Syksy 1939 - sodan ja rauhan äärellä

 

 

Yksi Suomen TV-historian mielenkiintoisimmista töistä on vuonna 1978 valmistunut ”Sodan ja rauhan miehet”, joka on nyt nähtävissä Ylen Areenassa (Yle TV2, teatteritoimitus). Se kertoo talvisotaan ja jatkosotaan valmistautumisen hermostuneen jännittyneistä tunnelmista arkistolähteisiin perustuen. Seurasin aikanaan tuoreeltaan 10-osaista näyteltyä dokumenttia herpaantumattomalla mielenkiinnolla ja niin seurasi moni muukin. Katsoin tätä kirjoitusta varten kaikki jaksot uudelleen. ”Sodan ja rauhan miehet” on  TV2:n teatteritoimituksen ikimuistettava tuotanto.

Sarja on uusi monelle alle 60-vuotiaalle, joten on aika palauttaa mieliin sarjan herättämät muistot. Sarja on ennen kaikkea ohjaaja, käsikirjoittaja Matti Tapion urotyö, ”yhden miehen sota”, kuten on sanottu. Hän aloitti historiadokumentin suunnittelun jo 1970-luvun alussa. Päälähteinä hän käytti Paasikiven ja Tannerin muistelmia. Tapio sekä ohjasi että käsikirjoitti sarjan. Hän itse menehtyi sarjan ensimmäisen osan esittämisen jälkeen joulukuussa 1978.

Sarja oli aikanaan hiukan arkaluontoinen. Naapurin suurlähettiläs Vladimir Stepanov ärtyi näkemästään ja suomalaistenkin mielipiteet jakautuivat sarjan sisällön osalta. Tyypillisiä ensi-ilmauksia olivat kuitenkin ”dramaattinen”, ”kuohuva”.

Alunperinkin huomiota herättivät eri tehtäviin valitut näyttelijät eikä käsitys uudelleen katsomalla nyt yli 40 vuoden jälkeen ole muuttunut. Maskeeraus on onnistunut,  sillä näyttelijöihin on saatu esikuviensa näköä. Se on tärkeää oikean tyyppisten mielikuvien herättämiseksi. Yhtä tärkeää on, että näyttelijöiksi on valittu sen ajan huippukaartia. Monien näyttelijätyö oli ikimuistettava.

Ketkä olivat sitten nuo näyttelijät, jotka valittiin mukaan. Tässä luettelen vain kaikkein merkittävimmät ja mieleenpainuvimmat roolisuoritukset: Keijo Komppa (Paasikivi), Risto Mäkelä (Molotov), Mikko Niskanen (Stalin), Leif Wager (Ryti), Rolf Labbart (Mannerheim).

Selkeäsanaisina asiantuntijoina käytettiin mm. Osmo Jussilaa, Keijo Korhosta, Helge Seppälää, L.A. Puntilaa ja Ohto Mannista. Merkittävään asiantuntijarooliin näytellyssä dokumentissa nousee itsekin neuvotteluissa mukana ollut terävänäköinen havainnoija, suomalaisvaltuuskunnan sihteerinä toiminut Johan Nykopp, joskin hänen myhäilevää  olemustaan – aiheen vakavuus  huomioiden - myös kritisoitiin.

”Sodan ja rauhan miehet” ei ole vanhentunut millään tavalla tänäkään päivänä. Itse mietin, että tällainen järkäle on kuin muistomerkki, jonka ohi  historia kulkee kohdellen muistomerkkiä hellävaroen. Historiahan nähdään aina siitä näkökulmasta, jota eletään. ”Sodan ja rauhan miehet” oli ja on dokumentti, josta  jokaisella historiasta kiinnostuneella on mielipide.

Nyt arvioiden painotukset voisivat joiltakin osin olla toisenlaiset, mutta väitän, että ”Sodan ja rauhan miehet” kestävät erinomaisesti aikaa. Sarja ikään kuin paranee vanhetessaan. Se on jälkikeskustelujen aarreaitta.

Yhteenvetona itse neuvotteluprosessista myöhäissyksyllä 1939 totean, että tuolloin käytiin erittäin intensiiviset neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä, joiden kliimaksina oli kolme tapaamista Kremlissä yhteensä seitsemässä kokouksessa. Neuvostoliitto haki itselleen turvallisuusratkaisua,  joka sisälsi Suomeen kohdistuneita aluevaatimuksia.

Muistan kuinka kiistelimme työpaikallani dokumentin totuudellisuudesta, esimerkiksi talvisodan välttämättömyydestä, ”Erkon sodasta” ja Paasikiven ja Mannerheimin muuta johtoa suuremmasta myöntyväisyydestä.

 :::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mutta palataanpa noihin lokakuun 1939 neuvotteluihin. En käy niitä yksityiskohtaisesti läpi vaan keskityn tuntemuksiin,  joita  minulla syntyi seuratessani ”Sodan ja rauhan miehien” luomaa narratiivia. Käytän ohessa dokumenttinäytelmän  rinnakkaislähteenä Pekka Visurin ja Eino Murtorinteen yhdessä kirjoittamaa teosta ”Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939-1940” (Docendo, 2019).  Kirjan alaotsakkeessa tarkennetaan: ”Kiista Suomen asemasta Saksan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä”. Kirjassa luodataan sodan ja sodan aatonaikaista historiaa hiukan uudesta näkökulmasta. Teoksen esipuheessa annetaan ymmärtää, että noiden aikojen historiankirjoitus on kiteytymässä ”mytologiaksi”. Sillä luultavasti tarkoitetaan ”muuttumattomaksi” vakiintunutta tapaa arvioida talvisodan historiaa, jota nyt uudessa kirjassa avataan uusien lähteiden pohjalta.

Talvisotaa edeltäneet neuvottelut tunnetaan yksityiskohtia myöten.  On yksi asia, jota olen ihmetellyt, mutta jolle on vaikea saada kannatusta, ja se on Stalinin käsittämätön kärsivällisyys Suomea kohtaan, Suomea, jonka piti suostua aluevuokrauksiin, alueluovutuksiin ja/tai aluevaihtoihin. Sopimukseen ei päästy. Olisi kuvitellut, että Mainilan laukaukset olisi voitu ampua paljon toteutunutta aikaisemmin, jos Stalinin tarkoitus olisi ollut suoraviivaisesti miehittää koko Suomen alue. Ribbentrop-sopimuksella Stalinille oli annettu vapaat kädet. Tekosyitä hyökkäykselle olisi voitu keksiä helposti lisääkin.

Edellä mainitun kirjan kirjoittajaparivaljakosta sodan syttymisen syitä käsittelee Pekka Visuri, joten viittaan jatkossa teokseen liittyen nimenomaan häneen. Mikä on Visurin kanta talvisotaa edeltävistä neuvotteluista? Hän asettaa vakiintuneen näkemyksen kyseenalaiseksi eli sen, että Stalin olisi pitänyt neuvotteluja vai pakollisena kuviona saadakseen verukkeen Suomen miehitykselle. Huomaan löytäväni tukea Visurilta monille ajatuksilleni.

Neuvostoliiton vaatimukset koskivat karkeasti ottaen Hankoniemeä (aluksi) ja sen edustalla olevia saaria, Suomenlahden pohjukassa olevia saaria sekä rajamuutosta Karjalan kannaksella. Neuvottelujen kuluessa kombinaatiot vaihtelivat.

Hyppään neuvottelujen keskelle, tarkemmin sanottuna keskustelujen kolmannen tapaamisen aattoon. Sitä ennen oli käyty kaksi neuvottelukierrosta, jotka eivät johtaneet tulokseen. Neuvottelijat olivat junassa matkalla kolmanteen tapaamiseen, kun tuli tieto Molotovin pitämästä puheesta, jossa Neuvostoliito julkisti vaatimuksensa. Syntyi uusi tilanne, joka vaati valtiojohdon kiireellisiä neuvotteluja, sillä Molotovin asettamat ehdot näyttivät lieventyneen (mutta julkaisemalla ehdot ne lukittiin samalla!). Pitikö neuvottelijoiden siis palata vielä Helsinkiin? Kiireellisesti Helsingin kanssa käydyn neuvonpidon jälkeen neuvottelijat saivat ohjeen jatkaa matkaansa ”harkintansa mukaan” ilman lisäohjeita. Varsinkin Väinö Tanner ihmetteli, miksi hallitus siirsi vastuun neuvottelijoille. Jälkeenpäin Tanner totesi matkan jatkamisen olleen virhe: olisi pitänyt kääntyä takaisin lisäohjeiden saamiseksi. Olisiko ohjeistus muuttunut, jää arvoitukseksi, mutta tuolla hetkellä tehdyt päätökset osoittautuivat kohtalokkaiksi syttyvän sodan kannalta.

Kesken kolmansia neuvotteluja Helsingistä pyydetyt uudet ohjeet eivät johtaneet mihinkään. Ainakin Paasikivi ja Tanner turhautuivat Helsingin peräänantamattomuuteen. Samaan aikaan Saksasta, Hermann Göringiltä, tuli Helsingin johdolle kehotus luopua Hangosta (tosiasiassa Stalin oli valmis vaihtamaan senkin pikkusaariin Hangon edustalla). Viesti saavutti sekä Mannerheimin että Kallion. Mikään ei kääntänyt Helsingin hallituksen päätä, ei, vaikka Mannerheim realistina oli valmis tinkimään siviilien ehdottomuudesta.

Oikeastaan ratkaiseva sanailu tuli Stalinin suusta kolmannen neuvottelun loppupuolella: ”Ei tästä tule mitään”. Balttien kanssa Stalin ei edes mennyt neuvotteluihin. Siihen nähden Stalinin mukanaolo Suomi-neuvotteluissa (kolmen kierroksen seitsemästä neuvottelusta hän oli kuudessa paikalla) herättää huomiota. Suomi ei ollut samalla viivalla Baltian maiden kanssa (vaan arvostuksessa paremmin sijoittuneena), sen maantieteellinen asema ei ollut niin kriittinen kuin Baltian maiden.

Jotain Stalinin itsepintaisesta halusta saada sopimus aikaiseksi kertoo hänen lähettämänsä kutsu saapua Kremliin vielä kolmannen neuvottelun jälkeen keskiyöllä (Stalin teki normaalisti pääosan työpäivästä yöllä). Turhaan, neuvotteluvaltuudet oli käytetty suomalaisten puolelta.

Paasikivi oli muistelmissaan sitä mieltä, että Neuvostoliitto kävi neuvotteluja tosissaan. Ulkomaiset historioitsijat (Stephen Kotkin, Michael Jonas) ovat samaa mieltä. Varsinkin Jonas antaa moitteita Suomelle taipumattomuudesta ja kompromissihalun puutteesta. Ulkoministeri Eljas Erkko on tässä kohden ollut monen tahon arvostelun kohteena. Hän oli monissa asioissa faktisesti väärässä (Aaro Pakaslahti: ”Erkon sota”). Erkko uskoi viimeiseen saakka mm. länsivaltojen välitystehtävään, ja että Neuvostoliitto vain uhkaili.

Erkon takana hallituksessa olivat kiivaasti Uuno Hannula ja Juho Niukkanen. Jonas pitää suhtautumista lähes typeryytenä. Periksiantamattomasta linjasta poikkesivat Mannerheim, Paasikivi ja osin Tanner, jotka olisivat voineet antaa periksi yksityiskohdissa. Jonas ja Kotkin edustavat näkökulmaa, jossa Suomea tilannetta verrataan muiden suurvaltojen vaatimiin rajasiirtoihin tuohon aikaan. Ne olivat tuiki tavallisia 1930-luvun lopulla.

Visuri ei jatka analyysia neuvottelutuloksesta talvisodan välttämisen mahdollisuuteen saakka tietäen vastaväitteiden olevan ankaria.

Stalin piti kiinni Suomenlahden sulkemisen vaatimuksesta (Paldiski-Hankoniemi/edustan saaret). Jo tuohon aikaan monet asiantuntijat pitivät ajatusta vanhanaikaisena sodankäyntitapojen muutoksen takia. Se oli kuitenkin realiteetti vuonna 1939, ja sen takana oli varmaankin Neuvostoliiton armeijan johto. Sijaiskärsijänä oli Suomi.

Visuri korostaa Neuvostoliiton ehtojen lievenemistä (rajansiirto kannaksella lieveni, avunantosopimuksesta luovuttiin heti kättelyssä, Hankoa korvaava tukikohta hyväksyttiin, Ahvenanmaan kysymystä ei otettu edes esille) neuvotteluprosessin kuluessa. Kaiken kaikkiaan Suomi joutui tilanteeseen, jossa sen periksiantamatonta asennetta tukivat moraaliset ja lailliset periaatteet ja sitä vastaan olivat tuolle ajalle niin tyypilliset strategiset edut.

Monet seikat syksyn neuvotteluprosessin aikana puoltavat Suomen virallisen kannan oikeutusta, siis ettei neuvotteluissa anneta periksi. Vaihtoehtojen esittäjillä vastassa olivat äänestäjät, ns. yleisen mielipiteen paineet, itsenäisen kansakunnan moraaliset ja lailliset perusteet, väestönsiirtoihin joutuminen, jos vaatimuksiin olisi suostuttu, sotilaallisesti heikommin puolustettavat rajat ja monet muut seikat.

Parhaiten informoituja syksyn 1939 tilanteesta - oman aktiivisuutensa takia - olivat Paasikivi ja Mannerheim. Molemmat olivat kyynisen rehellisiä ja inhorealistisia. Kummankaan mielipiteitä ei otettu riittävän vakavasti: heitä, vanhoja miehiä, pidettiin arkoina ja säikkyinä.

::::::::::::::::::::::

Miten ”Sodan ja rauhan miehet” selviytyy neuvotteluprosessin dialogin haasteista? En ollut kärpäsenä katossa, mutta vaikutelma on,  että näytelmän päähenkilöt heijastavat neuvotteluilmapiirin jännittyneisyyttä todentuntuisesti.

Sarja ihastuttaa ajankuvallaan,  yksityiskohtien tarkkuudella tulkkeja myöten ja monipuolisella henkilögalleriallaan (lähes 80 näyteltyä henkilöhahmoa!). Mieleen jäivät Molotov tiukkailmeisenä ja tinkimättömänä asioihin perehtyjänä, Stalin asioiden ytimeen menevänä, Ryti hienostuneen tarkkana artikulaatiostaan ja Paasikivi toisaalta  järkähtämättömän rauhallisena,  mutta toisaalta kärsimättömän kuohahtelevana.

Lähes kaikki nytkin (2022) esillä olevat kansainvälisen tilanteen epäluulot olivat tuolloinkin (1939-40) esillä: Pietarin uhanalaisuus, Ahvenanmaan kysymys,   sotilaallinen liittoutumattomuus (puolueettomuus) Pohjolan vakauden takeena, puolustusliitto Ruotsin kanssa valtioliittoon saakka ja kaikkien näiden yllä vallinnut epäily toisten aikeista. Lisäksi puntaroitiin kokoaikaisesti Suomen asemaa suurvaltojen etupiirien pelinappulana.