Katoavatko keskiluokan työpaikat?

A-studio: Talkissa keskusteltiin 16.1.2014 ammattien häviämisestä Etlan tuoreen tutkimuksen kannustamana. Tavan mukaan keskustelu lainehti laidasta laitaan. Myös nykytyylinen mielipiteiden polarisoituminen nosti päätään. Mukana ollut työministeri Ihalainen varoittikin joko-tahi -tyylistä aiheellisesti. Mutta pääosin keskustelu oli rakentavaa.

Yksi tapa miettiä asiaa on verrata Suomen kehitystä johonkin meitä edellä olevaan valtioon. Itse olen käyttänyt esimerkkinä usein Yhdysvaltoja. Harmittaa, kun asiat ovat Suomen keskustelussa esillä niin jälkijättöisesti.

Yhdysvaloissa keskiluokan työpaikkojen häviäminen on ollut 30 vuoden prosessi. Trendi on ollut tiedossa jo ainakin 10 vuoden ajan. Kysymys ei ole tietenkään pelkästään työpaikoista, vaan kokonaisen yhteiskuntaluokan pienenemisestä. Ihalainen kiinnitti A-studion keskustelussa huomiota oikeaan asiaan, kun hän muistutti siitä, että keskiluokka tosiasiassa pitää veronmaksukyvyllään yllä hyvinvointiyhteiskuntaa.

Tuleva prosessi etenee arviolta siten, että osa keskiluokasta nousee huipputuloisten joukkoon, mutta suuri osa putoaa alempaan keskiluokkaan tai sitten pienituloisiin. Yhdysvalloissa, jossa palkat joustavat alaspäin huomattavasti herkemmin kuin Suomessa, tapahtumakulku on ilmennyt siten, että entisten keskiluokkaisten ihmisten palkat ovat jähmettyneet paikalleen tai sitten laskeneet. Niinpä on aivan tavanomaista, että palkat eivät jonkun keskiluokkaan kuuluvan ihmisen osalta ole nousseet reaalisesti 30 vuoteen (verratkaapa, mitä on tapahtunut samaan aikaan Suomessa!). Palkat ovat kyllä nousseet kotitaloutta kohden, mutta se johtuu siitä, että kotitalouksien koko on pienentynyt.

Amerikkalaiset vastasivat kehitykseen pidentämällä työaikaansa ja velkaantumalla.

Tapahtuuko Suomessa näin? Kun palkat eivät sopimussidonnaisuuden takia jousta alaspäin on yksi mahdollinen skenaario, että työpaikat häviävät alta pois. Tästä seuraa työttömyyttä, jos ihmiset eivät pysty hakeutumaan uusiin ammatteihin ja työpaikkoihin.

Kysymys on syvällisestä yhteiskunnallisesta muutoksesta, josta Berkeleyn yliopiston suuresti arvostamani professori Robert Reich on sanonut seuraavasti: ”Rikkaat hyötyvät enemmän saadessaan pienemmän osuuden nopeasti kasvavasta taloudesta kuin suuren osan vaatimattomasti kasvavasta taloudesta”. Mitä hän tarkoittaa? Olisiko sopeutuksen tapahduttava palkkasopeutuksena taloutta näivettämällä vai keskiluokan asemaa pönkittämällä? Reich viittaa siihen, että keskiluokkaisten työpaikkojen säilyttäminen piristää ja luo dynamiikkaa talouteen. Suomessakin eliitin taholta on kuultu viestejä, joissa palkka-ale on ratkaisu ongelmiimme. En usko, että näin on. Tarvitaan siis Reichin ohjenuoraa, jossa luodaan uusia ”keskiluokkaisia” työpaikkoja, joiden avulla taloutta virkistetään (keskiluokan kulutuskysyntä nousee) ja sitä kautta eliittikin saa isomman siivun.

Olen aiemmissa blogikirjoituksissa tuonut esille kuinka Yhdysvalloissa autoteollisuuden työpaikat ovat vähentyneet voimakkaasti samaan aikaan, kun palkat ovat pudonneet. Terästeollisuuden esimerkki on kaikkein räikein: US Steelin työpaikat ovat vähentyneet 1940-luvulta karkeasti 400 000 työpaikasta 50 000 työpaikkaan. Samaan aikaan WalMartin työpaikat ovat kasvaneet 1 600 000 työpaikkaan (yritys perustettiin vuonna 1962). Pitkän prosessin kuluessa työpaikat ovat ”vaihtuneet” hyvistä teollisuuden työpaikoista huonosti palkatuiksi palvelualan työpaikoiksi. Vaihtuminen ei tietenkään ole tapahtunut päikseen, vaan prosessin sisällä henkilöt ovat vaihtuneet.

Samaan aikaan Microsoftin, Intelin ja esimerkiksi Googlen työpaikat ovat nousseet karkeasti 50 000 -100 000 työpaikkaan/yritys. Tämä on osin paikannut pienipalkkaisten työpaikkojen massiivista kasvua. Teknologinen kehitys on siis auttanut luomaan runsaasti uusia hyväpalkkaisia työpaikkoja.

Suomen haaste on, että vanhat työpaikat eivät säily palkkojen heikkenemisen kautta, vaan häviävät kehittyviin maihin (mitä kehitystä toki on tapahtunut myös Yhdysvallissa). Samaan aikaan perustettaviin uusiin työpaikkoihin on vaikea saada entisten teollisuustyöpaikkojen työntekijöitä. Muutoskoulutushaaste on valtava. Silti tätäkin keinoa on syytä pyrkiä käyttämään. Ongelma on niin suuri, että ei voida puhua kitkasta vanhojen ja uusien työpaikkojen välillä vaan suorastaan jumittumisesta.

”Vanhat” kotimaiset työpaikat perustetaan uudelleen esimerkiksi Kauko-Itään. Yhdysvalloissa on tapahtunut myös päinvastaista kehitystä: yritykset ovat siirtäneet toimintojaan takaisin kotimaahan. Miksi? Yksi syy voi olla palkkakehityksen joustavuus. Muita syitä on, että tuotteiden markkinasidonnaisuus ja logistiikka suosivat työpaikkojen palauttamista: tehdään siellä, missä myydään massiivisesti. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että jotkut kehaisevat syyksi isänmaallisuuden. Työpaikkojen palaaminen on aivan liian tuore ilmiö, että siitä voidaan vetää pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä.

Hiukan pidemmällä aikavälillä on mahdollista toteuttaa Risto Linturin esittämä visio, jossa robotiikalla siirretään työpaikkoja takaisin siihen ympäristöön, missä kulutuskin tapahtuu eli siis takaisin esimerkiksi Suomeen. Tulevaisuus on kuitenkin täällä jo nyt, joten robotiikkateollisuuteen olisi syytä panostaa eri malliin (kuten nyt tehdään esimerkiksi Etelä-Koreassa, Japanissa, Saksassa ja Ranskassa) kuin mitä Suomessa tapahtuu.

Suomessa on aina ollut Havukka-aho-Pelle Peloton -tyyppisiä yksilöitä, jotka ovat kehittäneet uudet teolliset ratkaisut. Linturi on oikeassa sanoessaan, että nyt tämä yksilökeskeinen kekseliäisyys pitäisi pystyä muuntamaan laaja-alaisiksi teollisiksi innovaatioiksi ja tuotteiksi. Käänne voi tapahtua nopeastikin!

Menestyksen avaimet nyt ja tulevaisuudessa: keskikoisten yritysten vahvistaminen, arvoketjun jalostetuimpien osien saaminen ja pitäminen Suomessa, ammatista toiseen siirtymisen nopeuttaminen sekä panostaminen tulevaisuuden aloihin kuten biometsätalouteen, energiatehokkuuteen ja ympäristöteknologiaan.

PS

Taustoitan tätä aihetta vielä seuraavassa blogikirjoituksessa ”Tuloerot ja eriarvoisuus Amerikan malliin”.

www.historijatkuu.blogspot.fi

Janne Virkkunen ja Tamminiemen pesänjakajat

Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Janne Virkkunen on kirjoittanut muistelmansa ”Päivälehden mies”. En tässä kirjoita arviota koko muistelmateoksesta, vaan keskityn yhteen sen lukuun eli muisteluun ”Tamminiemen pesänjakajat” -kirjasesta, joka ilmestyi vuonna 1981. Mitään dramaattista uutta Virkkunen ei tuo esille tästä aikansa sensaatiopamfletista, mutta on tietenkin kiintoisaa verrata tuota aikaa nykypäivän näkökulmaan.

Aarno ”Loka” Laitisen päässä syntynyt idea johti kirjan julkaisemiseen loppuvuodesta 1981. Olin ensimmäisiä, jotka ryntäsivät kirjakauppaan ostamaan kirjan. Muitakin oli, sillä kirja myi lopulta yli 160 000 kappaletta. Olen lukenut tuon ohkaisen lituskan monta kertaa eri aikoina.

Kirjan aineisto koottiin talvella ja keväällä 1981 ja koottiin kirjaksi saman vuoden kesällä. Urho Kekkosen kunto romahti syyskesällä 1981. Kirjoitusvaiheessa ennenaikaisista presidentinvaaleista ei ollut tietoa.

Kaivoin kirjan esille kirjahyllystäni, jossa se oli eksynyt etummaisen hyllyrivin taakse. Kirjan motossa lainataan Abraham Lincolnia: ”Yksikään ihminen ei ole riittävän hyvä hallitsemaan toista ilman tämän suostumusta”. Aivan oikein: joskus käväisi mielessä, että suostumus voitiin antaa vain yhdelle ihmiselle…..

Janne Virkkuseen ja Helsingin Sanomiin kirja liittyy siten, että sen kirjoittamiseen osallistui lehdeltä salaa seitsemän Hesarin poliittisen toimituksen toimittajaa Virkkunen mukaan lukien. Tekijöiden paljastuttua Laitinen sai potkut ja muut varoituksen. Laitinen voitti myöhemmin irtisanomisoikeudenkäynnin.

Kirjan funktiona oli kertoa, mitä tapahtuu Kekkosen jälkeen, eli keillä on mahdollisuus presidentiksi, ketkä vain ehkä haaveilivat presidenttiydestä ja ketkä lähinnä kuvittelivat, että heillä oli mahdollisuuksia. Kutakin potentiaalista ehdokasta käsitellään erikseen. Siellä he olivat kaikki Holkerista Väyrysen ja Jakobssonin kautta Koivistoon saakka, kaikkiaan lähes 25 henkilöä.

Sisältöasioiden kanssa yhtä oleellinen asia on kirjoitustyyli: kirja on täynnä osuvaa sarkastista huumoria. Toimittajat leikittelevät aiheella saadessaan paljastaa juorut ja tosiasiat henkilöiden iholle tunkeutuen. Saamme mm. kuulla, että Suomen pankin johtajan Harri Holkerin hiihtoharrastus oli niin laajaa ja intensiivistä, että virka-aika ei enää riittänyt, vaan hiihtämiseen piti käyttää myös vapaa-aikaa (Holkeri kertoi paljon, paljon myöhemmin, että hän on tosiasiassa itse kertonut tämän jutun ensimmäisenä!).

Kirjan varsinainen clue oli siinä, että toimittajat kertovat vuosien varrella keräämänsä tiedon ulos kirjassa, kun eivät lehden palstoilla – sen aikaisesta ilmapiiristä johtuen - sitä voineet tehdä. Tänä päivänä tällaisen juorun ja tosiasioiden yhdistelmän julkituominen milloin minkäkin lehden sivuilla on arkirutiinia.

Kirjan syntyhistoria-ajankohdan ykkösteema oli kuitenkin Neuvostoliitto ja sen vaikutus Suomen sisäisiin asioihin. Kirjan toimittajilla oli halu kertoa esimerkiksi kotiryssäjärjestelmästä (so. kaikilla keskeisillä suomalaisilla poliitikoilla oli (lähinnä) Neuvostoliiton suurlähetystössä oma ”tietolähteensä”). Tosiasiassa kysymys oli Neuvostoliiton tiedusteluverkostosta, joka ulottui syvälle suomalaisen yhteiskunnan sisälle. Tämän vastenmielisen järjestelmän ydin oli siinä, että suomalaiset olivat neuvostoliittolaisten tietolähteitä (tosin tieto kulki toiseenkin suuntaan, mutta epäilen, että hyvin valikoiden) . On täysin mahdotonta selvittää, kuka tai ketkä suomalaisista käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja paljastivat valtiosalaisuuksia edistääkseen omaa uraansa – ei ainakaan ennen kuin Neuvostoliiton arkistot avautuvat, jos sittenkään . Kun Kekkonen oli kiinnittänyt osan omasta menestyksestään Neuvostoliiton tukeen, seurasivat monet syntyneestä aukosta perässä.

Kirja teki palveluksen suomalaiselle yhteiskunnalle paljastaessaan venäläis-suomalais-bysanttilaisen ilmapiirin ummehtuneisuuden. Kun itse olin niiden joukossa, jotka uskollisesti kannattivat mielipidetiedusteluissa YYA-sopimusta (meitä oli noin 90 prosenttia kansasta), niin ei kai tässä ole paljon varaa selitellä. Siispä selittelen.

Ei YYA-sopimuksen kannattaminen tai kannattamatta jättäminen sinänsä kerro suhteiden luonteen käytännön soveltamisista. Eikä YYA-sopimuksen kannattamisen väistämätön lopputulema ole suomettuminen.

Koko se historian pätkä, mikä on seurannut noita päiviä on politiikan ja yhteiskuntaelämän tervehdyttämistä kylmän sodan ajoista. Tietenkään tämä ei ole mikään Prinsessa Ruusussatu. Historia jatkuu…. Olemme pienenä maana aina riippuvaisia muista. On veteen piirretty viiva, milloin sorrutaan (suurvaltojen) mielistelyyn.

Meillä käytetään edelleen vihan vimmassa suomettumiskäsitettä aina, kun joku on pikkuisenkin kallellaan Venäjään päin. Usein kysymys on epäoikeudenmukaisesta halusta mustata jonkun maine. Käsitettä pitäisi laajentaa: meillä on paljon ”amerikoitumista”: halutaan kertoa, että Yhdysvallat on neutraali, kylmän sodan lopullisesti vuonna 1991 voittanut taho, jonka kanssa pitää olla mielellään samaa mieltä. Omaan kotimaahamme kohdistuva vakoilukin on tavallaan ymmärrettävää, kun ”ollaan samalla puolella”. Yhtä vastenmielistä kuin alkuperäinen suomettuminen!

Seitsemänkymmentäluvun ilmapiiriä voidaan luodata ehkä parhaiten tuon aikaisen vaikuttajan Eino Uusitalon kautta. Virkkunen lainaa Uusitalon kirjettä itselleen vuodelta 2004: ”Kekkosen itsensä kannalta olisi ollut suotavaa, että hänen toimikautensa olisi päättynyt vuonna 1978”. Näin siis mies, jonka mielestä (tämän hän esitti vuonna 1981) olisi ollut suotavaa, että Kekkosen jatkopesti vuonna 1984 olisi sovittu hyvissä ajoin. Sitten Uusitalo jatkaa: ”Toisaalta Kekkonen oli ainoa henkilö Suomessa, jota Neuvostoliitto totteli ja kuunteli. Näin ollen oli ehkä sittenkin Suomen etujen mukaista käyttää Kekkosen taitoja hänen `viimeiseen hengenvetoonsa´ saakka”. Näin uskomattomia mielipiteitä voidaan esittää, kun ollaan riittävän johtajauskollisia. Suomalainen demokratia vääntyi Neuvostoliiton malliseksi johtajakultiksi, jossa johtajat poistuivat tehtävistään kuoleman kautta.

Se taisi olla ulkomaankauppaministeri Patolitsev, joka sanoi joskus kauppaneuvottelujen ollessa tuskaisimmillaan, että ”kavereita (ei siis tovereita) voidaan olla, mutta rahat pitää laskea”. Ja jos kommunisti sanoo tämän, niin kai se on sitten niin. ”Rahat pitää laskea”: oma etu pitää optimoida sortumatta mielistelyyn.

Entä Janne Virkkunen, kokeeko hän itsensä jotenkin noloksi, kun Hesari ei kertonut asioista ennen Pesänjakajia avoimemmin? Kyllä, mutta kummallisen laimeasti hän kuitenkin suhtautuu tuon ajan itsesensuuriin. Jää jopa käsitys, että hän tuntuu hyvin pitkälle ymmärtävän tuon ajan menettelyjä.

Pesänjakajien kaltaista kirjaa olisi vaikeaa kirjoittaa mistään poliittisesta aiheesta tänään. Ei ole sen luokan valtakunnan salaisuuksia tai tabuja kuin tuolloin oli. Voidaan kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta ja sillä saa korkeintaan iltapäivälehden otsakkeen. Seuraavana päivänä lehdessä on joku muu lööppi.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Pohjoismainen malli ja sen haasteet

T&Y-lehdessä (T&Y 4/2013) on professori, tutkimusjohtaja Olli Kankaan artikkeli pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan mallista ”Nordmod – patentoitu pohjoismainen malli ja sen poliittiset haasteet”. Kangas referoi yhteispohjoismaista ”Pohjoismainen malli 2030” -projektia. Se erittelee hyvinvointiyhteiskunnan piirteitä maittain. Viittaan useissa kohdissa Kankaan artikkeliin. Mielipiteistä vastaan itse.

Artikkelin nimi viittaa Ruotsissa käytyyn taisteluun siitä, kenen ansioksi pohjoismainen malli (tai skandinaavinen malli) voidaan lukea. Kun Ruotsin porvarihallitus, maltillisen kokoomuksen johdolla, ryhtyi yhä voimakkaammin omimaan pohjoismaista mallia omaksi ansiokseen, hermostuivat Ruotsin demarit ja hakivat patenttisuojaa mallille, ”Den nordiska modellen”. He myös saivat sen.

Mielenkiintoista on, että Ruotsin oikeistolla ei ollut ennen vuotta 1976 halua omia kansankotia itselleen. Demarien väistyminen vallasta vuonna 1976 mahdollisti porvarien aktiivisemman otteen hyvinvointiyhteiskunnasta. Nyt vallassa oleva maltillinen kokoomus jopa mainostaa itseään työväenpuolueena ja pääministeri väittää, että sosiaalidemokraatit ovat unohtaneet demariutensa!

Demareiden huoli skandinaavisen mallin omistuksesta on sidoksissa heidän kannatuksensa epävakauteen.

Pohjoismaisen mallin mallisuoja on herättänyt voimakasta demareihin kohdistuvaa arvostelua. Käytän itse – kuten olen aiemminkin käyttänyt – neutraalia skandinaavinen malli -nimitystä.

Tilanne on ristiriitainen. Toisaalta omistusoikeudesta hyvinvointiyhteiskunnan kiistämättömään menestystarinaan taistellaan, mutta toisaalta sen palveluja ollaan jossain määrin asettamassa kyseenalaiseksi. Toistaiseksi oikeastaan vasta Suomessa on selvää pyrkimystä - jos ei hyvinvointipalvelujen kaventamiseen - niin ainakin niiden laajentamiseen pysäyttämiseen.

Selvä merkki hyvinvointipalvelujen yleisestä hyväksymisestä on skandinaavisen luottamusyhteiskunnan voittokulku: meillä luotetaan poliisiin ja oikeusjärjestelmään. Tämä on yhteinen piirre kaikille pohjoismaille. Myös poliitikkoihin ja parlamentaariseen päätöksentekoon tunnetaan kohtalaisen vahvaa luottamusta monista muista Euroopan maista poiketen.

Tilanne saattaa olla muuttumassa, sillä osa poliitikoista käyttää suuren osan tarmostaan poliittisen järjestelmän mollaamiseen kertomatta, mitä tulee tilalle. Jopa keskustan poliitikko Juha Sipilä koukkasi Timo Soinin ohi populismissaan kertoessaan, ettei hänestä saa poliitikkoa tekemälläkään. Epäilen, että hän selittelee lausuntoaan jossain vaiheessa.

Kangas kiinnittää huomion Suomen alhaiseen äänestysprosenttiin verrattuna muihin pohjoismaihin. Ero on tavattoman selvä: kun muualla pohjolassa viime eduskuntavaalien äänestysprosentti on ollut 78 ja 88 prosentin välissä, oli se meillä 71 prosenttia.

Kangas esittää syiksi 1) liian laajapohjaiset hallitukset (siis yleensä), 2) yhden ainoan autuaaksi tekevän vaihtoehdon politiikan ja viime mainittuun liittyen 3) politiikkaan pesiytyneen ”hallinnoinnin”. Ei profiloiduta poliittisesti, vaan edetään virkamiesmäisesti. Viime mainittu tietenkin korostaa virkamiesten vahvaa asemaa meillä. Jos asia on näin, niin miksi jotkut poliitikot mainostavat itseään ei-poliitikkoina? Sehän nimenomaan vain vahvistaa politiikan virkamiesluonnetta.

Kangas viittaa tutkimukseen, jonka mukaan 40 prosenttia suomalaisista pitää politiikkaa liian vaikeasti ymmärrettävänä. Minun taas on vaikea ymmärtää tätä mielipidettä. Pystyisivätkö asiantuntijat suurempaan selkeyteen? Heijastuuko liian vaikea ymmärrettävyys käytännön politiikkaan? Ehkä tästä kritiikistä johtuu, että meillä yksioikoinen poikki ja pinoon -linja (= kova ja leikkaava talouspolitiikka mallia Snellman – Ryti - von Fieandt - Viinanen ml. Raimo Sailas ja Erkki Virtanen - Rehn) on viettänyt riemujuhliaan.

Kangas havainnoi aivan oikein, että se mikä kaikkien pohjoismaiden osalta näyttäytyy ulospäin yhtenäiseltä skandinaaviselta järjestelmältä, on sisältä päin hyvin heterogeeninen: Norja porskuttaa öljyvaroillaan, Ruotsin kansallisvarallisuus takaa edelleen tukevan sosiaalipolitiikan, kun taas Suomi sinnittelee hyvinvointiyhteiskunnan reunalla.

Mitkä seikat erottavat Suomen pohjoismaista edellä esitetyn lisäksi? Ainakin tuloerojen kaventamista suomalaiset vaativat kiivaammin kuin muut pohjoismaiden kansalaiset. Myös maahanmuuttoasenteissa on eroa. Vasemmisto on meillä maahanmuuttokielteisempää kuin muissa pohjoismaissa. Tässä on nähtävissä perussuomalaisten luoma paine maahanmuuttokielteiseen suuntaan. Muutoinkin perussuomalaiset ovat suurempi haaste vasemmistolle Suomessa kuin muiden vastaavien puolueiden haasteet perinteisille vasemmistolle muualla pohjolassa.

Suomen erityispiirre on myös se, että toimihenkilöt ja työväestö suhtautuvat eri lailla edellä esitettyihin kysymyksiin. Kun esimerkiksi demarit saavat kannatuksensa molemmista ryhmistä, on näille vaikea suunnata yhtenäistä poliittista viestiä. Kokoomuksella on helpompaa, koska sen äänestäjäkunta on voittopuolisesti toimihenkilöpohjaista.

Vasemmistolle hallinnointipuolueen (valtionhoitajapuolue!) maine on myrkkyä. Vasemmiston näkökulmasta politiikkaan tulisi saada enemmän politiikkaa. Yhteenvetona voisi sanoa, että alun perin pohjoismainen malli oli Ruotsin kansankodin demarimalli 1930-luvulta 1970-luvulle. Oikeisto ei sitä ajanut, pikemminkin päinvastoin. Nyt tilanne on muuttunut: hyvinvointiyhteiskuntaa kannattavat kaikki. Haaste on tänä päivänä siinä, että hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohja pettää globaaleissa paineissa. Ei siis auta, vaikka skandinaavisen mallin poliittinen tuki on kasvanut merkittävästi.

Mikä avuksi? Hyvinvointiyhteiskunnan kannatuksen ollessa nykyisellä hyvällä tasolla, vaihtoehdoksi jää olemassa olevan järjestelmän kehittäminen. Se vaatii menestyvää, innovatiivista elinkeinoelämää. Toisaalta elinkeinoelämä tarvitsee menestyvää, uudistuvaa julkista sektoria, joka tuottaa osaavia työntekijöitä tai ainakin tarjoaa riittävät valmiudet ammattiosaamisen hankkimiselle. Juuri tämä vuorovaikutteisuus on nyt kokenut takaiskuja.

Lähtökohta on koulun kehittäminen. On selvää, että koulun tulee vaatia nuorilta enemmän kuin tähän asti. Samalla kuitenkin kasvaa pudokkaiden ongelma. Ennen meillä oli kansalaiskouluväylä. Sitten kokeiltiin tasokursseja. Näihin ei kannata palata.

Koulutusjärjestelmän suuri haaste on ollut, että elinkenoelämä on tarvinnut tasalaatuista osaamista. Se ei kuitenkaan riitä enää, kun työelämän työt ovat jakaantumassa hyvin haasteellisiin, esimerkiksi tietoteknisiä taitoja vaativiin ammatteihin, ja toisaalta melko yksinkertaisiin palveluammatteihin. Perinteiset keskiluokan työpaikat vähenevät kuten Yhdysvaltojen esimerkki osoittaa.

Olisi siis kehitettävä opetusta eriyttävään suuntaan ja konkreettisten taitojen suuntaan. Tarvitaan tietopohjaista koulutusta, mutta samalla osa oppilaista vierastaa lukutoukkana olemista ja tarvitsisi käytännön työtehtäviin valmentamista jo peruskoulussa eikä vasta ammattioppilaitoksissa.

Hyvinvointiyhteiskunnalle on ominaista tietty kovuus. Se ei ole lepsu järjestelmä, vaikka jotkut yrittävät siitä sellaisen kuvan luoda. On paljon valtioita, jotka antavat vähäväkisten pudota läpi turvaverkkojen oman onnensa nojaan. Meillä sentään taistellaan, että ihminen saa työpaikan reunasta kiinni. Se edellyttää kovaa ponnistelua sekä auttajalta että autettavalta.

Palaan lopuksi alkuperäiseen tavoiteasetantaan eli onko meillä pohjoismaista mallia vuonna 2030? Vastaukseni: kyllä on, mutta se edellyttää hillitöntä kamppailua uusien menestystuotteiden ja palveluiden saamiseksi markkinoille. Järjestelmä ei voi perustua palkka-aleen, mutta voimme joutua tinkimään keskiluokan asemasta järjestelmän tukipilarina. Ja se tulee haurastuttamaan järjestelmän perustuksia.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Paniikki on päällä – pelastukoon ken voi

Selkärankaseminaarin satoa:

Pertti Korhonen ja Risto Siilasmaa: meillä on liian suuri julkinen sektori, julkinen sektori pitää saneerata.

Presidentti Niinistö: meillä on liian paljon johtajia julkisella sektorilla.

Kari Stadigh: Suomella on edessään elintason lasku, kohtalomme on Kreikka.

Nämä ovat vain pieni osa vyörytyksestä, joka on nyt käynnistetty ikään kuin yhteisestä sopimuksesta.

Paniikki on päällä. Pelätään ilmeisesti, että talouden nousukausi tulee ja estää kunnon leikkaukset julkisella sektorilla. Kolmen A:n Suomessa yhdellä Euroopan pienimmistä julkisen sektorin veloista ovat asiat aivan hullusti. Kilpaillaan siitä, kuka osaa sanoa julmemmin Suomen kohtaloista.

Presidentti ja monet muut ovat huolestuneita siitä, että julkisen sektorin osuus on 58 prosenttia BKT:stä. Kookashan se on. Mutta sen tämän hetkinen koko johtuu pitkälti siitä, että koko kansantalouden koko on hieman pienentynyt samaan aikaan, kun päivähoito ja koulu toimivat ja sosiaaliturvan maksatukset jatkuvat.

Olisikohan aika, että kukin näistä sanojista menisi kotiinsa miettimään, miten voisi hoitaa oman leiviskänsä vähän paremmin kuin mitä ovat hoitaneet tähän mennessä.

Mutta Guggenheim on saatava, maksoi mitä maksoi ja eliitti pyrkii maksattamaan sen tavallisilla kansalaisilla. Puheet syöksykierteestä ja Guggenheimin rakentamisesta ovat pahasti ristiriidassa keskenään. Olen taiteen ystävänä käynyt New Yorkissa Guggenheimin museossa ja suosittelen muillekin vierailua jossain maassa, josta museo löytyy.

Muutamat harvat jaksoivat vielä huutaa yhteisvastuun perään Selkärankaseminaarissa.

Meillä on nyt nippu yksilöiden irtiottoja, joilla ei ole yhteyttä vilpittömään haluun tehdä töitä yhdessä. Taantumassa halutaan panna iso luuta lakaisemaan ja lopullisesti kukistaa kotimainen kysyntä.

Niinistölle haluaisin myös lähettää terveisiä: julkisen sektorin johtajat kunnissa tekevät pitkää päivää. Hänellä on vanhentunut käsitys johtamisesta. Johtaminen kunnissa on duunia ja kovaa duunia onkin.

Vähättelenkö Suomen ongelmia? Sitä en halua tehdä. En kuitenkaan usko, että johtajiemme pelottelukampanjalla asiat korjaantuvat. Jos kuulostan edellä ärtyneeltä, niin voin kertoa, että se johtuu siitä, että olen ärtynyt.

PS

20.1.2014

Eeva Hamusen yleisöosastokirjoituksessa (HS/20.1.2014)"Julkisiin menoihin liittyviä käsitteitä sotketaan". Hamunen erottelee käsitteet "julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen" ja toisaalta "julkisten palvelujen BKT-osuus". Jälkimmäinen käsittää julkisen sektorin omat palvelut (siis perinteiset palvelut) Nämä palvelut ovat olleet Hamusen mukaan hiukan alle 20 prosenttia (!) BKT:stä. Terve. Julkisiin menoihin (joka on siis tuo 58 prosenttia BKT:stä) kuuluvat perinteisten julkisen sektorin omien palvelujen lisäksi mm. työttömyyskorvaukset ja eläkkeet (valtaosa yksityisellä sektorilla olleiden eläkkeistä luokitellaan julkisen sektorin maksamiksi!). Monissa muissa maissa asia ei ole näin. Käytän siis yllä omassa blogikirjoituksessani epäselvästi "osuus"-sanaa. Korjattakoon tässä asia. Epäilen, että presidentinkin lausuma käsitetään koskemaan vain perinteisiä palveluja ja epäilen myös, oliko hän itsekään perehtynyt prosenttiluvun sisältöön riittävän tarkasti. Joka tapauksessa tässä on suuri vaara liioitella "julkista" suhteessa "yksityiseen".

Tämän lisäksi pitää tietenkin paikkansa, että taantumassa, koko BKT:n pienentyessä, julkisiin palveluihin ym. käytettävät menot suhteellisesti kasvavat, koska ei liene tarkoitus, että julkiset menot heiluvat raa´asti suhdanteiden mukaan. Julkisen menotalouden tarkoitus on päinvastoin pehmentää taantuman vaikutuksia. Jos pääsisimme vielä keynesiläisen ajattelun toisen puoliskon korjaamiseen eli korkeasuhdanteessa ylikuumenevien menojen leikkaukseen, olisimme pitkällä kansantalouden muutosten järkeistämisessä.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Herlinien Kone Oy

Karl-Erik Michelsen on kirjoittanut Kone Oy:n yhtiöhistorian ”KONE. Perhe, yrittäjyys ja yritys teollisuuden vuosisadalla”. Itse yrityshistorian rinnalla viedään eteenpäin perheen tarinaa. Olen seuraavassa painottanut yrityksen historiaa ennen aivan viime vaiheita.

Kone Oy:n hissien valmistus käynnistyi ensimmäisen maailmansodan päätösvaiheessa. Kirjasta jää käsitys, että ensimmäiset hissit kopioitiin ulkomaisten valmistajien vastaavista hissituotteista. Kone menestyi räätälöimällä hissit asiakkaan tarpeisiin. Hintakilpailussa hissit eivät olisi pärjänneet kilpailijoiden vakiotuotteille.

Ensimmäinen Kone Oy:n liiketoimintaan liittynyt Herlin oli Harald Herlin, joka sijoitti varojaan Kone Oy:hyn vuonna 1924. Haraldista tuli yhtiön johtokunnan puheenjohtaja. Yhtiöllä oli suojanaan maailmansodan jälkeisin vuosina valtion asettamat suojatullit. Myöhemminkin Kone Oy:n historia kytkeytyy lukemattomilla tavoilla Suomen valtion menestystarinaan. Harald kytki hissien liiketoimintaan nopeasti myös poikansa Heikin, joka lähetettiin hankimaan kokemusta laajalle ulkomaan kierrokselle (Saksa, Yhdysvallat).

Kansainvälinen kilpailu oli kovaa jo 1920-luvulla. Koneen hissien valmistus oli hyvin pitkälle Strömberg Oy:n valmistaminen sähkömoottoreiden varassa. Niinpä kilpailijat yrittivät vallata Strömbergin päästäkseen käsiksi Kone Oy:hyn. Hanke epäonnistui pitkälti Harald Herlinin aktiivisuuden johdosta. Kone Oy perusti 1920-luvulla kartellin useimpien kilpailijoidensa kanssa. Kartelli saavutti jopa 90 prosentin markkina- osuuden. Hissikartellin asiamies jakoi hissitarjoukset sopivasti kartellin jäsenten kesken! Ja kaikki tapahtui silloisen Suomen lainsäädännön puitteissa. Kone Oy sai 71 prosentin markkinaosuuden kartellin sisällä ja hintakilpailu vaimeni. Jos kartellia ihmetellään, niin sanoisin tähän, että Yhdysvallat suojasi 1800-luvulla aggressiivisesti teollisuuttaan yhtälailla. Tänä päivänä kehittyneet länsimaat (ml. Yhdysvallat, Maailmanpankki ja IMF) valittavat kuinka kehittyvät maat suojelevat teollisuuttaan!

Kone Oy:n oli kartellista huolimatta oltava koko ajan varpaisillaan: oli huolehdittava tuotantotilojen modernisoinnista ja panostettava teknologiaan. Oli pakko, muutoin se ei olisi selvinnyt.

Harald Herlin väistyi 1930-luvulla ylläpitämään suvun omistamaa Thorsvikin kartanoa. Hän kuoli vuonna 1941.

Diplomi-insinööriksi valmistunut Heikki Herlin oli ensisijaisesti kiinnostunut tekniikasta ja teknologian kehittämisestä. Otisin tehtailla Yhdysvalloissa hän keskittyi perusteellisesti hissiteknologiaan. Puhuttaisiinko tänä päivänä teknologiavakoilusta? On selvää, että kaksivuotinen amerikkalaiseen business-kulttuuriin tutustuminen jätti Heikki Herliniin pysyvän jäljen. Vuonna 1928 hän palasi takaisin Suomeen ja mutkien kautta 1930-luvun alussa Kone Oy:n palvelukseen. Avioliitosta Anna Oittisen kanssa syntyi useita lapsia mukaan lukien Pekka-poika.

Vaikeissa taloudellisissa olosuhteissa 1930-luvun vaihteen molemmin puolin Heikki Herlin kehitti uusia businesalueita, joita olivat kuljetusjärjestelmät, nosturit ja sähkönostotaljat. Useampi tukijalka tasapainotti tuotannonvaihteluita.

Vuonna 1934 talous kääntyi vihdoin nousuun. Oma sähkömoottorivalmistus käynnistyi vuonna 1933, joka on yksi virstanpylväistä Kone Oy:n vaiheissa. Kone oli valmis poimimaan nousun hedelmiä.

Hektinen business-ympäristö tuotti myös paljon tuskaa. Michelsen ei peittele perheen sisäisiä ristiriitoja. Työ vei miehen ja vaimo haki turvaa uskonnosta. Myös Heikki koki voimakkaan uskonnollisen herätyksen.

Sodan aikana Kone Oy osallistui sotatarviketuotantoon. Sodan jälkeen Kone Oy:llä oli merkittävä rooli Sotevan toimituksissa Neuvostoliittoon. Samalla pohjustetiin sodanjälkeisiä bilateraaliselta pohjalta tapahtuneita toimituksia.

Harald Herlinin kuoleman jälkeen Heikki sai haltuunsa koko Koneen osakekannan.

Sodan aikana tuli Hyvinkää toimipaikaksi. Kahden toimipaikan strategialla jatkettiin pitkään. Vuonna 1955 Koneen toimitiloista 73 000 m3 sijaitsi Helsingissä ja 32 000 m3 Hyvinkäällä.

Suvulle rakas Porkkalan Thorsvikin kartano ensin evakuoitiin Neuvostoliiton miehityksen johdosta ja saatiin uudelleen haltuun vuonna 1956, kun Neuvostoliitto luopui Porkkalasta.

Heikki Herlinin uran polttopisteessä oli paitsi työkeskeisyys, myös hänen tekninen tietämyksensä: hän ei voinut olla puuttumatta tuotannon yksityiskohtiin, koska hän itse hallitsi Amerikan oppien seurauksena hissituotannon käytännön työvaiheet hyvin pitkälle. Hän ei ollut strategi. Varsinkin myöhemmällä iällä hänelle kertyi yhteiskunnallisia harrastuksia, joista hän aivan ilmeisesti nautti. Ulkopuolinen konsultti totesi johtamisjärjestelmissä paljon vikaa. Kirjasta jää käsitys, että tuotannon johdon ja yrityksen johdon väliltä puuttui elintärkeä lenkki, nimittäin johtoryhmä: toimitusjohtaja johti yksin! Paikka paikoin vaivasi päätöksenteon hitaus, koska Heikki Herlin vietti aikaansa mm. ulkomailla aivan liikaa. Samaan aikaan myös muu johto ikääntyi.

Väistämätön sukupolvenvaihdos tapahtui vuonna 1964 (itse asiassa vähitellen 1958-1964!) , jolloin Pekka Herlin tuli yhtiön johtoon. Mikään ei ollut kuitenkaan itsestään selvää, sillä Pekka oli tykästynyt Thorsvikin kartanoon ja maanviljelyyn! Kerran toimeen tartuttuaan Pekka Herlin oli kuitenkin mies paikallaan. Hänestä tuli yksi koko Suomen teollisuushistorian merkkimiehistä.

Pekka Herlinin aikana yhtiö keskitti toimintansa Hyvinkäälle. Uusi hissitehdas valmistui vuonna 1960. Pekka Herlinin vahvuudet liittyivät hänen myynti- ja markkinointitaitoihinsa. Koulutuskin tuki tätä, sillä hän valmistui Helsingin kauppakorkeakoulusta. Nosturit, nostimet ja kuljetusjärjestelmät nousivat tasavahvoiksi elementeiksi hissien kanssa yrityksen sisällä.

Pekka Herlin lähti rohkeasti mukaan skandinaaviseen hissituotannon uudelleenjärjestelyyn, jossa hän varasi Koneelle johtavan roolin. Pohjoismainen hissiyhtymä syntyi vuonna 1968. Pääkumppanina oli ruotsalainen Asea. Vuoteen 1973 mennessä Kone pääsi dominoimaan toimialaa pohjolassa.

Pekka Herlinin aikana Kone kansainvälistyi aggressiivisesti. Siitä tuli vähitellen monikansallinen yritys. Kilpailijoista Westinghouse myi Euroopan tytäryhtiönsä Koneelle. Kone levittäytyi myös Espanjaan, Saksaan ja pian muille mantereille markkinavaltausten ja yritysostojen kautta: Aasia (ml. Lähi-itä), Pohjois-Amerikka, Etelä-Amerikka, Afrikka….

Michelsen ei lähde laajalti käsittelemään Pekka Herlinin ristiriitaista luonnetta, alkoholiongelmia ja perheen sisäisiä ristiriitoja. Eikä ole syytäkään, sillä John Simonin kiitellyssä elämäkerrassa ”Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä” läheiset kertovat avomielisesti Pekan ja perheen tarinan kaikessa repivyydessään.

Kone Oy:n tarina on suomalaisen suuryrityksen globalisoitumistarina kovassa kilpailutilanteessa. Ja näitä kilpailijoita olivat mm. Otis, Schindler ja japanilaiset….

Heikki Herlin pyrki pitämään langat käsissään yksinvaltiaan ottein. Pojasta polvi ei parantunut. Myös Pekka Herlinin tunnusomainen luonteenpiirre oli taistelutahtoisuus, jolla hän hallitsi ympäristöään. Aggressiivinen laajentuminen näytti välillä hyvältä ratkaisulta, välillä huonolta, kääntyen monesti suureksi riskiksi. Näytti siltä, että pelattiin upporikasta ja rutiköyhää. Lopulta kuitenkin selvittiin. Merkittävimmät käänteet kuvataan kirjassa yksityiskohtaisesti.

Pekka Herlin osallistui kaiken muun ohella vahvasti yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja etujärjestötyöhön. Hän oli tietenkin Kekkosen kaveri ja vetosi usein presidenttiin saadakseen Koneen ongelmia ratkaistuksi, välillä onnistuen, välillä epäonnistuen. Pyrkimys saada Ahti Karjalainen presidentiksi idänkauppojen jatkuvuuden turvaamiseksi oli suuryrityskeskeinen lobbaushanke, joka tunnetulla tavalla epäonnistui.

Michelsen käsittelee toki pääkohdat Herlinien perimysriidasta: sisarusten Ilkka, Antti, Niklas, Hanna ja Ilona keskinäisistä henkilösuhteita ja välienselvittelyistä (unohtamatta priimusmoottoria, Pekka Herliniä) saisi varmaan hyvän näytelmän teatteriin…

Yritysjärjestelyt ovat myös 2000-luvun otsakkeissa. Kone valtasi Partekin, mutta lopullisena tuloksena syntyi kaksi erillistä yhtiötä, Kone Oyj ja Cargotec Oyj.

Monen mutkan takaa Antti Herlin valikoitui Koneen ykkösmieheksi. Jokin oli kuitenkin muuttunut. Antti Herlin ei ole jäänyt operatiiviseksi johtajaksi, vaan on siirtynyt eri vaiheiden kautta pelkästään Koneen omistajaksi. Yhtiön toimitusjohtajaksi (vuonna 2005) ja myöhemmin pääjohtajaksi, saatiin Matti Alahuhta, joka näyttää olevan todella hyvä valinta. Hän on kehittänyt Konetta menestyksekkäästi globaalina yrityksenä.

Koneen ensimmäiset 100 vuotta tulivat täyteen vuonna 2010. Michelsenin teos pureutuu pikkutarkasti yhtiön vaiheisiin. Kirja on hakemistoineen 640 sivua pitkä, välillä hiukan puuduttavakin, koska Michelsen vyöryttää lukijan eteen varsinaisen henkilöryteikön yhtiön historian varrelta. Lukija voi onneksi hyppiä yli henkilölistojen. Toisaalta tässä ei ole kysymys mistään populaarista henkilöhistoriasta, vaan asioita tarkastellaan vahvasti yrityksen näkökulmasta. Tarkastelunäkökulma on koko ajan asiallinen ja kiihkoton. Erityismaininnan ansaitsee runsas ja laadukas kuvitus.

Herlinit ovat yritystoiminnan henkilöitymiä. Kaikki sen johtajat ovat tai ovat olleet suuria persoonallisuuksia, itsepäisiä tervaskantoja. Perhesuhteet tahtoivat jäädä hillittömän työnteon jalkoihin. Perheen tarina kulkee kirjassa hissiyhtiön tarinan rinnalla, perhetragediat kuvataan ilmeisen rehellisesti.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Albert Einstein ja sosialismi

”Mielestäni on olemassa vain yksi tie näiden (kapitalismin aiheuttamien) vakavien haittojen eliminoimiseen, nimittäin sosialistisen talousjärjestelmän luominen yhdistettynä sellaiseen kasvatusjärjestelmään, joka olisi suunnattu kohti yhteiskunnallisia päämääriä”. Sitaatti on Einsteinin artikkelista vuodelta 1949 (Monthly Review): ”Miksi sosialismi?”.

Miten Einstein päätyi näihin johtopäätöksiin? Ensinnä on syytä todeta, että varsinkin 1930-luvulla hyvin monet tiedemiehet olivat kallellaan sosialismiin päin. Edes Stalinin vainot eivät täysin estäneet tällaista ajattelua. 1930-luvun lama vaikutti kielteisiin mielipiteisiin kapitalismia kohtaan uskomattoman vahvasti. Propagandan avulla vahvistettu neuvostoliittolainen systeemi tuntui aidolta vaihtoehdolta kapitalismille monien älyköiden mielestä.

Yksi syy Einstein artikkeliin voisi olla Neuvostoliiton menestys toisessa maailmansodassa. Ja pitää muistaa, että Yhdysvallat oli Neuvostoliiton liittolainen sodassa. Selitys ei ole kuitenkaan riittävä, sillä liittolaisuus kääntyi avoimeksi vihamielisyydeksi vuoteen 1949 mennessä.

Tietenkin yksi syy em. artikkeliin oli, että reaalisosialismin tehottomuus ei ollut vielä tullut julki siten kuin tapahtui sanokamme 1970-luvulla (ja Einsteinin kirjoituksen ja 1970-luvun välillä olivat Sputnik, Gagarin, Neuvostoliiton nopea eteneminen ydinaseen kehittelyssä ja ajoittain nopea taloudellinen kehitys erityisesti 1950- ja 1960-luvulla. ). Mutta vieläkin jää kummastus päällimmäisenä mieleen.

Ehkä sitenkin ratkaisevana asiana pidän Einsteinin pohdiskelua, jota hän em. artikkelissa käy taloustieteen ja astronomian välillä. Einstein myöntää, että talouteen vaikuttavat äärimmäisen monet seikat. Yleisten luonnontieteiden lainalaisuuksien puuttuessa hän löytää sosialismin systemaattisuuden punaiseksi langaksi, jonka avulla Thorstein Veblenin ”inhimillisen kehityksen ryövärivaiheeksi” nimittämä kapitalismin aikajakso voidaan kumota. Sosialismin järjestelmällisyys ja kaaoksen vastaisuus siis voittavat Einsteinin mielessä kapitalistisen taloustieteen epävarmuuden, kaaoksen ja kyvyttömyyden selittää, mitä taloudessa tapahtuu.

Logiikka on periaatteessa kunnossa: luonnontieteilijä voi hyvinkin perustella asiaa juuri näin. Ongelmana tietenkin on se, että sosialismi ei kehittynyt sillä tavalla, että se olisi vahvistanut tieteellisen perustansa. Se päinvastoin menetti asemiaan tulevina vuosikymmeninä. Kannattaa huomioida, että Einstein ei viittaa mihinkään olemassa olevaan sosialistisen järjestelmän malliin, vaan puhuu sosialismista periaatteellisella tasolla. Tietenkin Einsteinin voidaan ajatella olleen yhteiskunnallisesti naiivi. Sellaista kuvaa hän ei kuitenkaan anna ”Maailma Albert Einsteinin silmin” -kirjasessa (Into, 2013) , johon on koottu hänen kannanottojaan yhteiskunnallisista asioista 25 vuoden ajalta 1930 - 1955.

Einstein pyrki varmaankin - hirvittävien sotien jälkeen - aktiivisesti luomaan maailmasta mielikuvissaan seesteisen paikan, jossa ihmisten väliset tulo- ja varallisuuserot olisivat kohtuulliset ja jota kapitalismin ylilyönnit eivät vahingoittaisi.

Hän kuitenkin varoittaa tieteen mahdollisuuksista ratkaista ongelmia kestävästi. Kaksi maailmansotaa lyhyen ajan sisällä olivat traumatisoineet tällaisen ajattelun.

Einstein pohtii kirjoituksessaan yksilön ja yhteiskunnan keskinäistä suhdetta. Antaen kyllä arvon yksilön merkitykselle, hän kuitenkin summaa seuraavasti: ”Se on yhteiskunta, joka varustaa ihmisen ravinnolla, vaatteilla, kodilla, työkaluilla, kielellä, ajattelutavalla…” Hän yhdistää yksilön elimellisesti yhteiskuntaan kuuluvaksi (mehiläisyhdyskunta!). Näin hän pohjustaa ajatteluaan voimakkaasti yhteiskunnan roolia painottaen. Tästä ei ole pitkä matka sosialismin olemuksen pohdintaan.

Sitten hän lähestyy työläisiä marxilaisin sanakääntein. Työläisten ja omistavan luokan välillä on ristiriita: ”nykypäivän talousjärjestelmä ei kokonaisuudessaan eroa paljoakaan `puhtaasta´ kapitalismista”. Työläinen saa alituisesti pelätä työpaikkansa puolesta. Einstein puhuu tässä yhteydessä ”yksilöiden rampauttamisesta”.

Einsteinin myötäelämishalu tasapainoisen yhteiskuntakehityksen puolesta oli silmiinpistävää. Kun hänen oma aktiivinen uutta luova tieteellinen työnsä oli käytännössä ohi jo vuosia sitten, hänellä oli aikaa keskittyä yhteiskunnallisten ongelmien pohtimiseen. Einstein yritti löytää aidosti ratkaisun ihmiskunnan ongelmiin, kuten esimerkiksi ydinasevalvontaan. Joka tapauksessa hän otti yhdessä monien kollegojensa kanssa suuren vastuun maailmanrauhan hyväksi tehtävästä työstä.

Uskon, että Einstein olisi suhtautunut hyvin kriittisesti talouden finansialisoitumiseen (sijoitustoiminnan painottuminen ”rahateollisuuteen” tuotannollisen toiminnan sijasta), trickle-down theoryyn (matalan verotuksen kautta ”ylös” päätyneiden tulojen ja varallisuuden ”valumiseen” alaspäin köyhille saakka), pörssiyritysten toimivan johdon palkkojen nousuun älyttömyyksiin samaan aikaan kun tavalliset osakkeenomistajat ovat loitontuneet pörssiyritysten todellisesta päätöksenteosta ja tuloerojen räjähtämiseen yleensäkin.

Reaalisosialismin myöhempi kehittyminen esimerkiksi Neuvostoliitossa olisi ollut Einsteinille suuri pettymys. Uskon kuitenkin, että hän olisi pyrkinyt löytämään jonkin vaihtoehdon jyrkän kapitalistiselle yhteiskunnalle. Olisiko skandinaavinen järjestelmä edustanut hänen sosialismissaan sitä päämäärää, jonka hän oli asettanut?

Lopuksi Einstein kuitenkin varoittaa suunnitelmatalouden kaikkivoipaisuudesta: ”Kuinka on mahdollista, ajatellen pitkälle menevää poliittisen ja taloudellisen vallan keskittämistä, estää byrokratiaa muodostumasta kaikkivaltiaaksi ja itseriittoiseksi?”

Einsteinin peräänkuuluttama vapaa keskustelu erilaista yhteiskuntamalleista on yhtä ajankohtainen tänään kuin 1940-luvun lopulla. Eikö meillä olekin taipumusta betonoida voimassa oleva järjestelmämme ehdottomasti oikeaksi ja pysyväksi?

www.historijatkuu.blogspot.fi

Korkmanin oppitunneilla: kultakannasta eurokauteen

Sixten Korkman on useilla kirjoillaan viime vuosina noussut kansantaloustieteen popularisoijien kärkeen. Uudessa kirjassaan ”EURO. Valuutta vailla valtiota” hän käy läpi rahan arvon ja talouden vakausmekanismeja hyvin konkreettisella ja ymmärrettävällä tavalla. Lukija ei silti pääse helpolla, sillä itse aihe ei ole kevyt, päinvastoin se pakottaa selvittämään itselle talouden vaikutusmekanismeja juurta jaksain. Korkmanin kynästä on syntynyt kompaktin kokoinen eurotalouden keskeisten piirteiden käsikirja. Painotan tässä arviossani hieman historianäkökulmaa.

Korkman pohjustaa sanomansa ytimekkäällä historiakatsauksella. Hän kertaa lyhyesti 1800-luvulta lähtien kultakannan historian. Varsinaisesti uutta ei ainakaan minulle tule esille, mutta jäsentynyt esitys tarjoaa hyvän kertausmahdollisuuden. Lyhyesti voi sanoa, että kultakannan ja kiinteiden valuuttakurssien avulla pyrittiin luomaan vakautta maailmantalouteen. Helpommin sanottu kuin tehty! Suomi liittyi kultakantaan vuonna 1878 (muuten, paljon ennen emämaa Venäjää). Kultakannasta Suomi joutui luopumana vuonna 1915 muiden Euroopan maiden tapaan maailmansodan vaatiessa setelirahoitusta. 1920-luvun puolessa välissä yritettiin jälleen joukolla kiinnittyä kultaan, mutta suuri lama torppasi tämänkin yrityksen. Yksi toisensa jälkeen lännen valtiot joutuivat luopumaan kultakannasta 1930-luvun alussa.

Minusta lopputulos on paradoksaalinen: kun kultakannan piti tuoda vakautta valuuttakursseihin ja talouteen yleensä, oli kiinteä sidos ensimmäinen häviäjä, kun kriisi iski päälle (ensimmäinen maailmansota, 1930-luvun lama). John Maynard Keynes, jolle Britannian liittyminen kultakantaan 1920-luvulla oli valtava pettymys, käytti kultakannasta nimeä ”barbaarinen jäänne”. Ja todellakin rahan arvon ilmenemismuoto metallina oli jotain antiikkiakin vanhempaa perua. Korkman tasapainoilee kultakannan hyvien ja vähemmän hyvin ominaisuuksien välillä, mutta lopputulos on kyllä kiinteiden sidosten häviö.

Korkman tuo esille, miten uudenlainen talous ammattiyhdistysliikkeineen ei voinut juuttua kiinteisiin kursseihin: tavallinen työläinen oli usein kärsijöistä ensimmäinen. On helppo nähdä tässä ideologinen ulottuvuus. Kuripolitiikan kannattajat haikailevat vieläkin kultakannan perään. USA:n republikaaninen ja teekutsuliikkeen johdossa on useita henkilöitä, jotka haluaisivat palata kurikultaan.

Kultakantaan palattiin vielä kerran vuonna 1944 Bretton Woods -rahajärjestelmän muodossa. Valuutat sidottiin dollariin ja dollari kultaan (35 § unssilta) tietyin devalvaatiomahdollisuuksin. George Maynard Keynesin rooli oli jälleen merkittävä: hän vastusti tälläkin kertaa kultakantaan siirtymistä. Hän vaati uuden reservivaluutan luomista (bancor), mutta hävisi kamppailun. Pitkällä aikavälillä on vaikea sivuuttaa Keynesin pitkäjänteisen ajattelun etevyyttä. Lopulta hän – vuosikymmenien kuluessa - oli vahvoilla ajatuksineen.

Korkman tiivistää lyhyesti kultakannan ongelmat seuraavasti: ”Maksutaseeltaan ylijäämäinen maa voi jatkaa kultavarannon kartuttamista suuremmitta ongelmitta. Alijäämäinen maa on kuitenkin vaikeassa tilanteessa, kun (kulta)varanto uhkaa ehtyä: kultakannan säännöistä kiinni pitäminen pakottaa tällöin talouspolitiikan kiristämiseen ja etenkin korkotason kohottamiseen”.

Kylmän sodan aikakaudella kultakanta törmäsi jälleen talouden kriisiin. Yhdysvallat oli juuttunut Vietnamin kalliiseen sotaan ja joutui itse maksutaseen alijäämän uhriksi: kultavaranto rupesi ehtymään ja inflaatio kiihtyi. Yhdysvallat joutui luopumaan kultakannasta (dollarin kellutus) ja sen jälkeen muut maat seurasivat perässä omine variaatioineen.

Bretton Woods -kauden jälkeen Euroopan valtiot pyrkivät luomaan erilaisia valuuttajärjestelmä- kombinaatioita huonolla menestyksellä. Suomen markka sidottiin 1970-luvulla aluksi dollariin ja sitten valuuttakoriin. 1990-luvun alussa jouduttiin myöntämään kiinteän valuuttakurssin (ns. kovan markan politiikka) mahdottomuus ja siirryttiin markkinaperusteiseen valuuttakurssin määräytymiseen eli valuutan kelluttamiseen. Korkman valaisee vakaan rahan ja vakaan talouspolitiikan ongelmia seuraavalla kuvalla:

Kaikkien kolmen on mahdotonta olla yhtaikaa voimassa.

Kiinteät valuuttakurssit luikertelivat yhteisen rahan (euro) kautta rahapolitiikan ja koko talouden keskiöön 1990-luvulla. Tavoitteeksi asetettiin poliittisella tasolla Euroopan yhdentyminen ja rahapolitiikassa yhteinen valuutta (toki Iso-Britannia, Ruotsi, Norja ja Sveitsi muodostivat poikkeuksen). Tämän järjestelmän takuutahoksi perustetiin riippumaton keskuspankki EKP.

Maastrichtin sopimuksen (sopimus Euroopan unionista) ja rahaliiton perustamisen (EMU) kautta Korkman siirtyy käsittelemään nykyisten raha- ja talouspoliittisten ongelmien ydintä.

Mielenkiintoisinta kirjassa ovat Korkmanin kannanotot nykyisen rahamarkkinajärjestelmän toimivuudesta. Hän ottaa vallitsevassa tilanteessa riittävän selkeästi kantaa tapahtuneeseen kehitykseen.

Kritiikki kohdistuu perusasioihin eli yhden ja saman rahapolitiikan sopivuuteen kaikille jäsenmaille (one size fits all). Tämä on perustavaa laatua oleva kysymys. Amerikkalaiset keynesiläiset taloustieteilijät epäilivät järjestelmän toimivuutta jo paljon ennen nykyisiä ongelmia. Tilanne on kiusallinen: onko niin, että nykymuotoinen järjestelmä erillisine kansallisvaltioineen ei voi koskaan toimia, koska kansakuntien väliset kilpailukykyerot ovat niin suuret? Toimiakseen järjestelmä tarvitsisi Yhdysvaltain kaltaisen liittovaltion, mutta siihen ei olla valmiita. Lopputulema on joka tapauksessa selvä: rahaliiton hyödyt ovat jääneet selvästi haittoja vaatimattomimmiksi.

Aivan oikein Korkman toteaa EU:n kansakuntien ”erilaisuusfunktion” läpäisevän koko yhteiskunnallisten toimintojen kirjon, ei pelkästään esim. taloutta. Rahoitusjärjestelmän riskialttius on silmiinpistävä piirre. Sen sisään on rakennettu yhteiskunnan kannalta liian suuria riskejä. Perustavaa laatua oleva ongelma on pankkien omien pääomien suhde niiden vastuisiin. ”Too big to fail” merkitsee raskaita vastuita valtioille, kun pankkien pelastaminen valtiota raskaasti velkaannuttamalla on pienempi riski kuin antaa pankkien kaatua. Finanssikriisin myötä riskit realisoituivat.

Korkman tuo esille vanhan selityksen: pankit saattoivat laskea sen varaan, että yhteiskunta pelastaa ne tuholta. Jotenkin tämä selitys kuulostaa liian ilmeiseltä. Mielestäni erityisesti Yhdysvalloissa – ennen finanssikriisiä – oli kysymys ideologissävyisestä kuvitelmasta, että ”asuntojen hinnat ovat nousseet aina”, tai että haluttiin uskoa, että eksoottisilla johdannaisinstrumenteilla oli käänteentekevä merkitys: kuviteltiin ihan oikeasti, että oli löydetty viisasten kivi jatkuviin vivuttamalla saataviin tuottoihin. Mielestäni tällaisia seikkoja on aliarvioitu, koska jos ne myönnettäisiin, niin silloinhan ihmiset myöntäisivät olleensa herkkäuskoisia hupsuja. Eli esitän, että laskelmoivuuden sijasta kysymys oli ideologisesta harhaopista, jonka hintaa me maksamme vieläkin.

Jäsenmaiden korkokehitys on yksi aivan keskeistä ongelmien syistä. Voi sanoa, että korkojen painuminen yleisesti unionin alueella Saksan korkojen tasolle sisälsi aluksi upean onnistumisen tunteen. Näinhän yhteisen rahan piti toimiakin! Valitettavasti kysymys oli valheellisesta kehityksestä. Oli virhe kuvitella, että kaikkien maiden luottotappioriskit olisivat pysyneet olemattomina.

Luottojen voimakas kysyntä johti finanssikriisin vuosina mm. asuntolainakuplaan, josta rimpuillaan irti vieläkin. Tästä kehittyi valtava velkaongelma. Velkaongelma koski alun pitäen pääsääntöisesti yksityistä sektoria (pois lukien Kreikka), mutta kaatui sittemmin valtion velkakriisiksi. Finanssikriisiä edeltänyt velkarahoitettu korkeasuhdanne, Kreikan alijäämien törkeät pimitykset ja PIIGS-maiden talouden sairastuminen ovat kaikki tietenkin tuttuja seurauksia 2000-luvun alun holtittomasta menosta.

EU:ta perustettaessa ei ajateltu vaihtotaseesta muodostuvan ongelmaa, oltiinhan yhdessä ja samassa valuutassa. Aluksi tilanne näyttikin hyvältä, mutta sitten tilanne muuttui. Finanssikriisin aikana, ensin yksityisen ja sitten julkisen sektorin velkaantuminen (em. kuplaongelmien jälkiseurauksena) aiheuttivat pahat vaihtotasealijäämät Etelä-Euroopan maille.

Korkman viittaa (varauksin) samantapaiseen ongelmaan kuin mikä liittyi kultakantaan: valuuttakurssimuutokset eivät olleet mahdollisia EU:n sisällä. Väistämättömien kilpailukykyerojen sopeuttaminen jäi muiden toimenpiteiden (austerity!) varaan. Kansalaisten saavuttamien etujen leikkaaminen nousi pääosaan. Kohtuuden nimissä on todettava, että järjestelmän valuvikoja on pyritty ja myös onnistuttu ainakin osin korjaamaan.

Niin, EU:n valuvikojen korjaustoimenpiteet. Mitä Korkman ajattelee niistä? Aivan selvää kantaa hän ei ota, mutta kallistuu kuitenkin sille kannalle, että talouden kiristystoimista on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän haluaisi, että painopiste olisi rakenteellisissa uudistuksissa enemmän kuin menoleikkauksissa ja veronkiristyksissä.

Monet EU:n talouden korjaustoimenpiteet ovat kesken ja Korkmaninkin kirja on keskeneräisen tilitystä näiltä osin. Pankkiunionin rakentaminen on edennyt kirjan valmistumisen jälkeen. Yhteinen talletustakuujärjestelmä on mahdollinen, mutta valtioiden keskinäisen luottamuksen puute ei salline sitä. Oliko EMU järkevä ratkaisu? PIIGS-maiden osalta Korkman pitää sitä onnettomuutena, mikä ei yllätä. Koko Euroopan osalta Korkman jättää portin raolleen toteamalla, että on vielä liian aikaista lausua tuomiota. Rahaliittoakin ollaan aktiivisesti muokkaamassa.

Korkman toteaa kirjansa lopussa, että rahaliittoa ”ei tule kriisiin vedoten kehittää epämääräisen yhteisvastuun suuntaan”. Tällainen kehitys ei ole sen enempää Suomen kuin rahaliitonkaan etu.