Tietokonenörttien varhaishistoriaa…

Yle Teemalla esitettiin tietokoneen tietokonefriikkien varhaishistoriaa käsittelevä kaksiosainen dokumentti ”Kun nörtit muuttivat maailman”, alkuperäiseltä nimeltään ”How A Few Nerds Did Change The World”, jossa valaistiin, mistä kaikki oikein alkoi. Osan 1 otsake on ”From Hippies to The First PC” Pääpaino seuraavassa kirjoituksessa on selkeästi alkuvaiheen historiassa.

Dokumentissa tulee esille monia vakiintuneiksi totuuksiksi koettuja asioita, joita haluan käsitellä ohessa kriittisesti, mutta en sinänsä kyseenalaistaen. Mielestäni dokumentissa oltiin oikeiden faktojen jäljillä.

Tarinan eräänlaisena punaisena lankana oli pohdiskella 1960-luvulta 1980-luvulle ulottuvan ajanjakson yhteiskunnallisen vapauden tavoittelun, tekniikkafriikkiyden (nörtit!) ja businessmaailman yhtymäkohtia.

Yksi dokumentin väitteistä oli, että pientietokoneen varhaishistoriassa olivat vastakkain itärannikon sääntösidonnainen, kravattiorientoitunut pukumies ja länsirannikon (”Kalifornian tietokonevallankumous”) vapaudenkaipuinen hippie/nörtti, joka halusi irti järjestelmän kaavamaisista kahleista. Tämä on varmaan stereotypia, jossa on kuitenkin totuuden siemen taustalla. Länsirannikko oli siis oikeasti uuden keksimisen dynamo. Mentiin idästä niin kauas länteen, että vastaan tuli sininen valtameri. Kalifornia on aina edustanut kullankaivajia, joko mammonan tai henkisen tyydytyksen tavoittelua. ”Steve Jobs ei olisi menestynyt itärannikolla!”, sanoo eräs haastateltava. Ei voi liioitella suvaitsevaisuuden tai erilaisuuden hyväksymisen merkitystä: ohjelmassa haastatellaan it-ammattilaista, joka oli ryhtynyt zen-papiksi.

Psykedelia, LSD, nudismi, poliittinen radikalismi, hippiys ja uudet innovaatiot olivat muiden muassa kaikki osana tuolloista vapauden vallankumousta.

Mikä oli hippieliikkeen rooli? Useat dokumentissa haastatelluista olivat entisiä/nykyisiä hippejä tai hippieliikkeen kannattajia. Käsitän niin, että hippiys oli ajan hengen katalysaattori. Hyvät asiat syntyivät vapaasta, säännöistä riippumattomasta ilmapiiristä, jota järjestäytynyt yhteiskunta yritti tuolloin rajata, mutta huonolla menestyksellä. Liberaalin liikkeen konservatiivinen vastaliike syntyi sitten myöhemmin.

Vasemmistolaisen kulttuurin vahvistuminen kaikkialla läntisessä maailmassa oli osa tuon ajan henkeä. Niinpä lähes kaikki haastatellut tuovat tämän ilmiön esille haastattelulausunnoissa. Establishmentin vastaisuus, oman tilan etsiminen, porvarillisuuden vastustaminen ja Vietnamin sota liittivät ”ajan henget” yhteen. Vietnamin sodan merkitys on kaikessa tuohon aikaan liittyneessä vahvasti mukana, koska se symboloi monien nuorten mielessä vastustettavaa yhteiskuntaa. Pyrittiin ”parempaan maailmaan”.

Tietenkin nuo nuoret olivat hankkineet vapautensa suurten ikäluokkien isien ja äitien kovalla työllä. Turvatusta lähtökohdasta oli kiihottavaa kapinoida saavutettua vastaan! San Franciscon Haight Ashbury tarjosi äärimmäisen vastauksen mielessä risteileviin kysymyksiin.

:::::::::::::::::

IBM:n suurkoneympäristö symboloi ”tietokonemaailmaa” 1960- ja 1970-luvulla, se itse asiassa oli yhtä kuin tietokonemaailma. Ajatuksena oli, että valtavan kokoinen keskustietokone hallitsee kokonaisuutta, jonka päässä olivat (tyhmät) päätteet. Jotenkin tämä symboloi ajattelua, jossa tavalliset käyttäjät alistettiin päätetyöntekijöiksi. Juuri tätä vastaan nuoret friikit asettuivat: he halusivat itse luoda ohjelmointiympäristön.

Dokumentissa asetettiin kaksi maailmaa herkullisesti toisiaan vastaan: ”Ibmläiset” lauloivat koko yrityksen henkilökunnan voimin kuorossa Ison Sinisen taistelulauluja (”epäonnistua emme saa!”) radikaalien nörttien halutessa toimia itsenäisesti omissa porukoissaan! Kuusi- ja seitsemänkymmentäluvulla elettiin aikaa, jolloin suurtietokone oli vallankäytön väline.

Kuriositeettina todettakoon, että törmäsin itsekin tähän kulttuuriin 1980-luvun puolessa välissä. Kuulin, kuinka suurkoneympäristöön orientoituneet ilmaisivat halveksuntansa omaa henkilökohtaista tietokonetta, ”PC:tä” haluavia kohtaan: hehän sotkivat keskitetyn tietojenkäsittelyn. Niin he sotkivatkin, mutta ihmisten tahdolle hallita omaa työympäristöään kukaan ei mahtanut mitään!

Totta kai tulevaisuuden kuvissa oli ristiin käyviä mielipiteitä, jotkut nuoret friikit halusivat ”takaisin luontoon”, kun taas jotkut olivat teknisesti suuntautuneita ja halusivat hyödyntää tietotekniikkaa mahdollisimman monipuolisella tavalla. Jotkut pystyivät yhdistämään nämä molemman elämäntavat.

Samaan aikana perustettiin Kalifornian Palo Altoon Vapaa yliopisto, jossa oli mahdollista opiskella muodollista kurssimaksua vastaan. Kuka tahansa saattoi tuottaa oppimateriaalia ja opetusta. Yliopisto oli yksi osa IBM-maailmasta irtautumista. Aika, jolloin kuviteltiin, että koko Yhdysvaltain tietojenkäsittely voidaan hoitaa kuudella tietokoneella, alkoi väistyä.

Muuan Steve Jobs ilmestyi tähän maailmaan eräänlaisena hybridinä: häntä kiinnosti moderni nuorisokulttuuri ”henkisyyksineen”, mutta myös tekniikka ja liiketoiminta. Ystävänsä ja lukiokumppaninsa Steve Wozniakin kanssa hän kehitteli ”blue boxin”, jonka avulla saattoi soittaa - tietoliikenneyhteyksiä huijaamalla - ilmaisia kaukopuheluja. Siitä alkoi Jobsin menestystarina.

Haave kotitietokoneesta eli. Dokumentissa esitellään tietokoneinsinööri Lee Felsenstein, joka toteutti nörttiryhmän kanssa ”sähköisen ilmoitustaulun” rakentamansa pienen paikallisen tietokoneverkon avulla 30 vuotta ennen Facebookia. Suurkoneympäristöstä vapautuminen oli alkanut.

Nuoret tietokonefriikit keksivät oman tietokoneen, ensimmäisen henkilökohtaisen tietokoneen, Altair 8800:n, jolla pystyi ohjelmoimaan silloisten tarpeiden mukaan. Kone esiteltiin tammikuussa 1975.

Mikropiirille integroidun mikroprosessorin avulla tietokoneiden hinnat romahtivat. Suoritin vastasi takavuosien suurtietokoneiden tehoja.

Läpimurto tapahtui – kuinkas muuten – autotallissa, jonne perustettiin ensimmäinen tietokonekerho. Maaginen sana on tuo ”autotalli”, luultavasti sen takia, että Yhdysvallat oli ja on niin autoistunut. Autotallit olivat esikaupunkialueiden ”vapaa” työskentelytila, jonka nuorat valtasivat omiin harrastuksiinsa (musiikki, tekniikan parissa puuhaaminen). Tietokonekerho siirtyi myöhemmin Stanfordin yliopiston luentosaliin Lee Felsensteinin johdolla. Siitä tuli tavallaan läsnäolevien ideatestaamo.

Bill Gatesin myötä siirryttiin seuraavalle askelmalle. Hän oli ennen kaikkea businessmies, joka ymmärsi tekniikan päälle. Bill Gates tarvitsi oman Steve Wozniakin. Hän oli Paul Allen. Gates ymmärsi ohjelmiston merkityksen tietokoneen käytölle paremmin kuin muut ja tarjosi Altairin käyttöön Basic-ohjelmointikieltä. Hippiemeiningin mukainen yhteisöllisyys oli edelleen kova sana: tietoja jaettiin auliisti sisäpiirissä olevien kesken. Niinpä Basicin kopioita alettiin jakaa ilmaiseksi, joka raivostutti Gatesin. Hänelle Basic oli businesta. Siitä eteenpäin on käyty taistelua hippiehenkisen ilmaispalvelun ja tietosuojan piirissä olevan maksullisen palvelun välillä.

Oma työhistoriani liittyy Basiciin siten, että sillä oli tarkoitus ohjelmoida työpaikkani hallinnollisen ohjelman ensimmäinen versio 1980-luvun puolessa välissä. Aie ei toteutunut, käyttöön otettiin tehokas sovelluskehitin.

Mutta tarina jatkuu: dokumentin toinen jakso on nimeltään ”Kohti maailmanlaajuista tietoverkkoa”. Palaan siihen.

Yleisurheilumme Ruotsi-ottelun jälkeen

Olen useasti kirjoittanut yleisurheilumme tilasta näissä blogikirjoituksissa. Jälleen tuoreeltaan asia nousi esille Ruotsi-ottelun yhteydessä. Hätiköityihin johtopäätöksiin ei ole aihetta, mutta tietyt tunnusmerkilliset piirteet herättävät huomiota.

On mielestäni selvää, että kun 1940-luvun lopulla syntyi yli 100 000 lasta vuodessa useana vuonna peräkkäin ja 1990-luvulla enää 60 000-65 000 lasta Suuret, näkyy se – monien tärkeämpien asioiden ohella - yleisurheilun potentiaalin heikkenemisenä.

Kyllähän 1970-luku oli yleisurheilijoille menestyksen vuosikymmen doping-historiakin pois laskien. ikäluokat olivat juuri tuolloin parhaassa iässä. Toki tänä päivänä voidaan valmennuksellisin keinoin korvata ”puuttuvaa lahjakkuusainesta”, mutta vääjäämättömästi menestysmahdollisuuksien aukkopaikat tulevat näkyviin.

Suomen etu on ollut vuosikymmeniä yleisurheilukiinnostuksen laajuus. Meillä on hakeutunut lajin pariin enemmän lahjakkuuksia väestömäärään suhteutettuna kuin useimmissa muissa maissa. Tilanne on kuitenkin muuttunut ja muuttumassa. Näkisin vaikuttavimpana seikkana eri lajien välisen kilpailun kiristymisen täällä kotimaassa. Joukkuelajit ja aivan uudet yksilölajit ovat vieneet kannatuspohjaa yleisurheilulta, vaikka monien muiden lajien harrastajat pitävätkin yleisurheilua ainakin juniorivuosina sivulajinaan. Sitä paitsi uusissa lajeissa kilpailu on ainakin alkuvaiheessa miedompaa kuin maailmanlaajuisessa, kivikovassa yleisurheilumaailmassa.

Tietenkin doping-ongelma sotkee tätäkin arviointia. On todennäköistä, että muualla asioita katsotaan sormien läpi paljon suuremmassa määrin kuin meillä, puhumattakaan joidenkin maiden harjoittamasta systemaattisesta kehon ja kunnon manipuloinnista. Enempää en halua dopingiin kajota.

Ongelmaksi tahtoo muodostua valmentajien ja innostajien puute, jota aiemmin ei ollut: puhuttiin tulisieluisista valmentajista, jotka uhrasivat elämäntyönsä urheilun alttarille. Kun yleisurheilulahjakkuuksia on maantieteellisesti harvassa, heidän hakeutumisensa esimerkiksi lajeittain yhteen muodostuu yhä hankalammaksi. Juuri se on yksi suuri puute: yksilölajitkin ovat yhteistyö- ja ”seuralajeja”. Kuka jaksaa yksin puurtaa?

Meillä on esimerkkejä jääkiekosta, jossa on voitu nousta maailmanhuipulle, kun palikat ovat loksahtaneet paikoilleen. Kysymys on tietenkin harrastajamääristä. Jääkiekko on myös (joukkue)laji, jossa pakko hakeutua yhteen menestystä tavoiteltaessa unohtamatta tietenkään yksilöllisen harjoittelun merkitystä vaikkapa pihapeleissä juniorina. Yleisurheilun lahjakkuuspotentiaali voisi olla muiden mediaseksikkäämpien lajien harrastajien ohjaamisessa yleisurheilun pariin.

::::::::::::::::::::

On hämmentäviä esimerkkejä yleisurheilun tulostason putoamisesta. Vastaavia tuloksia, mitä nyt tehdään huipulla löytyy helposti 1950-luvulta ja jopa sotien väliseltä ajalta. Paavo Nurmen ennätys 10 000 metrillä oli 30.06,1. Siihen ei tahdota päästä tänä päivänä millään. Keskimatkojen ja pitkien matkojen juoksuissa taso on pudonnut dramaattisesti. Olavi-trio (Salonen, Salsola, Vuorisalo) pystyisi kilpailemaan täysin tasapäisesti nykyisten huippujen kanssa 800-1500 metrillä vuosien 1957-1959 kunnossaan.

Tulostasoltaan romahtaneita miesten lajeja on Ruotsi-ottelun perusteella runsaasti: kiekko, kuula, osittain moukari ja varauksin jopa keihäs. Kysymys ei ole hetkellisestä notkahduksesta vaan pysyvähköstä tason laskusta. Hypyissä tilanne on parempi, mutta sielläkin on tason laskua korkeudessa (220 cm tuntuu juuri nyt utopialta) ja seipäässä. Pituudessa (Kristian Pulli & knit!) ja kolmiloikassa tilanne on parempi. Kiusallisesti ruotsalaiset päihittivät meikäläiset maaottelussa juuri vahvoissa lajeissamme, keihäässä ja kolmiloikassa.

Aitajuoksuissa on nähtävissä valoa, kun Elmo Lakka ja Oskari Mörö ovat murtautumaisillaan ainakin Euroopan huipulle. Ajoittain pikajuoksijat ovat näyttäneet todellisen osaamisensa, kuten viime vuonna pikaviestissä, mutta nyt on pudottu roimasti alaspäin. Myönnettäköön, että loukkaantumiset ovat hidastaneet monen vauhtia. Missä on Samuli Samuelsson?

Huippupoikkeukset ovat luonnonlahjakkuuksia, jotka ovat kovan harjoittelun myötä murtautuneet lähelle maailman kärkeä. Topi Raitasen kaltainen yksinäinen susi on sekä henkisesti sekä fyysisesti poikkeusyksilö. Hän todennäköisesti voittaisi kaikki matkat 1500 metristä 10 000 metriin, jos viivalle asettuisivat parhaat suomalaiset. Jopa 800 metrillä hän olisi vahvoilla. Jos loukkaantumiset eivät hidasta vauhtia, on hän seuraava suomalainen Euroopan mestari.

Naisten puolella pika-aitureiden menestys kertoo, mikä merkitys esimerkillä (Neziri) ja tiukalla keskinäisellä kilpailulla (Neziri, Korte, Hurske) on tason nousuun. Pika-aitureiden merkitys suomalaiselle yleisurheilulle on nimenomaan siinä, että he tarjoavat esimerkin muille. Muista urheilijoistamme Sara Kuiviston taistelu maaottelussa oli esimerkillistä, mutta hänkin tarvitsisi lisäbuustin menestyäkseen Euroopan-mestaruuskilpailujen tasolla.

Naisseiväshyppääjien paikallaanpolkeminen ja taantuminen herättää huomiota. Harmittavaa, kun tarvittavaa lahjakkuutta kuitenkin näyttäisi olevan.

Epäonneakin oli: Ella Junnilan ja Kristiina Mäkelän poissaolo näkyi maaottelun loppupisteissä selvästi.

Ruotsi-ottelussa kiinnitti huomiota runsas kolmoisvoittojen ja kolmoistappioiden määrä puolin ja toisin. Tapahtuu siis jonkinlaista polarisoitumista, joka on korostunut viime aikoina: yhden urheilijan esimerkki lajikohtaisesti nostaa muidenkin tasoa ja vastaavasti anemia näkyy tulostason alhaisuutena kautta lajikirjon.

Kiistatonta on, että valovoimaiset tähdet toimivat kilpakumppaneiden motivoijina. Tästä voisi nostaa esimerkiksi Armand Duplantisin ja Daniel Ståhlin. Näytti siltä, että ruotsalaiset olivat yleensäkin motivoituneempia kuin suomalaiset. Tässä viittaan siihen, että ruotsalaiset saivat rekrytoitua oikeastaan kaikki kynnelle kykenevät tähdet mukaan. Myös ruotsalaisten venyminen kilpailusuorituksissa viittaa samaan terästäytymiseen juuri Ruotsi-ottelussa. Mutta eihän ruotsalaistenkaan menestys ole ollut yhtäjaksoista. Tässä välillä oli hyvinkin vaatimattomia vuosia.

On ollut aikoja, jolloin suomalaiset ovat kannatelleet koko maaottelua, nyt oli ruotsalaisten vuoro tehdä se sama. Ruotsi-Suomi on eräänlainen yleisurheilumaaottelujen reliikki. Maaottelut ovat kansainvälisesti korvautuneet huippujen allstars -kisoilla. Silti Ruotsi-Suomi on usealle urheilijalle kesän päätapahtuma ja monet huiputkin tulevat mukaan jo tunnelman vuoksi.

Näyttää siltä, että myös median huomio – tarkoitan lähinnä Helsingin Sanomia – on hiipunut. Uutisointi oli niukkaa varsinkin sunnuntain osalta. Kai se on niin, että lehdetkin elävät huipuista, ja kun heitä ei ole riittävästi, palstamillimetrit vähenevät.

Suuri lama pankkisektorin näkökulmasta

Suomen talouden viime vuosikymmenistä on puuttunut kokonaisvaltainen kuvaus ja erittely. Tätä aukkoa paikkaa Jaana Laineen, Susanna Fellmanin, Matti Hannikaisen ja Jari Ojalan toimittama teos ”Vaurastumisen vuodet” (Gaudeamus, 2019).

Keskityn tässä arviossa kirjan lukuun ”Rahoitusmarkkinoiden murrokset ja muutokset”, jonka koin hyvin mielenkiintoiseksi osuudeksi teoksessa. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin näissä blogikirjoituksissa. Tämän osuuden kirjasta on kirjoittanut Antti Kuusterä vahvalla asiantuntijuudellaan.

Käsiteltävän luvun otsakkeessa on kysymys pelkistetysti siirtymisestä säädellyn talouden ajasta rahamarkkinoiden vapauttamisen aikaan 1980-luvulta eteenpäin.

Rahoitusmarkkinoiden vakaus oli silmiinpistävää toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina niin meillä kuin muuallakin läntisessä maailmassa. Jäljet johtavat 1930-luvulta periytyneeseen tiukkaan säätelyyn johtuen suuren laman kokemuksista.

Säädelty talous toimi hyvin sodan jälkeen osin säätelystä itsestään johtuen, osin siksi, että talouskasvu oli niin vahvaa läntisessä maailmassa. Ei ollut tietokaan talouden lamoista ja romahduksista, jotka olivat vaivanneet maailman taloutta vähän väliä 1800-luvulta 1900-luvulle.

”Hyvä säätely” ei kuitenkaan kestänyt rahamarkkinoiden voimakkaita muutoksia 1980-luvulta eteenpäin. Ongelman ratkaisu piili lähinnä siinä, kuinka onnistuneesti ja oikea-aikaisesti pystyttiin irtautumaan säätelystä. Tulokset eivät mairittele. Suomi oli tässä kehityksessä vain yksi maa muiden joukossa: kaikki kokivat vaikeuksia.

Onnistunutta sopeutumista muutokseen yritettiin, mutta keinot eivät olleet riittäviä. Säädellyn pankkitoiminnan pohja oli luja. Kuusterä tuo esille mm. vakavaraisuusvaatimuksen alhaisuuden osuuspankeissa ja säästöpankeissa (2 prosenttia) ja liikepankeissa (4 prosenttia). Talletuskorkokilpailua ei sallittu ja luoton korot olivat verovapaita. Antolainaiskorko oli säädelty ja verottaja hyväksyi lainakorkojen verovähennysoikeuden.

Pankkikilpailu oli kilpailua tallettajista, johon myös pankkien varainhankinta perustui. Tallettajien saamiseksi laajennettiin pankkiverkkoa, joka johti hyvin tiheään sivukonttorien määrään. Suuri henkilöstömäärä aiheutti paineita pankkien kannattavuudelle. Pankit samanlaistuivat, niillä ei ollut enää tunnusomaista asiakaskuntaa.

Säädeltyjen rahoitusmarkkinoiden vuosikymmeninä pankkien tulot muodostuivat anto- ja ottolainauksen välisestä korkomarginaalista. Kumpikin osa oli hallinnollisesti määritetty, joten tulotkin määräytyivät hallinnollisesti. Pankit toimivat siis ahtaassa raossa. Heikkoa vakavaraisuutta korjattiin kiinteistöjen arvonkorotuksilla. Tiheä pankkipalatsiverkko saatiin kepulikonstein tukemaan pankin taloutta!

Lainakorot pysyivät järjestelmän luonteesta johtuen matalina, joka johti tilanteeseen, jossa lainojen kysyntä ylitti jatkuvasti tarjonnan. Hyvä puoli oli, että asiakkaiksi valikoituneet olivat harvoin maksukyvyttömiä, joten luottotappiot pysyivät kurissa. Noina sodanjälkeisinä vuosikymmeninä käsittääkseni ainoastaan OKO:n kriisi 1966 muistutti liiallisen luotottamisen vaaroista.

Rahamarkkinoiden vapauttamisen tarve hiipi hitaasti Suomen pankkijärjestelmään sitä mukaa, kun Suomi liittyi kansainvälisiin järjestöihin. Säädeltyjen rahamarkkinoiden rinnalle muodostuivat ”harmaat markkinat”, joka kertoi säädeltyjen markkinoiden riittämättömyydestä ajan tarpeisiin. Valuuttakurssien vakauden takaajaksi perustetun Bretton Woods -järjestelmän (1944-1971) kaatumisen seurauksena epävakaus markkinoilla lisääntyi. Pankit ottivat uudessa tilanteessa käyttöön uusia rahoitusinstrumentteja (johdannaiset), mikä lisäsi pankkien riskejä. Käytännössä pankit arvopaperistivat saataviaan saadakseen niitä myytyä edelleen markkinoille.

Suomessa säätelyn purku käynnistyi myöhään, mutta purkauksenomaisesti 1980-luvun alussa. Myös Suomessa, kuten muuallakin, säätelyjärjestelmän ulkopuolisen rahan määrä kasvoi osin johtuen Neuvostoliiton kaupan luonteesta. Muutokset palauttivat riskienhallinnan pankkitoimintaan. Luottotappioriskit kasvoivat.

Pankkien varainhankinta monipuolistui, mutta samalla koko pankkiryhmää (tai jopa koko pankkijärjestelmää) koskeva systeemiriski kasvoi.

Luotonanto karkasi käsistä vuoden 1987 jälkipuoliskolta alkaen. Pääomarajoitteiden poistuessa – yksityishenkilöitä lukuun ottamatta – valuuttaluottojen kasvu nopeutui. Luottojen kasvun kiihkein vaihe osui vuodelle 1988, mutta jatkui vielä seuraavanakin vuonna ripeänä. Kuusterä kiinnittää huomiota oleelliseen seikkaan: luotonannon räjähdysmäistä kasvua kesti vain noin 14-15 kuukautta, mutta jäljet olivat hirvittävät.

Pankkien liikkeelle laskemista sijoitustodistuksista tuli lyhytaikaisen rahoituksen keskeinen lähde, vaikka sitä ei ollut sellaiseksi tarkoitettu. Aktiivisin taho sijoitustodistusmarkkinoilla oli SKOPin johtama säästöpankkiryhmä.

Suomen pankissa hälytyskellot alkoivat soida vuonna 1988, mutta reagointi oli aivan liian hidasta. Osittain tämä johtui oletuksesta ja odotuksesta , että vuosia kertynyt luottopatouma purkautuisi ”luonnollista tietä”. Tasaantuminen tapahtuisi itsestään – näin ajateltiin. Ongelmien koittaessa katsottiin mahdottomaksi palata takaisin valuuttatuonnin rajoituksiin. Kuusterä katsoo, että kaikilta osapuolilta katosi maltti: viranomaisista asiakkaisiin saakka ja kaikilta siltä väliltä. Kuusterä edustaa siis kantaa, jonka mukaan ”olimme kaikki syyllisiä”.

Valuuttapohjaiseen luototukseen siirtyminen lisäsi valuuttakurssiriskiä, joka aivan liian monelta unohtui. Kuvan ongelmien kasvusta antoi pankkien luottotappioiden kasvu 1980-luvun lopulta alkaen. Muutos oli dramaattinen.

Markan kiinteästä kurssista kiinni pitäminen kulki rinnan edellä kuvatun kehityksen kanssa. Oli kyllästytty 10 vuoden välein tapahtuneisiin devalvaatioihin. Tämä johti itsepintaiseen kiinteän kurssin puolesta taisteluun, vaikka politiikalta vähitellen putosi pohja pois. Kriisiin ajauduttiin vuoden 1991 marraskuussa, jolloin toteutettiin delvalvaatio. Kiinteän kurssin politiikka kärsi lopullisen tappion vuonna 1992, kun markka päästettiin kellumaan. Devalvaatiota edeltäneeseen tilanteeseen nähden markan kurssi oli heikentynyt yli 40 prosenttia. Valuuttaluottoja ottaneiden pahin painajainen toteutui. Luottotappiot räjähtivät käsiin. Kuusterä: ”Pankkien yhteenlasketut luottotappiot nousivat vuosina 1990-97 vajaaseen 76 miljardiin markkaan”, joka oli noin ”kaksinkertainen suhteutettuna pankkien vuoden 1991 omien pääomien määrään”.

Kaikki pankkiryhmät ajautuivat ongelmiin, mutta SKOPin osalta oli kysymys luottamuksen menettämisestä koko säästöpankkiryhmää kohtaan. Pankkikriisiä on jopa pidetty SKOPin kriisinä. Sitä se ei pelkästään ollut, mutta joka tapauksessa Suomen pankki otti SKOPin dramaattisesti haltuunsa syyskuussa 1991. Lopputuloksena – välivaiheen eli Suomen Säästöpankki Oy:n kautta – lähes koko säästöpankkiryhmä jaettiin kilpailevien pankkien kesken ja loput siirrettiin valtion omaisuudenhoitoyhtiöön Arsenaaliin. Pankkeja koskeva ongelma oli kuitenkin säästöpankkiryhmää laajempi. KOP:n ongelmat kasvoivat niin suuriksi, että KOP ja SYP fuusioitiin Meritaksi vuonna 1995. Lopulta pankista Ruotsi-apujen kautta muodostettiin Nordea.

Pankkijärjestelyt jatkuivat muidenkin pankkiryhmien osalta. Postipankki muuttui Leonia-vaiheen kautta Sammoksi. Vuonna 2008 Sampo Pankki Oy siirtyi tanskalaisen Danske Bankin omistukseen.

Myös osuuspankkiryhmässä toteutettiin järjestelyjä, joiden seurauksena muodostui OP-Pohjola-ryhmä.

Läheskään kaikki edellä kuvattu ei johtunut pankkiriisistä tai Suomen lamasta. Pankkiryhmäjärjestelyjä olisi joka tapauksessa tehty synergiaetujen tai saneeraustarpeiden seurauksena.

Pankkikriisin hinnasta on esitetty monenlaisia arvioita. Kuusterä toteaa lopputuloksesta seuraavaa: ”nettomääräisesti pankkituki oli valtion osalta 31 miljardia markkaa”. Valtion tilinpäätöksessä tappioiksi oli vuoteen 2011 mennessä kirjattu 1,5 miljardia euroa. Joka tapauksessa suurimmat esitetyt tuen määrät olivat täysin liioiteltuja. Inhimillinen kärsimys sen sijaan oli kriisin seurauksena kaatuneiden yritysten myötä suunnaton.

Bobby Kennedy – mies ja myytti 50 vuoden jälkeen

Voiko niin myyttisestä hahmosta kuin Robert Kennedy saada enää mitään uutta irti. Tämä kysymys tuli mieleen, kun seurasin Yle TV1:n historiasarjan osaa ”Bobby Kennedyn unelma” 8.7.2019. Yksi syy muistella Bobby Kennedyn uraa on, että hänen salamurhastaan tuli kuluneeksi 6.6.2018 viisikymmentä vuotta. Seurasin itse TV:n välityksellä intensiivisesti tuolloin meneillään ollutta demokraattien esivaalikampanjaa, joten omat muistikuvani ovat osa dokumentin arviota.

En seuraa dokumentin kulkua kronologisesti, vaan yritän vetää johtopäätöksiä Bobby Kennedyn kuusikymmentäluvusta. Dokumentin alkuperäinen englanninkielinen nimi on osuvampi kuin edellä mainittu suomalainen ”käännös”: ”The American Dreams of Bobby Kennedy. Molempiin Kennedyn veljeksiin – Johniin ja Robertiin - liitetään kansakunnan kaipuu nuorekkaisiin unelmiin ja pahan maailman loitontumiseen ihmisten mielistä sotien jälkeisessä maailmassa. Yksi syy ehkä hieman epärealistisiinkin odotuksiin oli amerikkalaisten elintason nopea nousu ja toivon asettaminen tulevaisuuden uljaaseen – mutta samalla ydinaseen aiheuttamaan pelon kyllästämään - maailmaan.

Muistan vielä hetken, jolloin kerroin presidentti Kennedyn ampumisesta myöhään töistä palaavalle – ja Kennedyä rajattomasti ihailevalle - äidilleni. Hänen oli mahdotonta uskoa, että miltei elämän yläpuolella oleva hahmo on pois.

Dokumentti alkaa presidentti John F Kennedyn hautajaisista, jolla Bobby Kennedy aivan aiheesta kiinnitetään veljensä poliittiseen uraan. Itse asiassa John F. Kennedyn menestys perustui tärkeältä osalta hänen veljensä tekemään taustatyöhön, ”likaiseen työhön”, kuten joku voisi sanoa. Sanonta ei pidä sisällään todistusta vääristä keinoista. Presidentin veli suorastaan suojeli päämiestä hänen perässään kulkevilta ilkeiltä, mutta paikkansa pitäviltä juoruilta. Robert Kennedy oli pitkään – toimiessaan oikeusministerinä - tehokkaan avustajan maineessa, mutta kun presidentti sai surmansa salamurhaajan luodeista, käynnisti Bobby oman itsenäisen poliittisen uransa ryhtymällä demokraattien ehdokkaaksi senaattiin New Yorkissa. Vastustajat, kuten FBI:n johtaja J. Edgar Hoover, Lyndon B. Johnson ja häikäilemätön – mafiayhteyksistään tunnettu - ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffa pitivät häntä presidenttiveljensä nostamana ”pikkupaskiaisena”, jonka ei haluttu enää vaikuttavan presidentin kuoleman jälkeisessä maailmassa. Bobby Kennedy osoittautui – vastustajien mieliharmiksi - sitkeäksi taistelijaksi, joka lopulta myös keräsi vankan kansalaisten suosion, vaikkei hänellä ollutkaan veljensä kaltaista karismaa. Dokumentissa näkyy selvästi Robert Kennedyn hapuileva käytös ihmispaljouden keskellä veljensä paljon luontevamman käytöksen rinnalla. Aralla ja ujolla miehellä oli paljon opittavaa julkisuuden hallinnasta.

Yksi dokumentin kliseistä on Lyndon B. Johnsonin ja Kennedyjen välisen ristiriidan läpikäyminen monista aiemmista yhteyksistä tutulla tavalla. On totta, että Kennedyn suvun suuri suru presidentin poismenon johdosta synnytti kaunaa Johnsonia vastaan. Johnson ei päässyt presidentiksi ”omilla ansioillaan”, vaan onnettomien sattumusten seurauksena. Vihamielisyys oli molemminpuolista.

Tässä asetelmassa en yritä puolustella Johnsonin henkilökohtaisia antipatioita Kennedyjä kohtaan. Hän katsoi Kennedyjen uhmaavan presidenttiyttään. Enemmän koen Johnsoniin kohdistuvan vastustuksen johtuvan kateudesta hänen läpiviemäänsä valtaisaa lainsäädäntötyötä kohtaan. Juuri hän oli se, joka vei päätökseen kansalaisoikeuslait ja lainsäädännön koskien taistelua köyhyyttä vastaan samoin kuin kymmenet muut lainsäädäntöhankkeet. Tässä työssä Johnson menestyi neuvottelutaitojensa ja kongressin jäseniin kohdistuneen painostuksensa ansiosta. Muistettavaa on myös, että vuosi Kennedyn kuoleman jälkeen Johnson voitti presidentinvaalit murskaavasti omilla avuillaan.

Dokumentissa sivuutetaan Lyndon B. Johnsonin rooli aikaansaavana sisäpolitiikan taitajana liki täydellisesti.

Robert Kennedy liitetään aina mafian vastaiseen taisteluun samoin kuin taisteluun ammattiyhdistyksen korruptiota vastaan ja sen siteisiin alamaailmaan. Hän olikin erilaisissa komiteoissa järjestäytyneen rikollisuuden vastaisessa taistelussa eräänlainen johtotähti. Myös henkilökohtaiset ambitiot ohjasivat hänen toimintaansa. Kennedyn saama huomio oli varma, sillä juuri 1950-luvulla mafia poliittisine ja bisneskytkentöineen nousi julkisuuden valokeilaan.

Oikeusministerinä Bobby Kennedy oli presidentin oikea käsi ja ”teki työt”, koskipa aihe Berliinin kriisiä tai Kuuban kriisiä. Hän myös oli primus motorina järjestelemässä Castron murhaa. Myös kansalaisoikeustaisteluissa Bobby Kennedyllä oli suuri rooli, koska presidentti Kennedy pelkäsi menettävänsä radikaaleilla tasa-arvoteoilla etelän valkoisten äänet. Niinpä hän ei ehtinyt tai pystynyt viemään kansalaisoikeuskysymystä loppuun, vaan se jäi Lyndon B. Johnsonin leveille hartioille.

Tultuaan oikeusministerikauden jälkeen senaattoriksi tammikuussa 1965 Bobby Kennedy jatkoi taisteluaan tärkeinä pitämiensä asioiden puolesta. Nyt häneltä puuttui presidentin selkänoja, sillä valtionpäämiehenä Johnson hyljeksi Kennedyjen dynastiaa.

Kuusikymmentäluvun keskivaiheilla kaksi teemaa hallitsi asialistaa: rotusorron ympärille keriytynyt vyyhti ja Vietnamin sota. Rotulevottomuuden puhkesivat vuonna 1965 Wattsin kaupunginosassa Los Angelesissa, jolloin kymmenet ihmiset menettivät henkensä. Bobby Kennedy kääntyi yhä enemmän Martin Luther Kingin kannalle sorron vastaisessa taistelussa. Se merkitsi suopeaa asennetta rotujen välisiin tasa-arvokysymyksiin: hän halusi mustille parannuksia kouluoloihin ja toimeentulokysymyksiin.

Tukea rotujen tasa-arvo-ohjelmalle Bobby Kennedy haki Etelä-Afrikasta. Tämä vierailu herätti viimeistään Kennedyn – rikkaan suvun vesan – halun samaistua köyhiin. Hän rupesikin kiertämään slummialueita ympäri Yhdysvaltojen ja järkyttyi kokemastaan kerta toisensa jälkeen. Dokumentissa on nostettu esille työläisten asema Kennedyn erillisenä kohderyhmänä. Maatyöläisten asemaa parantaakseen Kennedy liittoutui maatyöläisten johtajan Cesar Chavezin kanssa. Ei ole syytä epäillä Kennedyn myötätunnon aitoutta.

Vietnamin sota oli vaikea kysymys Bobby Kennedylle. Hän joutui noudattamaan aluksi tiettyä uskollisuutta Johnsonia kohta, mutta lopulta välttämättömästä vastahangasta tuli hyve: Kennedy kääntyi sotaa vastaan, joka taas johti välirikkoon presidentin kanssa. Bobby Kennedystä tuli aktiivinen Pohjois-Vietnamin pommitusten vastustaja.

Vuoden 1968 alussa Kennedy ilmoittautui kisaamaan demokraattien esivaalissa puolueen presidenttiehdokkuudesta. Kennedyn avainteemoja olivat Vietnamin sodan vastustaminen, mustien ja valkoisten väliset suhteet ja nuorten ja vanhojen välillä kyteneen epäluottamuksen korjaaminen. Ajan traaginen luonne väkivallan tekoineen realisoitui, kun Martin Luther King kuoli salamurhaajan luotiin huhtikuussa 1968. Kennedy joutui kertomaan sokkiuutisen kampanjansa vaalitilaisuudessa.

Kova vaalityö piti sisällään amerikkalaiseen tapaan samojen asioiden lukemattomia toistoja. Kennedy pyysi toistuvasti ihmisiltä apua kampanjaansa. Vaalitaistelu sai kesken kaiken yllättävän käänteen, kun Johnson ilmoitti kieltäytyvänsä demokraattien ehdokkuuden tavoittelemisesta.

Viimeisten osavatiovaalien tulokset olivat kinkkisiä: Kennedy voitti Indianassa ja Nebraskassa, mutta hänen vastustajansa Eugene McCarthy Oregonissa. Vapauttava vaalitulos saatiin Kaliforniassa, jossa Kennedy voitti selvästi. Kennedyn unelma särkyi salamurhaajan luoteihin Kalifornian osavaltion tulosten juuri tultua julki. Presidentiksi tästä pisteestä olisi ollut vielä pitkä matka…..

Bobby Kennedyn matka ja unelma päättyi presidenttiveljen viereen Arlingtonin hautausmaalle.

::::::::::::::::::::::

Ihmiset rakastavat tarinoita. Kennedyn saagassa on kaikki kestävän tarinan ainekset tragedioineen. Veljekset John, Robert ja Ted yrittivät kukin vuorollaan presidentiksi, vain John onnistui. Myös vanhin veli Joseph jr – suvun suuri toivo – kuoli murheellisesti sodassa.

Kennedyjen dynastiaa kohdanneet onnettomuudet väkivallantekoineen ovat uskomaton perhehistorian katkelma Yhdysvaltain lähimenneisyydestä. Bobby Kennedyn rooli tässä kertomuksessa oli osin ennalta määritetty: hän oli lopulta – sopivuuteen perustuneiden epäilyjen kaikottua – perheen viimeinen toivo täyttämään kunniahimoisen isän ambitiot.

Kennedyjen tarina politikan huipulla voi toki jatkua, sillä lapsia on monessa sukupolvessa. Robert ja Ethel Kennedyllä oli yksitoista lasta.

Ranskalainen dokumentti lienee tarkoitettu rutiininomaiseksi kertaukseksi Kennedyjen suvun erään jäsenen poliittisen uran vaiheista. Sellaisenaan se ei yllättänyt, mutta ei myöskään tuottanut pettymystä Kennedyjen tarinaa peratessaan.

Ei mitään uutta poliittisesta keskustasta

Miten niin ei mitään uutta? Yritän tässä eritellä ajatuksiani toisaalta Kanava -lehteen kirjoittaneiden Seppo Kääriäisen, Ossi Martikaisen ja Pekka Perttulan poleemisen artikkelin ”Keskustan romahdus ei ole paha uni” (Kanava-lehti 5/2019) ja toisaalta Marko Junkkarin Helsingin Sanomien artikkelin ”Keskusta härnää vihreitä, koska kyse on puolueen eloonjäämisestä” (HS 18.8 2019) pohjalta.

Täytyy sanoa, että Kanava-lehden artikkeli (käytän jatkossa kirjoittajista sukunimien etukirjaimista muodostuvaa lyhennettä ”KMP”) on melkoista pyörittelyä asian ympäriltä. Keskustalaisten kirjoittajien on vaikeaa raportoida asiasta selkeästi, koska hävittyjen äänien syy-seuraussuhteen tunnustaminen (ja tunnistaminen) on vaikeaa. Artikkelissa haetaan ”tasapuolisesti” punaista lankaa hyvin monista eri lähtökohdista.

Selkeimmillään Kääriäinen ja kumppanit ovat lainatessaan Taloustutkimuksen ”tutkimuspäällikköä” (Juho Rahkonen), joka arvioi Suomenmaa-lehdessä keskustan käyneen viime vaalikaudella ”harharetkillä” (lainausmerkit KMP:n Kanava-lehden kirjoituksesta). Rahkonen totesi selkeästi, että keskustan olisi tärkeää nostaa uudelleen esiin alkiolaisuus ja alueet.

KMP myöntää artikkelissa, että ”tässä hän (Rahkonen) ehkä kuvaa osittain oikein keskustan identiteetin hämärtymisen perusongelmat”. Sanoisin, että tuo ”ehkä”-sana on KMP:n lainauksessa turhaa. Näen asian melko suoraviivaisesti sellaisena, että vuoden 2015 vaalien suuressa porvarihallitusinnostuksessa ja hehkutuksessa tapahtui mainittu harharetki. Pahamainen Paavo Väyrynen on tuonut esille mielestäni melko onnistuneesti harharetken taustat. Harhautumiselle voisi antaa nimen ”oikeistoliberaali suunnantarkistus”. Väyrynen on korostanut liberaalin suunnantarkistuksen alulle panijoina Mari Kiviniemen ja Timo Laanisen roolia. Muitakin toki on. Oleellista tässä on, että tämä politiikka realisoitui – tai pikemminkin puhkesi täyteen kukoistukseen - Juha Sipilän hallituksen aikana. Ja juuri tämä jää KMP:ltä sanomatta. Ei haluta ehkä myöntää tosiasioista selkeästi, vaan vain Taloustutkimuksen gallup-tuloksen analysoijan kautta. KPM kysyy kuitenkin pahaa aavistaen: ”onko keskusta ollut viime vuosina omissa vaatteissaan vai lainatakissa?”

Muutakin kurssireivausta tarvitaan: keskustalla on KPM:n mukaan painetta profiloitua selkeämmin omille potentiaalisille kannattajilleen.

Jottei asiaa yksinkertaistettaisi liikaa niin on todettava, että oikeistoliberalismilla on keskustassa lujahko kannatus. Olen joissakin kirjoituksissa arvioinut, että keskustan kannatuskäyrä muodostuu arvopohjaltaan kaksihuippuisesta rakenteesta: on punamultakonservatiiveja, ja on liberaaleja porvariyhteistyön nimiin vannovia tahoja. Haastajat, vihreät ja perussuomalaiset, ovat selkeämpiä rakenteeltaan.

::::::::::::::::::::

Sekä KMP että osin Marko Junkkari leimaavat keskustan päävastustajaksi vihreät. Sille löytyy perustelut: yli puoluerajojen on muodikasta olla vihreä. Eri asia on, että keskusta on profiloitunut vihreiden vastaliikkeeksi tilanteessa, jossa on mahdotonta kuvitella, että kaupunkivihreät oikeasti etsisivät vaihtoehtoa keskustasta. Näyttää pikemminkin siltä, että molemmin puolin linnoittaudutaan omien päämäärien taakse. Äänestäjäliikettä ei tapahdu vallitsevassa määrin näiden kahden välillä. KPM sentään myöntää, että ”erityinen ongelma on keskustan suhde vihreisiin, jotka voittavat kilpailun potentiaalisista kannattajista”. KPM näkee häkellyttävästi, että keskusta kuristuu vihreiden ja perussuomalaisten puristuksessa.

Keskusta on valinnut aseekseen taistelussa vihreitä vastaan ”realistisen ympäristönäkemyksen tarjoamisen”. Tämä tarkoittanee vihreiden ilmastotavoitteiden aktiivista vastustamista elinkeinonharjoittajien ja metsänomistajien hyväksi.

Keskustalla on hätä toistuvien vaalitappioiden takia, jotka se on kärsinyt varsinkin vuosina 2017-2019. KMP vertaa teknisesti toisaalta keskustan kannatusta ja toisaalta yhdistelmän vihreät-perussuomalaiset -yhteiskannatusta 2000-luvun alusta tähän päivään, ja tulos ei todellakaan ole keskustalle mairitteleva. Nettoeroa syntyy jopa 30 prosenttia. Oleellista on, että Suomen poliittisessa rakenteessa on tapahtunut samankaltainen muutos kuin muissakin länsimaissa: puoluekenttä on pirstoutunut. KMP toteaa, että meillä on nyt kolmen suuren sijasta viisi keskisuurta puoluetta. Tässä uusjaossa keskusta on ollut selkein häviäjätaho.

Keskustan vanha vahvuus, järjestö- ja kenttäorganisaatio on myös KMP:n huolenaihe: ne ovat päässeet rapautumaan, tai ainakaan eivät toimi entisillä tehoilla. KMP kuuluttaa kentän, johdon ja väliportaiden vuorovaikutuksen lisäämistä. Yhtenä ongelmana tässä on väestön väheneminen – harveneminen - keskustan vanhoilla kannatusalueilla, vaikka KMP ei sitä nostakaan esille. Niin meillä kuin muuallakin väestö haja-asutusalueella tuntee itsensä laiminlyödyksi ja on muodostunut KMP:nkin mielestä eräänlainen ”alueiden kosto”.

He toteavat, että puolueen johto on supistunut puolue-eliitin muodostamaksi pieneksi ”johtoryhmäksi”. Kentän ääni on jäänyt huomioimatta. Missään vaiheessa kirjoittajat eivät tuo esille, että em. kehitys tapahtui Sipilän aikana, mutta sitä he asiayhteydestä päätellen tarkoittavat. (Sipilän) taloudellinen liberalismi nähdään keskustan perusluonteen ja identiteetin vastaisena. Ollaan siis huolestuneista puolueen sisäisen demokratian toteutumisesta.

Myönnän miettineeni menneen vaalikauden eduskuntakeskustelujen aikana, että mitähän tuo hiljaisena pysyttelevä Kääriäinenkin ajattelee tästä menosta.

Rinteen hallitus on yksi tie ulos umpikujasta, mutta se edellyttää yhteistyöhakuista politiikkaa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että keskinäinen arvostelu on herkässä sdp:n ja keskustan välillä. Torailulla haetaan erottautumista. Tuntuu siltä, että ”kepulla” on ainakin toinen käsi nyrkissä ja nyrkki taskussa. Se haluaa purkaa tappioiden aiheuttamaa mielipahaansa tiukkojen hallitusohjelmateesien kautta. Mutta onko linja loppuun saakka mietitty?

Tärkeää olisi tunnustaa tosiasiat. Suurin keskustan äänien äänirohmu on perussuomalaiset. Juuri se pitäisi olla Suomen keskustan päävastustaja. Keskustan on vain helpompi hakea kilpakumppania positiivisesti virittyneestä vihreästä aatteesta kuin perussuomalaisista. Mutta tässäkin on iso mutta: keskusta on asettunut vihreiden vastapooliksi monien kansalaisten positiivisiksi kokemissa vihreissä linjauksissa. Tavoite on jopa pitää vihreät ”kurissa” hallituksessa.

Mihin keskusta voisi iskeä perussuomalaisten kannatusta heikentääkseen? Tilanne on ongelmallinen tällä hetkellä, koska perussuomalaiset ovat oikealta käsin metsästämässä kannatusta puoluekentän keskiosista ja vastaavasti vihreät samasta suunnasta mutta vasemmalta käsin. Poliittinen asetelma keskustassa on ahdas. Niin vahva liberaali voima keskusta edelleen on, että ainakin puolueen johdon on vaikeaa lähteä kilpailemaan maahanmuuttoasioista, EU-n vastaisesta politiikasta tai eliitinvastaisuudesta perussuomalaisten kanssa.

Onko asia siis nähtävä niin, että keskustan on odotettava, että perussuomalaiset aiheuttavat itse laskevan kierteen kannatukseensa, vaikkei nyt näytäkään siltä? Tämä ei riitä, se on selvä. Tarvitaan siis toimenpiteitä, joista päällimmäisinä voisivat olla sivistysyhteiskunnan rakenteiden lujittaminen, oppimisen näkeminen investointina ja huomion kiinnittäminen maahanmuuttajien positiiviseen vaikutukseen taloudessa sen sijaan, että siitä tehdään rasite. Liittoutuminen muiden suvaitsevaisten kansanryhmien ja poliittisten voimien kanssa on tuikitarpeellista. ”Kepua” vierastetaan toisaalta nurkkakuntaisuuden takia, toisaalta ”vanhan puolueen” loputtoman taktikoivan luonteen takia. Tarvitaan linnarauha kehittyvien alueiden ja etelän rintamaiden välillä.

Apollo 11: kuun valloitus autenttisen aineiston valossa

Kävin katsomassa ensi-iltanäytöksenä Todd Douglas Millerin ohjaaman elokuvan ”Apollo 11”. Ensimmäisen kuulennon 50-vuotispäiviä on juhlittu monin tavoin – ja aiheesta. Yle on näyttänyt kuusiosaisen hyvätasoisen dokumenttisarjan avaruuden valloituksesta, keskiössä kuu. Sarjan yksi vahva ulottuvuus oli kylmän sodan ideologinen kilpailu Neuvostoliiton ja Yhdysvalain välillä. ”Apollo 11” lähestyy aihetta toisella tavalla: se käyttää lähes tulkoon kokonaan vain autenttista aineistoa, jota ymmärrettiin kuvata tapahtumahetkenä runsaasti. Aineisto vain oli jäänyt suurelta osin pölyttymään arkistoon. Nyt nähtäväksemme on leikattu loogisesti etenevä tarina, mutta ilman kertojaa tai tapahtumien analysoijaa. Eikä heitä tarvitakaan: kooste on vakuuttava. Liioin 93 minuutin dokumenttielokuva ei aseta pohdittavaksi ikäviä – mutta sinänsä hyviä - kysymyksiä hankkeen kalleudesta tai turhuudesta tai siitä, että rahat olisi voinut käyttää johonkin tosihyödyllisempään. Tästä avaruusseikkailun versiosta on karsittu kaikki muu pois paitsi ydin: kuun valloituksen (tekninen) suurenmoisuus.

Elokuva herättelee ajattelemaan, kuinka onnettomilla tehoilla varustetuilla tietokoneilla saatiin aikaan - ihmistyövoimaa sumeilematta käyttämällä - riskihanke, joka onnistui hämmästyttävän hyvin. Kaikki tarvittava oli käytössä: valtava määrä laskentaa, suunnattomasti inhimillistä älyä, uteliaisuutta ja kunnianhimoa. Liikuttavaa on, miten tiedemiehet suhaavat myös kynillä ja ruutupaperilla muistiinpanoja lennon vaiheista.

Dokumenttia katsellessa tuli mieleen, että teknologia on vasta tänä päivänä sillä tasolla, että riskejä voidaan alentaa huomattavasti noihin aikoihin verrattuna. Silloin tehtiin löytöretki osin tuntemattomaan John F. Kennedyn asettaman aikataulun puitteissa.

Kuulento on esimerkki kuusikymmentälukulaisesta tiedeuskosta ja optimismista. Mikään ei ollut mahdotonta. Muistan itsekin, kuinka kouluopetuksessa tieteellinen ajattelu iskostui mieleeni eikä se ole sieltä mihinkään haihtunut. Dokumenttielokuva ”Apollo 11” on dokumentti tuosta ajasta ja sen hengestä.

Elokuva pääsee oikeuksiinsa Tennispalatsin Isense-salin jättimäisellä 185 neliön valkokankaalla. Tapahtuma oli suurenmoinen, mutta niin ovat dokumentin esittämisen puitteetkin. Ääni oli säädetty inhimillisesti katsottuna maksimiin, aivan korvien sietokyvyn ylärajoille. Kaikki se pauhu, rätinä ja jyrinä, joka lähti Saturn-kantoraketista sen hitaasti noustessa taivaalle Floridan Cape Canaveralista välittyy elävästi kuulijalle ja katsojalle. ”Tuhon äänet” kuvastivat onnistumista: raketti saatettiin pitkälle matkalleen kohti kuuta.

Välillä viivähdetään näytelmän katsojien parissa, jotka sadoin tuhansin täyttivät lähitienoot. Nämä jaksot toivat lähelle sen ajan yleisön odotukset ja jännityksen. Lähes satametrinen kantoraketti oli suurinta, mitä saatettiin kuvitella.

Viime hetken venttiilivuoto sähköisti tunnelman. Kyse ei ollut mistään ohjelmointivirheestä, joka korjataan näyttöpäätteillä ohjauskeskuksessa, vaan asentajat ahkeroivat viime hetkellä kymmenien metrien korkeudella olevassa vikakohdassa. Siitäkin selvittiin.

Reaaliaikaista tunnetta vahvistavat lennonaikaiset toistuvat koodien tsekkaukset. Vieressä laskuri seuraa kantoraketin loittonemista maasta kilometreinä. Jättimäinen kuva jaetaan dokumentissa kahtia, näkymään tukikohdasta ja näkymään itse aluksen sisäosista autenttisuuden tehostamiseksi.

Teknisesti kierrokset maapallon ympäri, irtautuminen maan vetovoiman vaikutuksesta, kierrokset kuun ympäri ja lopulta Eagle-kuumodulin irtautumisesta Columbia-komentoaluksesta kuuhun laskeutumiseksi on kuvattu havainnollisesti. Vaikka tapahtumien lopputulos on tiedossa ihmettelee vieläkin, miten sen aikaisella tekniikalla runsaat irtautumiset ja telakoitumiset tapahtuivat niin täsmällisesti ensimmäisellä yrittämällä.

Oma jännityksensä sisältyi tietenkin siihen, että Neil Armstrongin oli turvauduttava kuun pinnalle laskeutumisen viime hetkillä Eaglen manuaaliohjaukseen. Kuun pinnalla otetut filmit ovat paikoin äärettömän tarkkoja ja luonnollisia.

Muutoinkin kuvien tarkkuus herättää huomiota. Selitys löytyy Hesarin dokumenttiarvioinnista (14.8.2019), jonka mukaan osa aineistosta on kuvattu aikoinaan 65 millimetrin filmille. Valokuvauksen harrastajalle tämä tieto kertoo paljon.

Myös miltei rutiininomaiselta tuntunut paluumatka on kuvattu aiempia dokumentteja yksityiskohtaisemmin. Rutiinia se ei ollut vähimmässäkään määrin. Kun astronautit nousivat USS Hornetin kannelle, he vaikuttivat täysin virkeiltä, ikään kuin picnic-retkeltä palanneilta. Tämän jälkeen seurasi kolmen viikon karanteeni…..

Elokuva päättyy juhlahumuun, kun sankarit kiertävät maata villeissä tunnelmissa serpentiinien keskellä. Aivan lopputekstien tuntumassa muistutetaan siitä, mistä kaikki alkoi eli John F. Kennedyn puheesta vuoden 1961 toukokuussa. Kennedy asetti tuolloin maansa tavoitteeksi miehitetyn kuulennon 1960-luvun loppuun mennessä. Monien säikähdyttävien vaiheiden jälkeen tavoite toteutui täsmällisesti.

::::::::::::::::::

Nähdäkseni koko dokumentin ainoat täydennysosat autenttiseen aineistoon on tehty, kun avaruusaluksen reittiä hahmotetaan piirroksilla kuumatkan etenemisen havainnollistamiseksi. Kuulentodokumentti on kuin fiktiivistä tieteiselokuvaa sillä erotuksella, että erikoisefektit ovat aitoja. Elokuvan musiikilla tehostetaan tapahtumia muistettavalla tavalla.

Tietenkin mielessä kävi epäonnistumisen mahdollisuus. Kyse ei ole teoriasta. Apollo 1:n tuhoutuminen laukaisualustalle miehistöineen oli Ylen dokumenttisarjan (osa 3) kuvaamana piinallisen yksityiskohtainen. Apollo 13:n Jim Lovellin kuuluisa lausahdus: ”Houston, meillä on ongelma”, tuli myös mieleen dokumenttia katsellessa.

Neil Armstrong, Edwin Aldrin ja Michael Collins olivat tietenkin juhlittuja sankareita, mutta kaiken kaikkiaan dokumentti on kunnianosoitus koko sille henkilökunnalle, joka oli sidottu hankkeeseen (on puhuttu 400 000 ihmisen työpanoksesta!). Dokumentin parhaita piirteitä on se, miten sähköinen ilmapiiri välitettiin Nasan lennonjohdosta katsojalle.

Varmaan on niitäkin asiantuntijoita , jotka kokivat (tai olisivat kokeneet, jos eläisivät) pettymyksen dokumentissa näytetyn roolinsa vähäisyyden takia. Dokumentin ohjaajan valinta on esimerkiksi, että kantoraketti Saturnin pääsuunnittelijasta Wernher von Braunista ei näkynyt vilaustakaan (ellei sitten jossain ryhmäkuvassa…..) koko elokuvassa. Ja juuri Braunin ”kuuraketti” mahdollisti koko avaruusseikkailun.

Tämä dokumentti on amerikkalaisen teknologian ja itse amerikkalaisuuden suuri näytös.

Lennon ulkopuolisten tapahtumien ei anneta häiritä itse lennon kuvausta: hetken katkelmassa tosin kerrotaan, että Vietnamin sodassa elettiin juuri tuolloin tilapäistä taisteluiden hiljentymisen aikaa…. ja että Edward Kennedyn ohjaaman auton surmansyöksy sillalta mereen vei tiedotusvälineiden ykkösotsakkeen paikan kuulennolta….. Hieman luovaa mielikuvitusta käyttämällä voisi kai sanoa, kuten Barrry McGuire laulussa ”Eve of destruction” (1965): ”Voit kyllä lähteä neljäksi päiväksi avaruuteen, mutta kun palaat, ei mikään ole muuttunut…..”

Woodstock – uuden alku vai aikakauden loppu?

Näinä päivinä on tullut kuluneeksi 50 vuotta New Yorkin osavaltiossa pidetystä Woodstockin rockfestivaalista (15.-18.8. 1969). Sitä on pidetty hippieliikkeen (kirjoitan tarkoituksella ”hippie”, en ”hippi”) suurimpana sukupolvikokemuksena. Sitä on myös pidetty kaikkien rockfestivaalien ”ikisymbolina” (Jukka Petäjä/HS 10.8.2019). Näille määritelmille löytyy katetta, ei kahta sanaa. Mutta oliko kysymys kaikkien rockfestivaalien äidistä? Tuon tässä kirjoituksessa vähän särmää ja näkökulmaa legendaan nimeltä Woodstock.

En yritä väittää, että seuraava teksti on eksakti historiallinen totuus noista päivistä, vaan pikemminkin oma subjektiivinen kokemus tuosta ajasta. En myöskään ollut hippie, vaikka elin sisälläni intensiivisesti nuo vuodet!

Oliko kysymys aikakauden uudesta alusta, kuten Jukka Petäjän HS-jutussa todetaan vai pitääkö paremmin paikkansa Petäjän artikkelin yksi viimeisistä lauseista: ”Woodstock oli siinäkin mielessä hippisukupolven viimeinen rakkauden ja rauhan kukkaisvallankumous, että järjestelmän vastustaminen alkoi saada väkivaltaisia muotoja heti Woodstockin jälkeen (Petäjä viittaa mm. Altamontin festivaaleihin)? Oliko siis kysymys alusta vai lopusta?

Loppuiko 1960-luku Woodstockiin? Ehkä uuden ajan alun kannattajat viittaavat juuri tähän, sillä 60-luvun henkinen myllerrys oli tuolloin – osittain – takanapäin. Itse näen historian enemmän jatkumona, jossa yhden seisakkeen tarjosi Woodstockin festivaali. Kuusikymmentäluku jatkui vielä seitsemänkymmentäluvun alkuvuosina.

Olen joskus viitannut siihen, kuinka olen ihastunut jonkin – minkä tahansa - historiallisen tapahtuman alkujuuriin sen sijaan, että keskittyisin tuon samaisen vaiheen kypsään kauteen tai loppuvaiheeseen. Mistä kaikki alkoi? Minulle Kalifornian Montereyn pop-festivaali (siis pop, ei rock!) kesäkuussa 1967 on historiallisessa katsannossa ensimmäinen ja legendaarisin rock-festivaali.

Montereyssä olivat paikalla läpimurtoaan tekemässä ne tajunnan räjäyttäjät, jotka esiintyivät myös Woodstockissa, nimittäin Jimi Hendrix, Janis Joplin, The Who ja Jefferson Airplane, ja vieläpä niin, että kaikki musiikilliset sokit paljastuivat silloin ensimmäistä kertaa. D.A. Pennebakerin dokumentilla on suuri vaikutus siihen, että Monterey muistetaan kaikkien rock-festivaalien isänä ja äitinä. Kukapa voisi unohtaa Janis Joplinin äärimmäisen tulkinnan kappaleesta ”Ball and Chain”! Muistan elävästi filmiltä nuoren tytön kauhistuneen ilmeen, kun hän näki Jimi Hendrixin voodoo-meiningin kitaran sytyttämisineen. Kysymys on oikeastaan samantyyppisestä sokista, jonka Hendrix tarjosi Woodstockissa pahoinpideltyään Yhdysvaltain kansallislaulun kitarasaundillaan.

Voidaanko siis sanoa, että Montereystä kaikki alkoi ja ympyrä sulkeutui Woodstockissa (osin) samojen tähtiesiintyjien voimin? Jotain perää tässä on, sillä hippieliikkeen alku läntisen maailman mahtiliikkeenä voidaan määrittää suurin piirtein kesään 1967 ja sen ”loppu” Woodstockiin. Kirjaimellisessa mielessä hippieliikkeen juuret olivat näkyvissä jo 1960-luvun alkuvuosina ja hippieliikkeen jäännökset ryysyläisleiriytymisineen ulottuvat monien vuosikymmenien ajalle Woodstockin jälkeen.

Olen joissakin kirjoituksissa arvostellut hippieliikkeen saamaa filosofista asemaa jonkin suuren ajattelutavan symbolina. Suurihan se olikin, mutta sille on annettu ehkä kestävämpiä arvoja kuin se ansaitseekaan. On muun muassa sanottu, että vihreä liike sai alkunsa Woodstockista. Vai oliko kysymys viattomasta ja naiivista rakastelusta ja rauhasta? Ehkäpä kaikesta tästä, toinen puoli olikin sitten huumeiden käyttöä, joka sekin käsitettiin protestiksi ajan ilmiöitä vastaan. Woodstockin ja hippieliikkeen hintaa maksettiin vuosia rauhan ja rakkauden ajan päättymisen jälkeen.

Vietnamin sota määrittää Woodstockia perustavaa laatua olevalla tavalla ja muistuttaa sodasta yhtenä sen muistomerkkinä. Juuri noina aikoina Vietnamin sodan vastustus oli korkeimmillaan. Ja sama voidaan sanoa sodan kannattajien intensiivisestä omaksi koetun asian puolustamisesta: Woodstock oli meluisa protesti Richard Nixonin ”suurelle hiljaiselle enemmistölle”.

Woodstockissa olivat kaikki? Eivät olleet, esimerkiksi ikoninen rockfestivaalien kummisetä Rolling Stones puuttui paikalta aktiivisen konserttitoiminnan lopettaneesta Beatlesista puhumattakaan. Kieltäytymisiä oli runsaasti: The Doors, Led Zeppelin, Procol Harum, Jethro Tull…..

Silti artistikokoelma oli uskomaton: Jefferson Airplane, Ravi Shankar, Joan Baez, Melanie, Arlo Guthrie, Richie Havens, Country Joe and the Fish, Canned Heat, Grateful Dead, Creedence Clearwater Revival, John Sebastian, Sly and the Family Stone, Joe Cocker, The Who, Ten Years After, The Band, Blood, Sweat and Tears, Crosby, Stills, Nash and Young, Johnny Winter, The Butterfield Blues Band, Sha Na Na……..

Osa artisteista kiinnittyi elimellisesti vain tuohon aikaan, osa taas on jäänyt elämään rockin historiaan kiintotähdiksi. Ajatellaan vaikka Country Joe and the Fishiä: se, jos mikä liittyy Vietnamin sodan vastaiseen kampanjaan. Toisaalta suhteellisen vähällä huomiolla Woodstockissa sivuutettu Creedence Clearwater Revival kasvoi rockin mammutiksi.

Vielä oma suosikkini festivaalista tehdyn elokuvan välittämänä: Santana. Woodstock oli sille läpimurtokeikka ennen sen levymenestyksiä. Yhtyeen musiikki sopi täydellisesti festivaaliympäristöön: ”Soul Sacrifice”!

Osa esiintyjistä on jäänyt vähemmälle huomiolle siksi, että dokumenttielokuvaan pääsy ratkaisi hyvin monen osalta jälkimaineen, joskaan ei onneksi läheskään kattavasti.

:::::::::::::::::::::

Logistiikka ja tekniikka eivät Woodstockissa toimineet. Oli paljon improvisointia. Kun ajatellaan, minkälainen ammattimaisuus liittyy nykyiseen festivaalijärjestelyyn, oli Woodstock aivan amatöörimäistä touhua. Vain hyvällä onnella ja ehkä ”rauhalla ja rakkaudella” syntyneistä tilanteista selvittiin. Esimerkiksi sellainen kapistus kuin kännykkä olisi ollut tuiki tarpeellinen tuohon aikaan. Liioin festivaali ei ollut taloudellinen menestys, päinvastoin järjestäjät pääsivät eroon veloistaan vasta 10 vuotta myöhemmin.

Woodstockin muisto elää elokuvan ja muistikuvien varassa vahvana ja kestävänä. Se oli historiallista irroittelua. Michael Wadleighin dokumenttielokuva ”Woodstock – 3 päivää rauhaa, rakkautta ja musiikkia” (parhaan dokumentin Oscar-palkinto) jää historiaan vastakulttuurin kuvauksena ja muistijälkenä ajasta, jota moni on jäänyt kaipaamaan.

Nostalgisena tuulahduksena noilta ajoilta on mieleeni jäänyt Joni Mitchellin laulu ”Woodstock”. Sen kaihoisan sanoituksen luomiin tunnelmiin voin päättää kirjoituksen itse konsertista.

::::::::::::::::

Mitä tapahtui Woodstockin jälkeen? Teemaa on mahdotonta käsitellä hippieliikkeestä irrallaan.

”Flower powerin” suuruuden symboliksi koettu Woodstockin festivaali oli valtavasta menestyksestään huolimatta koko liikkeen lopun alkua. Ei ehkä tapahtunut ihan ensimmäinen kertaa historiassa, kun jonkin liikkeen huippuhetki osoittautuu samalla joutsenlauluksi. Woodstock kuitenkin innoitti organisoimaan muita vastaavia festivaaleja, kuten ”Live Aid”.

Woodstockiin ja hippieliikkeeseen on yhdistetty enemmän tai vähemmän siihen kuuluvia osia, kuten itämaisten uskontojen läpimurto lännessä, LSD:n läpimurto muotihuumeena, väkivaltarikokset, joiden yhteys itse hippieliikkeeseen on mielestäni vain välillinen. Flower powerin vaikutus ei ole vieläkään loppunut. Hippieliikkeellä on ollut välillinen vaikutus hippieajan jälkeiseen rauhanliikkeeseen, luonnonsuojeluaatteeseen, seksuaaliseen vapautumiseen, yhteisöasumiseen, ympäristönsuojeluun jne.

Kyynikko voisi sanoa myös, että yksi hippieliikkeen – ja sen osana Woodstockin - merkittävimpiä vaikutuksia on ollut liberalismin vastaisen konservatiivisen liikkeen (Conservative Movement) ilmaantuminen vallitsevaksi ideologiaksi varsinkin Yhdysvalloissa!