lauantai 7. tammikuuta 2012

Tuloista ja tuloeroista

Jouni Flemming kirjoittaa yleisöosastokirjoituksessaan (HS 6.1.2012), että ”Yhdysvalloissa yksi prosentti kansasta maksaa 40 prosenttia veroista, ylin promille 20 prosenttia. Ylin viidennes tekee eniten töitä ja maksaa 82 prosenttia veroista”. Luvut ovat sinällään oikeita. Tällä hän ilmeisesti pyrkii osoittamaan, että puheet Yhdysvaltain kevyestä verotuksesta rikkaille ovat pötypuhetta. Tältä osin keskustelu liittyy väittelyyn suurituloisten verotuksen oikeudenmukaisuudesta meillä ja muualla.
Tällaisilla puheenvuoroilla ilmeisesti pyritään keikauttamaan keskustelu tuloeroista ylösalaisin. Tosiasiassa Yhdysvaltain veroasteikot ovat pahasti vinoutuneita. Pari vuotta sitten tilanne oli se, että 43 % amerikkalaisista ei maksanut liittovaltion tuloveroa lainkaan. On ymmärrettävää, että tällöin vero kasautuu loppujen 57 prosentin maksettaviksi. Demokraatit ja republikaanit ovat äänestäjien suosiosta taistellessaan loihtineet toinen toistaan merkillisempiä verovähennyksiä, joiden takia verokertymät ovat kansakunnan menoihin nähden aivan liian pieniä. Yhdysvaltain valtiovarainministeriön sivuilta laskin yli 60 erilaista verovähennystä (vähennystä joko verosta tai tulosta).


Progressiota kuvaava käyrä on muutoinkin ihmeellinen. Alapäässä ei juurikaan makseta veroa ja edettäessä keskituloisiin verot kasvavat hitaasti. Sen jälkeen progressio kasvaa jyrkästi antaen juuri Flemmingin esittämän vaikutelman. Se on kuitenkin harhaa. Tosiasissa rikkaat maksavat vähän tai vain kohtuullisesti veroa. Ylin marginaalivero on vain 35 % (380 000 dollarista ylöspäin) ja pääomavero on ainoastaan 15 %. Ilmankos Warren Buffet protestoi, että hän 17 % verokannallaan maksaa paljon pienemmän prosentin mukaan veroa kuin hänen sihteerinsä. Tämänsuuntaista ”verokapinaa” on ilmennyt muuallakin. Harva tietää, että Yhdysvalloissa korkein marginaaliveroprosentti oli 91-92 % vuosina 1950-1963. Ja bruttokansantuote kehittyi rivakasti. Vaikka verotusta kiristettäisiin, lähellekään tällaisia lukuja ei tarvisisi nyt päästä.


Tosiasia on, että rikkaat maksavat veroja nykyisellään Yhdysvalloissa todella niukasti. Suurituloisten tulot vain ovat revähtäneet niin valtaviksi 30 viime vuoden aikana, että niistä kertyvät verotulot näyttävät suhteessa suurilta (paradoksaalisesti Flemmingin mainitsemat suurituloisten prosentuaaliset osuudet verotuksessa siis todistavat, että suuret tulot ovat todella suuret). Keskituloisten ja pienituloisten osalta tilanne on taas se, että tulot ovat 30 vuodessa nousseet vain hitusen tai ei lainkaan reaalisesti. On monia keskituloisten töitä, joissa tulot ovat 30 vuodessa laskeneet reaalisesti ! Kun suurituloisten tulot ovat nousseet moninkertaisesti (tai monikymmenkertaisesti) ovat tuloerot revähtäneet. Verotuksen rakenne on semmoinen, että kaventamista ei tapahdu riittävästi. Mihin tämä on johtanut ? Yhdysvaltain liittovaltion menotalous on arvioni mukaan karkeasti 4000 miljardia dollaria ja tulot karkeasti 2500 miljardia dollaria vuositasolla. Se tekee 40 % budjettivajeen !


Johtopäätös on, että kaikki amerikkalaiset maksavat liian vähän veroa. Budjettivajeen kaventamisyritykset ovat olleet vaatimattomia. Viimeksi kaatui yritys kaventaa aukkoa 1200 miljardilla dollarilla puolueiden väliseen skismaan . Aikaväli olisi ollut kuitenkin 10 vuotta, joten vuotta kohti tulee vain 120 miljardia. Nyt Obama esittää 500 miljardin leikkausta puolustusmenoihin 10 vuodessa. Jälleen 50 miljardia vuotta kohden tuntuu pienehköltä summalta kokonaisvajeeseen verrattuna. Tässä on kysymys selvästi tulopuolen ongelmasta. Kauas on edetty Paul Nitzen komitean arvioista vuodelta 1950: ”Amerikan talous silloin, kun se toimii täydellä tai lähes täydellä teholla pystyy suuntaamaan valtavia resursseja muihin kuin siviilitarkoituksiin ilman, että se menettää kykyään ylläpitää korkeaa elintasoa”.
Jos etsii syitä liittovaltion talouden tilaan, on syytä tarkastella yritysten työntekijöiden määriä muutamina viime vuosikymmeniä. US Steelillä oli 60 vuotta sitten töissä 340 000 työntekijää, vuoden 2010 lopulla vain 49 000 työntekijää. Myös hyväpalkkaisten GM:n työntekijöiden määrä on pudonnut roimasti. Sen sijaan Wall Martin työntekijöinen määrä on kasvanut vuoden 1962 aloituksesta 1 600 000 työntekijään. Oleellista on palkkatulojen muutokset: GM:llä maksettiin 50 vuotta sitten 60 dollaria/tunti, WallMartilla maksetaa nyt noin 10 dollaria/tunti (luvut on inflaatiotarkistettu). Koska pienituloiset (esimerkiksi Wal Martin työntekijät) ovat köyhiä ei heitä juuri voi verottaa. Suurituloinen vaikutusvaltainen vähemmistö estää tuloverotuksen kiristämisen äänestämällä ja lobbaamalla. Kun Flemming arvostelee tukiaisia Suomessa, niin Yhdysvalloissa lobbauskoneisto saa esim. puolustusmenoihin sellaiset rahavirrat, että meikäläisten tuet ovat lasten leikkiä.


Keskituloiset ovat jääneet talouden ylläpitäjiksi paikallaan pysyvine palkkoineen. Heitä on siis tulokehitys kohdellut kaltoin ja puuttuva raha on korvattu velanotolla varsinkin 2000-luvun alkuvuosina. Kun tulot eivät ole kehittyneet ja verovähennykset ovat lisääntyneet ei liittovaltion kassaan ole kertynyt riittävästi tuloja menojen katteeksi. Velka kasvaa suht. kovaa vauhtia. Velka on nyt 15 200 miljardia dollaria ja perhaillaan Obama on ehdottamassa velkakaton lisäämistä 1200 miljardilla dollarilla.


Oleellinen muutos on tapahtunut siinä, että hyväpalkkaiset teollisuustyöpaikat ovat muutamien viime vuosikymmenien aikana vaihtuneet pienipalkkaisiksi palvelualan työpaikoiksi. Hyvät palvelualan työpaikat eivät ole lisääntyneet riittävästi (esim. Microsoft 83 500 työpaikkaa vuonna 2010). Teollisuus on enää reilut 10 % BKT:stä. Vasta aivan viime aikoina amerikkalaiset ovat heränneet tähän ongelmaan.
Globaali kehitys on johtanut siihen että amerikkalaisten toisen maailmansodan jälkeen saavuttama kilpailukyky-ylivoima on kadonnut ja uusia menestyviä – varsinkin keskisuurten yritysten – työpaikkoja ei ole pystytty luomaan.


Kun Yhdysvaltojen voi katsoa edelleen olevan edellä monissa talouteen liittyvissä muutoksissa, olisi Suomessakin reagoitava globaaleihin muutoksiin riittävän ajoissa. Erityisesti teollisuuden kilpailukyky olisi nostettava uudelle tasolle. Samoin keski- ja pienituloisten palkkatason pitää säilyä riittävänä, jotta kulutustaso ei kärsi. Äärimmäisen tärkeää on, että tuloerojen ei anneta revähtää, muussa tapauksessa joudutaan toistamaan Yhdysvaltain kulkema reitti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti