Clint Eastwood on ohjannut elokuvan J. Edgar Hooverista. On aina haastavaa tehdä elokuva historian merkkihenkilöstä varsinkin, kun on kysymys niin ristiriitaisesta hahmosta kuin Edgar Hoover. Haasteen aiheuttaa jo valinnat: mitä korostetaan ja mitä sivuutetaan henkilöhistoriassa tai olosuhteissa. Tässä käsittelen elokuvaa lähinnä historian näkökulmasta.
Muutama sana kuitenkin alkuun itse elokuvasta. Leonardo Di Caprio näyttelee pääosaa, sekä nuorta että vanhaa Hooveria. Hän selviää roolistaan varsin hyvin. Myös muu näyttelijätyö on vähintään kelvollista. Ohjaaja Eastwood ei ole koskaan ollut mikään näkemyksellinen ohjaaja. Pikemminkin hänen töitään kuvaa ammattimaisuus ja rutiininomaisuus. Tällä tavalla ei synny mestariteoksia, mutta ei myöskään floppeja.
Kiusallisimmaksi seikaksi ainakin minulle jäi sentimentaalisuus, joka kulkee läpi koko elokuvan. Sentimentaalisuus sopii Hiljaiset sillat -elokuvaan, mutta tässä se tuntuu yliampuvalta ja rasittaa kerrontaa. Amerikkalaisittain näin on kaiketi pakko edetä. Täytyy olla tarina ja sille juoni höystetynä imelähköllä rakkaustarinalla. Tässä elokuvassa poikkeamana rutiinirakkaustarinaan on päähenkilön homous. Homosuhde Clyde Tolsoniin on kuvattu häveliäästi, hienotunteisesti ja ehkä rutiininomaisesti. Se on kuitenkin elokuvan yksi clue, jonka takia sitä katsotaan.
Mitä valintoja elokuva tekee käsitellessään historiaa ? On pakko suorittaa valintoja jo siitä syystä, että Hoover hallitsi poliisiaan peräti 48 vuotta. Pidin elokuvan aivan alkumetreistä, kun haluttiin tuoda esille Hooverin rooli FBI:n perustajana. Edgar Hooverin rooli poliisiviraston synnytystuskissa oli erittäin merkittävä. Joku voisi sanoa, että kysymys oli Hooverin manööveristä.
Seuraavat kohtaukset, jotka käsittelivät FBI:n roolia kommunismin vastaisessa taistelussa 1920-luvulla paljastavat Hooverin vainoharhaisuuden oireet. Elokuva kuitenkin haluaa osoittaa tämän vaiheen väkivaltaisine operaatioineen hyväksyttävänä. Olen aina ihmetellyt, että kun Yhdysvallat antaa itsestään kuvan demokratian ylittämättömänä linnakkeena, niin miksi se näkee muutaman sadan kommunistin itseään uhkaavana voimana. Kommunisteja vastaan käytiin täysin ylimitoitetuin keinoin ja Hoover oli tässä aloitteentekijä. Ehkä väärin käsitetty isänmaallisuus oli syynä siihen, että toimenpiteet olivat niin raakoja. Myöhemmin Yhdysvallat on pyytänyt anteeksi elokuvassa kuvatun Heinämarketin verilöylyn uhreilta, joita oli kymmeniä.
Yhteiskunnallisiin olosuhteisin ei kajota elokuvassa 1920-luvulla eikä myöhemminkään. Tapahtumat juostaan kasaan , jolloin henkilökuva ohenee. Tämä tuo mieleen Jimin kevyet dokumentit.
Seuraavat valinnat ovatkin sitten jo aivan elokuvan ydinta. Elokuva keskittyy yksinäisen sheriffin taisteluun yksittäisiä rikollisia vastaan vanhan lännensankarin malliin. Kohteena ovat Dillinger ja muut yksittäiset - jopa ihaillut - gangsterit. Esiin nostetaan erityisesti Charles Linberghin lapsen kaappaus. Lindbergh kuvataan Hooverin omana sankarina. Tai sitten halusi tehdä Lindberghistä - kaappauksesta riippumatta - oman sankaritarinansa osan. Joka tapuksessa kaappauksesta tehdään elokuvan vallitseva teema. Se kuvaa Hooverin taistelua tunteetonta tappajaa vastaan, joka lopulta nerokkaiden selvitysoperattioiden kautta jää kiinni ja tuomitaan kuolemaan. Täydellinen tarina.
Linberghin lapsen kaappaus tapahtuu 1930-luvuna alussa. Sitten alkaa harppominen. Sotavuosikymmen sivuutetaan kokonaan ja 1950-luku jää ohuille maininnoille. Eisenhowerin aika ohitetaan täydellisesti. Hoover pannaan elokuvassa vastaamaan kysymykseen Joe McCarhystä pakkopullana. FBI-johtajan suuhun laitetaan sanat, että vastenmielinen kommunistijahtaaja McCarthy ei ollut isänmaallinen ensisijaisesti, vaan lähinnä opportunisti. Näin elokuvan tekijä haluaa luoda etäisyyttä Hooverin ja McCarthyn välille.
Viisikymmentäluku olisi tarjonnut erittäin tärkeän näkökulman FBI:n toimintatapoihin. Hoover kieltäytyi myöntämästä, että maassa toimi järjestäytyneen rikollisuuden organisaatio. Mafian kieltäminen oli kuitenkin mitä suurinta harkitsemattomuutta. Osoittihan esim. senaattori Estes Kefauerin komitean työ 1950-luvun alussa, että järjestäytyneellä rikollisuudella oli ote laillisiin organisaatioihin. Ilmeisesti Hooverille tuli suurena järkytyksenä, kun Appalakkien vuoristossa kokoontui vuoden 1957 syksyllä ehkä suurin koskaan järjestetty rikollisjohtajien kokous. Kokouksen havaitsi sattumalta tavallinen poliisimies, joka ihmetteli paikalle kertyneiden loistoautojen rivejä. Juuri tämäntyypisen rikollisuuden olisi pitänyt olla FBI:n toiminnan keskiössä eikä yksittäiset rikollishamot. Tämä epämiellyttävä tosiasia sivuutetaan kokonaan elokuvassa. Ainakin minulle se merkitsee pitkää miinusta elokuvalle.
Seuraavalla vuosikymmenellä käsittelytapa herättää jälleen huomiota. Kennedyn murhan selvittely ja jälkivaiheet eivät ole osa FBI:n menestystarinaa. Niinpä se sivuutetaan aivan liian nopeasti. Kennedyn murha ohitetaan muutamassa kymmenessä sekunnissa.
Jatkossakin viittaukset presidentteihin ovat sattumanvaraisia. Johnsonia tuskin mainitaan ja Nixon esitetään todella kammottavana hahmona, joka uhkaa – turhaan – Hooveria. Ei voi välttyä ajatukselta, että ohjaaja-tuottaja Eastwood näyttää antipatiansa valitsemalla helpot kohteet kuten vastenmielisen Nixonin uhrikseen. Nixon kun on muutenkin heitetty historian roskatynnyriin. On totta, että Nixon halusi erottaa Hooverin ja siihen olisi ollut perusteita. Rohkeus kuitenkin petti. Olihan Hooverilla todistusaineistoa myös Nixonia vastaan.
Hoover käytti saamiaan tietoja häikäilemättä hyväkseen merkkihenkilöitä vastaan. Näin hän ”laajensi” FBI:n toiminta-aluetta likaisille alueille. Näin hän oli tehnyt itse asiassa jo 1930-luvulta lähtien. Eastwood tuo nämä vaiheet näkyviin. Kun ilmoitus Kennedyn murhasta tulee Hooverille hänet on pantu elokuvassa juuri silloin kuuntelemaan presidentin sänkypuuhia FBI:n äänittämiltä nauhoilta . Jää epäselväksi kumpaa Eastwood arvostelee enemmän presidentin haureutta vai Hooverin salaa tekemiä nauhoja.
Samaan kategoriaan kuuluvat Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin sänkynauhoitukset. Aina välillä Eastwood antaa Hooverin taustaäänen puhua ylevästi amerikkalaisen demokratian puolesta. Tulee vain mieleen, missä määrin Hoover itse toimi julistamiaan periaatteita vastaan. Hooverin uralle oli ominaista kaksinaismoralismi. Puheiden ja tekojen välillä oli selvä kuilu.
Hooverin viiimeiset vaiheet on kuvattu täydellä tunteella, mitenpä muutenkaan. Salaiset nauhat ja raportit tuhotaan elokuvassa. Lopputeksteissä tosin joudutaan tunnustamaan, että todisteita jäi jälkipolvillekin Hooverin likaisista töistä. Katsojalle jää kummallinen tuntemus siitä, että Eastwood haluaa tehdä Hooverista kaikkine vikoineenkin todella isänmaallisen ja ihaillun miehen.
Varmaan monenkin katsojan mielestä elokuva pyrkii antamaan tasapuolisen kuvan tästä vallanhimoisesta ja vainoharhaisesta miehestä. Mielestäni tästä aiheutuu liian monta kompromissia käsikirjoitukseen. Yhdysvallat janoaa sankareita, mutta eikö kaksi-kolme FBI-johtajaa Hooverin tilalla noiden 48 vuoden aikana olisi saanut aivan yhtä paljon aikaan ilman Hooverin moraalittomia temppuja.
Oliver Stone on ehkä tunnetuin ohjaaja, joka on käsitellyt historiaa elokuvien avulla. Hän nimenomaan muokkasi historiaa, sillä esim. Kennedyn murhan tulkinnat loittonivat kauas historian tutkimuksen objektiivisuuden vaatimuksesta. Tänä päivänä lukemattommat ihmiset suhtautuvat historian tulkintoihin viihdevetoisesti. Näille ihmisille J Edgar on varmaan kelpo elokuva. Kriittisemmälle Eastwoodin versio J Edgarista on tosiasioiden ja fiktion sekoitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti