Docventuresin neljäs kausi alkoi räväkästi Venäjän presidentin maailmankuvan tarkastelulla. Venäläisvalmisteisen dokumentin nimi ”World Order” heijastelee Putinin näkemyksiä maailmanjärjestyksestä tai oikeammin maailmanjärjestyksestä, jonka hän haluaisi voimaan. Dokumentti koostuu presidentin ja tunnettujen venäläisten ja länsimaisten asiantuntijoiden ja poliitikkojen haastatteluista.
Jotkut ovat leimanneet dokumentin täydeksi propagandaksi. Siitä halutaan tehdä eräänlainen varoittava esimerkki venäläisestä trollikulttuurista, joka on rakennettu niin viekottelevaksi, ettei katsoja huomaa vaaraa. Ei siis minkäänlaista halua analysoida naapurin ajattelua sen omista lähtökohdista. Tällainen ajattelu osoittaa älyllistä laiskuutta perehtyä naapurin ajatteluun, propaganda mukaan lukien. Propaganda on osa tätä ajattelua, halusimmepa tai emme. Propaganda on totta, kun uskoo siihen itse.
Jotkut näyttävät ihastuneen niin perusteellisesti omaan vastapropagandaansa (lyömiseen lyömisen halusta), että sokeutuvat itse sille.
Putinin haastattelijan Vladimir Solovjevin ärsyttävästi johdattelevat kysymykset sivuutan lähes kokonaan ja lainaan muidenkin kuin Putin haastattelulausuntoja vain tarpeen niin sanellessa. Solovjev olkoon kuitenkin esimerkki siitä, minkälaisen monet kuvittelevat Putinin olevan: Solovjev toteaa ikään kuin ohimennen, että Aleksanteri I toimi kristikunnan yhdistäjänä (viitaten ilmeisesti siihen, että Aleksanteri oli sen liittouman johdossa, joka Napoleonin tappioiden jälkeen eteni aina Pariisiin saakka). Voiko olla suurvenäläisempää asennetta! Solovjev pahoitteli, ettei Aleksanterin työ saanut jatkoa, jolloin Putin joutui toteamaan, että kenenkään ei saisi pakottaa toista kannalleen.
Miten tällaiseen dokumenttiin pitäisi suhtautua? Itse kallistuisin sille kannalle, että kannattaa joskus asettua vastustajan tai ”vihollisen” asemaan, jotta voisi ymmärtää hänen tarkoitusperiään. Ne pettyivät, jotka odottivat dokumentissa Putinilta aggressiivista lännen syyttelyä. Arvostelua kyllä oli, mutta se tehtiin tietoisen tahdikkaasti ja eri puolia valottaen. Samaa ei voi sanoa dokumentin useista muista haastateltavista, joista osa asettui avoimen subjektiivisesti Venäjän puolelle. Osa yritti arvata, mitä Putin ajattelee ja toistelee vanhaa propagandaa niin, että Putin joutuu suorastaan oikaisemaan pahimpia väitteitä. Itse seurasin dokumenttia uteliaasti ja mielenkiinto koko ajan korkealla tasolla varsinkin presidentin esittäessä mielipiteitään.
Mielenkiintoinen yhtymäkohta on, että Henry Kissingerin poliittiseksi testamentiksi nimetyn suhteellisen tuoreen kirjan nimi on sama kuin dokumentilla eli ”World Order” (kts. esim. blogikirjoitukseni ”Maailmanpolitiikan uusi järjestys”). Kissingeriläinen reaalipolitiikka lähtee niin kaukaa kuin Westfalenin rauhasta (1648) tai vaihtoehtoisesti Wienin kongressista (1815). Näissä luotujen mallien mukaan tulee hänen mielestään pyrkiä suurvaltojen sopimaan ”järjestykseen”, ja jos tästä pyrinnöstä luovutaan tulee vaihtoehtoisen ratkaisun olla käytettävissä. Niinpä Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä vallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas). Tästä on helppoa johtaa Kissingerin periaate kansallisvaltioiden ensisijaisuudesta hänen World Orderissaan. Ensisijaisia eivät ole kansainväliset instituutiot tai ei-valtiolliset toimijat (kuten EU).
Epäilen, että Vladimir Putin on lukenut tarkasti Kissingerinsä. Niin samanlainen poliittinen (lue: inhorealistinen) asenne molemmilla on. Putinin suurenmoiseksi kokema - ja viimeksi voimassa ollut - maailmanpoliittinen järjestys on Jaltassa 1945 sovittu. Putin totesi dokumentissa, että Jalta-aikakausi päättyi Neuvostoliiton romahdukseen, mutta kylmä sota ei päättynyt rauhansopimukseen, kuten Putin on muistuttanut. Jalta ei ollut mikään moraalinen kannanotto (mikä on oikein, mikä on väärin), vaan voimatasapainon vahvistaja. Putin sanoo, että Jalta heijastaa sitä maailmankuvaa, joka vallitsi vuonna 1945, mutta nyt tilanne on muuttunut. Putinin mielestä maailmanjärjestystä pitäisi päivittää.
Putinin ajattelu maailmanjärjestyksineen on hyvin konservatiivinen: jos siis maailmanjärjestystä uudistetaan, luodaan uusi pitkäaikainen status quo. Esimerkiksi arabimaissa kysymys kuuluu, vaarantavatko demokratiapyrkimysten aiheuttamat muutokset pitkän ajan (uskonnollisen, poliittisen, ideologisen) kehityksen?
Avain Putinin ajatteluun on, että hän haluaa nyt muuttuneessa tilanteessa voimaan uuden, Jaltan korvaavan ”järjestyksen”. Minulla on sellainen käsitys, että Putin ei kuvittele uuden Jaltan olevan mikään kylmän sodan aikainen yksiselitteinen etupiiridiili, vaan ensisijaisesti nykyiseen valtapoliittisen monenkeskiseen vallanjakoon perustuva järjestys. Putin ei siis halua toista kylmää sotaa. Hän päinvastoin moittii länttä kylmän sodan juoksuhautoihin uppoamisesta.
Käsittääkseni kaiken takana on aikoinaan jo George F. Kennanin määrittämä Venäjän turvallisuusvaje, turvallisuuden pohjaton tarve. Meille se avautuu toisin: ulospäin venäläisen ikkunan näkymä on aggressiivinen.
Hieman yllättäen Putin mitätöi koko Neuvostoliiton perusideologian toteamalla, että sodan jälkeen ei ollut kysymys ideologiasta (sosialismi), vaan geopoliittisista eduista. Putin sanoo suoraan, että ideologialla vain peitettiin valtapoliittiset päämäärät. Mitä tästä pitäisi ajatella? Olen joskus heittänyt ilmaan epäilyn, että vuosi 1989 ei ollut läheskään vuoden 1815 tai vuoden 1914 luokkaa oleva mullistus.
Hän haluaisi siis voimaan nykyajan voimasuhteita heijastelevan sopimuksen valtasuhteista, jossa osapuolina olisivat lännen (Yhdysvallat) lisäksi esim. Kiina, Intia ja Venäjä. Kylmän sodan aikainen kaksinapainen ajattelu on Putinin mielestä vaihtunut Yhdysvaltain (ei siis Naton tai EU:n) hegemonian mukaiseksi yksinapaiseksi maailmanjärjestykseksi, joka ei lainkaan vastaa Putin ajattelua.
Kissingeriläisittäin Putin korostaa maiden (kansallisvaltioiden), ei liittoutumien merkitystä. Siksi Yhdysvallat on kritiikin keskiössä. Toinen merkittävä asia on ”vakaus” (Kissinger puhuu tasapainosta). Putin toistaa kerta toisensa jälkeen, että kunkin maan laillinen hallitus on se, joka määrittää suunnan, ei mikään kapinallisryhmä tai vallankumouksellinen taho. Oleellista on havaita, että putinilaisessa ajattelussa laillisesti valitun diktaattorin asemaa ei horjuteta, vaikka hänen kontollaan olisi verisiä väkivallantekoja. Miksi? Siksi, että arabimaailma opettaa. George Bush nuoremman miekkalähetys ja demokratian vientikampanja vuonna 2003 on malliesimerkki asioiden täydellisestä väärinkäsittämisestä. Tappamalla pahan Zaddam Husseinin Yhdysvallat laukaisi vielä paljon pahemman onnettomuuksien sarjan eli Isisin nousun ja pakolaisongelman.
Putin: ”Suur-Lähi-idän” demokratisointi tai ”demokratian välineellistäminen” ovat pahinta, mitä demokratialle voi tapahtua! Pahan Muammar Gaddafin tappaminen oli Putinin mielestä myös väärä laillisen hallituksen syrjäyttämistoimenpide. Hän toteaa, että Gaddafin aikana asiat olivat paremmalla tolalla kuin nykyään. Niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin niin pahuuden diktaattorit toimivat tulppana vielä pahemmalle tulevaisuuden näkymälle. Kaiken jälkeen Putin toteaa, että ”Eurooppa voi menettää identiteettinsä”, viitaten ilmeisesti pakolaisongelmaan. Hän jatkaa: ”ei saa tuhota valtiojärjestelmiä, vaikka ne eivät olisikaan täydellisiä”. Jälleen hän korostaa pienemmän pahan logiikkaa. Putin toteaa että väkisin toteutetut demokratiapyrinnöt johtavat vain tilanteen pahentumiseen. Siksi kai hän tukee Syyrian Basar al-Assadia.
Hän torjui Neuvostoliiton Afganistaniin tunkeutumisen ja miehityksen vertaamisen Vietnamiin, mutta todettuaan ensin hiukan epävarmana, että ei tiedä oliko Afganistaniin meno virhearvio, hän myönsi, että Afganistan oli Neuvostoliiton virhe. Mikä olisi putinilaisen monenkeskisen järjestyksen takuutaho? Se ei ole mikään muu kuin Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto. Miksi? Koska siellä vaaditaan toimenpiteisiin ryhtymiseksi yksimielisyyttä: ”tämä on avainasia”, toteaa Putin. Turvallisuusneuvosto on toisin sanoen väline, jolla Venäjä pystyy estämään Yhdysvaltain hegemonian edelleen vahvistumisen.
Putinille on tärkeää luoda kuva, että Venäjä on nykyisessä sopimuksettomassa (=ilman World Orderia) tilassa altavastaaja. Hän toteaa dokumentissa (totta tai ei), että Yhdysvalloilla on Keski-Euroopassa strategisia (pitkänmatkan) ydinohjuksia, kun taas Venäjällä on niitä vastassa - rajojensa sisällä - vain lyhyen kantaman taktisia ydinohjuksia. Venäjä on siis altavastaaja, väittää Putin.
Kuten on tullut monta kertaa todettua pitää Venäjä USA:ta kansainvälisten jännitteiden pääaiheuttajana. Putin totesi dokumentissa mm., että Euroopan ongelma on se, että ”sillä ei ole itsenäistä ulkopolitiikkaa” (eikä sen puoleen ole Natollakaan). Jälleen viittaus Yhdysvaltain hegemoniaan. Putin ei odota jäsenvaltioiden luopumista Nato-yhteistyöstä. Hänen mielestään yhteinen lännen kuvitelma on, että Venäjä haluaa palauttaa Neuvostoliiton. Putin toteaa hiukan alistuneesti, että ”kukaan ei halua uskoa, että me emme ole palauttamassa Neuvostoliitoa uudelleen”.
Putinin suuri tavoite ja trauma on Euraasian unioni, jonka laajeneminen on vastatuulessa. Se voisi olla vastinpari EU:lle ja aiempien Itä-Euroopan taloudellisten yhteenliittymien korvaaja. Hän haluaisi siihen mukaan Ukrainan. Selvää on, että Putin pyrkii rakentamaan vahvaa euraasialaista yhteenliittymää, joka pystyy taistelemaan uudessa kylmässä sodassa Yhdysvaltain hegemoniapyrkimyksiä vastaan.
Oikeastaan ainoan kerran koko haastattelun aikana Putin selvästi kiihtyi, kun käsiteltiin Ukrainaa. Hänen mielestään Ukrainalla on loistavat mahdollisuudet edetä jopa raketti- ja avaruusteknologiassa, mutta se on hukannut mahdollisuutensa korruptioon ja teollisuustuotannon romahtamiseen, joiden seurauksena elintaso laskee (sotaa Putin ei mainitse!). Putin on tiukkana: Venäjä ”ei jätä pulaan” Kaakkois-Ukrainan venäläisiä. Ukrainan tilanne ei selvästikään ole helpottumassa lähiaikoina.
Kun haastattelija Vladimir Solovjev yritti luoda haastattelun päätteeksi maailmanloppuskenaariota viime aikaisten tapahtumien perusteella. Putin totesi hymähtäen, että ”tilanne on se, mikä se on” ja jatkaa: ”emme ole maailmanlopun partaalla, koska ihmiset ovat järkeviä”. Putinin jyrkkä kanta on, että ”ei (tarvita) lisää ydinasevaltoja”. Hän pitää välttämättömänä, että Venäjällä itsellään on ydinasepelote, kuten Yhdysvalloillakin.
Kun haastattelutuokion lopuksi mennään lähemmäs henkilöä nimeltä Vladimir Putin, tämä toteaa, että muiden maiden johtajat kritisoivat häntä (”minulla ei ole oikeutta loukkaantua”), eivät tavalliset kansalaiset. Tässä hän kääntää asiat omaksi edukseen. Kyllä kriittisiä äänensävyjä on kuultavissa kauttaaltaan, mutta siinä voi olla perää, että eliitit ovat kaikkein arvosteluherkimpiä. Dokumenttia seurannut keskustelu (Erkki Tuomioja, Sinikukka Saari) oli yllättävän vaisua. Putinin vakaa ja rauhallinen käyttäytyminen herätti selvästi epäluuloja keskustelijoissa. Kuinka pitkälle dokumentin rakenne oli sitten suunniteltu tukemaan Putinin agendaa? Tarkoitushakuisesti valittujen kehyshaastattelujen osalta selvästikin, mutta Putinin omat puheenvuorot olivat riittävän analyyttisiä herättääkseen ainakin minun mielenkiintoni. Hyödyllisimmillään dokumentti oli raottaessaan Putinin strategiaa ja maailmanpolitiikan isoa kuvaa. Ainakin minulle avautui monia eri näkökohtia, jotka tosin tukivat aiempia johtopäätöksiäni.
Putinin suuri ongelma on, että hänen on vaikea saada ketään uskomaan itseään lännessä. Mielestäni kuitenkin kattava epäluulo ei edusta rakentavaa suhtautumista Putiniin. Kilpaillaan tavallaan siitä, kuka pystyy tulemaan vähiten huijatuksi Putinin taholta. Varmuuden vuoksi leimataan kaikki Putinin puheenvuorot taktikoinniksi.
Parasta olisi, jos pystytään ottamaan kiinni Putinin omasta agendasta, sen rakentavimmista osioista.
Miten itse liittäisin Putinin esittämät ajatukset maailmanpolitiikan suureen kuvaan? Yksi lähestymistapa on suhtautuminen liberaaliin demokratiaan. Ainakin pinnalta katsoen Yhdysvallat (demokratian vienti) ja Venäjä (autoritäärisesti hallittujen maiden tukeminen) ovat kuin heittäisi bensaa tuleen.
Demokratian vienti ei onnistu maihin, joissa ei ole tapahtunut kansanvallan juurtumista jo aiemmin. Eikä se onnistu myöskään Yhdysvaltain asenteella, jossa se julistaa olevansa ainutlaatuinen kansakunta. Venäjälle autoritäärisesti hallitut valtiot eivät ole piikki lihassa, koska sillä ei ole tarvetta viedä demokratiaa. Päinvastoin venäläinen pragmaattisuus - autoritäärisen hallinnon salliminen – on osa ratkaisua Venäjän kannalta, koska se itsekin on vaatimaton demokratiatavoitteissaan.
Jos projisoidaan edellä esitetty Suomen tilanteeseen ja etsitään tasapainoista ratkaisua kissingeriläisestä reaalipolitikasta, olisin sitä mieltä, että Suomen on järjestettävä suhteensa Venäjään vanhalta tutulta luottamuspohjalta, mutta ilman suomettumisen tuomia vastenmielisiä lisukkeita. ”Uuteen järjestykseen” tarvitaan kissingeriläisittäin uskottava oman valtion puolustaminen – ensisijassa kansallisvaltiopohjalta - mihin ilmansuuntaan tahansa.
Suomella on uhkia, mutta myös - ja ennen kaikkea – mahdollisuuksia, jos pelaamme korttimme oikein. Reaalipolitiikka on avain asioiden syvälliseen ymmärtämiseen, ja panikoiminen vastaavasti väylä vuosikymmenien työn pilaamiseen.
