Aivan viime viikkoina keskustelu Natosta on polarisoitunut Suomessa. On syytä eritellä tapahtunutta kehitystä.
Eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa totesin, että ”suomalaisten mielipiteiden runko näyttää asemoituvan keskusta-SDP-linjan ympärille” liittoutumattomuuden puolesta. Kun keskustapuolue nyt puheenjohtajansa suulla ja yksimielisesti toteaa, että keskusta ei halua Suomea Natoon on tämä selkeä puolto aiemmalle käsitykselleni. Tässä välissä puheenjohtaja Sipilällä oli jossain määrin ambivalentti kanta asiaan. Nyt keskusta argumentoi selkeästi perusteet liittymisen vastaiselle kannalleen. Esitetyt perustelut ovat osuvia.
Kun tähän lisätään sosiaalidemokraattien, vasemmistoliiton ja vihreiden puoluekannat on liittoutumisessa vaikea edetä. Tilanne ei muutu Heidin Hautalan säikkyjen hoipertelujen perusteella. Vaikuttaa siltä, että Kataisen ällistyttävästi pääministerinä esittämä Nato-liittymiseen painostava kanta ja Aleksander Stubbin yli-innokas Nato-euforia ovat kärsineet takaiskun.
Kokoomuskin on tajunnut tämän ja haluaa nyt kansanäänestyksen ilmeisesti odottaen, että sillä on mahdollisuus argumentoida kansansuosikki Stubbin avulla. Stubbhan esitti kokoomuksen puheenjohtajakamppailun aikana, että kokoomuksen on otettava poliittinen johtajuus Nato-asiassa.
Sergei Lavrovin antama tv-haastattelu (jota uutistoimisto RiaNovosti lainaa) paljastaa, minkä suuntaisesti keskustelua on käyty Niinistön ja Lavrovin välillä viime mainitun Suomen vierailun aikana (edellyttäen tietenkin, että uutisoinnin faktat ovat oikein). Uutisoinnissa on esitetty Lavrovin tulkinnoista mielenkiintoisia näkökohtia.
Niinistön kannanotot ovat Lavrovin haastattelun perusteella hyvin maltillisia. Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittista asetelmaa ei hevin haluta muuttaa. Tärkeää on myös – Lavrovin mukaan – että kumpikaan osapuoli ei kytke Ukrainaa konkreettisesti Suomeen kohdistuvaan uhkaan, jota koskevassa keskustelussa ei minunkaan mielestäni ole ollut mitään järkeä, kuten ole blogikirjoituksissani monesti tuonut esille.
Entä mitä voitaisiin sanoa Suomen ulkopolitiikan suuresta linjasta viime aikaisiin tapahtumiin viitaten?
Mielenkiinnolla panin merkille Paavo Väyrysen kannan, jonka mukaan Venäjä-suhteet tulisi rakentaa Paasikiven linjalla (ei siis Paasikiven-Kekkosen linjalla).
Tärkeää olisi asemoida Suomi ”keskitielle”, jossa vältetään kaikin tavoin Kekkosen aikaista suomettumista. Ei pidä myöskään lähteä mukaan Nato-seikkailuun. Itsenäinen puolustus, täydennettynä Ruotsi- ja mahdollisesti jossain vaiheessa EU-yhteistyöllä on Suomen linja. Painopiste on omin voimin tapahtuvassa puolustautumisessa.
Kekkosen elämäntyöstä ottaisin tuleviin pohdintoihin aktiiviset ponnistelut rauhan ylläpitämiseksi Suomen lähialueilla ja miksei laajemminkin. Paasikiven ohella korostaisin moninkertaisen ulkoministerimme Carl Enckellin ajattelutapaa, jossa hän – historiallisessa katsannossa - moittii eliitin taipumuksia hakeutua arkaluontoiseen (jopa maanpetokselliseen) yhteistyöhön Venäjän kanssa. Hän myös vieroksui suomalaisten mielenmaisemaan kuulunutta nöyristelyä jonkun suuremman edessä. Usein tämä suurempi on ollut Venäjä, mutta aivan yhtä hyvin sitä voidaan soveltaa tänä päivänä Yhdysvaltoihin. Enckellin yksi teesi oli, että Suomea ei pidä rinnastaa Baltian maihin geopoliittisesti. Tätä kuitenkin on jälleen rankasti yritetty viritellä Ukrainan kriisin yhteydessä. Mielestäni Enckellin ajattelussa on siis ainakin kolme pointtia!
Enckellin rooli oli paljon suurempi ulkopoliittisen linjamme muotoilussa kuin mitä Kekkosen aikaan haluttiin myöntää. Ja nyt Enckell on jäänyt hieman unholaan.
Suomen ja Venäjän välillä tulee tavoitella aitoja ja hedelmällisiä kaupallisia ja kulttuurisuhteita. Etujen tulee olla molemmin puolisia. Lavrovin sanoihin viitaten kumpikaan osapuoli ei viime vuosikymmeninä ole ”pettänyt toistaan”.
Mitä ajatella Venäjällä vaihtuvista poliittisista tavoitteista? Ehkäpä Venäjän politiikan perusteet eivät ole lopulta muuttuneet kovinkaan paljoa. Kysymys on ollut Venäjän kyvystä toteuttaa tavoitteitaan – välillä voimaa on ollut enemmän, välillä vähemmän.
Venäjän suurvaltapyrkimysten kautta tihkuvat ajoittain uhkaavan tuntuiset viestit on arvioitava ja analysoitava. Niihin vastaamisen on tapahduttava argumentoidusti Suomen ja kansainvälisen yhteisön omista lähtökohdista. Ei ole syytä olettaa, että tilanne propagandatasolla tulevaisuudessa oleellisesti muuttuisi.
Minusta Suomen ja Venäjän suhteet voisivat perustua osin illuusiottomuudelle: hyväksytään, että joitakin vastakkainasetteluja tulee vastaan ajoittain. Tärkeintä on säilyttää itseluottamus ja välttää nyt Ukrainan yhteydessä esille noussutta panikoitumista. Osin panikoituminen on ollut tarkoitushaluista liioittelua, jolla pyritään antamaan kuva, että ilman sotilaallista liittoutumista emme selviä tulevista paineista.
Entä politiikan moraali? Miten suhtautua kun oikeusvaltion periaatteita tai ihmisoikeuksia loukataan? Tyyppiesimerkkinä on Ukraina. Sofi Oksanen on oikeassa nostaessaan esille oikeusvaltioperiaatteet. Myös Oksasen esille ottamat Venäjän hallinnon käytännön toimet, kuten esimerkiksi pyrkimykset kirjoittaa historiaa uudelleen ideologisten, slavofiilisten painotusten mukaisesti, on syytä noteerata ja reagoida niihin sitten, kun esimerkiksi tulevien oppikirjojen sisältöjen periaatteet ovat selvillä.
Sen sijaan minun on vaikea hyväksyä hänen ylilyöntejään, jossa hän ilmoittaa että ”Venäjän presidentti …. rakastaa tyhmiä…. rakastaa alkoholisteja ja sukupuolistautisia” (Iltalehti: Sofi Oksanen: ”Venäjä on jo voittanut informaatiosodan”). Tällaiset tunnekuohut kumpuavat koetuista vääryyksistä Baltian maissa. Mutta näillä perusteilla Nato-liittolaisuuden ajaminen on vastenmielistä.
Oksasen teemat ovat em. kirjoituksessa yllättävät: ”Venäjällä sallitaan epäsuorasti valtapiiriajattelu, joka ei kuulu 2000-luvulle”. Eivät suurvallat ole missään vaiheessa luopuneet etupiireistään silloin, kun ovat olleet voimissaan. Tämän täytyy olla naiivi väärinkäsitys.
Ei rauhan rakentamista voi ainakaan Oksasen teeseihin perustaa.
Juha Sipilä korosti keskustan Nato-linjaa määrittäessään, että ulko- ja turvallisuuspolitiikassa puolueella on ollut pitkä, vakaa ja maltillinen linja, jonka yksi peruskivi on sotilaallinen liittoutumattomuus. En näe tässä mitään eroa koko Suomen pitkäaikaiseen linjaan. Vasta nyt 2010-luvulla kokoomus on valinnut eri kaiun askeliinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti