Liittoutumisesta ja liittoutumattomuudesta

Aamulehden mukaan pääministeri Aleksander Stubb on todennut, että demokraattisessa ja avoimessa Suomessa pitää voida käydä Nato-keskustelua ilman minkäänlaista pelottelua. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän niin toteaa. Tietenkin pitää käydä avointa keskustelua. Hän toteaa, että on vastuutonta olla keskustelematta turvallisuuspolitiikasta tilanteessa, jossa sekä Naton että Venäjän joukot ovat lisänneet toimintaansa Suomen lähialueilla. Lähestymistapa on näennäisesti ”tasapuolinen”.

Puheet kuitenkin paljastavat, mistä suunnasta tuuli puhaltaa: seuraavalla vaalikaudella ei hänen mielestään Nato-jäsenyyden hakemista voi sulkea pois. Tosiasiassa hän on vielä paljon suorasukaisempi Naton suhteen: Nato-jäsenyyttä pitää hakea heti, kun koittaa ”paremmat säät”. Ja sääennusteet on tehty ilmeisesti neljäksi vuodeksi, koska nyt henki on, että Stubbin mielestä jäsenyyttä haetaan seuraavalla vaalikaudella.

On vaikeaa löytää tältä pohjalta enemmistöhallituksen varmistavaa kumppania, sillä oletan, että keskusta ja SDP eivät lähde tähän ajatteluun mukaan. Minua askarruttaa myös epäily, että kokoomuksen kenttäväki ei ole läheskään yhteneväinen liittoutumiskysymyksessä.

Viime vuoden lokakuun lopulla Stubb ilmoitti, että hän ei usko, että Suomen ja Ruotsin hallitukset ryhtyisivät tekemään yhteistä Nato-selvitystä. Nyt hän ilmoittaa, että Suomi ja Ruotsi voisivat tehdä selvityksen yhdessä! Kyllä kaksi kokoomuspuoluetta voivat sen laatia, mutta Ruotsin hallitukseltakin pitäisi kysyä.

Entä millainen hässäkkä syntyy, jos Suomessa ryhdytään valmistelemaan Nato-selvitystä? En ymmärrä, miten selvitään ilman suurta riitaa. Tai sitten asia muotoillaan hajuttomaksi ja mauttomaksi paketiksi.

Stubbin kanta muistuttaa Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministerin John Foster Dullesin moralistista kantaa, jossa puolueettomuus (liittoutumattomuus) on siveetöntä. Dullesin mukaan jokaisen valtion oli valittava puolensa kaksinapaisessa maailmassa. Stubb propagoi sen puolesta, että Suomi ei kuulu oikeasti länteen, jos se ei myös sotilaallisesti sitoudu länteen. Kumman heikko on omanarvontunto. Suomessa on ollut liberaali läntinen demokratia voimassa pidempään kuin useimmissa läntisen maailman maissa. Sen juuret ulottuvat 1900-luvun alkuun ja osin kauemmaksikin.

Stubb näkee oikeasti pelottelun lähteenä Naton vastustajat. Tosiasiassa netissä on paljon juuri päinvastaista pelottelua: jos emme liity Natoon, seuraa kauheuksia. Samoilla linjoilla on Ulkopoliittisen instituutin jotkut kellokkaat. Luodaan jatkuvia uhkakuvia, jos uppiniskainen kansa (tai sen enemmistö) ei painostuksen alla taivu Naton kannalle.

Keskustelu on ”vapaata”, kun puhutaan vapaasti Natoon liittymisestä, mutta muuttuu epävapaaksi, kun joku ilmoittaa vastustavansa liittoutumista. Liittoutumisen vastaisuus käännetään uhkailuksi hyvää liittoutumista vastaan. Aivan yleisesti leimataan liittoutumisen vastustajat suomettuneiksi. Halutaan ikään kuin luoda häpeän tila: oletteko te vieläkin suomettuneita!

Stubb haluaa sanoa, että on vastuutonta olla keskustelematta Natoon liittymisestä. Tästä ei ole kaukana ajatus, että liittoumattomuuden kannattajat ovat vastuuttomia. Olen itse pyrkinyt toistuvasti tuoman esille käsitykseni, että kumartelu itään tai länteen ei palvele päämääriämme. Olen synkeästi toistellut suomettuneisuuden syntejä menneinä vuosikymmeninä. Lännettyminen on vain versio suomettumisesta. Miksi aina haemme tukea jostakin suuresta? Onko se pienen kansan paradoksi?

Olen torjunut Nato-liittoutumisen 18 kohdan ohjelmalla (”Suomen, liittoutumattomuuden ja yhteistyön puolesta”, 7.12.2014). En nähdäkseni uhkaa ketään enkä mitään. Esitän vain argumenttini.

Ulkoministeri Tuomioja on pyrkinyt olemaan korostamatta omaa (Nato-liittoutumista vastustavaa) kantaansa ehkäpä hallituksen yhtenäisyyttä vaaliakseen. Stubbin toistuva halu nostaa Natoa esille on kuitenkin herättänyt vihdoin Tuomiojan nostamaan profiiliaan ja toteamaan, että Natoon liittyminen ”turvallisuuden vahvistamisen asemesta vähentäisi vakautta ja toisi lisää sotilaallisia jännitteitä myös meidän rajoillemme”.

Ukrainan tilanteeseen liittyvä panikointi ja hysteria ovat omiaan levittämään levottomuutta kansalaisissa. Väitän, että tässä on mukana tarkoitushakuisuutta. En missään tapauksessa yritä vähätellä konfliktin vakavuutta , mutta en myöskään lähde niiden kelkkaan, jotka jatkuvasti paisuttelevat uhkia. Se on edesvastuutonta!

Trolleja on puolin ja tosin. Jostakin syystä meillä ovat esillä vain valehtelevat ja harhauttavat Pietarin trollit. Tarvitaan vakaata jäänkylmää harkintaa, että pystytään erottamaan eri puolilta tuleva propaganda tosiasiatiedoista. Suomalaisilla on kyllä paremmat valmiudet erottaa asenteisiin vaikuttava muunneltu totuus tai valehtelu kuin useimmilla muilla maailman kansalaisilla.

Yhä selvemmin näyttää siltä, että Venäjä haluaa laajaa turvallisuuspoliittista vakautta rajoilleen, vaikka kuinka vakuuttelisimme, että länsi ei uhkaa sitä. Mielestäni se haluaa Euroopan "vakauttajaksi" (tietysti omista lähtökohdistaan) koko länsirajallaan jollakin laajemmalla suunnitelmalla. Tähän viittaa myös esim. eläkkeellä oleva suurlähettiläs Hannu Mäntyvaara Kanava-lehden (1/2015) artikkelissa ”Ukraina – mitä länsi tavoittelee?”.

Myös jotkut Suomessa, kuten Aleksanteri-instituutin Hanna Smith ovat nähdäkseni tajunneet, että Venäjä haluaa uskottavaksi toimijaksi kansainvälissä kriiseissä (Syyria, Iran, Ukraina jne.). Se ei halua jäädä USA:n varjoon toisen luokan suurvallaksi.

Jostakin syystä Ukrainan konfliktia eri puolilta pohtivat toisinajattelijat leimataan helposti Putinin kätyreiksi tai sitten ”liberaaleiksi kummajaisiksi”, joilla ei ole ”oikean” ideologian tajua! Olen myös omalta osaltani pyrkinyt torjumaan ideologiset lähestymistavat ja paljastamaan joitakin inhorealistisia näkökohtia konfliktin ytimestä. Tällaisia puheenvuoroja tarvitaan, koska muutoin aatteellinen vastakkainasettelu saa ylivallan.

Maatuska symboloi suomettuneisuutta

Yleisessä kielenkäytössä suomettumisena pidetään sitä, että Suomessa jouduttiin ottamaan huomioon lehdistössä ja esim. hallitusta muodostettaessa Neuvostoliiton mielipide. Määritelmä on niin yleisellä tasolla, että se sopii mainiosti propagandavälineeksi. Niinpä melkein mikä tahansa yhteistyö Neuvostoliiton tai Venäjän kanssa voidaan nimetä suomettuneeksi. Tämä on ärsyttävää, mutta sille ei kai mahda mitään.

Suomettuminen koetaan siis niin, että iso valtio painostaa pientä valtiota omaan tahtoonsa. Historiassa on ollut kuitenkin tällaisia painostusasetelmia eri valtioiden kesken tuhkatiheään ilman, että niistä on erityisesti käytetty jotain leimakirvesnimitystä.

Tapana on, että suomettumiskäsitettä käytetään - edellä kuvailluissa puitteissa - varsin keveästi. Siitä on tullut paitsi politiikan myös viihteen väline. Väittäisin että 80-90 prosenttia ”suomettumisesta” on tämän kaltaista haukkumistarkoituksessa levitettyä tietoa tai viihdekäyttöä.

Paavo Väyrynen määritteli taannoin Pressiklubissa suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo järeämpi argumentointi, koska siihen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle. Tietenkin tämäkin voi olla ja usein onkin tulkintakysymys. Määritelmä on kuitenkin mielestäni relevantti.

Fennovoima-päätöksen yhteydessä uutisoitiin:

”Vihreiden puheenjohtaja, ympäristöministeri Ville Niinistö arvioi Financial Times -talouslehden haastattelussa, että Fennovoimalle esitetty ydinvoimalupa on merkki Suomen ulkopolitiikan suomettumisesta”. Mistä tässä on kysymys? Mielestäni tämä menee propagandasarjaan. Siinä poliitikko, jonka mielestä on tehty vastenmielinen päätös leimaa turhautuneena päätöksen propagandistisista syistä suomettuneeksi. Itse asiassa poliitikko leimaa tällä propagandallaan itsensä suomettuneeksi, käyttäähän hän tässä Venäjä-korttia toisia suomalaisia vastaan.

Itse rajaan suomettumisen varsin teräväreunaisesti oman maan kansalaisen pyrkimykseksi käyttää vierasta valtiota oman maan kansalaisia vastaan. Ainakin se on kaikkein viheliäisintä suomettuneisuutta. Näin tehdään usein sisäpoliittisista syistä. Tämä suomettuneisuuden peruskäyttö tuli tutuksi varsinkin Kekkosen aikaan.

Usein Kekkonen vapautetaan suomettumissyytöksistä perustellen tätä sillä, että Kekkonen halusi Neuvostoliitto-suhteiden avulla tosiasiassa lännettymistä. Sen sijaan halutaan leimata Kekkosen hännystelijät suomettuneiksi, koska he halusivat olla paavillisempia kuin paavi itse. Näin ”maan isä” halutaan irrottaa kompromettoivasta suomettumisilmiöstä, vaikka siihen ei ole mitään syytä.

Kekkosen oma suomettuminen oli esimerkkinä muille. Neuvostoliiton kanta otettiin huomioon yöpakkasten jälkeen hallituksia muodostettaessa 1960-luvulta 1980-luvun vaihteeseen saakka. Ensin sosiaalidemokraatit olivat hallituspaitsiossa 1958-1966 ja sitten kokoomus 1960-luvun puolesta välistä pitkälle 1980-luvulle riippumatta vaalimenestyksistä. Erikseen on sitten vielä useiden poliitikkojen urakehityksen pysäyttäminen tai jarruttelu nimikkeen ”neuvostovastainen” avulla.

En ole onnistunut löytämään vanhaa Kari Suomalaisen pilapiirrosta (vuodelta 1979?), joka on ehkä kaikkien aikojen paras analyysi suomettumisesta. Siinä kuvataan Johannes Virolaista ja Kekkosta ensin yöpakkasten (1958) aikaan ja sitten ns. juhannuspommin (1979) aikaan. Yöpakkasissa Virolainen meni hallitukseen, jossa oli väitetysti mukana neuvostovastaisia voimia (ja johon ei Kekkosen mukaan olisi saanut mennä mukaan, vaikka se perustui eduskunnan enemmistöön). Hallitus kaatui nopeasti Neuvostoliiton painostukseen. Tätä Kari kuvaa piirroksensa vasemmalla puolella siten, että Kekkonen seisoo ryhdikkäänä Tamminiemen portilla, jossa hän vastaanottaa Virolaisen, joka seisoo päällään!

Juhannuspommissa oli kysymys kokoomuspuolueesta, jota Johannes Virolaisen Suomen kuvalehdessä antaman haastattelun perustella ei päästetty hallitukseen ”yleisistä syistä” (vaihtoehto oli ”sisäisistä” syistä eli sisäpoliittisista syistä). Kaikki tiesivät, mitä yleiset syyt olivat. Kekkonen oli juuri palannut Länsi-Saksasta, jossa hän mm. propagoi suomettumiskäsitteen olemassa oloa vastaan. Palattuaan maahan hän viiveellä reagoi Virolaisen haastatteluun, meni televisioon ja haukkui Virolaisen pystyyn, koska tämä oli aiheuttanut Suomen maineelle ”vahinkoa, jonka laajuutta ja merkitystä on tässä vaiheessa vielä vaikea arvioida”.

Juhannuspommia Kari kuvaa piirroksensa oikealla puolella siten, että siinä Virolainen - vuodesta 1958 oppia otettuaan (!) - kävelee tolpillaan kohti Tamminiemen porttia, jossa Kekkonen ottaa hänet vastaan - ja seisoo päällään. Nerokasta!

Vielä on syytä ottaa esille tämän päivän sovellus suomettumisesta. Kysymys on tietenkin lännettymisestä. Aika ajoin lännettymisessä ilmenevä matelu esim. Yhdysvaltojen ja länsiliittoutuneiden edessä ylittää suomettuneisuuden ”parhaat” saavutukset.

Suomen joillekin johtaville poliitikoille näyttää olevan ominaista, että Suomi-neidon ei anneta seisoa ryhdikkäänä, vaan sen annetaan koko ajan kallistua johonkin suuntaan – yleensä itään tai länteen.

Länsisuhteista ollaan valmiit maksamaan melkein mikä hinta tahansa: on valtava kiire rientää Natoon. Sitä osoittaa esimerkiksi se, että kilvan riennetään vakuuttamaan, että ”ei nyt” (lue: Natoon mennään heti kun aurinko pilkistää pilvien takaa). Natoon hivuttaudutaan periaatteella, että ei kai vain kukaan huomaa faktista ja johdonmukaista lipumista kumppanuuksien ja harjoitusten kautta sotilasliittoon.

Lännestä käsin enemmän tai vähemmän hienovarisesti painostetaan Suomea tekemään oikeita ratkaisuja ja Suomessa eräät sotilaat, poliitikot ja virkamiehet tuskin pystyvät kätkemään riemunkiljahduksia, jotka johtuvat asioiden etenemisestä oikeaan suuntaan.

Pietarin trollit yrittävät vastenmielisesti valheellisella propagandallaan vaikuttaa suomalaisten mielipiteisiin samaan aikaan, kun kotimaiset ”trollit” käännyttävät netin mielipidepalstoilla kotijoukkoja kohti Natoa.

Suomettumiskeskustelu on kuin maatuska. Sen sisältä paljastuu uusia kerroksia. Maatuskan sisäkkäisiä nukkeja kuvataan ”jatkumona”. Sitä se on myös suomettuneisuuden symbolina. Se uusiutuu jatkuvasti eri muodoissaan.

Ukrainan konfliktin vaihtoehtoiset tulkinnat

Ukraina tarjoaa oivan mahdollisuuden tarkastella mitä tahansa konfliktinratkaisua uusista näkökulmista niin toivottomalta kuin kriisin umpikuja vaikuttaakin. Välillä toivo herää ja välillä se sammuu.

Uudet näkökulmat tahtovat olla sellaisia, että ne herättävä tyrmistyksen toisella tavalla ajattelevien joukoissa. Ukrainassa ollaan jakauduttu karkeasti venäläiseen ja läntiseen näkemykseen. Olen kansainvälisiä kriisejä mielessäni pohtiessani tullut johtopäätökseen, että kriisin ratkaisu – jos se yleensäkään on näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana mahdollista – voisi perustua toisen asemaan asettumiseen. Ja päinvastoin hirttäytyminen konfliktissa vastakkainasetteluun perustuu usein pelkästään oman näkökulman korostamiseen. Kun molemmat osapuolet tekevät näin on seurauksena umpisolmu. Esimerkki: Venäjä haluaa luoda uudelleen neuvostoimperiumin, länsi haluaa luoda länsimielisten valtioiden saartorenkaan Venäjän ympärille.

Tarvittaisiin siis rohkeaa omasta viitekehyksestä poikkeavaa irtiottoa ja innovatiivista uutta ajatusta vaikka toimien vastavirtaan ”omiin” kannattajiin nähden. Ennen kuin ollaan näin pitkällä olisi syytä pohtia ”osapuolten” vaikuttimia systemaattisesti. Niistä moniakaan ei ehkä voi puolustella, mutta ymmärrys voi kuitenkin lisääntyä.

Yhden etenemistien osoittaa entinen suurlähettiläs Hannu Mäntyvaara Kanava-lehden (1/2015) artikkelissa ”Ukraina – mitä länsi tavoittelee”, jossa hän luotaa laajaa geopoliittista ratkaisua, jonka piirissä olisivat, paitsi Ukraina, niin myöskin Itämeren alue (Puola, Baltia sekä Suomi ja Ruotsi) ja osin Keski-Eurooppa. Takuutahoina olisivat Nato, Venäjä, EU ja IMF (Ukrainan talous). Ajatus on ennakkoluuloton, sisältäähän se kokonaisratkaisun koskien Venäjän lähialueita.

Tarkastelen seuraavassa Ukrainan kriisin kehittymiseen johtaneita syitä Tuija Paunion samaisessa Kanava-lehdessä (1/2015) olleen artikkelin ”Venäjä, EU ja eristäytymisen pelko” -näkökulmasta. Hän tarkastelee asioita rohkeasti valtavirrasta poikkeavalla tavalla. Yritän luoda tästä näkökulmasta kuvion, joka avaisi mahdollisuuksia konfliktin ratkaisuun. Tarkastelutapa on väljästi Paunion juttuun perustuva, joten omat mielipiteeni varmasti myöskin painottuvat. Kommenttisarake sisältää pelkästään omia huomioitani. Tässä kirjoituksessa on lännelle asetettu haaste ajatella toisin. Joku toinen voi asettaa haasteen Venäjälle.

Maailmanparantamisen loppu?

”NY Times: USA lakkasi vaatimasta al-Assadin eroa”. Näin luki päivänä muutamana lehdessä. Yllättävä käänne toivottomalta näyttäneessä kriisissä. Ei ole tietenkään varmuutta säilyykö tällainen kanta voimassa. Lisäksi taktiset ja strategiset seikat vaikuttavat varmaan taustalla: lusikka on otettu kauniiseen käteen pakon edessä! Lähi-Idän konfliktiin on nimittäin tullut aivan uusi taisteluosapuoli Isisin myötä. Ei ihme, että vihollisia on jouduttu priorisoimaan! Lisätekijänä Syyriassa on vielä Venäjän panos maan suojelijana. Voiko tässä tilanteessa vakavasti ajatella etenemistä kohti demokraattisin periaattein toteutettavaa rauhantilaa? Ei voi.

Kävi miten kävi, tässä on jokin sellainen oireyhtymä, joka saa miettimään kansainvälisten kriisien ratkaisua jostakin normaalista poikkeavasta näkökulmasta.

Miten usein onkaan diktaattori heitetty ulos vallasta ja ongelmat ovat siitä huolimatta jääneet. Diktaattorin alaisuudessa toisiaan vastaan kilpailleet kansanryhmät ovat taipuneet diktatorisen ikeen alla, mutta pysyneet kuitenkin ruodussa, tosin usein sorron avulla. Tyrannin syrjäyttäminen on johtanut eri kansanryhmien taisteluun toisiaan vastaan. Vihatun yksinvaltiaan väistyminen on päästänyt demonit valloilleen ja johtanut pahimmassa tapauksessa kansanmurhaan.

Irak, Afganistan, Syyria ja Libya ovat esimerkkejä kuinka ”pahan” syrjäyttäminen tai sellaisen yritys ei ole johtanut mihinkään pysyvään rauhantilaan. Ristiriidat ovat olleet syvällä kansakunnan historiassa ja odottaneet ikään kuin räjähtämistä. Esimerkiksi presidentti Titon hallitsema Jugoslavia näytti etenevän rauhanomaisesti kohti sosialismin jälkeistä maailmaa, kun käsittämättömät raakuudet puhkesivat.

Monesti diktaattorin harjoittama rautainen kurinpito kaikkine häikäilemättömyyksineen on vaihtunut uskonnollisten ryhmien välisiksi verisiksi taisteluiksi.

Näihin tapahtumiin liittyy usein länsimaiden pyrkimys istuttaa liberaali demokratia ratkaisuna ongelmiin. Kerta toisensa jälkeen pyrkimyksissä on epäonnistuttu. Ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet ovat kyllä upeita tavoitteita, mutta niiden toteuttaminen täysin vihamielisessä ympäristössä tuntuu haihattelulta.

Onko silloin tehtävä ”syyriat” eli valittava suuren ja pienen pahan välillä, niin iljettävältä kuin se tuntuukin verrattuna asetettuihin rauhanturvaamis- ja demokratisoimistavoitteisiin.

Jos tosiasiat tunnustetaan Syyriassa niin, miten on Ukrainan laita? Pitäisikö sielläkin ottaa käyttöön inhorealistinen ratkaisu ja pyrkiä rauhaan kompromissien kautta, vaikka tämä johtaisi vastenmielisiin ratkaisuihin liberaalin demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta? Kun tähän vielä lisätään Venäjä osapuolena, jonka monet katsovat peripahaksi, niin ihmeitä täytyy tapahtua, jos sopuun päästään länsimaita tyydyttävällä tavalla. Ehkä rauhan vuoro on sitten, kun osapuolet ovat taistelleet itsensä väsyksiin.

Maailman parantaminen on aina kuulunut esimerkiksi Yhdysvaltain tavoitteisiin. Ne ihanteet, jotka Washington ja Jefferson asettivat ovat kuitenkin kaukana raadollisesta maailmasta. Toistuvasti Yhdysvallat on epäonnistunut pyrkiessään demokratisoimaan maailmaa omien tavoitteidensa mukaan. ”Kutsumuskohtalo vai raakaa imperialismia?”, jouduin kysymään blogikirjoituksessa 13.10.2014. Usein tulee mieleen, että vähintään yhtä hyvään ratkaisuun olisi saatettu päästä ilman minkäänlaista puuttumista asioihin varsinkin, kun USA:lla on ollut pelissä omat itsekkäät pyrkimykset.

Tämä kaikki sekoittuu demokratian etenemisen vaikeuksiin useissa länsimaissa puhumattakaan ns. kehittyvistä maista. Autoritäärisyys ja suoranainen diktatuuri näyttävät voittavan alaa. Tartuntavaara on ilmeinen. Yritettäessä levittää demokratiaa tapahtuukin täysin päinvastainen ilmiö!

Kysymys on oikeastaan siitä, minkälaisen maailman olemme rauhan nimissä valmiit hyväksymään. Jos edellä olevaa ajattelua jatketaan ja hyväksytään kompromisseja autoritääristen tahojen kanssa, saadaan helposti niskaan syytökset kyynisyydestä ja opportunismista. Mutta entä jos se on ainoa tie sovintoon?

Onko suuresta sodasta kulunut riittävästi aikaa ja voidaan jälleen pitää kiinni periaatteista mihin hintaan hyvänsä? Onko rauhaan kyllästytty?

Mediataistelu: Yle vs. Sanoma

”Ylen tulee olla suomalaisen sivistyksen , kulttuurin ja kansanvallan vaalija, kotimaisten kielten tukipylväs ja tiedonvälityksen monipuolisuuden ja laadun varmistaja”. Näin määrittää Ylen aseman ja ohjelmatarjonnan Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kolumnissaan ”Aika käy vähiin Ylen tehtävän kirkastamiseksi” (HS, 1.2.2015). Tarkoituksena on siis rajata Sanomien kilpailijan Ylen tehtäviä, koska se nykyisellään koetaan mediamaailman norsuksi, joka kaventaa muiden leipää. Mutta onko tämä vain kilpailijan edunvalvontaa?

Itse en yhtyisi kritiikkiin. Yllä olevassa tehtäväluettelossa ei sinänsä ole mitään vikaan. Ylellä on kiistämätön objektiivisuutta tavoittelevan tiedotusvälineen tehtävä erityisesti yhteiskunnallisten ohjelmien kategoriassa.

Uhkaavana koetaan sen reviirin laajentumiset esimerkiksi viihteen puolelle. Tilanne on monisyinen. Saadaanhan merkittävät katsojamäärät nimenomaan viihteen puolelta. Niemi jatkaa: ”(Ylen) johto ei tyydy perustehtävien mahdollisimman hyvään hoitamiseen, vaan tähtää kaikessa ykkössijaan”. Yle pyrkii Niemen mielestä ykköseksi kaikissa ohjelmakategorioissa ja pitää selviönä, että se tavoittelee markkinajohtajuutta ”kaikissa kohderyhmissä.”

Näen tilanteen aika mutkikkaana. Jos Yle pyrkii ”valistus-TV:ksi” sen katsojamäärä saattaa pudota. Viheliäisenä pidän juuri tätä seikkaa, että Yle houkutellaan yhteiskunnalliselle ja kulttuuripuolelle, jolloin hiljainen enemmistö rupeaa arvostelemaan sen ohjelmia ”vähemmän kiinnostavana aineistona”. Ihmiset rupeavat arvioimaan Yle-veron ja katsojakokemuksen suhdetta Ylelle epäsuotuisalla tavalla. Ei ole mahdoton ajatus, että vero koetaan pakkoverona TV-tuotannosta, jolla on selvästi pienemmät katsojaluvut kuin viihdepitoisilla kanavilla.

Oman näkökulmansa asiaan tuo se, että yleinen pyrkimys on viihteellistää asiaohjelmat, jotta ihmiset pysyisivät TV:n ääressä.

Jos joskus ollaan tässä tilanteessa - Yle on saatu hiukan karrikoiden ”tylsien valistusohjelmien” ruotuun - on peruuttelu takaisin viihdetarjonnan tuottajaksi mahdotonta. Sitten ovatkin hyvät neuvot kalliit. Ovatko viihdevetoiset kilpailijat silloin puolustamassa Yleä sen valitsemassa tehtävässä? Jotenkin epäilen, että Ylen tehtävän rajaaminen johtaa sen kannalta huonoon lopputulokseen.

Entä jos käännetään asia toisinpäin. Voisiko Yle ottaa huomioon suurine julkisen tahon tarjoamine resursseineen kaupallisten kanavien liikkumatilatarpeen. Tämä on tietenkin haaste. Miten kilpailla ikään kuin jarrutellen, kun yleensä tänä päivänä vaaditaan uudistumista, vaihtelua tarjonnassa ja kovia katsojalukemia? Siinäpä pähkinä pureskeltavaksi. Lehdistö on kieltämättä ahdingossa. Kaius Niemeä huolestuttaa Ylen laajeneminen digitalisaation myötä yhä uusille alueille, jolloinka muut mediat joutuvat ahtaalle. Niemi on varmaan oikeassa sanoessaan, että ”digitalisaatio etenee seuraavien viiden vuoden aikana vauhdikkaammin kuin koskaan aikaisemmin”. Ja Yle tavoittelee suurta digitaalista yleisöä. Ja sitä kilpailija pelkää jo nyt.

Voisiko Yle olla hitti-TV, vaikka keskittyisikin informatiiviseen tarjontaan? Jos oikein muistan, on eduskunnan istuntojen katsojamäärät olleet parhaimmillaan jopa 400 000 hengen suuruisia. Lukemaa voidaan pitää hyvänä, sillä politiikkaa on pidetty sen verran tylsänä, ettei menestys ole ollut itsestään selvä. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että Yle ei halua rajoittua pelkästään informaatiokanavaksi.

Kaius Niemi katsoo yksinkertaisesti Ylen vaikutusvallan olevan liian suuri mediakentässä. Hän kuitenkin unohtaa, että mediakentässä vaikuttavat monet muutkin voimat, jotka ovat heikentäneet sanomalehdistön asemaa. Juuri digitaalisten sisältöjen läpimurto on elintärkeä haaste lehdille niiden omassa tuotannossa. Kysymys on siitä, onko se kannattavaa liiketoimintaa.

Olen ollut tyytyväinen Ylen yhteiskunnallisten ohjelmien tasapuoliseen asioiden käsittelyyn, vaikka yksittäisissä ohjelmissa onkin sattunut ylilyöntejä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien uutisointi joidenkin teemojen osalta on ollut ohjailevaa. Yleensä ottaen linja Hesarissakin on ollut asiallinen. Paperinen HS kuuluu kahvipöytään.

Sanoma Oy:n sähköinen liiketoiminta (nykyisin Sanoma Media Finland Oyj) on ollut jatkuvien muutosten pyörteissä. Se tuottaa kaupallista televisio- , radio- ja online-toimintaa. Tavallisen median kuluttajan näkökulmasta jatkuvat muutokset toiminnassa heijastavat sen vaikeuksia kilpailuympäristössä.

Entä Yle?

Ylen Teema on loistava dokumentti/asiaohjelmakanava, kunhan vain muistaa säilyttää tasonsa. Areena taas on mahtava väline siirretyn katsoja- ja kuuntelijakokemuksen mahdollistajana. Sanoisin, että Ylen ohjelmien välitys tietokoneen kautta, on omassa kokemusmaailmassani aivan ratkaiseva. En katso televisiovastaanottimesta ohjelmia juuri lainkaan. Ekstrana se mahdollistaa Ylen ohjelmien katsomisen läppärin nettiyhteydellä kesäasunnolla ilman TV:tä. Toki monet muutkin kanavat (mm. MTV3, Sub ja Ava) ja median välineet kykenevät samaan.

On ollut hienoa kuunnella Yle Puheesta uusintoja talven ohjelmista kesäaamuisin mökillä.

Edellä oleva on ehkä hiukan keskiverrosta poikkeavan näköradion katsojan tarkastelukulma. Maallikkona en pysty näkemään TV-toiminnan suuria strategisia linjauksia tulevaisuudessa. Mutta kun muistaa 1960-luvun minimaalisen tarjonnan, on vaikeaa olla ihastumatta nykytarjonnan eliksiiristä.

Läheskään kaikkea tarjontaa en kaipaa. On hienoa, kun en tunne tarvetta (enää) seurata sarjafilmejä, visailuja, tosi-TV:tä ym. Ylen vahvuutena ovat edelleen uutis- ja ajankohtaisohjelmat ja hyvä niin!

Ratkaisu Kaius Niemen esille ottamaan mediataisteluun on varmaankin siinä, että Yle ottaa ylivoimaisten, joskin pienentyneiden resurssiensa takia – tavalla tai toisella - huomioon koko mediakentän ja sovittaa oman tarjontansa siihen ilman, että välttämättä tinkii keskeisistä tavoitteistaan.

PS

Blogikirjoitukseni valmistumisen jälkeen oli HS:n mielipidepalstalla (2.2.2015) Ylen johtajan Atte Jääskeläisen vastine Niemen kirjoitukseen. Hän ottaa esille kilpailijansa Sanoma Oy:n haasteina 1) internettarjontaan sopeutumisen, 2) kovaan kaupalliseen kilpailuun vastaamisen, 3) kaupallisten kanavien uutispalvelujen vaikeudet. Ylen roolia Sanoma Oy:n haastajana hän ei pidä ratkaisevana. Ylellä on omat ongelmansa: 1) toimintojen supistaminen resurssien vähenemisen takia, 2) kaikille suomalaisille tarjottavan yhteiskunnallisen ohjelmapalvelun vaatimus (ei pystytä keskittymään kaupallisempaan tarjontaan).

PS

Ylen aamu-tv:ssä 3.2.2015 Kaius Niemi jatkoi hyökkäystään. Ihmettelen hänen Yle-kammoaan. Pelon markkinaosuuksien hukkaamisesta täytyy olla suuri, samoin itseluottamuksen puutteen oman toiminnan menestymisestä. Minusta näyttää siltä, että Sanoma Oy on vaalien alla käynnistänyt mediapelin omien etujen ajamiseksi Ylen kustannuksella. Tämä ei kuulosta kaikilta osin reilulta.

Vuoto

Ylen A-studiossa käytiin keskustelu aiheesta ”Hornetit Itämeren yllä” 29.1.2015. Keskusteluun osallistuivat Jussi Niinistö, Pertti Salolainen, Heidi Hautala ja Hufvudstadsbladetin Yrsa Grüne. Keskustelun vetäjänä oli Sakari Kilpeläinen. Aiheena oli siis ilmaharjoitus siihen liittyvine oheiskysymyksineen.

Asiaa ei tahtonut riittää tunnin pituiseen ohjelmaan, kun keskustelijat eivät tunteneet tarpeeksi seikkaperäisesti teemaa. Sitä paitsi koko asia on Suomen ulko- ja puolustushallinnossa keskeneräinen, piti ottaa kantaa asioihin, joiden selvittely edelleen jatkuu.

Toimittaja Kilpeläisestä jäi vaikutelma, että hän yritti puristaa osanottajilta haluamiaan mielipiteitä. Tyylinsä mukaisesti hän alkoi inttää eikä luovuttanut missään vaiheessa, vaikka keskustelu ei edennyt hänen haluamaansa suuntaan. Miksi yritetään löytää ”totuus” asiasta, jossa sitä ei ole? Miksi ei edes yritetä sietää epävarmuutta? Kilpeläisellä oli varmaan tavoitteena räjäyttää lottopotti, olla juuri se toimittaja, joka paljastaa, mistä tässä ilmaharjoituksessa oikein on kysymys. Hän epäonnistui selkeästi.

En ole koskaan ymmärtänyt Heidi Hautalaa. Hän käyttäytyy ”hillityn panikoijan” tavalla, ei tiedä asioista, mutta spekuloi säikkynä loputtomasti. Hautala luo miltei joka lauseessa arvailemiaan uhkakuvia, jotka hän jättää roikkumaan ilmaan. Venäjä on Hautalan musta piste. Venäjää voi aiheellisesti arvostella rankasti, mutta Hautalalla kritisointi on tunneperäistä, asenteellista, kaiken kattavaa ja sävytöntä. Hän muistuttaa hedelmättömässä yksisilmäisyydessään Sofi Oksasta. Tämän ajattelun mukaan virolaiset ovat synkässä Venäjä-pelossaan oikeassa ja me suomalaiset olemme sovittelevuudessamme kaikessa väärässä. Tekopyhyydessään hänen kaikki puheensa viittaavat Natoon liittymisen kannatukseen, mutta sitten hän kaiken varalta ilmoittaa, ettei ”ole vielä päättänyt”.

Jussi Niinistö ja Pertti Salolainen yrittivät käynnistää A-studiossa keskustelun UTVAssa tapahtuneesta vuodosta, mutta Kilpeläinen - ehkä tiedostamattaan – ohjaili keskustelua väljemmille vesille. Niinpä aivan oleellinen asia eli luottamuksellisen keskustelun vuoto UTVAsta Helsingin Sanomiin jäi lähes kokonaan käsittelemättä. Tämän asian käsittelemättä jättäminen on anteeksiantamatonta, jos halutaan edetä tutkivan journalismin tietä kohti jossain häämöttävää totuutta.

Tässä on kaksi eri näkökohtaa: ensinnäkin Naton kannattajat ja Naton vastustajat. Oliko vuodon ydinasia se, että joku halusi kompromettoida presidentin ja ulkoministerin? Nämähän kysyivät ”selvästä asiasta” eli puuttuivat Naton kannattajien mielestä ”jo sovittuun” harjoitusten jatkumoon. Tosiasiassa presidentti ja ulkoministeri halusivat aivan perustellusti selvittää, mistä tarkalleen ottaen oli kysymys.

Sitten oli toinen näkökohta, jossa vastakkain ovat media ja poliitikot. Vuodon jälkeen media on ollut haluton ottamaan esille vuodon vastaanottajan eli Helsingin Sanomien roolia. Tästä halutaan vaieta tai sitten naureskella vuodolle mitättömänä asiana samaan aikaan, kun median edustajat syyttävät vuodon aiheuttamasta sekasotkusta poliitikkoja. Tosiasiassa vuodon tapahduttua median on ollut helppoa paisuttaa sotkua, joka alun perin oli lähinnä myrsky vesilasissa.

Kuva: Erja Tikka

Tässä on unohdettu, että kysymys on turvallisuuspolitiikasta. Turvallisuuspoliittinen vuoto on paljon vakavampi asia kuin useimmat muut tahalliset tietovuodot. Median olisi luullut kantavan vastuun tässä asiassa. Mutta näinhän se ei tehnyt aivan ilmeisistä syistä: media (tai osa siitä) ei myöskään halunnut asetettavaksi harjoituksia kyseenalaiseksi, olivathan ne yksi askel sen mieleiseen suuntaan eli kohti Natoa.

Jos vuodon avulla paljastetaan rikos, on se tietenkin jalo teko. Nyt ei kuitenkaan ollut tästä kysymys, ei likikään: vuoto itse oli rikos.

Vuoto oli näiden kahden näennäisesti erillisen asian (liittoutuminen vs. liittoutumattomuus ja median tarkoitusperät vs. UTVA:n luottamukselliset keskustelut) saumakohdassa. Siksi näitä asioita olisi pitänyt nostaa esille toisiinsa liittyen edes jonkinasteisen objektiivisen tiedon saavuttamiseksi. A-studio ei ollut tästä kiinnostunut.

Vuodon ainoa positiivinen funktio saattoi olla se, että se ”paljasti” jakautumisen Suomen poliittisessa päätöksentekojärjestelmässä liittoutumis/liittoutumattomuuskysymyksessä. Sekin oli tosin selvillä jo muista yhteyksistä.

Jos UTVA on paikka, josta jatkossakin voi vuotaa tietoa, ei siellä kukaan voi keskustella luottamuksellisesti. Haluan korostaa käsitettä luottamuksellinen, en käsitettä salainen. Demokratian selkeä pelisääntö on, että keskustelut ovat luottamuksellisia ja päätökset (tai esitykset toiselle viranomaiselle) julkisia. Jos tätä periaatetta olisi noudatettu, ei olisi todennäköisesti syntynyt mitään hässäköintiä.

Mutta vuotajilla ja vuodon vastaanottajillahan saattoi olla juuri päinvastainen tarkoitus: toimia tarkoitushakuisesti ja nostaa melu asiasta.

Jos UTVAssa ei tapahdu tervehtymistä, siirtyvät asiat käsiteltäväksi jonnekin muualla ja silloin on vaara, että sekä keskustelut että päätökset ovat salaisia.

Tappajan tauti

Kirjoitin blogissani Mikko Niskasen elokuvasta Sissit 21.2.2012 (”Sissit”). Siinä on käyty juonta läpi pääkohdiltaan, joten en palaa tässä yksityiskohtiin. Elokuva (valmistui 1962) tuli juuri TV:stä ja saatoin palata vanhoihin muistikuviin. Hyvistä elokuvista löytyy aina uusia näkökulmia. Sissit perustuu Paavo Rintalan käsikirjoitukseen, josta hän elokuvan valmistumisen jälkeen teki menestys- ja kohukirjan "Sissiluutnantti" (1963).

Miten näen Sissit juuri nyt? Ensinnäkin yhdistän sen tämän päivän levottoman maailman tapahtumiin. Se tuntui uusintakatsomisella hyvin ajankohtaiselta. Sodan luonne on arkipäiväistynyt, mutta samalla muuttunut jotenkin julmemmaksi.

Elokuva kertoo paitsi sodasta niin myös päähenkilönsä luutnantti Takalan (Matti Oravisto parhaimmillaan) mielenliikkeistä ja taistelusta itsensä kanssa. Takalan läpi projisoituu kuva ihmisestä, joka taantuu Vienan korvessa luontokappaleeksi kaiken teknologian keskellä. Hän muodostaa reviirin ympärilleen, eräänlaisen Takalan valtakunnan, jonka rajojen sisäpuolella hän – ja vain hän – vallitsee. Tätä reviiriä väistävät sekä viholliset että omat. Jotain muutakin tapahtuu: hän – entinen teologian opiskelija - tajuaa julmuuden sisällään kasvavan ja pelkää sitä, taistelee sitä vastaan, muttei lopullisesti ymmärrä, mikä tauti hänessä on. Takala – sankari ja antisankari – on ihmisen paradoksi.

Takala on kasvanut tappajan rooliin. Sisimmässään hän haluaa siitä irti. Siitä hänessä on jäljellä enää kyllästyneen ”leipätappajan” rooli. Kaikki hohto sankaruudesta on kadonnut. Takalan kyynisyyden takaa paljastuu häivähdys inhimillisyydestä, jonka puolesta hän haluaa taistella.

Takalalta odotetaan ratkaisua ”Pallikukkulan” valtaukseen. Hän keksiikin sen ja suorittaa onnistuneen operaation. Kenraalilta saakka tulee kiitokset. Takalassa on tapahtunut muutos: hän ikään kuin toteaa tapahtuneen ilman sen suurempia mielenliikkeitä. Ja sitten tapahtuma huuhdellaan mielestä viinalla. Ohessa kulkevat naiset kertakäyttöhyödykkeinä.

On yksi asia, jonka varassa Takalan elämä toimii, joukkuetoverit. Keskinäinen luottamus ryhmässä on suuri, vaikka on koko ajan koetuksella. Yksi elokuvan pääteemoista onkin aseveljeyden ylistys. Ohjaaja Niskanen on tajunnut toveruuden syvimmän merkityksen. Muistan omasta isästäni kuinka tärkeitä olivat sotakaverit. Sen aikaiseen tyyliin kohtaamiset olivat viinanhuuruisia. Niissä muisteltiin sen ja sen urhon poikkeuksellista rohkeutta.

Elokuvassa on mainio kehyskertomus. Sen alussa ollaan ”nykypäivässä” eli sodan jälkeisessä ajassa, josta käsin yhtäjaksoisena takaumana palataan sodan muistijälkiin. Alun kertomuksen keskiössä on nainen. Takala on avioitunut löydettyään elämänsä naisen, näin kuvittelen. Onko tuo nainen pelastanut Takalan sielun, sitä meille ei kerrota. Takalassa on tapahtunut muutos, hän on lauhkea kuin lammas. Se on tuo nainen, joka on kesyttänyt villipedon! Takalasta on tullut aivan kesy: hän tottelee jokaista ohjetta, kun vaimo valistaa veteraanitapaamisen pukeutumiskoodista: Mannerheim-risti pannaan sitten lopuksi tähän……olethan sitten varovainen viinan kanssa…..

Niskanen on rakentanut elokuvaan toiveikkaan lopun, jota jotkut ovat pitäneet pliisuna. Olen eri mieltä. Elokuva korostaa aseveljeyden merkitystä, yhteen hiileen puhaltamisen tärkeyttä. Tämä on viesti tälle päivälle, jossa mietitään vastakkainasettelun tai yhteistoiminnan kysymyksiä.

Sissit on rosoinen elokuva. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta korottaisin sen kotimaisten huippuelokuvien joukkoon. Sisäistyneellä tarkastelunäkökulmallaan se pesee monet ulkomaiset teknisesti orientoituneet huipputuotteet.