Kun kolonialismi eteni 1700-luvulla ja 1800-luvulla erääksi ratkaisua vailla olevaksi kysymykseksi nousi, mitä valuuttaa alusmaassa käytettäisiin. Kun emämaa ei halunnut pakottaa siirtomaata käyttämään omaa valuuttaansa päädyttiin usein siihen, että alusmaa sai säilyttää oman valuuttansa, mutta se sidottiin jollakin tietyllä kurssilla isäntämaan valuuttaan. Tästä järjestelmästä käytetään nimeä valuuttakatejärjestelmä.
Valuuttakatejärjestelmää on itse asiassa käytetty aivan viime aikoihin saakka. Nyt ei tietenkään ole ollut kysymys siirtomaaratkaisuista, vaan aivan modernien maiden halusta sitoa valuuttansa johonkin tunnettuun valuuttaan. Niinpä Argentiina sitoi valuuttansa dollariin ja Viro itsenäistyttyään Saksan markkaan. Kokemukset ovat vaihtelevia. Argentiina ajautui talouskurimukseen 1980-luvulla. Viro taas selvisi hyvin markkasidonnaisuudesta. Jos valuuttakatejärjestelmään siirtyvän maan talous on horjuva voi siitä tulla riippakivi talouden toipumiselle. Valuuttakatejärjestelmä edellyttää siis sitä, että talous pidetään kunnossa. Parhaimmillaan järjestelmä pystyy estämään rahan holtittoman painamisen, kun on edes jokin stabiilisuutta edistävä elementti taloudessa. Kuitenkin on liian monta esimerkkiä siitä, että valuttakatejärjestelmällä ei ole saavutettu talouden vakautta. Liian monta kertaa spekulantit ovat nujertaneet järjestelmän ja kelluva valuutta on osoittautunut parhaaksi ratkaisuksi.
Aina 1800-luvulta lähtien valuuttoja on sidottu johonkin arvometalliin: 1800-luvun alkupuolella hopeaan ja sen jälkeen kultaan. Suomessa sidottiin valuutta kultakantaan 1878. Tätä kautta kesti vuoteen 1915. Vuonna 1926 siirryttiin jälleen kultakantaan, joka päättyi vuonna 1931 talouslamaan. Sen jälkeen markka sidottiin puntaan ja toisen maailmansodan aikana dollariin. Kun tarkastelee taloushistoriaa voi nähdä punaisena lankana, että sotien, talouslamojen tai -kriisien aikana kiinteät valuuttakurssit ovat osoittautuneet kestämättömiksi. Valuuttapako on useimmissa tapauksissa ajanut korkeisiin korkoihin, kun keskuspankki on yrittänyt saada rahavirrat kääntymään omaan maahan. Hyvin monissa tapauksissa tässä on epäonnistuttu ja lopputuloksena on ollut devalvaatio ja kiinteän kurssin korvaaminen kelluvalla valuutalla. Juuri näin kävi monille Euroopan maille 1930-luvun alussa Suomi mukaan lukien.
Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa yritettiin vielä kerran kultakantaan sitomista. Tämä tapahtui Bretton Woodsissa 1944. Dollari sidottiin kultaan (1 unssi = 35 dollaria) ja muut valuutat puolestaan dollariin Suomen markka mukaan lukien. Bretton Woods aikakausi päättyi 1971 dollarin täydelliseen antautumiseen. Dollari päästettiin kellumaan, kun USA:n kultavarannot rupesivat ehtymään. Kriisiin ajautuminen irrotti paperin (valuutan arvon) kullasta. Dollari devalvoitui roimasti kultasidonnaisuuteen nähden.
Suomen talouden kohtalonhetket koittivat 1990-luvun lamassa. Taistelu kävi vahvan/vakaan markan puolesta ja vastaan. Monet olivat kyllästyneet jatkuviin devalvointeihin, joilla alennettiin elintasoa ulkomasiiin valuuttoihin nähden. Devalvoimalla parannettiin tietenkin kilpailukykyä, mutta jatkuva, kymmenen vuoden välein tapahtuva valuutan hissiliike loi talouteen epävakautta. Kriisi johti 1990-luvun alussa korkeisiin korkoihin ja lopulta devalvaatioon. Erilaisten välivaiheiden kautta päädyttiin kellumaan euron mukana. Tuttu kuvio !
Kreikan ongelmat ovat selitettävissä hyvin pitkälle juuri kiinteän valuutan arvon seurauksena. Nyt vain Kreikka on itse osa eurovaluuttaa. Ongelmat kasautuvat, koska euron sisällä ei voida devalvoida. Jälleen tuttu tarina: lainaa saa ainoastaan erittäin korkealla korolla, koska Kreikkaan ei luoteta. Ongelmia ei voi paeta valuutan alhaisempaan arvoon.
Mikä siis avuksi ? Kaiken koetun jälkeen tuntuisi parhaalta ratkaisulta, että Kreikka vapautusi euron painolastista ja voisi palata omaan valuuttaan joksikin aikaa. Suuri eurooppalainen yhteiskunnallisten olojen tasoitusprojekti on ainakin Kreikan kohdalla epäonnistunut. Kreikkalainen yhteiskuntapolitiikka on pitkään perustunut velkavalheelle, jota pääosin saksalaiset ja ranskalaiset pankit ovat ruokkineet. Tasoitamisprojektin nimissä saksalaismalliset alhaiset korot ovat houkutelleet kreikkalaisia jatkuvaan lainanottoon. Sitten on päädytty talouden kriisiytymiseen ja jatkuvaan devalvoitumistarpeeseen ilman devalvoinnin mahdollisuutta.
Pitäisi siis hyväksyä tosiasiat: eri maat ovat kilpailukyvyltään erilaisia. On erittäin vaikeaa luoda maaryhmää jossa yhteiskunnallinen kehitys ja kilpailukyky olisivat riittävän samanlaiset, jotta valuutta voisi olla yksi ja sama. Poikkeuksen muodostavat ehkä pohjoisen Euroopan maat.
Entä jos Kreika luopuisi nyt Eurosta. Se johtaisi varmaan elintason väliaikaiseen romahtamiseen, mutta siitä alkaisi devalvaation siivittämä nousu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti