Annika Damström johti 15.1.2026 A-Talkissa keskustelua , jonka otsake oli :
”Mistä Trumpin imperialistinen maailmanpolitiikka kumpuaa ja mihin se johtaa?” Asiantuntijoina olivat Veera Heinonen Sitrasta,
Teuvo Teivainen Helsingin yliopistosta, Olli Ruohomäki UPIsta ja tietokirjailija
Teppo Turkki. Referoin ohessa A-Talkin aihemaailmaa, mutta pääosin pyrin
tuomaan oman tulkintani katsauksenomaisesti tapahtumien kulusta. Trumpin
valloitusretket sivuutan vain maininnalla.
Keskustelu alkoi räväkästi, kun Turkki leimasi Trumpin
hulluksi kuninkaaksi ja aikakauden hullun kuninkaan aikakaudeksi alkuperäisen
englanninkielisen leimakirveen mukaisesti. Trumpin Yhdysvallat on julkisuudessa
esiintynyt vahvana maailmanvaltana, mutta hyvin monet näkevät sen heikkenevänä suurvaltana. Ylivoimaisimmillaan
USA oli toisen maailmansodan jälkeen aina 1960-luvulle ja Vietnamin sotaan saakka ulottuvana ajanjaksona.
:::::::::::::::::::::::::::::::::
Sodan jälkeen vallitsi tilanne, jossa sääntöperäinen järjestelmä
löi läpi vahvojen instituutioiden avulla. Järjestelmä sai jalansijaa
erityisesti länsimaissa. Sen jälkeen sääntöperäinen järjestelmä on vähitellen vuosikymmenien
saatossa rapautunut ja jäljelle on jäänyt eräänlainen tyhjiö, jonka täyttymistä
uudella korvaavalla järjestyksellä odotetaan. Luultavasti tässä yksinkertaistetaan tapahtunut
kehitystä, sillä sääntöperäisyys on osoittautunut sitkeäksi vastalääkkeeksi
muutoin levottomassa maailmassa. Voidaan todeta varmuudella yhdestä ja samasta
sääntöperäisyyden juuresta on kummunnut useita versioita ja vastaavasti
erilaiset toimijat ovat muodostaneet lokerikon erilaisia vaihtoehtoja varten.
Donald Trump spontaanine ja
improvisoituine ratkaisuineen muodostaa poikkeuksen. Trump on kunnostautunut
sääntöperäisyyden purkajana ja Amerikan roolin korostajana yli kaiken. Nykyinen
suuntaus painottaa erilaisten näkemysten ja ideologioiden esille tuontia. Trumpia
ei voida lokeroida, ja Trump ei kuulu lokeroista
juuri mihinkään. On vain improvisoitu Trump-niminen lokero, jossa seinät ovat
leveällä.
A-Talkin asiantuntijoista Teivo Teivainen korosti historian
yhteyttä eniten . Niin polveilevalta kuin nyky-Amerikan lähimenneisyys ja
nykyisyys tuntuukin, tarjoaa historia jatkumon 1800-luvulta nykypään. Yhdysvaltain
nykyimperialismi kuulostaa historian valossa itsensä toistamiselta. Yhdysvallat
ei ole, eikä ole ollut kuitenkaan
kolonialistinen Euroopan siirtomaavaltioiden tapaan vaan enemmänkin ”tukikohtaimperialismiin” perustuva.
Parhaimmillaan tai pahimmillaan USA:lla oli yli tuhat tukikohtaa ympäri maailman.
Asiat voidaan nähdä kuitenkin toisestakin näkökulmasta,
varsinkin nyt kun Donald Trump kohkaa ”Let Us Made America Great
Again”-slogania suureelliseen tyyliinsä. Yhdysvallat ja Kiina muodostavat ainoan
megaluokan suurvaltaparin, ja siinäkin voidaan perustellusti nähdä Amerikan hegemoniapiirteiden
vahvistumista, myös Kiina mukaan lukien. Toisaalta niitäkin on, jotka
näkevät Kiinan parhaillaan ohittavan
Yhdysvaltoja. Olli Ruohomäki näki jopa viisi kategoriaa suurvaltojen kesken. Muodostuu
keskinäisiä pooleja samoinajattelevien kesken Se näkee joka kokee.
Viime aikoina on paljon puhuttu transatlanttisen
järjestelmän haastamisesta varsinkin Yhdysvaltojen taholta Venäjän tykätessä ja
Kiinan pidättyessä, johtuen vanhan
mantereen markkina-asemasta suhteessa Kiinaan. On jouduttu erikoiseen
tilanteeseen, kun Yhdysvallat Trumpin johdattelemana suosii – ainakin
näennäisesti – Venäjää (Länsi-)Euroopan, sen vanhan liittolaisen sijasta.
Trumpista puhuttaessa on muistettava, että hän on
erikoistapaus. Minä en voisi kuvitellakaan, että Obaman tai Clintonin kaltaiset
presidentit sivuuttaisivat muut päätöksentekoelimet Trumpin tapaan. Trumpin itsekkyyshän
näyttää tarkoittavan, että hänen ei tarvitse noudattaa pelisääntöjä melkeinpä
missään asioissa. Eikö siis Trumpille mahdeta mitään? Yhdessä tapauksessa vastaan,
ETTÄ KYLLÄ MAHDETAAN. Tarkoitan niitä tapauksia, jotka ovat ”kompromissista”
kiinni. Trump pystyy neuvottelemaan melkein minkä tahansa asian kompromissin
kautta, kunhan pelottelu, uhkailu ja taloudellinen kiristys sallitaan... Vielä
yksi asia: kunnianarkuudestahan tässä on
viime kädessä kysymys.
Vanha Monroe-oppi tarkoitti, että USA salli itselleen
eristäytymisen läntisen pallonpuoliskon konflikteista. Nyt ajatuksena on ollut,
että ei vetäydytä, vaan toimitaan pikemminkin aggressiivisesti,
valloitushenkisesti. Tuskin koskaan eristäytyminen on pitänyt täysimääräisesti
paikkansa. Ja nyt ei varsinkaan. Puhutaan
milteipä eristäytymisen vastakohdasta. Suurvalloilla on toisistaan poikkeavia
tavoitteita maailmanjärjestyksensä osina. Trumpille tähdellisiä ovat
turvallisuus (aggressiivisesti toteutettuna) ja kauppapolitiikka
(aggressiivisesti toteutettuna), mutta muilta osin tavoitteet peittyvät syvään
usvaan. Putinille tärkeää on jättää alueellinen perintö, Kiinaa kiinnostavat
satamat ja tukikohdat niiden yhteydessä. Grönlanti, Venezuela , Kolumbia,
Meksiko ja Panama odottavat ”ottajaansa”. Hullu vuosi 1968 ei taida pärjätä tässä
eliksiirissä!
Maailman johtajilla on toimivia henkisiä yhteyksiä. Esimerkiksi
Trump ihailee autoritaarisia johtajia maanosien
rajojen yli. Myös monilla liberaaleilla demokratioilla on perinteisesti
ollut tiiviit yhteydet keskenään. Poikkeuksen muodostaa USA, joka on
irtisanoutunut lähes kaikilta vuorovaikutusfoorumeilta.
Niin… riittääkö ymmärrys nykyisyyden käsittämiseen? Jälleen
Trump joutuu huomion keskipisteeksi. Rahan tuominen näin paljaasti tullikiemuroiden
kautta valtioiden välisten suhteiden hoitoon on jotain odottamatonta. Trumpmaisesti
kiristys ja uhkailu tulevat osaksi kaupankäyntiä.
