Mafian, Yhdysvaltojen ja sosialismin Kuuba

TV1:stä tuli Kuubaa käsittelevä keskinkertainen dokumentti ”Historia: Kuuba - mafian paratiisi” 12.2. 2014. Se kuljetti meidät läpi 1900-luvun alkupuolen kohti vallankumousta 1950-luvun lopulla. Dokumentti oli vahvasti kuubalaisen tulkinnan värjäämä, joten siihen on suhtauduttava tietyllä varauksella. Riveiltä ja rivien välistä kuitenkin paljastui kuubalainen todellisuus viimeisen sadan vuoden ajalta kohtuullisella luotettavuudella.

Pääasiat käsiteltiin oikein. Mafian, CIA:n ja Yhdysvaltain hallituksen yhteistyö Kuuban säilyttämiseksi uskollisena lännelle ja kapitalismille oli dokumentin läpi kulkeva punainen lanka. Kuuba oli kuitenkin paljon muutakin. Siitä tuli eräänlainen rikollisvaltio, jonka kautta kuljetettiin huumausaineita ja jonka pankkien kautta pestiin Yhdysvaloissa tienattuja rikollisia rahoja. Kaikkein tunnetuinta toimintaa olivat kuitenkin rikollisten pyörittämät kasinot. Räikeimmästä päästä oli luonnehdinta Kuubasta ”amerikkalaisten satamabordellina”. Valitettavasti tähän sisältyy suuri totuus.

Fulgencia Batista nousi valtaan vuonna 1952 demokraattisin ja vallankumouksellisin tunnuksin. Näistä ei jäänyt mitään jäljelle, niin korruptoitunut Batista oli. Hän liittyy yhtenä osana Karibian meren väkivaltaisten diktaattorien ketjuun, jossa muut olivat Rafael Trujillo ja Francois Duvalier. Kasinoiden tuotot jakautuivat diktaattori Batistan, mafian sekä heidän liittolaistensa eli kuubalaisen eliitin kesken. Oliko Mafialla todella aikomus perustaa Kuubaan ”rikollisvaltio”? Ehkäpä johtopäätös on liioiteltu. Siitä dokumenttiin saatiin kuitenkin sensaatiota tavoitteleva juoni. Ilman rikollisvaltioleimaakin Kuuban tapahtumat hakevat vertaistaan.

Kuuba varsinkin 1950-luvulla jää esimerkiksi rikollisuuden, laillisen liiketoiminnan ja imperialismin epäpyhästä kolminaisuudesta.

Kuubassa menestyi kaikki uhkapelin muodot hevosista kukkotappeluihin ja kulta- ja timanttikauppaan saakka. Prostituoituja dokumentissa esitettiin olleen 100 000. Samaan aikaan kansa kärsi nälkää. Päävientituotteet sokeri ja tupakka olivat amerikkalaisten suuryritysten hallussa. Viljelmien työntekijät elivät epäinhimillisissä olosuhteissa. USA tuki korruptoitunutta yläluokkaa, joka puolestaan harjoitti yhteistoimintaa Mafian kanssa.

Vähitellen opiskelijat ja kansalaiset nousivat vastarintaan turmeltunutta Batistaa vastaan. Tämä taas johti opposition vastaiseen terroriin, jossa laskettiin kuolleen 20 000 ihmistä. Vuonna 1953 tapahtui Fidel Castron ensimmäinen kumousyritys. Se epäonnistui, mutta samalla Castrosta tuli opposition symboli ja hänen suosionsa kasvoi. Vuonna 1958 uusi yritys tuottikin tulosta. Suuri osa kansalaista oli kypsynyt diktatuuriin ja siirtyi vapaasta tahdostaan Castron puolelle. Batista pakeni maasta ja Mafia menetti kasinonsa ja koko kukoistaneen rikollistoimintansa.

Castro kansallisti amerikkalaisten omaisuuden ja suoritettiin maareformi. Aluksi amerikkalaisille oli epäselvää, missä tarkoituksessa Castro otti vallan haltuunsa. Itse asiassa Castroon suhtauduttiin neutraalilla odotuksella. Amerikkalaiset itsekin olivat saaneet Batistasta tarpeekseen ja tervehtivät Castroa vapauttajana. Vain vuoden sisällä Castro ilmoitti Kuuban kuuluvan sosialistiseen leiriin ja amerikkalaisten vastavallankumoukselliset yritykset käynnistyivät. Kuubalaisten pakolaisten ja CIA:n yhteistyönä suoritettu Sikojen lahden maihinnousu epäonnistui surkeasti keväällä 1961. Castroa ei vastustettu Kuubassa niin kuin vastavallankumoukselliset odottivat, päinvastoin Castron suosio kasvoi.

Todistettavasti CIA yritti murhata Castron yhteistoiminnassa mafian kanssa lukuisia kertoja varsinkin Kennedyn aikana. Kuuban kriisi vei maailman ydinsodan partaalle vuoden 1962 lokakuussa, mutta Castro selvisi tästäkin haasteesta.

Mitä sanoisin dokumentista? Siinä oli valittu keskushenkilöksi mafian ja Yhdysvaltain osuutta Kuuban 1950-luvun alennustilaan tutkinut kuubalainen, mutta amerikkalaisilla tutkijoilla oli myös sijansa dokumentissa. Kaiken kaikkiaan dokumentti oli hiukan sekava kokonaisuus ja varsinkin loppupuolella asioiden läpi harpottiin faktoja yksinkertaistaen.

Mafian osalta - ilmeisesti puutteellisista tiedoista johtuen - esitettiin arvailuja ja ”tietoja”, joita on esitetty muissa yhteyksissä toisenlaisin tulkinnoin. Tärkeää olisi ollut hahmottaa Meyer Lanskyn ohella viimeisen suuren mafiapomon Santo Traficanten osuutta kasinojen omistajana ja hänen osallisuuttaan Castron murhayrityksiin. Kennedyn murhaa ei sentään sekoitettu tähän dokumenttiin.

Kaiken kaikkiaan dokumentti esitti surullisen kuvan 1950-luvun amerikkalaisen kapitalismin korruptoituneimmasta ja turmeltuneimmasta puolesta. ”Vapautta” puolustanut Yhdysvallat sorti tavallisia kuubalaisia yhteistyössä diktatuurin ja rikollisjärjestön kanssa. Enää näin räikeä menettely ei tietenkään onnistuisi, sen verran tiukka on median kritiikki. Mutta onhan meillä Guantanamo…..

Entä Kuuba vallankumouksen jälkeen? Moni sanoo tähän: suo siellä, vetelä täällä. Kuuba on edelleen köyhä maa, mutta suuri syy siihen on amerikkalaisten mielestäni täysin järjetön ja aiheeton kauppasaarto. Se ei hyödytä enää ketään. Kuubasta ei ole vallankumouksen lähteeksi, eikä se muutenkaan uhkaa millään tavalla Yhdysvaltoja. Kylmän sodan kauhukuvat hulluista napinpainajista ovat kaukana takana päin.

Kuuba on pitänyt kiinni sosialismistaan ja kohdellut kaltoin toisinajattelijoita omassa maassaan. Suuret joukot ovat paenneet Floridaan, ainakin ne, joilla oli paljon menetettävää. Osa pakolaisista on hakenut kiistatonta oikeutta parempaan elämään pohjoisesta naapurista. Tämä on tahra, josta Kuuba ei pääse eroon.

Ehkä päällimmäiseksi tunteeksi jää surumielisyys siitä, miksi tällainen historia on ollut mahdollinen viimeisen 100 vuoden ajan. Ikuiseksi arvoitukseksi jää minkälaisen valtion Castro olisi voinut kehittää Kuubasta, jos sosialismin sovellusta olisi voitu kehittää ”vapaasti” Kuubassa. Nyt meillä on nähtävänä korkealaatuinen kuubalainen lääketiede ja koko kansan lukutaito, mutta joissakin länsimaissa totuttuun hyvinvointiin Kuuballa ei ole ollut mitään mahdollisuutta. Kuubasta on kehittynyt yksi sosialismin harvoista ulkomuseoista.

Sosialismiin orientoituneet kuubalaiset voisivat sanoa tähän, että ei ole ollut tarkoitustakaan sortua länsimaiseen hapatukseen. Castro taisi joskus finanssikriisin ollessa pahimmillaan sanoa jotenkin niin, että ennen Kuuba oli koko maailman kasino, nyt koko Kuuban ulkopuolinen maailma on kasino.

Amerikkalaiset halusivat Kuubasta paratiisisaaren omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa, rikolliset halusivat ainakin teoriassa oikean rikollisvaltion ja Fidel Castro sosialistisen mallivaltion. Historia on joskus niin selittämätön, niin absurdi, että ainakin minulta loppuvat keinot sen erittelemiseen.

Ehkä siihen tarvitaan Luis Aguilen laulun sanoja kaipuusta Kuubaan: ”Cuando sali de Cuba” tai Jose Martin ”virallista” sanoitusta Guantanamerasta.

Mieleltään haavoittuneet

”Murtuneet mielet” -teos perustuu Ville Kivimäen väitöskirjaan ”Battled Nerves: Finnish Soldiers´ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941- 44”, joka käsittelee talvi- ja varsinkin jatkosodassa koettuja psyyken murtumisia. Sotaa ei ole juurikaan käsitelty Suomessa tästä näkökulmasta. Siksi teos on tärkeää tutkimusta vähän puhutusta aiheesta.

On selvää, että sodan aikana ja sen jälkeen pyrittiin vaikenemaan vähemmän sankarillista tapahtumista, vaikka hermojen menetykset olivat tuiki tavallisia ja koskivat tuhansia sotilaita. Liioin sotilaiden henkisiä murtumisia ei voi pitää yllättävinä, niin koville rintamamiehet joutuivat.

Selvästikään Suomen armeija ei ollut varautunut psyykkisesti vaurioituneiden tulvaan. Erityisen paljon tapauksia tuli ilmi hyökkäyssodan aikana syksyllä 1941 ja sodan loppuvaiheessa kesällä 1944. Tämä on ymmärrettävää, koska hyökkääjän tappiot hyvin puolustautuvaa, sitkeää vihollista vastaan nousevat tunnetusti korkealle. Isot tappiot (8000 miestä ) elokuussa 1941 koettelivat miesten kestävyyttä.

Samoin kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton infernaalinen suurhyökkäys osoittautui lamaannuttavaksi kokemukseksi monelle sotilaalle.

Kirjassa tarkastellaan kiintoisasti psyykkisen romahtamisen syitä. On helppoa ymmärtää, että kun on kokenut kerran tai pari läheltä piti tilanteen, psyyke kuormittuu. Monien psyykkisesti järkkyneiden taustalla oli talvisodassa koettu haavoittuminen ja vaikka tuo haavoittuminen ei välittömästi aiheuttanutkaan psyykkistä reaktiota jäi se kaivertamaan mieleen ja uuden järkytyksen tullessa jatkosodassa johti psyyken murtumiseen.

Minusta tämä on hyvin oireellinen ja terävä havainto: ihmisen psyyke toimii ikään kuin viiveellä. Muistikuvat haavoittumisesta ja siihen johtaneesta tilanteesta palaavat mieleen ja lamaannuttavat toimintakyvyn. Yhtä analyyttinen havainto on, että jollain toisella sotilaalla vastaavaa reaktiota ei tapahdu. Psyyken toimintamekanismi vaihtelee tavattomasti.

Yleensäkin kirjasta syntyy käsitys, että sodan jatkuminen ”loputtomiin” söi miestä. Tavallaan katkeamispiste odotti ajankohtaa, jolloin mitta oli täynnä. Monissa tapauksissa esimerkiksi kranaatin räjähtäminen lähellä – vaikkapa aiheuttaessaan hetkellisen tajunnan menetyksen - saattoi toimia laukaisevana tekijänä psyyken romahtamiseen. Kun mieli järkkyy perusteellisesti ei se parane sillä, että mies palautetaan etulinjaan. Näin kuitenkin usein meneteltiin varsinkin sodan alussa, ennen kuin kokemus kasvoi.

Oma lukunsa ovat rajatapaukset, jossa poistuminen rivistä tapahtui hetkellisesti tai hermojen pettäminen oli tilapäistä laadultaan. Näissä tapauksissa mies pyrittiin palauttamaan takasin joukko-osastoihin.

Kaiken kaikkiaan lääketieteen taso ei ollut läheskään riittävä arviomaan miesten henkistä kuntoa. Tapahtui karkeita virheitä, joissa taistelukyvytön mies palautetiin rintamalle ilman riittäviä perusteita.

Monet järkkyneet toimivat avustavissa tehtävissä tai palautettiin kotikuntaansa, koska sielläkin oli erilaisia tehtäviä tarjolla. Kirjassa tarkastellaan runsain esimerkkitapauksin hermonsa menettäneitä eli ns. ”tärähtäneitä”. Tämä tuo kliiniseen kerrontaan verrattuna toden tunnun sattuneisiin tapauksiin.

Oli toki muitakin tilanteita, joissa sodan jatkaminen monen mielestä ei ollut perusteltua. Sadat miehet kieltäytyivät jatkamasta, kun vanha raja ylitettiin ja alkoi huonosti miehille perusteltu valloitussota Saksan aseiden rinnalla.

Psyyken ongelmat, karkuruus eri syistä ja sotaväsymys yhtyivät monessa tapauksessa oireyhtymäksi, jota ei pystytty selvittämään. Keinot, joita sovellettiin olivat yksioikoisia ja summittaisia. Rintamalääkäreillä ei ollut tarvittavaa psykiatrista osaamista. Nuoret upseerit ymmärsivät usein paremmin tavallisten sotilaiden tilaa. On ymmärrettävää, että upseerin tai aliupseerin näkökulmasta sotilas, josta ei ollut hyötyä tai joka oli jopa itselleen tai tovereilleen vaaraksi pitikin saattaa pois rintamalta.

Mutta eivät ainoastaan suuria miestappioita aiheuttaneet hyökkäyssodan vaiheet olleet psyykkisesti vaikeita. Myös jäytävä asemasota jatkuessaan vuosia (1941 vuoden lopulta pitkälle vuoteen 1944) aiheutti runsaasti – itse asiassa hyvin runsaasti – psyyken kuormitusta ja romahduksia. Kirjassa pannaan merkille aivan oikein, että psyykkiset vammat tulivat monesti esille uuvuttavassa asemasodan mitään tekemättömyydessä.

Tuon ajan psykiatrit etsivät syitä henkisiin häiriöihin välittömästi edeltävistä tapahtumista. Ihmisen psyyke toimii paljon pidemmällä aikajänteellä kokemuksia taltioivasti. Oma lukunsa ovat sodan jälkeen mielenterveyden vaurioista kärsineet miehet, joka jos mikä osoittaa, että sodan jäljet ovat pitkät.

Hyvin tuhoisaa moraalille ja henkiselle kunnolle oli sotaväsymys. Psyykettä rasitti jatkuva loppumattomalta tuntuva rintamalla olo. Pettymykset ja turhautumiset ahdistivat monien mieltä niin, että itsemurhat lisääntyivät aina kevääseen 1944 saakka.

Psyyken ongelmat rasittivat yleensä enemmän vanhempia ikäluokkia kuin nuoria, joilla ei ollut vielä perhettä. Vanhempia vaivasi huoli perheen pärjäämisestä ja miten sitten kävisi, jos rintamalta ei palata.

Sodan kuluessa toki opittiin oikeita toimintatapoja. Niinpä vaikeasti sairastuneita ei viety sodan kestäessä enää lähelle rintamaa edes avustaviin tehtäviin, vaan työyksiköitä perustettiin kauas rintaman taakse.

Monista periaatteista jouduttiin kuitenkin luopumaan sodan loppuvaiheessa, kun sodan uhrimäärä nousi. Rintamalle jouduttiin palauttamaan myös puolikuntoisia sotilaita.

Ville Kivimäki käsittelee kymmenillä sivuilla suomalaisen sotapsykiatrian tilaa ja luonnetta. Psykiatreihin oli iskostunut lähinnä saksalaisten vaikutuksesta halu leimata sodan aiheuttamat psyyken vammat ”sielusyntyisiksi”, ts. ei fyysisiksi. Tällä pyrittiin todistamaan, että psyyken vammat osoittivat henkilön olevan heikkohermoinen (henkiseltä rakenteeltaan heikko) tai ”vähä-älyinen”. Vain harva tapaus, mikä ei näkynyt fyysisenä haavoittumisena, oli kelvollinen selitys rintamalta poistumiseen. Fyysinen aivovamma oli kunniallinen sotavamma! Psykiatrisia potilaita piti välttää nimeämästä sotainvalideiksi.

Kaiken kaikkiaan suomalaisesta sotapsykiatriasta syntyy jokseenkin vastenmielinen kuva. Hoitokeinot olivat kokeellisia, rankkoja ja epäeettisiä. Käytössä olivat ns. shokkihoidot. Insuliini-, Cardiazol- ja sähköshokit muodostivat keskeisen shokkihoitovalikoiman (kohdistettiin useisiin tuhansiin potilaisiin). Jää vaikutelma, että tavoitteena oli ensi sijassa potilaiden henkisen vastarinnan nujertaminen.

”Murtuneet mielet” tarjoaa monipuolisen erittelyn psyykeen ongelmista ja niiden käsittelystä sodan aikana myös lääketieteen ulkopuolelta. Rivisotilaiden keskinäisistä henkisten paineiden käsittelystä annetaan valaiseva kuva. Miesten rintamatoveruuden ja henkisen kestokyvyn yhteys näyttää dramaattisen selvältä. Joukkuehenki sodassa koettuna antaa varmaan osviittoja sille, mihin toimiva joukkuepelaaminen yrityselämässä tai urheilussakin perustuu.

Kirjan lopussa on tiivistetysti käyty läpi sodan aikana käytössä olleet diagnoosit. Jokainen voi lukemansa perusteella päätellä, millä tasolla diagnoosit tuohon aikaan olivat. Ja paljon diagnosoituja olikin: jatkosodan aikana 15 700 sotilasta joutui psykiatriseen hoitoon.

Ainutlaatuinen kansakunta?

Yhdysvaltain historiaa tarkasteltaessa ei voida ohittaa käsitettä ekseptionalismi (exceptionalism). Termi voidaan kääntää poikkeuksellisuudeksi, mutta ehkä on parempi puhua ainutlaatuisuudesta (uniqueness).

Tässä termillä tarkoitetaan jonkin kansakunnan ainutlaatuisuutta muihin kansakuntiin nähden. Olen käsitellyt osin tätä aihetta arvioidessani Arthur Goldwagin kirjaa ”The New Hate”. Silloin lähestymiskulmana olivat vihapuheet Yhdysvalloissa. Ja toden totta puhuminen ainutlaatuisuudesta johtaa helposti vihapuheisin ainutlaatuisuuden kyseenalaistavia kohtaan. Eihän ainutlaatuisuutta kannattava voi hyväksyä ketään tai mitään rinnalleen. Perustan faktat Peter Beinartin artikkeliin tuoreessa Atlantic-aikakauslehdessä. Johtopäätökset ovat omiani.

Historiassa on esimerkkejä ainulaatuisina itseään pitäneistä kansakunnista. Näitä ovat olleet esimerkiksi Saksa ja Japani. Tuorein esimerkki on Yhdysvallat, tosin senkin ainulaatuisuuden historia ulottuu kansakunnan perustajaisiin saakka. Alexis de Tocqueville määritti jo 1800-luvulla amerikkalaisuuden joksikin poikkeavaksi kirjassaan ”Demokratia Amerikassa”.

Ketkä sitten edelleen tänä päivänä pitävät Yhdysvaltoja ainulaatuisena tai ainakin taistelevat sen puolesta, että se pysyisi ainutlaatuisena? Kyllä näiden ajatusten kannattajat löytyvät Yhdysvaltain konservatiivisista piireistä. Mitä enemmän oikealla ollaan sitä kiivaammaksi käy ekseptionalismin puolustus. Käsitteet, joita käytetään tuntuvat eurooppalaisesta vastenmielisen omahyväisiltä: ”kaikkien aikojen suurenmoisin kansakunta”, ”maailman valo”. Nimitykset kuulostavat lähinnä parodialta, niin yliampuvia ne ovat. Mieleen tulevat myös jotkut diktatuurit….. Mutta monelle oikean reunan amerikkalaiselle, joka sana on totta.

Ekseptionalismin attribuutteina nykyinen konservatismi käyttää Beinertin mukaan kolmea määritettä: usko organisoituun uskonnollisuuteen, usko, että Amerikalla on erityinen tehtävä vapauden sanoman levittämisessä koko maailmalle ja usko luokattomaan yhteiskuntaan, missä hallituksen valta on rajoitettu, ja jossa vallitsee vapaa yrittäjyys.

Nämä arvot eivät kuitenkaan enää merkitse monille nuorille amerikkalaisille samaa kuin vanhemmille sukupolville. Suoraan sanoen monet alle 30-vuotiaat kokevat ne eurooppalaisten tavoin väljähtäneiksi muistoiksi Amerikan suurilta päiviltä.

Amerikkalaisen ainoalaatuisuuden nimiin vannovat konservatiivit ovat pistäneet käsitteen hapertumisen Barack Obaman piikkiin. Beinart aivan oikein torjuu tämän väitteen helposti.

Obamaa syytetään sekularismin tukemisesta. Hänen puheitaan seurataan pilkuntarkasti. Kun Obama sanoi eräässä puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainoalaatuisuuden oletus, olisi hän saanut synninpäästön, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi – vilpitön kun oli – että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen jokakansan oikeudeksi. Se oli liikaa: Obamalta olisi haluttu kieltää koko käsitteen käyttö.

Beinart osoittaa konkreettisesti, miten tilanne on muuttunut. Niiden amerikkalaisten määrä, jotka kieltävät uskonnollisen henkilökohtaisen kytköksen on noussut vuoden 1972 viidestä prosentista tämän hetken 20 prosenttiin. Alle 30-vuotiailla tuo asenne on nykyisin joka kolmannella. Varsinkin nuorten amerikkalaisten kanta on lähestynyt eurooppalaisten vastaavaa. Beinart tosin selittää, että kysymys ei ole ensisijaisesti uskonnon vastaisuudesta, vaan kirkon vastaisuudesta.

Sitten Beinart viittaa hyvin oireelliseen asiaan nykyajan Yhdysvalloissa. Kun ennen suhtautuminen uskontoon ei erotellut liberaaleja ja konservatiiveja, on tilanne kääntynyt sellaiseksi, että uskonnollinen oikeisto (Religious Right) on ominut uskonnollisen oikeamielisyyden sanoman itselleen. Äärioikeisto on jopa pyrkinyt kieltämään liberaaleilta uskonnollisen viiteyhteyden.

Amerikkalaisen polarisoitumisen eräs haara on selvästikin uskontoon liittyvää perua.

Toinen äärimmäisen tärkeä Yhdysvaltain rooli konservatiivien mielestä on ihmisarvon ja inhimillisen vapauden puolustaminen kaikkialla maailmassa. Tämän mielipiteen mukaan Yhdysvallat taistelee maailmassa vallitsevaa pahaa vastaan. Pahan vastustamisessa Yhdysvallat ei tarvitse muiden lupaa. Kysymys on siis periaatteellisesta ”pahan” vastustamisesta, ei pelkästään ”pahan valtakunnista”, kuten Neuvostoliitto, Irak, Pohjois-Korea jne.

Tämä globaali ekseptionalistinen tehtävä ei käy suurelle osalle amerikkalaisista nuorista, ei enää. Nuoret haluavat, että liittolaisten mielipiteet otetaan huomioon, vaikka jouduttaisiinkin kompromisseihin. Myös YK:n roolia haluttaisiin korostaa. Konservatiivien mielestä Yhdysvalloilla ei ole mitään anteeksipyydettävää: Right or Wrong, My Country! Konservatiiveille nuorten empiminen ja suoranainen kielteisyys Yhdysvaltain erinomaisuutta korostavaa asemaa kohtaan on turhauttavaa.

Yksi syy muuttuneisiin asenteisiin on latinojen määrän kasvu suhteessa kantaväestöön. Nuorille latinoille yltiöisänmaallisuus on vierasta. George Bush nuoremman aggressiiviset kannat olivat myös vastenmielisiä monille nuorille amerikkalaisille. Myös Amerikan asemaa koskevissa kysymyksissä Obaman syyttely on harhaanjohtavaa. Nuoret ovat jo ennen Obaman presidenttiyttä omaksuneet kriittisiä kantoja Yhdysvaltojen kaikkivoipaisuutta kohtaan.

Kolmas konservatiivien korostama asia on luokka-ajattelun merkityksettömyys Yhdysvalloissa. Sitä, ettei Yhdysvallat omaksunut sosialismia pidetään amerikkalaisen elämänmuodon ansiona: amerikkalaiset nuoret eivät jääneet vauraudessa vanhempiensa tasolle, vaan pyrkivät ja onnistuivat pääsemään parempaan (proletariaatti rikastui, vallankumous estyi!). Konservatiivit pitävät Yhdysvaltoja sosiaalisen liikkuvuuden mallimaana.

Nyt on pystytty osoittamaan, että amerikkalaisten väitetty pystyvyys sosiaaliseen nousuun on nykyisessä tilanteessa myytti (johon tosin moni vanhemman polven amerikkalainen yhä uskoo). Nuoret ovat Yhdysvalloissakin omaksuneet eurooppalaista ajatusmaailmaa: keskiluokkainen elämäntapa ei ole enää itsestään selvä (ei ole ollut sitä pitkään aikaan), sosiaalinen nousu on vaikeutunut. Nuoret ovat keskimäärin vähemmän koulutettuja kuin edellinen sukupolvi. Monet amerikkalaiset nuoret haluaisivat yhteiskunnan laajempaa panosta palvelujen tuottamisessa. Konservatiivit taas sysäävät itselleen vastenmielisen yhteiskunnan roolin kasvattamisen Obaman vastuulle (terveydenhuoltouudistus!). Jälleen näytöt ovat vähissä.

Sosiaalisten luokkien väliset erot ovat kasvaneet USA:ssa. Rikkaat ovat rikastuneet ja keskiluokka on köyhtynyt. Tätä ei voi kieltää kukaan, niin räikeitä ovat faktat. Kehitys alkoi Reaganin kaudella ja jatkui George Bush nuoremman kaudella. Muutokset tapahtuivat suurelta osin veropolitiikan keinoin: rikkaiden veroprosentteja pudotettiin dramaattisesti. Toki teknologinen kehitys ja globalisaatio ovat myös lisänneet tuloeroja.

Ei ihme, että poliittinen taistelu Yhdysvalloissa on kiertynyt osittain käsitteen luokkataistelu (class warfare) ympärille.

Yhteenvetona voisi sanoa, että ideologia (Beinert tosin puhuu politiikasta) määrittää konservatiivien ja äärikonservatiivien suhtautumisen edellä mainittuihin kolmeen arvoon. Nuoret kokevat nämä oikeistoideologiset asenteet vastenmielisiksi.

Monet amerikkalaiset pitävät käsitykseni mukaan hurskasteluna monen konservatiivin oikeamielisinä kokemia arvoja, kuten muiden opastamista kohti amerikkalaistyyppistä vapautta. Myöskään amerikkalainen kaksinaismoralismi ei herätä luottamusta nuorten keskuudessa. Miten opettaa muita, kun oma uskottavuus horjahtelee.

Eurooppalaisen mielestä moinen kansallisen ainutlaatuisuuden ylistys voi toimia vanhalla mantereella vain joissakin äärioikeiston marginaaliryhmissä, jotka ovat usein – omasta mielestään - isänmaan asialla. Näiden marginaaliryhmien kritiikki kohdistuu nykyajan poliittisen järjestelmän väitettyä mädäntyneisyyttä vastaan. Ääriryhmien uskottavuus on kuitenkin ollut vähissä ehkä aivan viime aikoja lukuun ottamatta.

Onko Suomessa koskaan ollut edellä kuvatun kaltaista ekseptionalismia?

En oikein jaksa uskoa, että Suomessa ajateltaisiin Suomea vertaansa vailla olevana kansakuntana, ja hyvä niin. Korkeintaan 1920-luvulla ja 1930-luvun ja 1940-luvun alussa saattoi esiintyä yltiöpäistä äärinationalistista ”ekseptionalismia”, so. korostetiin Suomen erinomaisuutta ulkoista vihollista vastaan sotaisin ääri-ilmauksin.

Tarvitsemme kuitenkin tänä päivänä kansakunnan parhaita piirteitä selviytyäksemme päälle kaatuvista haasteista. Mitkä olisivat meidän vahvuutemme tulevissa globaaleissa selviytymistaisteluissa?

Minä ajattelisin seuraavia ”suomalaisuuksia” (mutta en ainutlaatuisuuksia):

1) Luokka-ajattelun puuttuminen, laaja kaikki kansanryhmät läpäisevä sivistystyö ja sosiaalinen koheesio.

2) Sitkeys, sisu ja periksiantamattomuus positiivisessa mielessä.

3) Käytännöllinen, yksilöistä lähtevä terve järki ja kekseliäisyys.

Vai teenkö saman arviointivirheen kuin vanhoilliset amerikkalaiset?

PS

Amerikkalaisen konservatismin olemuksesta ja ulottuvuuksista lisää blogikuvassani ”Movement Conservatism kuvana”.

Vallankumoukselliset hyveet

Blogikirjoituksessaan ”Hyve, järki ja politiikka” (2.2.2014) Timo Vihavainen pohtii ansiokkaasti hyvän ja pahan problematiikkaa. Perehtyneisyys paistaa silmään, niin monipuolisista lähteistä syntyy hänen analyysinsä.

Kaksi lähestymistapaa nousee muiden yläpuolelle, toinen on Ranskan suuren vallankumouksen jalot opit ja lokakuun vallankumouksen uusi yhteiskunta. Seuraavassa myötäilen Vihavaisen kantoja, mutta samalla tuon oman näkökulmani tähän kiintoisaan aiheeseen.

Määrittelen itse hyveet tässä yhteydessä yhteiskunnalliseksi tasa-arvoksi, oikeudenmukaisuudeksi ja onnellisuuden tavoitteluksi.

Miksi hyveitä tavoittelevat tahot ovat suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa epäonnistuneet niin pahasti kuin on tapahtunut? Sitähän sanotaan, että vallankumous syö omat lapsensa. On mukavaa puhua ihanteellisen yhteiskunnan periaatteiden puolesta. Kokonaan toinen juttu on toteuttaa ne.

Ranskan vallankumouksen sekasortoon johtanut kehitys ”korjattiin” Napoleonin diktatuurilla. Ranskan Napoleonin jälkeinen historia on täynnä horjumista demokratian eri muotojen ja kuningasvallan välillä (ei De Gaullekaan ollut mikään demokraatti).

Vihavainen toteaa oivaltavasti, että ”länsimaiden viimeinen massiivinen yritys ihmisen muuttamiseksi hyveelliseksi tehtiin bolsevikkien toimesta”. Vihavainen mainitsee sosialismin sisällä viimeisen pyrinnön alkaneen vuonna 1961, mutta ei siitäkään jäänyt käteen muuta kuin Hrustsevin suuret puheet ja lupaukset. Sosialistinen Neuvostoliitto kesti kokonaisuudessaan kuitenkin hämmentävät 70 vuotta.

Moni leimaa sosialismin kestämisen pelkästään pakkovalan symboliksi. Itse en ihan näin halpaa selitystä hyväksyisi. Pikemminkin oli kysymys toiveiden tai ihanteiden ylläpidosta käsittämättömän pitkään. Jonoja kauppojen edessä voitiin sietää, kun lopullinen tavoite, kommunistinen yhteiskunta siinsi taivaanrannassa . Uhrauksien määrä, mikä vaadittiin, ei käsittääkseni olisi onnistunut missään niin pitkään kuin Neuvostoliitossa, sillä venäläiset pystyvät kärsimysten keskellä uskomattomiin saavutuksiin (Napoleon Venäjällä, natsi-saksa Venäjällä!).

Moni älykkö on nähnyt sosialismissa tasapainoisen yhteiskunnan siemenen. Kirjoitin tästä vastikään pohtiessani, miksi Einstein kannatti sodan jälkeen sosialismia. Hänen tapaansa ajattelevia tiedemiehiä oli useita. Sosialismissa viehätti käsittääkseni sen periaatteellinen pyrkimys ”yhteiskuntakoneeksi”, jossa kapitalistisen maailman taloudelliset ja yhteiskunnalliset epävakaudet oli - niin kuin kuviteltiin - suljettu yhteiskunnallisen kehityksen ulkopuolelle.

Se mikä syntyi sosialismin romahtamisen ja bipolaarisen maailmankuvan jälkeen oli Francis Fukujaman mukaan eräänlainen ”normaali tila” eli liberaali demokratia. Voisiko sitä sanoa tavoiteltujen hyveiden kompromissiksi? Se onkin osoittautunut (toistaiseksi) kestävämmäksi kuin kilpailevat järjestelmät. Sen suuri etu on, että se voidaan määritellä niin väljästi, että ulos jäävät vain muutamat kymmenet valtiot.

Olen kriittisesti arvioinut Fukujaman ajatusta liberaalista demokratiasta ”lopullisena voittajana”. Historian lopun keskellä meidän on ”siedettävä” Venäjän ja Kiinan autoritäärisiä järjestelmiä arabimaista ja edellä mainituista epäonnistuneista valtioista puhumattakaan. Historia jatkuu.

Kysymys on tietenkin yhteiskunnan ja yksilön etujen yhteensovittamisesta. Miten vaikeaa onkaan saada ihmiset käyttäytymään siten, että yhteiskunnan hyveellinen etu toimii. Vihavainen toteaa, että Neuvostoliitossa ihmiset piti pakottaa käyttäytymään yhteiskunnan edun mukaisesti, koska se oli heidän oma etunsa, kuten uskottiin.

Jo Ranskan jakobiineilla oli sama ongelma: miten saada kansa ymmärtämään omaa todellista etuaan. Koetettiin erottaa jyrkästi toisistaan ”hyve” ja toisaalta ”pahe”. Aivan oikein Vihavainen kiinnittää huomion pyrkimykseen löytää ”oikea kansa”, siis ”hyveiden kansa” , joka piti siivilöidä esiin isosta massasta, jossa oli valtavasti erilaisia mielipiteitä.

Kun ei ollut riittävästi hyveellisiä kansalaisia täytyi kansalaisten joukosta hakea puhdasotsaisimmat ja pyrkiä rakentamaan tuleva yhteiskunta heidän varaansa. Tosiasiassa vallankumouksen voittajat kävivät sekä Ranskassa että Venäjällä sisäisen taistelun, jossa jyvät erotettiin akanoista. Mutta ei voittajista ollut hyveellisen elämän esikuviksi.

Sekä Ranskassa, että Venäjällä vanha luutunut yhteiskuntamalli kohtasi uudet ihanteet. Kontrasti oli aivan liian jyrkkä. Vuosikymmeninä ennen vallankumousta oli jäänyt niin paljon tekemättä….

Sekä Ranskassa että Venäjällä pyrittiin hyveiden problematiikka ratkaisemaan järjen avulla. Vihavainen toteaa: ”Avaimena utopiaan oli järjen saattaminen kunniaan ja luopuminen irrationaalisista konventioista, jotka yhä vallitsivat ihmisten käyttäytymistä lyijynraskaina, kuten Marx olisi sanonut”. Paradoksaalisesti pyrkimys järjen käyttöön hyveiden muodostamisen perusteena ei johtanut mihinkään järkevään.

Mutta jäihän meille Ranskan vallankumouksesta vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Jollakin hyvin korkealla ja ylevällä taholla ne ohjaavat edelleen meidän käyttäytymistämme.

Eikö meillä Skandinaviassa olekin ollut tarpeeksi aikaa harjoitella ja hioa hyveitä, joita olemme tavoitelleet? Tosin Suomessa käytiin katkera sisällissota, jossa voittaja pyrki aluksi edustamaan jaloja hyveitä, joiden piti tulla kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi. No, vuosikymmenien kuluessa särmät ovat hioutuneet ja onni on ainakin osittain näyttänyt tulevan yhteisesti jaettavaksi.

Moni sivuuttaa Ranskan ja Venäjän vallankumoukset kollektiivisina harhoina. Yksilöt ja yksilöiden ihanteet ratkaisevat. Onkohan ihan näin? Uusliberaalien mukaan, kun jokainen tavoittelee omaa parastaan, seuraa siitä kaikkien hyvä. Ei se tietenkään näin mene: jokaisen oma paras on hyvin subjektiivinen asia. Finanssikriisin aikana monen rahoitusalalla työskennelleen oma hyvä muodostui pohjattomaksi ahneudeksi eikä lainkaan ”kaikkien eduksi”.

Näistä asioista puhuttaessa on helppoa antaa kyynisyydelle valta. Inhorealistinen ajattelu menee jotenkin niin, että se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Miksi haikailla hyveiden perään? Mutta toisaalta, kuka viihtyisi illuusiottomassa maailmassa?

Näihin aikoihin asti demokratia ja hyvinvointiyhteiskunta ovat toimineet hyveiden myllynä, joka on tuottanut huomattavalle joukolle tyydytystä. Taantumien ja lamojen aikana - globaalien paineiden puristuksessa - on vanhat totuudet jouduttu kyseenalaistamaan.

Tarvitaanko uusi hyveiden kompromissi, jolla voidaan kohdata tuleva maailma?

Pihapiirin lintuja helmikuussa 2014

On aika käydä läpi lintulaudan vieraat tänä talvena. Talitinttien lukumäärä on suhteessa muihin lintuihin ylivoimainen. Alkutalvesta juuri muita ei näkynytkään. Vasta nyt parin viikon sisällä on ilmaantunut muita vieraita.

Käpytikka on vain piipahtanut ruokintapöntöllä. Muita harvinaisempia on mustarastas. Aivan viime päivinä on paikalle ilmaantunut keltasirkku, jopa melkoisena parvena.

Keltasirkku kuvattuna ikkunan läpi

Arka närhi on jo hyvin tavanomainen, samoin fasaani. Silloin tällöin ruokintapaikalla vierailee myös harakka.

Mutta missä ovat viime talven mukavat pikkulinnut, urpiaiset ja kuusitiaiset? Jopa sinitiaiset puuttuvat. Samoin punatulkku on ollut tänä talvena hyvin harvoin näkyvillä. Mistä moinen johtuu? Veikkaisin, että talven edetessä lajivalikoima suurenee.

Isommat linnut (närhet, fasaanit) ovat täysin talitinttien pudottamien auringonkukan siemenien varassa. Olen silloin tällöin puhdistanut omenapuun alusen tautien välttämiseksi. Myös punatulkut ja keltasirkut syövät maasta.

Kauralyhde ei ole niin suuri suksee kuin kuvittelin. Jos talitintti saa auringonkukan siemeniä, ei se juurikaan mene lyhteelle. Ilokseni nyt ilmestyneet keltasirkut ovat joukolla lyhteen kimpussa.

Seurataan tilannetta.

Nikita Hrustsev suuressa lännessä

TV:stä tuli dokumentti (”Historia: Hrustsev Amerikassa”, 5.2.2014) Nikita Hrustsevin vierailusta Yhdysvaltoihin syyskuussa 1959. Vierailu ei ollut itse suurvaltasuhteiden kehittämisen kanalta mitenkään merkittävä. Kymmenpäiväisen vierailun päätösvaiheessa käydyt neuvottelut epäonnistuivat, mutta ei niiltä paljon odotettukaan. Vierailua voidaan analysoida molemminpuolisen propagandan näyttämönä. Käytän dokumenttia vain taustana omille ajatuksilleni.

Vierailua oli edeltänyt Richard Nixonin vierailu Moskovassa heinäkuussa 1959, jossa pidettyyn näyttelyyn oli pystytetty moderni amerikkalainen keittiö osoittamaan amerikkalaisten edistyksellisyyttä: seurasi kuuluisa ”keittiöväittely” Hrustsevin ja Nixonin välillä…

Nyt Hrustsevia kuljetettiin rannikolta rannikolle. Amerikkalaiset halusivat nähdä omin silmin miehen, jonka nimeä he eivät osanneet kirjoittaa oikein. Olihan se suuri tapaus: johtava kommunisti vieraili johtavassa kapitalistisessa maassa. Dokumentti keskittyi itse vierailuun konkreettisesti. Muutama sana on syytä lausua siitä ympäristöstä ja ilmapiiristä, joka tuolloin vallitsi.

Kommunismi oli pahinta, mitä vauraat amerikkalaiset saattoivat kuvitella 1950-luvun perhe- ja uskontokeskeisen elämänmuodon ympäröimänä. Mccarthyismi oli takana päin, mutta kommunismihysteria eli edelleen. Parituhatjäsenisen kommunistisen puolueen annettiin toimia Yhdysvalloissa kuriositeettina. Puolue oli läpeensä FBI:n soluttama.

Suurvaltojen suhteet eivät olleet edistyneet Stalinin jälkeisen ”suojasään” (1950-luvun puoliväli) jälkeen. Molemmilla valtioilla oli tarve rakentaa suurvaltakuvaa. Siihen vaiheeseen ei kuulunut sopuilu vastapuolen kanssa muutoin kuin propagandamielessä. Molemmat supervallat tarvitsivat vihollisen . Vuonna 1959 oltiin vielä kaukana aseistariisunnan alkamisesta. Välissä maailma vietiin ydinsodan partaalle Berliinissä ja Kuubassa. Aseistariisunnassa edettiin näiden varoittavien esimerkkien jouduttamana vuonna 1963.

Neuvostoliitto oli seurannut Yhdysvaltoja ripeästi atomi- ja vetypommien koeräjäytyksissä. Avaruuden valloituksessa Neuvostoliitto otti johtoaseman. Sputnik vuoden 1957 syksyllä sai minutkin pikkupoikana tiirailemaan taivaalle. Amerikkalaiset se sai suunniltaan järkytyksestä. Tajuttiin, että jos raketti lentää avaruuteen voi se yhtä hyvin saavuttaa ydinasekuormassa Yhdysvallat. Neuvostoliitto säilyi avaruuskilpailussa johdossa useita vuosia Juri Gagarinista (1961) ensimmäiseen avaruuskävelyyn (Aleksei Leonov) ja ensimmäiseen naiskosmonauttiin (Valentina Tereskova) saakka 1960-luvun puolivälissä.

Muistan hyvin nuo kilpailuhenkiset vuodet: seurasin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain yleisurheilumaaotteluja, jotka olivat tuolloin suuri tapahtuma: kapitalismi ja sosialismi siinä ottivat yhteen. Maailmanennätyksiä kaatui roppakaupalla. Kilpailu ulottui kaikille elämänalueille.

Amerikkalaiset seurasivat herra K:ta (alkukirjain englanninkielisestä kirjoitusasusta) aluksi eräänlaisena kummajaisena. Samalla hän oli jotenkin pelottava hahmo. Olihan amerikkalaisille opetettu opetusfilmeissä, miten syöksytään pulpetin alle, kun hälytyssireenit alkavat soida kommunistien ydinasehyökkäyksen käynnistyttyä.

Kasvot vakavina amerikkalaiset ottivat vastaan iloisen ja vilkuttelevan valtionpäämiehen katujen varsilla. Amerikkalaiset eivät oikein tienneet, miten tähän mieheen piti suhtautua. Varmaan koettiin kylmän sodan propagandamyllyssä tarvetta vetää matalaa profiilia: intoa ei ainakaan päällepäin sopinut näyttää.

Itse vierailu oli täynnä erilaisia välikohtauksia: puolin ja toisin käyttäydyttiin loukkaavasti, valtavat tiedotusvälineiden armeijat parveilivat herra K:n ympärillä ruokakaupassa, maatilalla, milloin missäkin.

Hrustsevista on sanottu, että hän käyttäytyi (yleensäkin) moukkamaisesti, toisaalta hän oli ovela ja taitava poliitikko, joka halutessaan varasti shown. Kun Hrustsevia loukattiin, hän unohti kaikki diplomaattiset kohteliaisuussäännöt ja iski samalla mitalla takaisin. Herra K pystyi huomattavaan verbaaliseen pisteliäisyyteen ja sai amerikkalaiset ymmälle.

Hrustsevin näytelty tai todellinen suuttumus, kun häntä ei päästetty Disneylandiin johti kohtelun paranemiseen vierailun loppupuolella: Hrustsev pääsi vihdoin puristamaan tavallisten amerikkalaisten käsiä katujen reunamilla. Hän tuli, näki ja voitti. Amerikkalaisten epäluulot sulivat ja Hrustsev nautti tilanteesta.

Hrustsev oli merkillinen mies, hyvin impulsiivinen. Hän oli joko aidosti raivoissaan saamastaan kohtelusta tai sitten hyvä näyttelijä. Tämä ukrainalainen ehkä vain antoi tunteiden näkyä paljon helpommin kuin kukaan odotti. Nykyaikaisen diplomatian historiassa Hrustsev jää mieliimme eräänlaisena reliikkinä kylmän sodan tempoilevilta päiviltä.

Jälkikäteen voi sanoa, että minkäänlainen edistyminen vierailulla itse asiakysymyksissä ei voinut tulla kysymykseen. USA:n ulkoministerinä toimi kylmän sodan soturi (Cold War Warrior) John Foster Dulles, jolta ei liiennyt mitään positiivista Neuvostoliitosta. Eisenhower taas oli Dullesin ulkopoliittisen kokemuksen varassa liki täysin. Mieleen on jäänyt lausahdus opiskeluajoiltani: Eisenhower ei pystynyt presidenttinä ”työllistämään älyllisiä voimavarojaan”… Mukavuudenhaluisena miehenä hän pelaili mielellään golfia purkkiin työhuoneessaan….

Paradoksaalista oli, miten molempien mahtavien valtionpäämiesten liikkumavara oli pieni. Sotateollinen kompleksi (Military Industrial Complex) poliittisine lobbauskoneistoineen piti molempia otteessaan. Tämä ei todellakaan ollut yhteiskuntajärjestelmäkysymys. Kannattaa muistaa, mitä Eisenhower sanoi jäähyväispuheessaan 17.1.1961. Hän nimenomaan varoitti demokratiaa uhkaavasta sotateollisesta kompleksista. Ja Eisenhower tarkoitti kotimaansa sotilasteollisia tahoja!

Vierailun loppuvaiheessa Washingtonissa tapahtuneet neuvottelut kauppasuhteiden kehittämisestä, aseistariisunnasta ja Berliinistä eivät onnistuneet lainkaan.

Voivatko suurvaltojen suhteet parantua pelkästään tällaisen vierailun synnyttämän sydämellisyyden avulla, sillä kyllä vierailuun sisältyi riittävästi ystävällismielisiä hetkiä? Olisi kiehtovaa kuvitella niin. Inhorealisti sanoo tähän heti, että se oli toiveajattelua. Tosiasiassa edellä mainitut poliittis-sotilaalliset koneistot eivät olisi sallineet etenemistä rauhankysymyksissä.

Vierailun synnyttämä positiivinen henki romahti vapunpäivänä 1960, kun venäläiset ampuivat alas U2-vakoilukoneen Neuvostoliiton yläpuolella. Hrustsev peruutti Eisenhowerin vastavierailun Neuvostoliittoon.

Kylmä sota jatkui viimaisena.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Tohtori Tuho ja muut asiantuntijat

Mikä se on se asiantuntija? Onko se sellainen, joka katselee korkeasta tornista alas ja heittelee 10 sentin kolikoita sieltä alas?

Sitä tuntee itsensä Havukka-ahon ajattelijan nykyversioksi, kun miettii asiantuntijoiden mielipiteitä vaikkapa meidän velkaantumisestamme. Joku maalaa pirun seinälle ja joku toinen taas antaa armon käydä oikeudesta: meidän valtiollamme ei ole mitään hätää.

Julkisuudessa käyty keskustelu kiteytyy muutamiin avainlauseisiin. Yhden mukaan meidän on pysäytettävä velkasuhteen kasvu nykyiselleen, toisen mukaan meidän on käännettävä velkasuhteemme laskuun, kolmannen mukaan meidän on käännettävä euromääräinen velka laskuun ja neljännen mukaan meidän ei tarvitse hötkyillä, vaan sen sijaan on kaikin tavoin vältettävä äkkinäisiä päätöksiä velkaantumisestamme.

Yhdessä ääripäässä on taloustieteen professori Turusta, Matti Viren, jonka mukaan olemme tuhon tiellä. Hän on kotimainen ”Tohtori Tuho”. Toisessa päässä meillä on keynesiläisiksi tunnistamiani taloustieteilijöitä kuten Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta ja professori Matti Tuomala Tampereen yliopistosta. Omalla spesifillä tarkkailupaikalla asioita seuraa Danske Bankin neuvonantaja Lauri Uotila omine lähestymistapoineen. Hieman yllättäen myös Aktia pankin pääekonomisti Timo Tyrväinen näkee tuho- ja leikkauskeskustelun hyvin negatiivisena.

Meillä puhutaan asiantuntijoista ikään kuin he olisivat iso yhtenäinen joukko, eränlainen Delfoin oraakkeliporukka, joka lausuu viisaita kansalaisten ihmeteltäväksi. Tosiasiassa kannattaa panna merkille, kuka puhuu ja sitten keskittyä kuuntelemaan, mitä asiaa hänellä on. Jokaisella on oma suhteellisen helposti tunnistettava ajattelutapansa.

Oma lukunsa on talouden tilasta uutisointi.

Otetaan tähän esimerkki Kauppalehden tuoreesta uutisoinnista. Etusivulla otsake kirkuu ”Velka ampaisee huippulukuihin” (onhan lehteä myytävä), sisäsivun otsake samasta asiasta kuuluu: ”Velka kasvaa ja verotus kiristyy” (lehti on jo myyty, neutraali otsake riittää) ja otsakkeen alla Lauri Uotila pilaa koko hyvän uutisen toteamalla, että ”Suomi on kokonaisuudessaan jokseenkin velaton kansantalous”. Terve.

Voitaisiin tehdä niin, että joka toisena päivänä maailmanlopun ennustaja repii otsakkeet ja joka toisena päivänä toisen laidan asiantuntija passaa, että ”eihän tässä ole mitään hätää”. Lukijat voisivat joka toinen päivä kauhistua ja joka toinen päivä henkäistä helpotuksesta.

Mutta mennnään asiaan. Yritetään saada jotain tolkkua tähän…

Otetaan pohjaksi Matti Virenin haastattelulausunnot Kauppalehdestä (4.2.2014): ”Koska julkisten menojen bkt-suhde on näin korkea, Suomea ei pitäisi kutsua markkinataloudeksi” ja jatkaa vähän myöhemmin samassa haastattelussa: ”Mielestäni Suomi on siirtymätalous vähän samaan tapaan kuin itäblokin maat kaksi vuosikymmentä sitten”.

Onko Viren tosissaan vai pelotteleeko hän vain saadakseen talouspolitiikassa aikaan haluamiaan muutoksia ? Pyrki hän kumpaan tahansa vaihtoehtoon, en pidä tällaista uhkailua asiallisena saati järkevänä.

Lauri Uotila toteaa puolestaan samaisessa Kauppalehden haastattelussa mm.: ”Valtiolla on huomattavia rahoitussaamisia, vaikka velka on noussut”. Velkasuhteesta hän toteaa, että suhdeluku oli 1990-luvun loppupuolella yli 20 prosenttiyksikköä nykyistä korkeammalla tasolla. Edelleen hän toteaa: ”Velka ei ole lähelläkään huolestuttavia lukemia”. Uotila huomauttaa, että velkaa ei pidä maksaa takaisin, vaan ”sitä on ylläpidettävä” (jolloin velan bkt-suhde luonnollisesti alenee).

Lopputulemana Uotila ohjeistaa vielä: ”Paniikkiratkaisuihin ja hirveän raskaisiin leikkauksiin ei näissä oloissa ole syytä”.

Tässä on monilta osin kysymys keynesiläisten ja antikeynesiläisten välisestä ristiriidasta. Yhtä hyvin voi eroa tulkita käsitteen austerity näkökulmasta. Toiset vastustavat henkeen ja vereen kurjistamissäästämistä (sisältää myös julkisten palvelujen leikkaukset) ja sitten on himoleikkaajat, jotka haluaisivat leikata julkista taloutta raskaalla kädellä mahdollisimman pikaisesti. Suurin osa taloustieteilijöistä sijoittuu tietenkin ääripäiden väliin.

En kaihda pistää omaa lusikkani tähän soppaan. Vaikka olenkin eri linjoilla asuntovelkahuolistamme Lauri Uotilan kanssa, on hän mielestäni oikeilla linjoilla koskien julkista velkaa. Julkista velkaa ja kotitalouksien velkaa ei pidä rinnastaa keskenään.

En ymmärrä, miksi meidän joillakin taloustieteilijöillämme on paniikki päällä. Tekemällä yksioikoisia leikkausratkaisuja murramme mahdollisuudet tervehtyvään talouteen. Ymmärrän tässä hyvin sekä Urpilaista että Kataista. Molemmat ovat juuri nyt hyvin varovaisia sanomisissaan. On syytä välttää ylireagointia, jolla mahdollisesti tyritään orastava kasvu.

Toki suhtaudun varauksella Uotilan jatkuvasti esillä pitämiin kansantalouden makrosuhteisiin (velat ja saatavat ovat yhtä suuret). Ei saatavia voi muuttaa järkevästi rahaksi kuin optimaalisissa olosuhteissa.

Odotan myös mielenkiinnolla aineettomien erien (aineettomat investoinnit) laskemista mukaan bruttokansantuotteeseen tänä keväänä, jos olen oikein ymmärtänyt. Ainakin periaatteessa Skandinavian maiden korkeiden innovaatiopanosten pitäisi nostaa bkt:tä ja alentaa velan suhdetta. Pian olemme tässä asiassa viisaampia.

Austerity-miehet (sillä miehiä he pääosin ovat) ovat hirttäneet meidät AAA-loukkuun (siitä putoamista pidetään kauhistuttavana, jota se ei ole), 60 prosentin velka/bkt -loukkuun (joka ei ole hätkähdyttävä Euroopan mittakaavassa eikä laajemminkaan), budjettivajeloukkuun (joka on suhdannesyistä siedettävä tässä tilanteessa) sekä suurten summien loukkuun (esimerkiksi valtion velan 100 mrd euron määrä, joka ei ole hätkähdyttävä).

Talouden asiantuntijoiden käyttäytyminen nostattaa kulmakarvoja sikälikin, että taannoin oltiin tavattoman huolestuneita, että hallitus pyrkii pitämään ohjelmastaan kiinni ”vaikka siltä on pudonnut pohja pois”. Nyt kun on esitetty hallituksen taholta varaumia sen suhteen kannattaako kolmen mrd lisäsäästöjä tunkea ahtaisiin aikataulurakoihin, niin austerity-miesten taholta vaaditaan jyrkkään äänensävyyn pysyttäytymään alkuperäisissä hallituksen ja VM:n säästöaikatauluissa.

Presidentti Niinistö lausui valtiopäivien avajaisissa huolensa Suomen velkaantumisesta, mikä on täysin ymmärrettävää. Puheen jälkeisessä haastattelussa hän meni hiukan pidemmälle. Minulle ei tarkkaan selvinnyt, mitä hän tarkoitti huolellaan velkavastuun siirrosta. Hallituksen tehtävänä on jaksottaa menosäästöt ja tulolisäykset tuleville vuosille. Jos presidentin tarkoituksena oli kiirehtiä säästöjä, niin en usko, että hänen asiantuntemuksensa riittää näin konkreettiseen tarkasteluun.

Emme mielestäni ansaitse Tohtori tuhon pelotteluennusteita, joita heitellään asiantuntijatornista alas. Tarvitaan viileää, paniikitonta analyysiä taloutemme tilasta ja järkevästi asetettuja maltillisia sopeutustavoitteita, jotta viriävää talouden piristymistä ei tuhota alkuunsa.

www.historiajatkuu.blogspot.fi