Vaaran vuosista pelon vuosiin.

Antero Holmila ja Simo Mikkonen ovat kirjoittaneet kirjan välittömästi sotaa seuranneista tapahtumista ”Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-1949” (Atena, 2015). Myönnän, että suhtauduin aluksi kirjaan hiukan epäluuloisesti: pystyvätkö kirjoittajat löytämään uusia näkökulmia paljon pureskeltuun aiheeseen. Mitään mullistavaa ei toki paljastu, mutta pidin kirjan asenteettomasta otteesta (niitä asenteellisia kauhukuvien maalauksia on kyllä ilmestynyt riittävästi).

Arvioin kirjaa seuraavassa joidenkin sen keskeisten teemojen näkökulmasta. Holmila ja Mikkonen ottavat tehtäväkseen kyseenalaistaa joitakin myyttejä, jotka ovat jääneet elämään sodan jälkeisistä vuosista. Tunnetuin näistä on käsite ”vaaran vuodet”, jonka mukaan Suomi oli Venäjän uhan alla konkreettisesti ja jopa miehitys oli sodan jälkeen mahdollinen. Historiaa on taipumus dramatisoida ja varsinkin siihen sortuvat aikalaiset: ”olimme jatkuvan uhan alla”.

Kirjoittajat korostavat jo 1930-luvulla luotua viholliskuvaa Neuvostoliitosta. Sotavuodet eivät suinkaan häivyttäneet vihaa, vaan vahvistivat sitä. Sodan jälkeisille päättäjille lankesi raskas vastuu vapautua tuosta viholliskuvasta.

Oleellinen on myös seuraava kirjassa esitetty toteamus: ”Vaikka ulkopolitiikassa oltiin Neuvostoliiton osalta varovaisia, oltiin vielä kaukana suomettuneisuuden ajan huomaavaisuudesta Neuvostoliittoa kohtaan.” Sanoisin, että kysymys oli 1970-luvulla nöyristelystä, jota ei ilmennyt 1940-luvulla.

Kirjoittajat haluaisivatkin puhua 1940-luvun lopun vaaran vuosien sijasta ”pelon vuosista”. Tykästyin tähän ilmaisuun. Ei mielestäni ole kysymys siitä, etteikö noihin vuosiin olisi liittynyt vaaran elementtejä, mutta sittenkin kysymys oli ensi sijassa kotikommunistien retoriikasta. Pelon vuodet kuvaavat niitä tuntoja, joita ihmisillä oli pelottelevan informaation vuoksi. Pelot olivat ymmärrettäviä, mutta tosiasiallista kumousvaaraa ei ollut. Neuvostoliitto jätti vallananastamisen keinot suomalaisten kehiteltäväksi, mutta meikäläisissä kommunisteissa ei ollut kumouksellisia tarpeeksi. Kommunisteja leimasi eräänlainen saamattomuus! Myös demokratian linnakkeet olivat Suomessa vahvat.

Mistä johtui Neuvostoliiton puutteellinen aloitteellisuus? Minusta näyttää, että Neuvostoliitto oli tyytyväinen toisen maailmansodan saavutuksiinsa, se ei halunnut rikkoa sovittuja sopimuksia vaan operoi alueilla, jotka se oli toisessa maailmansodassa miehittänyt. Se oli saavuttanut kaikki tavoitteet päärintamilla. Myös Ruotsin vastareaktio (sopimuksellinen lännen leiriin liittyminen) olisi ollut todennäköinen seuraus Suomen miehityspyrkimyksistä.

Yksi syy Neuvostoliiton passiivisuuteen oli varmaanikin hyvin sujuneet sotakorvaustoimitukset. Niitä ei haluttu vaarantaa, sillä toimitetun tavaran laatu oli todettu korkeatasoiseksi. Pelot siis osoittautuivat vaaroja suuremmiksi. Kommunistien ja Neuvostoliiton tavoitteena oli koota kaikki yhteistyövoimat Suomi-Neuvostoliitto-seuraan. Aluksi menestys olikin suuri, seuraan liittyi väkeä kaikista kansalaispiireistä, kuka mistäkin syystä. Mutta jo 1950-luvun alkuun tultaessa, poistuma SNS:stä kasvoi merkittäväksi.

Ratkaiseva este kommunistien menestymiselle - toimittaessa demokratian keinoin - löytyi vasemmiston jakautumisesta. Raivokkaassa taistelussa vallasta työpaikoilla ja edustuksellisissa elimissä kommunistit eivät onnistuneet syrjäyttämään sosiaalidemokraatteja , jotka linnoittautuivat skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteiden taakse.

Tosipaikan tullen sdp:n organisoitumiskyky oli aivan eri luokkaa kuin kommunisteilla. Sdp:n vasen laita kyllä vuosi SKDL:ään, mutta kommunistien toivomaa yhtenäistä kansanrintamaa ei syntynyt, se ei ollut lähelläkään. Kansandemokraattien mallina oli Itä-Euroopan puolueiden järjestäytyminen sen tavoitteiden taakse, mutta Suomessa liberaalin demokratian juuret olivat liian vahvat, jotta tavoitteissa olisi onnistuttu.

Eräänä syynä kommunistien menestymättömyydelle Suomessa kirjoittajat pitävät tottumattomuutta ”barrikadikommunismiin”. Mieluiten haluttiin edetä ”ministerikommunismin” kautta. Presidentti Paasikiven rooli oli merkittävä juuri sen takia, että hän sitoi kommunistit parlamentaariseen työhön ministeripaikkojen avulla.

Myyttien purkaminen jatkuu kirjassa jälleenrakennuksen ja kansan yhtenäisyyden uudelleen arvioinnilla. Oleellinen osa tätä prosessia oli evakoiden asuttaminen. Toki ristiriidat kantaväestön ja evakoiden välillä eivät ole tänään mikään paljastus, mutta toisaalta kansakunnan muistissa ovat selvästi painottuneet yhteiset edut ristiriitojen sijaan, jotka kuitenkin olivat todellisuutta. Kirjassa toppuutellaan liiallista hehkutusta kansakunnan yhtenäisyydestä noina turhaumien ja toiveiden vuosina, koska se ei edusta todellisuudessa tapahtunutta.

Teoksessa käydään lukuisin esimerkein läpi myytinmurtamismielessä evakkojen kokemuksia usein näiden omien kertomusten kautta. Tapakulttuurien erot, katastrofaalinen asuntopula, vieras uskonto (koskien ortodoksikarjalaisia) olivat muun muassa syitä hitaalle integroitumiselle kantaväestöön.

Yleinen harmaa ilottomuus” leimasi kansalaisten arkea sodan jälkeisinä vuosina. Tästä poikkeuksen muodostivat kommunistit, joiden odotukset uuden yhteiskunnan luomiseksi olivat optimistisia. Hohto kuitenkin himmeni nopeasti.

Hyvin mielenkiintoinen osa kirjassa on naisnäkökulma sodanjälkeisiin vuosiin. Miehinen maskuliininen auktoriteetti vietti sattuneesta syystä riemujuhliaan. Sodan käyneille miehille oli löydettävä paikka yhteiskunnasta ja naisten sodan aikana valtaamat työpaikat joutuivat nyt uuden harkinnan kohteiksi. Naisilta odotettiin väistymistä miesten tieltä kotilieden ääreen. Toisaalta kirjassa tuodaan esille, että naisten väistyminen työelämästä ei lopulta ollut merkittävää, ja että naisten osuus kääntyi uudelleen nousuun jo vuonna 1946. Varsinkin kommunistit korostivat naisten oikeutta pysyä työelämässä.

”Suomi sodan jälkeen” on hyvä kertauskirja sodan jälkeisistä vuosista. Se pyrkii luomaan uutta tulkintaa paljon keskustelluista tapahtumista ainakin osin onnistuen siinä.

Mökki, Putin ja minä

Herään mökilläni valoon, joka osuu kuusen latvoihin. Huikean kirkas aamu. Täytyy ihastellen kehua, koska kovin usein näitä aamuja ei tälle keväälle ole suotu. Sitten seuraa kierros pihalla kameran kanssa. Kello on viiden ja kuuden välillä. Linnut ovat pirteimmillään, niitä on mukava seurata ja kuvata. Otan kuvia 50-, 100 tai 200-kertaisella (4800 mm) zoomilla tunnistamismielessä Aamupuuhiin kuuluu laiturin puhdistus lintujen jätöksistä, en harmittele, sillä olen tottunut tähän. Samalla voi tarkkailla ympäristöä. Vastarannalla taitavat nukkua vielä, vaikka juuri 90 vuotta täyttänyt enoni onkin aamunvirkku. Rantanaapurit ovat saunoneet pitkän kaavan mukaan ja uinuvat vielä sikeästi.

Laiturilla huomio kiinnittyy isokoskelopesueeseen, jossa on emon lisäksi peräti yhdeksän poikasta. Viime kesänä pesintä ei onnistunut kovinkaan hyvin, mutta nyt olosuhteet tai sattuma ovat olleet suotuisat.

Linnuilla taitaa olla vuorosysteemi, sillä hetken kuluttua ilmestyy paikalle sinisorsapoikue, jossa on myös yhdeksän poikasta. Sorsat hakevat minulta namupalaa, mutten anna. Ranta on matala ja ravinnerikas, joten ruokaa on yllin kyllin.

Sorsat nousevat laiturille hetkeksi pelkäämättä minua. Ne kunnioittavat enemmän parin kymmenen metrin päässä olevia joutsenia, jotka työntävät pitkän kaulansa pohjaan tuon tuosta. Arkoina ne eivät tule lähelleni eikä sorsillakaan ole kiire mihinkään. Jonkin sisäänrakennetun koodin perusteella isokoskelo on sorsaa paljon varovaisempi lintu.

:::::::::::::::::::::::::::::

Palaan mökkitupaan ja päätän katsoa uutiset netistä. Silmiin osuu tuore haastattelu, jossa Vladimir Putin kertoo italialaiselle lehdelle, että ”vain hullu” kuvittelee, että Venäjä voisi hyökätä yllättäen lännen kimppuun. Voin kuvitella kuinka moni sanoo, että ”taas se valehtelee”. Yhtä naiivia on tietenkin kuvitella, että ”nyt se vihdoin on ottanut lusikan kauniiseen käteen”. Kansainvälinen kriisi kehittyy hitaasti aste asteelta eikä Putin sitä tietenkään kiellä. Juupas-eipäs -tilanteessa Putin toistaa, että hän kunnioittaa Minskin sopimusta, että hän haluaa Itä-Ukrainasta itsehallinnollisen alueen, että Venäjästä maalataan lännessä kuvaa peikkona poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä jne.

Hän syyttää jälleen vastapuolta (josta hän käyttää nimeä kumppani, ”partner”) epäammattimaisista toimenpiteistä. Tällä hän tarkoittanee, että lännessä olisi pitänyt tietää, miten tärkeä Ukraina on Venäjälle (siis, että sen sijalla ei ole epäystävällistä länteen sitoutunutta valtiota). Lännessä ei ymmärretty niitä varoituksia, joita Venäjältä annettiin.

Lännessä sen omia toimia Ukrainassa pidetään liberaalin demokratian mukaisina, vaikka Ukraina tuskin täyttää miltään osin - vähänkään kriittisesti arvioiden - kansanvallan tunnusmerkkejä. Lännen liberaalin demokratian kuorien sisään on ollut helppoa ujuttaa omaan etuun tähtääviä pyrkimyksiä. Varsinkin Yhdysvaltain republikaanit ovat olleet horjuttamassa herkkää tasapainotilaa.

Kaikki edellä oleva voidaan tietenkin leimata propagandaksi. On siinä sitäkin, mutta itse olen omaksunut käsityksen, että Putinin politiikka on ensisijassa puolustuksellista. Molemmin puolin tarvitaan sitä kuuluisaa toisen asemaan asettumista , ”emphathize with your enemy”, kuten Robert McNamara sen sanoi.

Kun luin italialaisilehden alkuperäisen haastattelun kokonaan Putin kotisivuilta, kieltämättä hämmennyin. Puhuuko nyt aggressiivinen maailmanvalloittaja vai maailmantilanteesta syvästi huolestunut valtionpäämies?

Olisikin tärkeää, että haastattelu julkaistaisiin kokonaisuudessaan myös suomeksi. Se antaa kuvan, miten Putin asiat näkee – ja tällä kertaa hän vaikuttaa avomieliseltä.

Poimin tähän muutamia kohtia haastattelusta. Putin näkee venäläisten aggressiivisen sotilaslentokoneiden toiminnan vastareaktiona amerikkalaisten kylmän sodan jälkeen keskeytymättöminä jatkuneille lennoille pitkin Venäjän rajoja.

”Sometimes I am asked about our airplanes flying somewhere far, over the Atlantic Ocean. Patrolling by strategic airplanes in remote regions was carried out only by the Soviet Union and the United States during the Cold War. In the early 1990s, we, the new, modern Russia, stopped these flights, but our American friends continued to fly along our borders. Why? Some years ago, we resumed these flights. And you want to say that we have been aggressive?”

Ehkä on syytä vielä kopioida tähän se kohta Putinin haastattelusta, jossa hän viittaa Venäjän yllätyshyökkäyksen mahdollisuuteen (tai pikemminkin mahdottomuuteen) Naton kimppuun.

”As for some countries’ concerns about Russia's possible aggressive actions, I think that only an insane person and only in a dream can imagine that Russia would suddenly attack NATO. I think some countries are simply taking advantage of people’s fears with regard to Russia. They just want to play the role of front-line countries that should receive some supplementary military, economic, financial or some other aid. Therefore, it is pointless to support this idea; it is absolutely groundless. But some may be interested in fostering such fears. I can only make a conjecture.”

Kuin varmuuden vuoksi hän vielä torjuu tarpeettomana kaiken sen pelon, mitä lännessä tunnetaan Venäjää kohtaan. Hän kieltää kokonaan laajamittaisen sotilaallisen konfliktin mahdollisuuden. Tulee miltei epätodellinen tunne: tällaisten puheiden jälkeen neuvottelupöytään palaamisen pitäisi olla mahdollinen. Mutta totuus on tietenkin toisenlainen, suhteet ovat kietoutuneet niin monelle sykkyrälle, että kuluu vielä aikaa ennen kuin sopuun päästään ja silloinkin on tyydyttävä välttämättömimpään.

”Let me tell you something – there is no need to fear Russia. The world has changed so drastically that people with some common sense cannot even imagine such a large-scale military conflict today. We have other things to think about, I assure you.”

Kun ajattelee meneillään olevaa jännittynyttä tilannetta, ei tule ihan vähällä mieleen kriisiä, jossa ohipuhumisen määrä lännen idän välillä olisi ollut näin järkyttävän suurta.

Putinin puheen jälkivaikutus on esimerkki siitä, kuinka kauas länsi ja itä ovat loitontuneet toisistaan. Sanoilla ei näytä olevan merkitystä. Mielestäni Putinin puhe sivuutettiin kotimaisessa mediassa aivan liian kevyesti.

Sillä välin…..

Ajatuspaja Chatham House kehottaa varautumaan pahimpaan Venäjän kanssa. Saska Saarikoski kertoo Hesarissa, että taktisiin tappioihin (!) kyllästynyt Yhdysvallat aikoo pistää pelilaudan uusiksi: lisää kilpailua suurvaltojen välille! Saarikoski toteaa - Yhdysvalloissa käytävää keskustelua siteeraten - että ”Yhdysvallat on yrittänyt säilyttää status quon, mutta Venäjä haluaa muuttaa sitä”. Että siis Venäjän pitäisi kokea Naton eteneminen sen rajoille status quon ”säilyttämisenä”!

::::::::::::::::::::::::

Lähden rantaan, ovatkohan joutsenet vielä paikalla?

Työpaikkoja ilman kasvua?

Antti Kuosmanen kirjoittaa Tieto&trendit 1/2015 -lehden artikkelissa ”Tanssit jatkuvat Titanicilla” työllisyyden ja talouskasvun yhteensovittamisesta nyt ja tulevaisuudessa.

Lähtökohta on 1970-luvun kitkatyöttömyys, joksi silloin arvioitiin noin 1 prosentti. Sittemmin kitkatyöttömyys on noussut hälyttävän korkealle eli 5-6 prosenttiin. Se on siis eräänlainen ”tasapainotyöttömyystila”, jolloin ei vielä ole työvoimapulaa, mutta tätä prosenttitasoa alemmilla lukemilla työvoimapula joillakin toimialoilla astuu kuvaan. Kohtaanto työmarkkinoilla on siis heikentynyt selvästi monista eri syistä. Kuuden prosentin työttömyyslukemiin päästiin valtakunnan tasolla juuri ennen taantumaa (2008) bkt:n 14 vuoden kasvuputken jälkeen! Kotikunnassani Mäntsälässä työttömyys oli tuolloin alle 4 prosenttia, mutta joitakin aloja koskeva työvoimapula näkyi samaan aikaan tilastoissa.

Onko meidän siis tunnustettava 5-6 prosentin ”vähimmäistyöttömyystaso” pysyväksi? Globaalilla tasolla bkt voi kasvaa 3-4 prosenttia, mutta Länsi-Euroopassa jo 2 prosentin taso kuulostaa hyvältä. Yhdistelmä, jossa kasvu pysyy itsepintaisesti nollan ja kahden prosentin välillä ja työttömyys pysyy korkealla on siis väistämätön?

Samaan aikaan on Thomas Pikettyn mukaan toteutunut ilmiö, jossa varallisuustason nousu ylittää talouskasvun ja tulo- ja varallisuuserot kasvavat. Kysymyksessä näyttää olevan megatrendi, ja on syytä kysyä voidaanko aktiivisilla politiikkatoimenpiteillä vaikuttaa trendiä (matala kasvu – korkea työttömyys – tulo- ja varallisuuserojen kasvu) hillitsevästi. On syytä kuitenkin muistaa, että suomalainen tulontasausjärjestelmä on toiminut tehokkaammin kuin useimmissa länsimaissa. Meillä suurituloisimman yhden prosentin tulo-osuus nousi suuren laman jälkeen vuoteen 2000 saakka (IT-kupla), mutta on sittemmin hieman laskenut syvästä taantumasta johtuen.

On mielenkiintoista nähdä pystytäänkö meillä Suomessa uuden hallituksen strategialla estämään Pikettyn kuvaaman megatrendin tulo meillekin. Ennuste ei ole kovin hyvä, mutta jotain voidaan toki tehdä – jos halutaan. Miten tähän tilanteeseen on päädytty?

Me olemme tottuneet tiettyyn talouskasvuun (”vanhaan normaaliin”) ja nyt meidän on vaikea oppia pois tästä normaalista. Kehitys ei ole ollut toki lineaarinen, vaikka suuressa kuvassa voidaan nähdä teollisen kasvukauden (korkea työllisyysaste, korkea bkt:n kasvu) vähittäinen hiipuminen vuosikymmenien kuluessa. Hätkähdyttävämpää on todeta, että länsimaiden korkean kasvun ja pienenevien tuloerojen kausi kesti vain 1940-luvulta 1970-luvulle. Sitä ennen tulo- omaisuuserot olivat suuret. Näyttää siltä, että olemme ohittaneet poikkeuskauden, kun tulo- ja varallisuuserot Pikettyn teorian mukaan ovat lähteneet nopeaan kasvuun. Palataan siis aikaan, jota on eletty satojen vuosien ajan ennen nyt taakse jäänyttä lyhyttä välikautta.

Itse asiassa tulo- ja varallisuuserot olivat kovassa kasvussa jo 1900-luvun alussa saavuttaen esim. USA:ssa huipun vuonna 1928, juuri ennen suurta romahdusta. Saman tyyppinen ilmiö tapahtui vuosina 2008-2009, jolloin rikkaiden rikastuminen saavutti korkeimman tason sodan jälkeen. Sitten tuli finanssikriisistä johtunut tuloerojen kasvun pysähtyminen, mutta sekin osoittautui väliaikaiseksi, erot kasvavat jälleen vauhdikkaasti. Vain syvä taantuma on hillinnyt käsitykseni mukaan tuloerojen repeämistä.

Mitä tapahtui noin 40 vuoden aikana (1940-luvulta 1970-luvulle), jolloin tuloerot tasoittuivat? Kuosmanen mainitsee teknologisen vallankumouksen ja toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakentamisen. Itse lisäisin tähän vielä suuret ikäluokat ja tietoisen aktiivisen yhteiskuntapolitiikan, jolla tuloeroja pienennettiin. Tämä ei suinkaan koskenut vain esim. Länsi-Euroopan maita vaan myös Yhdysvaltoja, jossa ylin marginaaliveroprosentti oli 1940-luvulta 1960-luvulle yli 90 prosenttia. Itse näen nuo vuosikymmenet eräänlaisena tavallisen ihmisen kultakautena, ja totta on, että laajan keskiluokan menestys oli tuolloin poikkeuksellisen vahvaa mihinkään aiemmin koettuun verrattuna. Aikakaudesta 1940-luvulta 1970-luvulle on käytetty myös varsin kuvaavaa nimeä ”suuren kokoonpuristumisen” (The Great Compression) aikakausi.

Kuosmanen aivan oikein huomauttaa, että keskiluokan nousu jatkuu nyt kehittyvissä maissa. Varsinkin alempi keskiluokka on kokenut vaurastumista.

Amerikkalaiset Robert Reich ja Paul Krugman ovat korostaneet, miten rikkaat hiljaisesti hyväksyivät tulotasauksen kultakaudella ja menestyivät silti erinomaisesti. Ajat ovat noista päivistä muuttuneet. dramaattisesti – ahneudesta on tullut yksi johtavista ajatuksista.

Äärimmillään voidaan ajatella Kuosmasen tavoin, että palaamme takaisin klaanien ja heimojen aikakauteen, jolloin sopimukset perustuivat yksilöiden uskollisuuteen ja luottamuksen vastavuoroisuuteen, eivät lakeihin. Mikä on silloin demokratian, hyvinvointiyhteiskunnan ja luottamusyhteiskunnan kohtalo?

Entä tarjoaako nyky-Venäjä ”suorine demokratioineen” (vrt. Putinille tehdyt aloitteet vuosittaisessa TV-ohjelmassa) ja autoritäärisine hallintoineen yhteiskuntamallin puhtaan diktatuurin ja liberaalin demokratian väliin, jota voidaan matkia? Ennen kuin ollaan näin pitkällä on syytä tarkastella liberaalin demokratian puolustuskeinoja. Eikö edellä mainitusta kultakaudesta voida ottaa oppia? Jotain toki, mutta globaali talous, ihmisten kyllästyminen suureen valtioon, rikkaiden suuret lobbariarmeijat (USA) ja teollisuuden aseman romahtaminen ovat tehokkaita esteitä palata menneisiin aikoihin.

On toki kehitetty vaihtoehtoisia kasvun malleja, jotka perustuvat luonnonvarojen ja ympäristön säästämiseen, mutta bkt:n kasvun varaan rakentuva malli on edelleen vallitseva läntisten päättäjien keskuudessa. On helppoa nähdä, että Kiinan kaltaisille valtioille ei haluta antaa etulyöntiasemaa bkt-kilvasta väistymisen kautta.

Jos talouskasvun pysyvä heikkeneminen on fakta länsimaissa, mitä tapahtuu hyvinvoinnille? Erään vastauksen antaa Osmo Soininvaara yllä mainitussa Tieto&trendit -lehdessä. Esimerkkinä hän käyttää Japania, jossa talous on kasvanut sukupolven ajan hyvin hitaasti. Siitä huolimatta japanilaisen ostama kännykkä tänään on aivan eri luokkaa kuin 20 vuotta sitten. Jotain merkittävää on tapahtunut tällä välillä. Soininvaara vetää luonnollisen johtopäätöksen: ”On varsin ilmeistä, että vauraiden yhteiskuntien talouskasvu on jatkossa yhä enemmän laadullista ja yhä vähemmän määrällistä. Sen mittaaminen on todella hankalaa.”

Tulevaisuuden mietinnöissä kannattaa myös huomioida, että monet valitut talouden tilaa koskevat mittarit ovat varsin tuoreita keksintöjä. Bkt-mittari on kehitelty 1930- ja 1940-luvulla ja valtioiden talouskasvu nousi nykyiseen merkityksen vasta 1950-luvulla, osin kylmän sodan sotilaallisen ja siviilikilpavarustelun seurauksena. Kun ikuisia mittareita ei ole ja nykyiset mittarit ovat epätyydyttäviä, eikö ole mahdollisuus omaksua myös uusia tähän aikaan paremmin sopivia mittareita?

On syytä palata alussa esitettyyn kysymyksen, voidaanko työllisyys pitää korkealla tasolla ilman talouskasvua? Monet näkevät tämän asian hyvin teknisenä ilman dramaattisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tyytyisimmekö matalampaan kasvuun ja hitaampaan elintason nousuun olosuhteiden pakosta? Ja miten samalla välttäisimme yhteiskunnalliset levottomuudet? Vaihtoehtona kansalaispalkkaa koskevat pohdinnat ovat tältä osin perusteltuja.

Kuosmanen on oikeassa painottaessaan arvojen ja poliittisen tahdon merkitystä tulevaisuuden päätösten pohjana. Tuleva hallitus joutuu tasapainoilemaan säästöjen (leikkausten) ja tulevaisuuden - aiemmista poikkeavien - kasvuhaasteiden kanssa. Ja suuri osa näistä haasteista saattaa perustua vähäisen tai olemattoman talouskasvun ja uusien hyvinvoinnin rakenteiden yhteensovittamiseen.

Valtapolitiikasta ja rahan vallasta

”Oliko aikakausi 1914-1991 yhtä sotaa?, kysyin blogikirjoituksessa 1.9.2013. Tällainen väite on esitetty. Asetun kirjoituksessani kriittiselle kannalle ja väitän, että parinkymmenen vuoden takaiset tapahtumat ovat liian lähellä, jotta aikakaudelle tunnusomaisia piirteitä pystytään määrittelemään. Missään tapauksessa kysymys ei ollut historian lopusta 1990-luvun vaihteessa, oliko edes paradigman muutoksesta?

Totean kirjoituksessani seuraavaa:

”Näyttää jotenkin siltä, että ne, jotka haluavat nähdä yhtenäisen sodan vuodesta 1914 vuoteen 1991 näkevät maailman kaksinapaisena: Neuvostoliiton aika 1917-1991 on ikään kuin yhteinen nimittäjä aikakaudelle. En pidä tällaista ajattelua kovin relevanttina, vaikka sillä onkin kannatusta. Kaksinapaisuuden poistuminen ei ole lopettanut sotia; osin sotien luonne on muuttunut kansainvälisen terrorismin laajentumisen myötä. Taistelut ideologioiden välillä ovat muuttuneet osin kulttuurien ja uskontojen välisiksi konflikteiksi (Huntington!). Kaiken takaa paljastunee silti puhdas valtapolitiikka vuoden 1914 tapaan.”

….. ja jatkan:

”Arabimaailma on taistellut omien päämääriensä puolesta läntistä vaikutusta vastaan. Kuvaa on sekoittanut tehokkaasti näihinkin sotiin liittynyt/liittyvä sisällissotien luonne (jossa osapuolena ei ole demokratia!) ja ”taistelu terrorismia vastaan”. Aikakaudessa on piirteitä globaalin tason monenkeskisestä ”kylmästä sodasta”, joskin näin tuoreiden tapahtumien sijoittaminen historian kehikkoon on arvailua.”

Niin, turhan aikaistahan on esittää arvioita ajasta, jota elämme, mutta kerta kiellon päälle….. Olen siis väittänyt syyskuussa 2013, että vuoden 1989 (1991) muutos oli pienempi, kuin mitä siitä on sanottu. Vulgäärisosialismi on ainakin toistaiseksi nujerrettu, mutta geopoliittinen taistelu jäi.

Oliko ideologinen taistelu viime vuosisadalla peitetarina valtapoliittiselle todelliselle taistelulle hegemoniasta? Liittyvätkö vuosiluvut 1815, 1914 ja 1989 vain loputtomaan valtapoliittisten taitekohtien sarjaan.

Sosialismin ja kapitalismin (hieman yksinkertaistettu) taistelu oli vain osa moralistien määrittämää kamppailua, jossa sinua vaadittiin ilmoittamaan, millä puolella olet. Muussa tapauksessa olet moraaliton, kuten Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles sanoi. Taistelussa sekatalousjärjestelmät ovat näyttäneet pärjänneen kuitenkin paremmin kuin puhdasoppiset versiot. Sitoutumattomat (puolueettomat, liittoutumattomat) maat ovat jossain ideologisten napojen välissä ja monien moralistien suuresti hyljeksimiä. Mutta entä onnistumisen asteella mitaten? Eivätkö Sveitsi, Irlanti, Ruotsi, Itävalta ja Suomi ole läntisen maailman poliittisen tason menestyjiä?

Nykypäivän moralistit jakavat jälleen maailmaa, siksi jako sosialistisiin ja kapitalistisiin maihin oli van yksi jakamisen tapa tai muoto. Nyt jaetaan maailmaa, jossa on jakoperusteena ovat kulttuuriset tai uskonnolliset näkemykset tai sitten autoritääriset ja demokraattiset näkemykset. Käytännössä jaot ovat sotkuisempia, ristiinkäyvempiä.

Historian valtapoliittisessa taistelussa ”sosiaalinen markkinatalous” tai ”liittoutumattomuus” ovat olleet hiomakivinä, joilla on ollut merkitystä särmien tasoittajana. Mielestäni sitoutumattomilla mailla on ollut ja on ansiokas tehtävä rauhantyössä. Erikseen ovat sitten tämän päivän nimeltä mainitsemattomat poliitikot, jotka ovat moralisteja (jakofanaatikkoja) mutta ambivalentisti väittävät, etteivät ole ketään vastaan. Tätä ajattelua tapaa sekä idässä että lännessä. Jotenkin se kuulostaa kaikkein viheliäisimmältä ajattelutavalta.

Mennäkseni tämän päivän konkreettiseen poliittiseen kuvioon, niin monet käyvät edelleen ideologista taistelua siltä pohjalta, että Venäjä on ”kommareiden valtakunta”, vaikka se on ruhtinaiden (oligarkkien) valtakunta. Sosialismin kausi korkeintaan vaurioitti siltaa tsaarinajan ruhtinaiden ja nykypäivän oligarkkien väliltä.

Ruhtinaat (tai oligarkit) eivät välttämättä halua sotaa, he pelkäävät omaisuutensa puolesta, kuten ensimmäisen maailmansodan aikana. Näin on lännessäkin. Näyttää siltä, että lännen mahtavat ökyrikkaat tekevät valtapoliittisessa koneistossa saman demokratioissa kuin oligarkit autoritäärisissä valtioissa. Heillä on todellinen valta. Poliittisilla instituutioilla (presidentit, hallitukset, parlamentit) on suuri houkutus liittoutua rahan kanssa. Jossain Yhdysvalloissa ollaan ainakin näennäisesti häveliäitä, mutta totuuden torvet paljastavat räikeydet. Esimerkiksi voisin ottaa Kochin miljardööriveljesten toiminnan USA:ssa (kts. ”Robert Reich on America´s Koch Problem”). Saattaa olla, että tämän päivän maailmassa Kochin veljekset edustavat vanhaa ideologista (suurituloisten etua ajavaa) ajattelua pelkistetyimmillään.

Venäjällä on taipumusta yhdistää oligarkkien rahat ja poliittinen valta suorasukaisemmin. Rahavallan ja poliittisen vallan ristisiitoksella on synkkä historia. Yksi näistä konnista eli Mihail Hodorkovski on lopulta alkanut taistella mätää järjestelmää vastaan – tosin liian myöhään.

Globaalin tason osapuolien tavoitteena ei käsittääkseni ole sota, vaan voimatasapaino. Kun käydään taistelua vallasta voimatasapainoa osoittava viisari värähtelee (pahimmassa tapauksessa heilahtelee) puolelta toiselle. Kun heilahtelu yltyy, erehdyksen vaara - että erehdytään jyrkänteeltä alas - on olemassa.

Nykyiset kylmän sodan moralistit idässä ja lännessä taistelevat raharuhtinaiden suosiosta. Kahtia- tai monijaon maailma tarvitsee heidän rahansa. Onko liittoutumattomien maiden tehtävänä piileksiä geopolitiikan taipeissa, vai pitäisikö niiden ottaa aktiivisempi rooli rauhantyössä? Valitettavasti tuntuu siltä, että keskipakoisvoima loitontaa esimerkiksi Suomea liittoutumattomuudesta tällä hetkellä.

Merkitsevätkö vapaammat toimintatavat kunnissa palvelujen alasajoa?

Uuden hallituksen tavoitteet alkavat pikku hiljaa seljetä. Tavoitteena ainakin paperilla on mullistaa kunnalliset palvelut. Käyn seuraavassa läpi vapaan sivistystyön järjestämistavoitteita. Helsingin Sanomien tietojen (HS: ”Hallitusohjelma erottaa hyvät kunnat huonoista” 1.6.2015) mukaan tavoitteena on uusi laki, jolla kunnat aiotaan vapauttaa useiden eri lakien velvoitteista. Uusi laki antaisi kunnille vapauden harkita, miten ne toteuttavat muun muassa seuraavia lakeja: kirjastolaki, nuorisolaki, laki vapaasta sivistystyöstä ja museolaki.

Pyrin seuraavassa pohtimaan asioita palvelujen käyttäjän näkökulmasta, en niinkään niiden henkilöiden näkökulmasta, jotka luovat mielikuvia, miltä palvelujen pitäisi näyttää.

Tavoite on periaatteessa monien mielestä oikeansuuntainen, mutta on syytä olla tarkkana, kun vanhat palvelut järjestetään uudella tavalla. Mitä ollaan muuttamassa ja mihin suuntaan?

HS:ssa kokoomuksen kansanedustaja Antti Häkkänen (joka oli hallitusneuvotteluissa rakennetyöryhmässä) toteaa, että ”annetaan kunnille mahdollisuudet keksiä, miten palvelut tehdään fiksummin”. Lause sisältää sen perusolettamuksen, että nyt palveluja ei järjestetä fiksusti. Tietenkin fiksuudella voidaan tarkoittaa myös sitä, että ei ole fiksua järjestää vapaan sivistystyön palveluja ollenkaan. No, ehkä lain tarkoitusperä ei mene ihan näin pitkälle.

Lähtökohta tällaiselle ajattelulle, on että valtio on ylisäädellyt palvelujen tarjonnan kankeaksi ja kalliiksi. Väitän, että palvelujen tarjonta on vuosien varrella sujuvoitunut valtavin harppauksin. Ei ole puhettakaan valtion 1990-luvun alun pikkutarkasta valvonnasta. Valvonta, jos se koetaan hankalaksi, on kunnan taloushallinnon (ja muun sisäisen hallinnon) aiheuttamaa. Mutta siinäpä onkin tehtävä, miten rahaliikenne yksinkertaistetaan kunnan sisällä!

Hesarin Tuomas Niskakangas toteaa em. jutussa, että ”kärjistäen kyse on siitä, että kirjastosta ei ole väliä kunhan asukkaat saavat jostain kirjoja”. Pitäisiköhän huolestua kirjaston aktiivikäyttäjänä moisesta? Periaatteessa voisimme ajatella, että kaikki kirjaston kirjat digitalisoidaan ja niitä luetaan verkon kautta, mutta ei taida onnistua ihan vähään aikaan. Niskakangas näkee kirjaston roolin äärimmäisen kapea-alaisesti.

Monesti tulee kysyneeksi, kuinka paljon nämä uusia lakeja sorvailevat tahot tuntevat oikeasti maanhiljaisten eli tavallisten ihmisten palvelujen käyttöä. Päättäjät voivat piirrellä innovatiivisia kuvioita helikopteriperspektiivistä. Minua taas kiinnostaa tietää ovatko lakeja suunnittelevat miehet (kuten kansanedustaja Häkkänen ja Kuntaliiton toimitusjohtaja Kari-Pekka Mäki-Lohiluoma) asettuneet niiden naisten näkökulmaan, jotka valtaosaltaan käyttävät esim. kansalaisopiston palveluita (70-80 prosenttia kansalaisopistojen palveluiden käyttäjistä on naisia). Pitäisiköhän minun huolestua naisten puolesta, miten heidän palveluidensa käy? Olisiko tässä maanhiljaisten aika nostaa profiilia?

HS puhuu huonoista kunnista ja hyvistä kunnista. Se onkin todellinen uhka, sillä resurssien pienetessä fiksujen ratkaisujen keksiminen saattaa tyrehtyä rahan puutteeseen. Voi olla, että päättäjien enemmistö ei ole moisesta riittävästi edes kiinnostunut. Toisaalta taas palvelujen käyttäjien arkuus saattaa johtaa siihen, että heidän etuaan ei valvo kukaan.

Niin, se kunta (tai mikä tahansa kunta), jonka palvelujen käyttäjäksi itse synnyin, on nyt todella valinkauhassa. Ennen sanottiin, että oli lottovoitto syntyä Suomessa. Voi olla, että tulevaisuudessa sanotaan, että on lottovoitto syntyä kuntaan X. Selvää on, että palvelut heterogenisoituvat tulevaisuudessa. On kuntia, jotka houkuttelevat väkeä koko palvelukirjolla ja on kuntia, jotka kituuttavat ohentuneilla palveluilla siihen saakka, kunnes joku isompi ne nappaa.

Antti Häkkänen kuvaa kunnissa tapahtuvaa - hallituksen tavoittelemaa - muutosta ”hyvinvointivaltion palvelujen pelastuskeinoksi”. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun palvelujen heikentämistä kuvataan palvelujen pelastuskeinoksi. Mitä tarkoittaa innovatiivisuus palvelujen järjestämisessä kuntatasolla? Veikkaan rohkeasti: se tarkoittaa palvelujen järjestäjäverkon harvenemista ja palvelujen ohenemista.

Informaatiosota ja minä

Helsingin Sanomat referoi Tallinnassa 28.5.2015 pidetyn Naton kyberturvallisuuskeskuksen konferenssipuheita suodattamatta lainkaan kritiikin läpi niitä viestejä, joita tilaisuudessa välitettiin (HS: ”Venäjä oppi verkon vallan”, 29.5.2015). Artikkelin läpivirtaavana sanomana on, että kaikki ne, jotka yrittävät ymmärtää Venäjän tarkoitusperiä (joka ei tarkoita hyväksymistä) ovat hyväntahtoisia hölmöjä. Heitä viedään Venäjän propagandan avittamana kuin pässiä narusta milloin mihinkin suuntaan.

Pilkka osuu erityisesti niihin, jotka vastustavat Natoon liittymistä. Heistä halutaan tehdä Venäjän propagandan uhreja. Tämä on tahallista sen (suuren) kansanosan aliarvioimista, joka on Natoon liittymistä vastaan. Peitellyin sanakääntein heistä tehdään Pietarin trollitehtaiden jatkeita.

Entä, jos nuo Suomen kansalaiset, jotka kyselyissä vastustavat rautaesiripun uudelleen pystyttämistä ovat päätyneet ajatuksiinsa - kuten oletan - ihan omilla aivoillaan? Omalta osaltani voin sanoa, että olen argumentoinut tapahtumia - itse ne havainnoiden - noin 50 vuoden ajan. Olen joskus sanonut, että heräsin pikkupoikana suurvaltapolitiikkaan syksyllä 1961, kun Neuvostoliitto pudotti kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen Novaja Zemljalla. Georgia ja Ukraina ovat seuranneessa tapahtumaketjussa vain jatkumon osia.

Otetaanpa esille muutamia perusperiaatteita, jotka haluan selkeästi sanoa:

1) Onko Venäjä syyllistynyt kansainvälisen oikeuden vastaisiin toimiin Ukrainassa viemällä Venäjän joukkoja rajan yli? Vastaukseni: kyllä

2) Onko Venäjä käynnistänyt kampanjan suurvalta-aseman palauttamiseksi? Vastaukseni: kyllä

3) Onko Venäjän tiedotusvälineiden ylivoimainen enemmistö Vladimir Putinin kontrollissa? Vastaukseni: kyllä

4) Harjoittaako Venäjä propagandaa (hybridi- ja kybersotaa) hajottaakseen lännen yhtenäiseksi kuvaillun mielipiteen? Vastaukseni: kyllä

5) Onko Venäjä omilla toimillaan vaarantanut maailmanrauhan? Vastaukseni: kyllä, omalta osaltaan.

6) Pitääkö meidän edellä esitetyn perusteella kiireesti liittyä Natoon? Vastaukseni: Ei pidä, perusteluni olen esittänyt kirjoituksessani ”Nato-selvitykseni 3.0”.

Edellä esitetty ei mitenkään estä minua arvostelemasta sitä kuvaa, mikä lännessä propagandasyistä annetaan Venäjästä. On muutenkin Suomen kansalaisten aliarvioimista kuvitella, että Venäjän propaganda olisi jotenkin omaksuttu oman ajattelun ohjenuoraksi. Tietenkin on niitä, joita propaganda johtaa tai vie, mutta epäilen vahvasti, että tämä joukko on pieni.

Kuvitellaanko oikeasti, että ihmiset, jotka näkevät joissakin Venäjän toimissa itsepuolustuksen tarkoitusta ovat Pietarin trollien uhreja, jotka ovat irtaantuneet liberaalin länsimaisen ajattelun piiristä ja hajottavat tahallaan lännen väitettyä yhtenäisyyttä? Onko mieli todellakin saastunut, jos joku yrittää vielä nähdä, että maailmaa ei voida jakaa kategorisesti hyvään ja pahaan?

Nostan seuraavassa esille joitakin näkökohtia HS:n uutisoinnista koskien Tallinnan konferenssia.

Ensin lehti antaa esimerkkejä Venäjän informaatio-operaatoista (joihin vastaan): ”Yhdysvallat haluaa sysätä Ukrainan sisällissotaan”. Vastaukseni: tästä ei ole todisteita, mutta sen sijaan Yhdysvallat on pyrkinyt saamaan jalansijaa Ukrainassa luomalla otollisen ilmapiirin Natoon liittymiseksi, jonka se tietää olevan maailmanrauhaa uhkaavan ja äärimmäisen vastenmielinen skenaario Venäjän kannalta. Yhdysvalloissa on piirejä, jotka haluavat provosoida Venäjää tajuamatta potentiaalisia seuraamuksia.

”Suomessa vaikuttaa Yhdysvaltojen tukema upseerijuntta.” Vastaukseni: Ei ole upseerijunttaa. Sen sijaan meillä on upseeristossa huomattava joukko henkilöitä, jotka pyrkivät omilla toimillaan kiirehtimään Suomen liittymistä Natoon. Useilla upseereilla on tiiviit yhteydet Natoon.

”Länsimedian toimittajat vihaavat Venäjää.” Vastaukseni: Vain pieni osa vihaa, mutta suuri osa pyrkii antamaan Venäjästä kuvan, joka on peripaha. Osa suhtautuu neutraalisti, mutta kaihtaa minkään positiivisen viestin välittämistä Venäjästä. Osa suhtautuu aidon uteliaasti haluten päästä selkeyteen Venäjän pyrkimyksistä.

HS:n artikkelissa todetaan Venäjän heränneen myöhässä propagandasotaan. Tämä pitää paikkansa. Osa esimerkiksi tietotoimisto Sputnikin viesteistä on lainauksia lännen median kriittisistä puheenvuoroista koskien länsimaiden omia toimia ja osa on selvästi propagandistisia. Useimmilla ei ole vaikeuksia erottaa viestien todellisia tarkoitusperiä.

Lännen oma Venäjään kohdistama propaganda on kymmenien vuosien kehittelyn tulos.

Tärkein ase objektiivisuuden tavoittelussa tänä päivänä on pitää riippumaton media vahvana. Valitettavasti tästä on poikettu polarisaation suuntaan varsinkin Yhdysvalloissa. Toisaalta USA:ssa on esitetty mielestäni parhaat argumentoidut mielipiteet myös toisinajattelijoiden näkökulmasta. On virkistävää lukea uusista näkökulmista, joista itsekin voi oppia.

HS:n Laura Halmisen kommenttipuheenvuoro Tallinnan konferenssia koskevaan artikkeliin on hyvin kuvaava. Halmisen mukaan ”Venäjälle riittää, kun muut pysyvät tilassa, joka ei uhkaa Venäjää”. Kukapa ei toimisi näin! Halminen selittää tarkemmin: Tätä päämäärää (Venäjää uhkaamatonta tilaa) palvelee …. ”vaikkapa Suomessa vallitseva epätietoisuus siitä, mitä Nato tekee tai jättää tekemättä. Näin epävarmuus lisääntyy". Venäjää ei todellakaan tarvita sen toteamiseksi, että Naton 5. artikla on väljätulkintainen koskien toimenpiteitä, joihin Nato-maat velvoitetaan kriisitilanteessa.

Jos minun pitäisi puristaa yhteen virkkeeseen edellä esitetty, voisi se kuulua näin:

Kaikki se, mikä HS:n Tallinnan konferenssierittelystä välittyy, viittaa median pyrkimykseen luoda kuva, ettei suurvaltojen pidä asettua toistensa asemaan, vaan päinvastoin luoda tietoista vastakkainasettelua.p>

Tämä kirjoitus on vastalauseeni tällaisia tendenssejä vastaan.

Katastrofi vai AAA

Olemme puheiden mukaan elämässä aivan järkyttäviä aikoja. Katastrofi on aivan hilkulla. Toisaalta, jos teemme parannuksen, olemme erään pankin mukaan pian taas kolmen A:n kuninkaita (nyt puuttuu kolmelta johtavalta luokittajalta yksi A maksimista). Onpa katastrofin ja parhaan mahdollisen arvosanan väli käynyt hiuksen hienoksi! Hallituksen asettamia säästöjä on perusteltu, että meille tulee romahdus, jos säästöihin ei suostuta. Hallituksen perustelu – katastrofin uhka – on naiivi peruste tehtäville leikkauksille.

Olisimme siis yhtäkkiä luottoluokittajien papereissa parhaan suorituskyvyn maa, jos leikkaukset toteutetaan. Olemme poliittisen ja taloudellisen eliitin puristuksessa täysin liioiteltujen tuhoennustusten keskellä: jos ette teen näin, niin silloin….. Mielestäni voitaisiin pitäytyä selkeissä luvuissa ja jättää uhkailut sikseen. Sanoisin, että tilanne on riittävän haasteellinen ilman luotuja tai luotavia kauhukuvia.

Muutama luku tähän lähtökohdaksi eräästä aikaisemmasta kirjoituksestani:

”On yksi selkeä valtiollisen velan vertailuperuste ja se on bruttokansantuote. Katselin vuoden 2014 velkasuhde-ennustetta vuodelta 2014 (lopulliset luvut eivät ole vielä käytettävissä) ja se osoitti, että Suomi on sijalla 14 euromaiden vertailussa. Suomen julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen oli 58,9 prosenttia. Seuraavan (alkavan) vaalikauden lopussa, vuonna 2019 sen arvioidaan olevan noin 68 prosenttia (valtio noin 53 prosenttia ja kunnat yhteensä noin 15 prosenttia) . Sattumalta nyt velkatilastossa edellämme (siis sijalla 13) olevan Maltan lukema on 68,6 prosenttia”.

Jos siis meillä on katastrofi edessämme, niin mikähän odottaa meitä suurempivelkaisia maita?

Valtionvelan arvioidaan nousevan seuraavan nelivuotiskauden aikana 124 miljardiin euroon . Onko tämä paljon? Useimpien mielestä se on liikaa, mutta itse suhtaudun lukuun levollisesti. Myönnän toki, että on suuri ongelma, jos budjettialijäämä ei pidemmällä aikavälillä ja systemaattisen ja selkeästi ala pienentyä nykyisestä 5-7 miljardista eurosta. Tarvitaan siis järkevästi toteutettuja tinkimisiä saavutetuista eduista.

Entä kansallisvarallisuutemme?

”Kun suurilla velkaluvuilla hekumoidaan, on syytä tuoda esille myös Suomen nettovarallisuuden määrä, joka oli vuonna 2014 lähes 15 miljardia euroa (meillä oli saamisia ulkomailta 686 mrd euroa ja velkoja ulkomaille 671 mrd euroa)”. Tilanne on kansainvälisesti vertaillen hyvä.

Meillä on osin tästä syystä luottoluokittajilta erinomaiset luokitukset. Paniikkiin ei ole aihetta.

Nykyhallituksen kulttuuri on hyvin pelottelupainotteinen. Viittaan tässä hallitusohjelman kirjauksiin, joissa uhataan kauheilla leikkauksilla, jos ammattiyhdistys ei suostu yhteiskuntasopimukseen. Kuinka ollakaan työ- ja oikeusministeri Jari Lindström pani – vanha ammattiyhdistysmies kun on – paremmaksi pistämällä päälle ilmeisesti ”henkilökohtaisen” vastauhkauksen työnantajille (kela-maksun palauttaminen). Hallituksen olisi varmaan syytä pitää pelisääntöpalaveri, ettei sen toiminnasta tulisi huutokauppaa kuuluisan edeltäjänsä malliin.

Päättämättömyyden vastakohta eivät ole epäkohteliaat ja moukkamaiset profiilinnostot Lindströmin tyyliin. Eri asia on sitten, jos jokin puolue omaksuu tarkoituksella jatkuvan irtiottopolitiikan kuitenkin roikkuen hallituksessa. Kannattajille voidaan perustella, että kyllähän me, mutta kun muut…… Kysymys on poliittisen moraalin kestämisestä.

Helsingin Sanomat esitti aivan oikein, että tavoitteet pitää olla, mutta keinovalikoimasta olisi syytä keskustella yhteistyökumppanien kanssa. Muutoin sanelupolitiikka jää vallitsevaksi. Edellisellä hallituksella oli sotessa pakkomielteensä. Nyt maakuntamalli on ilmeisesti lyöty lukkoon ilman ennakkoon tapahtuvaa vaihtoehtojen tutkimista.

Mielestäni järkevä kriisitietoisuus on kaikkien hyväksymä iso ajatus, joten ”pakkohoitokeinoja” pitäisi välttää.