Väärinkäsittämisestä ja vääristelystä

Iltasanomien mukaan amerikkalainen – ukrainalaissyntyinen – professori Alexander J. Motyl kirjoittaa Foreign Affairs -lehdessä, että Venäjän rajamaat ovat avainasemassa Venäjän ”hallitsemisessa”. Jälleen yksi näistä ”asiantuntijoista”, joihin meidän pitäisi uskoa.

Minun pitäisi tietysti tutustua itse lehden artikkeliin, mutta kiinnitän tässä huomiota vain joihinkin itsekin tutkimiini näkökohtiin, joita Motyl tuo esille pystyäkseen tiivistämään – väittämällään tavalla - lännen rintamaa. Motyl viittaa George F. Kennaniin ja hänen Policy of Containmentiin (patoamispolitiikka), jonka Kennan kehitti palvellessaan Yhdysvaltain Moskovan suurlähetystössä 1940-luvun lopulla. Patoamispolitiikalla tarkoitettiin sitä, että Neuvostoliiton vaikutusvaltaa pyrittiin vähentämään tiivistämällä yhteistyötä niiden maiden kanssa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliiton intressissä. Konkreettisena esimerkkinä oli Kreikka 1940-luvun lopulla, jossa kommunistien valta-asema oli kasvava.

Professori on siirtänyt Kennanin ajattelun nykypäivään ja haluaisi jatkaa Venäjän piiritystä lännen mielisillä valtioilla. Hän mainitsee Suomen, Ruotsin, Viron, Latvian, Liettuan ja Moldovan valtioina, joissa ”vastavoimaa” tulisi tehostaa sotilaallisesti. Pelkkä Nato-liitolaisuus ei näytä riittävän: pitää varustautua laajamittaisesti olipa kysymys liittoutuneista tai liittoumattomista maista.

Tässä on jotain omituista, jota on pakko kommentoida. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on ollut nähtävissä kehitys, jossa Nato on levittäytynyt yhä lähemmäs Neuvostoliiton rajoja. Länsi on siis ollut laajenemishenkinen, ei suinkaan itä. Ja juuri tähän Putin on nyt kehittänyt vastaoperaatiot. Eli tilanne on kääntynyt ikään kuin päinvastaiseksi: Venäjä on käynnistänyt patoamispolitiikan länttä ja Natoa vastaan. Siispä se näyttäytyy aggressiiviselta suurvallalta juuri nyt!

Tietenkin Itä-Euroopan valtiot ovat vapaaehtoisesti liittyneet Natoon, mutta Venäjän kannalta asia tulkitaan tänään niin, että Nato uhkaa Venäjää. Vaikka kuinka väittäisimme, että asia ei ole niin, on Venäjän tulkinta erilainen.

Mitä Kennan ihan oikeasti ajatteli? Pitkän elämänsä aikana tämä viisaana pitämäni mies ymmärsi hyvin pitkälle Suomen asemaa. Itse asiassa hän arvosti Suomen ulkopoliittista selviytymiskykyä kylmän sodan aikana. Hän ei ollut Cold War Warrier, vaan huomattavan monipuolisesti politiikan vivahteita ymmärtävä diplomaatti. Hän ei missään vaiheessa ollut ajamassa Suomea lännen rintamaan Neuvostoliitoa vastaan. Samaan aikaan Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles piti puolueettomia maita ”moraalittomina”: piti valita puolensa. Kysymys on - Motyliin viitaten - suorastaan Kennanin väärinkäsittämisestä.

Toiseksi Kennan joutui ristiriitaan virkamieskumppaninsa Paul Nitzen kanssa, joka halusi kehittää patoamispolitiikkaa sotilaallisen patoamisen suuntaan. Kennan oli diplomaattisen patoamisen kannalla. Itse asiassa Kennan hävisi taistelun kylmän sodan aikana ”nitzeläisille”, sillä USA omaksui jo Harry Trumanin aikana – ja vielä suuremmassa määrin hänen jälkeensä – sotilaallisen patoamisen strategian.

Jos Motyl siis hakee oppi-isää ajatuksilleen, hänen tulisi hakea niitä Nitzeltä.

Jossain määrin perehtyneenä Kennanin ajatteluun uskon – jos hän eläisi – että hän suhtautuisi huomattavan pidättyvästi nykyiseen sotaisaan kalabaliikkiin. Tänä päivänä, jos koskaan tarvittaisiin kennanilaista vihollisen asemaan asettumista – eikä tämä ole puolustuspuheenvuoro sille, mitä Venäjä on tehnyt Krimillä tai Itä-Ukrainassa – jotta nykykonfliktissa päästäisin rauhanomaiseen ratkaisuun.

Kun tänä päivänä on valtava paine sotaisan liittoutumisen suuntaan, kannattaisi perehtyä Kennanin analyysiin Neuvostoliitosta ja sen syvällä venäläisyydessä oleviin piirteisiin. Sieltä löytyisi apuja nyky-Venäjänkin ymmärtämiseen hyvässä ja pahassa.

Olavi Paavolainen elämäkertojen valossa

Luettuani nyt molemmat tänä syksynä ilmestyneet Olavi Paavolaisesta kertovat kirjat (Panu Rajala: ”Tulisoihtu pimeään”, H.K. Riikonen: ”Nukuin vasta aamuyöstä”) voinen palata kirjoittajien luomaan kuvaan Paavolaisesta.

Taustalla on toki Ville Laamasen tuore kirja Paavolaisen matkakertomuksista ”Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen katse ja matkat 1936-1939”, joka sekin tuli luettua. Varhaisempiin lukukokemuksiini kuuluvat myös sukulaismies Jaakko Paavolaisen ansiokas teos kirjailijasta ”Olavi Paavolainen – keulakuva” (1991), samoin kuin Matti Kurjensaaren teos ”Loistava Olavi Paavolainen” (1974).

Myös Paavolaisen itsensä teokset ovat tuttuja, olen lukenut niistä suurimman osan.

Jotenkin kirjoista ensimmäinen on kaikkein lähellä sydäntäni. Matti Kurjensaari kertoo ihailemastaan kirjailijakumppanistaan. Kurjensaarta ei päästetty (sukulaisten toimesta) läheskään kaikkiin lähteisiin käsiksi, joten tässä mielessä hän on altavastaaja myöhempiin kirjoittajiin nähden. Jopa Paavolainen itse varotti, ettei Kurjensaarta saa päästää kirjoittamaan hänen elämäkertaansa! Paavolainen tiesi ja tunsi Kurjensaaren luonteenlaadun ja Kurjensaari tiesi intiimitkin asiat Paavolaisen elämästä. Taisin joskus todeta, että turhaan Paavolainen pelkäsi. Kurjensaari kirjoitti hyvällä maulla ja jätti tietoisesti sanomatta jotain siitä, mistä jälkeen tulleet muistelijat ovat avoimesti kertoneet. Jos tähän vielä lisätään, että Kurjensaari oli yksi Paavolaisen parhaista kavereista, niin miten häntä voi pitää osuvimpana paavolaistulkitsijana? Yritän seuraavassa perustella asiaa.

Kun Panu Rajala lähestyy kohdettaan, hän kiipeää jokaiselle mäelle , laskeutuu jokaiseen laaksoon ja kääntää jokaisen kiven, mikä lähteistöstä on saatavissa irti. Hyvää historiankirjoitusta? Kyllä tavallaan, mutta silti tulee tunne, että kokonaiskuva Paavolaisesta hukkuu yksityiskohtien suohon. Panu Rajala on tehnyt paljastuskirjan. Hän haluaa näyttää kaapin paikan Paavolaiselle vaikkapa vertaamalla häntä toistuvasti Mika Waltariin.

Kun Rajala käy esim. ”Synkkää yksinpuhelua” referoiden läpi, hän yrittää löytää jokaisen epätotuuden tai totuuden muunnelman kirjasta. Onko suhtautumisessa asennetta mukana? Rajala näyttää menettävän kirjan edetessä luottamuksensa Paavolaisen rehellisyyteen lähes kokonaan.

Rajala arvostelee Paavolaista - kun tämä piirtää kuvaa rajantakaisesta Karjalasta - keskittymisestä estetisoivaan tyyliin hukaten tietoisesti sen, että estetisoiva tyyli kuului Paavolaisen tunnusomaisiin piirteisiin Kolmannesta valtakunnasta Karjalan korpiin. Paavolainen ei edes pyrkinyt luomaan objektiivista kuvaa Karjalasta. Hänen kirjallinen tavoitteensa oli ”mielenmaisemallinen”.

Rajalan ja Paavolaisen välillä on joskus ikäänkuin kilpailutilanne (!) sillä varauksella, että Rajala pyrkii asettumaan kohteensa yläpuolelle. Hiukan naljailevasta tyylistä tulee joskus tunne, että siinä yksi jälkiviisas kommentoi toista väitetysti jälkiviisasta.

H.K. Riikosen teos on Rajalan teokseen verrattuna ikään kuin helikopterilla lentämistä pinnan tuntumassa kuitenkaan laskeutumatta maahan kuin ajoittain. Riikonen lähestyy kohdettaan perinteisen historiatutkijan lähestymistavalla ymmärtäen finessien merkityksen ja ymmärtäen myös erottaa aineistosta oleellisen ja epäoleellisen. Riikosen ansio on sinä, että hän pyrkii etäisyyttä ottamalla luomaan kuvan Paavolaisen kokonaispersoonasta. Hän välttää menemästä intiimeimpiin yksityiskohtiin.

Niin, Kurjensaari liikkui Paavolaisen iholla ja tunsi kirjailijan myös sisältä päin. Se, että hän ei 1970-luvulla kertonut kaikkea johtui varmaan muistakin syistä kuin lähteiden puutteesta. Hän halusi olla hienotunteiden loistavaa Olavia kohtaan tai sitten ajan henki oli sellainen, että kaikkein irvokkaimpia paljastuksia tuli välttää. Omalla tavallaan hän oli luomassa legendaa Paavolaisesta tavalla, jossa hän luultavasti tavoitti jotain oleellista Paavolaisen taiteilijakuvasta. Juuri se, että Kurjensaari kirjoitti esikuvastaan tämän omilla ehdoilla tekee hänen elämäkerrastaan muistettavan. Eikä Kurjensaari silti vältellyt viittauksia Paavolaisen natsikauteen tai hänen tapaansa käsitellä naisia.

Ehkä Kurjensaaren lähestymistavan ytimessä on tämä tietynlainen häveliäs suhtautuminen lihan ja luonteen heikkouksiin, joiden yli hyppäämällä hän pääsee lähestymään kohdettaan intiimisti, mutta erittelevän asiallisesti.

Yritän siis sanoa, että historian hahmojen joukossa on persoonia, joille emme tee oikeutta parhaalla tavalla kyntämällä jokaisen vaon pohjiaan myöten, vaan antamalla kohteelle tilaa hengittää, vaikka tiedämmekin, että olisi suuri nautinto paljastaa vielä tuo ja tuo yksityiskohta.

Minulle tulee Paavolaisesta mieleen niinkin etäinen vertailukohde kuin John Lennon (tai Jim Morrison). Molempiin pätee sama lähestymistapa: syntyy tunne tietynlaisesta arvoituksellisesta hahmosta, jonka kuva särkyy, kun kohdetta lähestytään suurennuslasin tai mikroskoopin kanssa. Molempien vaikutus on kuitenkin ollut kanssaihmisiin pysyvä, mutta osin selittämätön.

Molemmille, sekä Paavolaiselle että Lennonille, oli ominaista, että heidän elämässään oli tämä olemisen höyhenen keveä aspekti. Kepeyttä on vaikea arvioida sortumatta vulgääriviihteellisyyteen. Tosianalyytikko kuristaa heidät helposti hengiltä, mutta se olisi epäoikeudenmukaista heitä kohtaan.

Vastalauseetkin voin hyväksyä: molemmissa oli tietty julmuuden piirre, joka kohdistui läheisiin ihmisiin, ja joka saa elämäkertaan perehtyjän kavahtamaan. Ehkä se on osa sinänsä terveen ihmiseen sisään kaiverrettua sairautta.

Tänä päivänä näyttää olevan ainakin näennäisesti arvossaan ihmisten elämäkertojen anatominen tarkastelu: suoritetaan ruumiinavaus ja näytettään, mitä kaikkea tämän ihmisen sisällä oikeasti on. Onko se reilua? Jokainen voi ajatella itse itseään ja miettiä, miltä tuntuu, kun jokainen piirre paljastetaan jälkipolville. Mutta niinhän se taitaa olla, että ahne uteliaisuus voittaa kuivan asiallisuuden.

Vastuu siirtyy lukijalle. Hänen on pakko pyrkiä muodostamaan realistinen kokonaiskuva kaiken sen hälyn ja hämmennyksen keskeltä, mikä elämäkerroista paljastuu. Jos näin ei tapahdu, ovat menneisyyden vaikuttajat onnistuneet manipuloimaan kirjoittajat ja lukijat omien päämääriensä kritiikittömiksi edistäjiksi.

Loppujen lopuksi on kuitenkin hyvä, että niin monitahoisesta ihmisestä kuin Paavolainen on tehty useampi elämäkertateos, joista avautuu kaleidoskooppimainen kuva kirjailijasta.

Kuka on oikeassa vai ovatko kaikki väärässä?

Hallituksen lyöminen näyttää olevan varsinaista kansanhuvia tänä päivänä. Nyt pieksämiseen yhtyvät nykyinen presidentti ja entinen pääministeri. Vanhan tapani mukaan yritän asettua lyödyn asemaan. Hakkaaminen on aivan liian helppoa, että lähtisin mukaan tähän meuhkaamiseen.

Presidentti Sauli Niinistö toteaa Keskisuomalaiselle eräille muille lehdille antamassaan haastattelussa seuraavasti:

”Tämä seitsemän vuoden (2008-2014) virhe poiki myös uudenlaisen mielikuvapolitiikan. Sille on ollut ominaista, että hallitus ainakin kolmeen – neljään kertaan myi tehneensä kaiken sen, joka on yhä edelleen tekemättä. Ja jatkaa:

”Osoitan tässä sormella myös median valppauden puutetta. Joka ainoa kerta tämä meni läpi. Vielä viime keväänä kehysriihen jälkeen todettiin, että nythän kaikki asiat ovat viittä vaille valmiita.”

En ole ihan samaa mieltä. Ensinnäkin presidentti niputtaa seitsemään virheiden vuoteen finanssikriisin, euro-kriisin ja Ukraina-kriisin. Mielestäni on kohtuutonta olettaa, että joku – mikä tahansa – hallitus olisi selvinnyt tästä sekasortoisesta tilanteesta vähillä kolhuilla.

Jos lähdetään jäljittämään virheitä, niin ehkä merkittävin on Nokian valtakauden aikainen politiikka, jolloin valtion hyvällä tulokehityksellä olisi ehkä pystytty laajentamaan teollista osaamista. Tästä oltiin kyllä kaukana, sillä tuohon aikaan puhuttiin lähinnä panostamisesta palveluihin teollisuuden kustannuksella. Kritisoin aikanaan ankarasti keskittymistä palveluihin. Teollisuuden bkt-osuus on pudonnut 2000-luvun vaihteen 25 prosentista 15 prosenttiin.

En minä eikä kukaan muukaan osannut arvata, miten paljon vanhoja rakenteita jäi Nokian menestyksen varjossa pystyyn. Kasvoihan talous ripeää vauhtia vuosina 1994-2007, liki maailmanennätysvauhtia, jos puhutaan kehittyneistä maista.

Entä ne, jotka ovat arvostelleet hallitusta koko ajan? Useimmat heistä eivät ole olleet kiinnostuneita hyvinvointipalvelujen kehittämisestä. Tämän ryhmän mielestä palvelut olisivat joutaneetkin leikeltäväksi. Siispä arvostelu heidän osaltaan on ollut kovin helppoa. Kansalaisten enemmistö on ehdottomasti tällaista politiikkaa vastaan.

Mitä tulee median valppauteen, niin kyllähän hallitus on saanut korvilleen satoja kertoja median toimesta. Kyllä media arvosteli voimakkaasti Kataisen hallituksen leikkauslupauksia ja sitä, että samoihin asioihin jouduttiin palaamaan kerta toisensa jälkeen.

Haastattelussa Niinistö pohtii yleisellä tasolla vaalikauden mittaisia hallituksia. Hän arvioi, ”ettei meillä ole varaa uuteen tuloksettomaan neljään vuoteen”. Väite, että hallituksen työ on ollut tuloksetonta, on tietenkin puhdasta liioittelua. Presidentin takana kummittelee vanha kamreeritausta, jonka avulla hän haluaisi pikaisin toimin tilit tasan, vaikka ongelmien syvyys vaatii pitkäjänteistä sopeuttamista.

Lisää löylyä hallituksen kritiikkipiikkiin löi Esko Aho, joka Ylen Ykkösaamussa 15.11.2014 toteaa, ettei vuosina 2007-2008 tajuttu (yleisesti) sitä, että kysymys ei ollut suhdanneongelmasta, vaan rakenneongelmasta. Näin varmaan onkin, eikä Aho näytä siitä kovasti hallitusta kritisoivan. Sen sijaan Aho näyttää syyttävän hallitusta johtamistapojen jälkeenjääneisyydestä, kyvyttömyydestä irrottaa virkamiesvalmistelu poliittisesta valmistelusta, huonosta strategiatajusta, siitä, että pidettiin kiinni epärealistisesta hallitusohjelmasta, siitä, että lupaus hyvinvointivaltiosta on kriisissä (tulot ovat pudonneet, mutta menot ovat nousseet reippaasti kriisinkin aikana) ja siitä, ettei nyt ole tehty samoin kuin 1990-luvun alun ”rohkeissa” toimenpiteissä (joista rohkein eli devalvaatio on nyt käyttövalikoiman ulkopuolella).

Osa syytöksistä osuu oikeaan, mutta verrattuna 1990-luvun alun lamaan sisältyy nykyisin meneillään olevaan taantumaan petollinen kriisin moniportaisuus ja suoraan sanottuna huono onni. Ei vuosi sitten osattu arvioida Ukrainan konfliktin iskevän päälle. Eurokriisi on kaikkien Euroopan maiden kriisi, ei pelkästään Suomen, samoin finanssikriisi. Suomen teollinen ja elinkeinorakenne ei pystynyt ottamaan kriisiä vastaan pehmeästi, mutta tästä syyt lankeavat monille hallituksille tästä taaksepäin. Esimerkiksi Suomen lähes ainoa todella suuri kuluttajatuote eli matkapuhelimet eivät saaneet imaistua mukaansa muuta kulutustavarateollisuutta. Kävi päinvastoin, kuten Aho Nokian yhteiskuntasuhteiden hoitajana näki: kotimaiset puhelimet katosivat markkinoilta kokonaan.

Vielä haluaisin kiinnittää huomiota Ahon sokeaan pisteeseen eli työttömyyteen. Yhdeksänkymmentäluvun lamassa - kaikkien tapahtumien seurauksena - työttömyys räjähti puoleen miljoonaan (työttömyys nousi 3,5 prosentista lähes 20 prosenttiin) ja tuli sieltä alas kiduttavan hitaasti, laskien alle 10 prosentin vasta 2000-luvun vaihteessa. Ahon oman hallituksen toimenpiteiden yhteys suureen työttömyyteen on kiistelyn aihe, mutta minusta yhteys näyttää selvältä.

Kasvava suurtyöttömyys näyttää olevan taantumien ja lamojen peruspiirre riippumatta siitä, minkälaista kasvua saadaan aikaan välittömästi romahduksen jälkeen. Esimerkiksi sopivat Espanja, Kreikka ja Portugali, mutta myös Yhdysvallat, jossa työmarkkinoilta luopujien ja pitkäaikaistyöttömien määrät ovat pysyneet korkeana talouden toipumisesta huolimatta.

Nämä tosiasiat ovat omituisessa ristiriidassa sen kanssa, miten huolestuneita julkisuudessa ollaan työttömyydestä.

Entä mitä odotamme tulevaisuudelta?

Aho luettelee strategisten tavoitteiden top-kuudeksi seuraavat asiat:

1) Suomen kehittäminen digitaalisen teknologian soveltamisen parhaaksi paikaksi.

2) Julkisten palvelujen tehostaminen.

3) Teollinen perusta kuntoon + uudet innovaatiot.

4) Uuden yrittäjyyden rakentaminen.

5) Riskinotto puuttuu – liika tyytyväisyys olevaan ja saavutetuista eduista kiinnipitäminen.

6) Kansainvälistymisen vajavaisuus – impivaaralaisuuden paluu.

Ahonkin mielestä joissakin asioissa on edetty. Hyvin ovat edenneet startupit ja digitaalisen teknologian jotkut sovellukset, mutta paljon jää parannettavaa.

Tämä on pelkkä luettelo. Luettelon takaa paljastuvat todelliset haasteet. Otan esille yhden ihan esimerkin vuoksi: Globaalissa arvoketjuissa – joiden merkitys kasvaa koko ajan – viennistä yhä suurempi osuus perustuu muista maista tuotuihin ns. välituotepanoksiin.

Jos kauppa käsitetään bruttoarvokaupaksi, joudutaan helposti harhapoluille. Oleellista on, että tuotteen tai palvelun arvosta (mieluiten arvoketjun arvokkaimmista osista) mahdollisimman suuri osa on kotimaista perua. Ei siis riitä, että lopputuote on suomalainen, jos välituotteet tehdään massiivisesti muissa maissa. Nokian puhelin oli parhaimmillaan hyvä kotimainen tuote Suomessa valmistettuine kännykän kuorineen ja soittoäänineen. On siis panostettava niihin tuotteisin ja palveluihin, joissa hyöty on suurin.

Päätöksenteon tehokkuus voisi olla toinen esimerkki. Aho painottaa poliittisen päätöksenteon tehokkuutta, mutta olen useissa yhteyksissä palauttanut tehokkuusaspektin aina demokratian perustekijöin saakka. Painetta on tehostaa demokratiaa (joissakin maissa autoritäärisiin ratkaisuihin saakka!). Meilläkin tulisi miettiä tehokkuutta välillisen tai suoran demokratian perustekijöiden kautta, ettei joskus tarvitsisi turvautua autoritäärisempiin ratkaisuihin.

Sputnik uuden kylmän sodan taivaalla

Tähyilin pimeälle taivaalle niin kuin monet muutkin 1950-luvun lopulla löytääkseni pienen valopisteen. Ihan en tainnut ymmärtää, mistä oli kysymys, mutta tärkeää oli katsoa samaan suuntaan kuin muutkin.

Ensimmäinen Sputnik (syksyllä 1957) hämmensi mieliä ja herätti pelonsekaisia tuntemuksia varsinkin Yhdysvalloissa. Jos tekokuu lensi taivaalla, eikö siitä ollut lyhyt matka mannertenvälisiin ohjuksiin?

Nyt on jälleen sama tilanne. Venäjän valtiollinen tietotoimisto on ilmoittanut avaavansa yhden toimipisteistään Helsinkiin. On jälleen aika ruveta katsomaan Sputnikin suuntaan ja miettiä mitä näkyy. Tarkastelen aihetta kapeasta ikkunasta, jännittyneen kansainvälisen tilanteen näkökulmasta.

Kieltämättä, kun kuulin asiasta ensimmäisen kerran ajattelin, että sieltä se kaksikärkiohjus (indoktrinaatio + manipulaatio) rupeaa syöksemään viestiä meidän päällemme.

Toisella mietinnällä tuli mieleen, että mitäpä tuosta, en usko, että suomalaisia kiinnostaa, onhan venäläinen propaganda tunnetusti niin räikeää, että kiinnostus lakkaa pikaisesti. Kolmannella mietinnällä päädyin ajatukseen, että tässä on jälleen meille suomalaisille silmienavausmahdollisuus osoittaa itseluottamusta ja itsevarmuutta kohdata vinoutunut vastapuolen/ystävän viesti. Kyllä me pystymme omalla argumentoinnillamme kohtaamaan tällaiset sputnikit.

Mutta sitten tuli neljäs mietintä. Mihin väitetty uusi kylmä sota perustuu? Siihen, että molemmin puolin osapuolijaon mukaisesti ryhmittäydytään kaikilla elämänalueilla toisiamme vastaan. Vastapuolta ei väitetysti kannata kuunnella, koska sieltähän tulee pelkkää propagandaa.

Entä jos kuitenkin kuunnellaan ainakin aluksi, mihin toinen osapuoli perustaa uutisointinsa? Kuulen, kuinka joku jo sanoo, että juuri tuohon ne pyrkivät, pikkusormi on annettu, kohta viedään koko käsi. Hyödyllinen idiootti on koukussa.

Ehkä ei kannata spekuloida pidemmälle, mitä tästä seuraa, vaan pohtia tiedonvälitystä hiukan yleisemmällä tasolla.

Olen miettinyt tätä tiedonvälityksen yksipuolisuutta viime aikoina. Olen monesti väittänyt, että objektiivisuuden tavoittelusta on tietoisesti luovuttu. ”Kaikki” on propagandaa, vain eri asteista! Läntiset tiedotusvälineet ovat sokaistuneet omasta erinomaisuudestaan osoittaessaan helpon tuntuisesti, kuinka venäläiset ovat autoritäärisyydessään ja aggressiivisuudessaan perustavalla tavalla väärässä.

Sitten tulee vastareaktio: onko tunkeutuminen Venäjän iholle kaikilta osin ollut perusteltua? Entä Tsekinmaalle aiotut ohjukset tässä taannoin? Onko lännessä ollut puhtaat jauhot, kun on levittäydytty yhä pidemmälle itään? Tueksi löytyy hyvä pointti: nämä valtiot Itä-Euroopassa ovat itse halunneet kuulua länteen aina sotilasliittoa myöten. Sitä paitsi historia on niiden puolella. Sortovaltaa vastaan halutaan aseistautua, ettei kaikki paha toistu. Kieltämättä kovan luokan perusteita.

Inhorealisti sanoisi kuitenkin, että kaikki eteneminen itään tuskin on ollut hyvää tarkoittavaa. Sitä paitsi se ei ole oleellista, millä mielellä on edetty itään. Kysymys on siitä, miltä se on vaikuttanut idästä käsin. How does it feel? Mielestäni presidentti Niinistö totesi varsin objektiivisesti puheessaan vastikään maanpuolustuskurssilaisille: ”Tämä kehitys (Ukrainassa) oli kuitenkin pahassa ristiriidassa sen kanssa, miten Ukrainan itänaapuri Venäjä asiat näki ja omat etunsa punnitsi. Moskovasta katsottuna EU:n kanssa solmittava sopimus (assosiaatiosopimus) näyttäytyi Ukrainan siirtymänä kohti Eurooppaa, sen yhteiskuntamallia ja vaikutuspiiriä, ja siten Venäjän intressien vastaisena.”

Vaikka useimmat (kuten minä) säilyttävätkin kannan, että Venäjä on menetellyt rikollisesti Ukrainassa, on ehkä syytä kuunnella, miten venäläiset argumentoivat puuhiaan. Ehkä tässä on yksi funktio Sputnikille.

Tietenkin tässä on tämä tasapuolisuusongelma: samaan aikaan, kun Venäjä perustaa toimituksia ympäri maailmaa (käyttäen hyväkseen läntistä tiedonvälityksen vapautta), se yrittää hankaloittaa mahdollisimman paljon läntisten tiedotusvälineiden sijoittumista Venäjälle.

Ehkä asia on nähtävä niin, että Venäjän eskalaation argumentit ovat olleet nyt läntisten arvioiden varassa. Olisiko syytä kuunnella venäläisten omia arvioita heiltä itseltään. Toki Venäjältä välittyy tietoja nytkin venäläisten omana tulkintana ja on käynyt ilmi, että tiedonvälitys on käsittämättömän yksipuolista. Mutta entä jos länteen sijoitettavat toimitukset ovat oppineet jotain: ei täällä kannata harjoittaa poliittista indoktrinaatiota, vaan pyrkiä älyllisesti perustelemaan tekemisiään.

Jos Sputnik lähtee vääristelemään haastateltavien mielipiteitä tai irrottamaan mielipiteet asiayhteydestä ollaan tuhoisalla tiellä. Tietoimisto kompromettoi itse itsensä tällä tiedotuslinjalla.

Yhteenvetona voisi todeta, että asetun alussa esitettyjen ”mietintöjen” kolme ja neljä kannalle: kyllä meillä pitää olla itseluottamusta kuunnella myös vastapuolen perusteluita, vaikka ne eivät kovin analyyttisiltä kuulostaisikaan.

Kun kaikki ovat asiantuntijoita

”Internetin ideologia uskottelee, että osaamme tehdä kaiken itse emmekä tarvitse ketään johtamaan. Teknologia näyttää meille tien”. Näin toteaa Pekka Vahvanen Hesarin Viikon lopuksi -palstalla (”Harrastelijoiden puuhastelua”, 9.11.2014). Mitäpä muutakaan osoittavat itsevarmat kommentit netin keskustelupalstoilla. Totuus on jo löydetty. Väitän, että osin tästä samasta syystä on ruvettu inhomaan sääntelyä. Kun ihmiset osaavat ajatella ihan omilla aivoillaan, ei viranomaissäätelyä tarvita. Epäilen, että tähän ajatusmalliin sisältyy katteeton kuvitelma yksilön kaikkivoipaisuudesta.

Tästä on kasvanut elämää suurempi asia: tieto ja kannanottaminen on ihan uudenlaisella tavalla ”demokratisoitu”. Eikö tämä ole hyvä asia? Kynnys mielipiteen esittämiseen on laskenut aivan silmissä.

Kuka tahansa voi ruveta blogikirjoittajaksi – kuten minä - puhumattakaan twiittailijoista. Aiemmmin lehtien yleisönosastoilla saattoi toki esittää mielipiteensä, mutta ne suodattuivat toimituksen kritiikin läpi: vain osa pääsi julkisuuteen. Näin on tietenkin vieläkin, mutta netin kautta ulkopuolinen suodatus puuttuu tai vain räikeimmät ruokottomuudet karsitaan.

Monet pitävät tätä ihannetilana, mutta minulla on tuntuma, että monet uhraavat kaikki voimavaransa suoraan kommentointiin ja varsinainen yhteiskunnallinen vaikutuskanava – edustuksellinen demokratia – joutuu sijaiskärsijäksi. Viimeksi Yhdysvaltain kongressivaaleissa äänestysprosentti jäi 36,6 prosenttiin. Se on huonoin tulos toisen maailmansodan jälkeen.

Suurella joukolla ihmisiä on tunne, että äänestyksellä ei voi vaikuttaa asioihin. Kantaahan voi ottaa muutoinkin ihan helposti. Mielipidekanavia on kyllä riittävästi, mutta suuri osa mielipiteistä katoaa ilmojen teille ilman mitään vaikutusta.

Seikka, joka vaikuttaa äänestysintoa laskevasti ovat kaikenkarvaiset kyselyt, joita netti on tulvillaan. Ihmiset väsyvät kyselyihin ja edustuksellinen demokratia ”vaalikyselyineen” on suurimpien häviäjien joukossa.

Totuuden nimissä äänestämättömyys johtuu monista muistakin asioista: äänestäjien maailma on eriytynyt äänestämättömien maailmasta räikeällä tavalla. Hyvin toimeentulevat ihmiset valitsevat parlamenttiin toisia hyvin toimeentulevia tai rikkaita kansalaisia (joilla on varaa maksaa vaalikampanja).

Edustuksellisen demokratian mahtia syövät monet muutkin tekijät, kuten yhteiskunnallisen ilmapiirin muodostuminen yhä polarisoituneemmaksi. Sitä paitsi yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen vaikuttavalla tavalla vaatii yhä suurempaa yleissivistystä.

Netti on ja pysyy. Sen hyvät puolet lyövät kirkkaasti sen huonot puolet. Internet on muuttanut maailmaa, eikä se vanha maailma ole kuin 30 vuoden päässä takanapäin. Kun 1990-luvun alussa otin esille töihini liittyen internetin käyttömahdollisuuden, vastasivat it-tosiammattilaiset, että ”se on yliopistopoikien touhuja”. Nyt internet demokratian välineenä merkitsee lähes kaikkien pääsyä lähes kaikkeen tietoon.

Olen useissa blogikirjoituksissani esittänyt huoleni demokratian heikosta tilasta monissa maissa. Unkarin hallituksen pyrkimys suitsia internetiä ei olisi johtanut demokratian lisäämiseen, vaan olisi ollut oire autoritäärisyyden kasvusta.

Autoritäärisyys on haastamassa oikeasti demokraattisen päätöksenteon monissa maissa. Demokratialle tämä merkitsee tehostamisvaatimusta. Sitä uhkaa liiallinen itsetyytyväisyys. Tarvitaan entistä suorempia virallisia vaikutuskanavia, mutta myös sujuvampia ratkaisuja välillisen demokratian toteuttamiseen. Nettiäänestys ainakin näennäisesti niputtaisi monet edellä esitetyt ongelmat helposti ratkaistavaksi kokonaisuudeksi. Se ei kuitenkaan poista todellista ongelmaa: on tunnettava, että äänestämällä voi vaikuttaa.

::::::::::::::::::::::::::::

Kun pääsee helposti esittämään mielipiteensä netissä (julkisuudessa), oman mielipiteen arvostus kasvaa ja asiantuntijan (esim. poliitikon) mielipide menettää arvostustaan.

Pekka Vahvanen kertoo useita esimerkkejä kuinka teknologian avulla meille tuotetaan yhä enemmän päätäntävaltaa (itsediagnostiikka, itsepalvelu eri muodoissaan). Meistä tehdään oman asiointimme asiantuntijoita riippumatta siitä pystymmekö auttamaan itse itseämme. Kun aiemmin korostettiin erikoistumista, niin nyt pyritään yleistämään uniapnean ja diabeteksen diagnosointi itsediagnostiikkatestien avulla kaiken kansan puuhaksi.

Rutinoituja neuvojia vedetään pois asiakaspalvelutyöstä ”tuottavampaan” työhön. Kuitenkin varsinaiseen asiakasrajapintaan (asiakaspalveluun) jää niin suuria toimimattomuuksia, että työn tuottavuus saattaa heikentyä aiempiin vähemmän it-osaamista vaativiin ratkaisuihin verrattuna.

Usein varsinkin vanhemmat ihmiset joutuvat kovaan kouluun, jos aikovat selvitä digitaaliviidakosta. Oman ongelmansa muodostavat heikosti toimivat it-ohjelmat. Asiakas jätetään yksin setvimään bittimaailman saloja, kun tarvittava apu on kiven alla. Samaan aikaan ihmisiä harhauttaa itc:n luonnehdinta helpoksi välineeksi päästä käsiksi tietoon. Toimimattomat järjestelmät muodostavat kuitenkin monessa tapauksessa ylitsepääsemättömän esteen.

Mutta myös me palvelun käyttäjät tuomme mielestäni oman lusikkamme tähän soppaan. Kun talouden ahdingossa erilaisia palvelumaksuja nostetaan, vaadimme erilaisia alennuksia (osamaksut, perhealennukset, maksun jakaminen kahdelle eri vuodelle, maksaja on eri henkilö kuin palvelujen käyttäjä jne.). Tämä johtaa palvelun räätälöitymiseen, jolloin automaattinen tietojenkäsittely menettää merkitystään tai yhä räätälöidympi koodaaminen maksaa maltaita. Kuinka suuri osa itc:n koodauskustannuksista ja toimimattomuuksista esim. kunnissa johtuu siitä, että me ihmiset tarvitsemme jokainen ikioman palvelumme?

Presidentillä oli asiaa turvallisuuspolitiikasta

Presidentti Niinistö piti mielestäni hyvin tärkeän suuntaviivapuheenvuoron Suomen turvallisuuspolitiikasta maanpuolustuskurssin avajaisissa 10.11.2014. ”Kun turvallisuutemme kerran on kokonaisuus, on tarkattava sen osia ja niiden välistä tasapainoa. Mutta sellainen politiikka, jossa koko turvallisuutemme asetettaisiin tai jouduttaisiin asettamaan vain yhden ulottuvuuden eli tämän tai tuon kortin varaan, olisi kannaltamme huonoa kehitystä. Mitä enemmän meillä on eri mahdollisuuksia vahvistaa turvallisuuttamme, sitä parempi.”

Oheinen puheen osa oli mielestäni tärkein kohta presidentti Niinistön puheesta maanpuolustuskurssilla. Se on tarkoin mietitty painokas puheenvuoro tulevaisuuden turvallisuusuhkien torjumiseksi. Munia ei pidä laittaa yhteen koriin. Jollakin tietyllä ratkaisulla ei pidä myöskään sulkea pois muita vaihtoehtoja. Jännittyneessä kansainvälisessä tilanteessa kysymys on nimenomaan kokonaisuuden hallinnasta. Puhe on aivan toista luokkaa kuin monet niistä irtiotoista, joita Suomessa harjoitetaan.

Suomen turvallisuus nojautuu uskottaviin puolustusvoimiin. Erillisessä Ylen haastattelussa presidentti vielä vahvisti omien puolustusvoimien merkitystä puolustuksen avainasiana leikkaustenkin keskellä. Keskeisellä sijalla on asevelvollisuuteen perustuvat puolustusvoimat. Muita kivijalkoja ovat kansainvälisen yhteistyön eri muodot (Ruotsi, EU, Nato-kumppanuus) ja hyvät naapuruussuhteet.

Viitatessaan venäläiseen sananlaskuun hän nimenomaan tarkoitti uskottavaa maanpuolustusta: ”Sotilaallinen maanpuolustus ei saa olla huonosti kiinni”. Kysymys ei ole menestymisestä tai menestymättömyydestä laajassa sodassa, vaan hyökkäyskynnyksen asettamisesta riittävän korkealle tasolle.

Ruotsin kanssa yhteistyö tarkentuu ilmeisesti tammikuussa 2015. Nato-kannan tarkentamiseen ei ole tässä vaiheessa mitään syytä.

Ukrainan tilanne on tietenkin se näkymä, jonka kautta turvallisuuspolitiikkaa nyt tarkastellaan erityisen intensiivisesti.

Niinistö toteaa:

”Ukrainan valtajärjestelmä oli laillinen, mutta se oli niin pahoin korruptoitunut ja rämettynyt, että monien ukrainalaisten mitta oli yksinkertaisesti tullut täyteen. Tässä tilanteessa kansalaisten muutostoiveet kanavoituivat Euroopan unioniin ja sen tarjoamaan assosiaatio- ja vapaakauppasopimukseen. Sopimuksen vaatimat uudistukset ja toisaalta sen tarjoamat mahdollisuudet näyttäytyivät tienä parempaan, kenties ainoana mahdollisuutena.”

Tämä on läntinen tulkinta asiasta ja sellaisenaan liberaalin demokratian näkökulmasta paikallaan oleva kannanotto. Ei ole epäilystä, etteikö suurin osa ukrainalaisista allekirjoita tätä ja halua kiinnittyä länteen tavalla tai toisella.

Mutta sitten Niinistö tuo esille asian toisen puolen:

”Tämä kehitys oli kuitenkin pahassa ristiriidassa sen kanssa, miten Ukrainan itänaapuri Venäjä asiat näki ja omat etunsa punnitsi. Moskovasta katsottuna EU:n kanssa solmittava sopimus näyttäytyi Ukrainan siirtymänä kohti Eurooppaa, sen yhteiskuntamallia ja vaikutuspiiriä, ja siten Venäjän intressien vastaisena.”

Väitän, että harva valtionpäämies Länsi-Euroopassa pystyy näin viileään analyysiin tilanteesta. Ei tietoakaan läntisestä propagandasta. Vain asiallinen toteamus, miten Venäjä on nähnyt asian.

Käsittääkseni Venäjä pyrkii Euroopassa uuteen turvallisuusjärjestelmään, jossa sen edut otetaan nykyistä paremmin huomioon. Venäjän kannalta läntinen vyöry Venäjän rajalle on jo ylittänyt sen sietokyvyn ja se pyrkii nyt ”ottamaan takaisin” jotain jo menetetystä tai menetetyksi luullusta. Venäjän kokonaisstrategia on kuitenkin puolustuksellinen. Konfliktin ratkaisu perustunee siihen, miten lännessä pystytään huomioimaan Venäjän intressit.

Monesti kritisoimani Ukrainan tilanteesta kumpuavan panikoitumisilmiön presidentti kapseloi muutamalla tasapainottavalla kommentilla:

”On todettava, että yleisempi jännityksen kasvu näkyy myös Itämerellä, välittömällä lähialueellamme. Toistaiseksi kuitenkin voidaan puhua laajemman kriisin heijastumista, ei siitä, että Itämeren alue olisi itsessään menettämässä vakauttaan”.

Ja edelleen:

”Kiihkeät ja kärsimättömät mielet kuvaavat maltin helposti pelkuruudeksi tai vastuun väistöksi. Siitä ei kuitenkaan ole kyse.”

Tarkoin mietitty puhe, johon minulla ei ole juurikaan lisättävää. Siitä puuttui selittelevä elementti, joka olisi pidentänyt puhetta, mutta ei olisi tuonut siihen mitään oleellista uutta.

Etupiiriajattelu on täällä tänään

Vladimir Putinin puheenvuoro venäläisille historioitsijoille, jossa hän puolusti ns. Ribbentrop-sopimusta (elokuu 1939) , on herättänyt paljon puhetta ja kohua. Tavanomaiseen tyyliin uutisotsakkeissa on vielä terävöitetty Putinin lausumia ja pyritty kytkemään ne nykypäivään.

Puhe olisi toki saanut jäädä pitämättä. En puolustele sitä millään tavoin, mutta erittelen hiukan. Tulkitsen niin, että puheessa oli hiukan retorinen sävy: kun Venäjää (Neuvostoliittoa) uhataan, se puolustautuu. Olen pyrkinyt näissä blogeissa kyseenalaistamaan itsestään selvyyksinä pidettyjä asioita. On tavallaan pakko, koska uutisoinnista on kadonnut suuri osa objektiivisuuteen pyrkivästä analysoinnista.

Itä-Euroopassa ollaan ärtyneitä, koska kyseinen hyökkäämättömyyssopimus ja erityisesti sen salainen lisäpöytäkirja kohteli kaltoin Puolaa ja Baltian maita, joihin tuolloin - pöytäkirjan mukaan - luettiin myös Suomi. Lisäpöytäkirja on historiassa mistään piittaamattoman voimapolitiikan symboli.

Vaikka läntisen näkemyksen mukaan Putin on tällaisissa lausumissa todella heikoilla, niin tahdon vähän avata tätä asiaa. Otan ensin esille Ulkopoliitisen instituutin aina valppaat tutkijat, jotka kommentoivat herkästi Venäjää koskevaa uutisointia.

Tällä kertaa asialla on virolaistaustainen Krista Raik. Hän toteaa: ”Länsi on viestinyt, ettei se lähde sopimaan mistään etupiirijaosta”. Raikin mielestä etupiiriajattelu on haluttu jättää historiaan. Mitenkähän on? Käsitettä etupiirijako tai -ajattelu ei lännessä käytetä, mutta en yhtään ihmettele, jos Venäjällä Naton etenemistä se rajoille pidetään lännen etupiirin laajentamisena.

Mitä Putin sanoi? Olen mediatietojen varassa, joten kommentoin tällä varauksella. Putin totesi, että ”tutkimus on osoittanut , että sellaiset metodit (etupiirit) ovat osa tuon ajan ulkopolitiikkaa”. Tässä ei varmaankaan ole erityistä huomautettavaa, sillä toisen maailmansodan alla turvallisuusajattelu Saksan aggressiivisten toimien takia muuttui. Ainakin minun saamani tiedon mukaan Putin liitti huomionsa tuon ajan poliittiseen logiikkaan, eikä mihinkään muuhun.

Selvää on, että Venäjä pelkäsi Saksan hyökkäystä, eikä ollut valmis vastaanottamaan sitä ainakaan syksyllä 1939. Toisaalta myöskään Saksalla ei ollut valmiutta hyökätä Venäjän kimppuun. Molemmille sopi hyökkäämättömyyssopimus. Lisäpöytäkirja on räikeä loikkaus itsenäistä Puolaa ja itsenäisiä Baltian maita kohtaan (ml. Suomi). Suurvaltapolitiikalla haluttiin uhrata pikkuvaltiot suurvaltojen turvallisuuden alttarille.

Putinin puheenvuoron ratkaiseva lause kuului tietojeni mukaan seuraavasti: ”Mitä väärää siinä on, jos Neuvostoliitto ei halunnut taistella?” Tässäpä pohdittavaa. Venäjä ei oikeastikaan halunnut taistella Saksaa vastaan (mutta Suomea vastaan kyllä ja Saksa Puolaa vastaan), ei ainakaan tuossa vaiheessa. Lausahduksella Putin osoitti hyväksyvänsä Neuvostoliiton menettelytavan.

Suursodan kynnyksellä sodan uhan logiikka toimii omalla tavallaan. Pikkuvaltiot joutuvat usein suurvaltojen etujen jaon välikappaleiksi. Putin lähtee puheenvuorossaan puolustuksellisesta asetelmasta. Neuvostoliitto ei halunnut sotaa, mutta se tulkitsi Saksan haluavan sitä ennemmin tai myöhemmin. Siksi sille sopi keskinäinen sopimus. Sille, että pikkuvaltiot jauhautuivat tässä rikollisessa sopimuksessa pirstaleiksi ei tietenkään annettu mitään arvoa. Putin kanta on selvä: sopimus oli puolustuksellinen.

Miksi sitten lisäpöytäkirjaan sidottiin pienten valtioiden kohtalo? Siksi, että Venäjä ei luottanut pieniin valtioihin, että ne pystyisivät puolustamaan oman valtionsa aluetta suurvalta-Saksaa vastaan. Venäjä pelkäsi, että näiden maiden aluetta käytetään hyväksi hyökättäessä Neuvostoliiton kimppuun. Siksi piti saada etelässä rajat vastakkain Saksan kanssa ja muodostaa tulppa Saksan etenemiselle Suomen kautta. Suomea koskevan ajatuksen esitti jo Boris Jartsev vuosien 1938-39 salaisessa diplomatiassa, joka osoitti, että Stalin ja Molotov olivat hajulla Saksan pyrkimyksistä jo hyvissä ajoin.

Hyökkäämättömyyssopimus ei estänyt ennakoidun uhan toteutumista. Saksa hyökkäsi Baltian alueiden ja Puolan kautta, kun ne sijaitsivat suoraan Berliini-Moskova -linjalla. Ero läntisen ajattelun ja Putinin ajattelun välillä on tietenkin se, että lännessä vuoden 1939 etupiirisopimus on koko ajan jyrkästi tuomittu. Putin ei sitä halua tehdä, vaan kuvaa sopimuksen oikeutusta välttämättömänä turvallisuustakeena.

Monet pyrkivät kytkemään hyökkäämättömyyssopimuksen ja Putinin tokaisut tämän päivän kontekstiin. Konkreettisesti se ei onnistu, koska Venäjältä puuttuu sopimuskumppani. Kiina sopimuskumppanina taitaa olla liian kaukaa haettu….

Eri asia on, että jo pelkkä etupiiriajattelun koetaan lännessä luotaantyöntävältä. Sen käyttö hyväksyttävänä osana valtakuntien turvallisuusajattelua ei käy. Lisäksi on selvää, että lännessä pelätään uuden etupiiriajattelun leviämistä. Mutta silloin tullaan kiistaan, mikä on Naton leviämisen funktio. Etupiirit näyttävät kohdanneen Ukrainassa.

Putinin ajattelun muuttuminen käy ilmi Helsingin Sanomien artikkelissa ”Ujo uudistaja jakaa nyt Eurooppaa” (9.11.2014), jossa kerrataan Putinin vuonna 2001 antamaa haastattelua Helsingin Sanomille. Silloin hän sanoi: ”Kaikki meidän ponnistelumme tähtäävät nyt siihen, ettei Euroopassa olisi minkäänlaisia jakolinjoja”.

Ajattelutavan muutos on aivan selkeä. Rohkea tulkinta muutoksesta voisi olla seuraava: Putin nosti venäläisten elintasoa jättiharppauksin 2000-luvun vaihteesta lähtien. Kuitenkin ihmiset vaativat lopulta enemmän kuin pelkästään kohtuullista toimeentuloa, he vaativat esimerkiksi demokraattisten oikeuksien laajentamista. Vuoden 2011 duuman epärehellisten vaalien aikaan Putinin suosio oli alhaisimmillaan. Duuman vaalien jälkeen hän ryhtyi - omaa kannatusta nostaakseen - voimakkaasti korostamaan nationalismia, venäläistä arvopohjaa ja länsivastaisuutta.

Lännelle kärsityt tappiot (Naton ja EU:n laajeneminen) nostettiin tikun nokkaan ja lännen pysäyttämispaikaksi valittiin Ukraina – eikä missään tapauksessa yllättäen. Selityksiä on varmaan muitakin: Venäjällä on nyt enemmän itsevarmuutta kuin 1990-luvulla tai 2000-luvun alussa ja ne venäläiset tahot, jotka ovat kokeneet menneet vuosikymmenet menetyksinä ovat nostaneet profiilia.

Etupiiriajattelun paluu on yksi – mutta vain yksi – mahdollinen tulevaisuuden trendi euraasialaisissa suhteissa. Selvältä näyttää, että rauhanomaiseen ratkaisuun ei päästä, jos Venäjän intressejä ei huomioida tavalla tai toisella – olivatpa ne lännelle kuinka haasteellisia tahansa.