Uhka vai haaste?

”Onko Suomen idänpolitiikka ollut onnistunutta? Kaikkein tärkeimmästä näkökulmasta sitä on hoidettu hienosti. Suomen rajoilla on säilynyt rauha jo 70 vuotta. Se on pisin rauhanaika Suomen ja Venäjän yhteisessä historiassa.” Näin toteaa Unto Hämäläinen HS:n Kuukausiliitteen toukokuun numerossa olleessa artikkelissa ”Uhka, jota ei ole”. Voin yhtyä mielipiteeseen. Ennen kuin kirjoituksessa päästään näin pitkälle - aivan sen viimeisessä kappaleessa - ehditään uhkaa testata monta kertaa.

Artikkeli alkaa kenraali Nikolai Makarovin puheenvuorosta Helsingissä vuonna 2012. Itse asiassa kenraalin puhe ei ollut niin uhkaava, kuin mitä sitä ensin tulkittiin. Makarov poikkesi puheessaan ennakkoon valmistellusta tekstistä ja tämä herätti huomiota kuulijoissa: kenraali heristi sormeaan Suomelle. Ei puheesta mitään traumaa kuitenkaan jäänyt Venäjän ja Suomen suhteisiin. Olipahan osoitus, että Venäjän turvallisuusintressit olivat nousussa.

Ennen kuin ehdittiin Makaroviin oli puolustusministeri Jyri Häkämies synnyttänyt melkoisen myrskyn, kun hän esitti vuonna 2007 syksyllä Washingtonissa, että ”ottaen huomioon maantieteellisen sijaintimme Suomen tämän päivän kolme pääasiallista turvallisuushaastetta (”security challenges”) ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä”. Ongelmia aiheutti käännös, jossa ”haaste” oli muuttunut suomennettaessa ”uhkaksi”. Suomen sisäisessä kalabaliikissa ”käännösvirheestä” otettiin kaikki irti, pitihän tästä saada kunnon poliittinen peli aikaiseksi.

Paheksuin kyllä itsekin puolustusministerin toistuvaa erehdysherkkää varomattomuutta, olihan Häkämies yhdessä Jyrki Kataisen kanssa jo aiemmin aliarvioinut Venäjä talouden volyymin Hollannin tasolle. Suomessa tunnettiin Kataisen ja Häkämiehen suulla jonkinlaista ylemmyydentunnetta, olihan maamme taloudella 14 lihavaa vuotta takana juuri tuolloin. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Tilanne oli siis toisaalta se, että tuohon aikaan vähäteltiin Venäjää, toisaalta suhteet kehittyivät hyvin myönteisesti. Ehkä paremmiksi ja aidommiksi kuin koskaan.

Kansainvälinen jännitys tunnistettiin jo tuolloin, paljon ennen Georgian ja Ukrainan tapahtumia: Tapani Lausti totesi Häkämies-uutisoinnin yhteydessä ensimmäiset merkit ”uuden kylmän sodan ilmapiiristä” tapahtuneeksi tosiasiaksi kansainvälisissä suhteissa. Edellä kuvattu oli kuitenkin vain alkusoittoa. Suhteiden vakava viileneminen ei alkanut varsinaisesti Georgian sodasta (2008), vaan vasta Ukrainan tapahtumien seurauksena. Talouspakotteet, näyttävät välikohtaukset Itämeren yllä, Ruotsin sukellusveneselkkaus ovat kaikki olleet mediassa suuren huomion kohteena. Mediailmapiiri on muodostunut vihamieliseksi.

Helsingin Sanomissa otettiin jo lähes 10 vuotta sitten käyttöön Nato-myönteinen uutisointi. Kysymys oli linjaratkaisusta. Osin tästä syystä jokainen risahdus Venäjän puolella on saanut valtavan uutisvyöryn aikaiseksi Suomessa varsinkin viime aikoina. Olen tätä panikoitumista arvostellut lukuisissa kirjoituksissani. Ei voi välttyä ajatukselta, että uutisoinnissa on ollut tarkoitushakuista Venäjä-pelon lietsontaa.

Samaan aikaan erityisesti Aleksander Stubb ja Carl Haglund ovat yhä selkeämmin tuoneet esille vaatimuksensa sotilaallisesta liittoutumisesta. Tämä on herättänyt ärtymystä monissa perinteisen liittoutumattomuuden kannalla olleissa kansalaisissa ja poliitikoissa. Pohjoismaisten puolustusministerien yhteinen lehtikirjoitus huhtikuussa tänä vuonna, jossa todettiin, että ”asiat eivät ole enää ennallaan, ja meillä on uusi normaalitila, johon meidän on suhtauduttava uudella tavalla” aiheutti laajalti paheksuntaa. Haglundin sooloilu herätti ärtymystä vähän samalla tavalla, kuin Häkämiehen statement lähes kahdeksan vuotta aikaisemmin. Kysymys oli nähdäkseni virallisesti hyväksytyn ulkopoliittisen linjan tarkoitushakuisesta venyttämisestä. Suomen ulkopoliittinen johto ja poliittinen johto yleensä toistaa edelleen ja mielestäni täysin perustellusti, että Venäjä ei ole uhka. Koko uhkakeskustelu on alkanut elää omaa irrationaalista elämäänsä.

Hämäläinen kysyy pilkallisesti ”jos näin on (että uhkaa ei ole), niin mitä maata vastaan Suomi sitten varustautuu? Viroa, Ruotsia vai Norjaa vastaan?” Virallisen linjan mukainen vastaus on, että puolustuskyky halutaan pitää korkealla tasolla mitä tahansa uhkaa vastaan. Retorisesti Hämäläinen kysyy ”mitä järkeä tällaisessa saivartelussa on? Eikö Suomen valtiojohto voisi puhua Venäjän uhasta yhtä suoraan kuin Baltian maiden johtajat?”

Tällaisen (Hämäläisen provosoiman) ajattelun takana on mielestäni kuviteltu käsitys, että ”kaikki” ajattelevat, että ”uhka se (Venäjä) kuitenkin on”, mutta pitää teeskennellä, että uhkaa ei ole. Toista on Baltian maissa, joissa puhutaan asiat poikki ja pinoon.

Onneksi tässä kohtaa Hämäläinen heittää itse luomansa retoriikan syrjään eikä lähde toistamaan Helsingin Sanomien normaalia liturgiaa. Hämäläinen ihan oikeasti uhraa muutaman kappaleen sen pohdintaan, että Suomella on oma historia, jonka perusteella se voi perustella voimassa olevaa virallista kantaansa. Kiitos tästä.

Hämäläinen näkee historian jatkumon ulottuvan 1900-luvun vaihteen vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisten vastakkainasettelusta nykypäivään. Maailmansotien välisenä aikana vallitsi virallisesti viileän neutraali linja, mutta käytännössä suhteet olivat vihamieliset. Pitkän myöntyväisyyslinjan (1945-1990) jälkeen Suomi saattoi palata nuorsuomalaiselle linjalle. Itse asiassa Hämäläisen mielestä Suomi on kehittänyt Putinin valtakaudella ”erikoisen sekoituksen” vanhasuomalaisesta ja nuorsuomalaisesta linjasta. Nuorsuomalaisuutta edustavat pakotepolitiikka ja Venäjän toimien tuomitseminen Ukrainassa, ja vanhasuomalaisuutta Niinistön halu ylläpitää – Venäjään kohdistuvan kritiikin ohella - käytännöllisiä suhteita itänaapuriin. Fennovoima/Rosatom -päätös on jopa - myöntyväisyyslinjaan sisältyen - herättänyt vanhoja suomettumispuheita. Vanha Neuvostoliiton aikainen ”talous ensin” -ajattelu pilkistää esiin Venäjään kohdistuvan arvostelun alta.

Hämäläisen kirjoituksen ytimessä on hiukan ambivalentti ihmettely Suomen käyttäytymisestä muista maista poikkeavasti. Se ei omaksu läntistä propagandistista Venäjä-suhdetta, mutta on mukana lännen pakoterintamassa ja kuitenkin harrastaa kahdenvälisiä suhteita.

Tämän jälkeen Hämäläinen - hesarilaisittain yllättävästi - antaa ikään kuin synninpäästön viralliselle ”sekalinjalle” kirjoituksensa viimeisessä kappaleessa (jota olen lainannut oman kirjoitukseni alkuun).

Jos käsitän oikein Hämäläisen kirjoituksen, ei oma käsitykseni siitä juuri poikkea. On kysyttävä, miten lehdistön pääosan Nato-myönteinen linjaus sopii yhteen tämän Suomi-linjan kanssa? Minusta huonosti. Virolaisia hämmentää tämä sekalinja. He eivät ymmärrä sitä, tai ymmärtävät asian niin, että Suomessa ei olla oikein tajuttu asioita. Minusta Viron linja muistuttaa Suomen asenneilmapiiriä sotien välillä: kysymys oli Vihan veljien ylläpitämästä ryssävihasta. Suomen ja Viron historiat katkeavat toisen maailmansodan jälkeen toisistaan. Viro on miehityksen jälkeen saavuttanut itsenäisyyden, mutta viha miehittäjää kohtaan on jäänyt, Suomen käytännön kokemuksen viitatessa sovinnon mahdollisuuteen Venäjän kanssa. Historiallisessa kontekstissa Suomen ja Viron Venäjä-suhteiden eroavuus on mielestäni ymmärrettävä. Niitä ei pidä pakottaa yhdenmukaisiksi, vaikka jotkut niin kovasti haluaisivat. Aika hoitaa haavoja.

Suomelle Venäjä-suhteet ovat monessakin mielessä haaste. Suurin osa haasteista on edelleen sosialismin kaatumisen jälkeenkin kahden talous- ja yhteiskuntajärjestelmän käytäntöjen yhteensovittamishaasteita. Monet tahot viekottelevat sekä Venäjällä, kotimaassa että kansainvälisesti lisäämään suhteisiin elementtejä, jotka vaikeuttavat naapuruussuhteita.

Fakta on, että Venäjän suurvaltapyrkimykset yhdistettynä Naton laajenemiseen Venäjän rajoille heijastuvat jännityksenä myös Suomen rajoilla. Suhteet eivät ole auvoisat vaan koko ajan koetuksella. Siksi puolustusvalmiuden on oltava vahvemmalla tasolla kuin vuonna 1939. Silloin hyvää tarkoittavat ja rauhaan uskoneet poliitikot ja kansalaiset joutuivat pettymään.

Pitäisikö 70 vuoden rauhan aikaa lähteä koettelemaan uudella kylmällä kaudella Nato-liittoutumisen kautta? Vastaukseni on aivan selvä: ei, koska Venäjällä on vain yksi syy kokea Suomi vihollisekseen ja se on potentiaalinen hyökkäys Suomen aluetta hyväksikäyttäen Venäjän kimppuun.

Mikään sepittely Natosta liberaalien demokratioiden rauhanjärjestönä ei poista tätä tosiasiaa.

Taistelu äänestäjien poliittisesta kodista kiihtyy

Eräät kirjoittajat ovat noituneet SDP:tä keskiluokan unohtamisesta. Peruste on, että juuri keskiluokka on se, joka pitää hyvinvointiyhteiskuntaa yllä. En protestoi, mutta haluan tarkentaa kuvaa. Lasse Lehtinen valittaa, että Suomessa demarit eivät ole hoksanneet samaa, mikä on muualla (Pohjoismaat, Englanti) satanut laariin eli keskiluokkaisten äänestäjien käytöstä. Ehkä se johtuu siitä, että demarit ovat Suomessa olleet vuosikymmeniä vasemmistolaisempia kuin rinnakkaispuolueet muualla. Toisaalta on syytä muistaa, että poliittisessa keskustassa on tungosta. Miten on erottautumisen laita, jos kaikki tunkevat keskelle. Kenen keskusta on paras keskusta?

Lisäksi SDP:tä on moitittu teollisuustyöväestön unohtamisesta. Näyttää siltä, että perussuomalaiset ovat kaapanneet ideologittomia työläisiä vasemmistolta.

Jopa naiset on kirjattu SDP:n tappiosarakkeeseen, vaikka demareiden kansanedustajien sukupuolijakauma käytyjen vaalien jälkeen on hämmentävän naisvoittoinen (21-13). Mutta ilmeisesti äänestäjien puolella on ollut vuotoa perussuomalaisiin. Oikeistodemarit (kuten Lasse Lehtinen ja Ruben Stiller) ovat käynnistäneet moitekampanjan demareiden saamiseksi ”oikeille” tavoille. Totta on, että perussuomalaisten ehdokkaina oli hämmentävän monenlaista väkeä työläisistä korkeastikoulutettuihin. Toisaalta nyt on edessä hallitustesti, jossa nähdään pysyykö perussuomalainen massa koossa. Veikkaan, että ristiriitoja tulee nimenomaan henkisesti laaja-alaisen kansanedustajajoukon pitämisessä ruodussa.

Jotkut ovat jääneet haikailemaan aseveliakselia (SDP + kokoomus), joka toimi suurissa kaupungeissa vuosikymmeniä betoniin valettuna. Nykyistä välirikkoa ei voitane pitää kovin pitkäaikaisena. Taantumalla on ollut merkittävä tulehduttava vaikutus poliittisiin suhteisin, vaikka sitä ei haluta myöntää. Monet ovat halunneet lähestyä tannerilaista oikeistodemariutta paluuna vanhoihin hyviin aikoihin. Tässäkin on puolensa.

Edellä esitetty puolustaa keskelle siirtymää jo siitäkin syystä, että vasemmisto-oikeisto akseli (ja yleensä ideologia-akseli) kärsi vaaleissa tappion. Ideologiat näyttävät juuri nyt vanhanaikaisilta, vaikka niiden tarve ei ole kadonnut mihinkään. Paradoksaalisesti Suomeen on nyt muodostumassa selvä ideologinen hallitus-oppositioasetelma, joka nostanee ideologisen väännön kierroksia.

Äänestäjien historiattomuus on yksi keskeisistä demareiden häviön syistä. Mm. työmies Putkonen ja Stiller ovat tuoneet esille, että demarien loistavat saavutuksen ovat jääneet unholaan, koska ihmiset eivät muista menneitä kasvavan hyvinvoinnin aikoja. Hyvinvointiyhteiskunnan itsestäänselvyys on haihduttanut sen hohdon nuorilta äänestäjiltä. Ehkä hyvinvointiyhteiskunta muistuu mieleen, kun se ensin on rapautunut riittävästi.

Demariuden voima on ollut kovassa talouskasvussa. On ollut, mitä jakaa. Ja vastaavasti taantumat ja lamat (sekä 1990-luvun alussa että nyt) ovat romahduttaneet kannatuksen. Tässä välillä, monesti mainitsemani ”tuplaseitsemän” lihavan vuoden aikana (1994-2007), SDP saavutti huikean tuloksen, kun se 1995 kaappasi 28,3 prosentin kannatuksen eduskuntavaaleissa.

::::::::::::::::::::::::::::::

Onko mikään säilyvää? Jos Eurooppa ei nouse jaloilleen protestit tulevat yltymään. Ne tulevat sekä vasemmalta että oikealta. Eduskuntavaaleissa nähtiin jo kokoomuksen nuorten oikeistosiiven nousu, joka tulee palauttamaan uudestaan osan ideologisesta asetelmasta. Sille voi syntyä vasemmistolainen vastavoima, joka organisoituu puoluekenttään jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla. Se voi lisätä vihreiden tai vihervasemmiston kannatusta, mutta voi valua myös perinteisille vasemmistopuolueille. Joka tapauksessa vastakkainasettelu todennäköisesti lisääntyy ja keskelle pakeneminen vähenee, oletan.

Molemmat reunat vahvistuvat lähitulevaisuudessa. Siksi keskiluokan heikkenevän aseman tulisi olla poliittisen huomion keskiössä. Asemiaan menettävä keskiluokka vasemmistolaistuu, mutta ei ole ”sosialistinen”. Vasemmistolaistuvan keskiluokan jäsen on koulutettu vasemmistoliberaali, osin pienyrittäjyyteen kallistuva, mutta kaikissa tapauksissa elanto on taistelun takana. Lopputulema on, että keskustasiirtymä on menneen talven lumia ja tulevaisuudessa yhteiskunta polarisoituu.

Työn muuttuva luonne on vahvistamassa edellä kuvattua kehitystä. On vahvistumassa trendi, jossa muodostuu rajapinta, jonka yläpuolelle syntyy paljon arvoa luovaa työtä (mutta ei paljon työllistävää työtä) ja alapuolelle matalan arvon työtä (paljon työllistävää työtä). Samaan aikaan työmarkkinoiden turbulenssi kasvaa: internet sekä luo paljon työpaikkoja että myös tuhoaa paljon työpaikkoja.

Yleinen palkkakehitys on digitalisaation myötä paikallaan pysyvä tai aleneva (ei koske huipputyöpaikkoja). Työpaikat syntyvät globaalilla tasolla ja onnistujamaat kaappaavat huomattavan osan arvoa luovista työpaikoista. On todennäköistä, että Suomi saa työpaikkatasolla sekä osan onnistujista että myös osan alenevan elintason kanssa kamppailevista.

USA:n esimerkki osoittaa, että politiikka polarisoituu ja pienituloiset syrjään valtavirrasta joutuneet ovat paradoksaalisesti hyvin konservatiivisia. Amerikkalainen joustava palkkaus on heijastunut elintason alenemisena moniin ihmisryhmiin, mutta työllisyys on suomalaittain katsoen korkealla tasolla. On syntynyt paljon heikosti palkattuja palvelualan työpaikkoja.

Suomessa jäykemmät palkkarakenteet ovat johtaneet työttömyyden kasvuun, koska ei ole haluttu luopua hyvästä palkkakehityksestä. Nyt ja lähitulevaisuudessa vasemmisto ja liberaali oikeisto taistelevat edistyksellisten, hyvin koulutettujen, mutta toimeentulovaikeuksien kanssa kamppailevien kansalaisryhmien äänistä ja köyhähkö, mutta omin avuin toimeentuleva väestö konservatisoituu ja saattaa muodostua perusuomalaisten kaltaisten puolueiden pysyvämmäksi kannattajakunnaksi.

Jos edellä esitetty kehitystrendi toteutuu – kuten oletan – muodostuu kansalaisten äänistä taistelu hyvin monimutkaiseksi ja siirtymät poliittisella kartalla suuriksi. Vasemmiston todennäköinen äänestäjä on koulutettu, mutta silti vaatimattomasti palkattu ”uustyöläinen”, jonka toimeentulo on turbulenteista työmarkkinoista johtuen epävarmalla pohjalla.

Ei värillä väliä

Paul Krugman pohtii tuoreessa kolumnissaan keskiluokan köyhtymisen ongelmaa, jota olen itsekin käsitellyt monissa kirjoituksissani.

Viimeisin vavahduttava todiste yhteiskunnallisten luokkien problematiikasta on Baltimoren tapahtumat. Freddie Grayn kovakourainen käsittely johti tämän mustan nuoren kuolemaan ja siitä käynnistyivät levottomuudet sekä Baltimoressa että laajemmin. Kaikki tämä ja monet muut vastaavat ilmiöt ovat tapahtuneet mustan presidentin aikana. Mutta onko presidentin ihon värillä mitään oleellista tekemistä tapahtumasarjojen kanssa? Ehkäpä ei, mutta Obamalta saatettiin odottaa enemmän ongelmien torjumiseksi. Presidenttiä suurempi voima - polarisoitunut asetelma Yhdysvaltain politiikassa - toimii tehokkaana esteenä välttämättömille uudistuksille.

Krugman näkee todellisena syynä levottomuuksiin taloudellisen eriarvoisuuden kasvun, joka näkyy yhteiskunnallisena pahoinvointina. Jos Baltimoren mellakoista on jotain hyötyä, niin ainakin huomio kiinnittyi oleelliseen asiaan eli eriarvoisuuden myrkylliseen vaikutukseen monen amerikkalaisen elämässä.

Kysymys ei ole mustan väestönryhmän erillisestä ongelmasta, vaan samat talouden ongelmat koskevat myös valkoisia. Miten ongelmat ilmenevät Baltimoren seudulla ? Ainakin elinajan odotteen laskemisena jopa kehitysmaiden tasolle. Tätä on pidetty aiemmin mustien ongelmana, mutta nyt sama trendi on havaittavissa myös valkoisilla. Monien köyhien ja heikosti koulutettujen valkoisten naisten varhaiset kuolemat hämmästyttävät ja vertautuvat Neuvostoliiton romahduksen jälkeiseen elinajan odotteen laskuun Venäjällä. Itsetuhokäyttäytyminen, huumeiden ja alkoholin käyttö ovat välittömiä syitä , mutta taloudellinen ahdinko on taustalla merkittävä tekijä. Jotkut ideologit väittävät vieläkin, että kysymys on huonoista henkilökohtaisista valinnoista, jotka ovat johtaneet köyhyyteen, vaikka tarjolla on ollut keskiluokkainen elämäntapa.

Selitys ei ole ihan näin yksinkertainen.

Ratkaiseva muutos on ollut keskiluokkaisten työpaikkojen häviäminen. Mustat olivat siis ”varoittavana esimerkkinä” tulevasta kauan sitten, tätä ei kuitenkaan huomioitu ja nyt ongelmat ovat yhtä lailla valkoisilla. Keskiluokkaisten työpaikkojen kato on koko läntisen maailman ilmiö, ei rotuun liittyvä. Perässä ovat tulleet lukuisat yhteiskunnalliset ongelmat, jotka näkyvät esimerkiksi Baltimoren kaltaisina ilmiöinä.

Ideologisessa taistelussa edellä kuvattua kehitystä on pidetty epäonnistuneen (liian avokätisen) sosiaaliturvan ongelmana. Sitä se ei tietenkään ole, vaan globaalin talouden sanelema tilanne.

Monet köyhät kokevat järjestelmän epäreiluna, ponnisteluista huolimatta köyhyys kolkuttaa ovella.

Entä meillä Suomessa? Hyvinvointiyhteiskunnan suojaverkko suojelee Suomessa, mutta verkon silmäkoko kasvanee tulevaisuudessa säästötarpeiden kohdistuessa yhteiskunnallisiin menoihin ja niiden seurauksena pudokkaiden määrä lisääntyy myös Suomessa.

Maahanmuuttajat ovat Suomessa ainakin jossain määrin Yhdysvaltain mustien asemassa. Heitä syyllistetään monista vaikeuksista, joiden lähde on muualla. Sopeutuminen globaaleihin työpaikkamuutoksiin on iso haaste.

Meillä on sekä voimakas taantuma että keskiluokkaisten työpaikkojen menetyksen uhka samaan aikaan päällä. Tarjonnan taloustieteen apostolit puhuvat työn tarjonnan lisäämisestä, mutta työpaikkakato on otettava vakavasti.

Aiemmin olen jo viitannut tutkimuksiin, joissa paljon arvoa (ITC-työ, digitalisaatio) sisältävät työt toimivat vetovoimatekijänä, mutta valitettavasti niiden työllistävä vaikutus on pieni. Yhdysvalloissa tapahtunut kehitys, jossa keskiluokkaiset työpaikat muuntuvat pienipalkkaisiksi on meilläkin tapahtumassa oleva tosiasia.

Seuraavien kahden hallituksen on tiedostettava haasteet ja valmistauduttava niiden kohtaamiseen.

Mitä mieltä saan olla?

”Mitä mieltä Suomessa saa olla?” (Minerva , 2015) on joidenkin kotimaisten konservatiivien taisteluhuuto arvokonservatismin puolesta. Kirjoittajina ovat mm. Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Heidän mielestään Suomessa liberaalit demokraatit (vasemmistoliberaalit, marxilaiset, kulttuurimarxilaiset) ovat vuosikymmeniä pyrkineet luomaan yhteiskunnallisen keskustelun polkuja, joihin on liittynyt hegemonistisia pyrkimyksiä. Tämä ns. suvaitsevaisto toimii kirjoittajien mielestä itse asiassa suvaitsemattomasti johdettuaan ja johtaessaan keskustelua halumaansa suuntaan.

Itse marxilaisuus on paljolti menettänyt vetovoimaansa, mutta kirjoittajat eivät suostu myöntämään, että Marxin opit on hylätty; ne ovat esillä esimerkiksi kulttuurimarxilaisuuden kautta. Ohessa keskitynkin arvioimaan kirjassa Joonas Konstigin kirjoitusta ”Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi” sekä osittain Vihavaisen tekstejä.

Aluksi näyte Konstigin vimmaisesta tyylistä: ”Lopputulos, kommunismi, on unohtunut, mutta keinot siihen pääsemiseksi ovat tallella: heikentää, sotkea, ja pilkata kaikkia vastakkaisia verkostoja, jotka voisivat toimia puskureina ja suojana vallankumoukselliselle liikehdinnälle. Eli alas suvun sisäinen solidaarisuus, alas avioliitto ja perhe (paitsi uus- ja sateenkaariperheet) alas perinteet, alas kirkko…. alas tyytyväisyys omaan sukupuoleen ja sukupuoliseen suuntautumiseen, alas kansallistunne ja kansalliset symbolit ja ikonit, alas kansallisvaltioiden rajat”. Uskookohan hän itsekkään moisten olijoiden laajempaan olemassaoloon? Kuinkahan moni allekirjoittaa kaikki nämä aggressiot?

Vaikka kirjoittaja hokeekin vanhan marxilaisuuden kuolemaa, hän näkee jäljelle jääneen marxilaisuuden henkisen perinnön täysin liioiteltuna voimana. Suoraan sanottuna miltei vihaksi yltyvä asenne tuntuu perusteettomalta. Uusmarxilaisiksi nimettyjen tahojen suvaitsemattomuus on avainkäsite heidän väitetyn manipulointinsa ymmärtämiseen. Mutta mihin Konstigilta itseltään on unohtunut suvaitsevaisuus toisinajattelijoita kohtaan?

Suvaitsemattomuutta on sekä liberaaleissa että konservatiiveissa. Oikeastaan ratkaisevaa on pitääkö ihminen ahdasmielisesti kiinni opeistaan vai elääkö hän ja antaa toistenkin elää.

Konstig ja Vihavainen ovat lopen kyllästyneitä nyky-Euroopan liberalismiin. Timo Vihavainen: ”Eurooppa ja länsimainen sivilisaatio ovat saavuttaneet kehitysvaiheen, joka uhkaa niiden olemassaoloa”. Toisaalta kirjoittajat haluavat sanoutua irti muodikkaasta nykykonservatismista (ratsastamisesta rahvaan poliittisilla intohimoilla!). Oma käsitykseni on, että he kuitenkin ovat osa nykykonservatiivista trendiä, vaikka Vihavainen yrittääkin sen torjua. Hän syyttää keskiryhmiä ja sitä tukevaa älymystöä vanhan vasemmistolaisen perinteen jatkamisesta. Toisaalta hän kokee uhkana ”hallitsemattoman ja naivin oikeistolaisuuden ja populismin”, jonka senkin on aiheuttanut vasemmistolainen vastuuttomuus! Tässä on kavennettu oma henkinen liikkumatila ahtaaksi kujanjuoksuksi aatteiden sekasotkussa.

Johtuvatko ongelmamme vasemmistolaisista trendeistä, jotka salakavalasti vaikuttavat, vaikka niiden on luultu kuolleen vai olisivatko vaikeuksiemme takana sittenkin pääosin talouden julmat lait? Olemme joutuneet alakynteen idän tiikereitä vastaan taistellessamme. Kilpailukykymme on rapautunut. Voimme huonosti. Mistä etsiä syyllisiä? Syntipukkiteorian mukaan ne voimat, jotka ovat vuosikaisia kahlinneet elämäämme ovat edelleen voimissaan ja tekevät myyräntyötä päämme menoksi. Vanhan degeneroituneen Euroopan ilmavaivat ja lihasheikkoudet johtuvat vasemmistomafian (näennäis)hegemoniasta. Ehkä kirjoittajat haluaisivat unohtaa, että hekin ovat integroituneet hyvinvointijärjestelmään, jonka ovat saaneet suurelta osin aikaan epämääräiset vasemmistoliberaalit voimat. Kirjoittajatkin ovat saaneet nauttia skandinaavisesta sivistys- ja luottamusyhteiskunnasta, jonka vertaista on vaikea hakea muualta maailmasta.

Kirjoittajat siis sanoutuvat irti oikeistopopulismista ja haluavat jalostaa oman klassisista liberaaleista ja konservatiivista ajatuksista koostuvan kombinaation ohjenuorakseen. He haluavat vapautua (vasemmisto)liberaalien kuvitellusta talutusnuorasta ja ovat ruvennet ristiretkeen näitä harhaoppisia vastaan.

Muotikonservatismin lisäksi silmään pistää vastustajien leimaaminen ääriainekseksi. Eiköhän suuri osa niistäkin, jotka ovat joutuneet Konstigin edellä esitetylle parjattavien listalle ole ihan tavallisia kansalaisia, jotka eivät kärjistä mielipiteitään Konstigin kuvaamalla tavalla?

Mitä on kulttuurimarxismi Konstigin mielestä? Hän määrittää sen ”marxilaiseksi aatemaailmaksi ilman pyrkimystä kommunismiin”. Kulttuurimarxilaisuus on eräänlaista köyhän miehen marxilaisuutta. Kun kommunistisesta vallankumouksesta ei voida enää puhua, jäljelle jää kumous kulttuurin saralla vastareaktiona porvarilliselle kulttuurihegemonialle.

Konstig kuvaa itseään 1990-luvun opiskelijana punavihreäksi marxilaiseksi radikaaliksi, joka on sittemmin kokenut kääntymyksen. Seurauksena on ollut 180 asteen pyörähdys ja omien aiempien aatosten jyrkkä tuomitseminen tänä päivänä.

Konstigin kirjoituksessa kulttuurimarxilaisuudesta tulee pahan (vastustettavan) symboli samalla tavalla kuin fasismista on tullut kaiken pahan symboli. Maailma halutaan pelkistää konservatiivisten käsitteiden kautta yksinkertaiseksi helposti käsiteltäväksi maailmaksi.

Konstig esittää omat tulkintansa kulttuurimarxilaisuuden klassisista teoreetikoista: Gramsci, Adorno, Marcuse….. Itse suhtaudun em. henkilöihin neutraalisti. Kaikkien heidän esittämiin teorioihin sisältyy oivallusta, joka edesauttaa ymmärtämään maailmaa, mutta Konstig näkee heidät sellaisten systemaattisten ajatusrakennelmien esittäjinä, joiden pauloihin sokeat kannattajat kritiikittä heittäytyvät.

”Marxilaisessa maailmankuvassa on tärkeä havaita sen ylimielisyys”, toteaa Konstig. En epäile, etteikö tällaistakin olisi ilmennyt, mutta toisaalta konservatiivien ylemmyydentunne on yhtä lailla silmiinpistävää.

Sitten tullaan aivan keskeiseen ”tukahduttavan suvaitsevaisuuden” teemaan. Konstigin ja myös kirjan muiden kirjoittajien käsityksen mukaan ”nykyedistyneistö” on omaksunut sellaisen suvaitsevaisuuskäsitteen, että sillä painetaan alas eri mieltä olevia: ”Suvaitsevaisuus on ase, jota käytetään niiden vähemmistöjen puolesta, joiden esitetään olevan enemmistön sorron uhreja”. Konstig tarkoittaa siis esim. maahanmuuttajia tai homoseksuaaleja.

Minulle tulee väistämättä mieleen Richard Florida ja hänen gay-indeksinsä. Florida löysi tutkimuksissaan vahvan korrelaation luovan talouden ja homoseksuaalien välillä. Ei Florida sitä tarkoittanut, että paikkakunta menestyy, koska homot olisivat muita etevämpiä vaan sitä, että jos jollakulla paikkakunnalla on paljon homoseksuaaleja, on se merkki siitä, että suvaitsevaisuus on korkealla tasolla. Ja suvaitsevaisuus taas houkuttelee luovia ihmisiä ja nostaa paikkakunnan taloudellista ja henkistä menestystä. Kun meillä konservatiivit ovat ryhtyneet ”tavallisten ihmisten puolustajiksi” suvaitsevaisten ihmisten vähemmistöjä puolustavaa asennetta vastaan, on tästä löytynyt poliittisen menestyksen yksi valtavirroista.

Mutta samalla voidaan kysyä halutaanko hylätä Floridan esille nostama suvaitsevaisessa ympäristössä menestyvä luovuus. Floridan maavertailussa pääkaupunkiseutumme on menestynyt erinomaisesti. On pakko kysyä eikö tätä enää arvosteta.

Entä puolustavatko suvaitsevaiset (”suvaitsevaisto”) ihmiset suvaitsemattomasti (hintaan mihin hyvänsä) vähemmistöjä? Minun on hyvin vaikea löytää tästä todisteita. Vähemmistöjen asema sen sijaan on monessa maassa ja joiltakin osin myös Suomessa huono. Monet ryhmät kokevat tulevansa kaltoin kohdelluiksi. On selvää, että lukuisten ihmisten myötätunto on vähemmistöjen puolella, mutta myötätunto ei yllä - eikä sen pidäkään yltää - esim. vähemmistöjen rikollisten tekojen puolustamiseen.

Isällisen ”oikean suunnan” osoittavan konservatismin nousu on aivan viime aikainen ilmiö. Ilmapiirin muutos on tapahtunut pääosin vuoden 2008 jälkeen. Niin kauan kun taloudella meni hyvin, eivät vähemmistöt joutuneet koville, mutta kun työttömyys alkoi lisääntyä projisoitiin marginaaleihin voimakas paheksunta.

Vanhaan tapaan älymystö seuraa jonkin ajan kuluttua massojen liikettä ja yrittää älyllistää joukkojen viestin: kyllä kansa tietää. Tästä populistikonservatismin älyllistämisestä on - vastaväitteistä huolimatta - paljolti kysymys myös ”Mitä mieltä Suomessa saa olla?” -kirjassa.

Liberaalien kaiken poikkeavan hyväksyntää Vihavainen luonnehtii käsitteellä ”pehmeys”. Pehmeys symboloi rappiota. Miltei nietzscheläisessä hengessä Vihavainen hyökkää pehmeää sopuilua vastaan, joka on vallinnut keskuudessamme viime vuosikymmeninä. Pehmeys on tasa-arvoa simuloiva ilmiö. Tasa-arvosta on tullut koskematon arvo olipa kysymys monikulttuurisuudesta, homoista tai maahanmuuttajista. Kaikkien tasa-arvo on merkinnyt putoamista jostain korkeammalta tasolta äärimäiseen pinnallisuuteen, viihteeseen, historiattomuuteen, rappioon. Vihavainen haluaa takaisin ihanteellisuuden, jonkin ihmistä korkeamman, joka aikoinaan irrotti meidät rappiokulttuurista…..

Konstigin tekstistä avautuu historianäkymä, mutta tajuaako hän oikeasti mitään siitä taistelusta, jota työväki kävi olosuhteidensa parantamiseksi vuosikymmenien ajan. Konservatiivitko silloin riensivät apuun tukemaan työväestön ponnisteluja paremman elämän puolesta? Kun nyt yhteiskunnallinen uudistuminen/rienaaminen (tarpeeton ylipyyhitään) saa piirteitä, joita konservatiivit kavahtavat (kuten niin monta kertaa aiemminkin), joudumme miettimään kuinka paljon tässä on kysymys myönteisen yhteiskunnallisen kehityksen jarruttelusta, ja kuinka paljon kysymys on aidosta huolesta kansakunnan sielun vahingoittumisesta.

Konstigin tapa projisoida paha vähemmistöjen puolustajiin tai vaikkapa vasemmistolaiseen suvaitsevaistoon on täysin ylimitoitettua. Monet ilmiöt, joita Konstig käsittelee isoina ongelmina ovat marginaalisia. Välillä tulee mieleen, että lyötyä (marxilaisia, uusmarxilaisia, vasemmistoliberaaleja, marcuselaisia jne.) saa lyödä menneisyyden painolastien nimissä, vaikka asioita ajetaan läpi (jos saadaan) normaalidemokratiassa kansanvallan pelisääntöjen mukaisesti. Entä jos vasemmistoliberaali esitys läpäisee demokraattisen prosessin, eikö päätös pidä hyväksyä normaalina enemmistöpäätöksenä, vaikka se tuntuisikin konservatiivista kansakunnan sielun vahingoittamiselta?

Konstigin asenteellisuus käy ilmi hänen seuraavasta yksioikoisesta väitteestään: ”Liberaalin mielestä konservatiivi on paha ihminen, mutta konservatiivin mielestä liberaali on hyvä ihminen”. Pidän itseäni liberaalina, mutta tunnen kunnioitusta älyllistä konservatismia kohtaan, vaikken olisikaan samaa mieltä.

Kirjoituksensa lopussa Konstig tekee varsinaisen paljastuksen: ”Useimmat marxilaisia arvoja kannattavat ihmiset eivät omasta mielestään suinkaan ole kulttuurimarxilaisia…. He eivät ajattele sitä”.

Kauhea Marx siis luuraa monissa ihmisissä ilman, että he itse tunnistavat sitä. Minäkö marxilainen, ei ikinä, huudahtaa moni! Ilmeisesti konservatiivin tehtävänä on paljastaa, että ”oikeasti oletkin marxilainen, vaikka kuvittelet muuta”. Marxilaiset ovat vaarallisia, koska he eivät itsekään tiedä olevansa marxilaisia!

Hiukan kärjistäen voisi sanoa, että tässä on jotain mccarthyismin sukuista: ”yksikin kommunisti yliopistoissamme on yksi kommunisti liikaa”.

PS

Konstigin ja Vihavaisen kirjoitukset ovat koukuttavia ja konstikkaita. Huomaan heidän kiivastumisensa tarttuneen myös minuun, josta he varmaan ilahtuvat. Provosoiduin, kun provosoitiin. Ajattelin kuitenkin jättää tekstini reaktioksi ilman siistimistä.

Sofi Oksanen kiertueella

Sofi Oksanen on jatkanut kiertuettaan, jossa yhtenä pääaiheena on ollut suomettuminen. Viime vuonna Frankfurtissa, vastikään Torontossa ja nyt Riiassa, Latviassa hän levittää sanomaansa kaikille, jotka haluavat kuunnella. Nämä kolme paikkaa muodostavat vain otannan hänen puhekiertueestaan.

Kuuluisaa kirjailijaa kuunnellaan ja hänen sanoillaan on painoarvoa. Jos tähän vielä yhdistetään jyrkät mielipiteet ja voimakas asenteellisuus, on julkisuus varmaa.

Suomalainen media on ”sofittunut” eikä halua kritisoida kirjailijaa silloinkaan, kun siihen olisi selkeä aihe. Meissä suomalaisissa on tämä hyperkorrekti käytöspiirre, jota voidaan myös kohteliaisuudeksi sanoa.

Oksanen kertoo tarinoita, joiden tietää olevan suosittuja. Ei riitä, että Venäjä on paha. Ihmiset haluavat kuulla, että maineikas kirjailija sanoo, että Venäjä on paha. Siinäs sai!

Oksasen viesti sopii monille lehtien päätoimittajille, jotka jakavat Oksasen käsityksen pahasta Venäjästä. Oksanen on oikealla asialla! Ja sivustatukea tulee Ulkopoliittisen instituutin aina valppailta lännettyneiltä asiantuntijoilta. Torontossa hän kertoi, kuinka oppikirjat piti 1970-luvulla hyväksyttää Moskovassa. En ole moisesta kuullut. Stereotyyppinen kuva Suomesta leviää kovaa vauhtia.

Kun kuuntelee Oksasen mielipiteitä, niin tuntuu, että hän yhdistelee Suomen 1970-lukua, Viron kohtaloa toisen maailmasodan jälkeen ja Suomen ja Viron nykypäivää haluamakseen keitokseksi. Eikä vaikutusvaltainen media viitsi puuttua hänen puheidensa johdonmukaisuuteen tai sen puutteeseen.

Neuvostoliiton puuttuminen - suomalaisten sen hyväksyessä - Suomen puolueiden hallituskelpoisuuteen 1970-luvulla oli kiistämätön esimerkki suomettuneisuudesta. Pidän täysin mielivaltaisena Oksasen esittämiä tulkintoja nyky-Suomen poliitikkojen puheenvuoroista. Olen tietysti lehtitietojen varassa, mutta kun Oksanen Riiassa totesi, että SDP:n ja keskustan puheenjohtajat olivat todennet, että ”Venäjää ei saa kutsua uhaksi”, niin hän on väärillä jäljillä. Eiköhän asia ole niin, että puheenjohtajat ovat todenneet, että he eivät näe Venäjän muodostavan uhkaa Suomelle. Voisin milloin tahansa sanoa tuon saman ilman, että minua kukaan painostaa sanomaan noin. Mutta ilmeisesti olen salasuomettunut, koska en havaitse sanomisessani mitään kummallista.

Jos Suomessa joku puolueen puheenjohtaja sanoisi, että Venäjää EI SAA kutsua uhaksi, niin kannatuksen romahdus on varma. Suomessa ei haluta kuulla käyttäytymisohjeita poliitikoilta.

Oksanen mukaan Suomi yrittää päästä kuin koira veräjästä: ”Jos Viro suhtautuisi yhtä vastahakoisesti (kuin Suomi) neuvostomiehityksen ajan käsittelyyn , esimerkiksi yhteistoiminnan käsittelyyn, sitä pidettäisiin ulkomailla ongelmallisena ja sanottaisiin, ettei Viro halua pestä likapyykkiään”. Mitähän Oksanen tarkoittaa? Ensinnäkin ero on suuri, jos ajatellaan Viron itsenäisyyden menetystä. Kyllä siinä prosessissa oli omat petturinsa. Mutta ero on suuri, koska Suomi säilytti taistelemalla itsenäisyytensä. Hän vertaa asioita jotka ovat vertailukelvottomia.

YYA-Suomen ja miehitetyn Viron välillä on suuri ero!

Pitäisin jokseenkin taitavana sitä käsittelyä, millä suomalaisia kommunisteja, joilla oli Neuvostoliitto-sympatioita, käsiteltiin demokratian myllyssä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Toisaalta meillä oli runsaasti isänmaalisia kommunisteja, jotka vastustivat Neuvostoliittoa rajummin kuin monet porvarit.

Sitä paitsi suomettuneisuuden aikaa on käsitelty lukuisissa teoksissa Hannu Rautkallion kirjojen ja Tamminiemen pesänjakajien ajoista lähtien. Ei noita aikoja piilotella. Erikseen ovat ne poliitikot, jotka leuhkivat kotiryssäsuhteillaan. Toivottavasti arkistoista ei tarvitse lukea joskus suulaimpien toilailuista.

Seitsemänkymmentäluku oli suomettuneisuuden kannalta pimeätä aikaa ja olen omalta osaltani kertonut tuomioni noista ajoista. Aikakausia ei pidä kuitenkaan sekoittaa toisiinsa. Venäjä ei suin surminkaan halua ottaa kantaa tänä päivänä Suomen hallituskysymykseen. Jos toisaalta venäläislehti kertoo, ettei pidä Carl Haglundista, niin sillä on oikeus kertoa mielipiteensä. Vai uskooko joku tosissaan, ettei USA sanoisi mielipidettään, jos Keski-Amerikassa valitaan johtotehtävään sille vastenmielinen poliitikko.

Meidän pitäisi normalisoida erimielisyytemme venäläisten kanssa.

Jos siis venäläinen lehti kertoo mielipiteensä Suomen vaaleista, ja joku suomalainen poliitikko toteaa, että kannanotossa ei ollut mitään uutta, niin jo täyttyvät nettipalstat syytöksillä suomettuneisuudesta: pitää sanoa, että olipa uskomattoman röyhkeä puuttuminen Suomen sisäisin asioihin. Meillä on käsittämättömän herkkä ”vastasuomettuneisuuden” henki tässä maassa! Sofi Oksasen ja kumppaneiden ei kannata olla huolestuneita, suomettuneisuuden paheksujia riittää.

Media myy tuotoksiaan Venäjä-pelolla ja Oksanen myy kirjojaan omalla tulkinnallaan Venäjä-pelosta. Oksasella on naiivi kuva suomalaisten muka lapsellisesta uskosta ottaa vakavasti, mitä venäläisten propaganda tuottaa. Oleellinen ero suomalaisten ja balttien välillä on Balttian maiden poliitikkojen pelästynyt suhtautuminen Venäjän toimiin. Toisaalta mainostetaan, että ollaan Naton suojakilven alla, mutta samaan aikaan Viron presidentti julistaa, että venäläisiltä menee neljä tuntia vallata Viro. Terve.

Suomessa varteenotettavat poliitikot valavat öljyä laineille ja ymmärtävät itäisen naapurin propagandan luonteen. Ei jokaiseen provokaatioon kannata hermoherkästi vastata, vaikka selvät vääristelyt välittömästi oikaistaisiinkin.

Pitäisikö poliitikkojen ja tavallisten kansalaisten asettua aina periaatteellisesti Venäjää vastaan, sehän huijaa ja pelottelee liittoutumattoman maan rauhallisia kansalaisia? Entä jos ihan aidosti – ei pelkokertoimen takia – asetuttaisiin toisen (siis Venäjän) asemaan ja mietittäisiin, mikä on aggressioiden syy? Vastasuomettuneisuus estää tekemästä näin, koska tällaisen esittäjä leimataan satavarmasti ”väyryseksi”.

Epäilen, että Oksasen suomettuneisuudella ratsastamisen ”uutuusarvo” on näitä aikoja hiipumassa, joten hänen on kehitettävä uusia mainosvaltteja kirjojensa myyntiin.

Työväenpuolueiden taistelu Suomessa

Ruben Stiller ja Matti Putkonen kävivät Ylen politiikkaradiossa 30.4.2015 keskustelun työväenpuolueiden roolista Suomessa tänä päivänä. Ohjelman nimi oli ”Wappuarvio: Mikä on maassa työväenpuolue”. Keskustelussa tuli esille useita mielenkiintoisia aiheita, jotka halusin esittää kuvana (ohessa).

Putkonen pystyi valaisemaan oleellisia piirteitä perussuomalaisten menestyksen syistä propagandalla höystettynä. Oikeistodemari Stiller itse asiassa tuki omilla erittelyillään Putkosen esittämiä käsityksiä.

Kuvan tarkoitus ei ole käsitellä vastakkainasettelua perusteellisesti eritellen, vaan keskittyä niihin teemoihin, jotka keskustelijat Sakari Sirkkasen johdolla ottivat esille.

Kuvan suurentaminen hiiren näpäytyksellä.

Henry Kissingerin näköinen maailma

Henry Kissinger on ajantasaistanut käsityksensä maailmanmenosta sellaiseksi kuin hän sen näkee kirjassaan ”World Order” (Penguin Press, 2014). Kuka tahansa ei pysty kirjoittamaan käsitystään maailman järjestyksestä ainakaan siinä mielessä, että on myös uskottava. Kissingeriltä ei ole koskaan loppunut uskallus. Jo väitöskirjan nimi oli vaatimattomasti ”A World Restored”. Kissingeriä on pidetty reaalipoliitikkona, jota hän tietenkin onkin. Hänen lähestymistapansa on hyvin perinteinen, suurvaltakeskeinen. Yksi tämän kirjoitukseni teemoista on, onko Kissingerin strateginen näkemys tämän päivän todellisuudessa vanhanaikainen?

Olen blogikirjoituksissani arvostellut kyynisesti maailman tapahtumiin suhtautuvan Kissingerin ajattelua. Erityisesti kaksi tapahtumaa nousee yli muiden, Kissingerin rooli Chilen tapahtumissa 1970-luvun alussa ja Kambodzan pommitukset. Chile oli yksi harvoista Etelä-Amerikan maista 1970-luvun alussa, jossa oli ollut demokratia kymmeniä vuosia. Salvador Allenden nousu Chilen johtoon oli liikaa presidentti Richard Nixonille. Mikä oli Kissingerin rooli Chilen tapahtumissa? Omin sanoin kuultuna hän vähättelee omaa rooliaan ja kiusaantuu, kun otetaan esille yksityiskohtia. Kissingerin rooli oli käsittääkseni huomattavan suuri. Hän oli hämähäkki, joka keräsi USA:n eri hallinnon haarojen tavoitteet yhteen toimenpiteitä varten ja lopputuloksena oli laillisesti valitun presidentti Allenden väkivaltainen syrjäyttäminen.

Kambodzan pommituksissa 1965-1973 aiheutui valtavaa tuhoa. Oma käsitykseni on, että Kambodzalle osin kostettiin Vietnamissa kärsitty tappio.

Käytän seuraavassa apuna Foreign Affairs lehden (March-April 2015) arviointia World Orderista.

On totta, että maailma janoaa järjestystä tänään enemmän kuin pitkään aikaan. Maailma ei ole enää kaksinapainen eikä yksiselitteisesti myöskään yksinapainen. On valtava määrä konflikteja ja kriisejä: Irak, Syyria, Afganistan, Libya, Ukraina jne. Merkittävä rooli muuttuneessa tilanteessa on Vladimir Putinilla, joka on valjastanut politiikan välineeksi sotatoimet. Länsimailla on paljon kotoisia ongelmia, ja reagoiminen Venäjän toimiin on ollut monien mielestä vaisua. Ehkä tämä on maailmanrauhan kannalta onni!

Toisaalta Yhdysvaltain puuttumiset konflikteihin Lähi-Idässä eivät ole olleet kovinkaan onnistuneita. Ristiriidat ovat olleet sisällisotaluonteisia ja sekaantuminen osapuolien taisteluihin on ollut monilta osin epäonnistunutta.

Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä vallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas).

Käytännön politiikassa tärkeimmät periaatteet ovat edelleen valtioiden suvereniteetti ja puuttumattomuus toisten asioihin. Kriisipesäkkeiden ”uusi järjestys” autoritäärisine hallintoineen ja postmoderneine ristiriitoineen haastaa vanhan kissingeriläisen järjestyksen. Henry Kissingerin periaate on selvä: jos olemassa olevan - ja suurvaltojen sopiman - järjestyksen periaatteista luovutaan, tulee vaihtoehtoisten ratkaisujen olla olemassa, muutoin järjestys horjuu.

Vahvoja esimerkkejä World Orderista ovat Westfalenin rauha 1648 ja varsinkin Wienin kongressi 1814-15. Napoleonin sotien päättymistä seurasi kahden voimamiehen Metternichin ja Talleyrandin määrittämä rauha, joka pääosin kestikin ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Lännen asettamaa World Orderia ovat haastaneet viime vuosina shiiat ja sunnit, Al-Qaida ja Isis. Kun läntinen maailmanjärjestys on perustunut valtiollisiin kiveen hakattuihin periaateisin ovat haastajien aseena heimokeskeisyys ja lahkolaisuus. Iran tarjoaa selkeän esimerkin valtiohaasteesta: onko Iranissa kysymys valtiosta vai laajemmasta yhteenliittymisen periaatteesta? Iran on jo muinaisista ajoista lähtien ollut enemmän kuin valtio. Se on ollut ”koko maailma” tai maailmanselitys.

Iranin kohdalla ollaan nykyisin edellä mainitussa valtiota laajemmassa aggressiivisessa asetelmassa (koskien sen ydinarsenaalin valvontaa), jossa perinteisellä diplomatialla on vaikeutensa ja ollaan lähellä em. puuttumisen ja balance of power -periaatteen käyttöönottoa. Kissingerin kirjan kirjoittamisen jälkeen on diplomaattisella tiellä edetty , vaikka tietenkään lopullista ratkaisua ei ole saavutettu.

Paljon suuremmassa määrin kuin Iran, on Kiina jotain muuta kuin pelkkä suvereeni valtio. Jo Kiinan keisari hallitsi ”koko maailmaa”. Kiinan nykyisessä nousussa on jotain jälkiä tästä ajatuksesta. Kiina yrittää löytää synteesiä keisarin Kiinan ja uuden ekspansiivisen Kiinan väliltä. USA ja Kiina eivät jaa yhteistä demokraattista perinnettä eikä nykyisyyttä, mutta Kissingerin mielestä eroavuudet tavoitteissa ovat pienemmät Kiinan ja USA:n välillä kuin Kiinan ja sen yhtälailla ekspansiivisten naapureiden välillä.

USA:n maailmanjärjestys muodostuu Kissingerin mielestä toisaalta Franklin Rooseveltin pragmaattisesta realismista ja toisaalta Woodrow Wilsonin liberaalista idealismista. Nämä kaksi muodostavat kilpailevat suunnat Yhdysvaltain maailmanjärjestyksessä. Wilsonin idealismia edustakoon Kansainliitto ja Rooseveltin pragmaattisuutta toisen maailmansodan aikana omaksuttu ajatus, että suurvallat jakavat maailman.

USA ei joudu taistelemaan periaatteidensa puolesta yksin, sen paras liittolainen on läntinen Eurooppa pienistä jännitteistä huolimatta. Tästä on helppoa johtaa Kissingerin periaate kansallisvaltioiden ensisijaisuudesta hänen world orderissaan. Ensisijaisia eivät ole kansainväliset instituutiot tai ei-valtiolliset toimijat. Kyllähän Euroopan valtiotkin ovat säilyttäneet suuren osan suvereniteetistaan EU:sta huolimatta. Kissingerin mielestä EU ei kuitenkaan voi olla esimerkki muille maailman valtioille.

Mistä Kissingerin skeptisyys yhteenliittymiä kohtaan johtuu? Käsittääkseni hän ei usko ”suojelemisen yhteisvastuuseen” (responsibility to protect). Valtapolitiikka on ensisijainen. Sitä ei suinkaan ole humaani toisen puolesta ajattelemisen vaihtoehto. Siksi reaalipoliitikko Kissinger ei halua Ukrainan liittyvän Natoon, koska suurvalta Venäjä ei koskaan sitä hyväksyisi. Toisaalta hän toki myöntää, että intervention suorittanut taho ei voi toteuttaa pitkäaikaista sortoa.

Lopuksi on otettava esille nuorempien tutkijoiden haaste. Miksi world orderissa ei priorisoida uuden teknologian, kybermaailman, globalisaation ja ilmastonmuutoksen vaikutusta perinteisen valtapolitiikan edelle? Toki Kissinger myöntää näiden merkittävyyden, mutta silti painottaa ”suurvaltojen rauhaa” primäärinä. Wienin kongressin ja Westfalenin rauhan tyyppiset ratkaisut ovat ohjausvaikutukseltaan suurempia kuin esimerkiksi internetiin perustuvien teknologisten ratkaisujen välilliset vaikutukset.

Hän vertaa virtuaaliavaruutta (cyberspace) wilsonilaiseen idealismiin. Internet (internet of things, teollinen internet ym.) eivät muuta maailmaa niin paljon, että vanha reaalipoliittinen asetelma väistyisi. Totta on, että meneillään olevissa konflikteissa kybersota häämöttää ”vain” jossain taustalla, mutta välillisesti kybermaailma voi olla tulevaisuudessa merkittävä taistelutanner.

Ajatellaan vaikkapa sitä kuinka lähitulevaisuudessa digitalisaatio sekä luo että tuhoaa työpaikkoja ja aiheuttaa valtavia pistemäisiä kasvusysäyksiä samalla kun työntekijöiden palkat eivät välttämättä nouse lännessä (korkean arvon työtä luodaan vähän ja matalan arvon työtä paljon). Palvelu voidaan tuottaa toisella puolella maapalloa (jossa sijaitsevat arvohubit) ja itse palvelun hyväksikäyttäjät eivät tiedä mitään siitä, missä kassakone kilahtaa. On erittäin vaikeaa arvioida minkälaisia painopistemuutoksia edellä esitetystä aiheutuu globaalitaloudessa ja luodaanko näiden avulla sotien syitä vai rauhan takeita.

Ainakin itse näen tässä konfliktin vaaran, sillä taloudelliset edut eivät tule jakautumaan tasaisesti. Kuinka tämä uusi maailma on sovitettavissa kissingeriläiseen world orderiin?