit kuultuani minulle jäi kummallinen tunne, että lähes kaikki, mitä Putin sanoi, tulkittiin sellaisilla läntisillä painotuksilla, etten löytänyt itse haastattelusta sille pohjaa. Valtaosan Ylessä esitetyistä kommenteista esitti Aleksandria-instituutin tunnetusti länsimielinen Hanna Smith.

Smithin lisäksi olisi pitänyt kuulla tasapainottavia kommentteja esimerkiksi Aleksanteri-instituutin Markku Kangaspurolta tai Markku Kiviseltä. Mutta eihän sitä samasta seurasta…. Miten tärkeää olisi hajauttaa mielipidekirjoa! Tästä tukistus Ylelle.

Katsottuani koko lehdistötilaisuuden TV:n välityksellä saatoin itse nähdä kuinka media nappaa lehdistötilaisuuden kokonaisuudesta yksittäisiä sanoja ja lausahduksia ja nostaa ne irrallisina otsakkeisiin. Näillä sitten muokataan ihmisten käsityksiä haluttuun suuntaan.

Takertuminen sanamuotoihin osoittaa tulkitsijoiden näpertelevää suhtautumista asioihin. Monia positiivisia asioita olisi ollut syytä korostaa, kuten varovaista optimismia koskien Ukrainan tilannetta. Niinistön ehdotus luottamuksen lisäämiseksi Itämeren alueella oli tällainen, samoin kuin Niinistön ehdotus transpondereiden käyttöpakosta.

Mitään maailmanrauhan kannalta suurta neuvotteluissa ei tapahtunut, eikä ollut tarkoituskaan. Jo pelkkä tapaaminen oli tärkeää Putinille, koska hän saattoi osoittaa, että yhteydet länteen toimivat. Niinistö taas pystyi tasapainottamaan käytyä länsivoittoista keskustelua ja myös näpäyttämään ahdasmielisimpiä ideologeja. Naapureiden keskusteluyhteyden pitää olla kunnossa.

Natosta Putin ei sanonut mitään sellaista, mitä hän ei olisi sanonut jo aiemmin. Periaatteellinen ongelma idän ja lännen välillä vallitsee siitä, kuka uhkaa ja ketä. Suomen liittoutumisesta Putin sanoi täysin odotetusti, että se on Suomen asia, mutta muistutti, että liittoutumisen tapahtuessa Suomen asema muuttuu suhteessa Venäjään, joka ilman muuta näkyy Venäjän varustautumisessa. Tämä ei ole pelottelua vaan toteamus. Ei mitään ihmeellistä uutta. Sitä en osaa sanoa, miksi hän puhui Venäjän vetäneen asevoimansa 1500 kilometrin päähän Suomen rajasta. Vaikuttaa lipsahdukselta.

Kommentoijat lukevat jokaista Putinin lausuntoa kuin piru raamattua. Ajattelu on ikään kuin sellainen, että ”sano mitä sanot, valehtelet sinä kuitenkin!” Asenne on virheellinen, jos Venäjän jokaista vastausta tulkitaan läntisten asenteellisten spekulanttien näkökulmasta. Esimerkki: kun Putin sanoi Venäjän osallistuvan Suomen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlaan tuli kommentoijien puheenvuoroista tuntu, että Venäjä tulee sinne kuokkavieraaksi tunnustelemaan, milloin Suomi on valmis luopumaan itsenäisyydestään. Kyllä venäläiset kutsutaan sinne ihan vain juhlimaan 100-vuotissynttäreitä. Vertaaminen Viroon tai Ruotsiin ”tasapuolisuuden vuoksi” on aivan turhaa. Suomi irtautui vuonna 1917 Venäjästä.

Putin halusi lausua kohteliaisuuden, kun totesi, että Venäjä tunnetusti tunnusti ensimmäisenä Suomen, joka pitää paikkansa. Kerkeä spekulantti ehti jo toitottamaan, että jos Venäjä kerran luovutti itsenäisyyden Suomelle, se voi myös palauttaa Suomen Venäjän yhteyteen. Ei siis pidä mennä vahingossa myöntämään mitään, mitä Venäjä sanoo Suomen itsenäistymisestä! Sanonpa tähän, että saivartelijoille mikään spekulaatio ei ole liikaa.

Miten näitä tulkintojen esittäjiä voitaisiin tyypittää? Numero yksi voisi olla, että ”asiantuntijana” käytetty taho on niin lännettynyt, ettei häneltä pääsee sanaakaan, jolla hän vastuuttaisi idän ohella myös lännen tapahtuneesta jännityksen kiristymisestä. Numero kaksi voisi olla, että asiantuntija pelkää tulevansa leimatuksi suomettuneeksi, jos hän päästää suustaan yhdenkin positiivisen kommentin Venäjästä.

Tuollaisissa lehdistötilaisuuksissa syntyy kummallinen tunne, kun haastateltava (siis esimerkiksi valtionpäämies) etsii sopivia sanoja vastatakseen kysymykseen, ja ulkopuoliset ”asiantuntijat” kyttäävät mahdollisuutta tarttua sanaan tai vivahteeseen pahansuovassa hengessä ikään kuin valtiomiehen sanat olisivat kiveen hakattuja ja jokainen niistä loppuun saakka harkittu. Nytkin näkyi, etteivät jotkin Putinin sutkauksiksi tarkoittamat lausahdukset olleet onnistuneita. Niinistö pääsi niistä kuittaamaan.

Edellä esitetyllä ei ole tarkoitus siloitella Putinin pahoja tekoja, vaan löytää jokin objektiivinen lähestymiskulma Venäjän ja Putinin toimien arvioinnille.

Venäjän strategia ja taktiikka

Paljon on keskusteltu siitä onko Venäjän linja nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa strateginen vai onko se enemmänkin taktinen. Suurlähettiläs Rene Nyberg taisi Kultarannassa todeta, että Venäjällä on kyllä kokonaisstrategia, mutta käytännön askeleita ottaessaan se toimii enemmänkin taktisten näkökohtien varassa. Samaa tuntuvat korostavan amerikkalaiset ulkopolitiikkaan keskittyvät lehdet.

Minulla on vähän samanlainen ajattelutapa. Venäjällä on kyllä selvä strateginen pyrkimys palauttaa suurvalta-asemansa, mutta käytettävät keinot syntyvät lyhyen aikavälin päätöksinä. Venäjä reagoi tilanteeseen, mutta sillä ei vaikuttaisi olevan tavoitteena idän ja lännen välinen konflikti niin kuin monet haluavat asian nähdä. Minua kiusaa kaiken Venäjään liittyvän leimaavuus. Venäjä on tuomittu monilla tahoilla läpipahaksi, minkä leiman se toki osin ansaitseekin. Totuus ei voi kuitenkaan olla näin yksioikoinen.

Venäjän harjoittaman politiikan keinovalikoima on ollut hyvin monipuolinen, mutta asiantuntijat näkevät painotetusti voimankäyttöaspektin. Keinovalikoimaan kuuluvat paitsi joidenkin naapurien painostaminen, venäjänkielisten tukeminen Venäjän rajojen ulkopuolella, lännen heikentäminen, oman iskukyvyn kohottaminen ja Venäjän suurvalta-aseman tunnustaminen, niin myös suhteiden rakentaminen poliittisesti suosiollisiin hallituksiin, puolueisin ja kansalaisjärjestöihin. Toki siihen kuuluvat myös kybersodankäynnin valmistelu ja hybridisodankäynnin eri muodot. Näissä keinoissa ei ole juurikaan uutta verrattuna kylmän sodan aikaan, menettelytavat ovat vain modernisoituneet. Miksi vertaan kylmän sodan aikakauteen? Siksi, että lännen kannalta seesteistä kautta Venäjä-suhteissa ei kestänyt edes 20 vuotta. Suurvaltojen jännittynyt keskinäinen tilanne on siis pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Sitä paitsi Venäjän kannalta suuri osa em. seesteisestä kaudesta kului sekasortoon vaipumiseen ja sekasorrosta selviytymiseen. Kannattaa kiinnittää huomio siihen, miten lyhyt seesteisen ajan kausi oli, vaikka välillä tuudittauduttiin pysyvämpään rauhan aikaan suurvaltojen kesken. Suurvalloilla on ollut iät ja ajat taipumusta hakeutua jännitteisiin keskenään. Monet idän ja lännen thinktankit - näennäisen puolueettomuuden takaa - kylvävät epäluuloja vastustajan päänmenoksi. Niille riittää toimeksiantoja.

Venäjän käytöksen arvioinnissa tulkintaerimielisyyttä aiheuttaa se, kuinka pitkälle se on halukas viemään aggressionsa. Mielestäni tässä olisi syytä paneutua - sotaisien tulkintojen ohella – myös rauhanomaisiin tulkintoihin. Suurin osa Venäjän toiminnasta on ”mielenkäännytystyötä”, johon jo kylmän sodan aikana totuttiin. Se ei siis ole mitenkään ennenkuulumatonta. Kylmän sodan aikaista ideologista (sosialismi vastaan kapitalismi) taistelua on lähes mahdotonta irrottaa valtapolitiikasta. Nykyisen kaltainen valtapolitiikka oli itse asiassa kylmän sodan ytimessä ideologisesta kuorrutuksesta huolimatta.

Entä Ukraina ja Krim? Venäjän läsnäolo ja miehitys ovat kansainvälisen järjestelmän vastaisia tuomittavia tekoja. On kuitenkin välttämätöntä perehtyä konfliktin syviin virtoihin. Muodikkaasti Ukrainan tapahtumia aletaan vyöryttää vasta Maidanista eteenpäin. Idän ja lännen vastakkainasettelu ulottuu kuitenkin pitkälle 1990-luvulle ja senkin taakse.

Olen käynyt Ukrainan historiaa läpi useassakin blogikirjoituksessa. Olisi toivottavaa, että hätiköityjä mielipiteitä esittävät malttaisivat tutustua pitkän aikavälin kehitykseen Ukrainassa. Nyt johtopäätöksissä on panikoivia piirteitä. Osassa näistä on tarkoitushakuinen luonne: ideologista tai muista syistä halutaan tilanteen näyttävän umpikujalta, johon – esimerkiksi Suomen tapauksessa - ainoaksi ratkaisuksi koetaan turvan hakeminen liittoutumisen kautta.

Lainaan tähän kirjoitustani ”Tapahtui Ukrainassa” 11.3.2015:

”Oma lukunsa ovat numerotiedot Ukrainan viimeisiltä vuosikymmeniltä: Vieläkään ei ole saavutettu vuoden 1989 bkt-tasoa, väkiluku on alentunut vuoden 1981 52 miljoonasta asukkaasta vuoden 2013 46 miljoonaan asukkaaseen. Seuraavassa esitän johtopäätöksiäni nykyiseen konfliktiin johtaneista syistä sekä näkymän tulevaisuuteen:

1) 1990-luvun vaihteen mullistus heikensi Ukrainaa. Vahvat teollisuuden ja kulutustavaratuotteiden markkinat menetettiin, kun Neuvostoliitto kaatui ja markkinat avautuivat. Ukrainalaiset tuotteet eivät pärjänneet sen enempää itä- kuin länsimarkkinoilla.

Ukrainalla ei ollut raaka-ainevaroja, joilla se olisi kompensoinut menetykset. Köyhyys ja kurjuus ovat viitoittaneet Ukrainan tietä kohti epävarmaa tulevaisuutta.

2) Strateginen kohtalonyhteys suurvaltoihin.

Ukrainan kaasuriippuvuus Venäjästä on fakta. Ukrainan alue oli Neuvostoliiton keskeinen ydinaseiden ja laivaston sijoituspaikka. Yhdysvaltain hegemonistiset pyrkimykset ulottuivat myös Ukrainan alueelle (Naton laajenemispyrkimys). Mustanmeren alue on ikiaikainen strateginen polttopiste kansainvälisessä politiikassa. Kohdan 1 johdosta Ukrainaan muodostui poliittinen ja taloudellinen tyhjiö, jonka täyttämiseen pyrkivät milloin itä, milloin länsi. Ukrainasta tuli lännen ja idän kilpakenttä.

3) Lähtötilanne 1990-luvun alussa: suuri venäläisväestö (suhde: ukrainankielisiä 68 prosenttia, venäjänkielisiä 30 prosenttia). Historiallisista syistä (jo Neuvostoliiton aikana) vallassaolijat jakautuivat Länsi-Ukrainasta tukensa saaviin ja Itä-Ukrainasta tukensa saaviin. Välillä 1990-2010 juopa syveni. Nykykonflikti on edelleen polarisoinut vanhaa asetelmaa.

4) Demokratia ei ole juurtunut.

Korruptio ja eliitin äärimmäisen vahva asema periytyivät jo vanhasta Neuvostoliitosta. Oligarkkien asema vahvistui Ukrainassa hitaammin kuin muualla entisen Neuvostoliiton alueella, mutta lopputulos oli sama.

Puoluekentän sirpaleisuus ja vakiintumattomuus edistivät sekasortoa. Demokratian edellytykset olivat aivan liian heiveröiset. Koko poliittinen järjestelmä oli kokoaikaisessa kaaoksessa presidentin, hallituksen ja parlamentin taistellessa vallasta. Demokratian toimimattomuus on ohjannut järjestelmää korruptoituneeseen, autoritääriseen ja itsevaltaiseen suuntaan, vaikka johtajilla alun perin on saattanut olla jaloja pyrkimyksiä uudistaa yhteiskuntaa.

5) Tulevaisuus.

Ukraina on joutunut uuden suurvaltasuhteiden asetelman koekentäksi tai konfliktialustaksi, jossa Yhdysvallat edustaa vakiintunutta puolustuksellista - mutta tilaisuuden tullen uusia rajoja kokeilevaa - suurvaltahegemoniaa, Kiina nousevaa suurvaltaa ja Venäjä nöyryytettyä mahtia, joka havittelee uutta nousua ja uutta voimatasapainoa. Toistaiseksi on avoin asia edustaako Venäjän aggressiiviselta näyttävä ulostulo laajenemishaluista imperialismia vai - kuten itse oletan – toistaiseksi pääosin puolustuksellista strategiaa.”

:::::::::::::::::::::::::::::::

Ehkä tähän perään sopii lainata pari kappaletta juuri julkaistusta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta:

”Euroopan ja Itämeren alueen turvallisuustilanne on heikentynyt. Venäjä valtasi Krimin ja synnytti Itä-Ukrainassa konfliktin. On syntynyt negatiivinen kierre, jonka vaikutuksesta jännite Itämeren alueella on kasvanut ja sotilaallinen toiminta lisääntynyt.

Läntiseen yhteisöön kuuluvan Suomen turvallisuuspoliittinen ympäristö on muuttunut. Turvallisuustilanteen kiristymisellä Euroopassa ja Itämeren alueella on välittömiä vaikutuksia Suomelle. Sotilaallista voimankäyttöä Suomea vastaan tai sillä uhkaamista ei voida sulkea pois.”

Ihmisen mielikuvitus muodostaa tapahtumaketjuja, joille ei välttämättä löydy älyllistä perustetta. Ainakin pitäisi tarkastella kriittisesti tapahtumien kulkua eikä omaksua kliseisimpiä selityksiä. Monen mielessä kummittelee ”München 1938” -syndrooma: ensin Georgia, sitten Ukraina, sitten Krim, sitten….. Vaikka sanamuodot selonteossa ovat viittauksenomaisia, on niissä silti ketjuttamiseen houkuttelevaa vetovoimaa.

Olen edellä esittänyt kritiikkiä yksioikoisia jännittyneen tilanteen tulkintoja vastaan. Tämä kansainvälinen tilanne on klassinen toisinto kylmä sota -tyyppisestä kierteestä: itä ja länsi vuorotellen lisäävät kierroksia, ja Suomessa moni poliitikko on innolla mukana rakentamassa draamaa haaveillen ehkä itselleen suurta roolia tulevassa toiviomaailmassa.

Miksi kansa ei ymmärrä äänestää oikein?

Brexit on johtanut kiivaaseen sananvaihtoon kansanäänestysten järkevyydestä. Olen itsekin ollut sitä mieltä, että brittien kielteinen kanta EU:hun saattaa olla käännettävissä laihaksi tai lihavaksi kompromissiksi eli Boris Johnsonin ajattelemaksi pelkäksi näpäytykseksi EU:lle. Johnson olisi ehkä ollut tyytyväinen, jos luvut olisivat olleet toisinpäin: olisi vain muistutettu, että kansalaisten huomattava vähemmistö on EU:ta vastaan ja sen jälkeen – vaalitappion tultua - olisi heittäydytty marttyyreiksi.

Kävi kuitenkin niin, että EU:ta vastustavat voimat voittivat. Pahus soikoon, mikään ei mene niin kuin pitäisi. Johnsonin oma käytös vahvistaa hänen menettelynsä raadollisuuden: hän ei halua kantaa vastuuta tapahtuneesta eli tavoitella puoluejohtajan ja pääministerin paikkaa.

Mutta ei tässä kaikki: nyt eliitin edustajat yrittävät luoda – niin Britanniassa kuin Suomessakin – kuvaa, että kansanäänestykset kaikissa tapauksissa ovat arveluttavia. Tässä on jo tarkoitushakuisuutta mukana.

Niinpä nyt Mikael Jungner ja kumppanit yrittävät pedata maaperää otolliseksi, että Nato-kannatusta ei ole järkevää mitata kansanäänestyksellä. Joudutaan kuulemma enemmistön diktatuuriin. Jungner ilmeisesti kannattaa ”järkevän” vähemmistön diktatuuria Nato-asiassa, sillä prosentit ovat olleet gallupeissa karkeasti ottaen 2/3 Natoon liittymistä vastaan ja 1/3 Natoon liittymisen puolesta. Tässä meillä on ongelma: eliitti yrittää joka tapauksessa kääntää kaikin tavoin äänestystulokset tai äänestämättä jättämiset omaksi edukseen.

Tämä alkaa muistuttaa jo Björn Wahlroosin puheita enemmistön diktatuurista ja uusista mielikuvitusrikkaista äänestysmenetelmistä, jossa äänestäjälle annetaan mahdollisuus käyttää useita ääniä tai peräti sekä jotain ehdokasta vastustavaa että jotain ehdokasta puolustavaa ääntä.

Suoraan sanottuna kansan on äänestettävä oikein, muutoin sen mielipidettä ei oteta huomioon. Jos se äänestää oikein, niin kaikki venkoilut ja populismihairahdukset voidaan antaa anteeksi. Tärkeintä on, että kansalaiset ymmärtävät olla vaikeuttamatta selviä asioita.

Välillisen demokratian avuksi on huudettu suoraa demokratiaa, mutta nyt näyttää, että ajaudutaan ojasta allikkoon. Ei suora demokratia kelpaa, kun ihmiset äänestävät kelvottomasti. Ollaan vähän pulassa.

Filosofi Timo Airaksisen mielestä (HS 29.6.2016) kansanäänestys on pahimmillaan vaarallista: ”…valtio antaa äänestäjien käyttöön välineen, jonka vaikutukset ovat arvaamattomia tai niin ennakoimattomia, että tiedon hankkiminen on vaikeaa”. Piru on maalattu seinälle.

Lopulta ainoa keino selvitä tästä sotkusta on siirtyä valistuneeseen diktatuuriin, joka sekin tosin jo antiikin Kreikassa todettiin epäkelvoksi.

Tässä rupeavat blogin kirjoittajalla olemaan keinot vähissä.

Jungner puhuu suojaavista mekanismeista, joilla varjellaan kansakuntaa haavoittamasta demokratiaa ja omaa sieluaan. Esimerkiksi kansanäänestyksessä pitäisi saada Timo Airaksisen mielestä 60 prosentin kannatus ennen kuin tarvitsee ryhtyä äänestyspäätöksen mukaisiin toimenpiteisiin. Parasta ilmeisesti olisi jo kysyttäisiin kansakunnan ”Viisaiden neuvostolta”, miten pälkähästä selvitään.

Vaihtoehto voisi olla, että joka kunnassa kokoonnutaan torille (ja isoissa kaupungeissa useille toreille) ja suoritetaan huutoäänestys puolesta tai vastaan. Ei taida tämäkään onnistua.

Kansalaiset ovat liberaaleissa demokratioissa ymmällä: miten valinnat ja päätöksenteko pitäisi hoitaa? Ihmiset käyvät laiskahkosti äänestyskopeissa, mutta laukovat mielellään mielipiteitään netissä nimimerkillä tai omalla nimellä.

Entä jos kansanäänestys toimisikin eräänlaisena kansakunnan puhkumisen välineenä. Kansa olisi äänestävinään ja todelliset päättäjät olisivat ottavinaan huomioon kansalaisten mielipiteet. Niinhän monet sanovat asioiden hoidon tapahtuvan jo nyt: iskulause kuuluu: ”tästähän on sovittu jo aiemmin”. Vain tyhmä saivartelija kyselee perään, milloin päätökset oikein on tehty.

Tanskan maassa on kuulemma paljon mätää. Niinpä siellä pantiin kansa äänestämään kahdesti EU:sta ennen kuin eliitti sai toivomansa tuloksen. Tässäpä yksi malli hoitaa asiat kivuttomasti: kyllä kovakalloinen kansa lopulta oppii äänestämään oikein.

Kaikkialla länsimaissa on tapahtumassa trendinomaisesti siirtymä kansan välillisestä ja suorasta päätöksenteosta kohti harvojen päätäntävaltaa esimerkiksi kunnallisten toimintojen osakeyhtiöittämisen kautta. Muutos on tapahtumassa vaivihkaa, joskin valveutuneimmat kansalaiset ovat nostaneet äläkän.

Teen mielestäni järkevän ehdotuksen: hoidellaan asioita välillisen demokratian kautta ja täydennetään sitä suoralla kansan mielipiteen huomioon ottamisella. Mutta eikö tämä ole juuri se järjestelmä, joka meillä on käytössä?

Kyllä, kyllä, mutta mitä sitä toimivaa järjestelmää muuttamaan.