Kreikkalaisen tragedian juurilla

Kreikkaa ovat kaikki tiedotusvälineet pullollaan. En tässä kuitenkaan puutu akuutteihin asioihin, niitä on eritelty mediassa kylliksi. Sen sijaan pohdiskelen Kreikan murhenäytelmää yleisemmältä kannalta. Onko Kreikalla oikeastaan mitään mahdollisuuksia toimia hyväksyttyjen pelisääntöjen puitteissa?

Hesarissa oli hyvä erittely perustavaa laatua olevasta ongelmasta (”Veronkierto pahentaa Kreikan velkakierrettä” 10.7.2015). Itse asiassa on syytä kääntää kaikki kivet, että päästään villakoiran ytimeen. Se tapa, millä Kreikka aikoinaan pääsi rahaliittoon oli läpeensä vilpillinen. Apuna toimi amerikkalainen investointipankki Goldman Sachs, joka valuuttajohdannaisia hyväksikäyttäen sai Kreikan talouden näyttämään valheellisen hyväkuntoiselta. Ensimmäiset merkit skandaalimaisesta talouden hoidosta paljastuivat jo 2000-luvun vaihteessa. Georgios Papandreoun hallitus havaitsi, että budjettivajeet olivat pitkällä aikavälillä aliarvioitu ja toi asian julkisuuteen. Tästä koko revohka käynnistyi.

Suuren luokan huijaus alkoi siis alusta pitäen huijauksella. Miksi menettely hyväksyttiin? Ainoa syy, jonka olen löytänyt on, että EU:n ylivertaisuuteen uskottiin niin paljon, että Kreikkaakin oli varaa katsoa läpi sormien. Kaikkea ei tietenkään tiedetty EU:ssa, mutta itsetarkoituksellisessa laajentumisinnossa faktat ja kritiikki unohtuivat. Sanalla sanoen pääsyvaatimuskriteerien olisi pitänyt olla paljon tiukemmat.

Jo 4.10.2012 blogikirjoituksessa ”Pitäisikö Sokrates herättää henkiin?” (pohtiessani Kreikan kohtaloa) totesin seuraavaa: ”Oma lukunsa on veronkierto. Kukin kreikkalainen kiertää veroja yksilönä. Veronkiertoa ei haluta tunnustaa naapurille eikä kollegoille. Takavuosina veronkierrolla ylpeiltiin, mutta nyt on ääni kellossa muuttunut. On syntynyt epäluulon ilmapiiri, jossa tunnustetaan laajalti, että vilppiä on tehty, mutta ei haluta omia kolttosia muiden tietoon. Kreikan kulttuurissa on ollut tai siihen on tullut piirre, jonka tunnuslauseena voisi olla ”kukin pitäköön huolen itsestään”. Tämä on täydessä ristiriidassa sen kanssa, että kreikkalaiset ovat pyrkineet toteuttamaan hyvinvointiyhteiskuntaa. Tosiasiassa kysymys on ollut länsimaisen verotusjärjestelmän ja yhteiskuntamallin jäljittelemisestä ilman todellista tahtotilaa. Kreikkalaiset ovat huijanneet sekä itseään että muita. Kreikkalainen yhteiskunta ei ole hyvinvointiyhteiskunta, vaan mielestäni lähinnä hyväksikäyttöyhteiskunta.”

Hesarin juttu paljastaa ongelman ytimen: kysymys on kulttuurisesta ajattelutavasta. Samaan johtopäätökseen näytän päätyneen jo lähes kolme vuotta sitten. Kreikka ei ollut millään muotoa kypsä liittymään eurooppalaiseen yhteisöön. Väite perustuu ulkoisesti verovilppiin, mutta tarkemmin analysoitaessa koko verotukseen perustuva järjestelmä on haluttu käsittää väärin.

HS toteaa - viitaten amerikkalaisten tutkijoiden tuloksiin - että ”itsensä työllistävät kreikkalaiset käyttivät rahaa lähes kaksinkertaisesti verrattuna heidän verotettaviin tuloihinsa”. Selitys on yksinkertainen: verot ovat jääneet maksamatta.

Saman huomion tein Sokrates-kirjoituksessani kolme vuotta sitten, jolloin viittasin Michael Lewisin näkemykseen, jonka mukaan ”toisen palveluksessa kreikkalaistenkin on vaikea tehdä vilppiä verotuksessa, koska vero pidätetään palkkaa maksettaessa. Siispä on perustettu suunnaton määrä yrityksiä veronkiertomielessä. Kreikka on Euroopan ykkönen yritysperustannassa. Verohuijauksista ei rangaista, tai jos rangaistaan vie päätöksen aikaansaaminen jopa 7-8 vuotta.”

Eiväthän nämä tietenkään ole uusia asioita, mutta uutisvyöryssä on taipumus unohtaa pahojakin rikkeitä. Jos siis Kreikan kaltainen valtio ei täytä kulttuurisesti EU:n vaatimuksia, niin ovatko velkaongelmat vain em. asian pinnallinen ilmenemismuoto. Itse asiassa kaikki kompromissit vain luovat jatkoaikaa väärille menettelyille.

Tietenkin on mainittava Espanja, Portugali ja Italia, ovatko niiden vastaavat asiat kunnossa? HS:n jutussa on hätkähdyttävä kohta, kun OECD:n tutkimusten mukaan muutaman vuoden takaisessa tilastossa kreikkalaisten verovelkojen määrä oli 90 prosenttia suhteessa yhden vuoden verotuloihin ja Espanjassa vastaava luku oli 10 prosenttia (Suomessa 8 prosenttia). Kyllä Kreikka on ongelmineen erikoistapaus.

Olen urhoollisesti pyrkinyt seuraamaan esim. Pertti Haaparannan ajatusta, että Kreikka on austerity-politiikalla ajettu nykyiseen tilaan (missä on perää), mutta kyllä tuo edellä esittämäni tietoisia laiminlyöntejä kuvaava ”kulttuurinäkemys” on Kreikan kannalta liki fataalinen painolasti.

Em. Sokrates-blogissa asetan haasteen seuraavasti:

”Pitäisikö apua hakea 2400 vuoden takaa ? Huhu kertoo, että Sokrates ei ollut Ateenan demokraattien ystävä. Ei siis täältäkään apua? Sanotaan, että Sokrates oli viisain kaikista, koska hän ymmärsi, miten vähän hän tiesi. Ehkä tämä lause sopisi osviitaksi EU:lle. Mutta Kreikka? Loppujen lopuksi Sokrateelta löytyy vastaus vaikeimman kautta. Sokrates ei kertonut, miten ihmisten pitäisi käyttäytyä, vaan asetti kysymykset siten, että asianomainen joutui itse pohtimaan ongelmaansa. Sokrates pyrki metodillaan siihen, että vastaväittäjä (tavallinen kreikkalainen!) joutuu myöntämään aiempien näkökantojensa virheellisyydet ja sen, että aiempi ajattelu johtaa väistämättä mielettömiin seurauksiin.”

EU-kohtalonyhteys

Tätä kirjoitettaessa ollaan keskellä Kreikka-kriisiä. En kuitenkaan pohdi tässä akuutteja kysymyksiä, vaan palaan koko EU:n olemassaolokysymykseen ja Suomen suhteeseen siihen. EU-kansanäänestys 1994 on ainoa vaali koko henkilöhistoriassani, jossa EN äänestänyt. Miksi? En yksinkertaisesti tiennyt ”oikeaa” vastausta. Kysymys ei ollut tiedon puutteesta ainakaan tiedon määrällä mitaten. Kysymys oli kyvystä ennustaa tulevaisuutta.

Jälkeenpäin voin todeta, että kantani EU:hun on vaihdellut. On kuitenkin joitakin peruspilareita, joiden varaan uskon käsityksen EU:sta voivan perustua.

Yksi tällainen peruspilari on kansakunnan menestys: EU on menestyjien yhteisö. Tässä on selvä ristiriita sen kanssa, mikä oli EU:n alkuperäinen tarkoitus. Tästäkin voi olla monenlaisia mielipiteitä, mutta itse olen käsittänyt niin, että EU oli tarkoitettu nimenomaan EU-maiden elintason tasausprojektiksi. Sitä se monessa mielessä on ollutkin, mutta ei niin pitkälle, että se olisi voinut estää kriisin synnyn. Osittain ihanat tavoitteet ovat kääntyneet vastakohdikseen. Finanssikriisi saattoi toimia katalysaattorina EU:n heikkouksien paljastumisessa, mutta EU itse on jatkanut virheiden tekemistä.

Oliko EU:lla liian kiire laajentua? Vastaus on yksiselitteisesti kyllä. Tässä astuu peliin idealismi Euroopan Yhdysvalloista. Alkuperäinen hiili- ja teräunioni oli hyvin samanlaisten valtioiden yhteenliittymä, samoin EEC (kuten myös Efta). Mutta jatkossa laajentumisen kriteerejä katsottiin sormien läpi pahimpana esimerkkinä Kreikan huijaus. Ei liene suuri oivallus sanoa, että seuranneet ongelmat johtuivat liian monen liian erilaisen valtion yhteenliittymästä. Kun EU:ssa tilaa oli ”vain” menestyjille, jäivät jotkin valtiot kehityksen jalkoihin. EU:sta ei muodostunut hyvinvointiyhteisöä, vaan hyväksikäyttöyhteisö. On selvää, että muutamista valtioista tilaisuus teki varkaan. Ei EU-koneisto halunnut nähdä vilppiä, vaikka sen olisi nimenomaan pitänyt kiinnittää huomiota mm. tukien väärinkäytöksiin. Oli aivan kiire luoda unelma…..

Valtioiden diversiteetti loi kontrolloinnin tarpeen ja sen myötä byrokratian vahvistumisen. Rahaa kierrätettiin ja kierrätetään edelleen Brysselin kautta kohdemaiden eri projekteihin, joka edellyttää valvontaa. Organisaatioilla on taipumus pönkittää oma asemaansa vuosien varrella uusilla säännöillä. Virkavaltaisuus (”kaiken sääntely”) on lisääntynyt tolkuttomasti. Tähän ongelmaan on kyllä jo herättykin.

Valta-aspekti on ilman muuta yksi ratkaisevista näkökulmista. Alun perin hiili- ja teräsunionin piti hallita raaka-ainevaroja niin, että kilpailu ei sytytä sotaa erityisesti Ranskan ja Saksan välillä. Unioni näytti toimivalta ratkaisulta. Taloudellisen vallan käyttö ja kilpailu vallasta on vahvasti nykyisen kriisin taustalla. Hyvin pelkistetysti voidaan sanoa, että kysymys on eri valtioiden vaihtotaseiden välisestä suhteesta. Olisi vältettävä vaihtotaseiden suuria vajeita ja suuria ylijäämiä. Tasauksen pitäisi toimia. Näin ei tapahdu, vaan Saksan valtava ylijäämä muodostaa karkeasti muiden alijäämän. Menestysaspekti nousee juuri vaihtotasemenestyksestä. Onko yleensäkään mahdollista synnyttää eri valtioiden (siis kansallisvaltioiden ) välillä tasapainoista vaihtotaserakennetta? Epäilen tavoitteen onnistumista. Ainoastaan liittovaltio ja sen yhteinen kassa takaisivat pohjan menestykselle, jos sekään.

Nykykriisin taustalla ovat kaikki edellä luetellut asiat. Elintason nostatusprojekti perustui tietenkin kysynnän vakiintumiseen korkealle tasolle. Asuntojen hinnat ovat lähes kaikkien syvien kriisien taustalla. Asuntojen hintakupla tuhosi Etelä-Euroopan valtioiden talouden saksalaisten ja ranskalaisten pankkien rahan syytämisen seurauksena. Varmaankin perimmäinen ajatus oli hyvä eli nostaa ihmisiä asunnonomistajien luokkaan Yhdysvaltojen mallin mukaan ja siten toteuttaa yksi EU:n unelmista. Velkarahaa sai runsaskätisesti Keski-Euroopan suurilta pankeilta. Olihan tavoitteena luoda äveriäs Eurooppa. Valtiot sinänsä olivat alun pitäen vain harvassa tapauksessa kriisin ytimessä. Ne joutuivat liemeen, kun yksityiset (asunto)velat sosialisoitiin valtioiden veloiksi. Jos asiat olisi saatettu viimeiselle rajalle – ilman että valtiot olisivat puuttuneet asioihin - olisivat vastaan tulleet rahoittajapankkien konkurssit. Niitä eivät Ranska ja Saksa sallineet ja nykyisen kriisin struktuuri oli luotu.

Kaikkea edellä olevaa voisi luonnehtia idealismin toteuttamisprojektiksi. Talouden lait eivät vain pysyneet tapahtumaketjussa mukana: liian paljon, liian nopeasti. Ikiaikainen unelma yhteisetä Euroopasta elää syvintä kriisiään juuri nyt.

Professori Markku Kuisma sanoi eräässä radiohaastattelussa sattuvasti, että väkisellä synnytetty integroitumisprosessi on nousevan nationalismin perimmäinen syy. Nationalismi ei sinänsä ole yksiselitteisesti paha, mutta nykykehitys on saanut muotoja, joita ei voi pitää järkevinä. Olisiko sittenkin pitänyt tyytyä ”väyrysmäiseen” itsenäisten valtioiden liittoon, eräänlaisen ETA-tason kehitelmään? Toinen mahdollisuus olisi ollut katsoa kehitystä aste asteelta kymmenien vuosien ajan ja toteuttaa EU:n laajenemisprojektia kansakuntien todellisen valmiusasteen mukaan. Erityisesti luottamuksen voittaminen vaatii ilmeisesti vuosikymmenien siirtymäaikaa.

Entä miten on tulkittava Suomen menestymistä EU:n jäsenenä ja yhteisvaluutassa?

En ole koskaan ymmärtänyt EU:ta edes toissijaisesti sotilaallisena turvallisuusyhteisönä ja olen luultavasti vähemmistössä. Monille turvallisuusaspekti on kuitenkin ollut alusta pitäen tärkeä liittymisperuste.

Suomi on viimeisen 100 vuoden aikana ollut koko ajan erilaisten turvallisuustavoitteiden ristitulessa. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Suomi oli Venäjän ja Saksan intressien välissä ja selvisi kuin ihmeen kaupalla itsenäiseksi valtioksi johtuen varmaan lopulta kumpaisenkin suurvallan samanaikaisesta romahduksesta.

Sitten tuli vaihe, jossa Suomi oli Neuvostoliiton ja Saksan mustasukkaisen kontrolloinnin kohteena. Jälleen Suomi onnistui livahtamaan Neuvostoliiton (Stalin: ”Tämä sota ratkaistaan Berliinissä eikä Helsingissä”) ja sortuneen Saksan välistä YYA-sopimuksen rajoittamaan itsenäisyyteen.

Suomi joutui toisen maailmansodan jälkeen tasapainoilemaan Neuvostoliiton turvallisuus- ja kaupallisten intressien ja länteen suuntautuneiden taloudellisten intressien välissä samalla huomioiden YYA-sopimuksen asettamat realiteetit. Selviytymistarinahan se lopulta oli, sillä luoviminen lännen ja idän välissä onnistui.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomi oli uudessa tilanteessa. Voidaan puhua länsisuuntauksen merkittävästä vahvistumisesta, joka näyttäytyi siten, että Suomi hakeutui valuuttaunioniin muista Skandinavian maista poiketen. Miksi Suomi teki erilaisen ratkaisun? Turvallisuusintressin merkittävyyttä ei voi aliarvioida.

On rehellisesti pohdittava oliko turvallisuusaspektin korostaminen liioiteltua. Ne vastaavat tähän kysymykseen kielteisesti, jotka nyt hamuavat Natoon. Me muut vastaamme myöntävästi.

Koska omasta mielestäni turvallisuustekijä on väistyvä peruste EU:hun liittymisessä ei muita perusteita – ei edes taloudellisia - ole ihan helppoa määrittää. Tärkeä motiivi monella on länteen integroituminen henkisesti ja vastaavat idästä irtaantuminen. Osalla perusteena ovat euroon liittyvät aivan käytännölliset syyt. Muut Skandinavian maat tekivät kielteisen euroratkaisunsa taloudellisin perustein ja ovat ainakin tähänastisen kokemuksen perustella tehneet onnistuneen ratkaisun. Olisivatko suomalaiset kannattaneet EU:hun liittymistä pelkästään taloudellisten syiden perusteella?

Oman valuutan arvon muuttaminen kilpailutilanteen käytyä ahtaaksi ei ole eurossa mahdollinen. Suomen talous ei ollut niin vahva kuin sen kuviteltiin olevan. Vuodet 1994-2008 antoivat liian ruusuisen kuvan menestyspotentiaalistamme. Vanhaa valuutan arvon korjausliikettä olisi tarvittu vuoden 2009 jälkeen, jotta em. EU:n ”menestysehto” olisi voinut toteutua.

Suomella on ollut historian eri vaiheissa Saksa- Ruotsi (Skandinavia)- ja Venäjä-kohtalonyhteys. Nykyinen EU-yhteys voidaan nähdä myös Saksa-yhteytenä. Taipumusta on irtautua Venäjä-yhteydestä lännen hyväksi. Geopolitiikka voi toimia vastavirtaan: emme voi irtaantua idän ja lännen akselilta johonkin suuntaan yksipuolisesti. Ja onko siihen mitään syytäkään? Mielestäni muodostunut tilanne on monimutkaisempi kuin yleensä kuvitellaan ja Venäjä-suhteiden tulisi olla jotain muuta kuin muodollisesti korrektit. Monet hakevat yhä suurempaa integroitumista länteen, joka merkitsee vastakkainasettelun kasvua itään.

Eurooppa on ristiriitaisessa tilanteessa. Pelikumppaneina globaalilla tasolla ovat USA, Kiina ja nyt Putinin suurvaltaprojektin myötä myös Venäjä sekä monet nousevat, kehittyvät alueet. Saksaa ehkä lukuun ottamatta Euroopan maat ovat liian pieniä taloudellisia yksiköitä globaalissa ympäristössä ja Saksakin tarvitsee muita Euroopan maita. Jossain muodossa EU:ta tarvitaan. Menestyminen saattaa edellyttää nykyrakenteiden merkittävää purkamista, eräänlaista uutta alkua.

Sdp:n kujanjuoksu

Olen muutamissa blogikirjoituksissani kajonnut sdp:n poliittisen aseman ongelmallisuuteen ja käyn tässä yhteenvedonomaisesti omia tekstejäni läpi lukuisin täydentävin huomioin.

Sdp:n menestyksen suuret vuodet 1940-luvulta 2000-luvun alkuun (kannatusluvut eduskuntavaaleissa vuonna 1945 25 prosenttia ja vuonna 2003 24,5 prosenttia) perustuivat työväestön elintason nousuun ja keskiluokkaistumiseen sekä vaihtelevaan, mutta keskimäärin korkeaan taloudelliseen kasvuun. Kun kasvuluvut ovat hiipuneet ja keskiluokalla on vaikeuksia säilyttää elintasonsa, on sdp joutunut vaikeuksiin.

Timo Soini väittää ”Peruspomo”-kirjassaan puolueensa olevan keskustan ja sdp:n välissä ”siinä missä olemme aina olleetkin”. Toisaalta Soini kehuu perussuomalaisten koonneen sellaisen paketin, joka on ”eliitin ja ja median mielestä mahdoton. Että voi samaan aikaan olla oikealla, vasemmalla ja keskellä”. Ovela strategia, mutta onko se kestävällä pohjalla? Soini käyttää samaa taktiikkaa kuin aikanaan Veikko Vennamo nimeten muut valtapuolueet ”vanhoiksi puolueiksi”. Perussuomalaiset ovat tässä katsannossa ”kansanliike”.

Tapahtuvatko muutokset puoluekentässä vasemmisto-oikeistoakselilla niin kuin Soini näyttää asian näkevän vai sittenkin arvoasetelman konservatiivit-liberaalit -perusteella. Veikkaan, että jälkimmäinen asetelma on lähempänä totuutta. Kun keskustassa ja kokoomuksessa on suhteellisen vahvoja liberaaleja voimia, jäi vulgäärikonservatiivinen laita perussuomalaisille avoimeksi. Ehkä vielä luonteenomaisempaa poliittisen menetyksen saavuttamiseksi on etsiä ja löytää poliittisessa kentässä oikea asiayhdistelmä ja hankkia sille kannatus. Suomessa ja vielä voimakkaammin Tanskan parlamenttivaalien tulokseen vaikutti turvallisuushakuisuus (maahanmuuttokielteisyys), erilaiset vihervasemmistovirtaukset ja räikeä populismi. Suomea ja Tanskaa erotti toisaalta suomalaisten keskittyminen niin vahvasti talousanemiakysymyksiin. Yhteinen piirre oli populististen puolueiden menestys kummassakin maassa. Soini on oikeilla jäljillä, kun hän moittii vanhoja puolueita siitä, että nämä eivät käsitä millaisilla kombinaatioilla nykyisin menestytään. Toisaalta, olemmeko siirtyneet täysin periaatteettomaan menestyssabluunaan, jossa takin- ja äkkikäännökset alituisesti vaihtelevat?

USA:n esimerkki osoittaa, että politiikka polarisoituu ja pienituloiset syrjään valtavirrasta joutuneet ihmiset ovat paradoksaalisesti hyvin konservatiivisia. Amerikkalainen joustava palkkaus on heijastunut elintason alenemisena moniin ihmisryhmiin, mutta työllisyys on suomalaittain katsoen korkealla tasolla. On syntynyt paljon heikosti palkattuja palvelualan työpaikkoja. Suomessa jäykemmät palkkarakenteet ovat johtaneet työttömyyden kasvuun, koska ei ole haluttu luopua hyvästä palkkakehityksestä. Nyt ja lähitulevaisuudessa vasemmisto ja liberaali oikeisto taistelevat edistyksellisten, hyvin koulutettujen, mutta toimeentulovaikeuksien kanssa kamppailevien kansalaisryhmien äänistä ja köyhähkö, mutta omin avuin toimeentuleva väestö konservatisoituu ja saattaa muodostua perusuomalaisten kaltaisten puolueiden pysyvämmäksi kannattajakunnaksi. Edellä esitetty tarjoaa haasteen sdp:lle, miten asemoitua poliittisessa kentässä.

Näyttää siltä, että digitalisaatio ja globalisaatio työntää työmarkkinoilta varsinkin keskiluokkaisia/keskituloisia ihmisiä pienipalkkaisiin palveluammattien rutiineihin, joista osa niistäkin voidaan tietoteknistää. Tämä kehitys ei käsittääkseni ole mitenkään kasvuintensiivisyyttä lisäävää. Bkt:n nopealta kasvulta puuttuvat edellytykset. Tämä kehitys ei suosi vanhaa sdp:n menestyskaavaa, joka perustui kasvuun ja jatkuvaan elintason nousuun.

Tilaa on vallannut ”menestyjät-luuserit” -ajattelutapa. Kaupallisilla TV-kanavilla ovat yleistyneet ”heikoin lenkki” -tyyppiset ohjelmat. Jokainen on oman onnensa seppä. Solidaarisuus toista kohtaan toteutuu pienessä piirissä - jos sielläkään - mutta ei ulota vaikutustaan laajempiin samanhenkisiin kansalaisryhmiin.

Työn muuttuva luonne on vahvistamassa edellä kuvattua kehitystä. On vahvistumassa trendi, jossa muodostuu rajapinta, jonka yläpuolelle syntyy paljon arvoa luovaa työtä (mutta ei paljon työllistävää työtä) ja alapuolelle matalan arvon työtä (paljon työllistävää työtä). Samaan aikaan työmarkkinoiden turbulenssi kasvaa: internet sekä luo paljon työpaikkoja että myös tuhoaa paljon työpaikkoja.

Sekavassa tilanteessa ei muodostu entisessä mielessä ”luokkia”, vaan ihmiset kokevat vaeltavansa yhteiskuntarakenteiden viidakossa enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti. Voi olla, että useimmat hyväksyvät tilanteen käytännön sanelemana ainakin niin kauan, kun sosiaaliturva on kunnossa. Haave paremmasta elämästä on kuitenkin edelleen voimissaan, mutta sen realisointi on haaste.

Globalisaation vallatessa alaa on sen vastaliikkeeksi noussut ”suomalaisuusidentiteetti” (Ruben Stiller), jonka perussuomalaiset ovat erityisen hyvin omaksuneet. Sdp:llä on vanhat juuret kansainvälisessä solidaarisuusliikkeessä, jota perinnettä ei hetkessä muuteta, eikä älyllisesti perustellen ole ehkä aihettakaan. Eri asia on sitten, miten joukot seuraavat, kun kotimaassakin eletään ankeita aikoja.

Kansalaisten - ja varsinkin nuorten - historiakäsitys on ohentunut. Niinpä sdp:n loistavien saavutusten jälkimaine ei välttämättä siirry sukupolvelta toiselle, vaan työ kannatuksen voittamiseksi pitää aloittaa pääosin uudelta pohjalta, mikä ei välttämättä ole helppoa.

Teollisuustyöväki on pienentynyt ja se on yksi sdp:n alamäen syistä, mutta on tapahtunut muutakin. Työväen eliitti on jo kauan ollut irti mistään sosialismiin liittyvästä. Sanalla sanoen se on porvarillistunut. ”Työväenpuolue ilman sosialismia”, eli perussuomalaiset, on korjannut hedelmät. Ei sdp:ssäkään korosteta vanhoja ideologioita, mutta leima pysyy tiukassa, varsinkin kun poliittiset vastustajat siitä propagandassaan muistuttavat. Myös vihreät ovat onnistuneet irtaantumaan sosialismin leimasta ja ovat pyrkineet olemaan moderni vihervasemmistolainen vaihtoehto. Suurimmaksi osaksi tässä pyrinnössä on onnistuttu. Vihreät, keski-iässä oleva poliittinen liike, on riittävässä määrin säilyttänyt nuorekkuuden ja tuoreuden tunnun.

Viimeisen gallupin mukaan sdp:n kannatus oli 14,8 prosenttia. Porvarilehdistö toivoisi, että sdp suorittaa irtioton ay-liikkeestä. Mitenkähän on? Gallupeissa 36 prosenttia suomalaista katsoo ay-liikkeen olevan suurin este yhteiskuntasopimukselle. Toisella puolella esteeksi katsotaan hallitus (16 prosenttia) ja työnantajat (22 prosenttia) eli yhteensä 38 prosenttia. Kun keskustan ja kokoomuksen yhteinen kannatus vaaleissa oli noin 39 prosenttia, ei vasemmalla liene aihetta jyrkkiin suunnanvaihdoksiin.

Sdp:n ristiksi on muodostunut sen onnistuminen asettamissaan tavoitteissa. Kun muut ovat nähneet, mikä vetoaa ihmisiin, ovat he tulleet apajille ja versioineet vanhasta sdp-kaavasta oman menestyvän formulan. Kaikki vanhentuva kuona on jäänyt sdp:n harteille ja hyvä ydin on mennyt poliittisen jakoon.

Valtava vaikutus on ollut median muutoksella, se on porvarillistunut. Yksi toisensa jälkeen sdp:n medialipunkantajat ovat hiipuneet. Muistona menneiltä ajoilta ovat jotkin kokeneet toimittajat, jotka ovat pitäneet perinnettä voimassa. Sdp:n ja kokoomuksen aseveliakselia ei helposti synnytetä uudelleen, siksi pahasti suhteet paloivat karrelle edellisen hallituksen aikana. Tähän on vaikuttanut oleellisesti kokoomuksen oikeistolaistuminen ja demarien painoarvon väheneminen. Yhteiskunnallisen edistyksellisyyden koossa pitävä liima on murentunut puolueiden väliltä.

Poliittinen liike on trendiherkkä. Valovoimaiset persoonallisuudet eivät hakeudu hiipuviin puolueisiin. Tämä on sdp:n yksi isoista ongelmista. Kaukana takanapäin on sdp:n 1970-luvun Dream Team, jolloin puolueen vaikutus oli korkeimmillaan sekä virkamies- että poliittisella tasolla.

Suomessa on meneillään johtamismallien välinen kamppailu, vaikka sitä ei ole kukaan julistanut. Muodikas autoritäärisyystrendi näkyy esim. Timo Soinin johtamistavassa. ”Porukkajohtamisen” filosofia, joka edustaa vanhaa liberaalia demokratiaa on haasteiden edessä. Kumpaakaan johtamisfilosofiaa meillä ei ole puhtaana olemassa, mutta vaihtoehtoina ne ovat kuitenkin nähtävissä. Sdp ja kokoomus ovat tässä valinneet puolensa ja välttäneet radikalisoitumista autoritäärisyyteen.

Kaiken yllä leijuu hyvinvointiyhteiskunnan vähittäisen hajoamisen tuntu. Skandinaavisen mallin Suomeen lanseeraaminen on yksi sdp:n saavutuksista. Nyt näyttää siltä, että hyvinvointikonservatismin sattumanvaraisuus korvaa osittain hyvinvointiyhteiskunnan rakenteen systemaattisuuden. Pesuveden mukana laimenee myös sdp:n vaikutus. Auttaisiko asiaa, jos sdp lakkaisi kantamasta velvollisuudentuntoisesti vastuuta hyvinvointivaltion tulevaisuudesta?

Sdp tiesi keinot kiinnittää puolueen menestys kasvavaan keskiluokkaan, mutta keinot ovat keksimättä, miten niitä sovelletaan hiipuvaan keskiluokkaan. Pitäisikö käynnistää voimakas solidaarisuusliike ja yhdistää pienituloisten asema keskiluokan pikkuhiljaa kasvavaan ahdinkoon?

Nykyisin on niin suosittua julistaa, että olemme samassa veneessä. Tämä on falskia, sillä osa roikkuu veneen laidalla ja tavoittelee turvallisempaa paikkaa, samalla kun kukaan ei tahdo antaa tilaa. Puheiden tasolla ”yhteinen etu” vielä toimii, mutta tosiasiassa vastakkainasettelun aika on päällä.

”Kolmas tie” sdp:n väylänä eteenpäin tuntuu vanhahtavalta blairilaisuuden kertaukselta, mutta saattaa tarkemmassa katsannossa tarjota mahdollisuuksia. Kun ideologinen pohja on ohentunut, tarvitaan yhteiskunnallisia älynväläytyksiä eli uusia aloitteita, joilla saavutetaan kansalaisten luottamus. Vasemmiston ongelma kulminoituu liian suureen ”vastustusfilosofian” määrään ja liian vähäiseen uusien aloitteiden tekemiseen, joiden ei saisi tuoda oleellisia kustannusvaikutuksia.

Osa kolmatta tietä voisi olla julkisen sektorin roolin terävöittäminen esimerkiksi niiden ihmisten työllistäjänä, jotka eivät työllisty markkinaehtoisesti. Nyt kunnat koetaan - enimmäkseen aiheetta - rahasyöpöiksi, joilta kilvan syödään toimintaedellytyksiä. Sdp:llä on selvä rooli hyvin pitkälle kuntien kautta toimivien automaattisten vakauttajien ylläpitäjänä. Sdp on vähitellen muuntumassa pelkästään työväen ja julkisen sektorin puolueesta yrittäjyyden kannustajaksi ja edunvalvojaksi. Erityisesti hyvin pienet yritykset ovat sdp:n kohderyhmä. Sosiaaliturvan saattaminen muiden työntekijäryhmien tasolle lienee ykköstavoite.

Globaalissa ympäristössä kansallisvaltio ja edustuksellinen demokratia ovat haasteiden edessä. Suora demokratia ja ylikansallinen päätöstaso ovat vaihtoehtoja, jotka voisivat olla sdp:n kivijalkoja tulevaisuudessa. Mutta EU-trauman yli pitäisi päästä ensin. Onko hyvinvointiyhteiskunta liian antelias? Sdp yhdistetään helposti systeemin keskeisenä pystyttäjänä kalliisiin rakenteisiin. Siilipuolustus ei ole oikea etenemisstrategia. Parasta edunvalvontaa julkisella sektorilla on työn tehostaminen uusin tietoteknisin ratkaisuin – mutta järki säilyttäen. Liian usein uudet ratkaisut ovat rahastuskeino suurille itc-yrityksille, liian usein työntekijät haluavat pitää vanhasta palvelurakenteesta kiinni. Aloitteellisuus ja ideointi ovat yhtä tärkeitä nyt, kun rakenteita ohennetaan, kuin mitä ne olivat järjestelmiä pystytettäessä.

Tasa-arvokysymykset ovat sdp:n vahva valtti, jota se pystyy skarppaamaan, jos vain haluaa. Juuri pidettyjen vaalien tulos ja seurannut hallitusohjelma olivat tasa-arvon etenemisen kannalta pettymys.

Jos edellä esitetty kehitystrendi jatkuu – kuten oletan – muodostuu kansalaisten äänistä taistelu hyvin monimutkaiseksi ja siirtymät poliittisella kartalla suuriksi. Vasemmiston todennäköinen äänestäjä on koulutettu, mutta silti vaatimattomasti palkattu ”uustyöläinen”, jonka toimeentulo on turbulenteista työmarkkinoista johtuen epävarmalla pohjalla.

Mitä opimme Etyjin pakotesäännösepisodista?

Suomen päätös estää venäläisdiplomaattien pääsy Etyjin yleiskokoukseen osoittautui juuri niin sotkuiseksi kuin saattoi etukäteen kuvitella. Suomi tulkitsi niin, että EU-mailta pitää kysyä niiden kanta Venäjän delegaation päästämiseen Etyj:n kokoukseen ja tämä johti kiusalliseen tilanteeseen.

EU on tilassa, jossa siltä on hyvin vaikea odottaa yksimielisiä päätöksiä. Niinpä Suomen pyyntö saada selkeitä vastauksia, miten venäläisten kanssa toimitaan johti vaihteleviin vastauksiin ja vastausten välttelyyn.

Suomen menettely merkitsi sitä, että kaikkien EU-maiden olisi pitänyt olla samaa mieltä. Tulos oli odotettu, niin erilaisia ovat Europan maat ovat suhtautumisessa Venäjään.

Niinistö viittasi siihen, että Suomi haluttiin jättää yksin päätöksensä kanssa. Eikö olisi pitänyt ”arvata” etukäteen, miten kyselyssä käy ja tulkita asia toisin: ei mitään kyselyjä vaan Suomen itsenäinen päätös Venäjän kutsumisesta, kun se kerran oli – niin kuin on käynyt ilmi – Suomen oman kannan mukainen. Siitäkin olisi tullut sanomista, mutta mistäpä ei tulisi näissä puuhissa. Liika herkkyys arvostelulle on pahasta.

Nyt jää vähän vaikutelma, että Suomi halusi kiusallisessa tilanteessa mennä muiden selän ja sääntöjen taakse. Sääntöjen tulkinta luovasti olisi johtanut parempaan tulokseen.

EU:n pakotepäätökset ovat kieltämättä sekavia. Tarvitaan improvisointia ja se ei ole suomalaisten paras laji. Suomalaiset haluavat selkeitä päätöksiä. Eurooppalainen kulttuuri on kuitenkin toisenlainen, luovitaan ja eletään ajassa. Small talk onkin big talkia eli puheilla on tarkoitusperiä, jotka toimivat valitussa keskusteluympäristössä. Suomalaiset haluavat, että mitä puhutaan, se pitää.

Oli hyvä, että Ilkka Kanerva aamu-TV:ssä 7.7.2015 sanoi, että Venäjän delegaation jäsenet on valittu tehtäviinsä jo kansallisten vaalien yhteydessä eikä delegaatiolla ole ”kertakäyttötarkoitusta”. Tätä viimeksi mainittua HS tarjosi konfliktin syyksi vielä 7.7. 2015 lehdessä: ”Se (Venäjä) valikoi osallistujiksi EU:n matkustuskiellossa olevia kansanedustajiaan ja sitten protestoi äänekkäästi, kun Suomi eväsi heidän maahantulonsa”. HS:n linja on se sama kuin aikaisemmin eli asenteellisesti Venäjän vastainen. Pienenä vihjeenä: kyllä Venäjä-kritiikille löytyy aitojakin syitä, pitää vain erottaa jyvät akanoista.

Riveillä ja rivien välissä suomalaiset myöntävät osaamattomuutensa ja nyt kömmähdykset harmittavat. On tapahtunut ylilyönti, joka ei todennäköisesti palvele ketään.

Presidentti ja Ilkka Kanerva varmaankin tekevät kaikkensa, jotta tämä loppujen lopuksi vaatimattoman kokoinen episodi ei heijastu laajemmin Suomen ja Venäjän kahdenvälisiin suhteisiin.

Veikko Vennamo vs. Timo Soini

Kevyenä kesälukemisena perehdyin Seppo Keräsen kirjaan ”Vallan leppymättömät. Urho Kekkosen ja Veikko Vennamon taistelujen vuodet” (Auditorium, 2015). Mielenkiintoinen aihe. Luin kirjan oikeastaan sen takia, että kirja on tyypillinen viime vuosikymmenien poliittisen historian kertaus. Ja kertauksena ja muistiin palauttamisena se toimikin. Muutoin kirja on hyvin tavanomainen Kekkos-kauden historiateos myös siltä osin, että kritiikki on unohtunut matkan varrelle. Useimmat asiat selvitetään näennäisen neutraalisti, mutta samalla hampaattomasti keskushenkilöä (Kekkosta ) hymistellen.

Kirjan tarina on rakennettu kahden kunnianhimoisen miehen jännitteen varaan. Asetelma on sinänsä houkutteleva. Toteutus vain olisi saanut olla terävämpi.

Tulee jälleen kerran tuo tuttu tunne, että tapahtumista halutaan jättää jälkipolvia varten juuri tietynlainen kuva. Keräsen työura koostuu mediatehtävistä keskustapuoluetta lähellä olevissa lehdissä ja sen kyllä huomaa.

Kirjasta näkee, että kun kirjoittaja on perehtynyt laajasti Suomen poliittisen historiaan toisen maailmansodan jälkeen, hän ei malta irtautua riittävästi taustatapahtumista, vaan poliittisen ympäristön kuvaus saa aivan liian suuren osuuden teoksesta. Näin kirjasta on tullut paksu, liitteineen 480-sivuinen. Asia on nähtävä niin päin, että kirja on laaja kuvaus Kekkosen ajan poliittisesta historiasta, johon on ympätty kahden miehen vastakkainasettelu. Kirjaa olisi voinut selvästi lyhentää ja keskittyä päähenkilöiden tiiviiseen sijoittamiseen aikakauteensa.

Edellä esitetystä kritiikistä johtuen en arvioi kirjaa sellaisenaan, vaan keskityn Veikko Vennamoon ja hänen puolueeseensa SMP:hen. Tarkemmin sanottuna pyrin valottamaan kahden ihmisen, Veikko Vennamon ja Timo Soinin yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Kirja on vain fakta- ja taustalähteenä.

Tarinan ytimessä on taistelu vallasta alun perin maalaisliiton sisällä 1950-luvulla, joka päättyi Vennamon selvään tappioon. Näin ei välttämättä olisi tarvinnut käydä, sillä Kekkosen ja Vennamon suhteet olivat alun perin kunnossa. Vennamo perusti sivuraiteelle ajautumisen jälkeen oman pikkupuolueen 1959 (Suomen Pientalonpoikien Puolue), josta myöhemmin kehkeytyi Suomen Maaseudun Puolue (SMP).

Siirryttiin epätasaiseen taisteluun vallasta valtakunnan tasolla.

Seuraavassa keskityn pikahavaintoihin Veikko Vennamon urasta ja yritän pohdiskella sitä poliittista kontekstia, missä Vennamo ja nyky-Vennamo eli Timo Soini ovat toimineet.

Veikko Vennamoa pidin oikeastaan ainutlaatuisena ilmiönä aina siihen saakka, kun hänen opetuslapsensa Timo Soini tekin läpimurron poliittiselle huipulle. Seurasin Vennamon uraa hyvin tarkasti varsinkin hänen tähteytensä aikana 1970-luvun vaihteesta lähtien. SMP:n 18 eduskuntapaikkaa vuoden 1970 vaaleissa ja paikkamäärän uusiminen vuonna 1972 oli aikansa sensaatio. Oli totuttu poliittisen kentän jähmeisiin muutoksiin vuosikymmenien varrella. Vennamon voitoissa näkyi voimakas yhteiskuntarakenteen muutos 1960-luvun lopulta alkaen. Maa- ja metsätyöt eivät tarjonneet elantoa ja suuri kansanvaellus Ruotsiin käynnistyi. Samaan aikaan tapahtunut maassamuutto (maalta kaupunkeihin) tuhosi maalaisliitto-keskustapuolueen kannatusta ja Vennamo tarjosi vastineeksi ”unohdetun kansan puolesta” -lääkettään sekä synnyinsijoilleen jääneille että kaupunkiin muuttaneille.

Vastaavasti perusuomalaisten läpimurto perustuu nähdäkseni EU- ja globaalin tason heijastamiin yhteiskunta- ja henkisten rakenteiden muutoksiin 2000-luvulla. Soinin kansanedustajapaikoiksi muuntunut protesti on ollut puolet suurempi kuin esikuvansa saavutus. Kun Vennamo rokotti pääosin keskustapuoluetta (nimimuutos maalaisliitosta keskustapuolueeksi on kannatusmuutosten taustalla) rohmusi Soini vaalivoittonsa alun perin keskustalta, mutta myöhemmässä vaiheessa erityisesti sosiaalidemokraateilta. Vennamon trauma oli Urho Kekkonen. Kekkonen oli Vennamon kuningasajatusten tiellä olipa kysymys puoluejohtajuudesta tai presidentin tehtävistä.

Vennamo oli kiistämätön poliittinen lahjakkuus, joka sortui ylimitoitettuun kunnianhimoonsa. Hänellä oli pakkomielle päästä kukkulanherraksi. Ja paljon hän tietenkin saavuttikin: käsite ”vennamolaisuus” on jäänyt historiaan.

Vennamo tunsi väkensä maailmansodan jälkeisen asutustoiminnan kautta. Asutusliitto (ASO), oli alusta lähtien Vennamon poliittinen käsikassara: ”Asutusliitto perustetaan ja siitä tulee myöhemmin puolue”(!). Vennamo onnistui tehtävässään ennenkuulumattomalla tavalla. Keränen kertoo hänestä mainittuja mainesanoja: ”Todellinen voimanpesä”, ”arkailematon”, ”terävä äly ja oivalluskyky”, ”talousmies”. Sanalla sanoen Vennamo yhdisti oman uransa edistämisen ja yhteiskunnan edun häikäilemättömästi.

Jo varhain Vennamo määritteli tehtävänsä suomalaisessa yhteiskunnassa. Unohdetun kansan vallankumous oli Vennamon tavoitteissa jo vuonna 1960. Vennamo liikkui ideologisten rajojen yli eikä synny epäilyä, etteikö Timo Soini ole visusti painanut mieleensä Vennamon oppeja. Vennamo oli jo 1970-luvun alussa kehittänyt SMP:lle roolin ”ei-sosialistisena vasemmistopuolueena”, vrt. Soinin ”vasemmistopuolue ilman sosialismia”.

Vennamolla oli mielessään jo vuonna 1960 suuruudenhullulta kuulostava Suomen kansan pelastustehtävä. Hänen pientalonpoikien puolueensa piti toimia väylänä ulos maalaisliiton ja SKDL:n muodostamasta vaihtoehtokehikosta tai pikemminkin umpikujasta: ”Seuraavissa vaaleissa on odotettavissa unohdettujen kansalaisten toimeenpanema suuri puhdistus”, totesi Vennamo itsevarmasti amerikkalaiselle haastattelijalle. Jonkinmoinen kumous tulikin, mutta vasta 10 vuoden kuluttua. Timo Soinin retoriikka – vaikka onkin huomattavasti maltillisempaa – tähdännee myöskin saman tyyppiseen päämäärään, jossa perussuomalaiset tarjoavat ideologittoman vaihtoehdon maltilliselle vasemmistolle ja porvaristolle.

Vennamon ja Kekkosen taistelu kulminoitui presidentin valintaan poikkeuslakimenettelyllä vuonna 1973, joka johti SMP:n hajottamiseen Kekkosen valinnan mahdollistaman poikkeuslain kannatuksen varmistamiseksi. Kekkosella oli vähintäänkin avustajan rooli hajotustyössä. Tietysti päävastuun puolueen hajoamisesta kantaa Vennamo itse, niin räikeän itsevaltaista hänen toimintansa oli. Keräsen kirjan parhaita jaksoja ovat Vennamon käyttämien varsin likaisten keinojen kuvaus. Vennamo sovelsi häikäilemättä niitä samoja menetelmiä laumansa kaitsemiseen, kuin mistä hän poliittisia vastustajiaan syytti.

Sekä Vennamo että Soini ovat suuria populisteja. Molemmilla on ollut sana hallussaan, molemmat ovat taistelleet ”vanhoja puolueita” vastaan, molempien taustalla on suomalaisten perinteinen herraviha…..

Soinismit vertautuvat Vennamon propagandaan. Molemmilla on avustajansa. Soinismi-brändin takana on ollut ainakin Jukka Jusula ja Vennamon takana hänen läheisensä (SMP = Sirkka, minä ja Pekka). Spontaaniudesta ei voida puhua kuin ehkä satunnaisesti. Esimerkiksi Vennamon ”Sorsa-Virolaisen siviilijuntta” kuulostaa ennalta mietityltä.

Soini on näistä kahdesta henkisesti laaja-alaisempi Vennamon uskomattoman yksioikoisen, vallanhimoisen sinnikkyyden rinnalla. Soini on rento painos tosikkomaisesta Vennamosta. Uudempi painos on myös kielenkätössään esikuvaansa värikkäämpi (!) persoona. Nuorempi ”Vennamo” on nykyaikainen kansainvälinen tyyppi junttisuomalaisesta pintaolemuksestaan huolimatta.

Soinilla ei ole ”Kekkosta”, tai jos on, niin EU symbolisessa mielessä täyttää paikan. Kysymys on jälleen vallankäytöstä. EU kreikkoineen on puristanut osaltaan mehuja irti Suomen taloudesta ja Soini on ollut johdonmukaisesti oppositiossa valittuja luototuslinjoja vastaan. Soini näyttää – päinvastoin kuin Vennamo, jonka menestys ei osoittautunut kestäväksi – ainakin lyhyellä aikavälillä voittajalta.

Kumpaakaan ei voi syyttää uurastuksen puutteesta. Vennamo sai odottaa oman puolueensa menestystä toistakymmentä vuotta. Ja Timo Soini sai tehdä jalkatyötä Vennamon juoksupoikana ja perillisenä vuosia ja taas vuosia. Molemmat palkittiin, mutta oliko Veikko Vennamo onnellinen mies kaiken jälkeen?

Tähän yhtäläisyydet loppuvatkin. Vai loppuvatko? Soini taistelee konservatiivisen työväestön sieluista. Osa näistä on juuri niitä ihmisiä tai heidän jälkeläisiään, jotka muuttivat aikoinaan maalta kaupunkiin paremman elämän toivossa, mutta juurettomina antoivat äänensä Vennamolle. Vennamon puolue oli kuitenkin ensisijaisesti tuvan penkin jurnuttajien puolue, kun taas Soinin retoriikka tehoaa laajalti erilaisiin kansalaispiireihin – osin myös sivistyneistöön.

Myös Vennamon kannattajien voidaan katsoa olevan pienituloisia konservatiiveja, jotka eivät halunnet äänestää sosialisteja. Sekä Soini että Vennamo tarjoavat ”uuden” protestin ”vanhaa” poliittista kulttuuria vastaan. Ajatus on hiukan mystinen, sillä käytännössä molemmat ”uudet” kulttuurit tarpeen tullen turvautuvat hyvinkin vanhoihin poliittisiin menetelmiin.

Perussuomalaisten ja SMP:n kansanedustajat poikkeavat toisistaan siinä mielessä, että SMP:n edustajille oli ominaista vanhoillinen kristillinen opetuslapsimainen jäyhyys. Ei voinut mitenkään kuvitella, että he olisivat suorittaneet irtiottoja hyvistä tavoista kuten soinilaiset ovat tehneet. Tai sitten - mihin Vennamo itse paljastuksissaan viittaa – torveiltiin piilossa julkisuudelta.

Tunteeko Soini sisimmässään, että valtaosa hänen ja hänen puolueensa äänistä on lainassa vai tunteeko hän, että on tapahtunut pysyvä poliittinen uusjako, jonka kiinteänä osana ovat perussuomalaiset? Minulla on tunne, että Soinin joskus väistyessä perussuomalaiset jakautuvat toistensa kanssa riiteleviin fraktioihin aivan kuten SMP:kin jakautui. ”Peruspomo”-kirjassaan Soini viittaa Urpo Leppäseen, joka sanoi, että perussuomalaiset ovat fraktioiden puolue (siis jo voimissaan ollessaan).

Sekä SMP että perusuomalaiset ovat yhden miehen puolueilta, sillä varauksella, että Soinilla on käytössään kokemus SMP:n kohtalosta.

Vennamon ja Soinin vertaaminen toisiinsa suoraviivaisesti tekee vääryyttä historialle. Tämän vuosikymmenen olosuhteet poikkeavat seitsemänkymmentäluvun olosuhteista ehkä jopa dramaattisesti. Yhteistä on kannattajien valtavirrasta syrjään joutumisen tunne ja ehkä - Soinin aikakaudella - persulaisten tunne, että he osaavat hoitaa asiat paremmin kuin vanhat puolueet.

Yhteistä on varmaan kannatuksen menetyksen suurin uhka: se on (hallitus)vastuuseen joutuminen. Tosin ensimmäinen painos vennamolaisuutta kaatui edellä esitettyihin sisäsyntyisiin syihin, mutta Pekka Vennamon johdolla tapahtunut uusi tuleminen 1980-luvulla taltutettiin hallituspaikoilla.

Alpo Rusin historiatulkinnat

Alpo Rusi ei ole todellakaan suosikkihistorioitsijoitani. Miksi? Siksi, että pidän häntä tavattoman asenteellisena. Usein joutuu hieraisemaan silmiään, kun näkee Rusin tulkinnan jostain historian tapahtumasta. Nyt hän on ottanut kantaa Suomi-Venäjä -suhteisin siltä pohjalta, että me missaamme alituisesti suhteissamme itäiseen naapuriin, koska emme kykene ennakoimaan Venäjän käytöstä.

Rusi toteaa, että Suomi ei - jälleen kerran - viime kuukausien ja vuosien arvioissa ole onnistunut ennakoimaan Venäjän liikkeitä. Mistä hän sen tietää? Nyt puhutaan tulevasta historiasta, sillä nykyisten prosessien lopputulemat ratkeavat vasta hämyisässä tulevaisuudessa. En menisi lausumaan mitään varmaa keskipitkän aikavälin tapahtumista.

Sitten seuraa rusimainen historian kertaus.

Alpo Rusin mukaan vuoden 1917 bolshevikkivallankumous pääsi yllättämään suomalaiset. Meillä oli kuulemma onnea, ettemme jääneet kumouksen jalkoihin.

Perusajatus on oikea: Suomi livahti Saksan ja Venäjän romahdusten välistä itsenäiseksi kansakunnaksi. Mutta jos Rusi tarkoittaa, että meillä olisi ollut jokin toinen nyt toteutunutta parempi ratkaisu, niin haluaisin sen kuulla. Olisi vaadittu tieto, että bolsevikit onnistuvat vallan kaappaamisessa. Siitä ei kenelläkään ollut varmuutta. Sekasortoisessa tilanteessa oikein arvaaminen vaatii kristallipalloa. Suomesta riippumaton historian tapahtumien kulku mahdollisti irtautumisen kahden suurvallan potentiaalisesta alistussuhteesta. Sitä voi sanoa jo onnenpotkuksi.

Rusi: ”Vuonna 1939 Suomi ei uskonut sodan syttymiseen”. Riippuu siitä, keneltä kysytään. Ainakin Mannerheim ja Paasikivi olivat erittäin hyvin informoituja ja vetivät tilanteen vakavuudesta oikeat johtopäätökset. Molempien mielestä jopa alueluovutukset sodan väistämiseksi olisivat olleet mahdollisia (siis laajemmassa mielessä, kuin mihin Suomi virallisesti suostui).

On totta, että meillä oli huono herraonni, kun ulkoministeri Eljas Erkko vaati ja sai ehdottoman viime kätisen ulkopoliittisen päätösvallan samaan aikaan, kun presidentti oli heikko. Erkko pelasi itsevarmaa uhkapeliä tajuamatta, miten heikkoja hänen argumenttinsa olivat.

Nuorena ja innokkaana olin itsekin sitä mieltä, että tavisota olisi voitu välttää esim. Mannerheimin ja Paasikiven strategisilla taidoilla. Enemmistö teki ratkaisut kuitenkin ajassa, jota elettiin: vaalit olivat tulossa ja Karjalan kannaksen alueista ei siinä tilanteessa voitu antaa periksi. Ei vaikka suurvalta kuinka vaati. Muu ratkaisu on jälkiviisastelua.

"Rusi: ”Vuonna 1968 Neuvostoliito miehitti yhdessä Varsovan liiton joukkojen kanssa Tsekkoslovakian”. Yllätys? Jos se oli yllätys, niin en usko, että Suomi yllättyi sen enempää kuin mikään muukaan valtio Länsi-Euroopassa. Kylmän sodan blokkirajat olivat tuolloin niin selvät, että kumpikin osapuoli sai operoida omassa etupiirissään ilman todellista sodan vaaraa. On hyvin vaikea nähdä, miten miehityksen ennakointi oli muuttanut noudatettua politiikkaa.

Rusi: Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Suomelle hajoamisprosessi tuli yllätyksenä”. En jälleenkään usko, että Suomi olisi ollut sen yllättyneempi kuin Länsi-Euroopassa oltiin yleensäkään. Kaiken kaikkiaan Itä-Euroopan tapahtumia vuoden 1990 molemmin puolin ei oikein kukaan pystynyt ennakoimaan. Suomi pyrki reagoimaan varman päälle.

Samaa kaavaa noudattaen Rusi markkinoi viimevuotista Krimin miehitystä erityisesi Suomen kokemana yllätyksenä.

On asetettava kysymys, mitä olisi tapahtunut, jos jotkin edellä olevat tapahtumat olisi Suomessa onnistuttu ennustamaan ”oikein” etukäteen. Mitä erityistä hyvää siitä olisi seurannut Suomelle? En pysty osoittamaan mitään erityistä etua, mistä olisimme muihin verrattuna saaneet nauttia. Miten toisin menetellen Suomi olisi selvinnyt paremmin viimeisen sadan vuoden kriisitilanteista, kuin miten se nyt ”yllätettynä” selvisi?

Rusi harrastaa menneen tulevaisuuden ennustamista, joka on hauska harrastus, mutta ei jätä käteen muuta kuin jälkiviisastelun maun.

Jos ollaan tarkkoja niin Suomen harjoittama politiikka on ollut vuosikymmenien varrella käytännössä ”hitaasti reagoivaa”. Ei ole kiirehditty ottamaan kantaa ennen kuin sumu tapahtumien yltä on hälvennyt ja tapahtumien logiikka on selvinnyt. Pikemminkin arvioisin Suomen politiikan käännöksiä konservatiivisiksi, kuin että kysymys olisi ollut vääristä tulevaisuuden arvioista.

Rusi pyrkii hätkäyttämään mielipiteillään vähän samaan tyyliin kuin kirkkohistorian ja poliittisen historian dosentti Arto Luukkanen. Kummankin argumentointi on omintakeista eikä herätä läheskään aina luottamusta.

Samaan aikaan Erkki Tuomioja käytti mielestäni varteenotettavan puheenvuoron kylmän sodan blokkiajattelun mahdottomuudesta tänä päivänä, koska enemmistö maailman valtioista ei tule sellaiseen suostumaan. Elämme siis monenkeskisessä maailmassa, joka edelleen vaikeuttaa tulevien tapahtumien ennakoimista. Saanemme siis jatkossakin tottua huonoon ennustettavuuteen.

Tuomioja edustaa mielestäni suomalaisittain realistista koulukuntaa, johon ei kuulu spekulointi ja populismi.

Joukkosurmien syndroomasta

Charlestonin joukkosurma Yhdysvalloissa on nostanut jälleen esille kysymyksen amerikkalaisten laajasta aseistautumisesta. Olen pohtinut asiaa mm. blogikirjoituksessa ”Kahden tulen välissä” 25.2.2012. Viittaan siinä Yhdysvaltain historian alkuvuosikymmeniin ja totean, että ”aluksi asia ehkä nähtiin niin, että aseistautuminen sallittiin, jotta `valtio ei ala käyttää vääriä voimia kansalaisiaan vastaan´, mutta nyttemmin kansalaisten itsepuolustus on monin tavoin laajentunut. Joskus tuntuu, että peruskonservatiivi amerikkalainen on kahden tulen välissä: toisaalta häntä uhkaa oma liittovaltio, toisaalta ulkoinen vihollinen. Ulkoinen vihollinen voidaan torjua, kun kansalaiset saadaan mobilisoitua ulkoista uhkaa vastaan. Silloin hetkeksi unohdetaan oman valtion tuottama uhka!”

Aina Yhdysvaltain perustuslaista lähtien yksilön suoja on ollut keskeisiä tavoitteita amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka hamiltonilaiset ( Yhdysvaltain 1800-luvun vaihteen valtiovarainministeri) ja jeffersonilaiset (presidentti Thomas Jefferson) taistelivat Yhdysvaltain suunnasta 1800-luvun vaihteen molemmin puolin ei kumpikaan osapuoli halunnut irtisanoutua yksilön vapauden periaatteesta. Itse asiassa Hamilton kuoli kaksintaistelussa puolustaessaan omaa loukattua kunniaansa.

Kirkkosurma ja monet koulusurmat ovat aiheuttaneet vaatimuksen, että papit ja rehtorit pitäisi aseistaa, jotta hyökkäykset voitaisiin torjua. Tällainen ajattelu on vierasta länsieurooppalaisesta näkökulmasta.

Nämä asiat nousivat mieleeni, kun luin HS:n Washingtonin kirjeenvaihtajan Laura Saarikosken laajahkon artikkelin aiheesta. Saarikoski toteaa, että amerikkalaisilla on hulluja ajatuksia aseistautumisesta ”historiansa, kulttuurinsa ja kokemustensa takia” aivan kuten minäkin totean tuossa lähes kolme vuotta vanhassa blogitekstissäni.

Saarikoski jatkaa: ”Kun ymmärtää niitä, alkaa ymmärtää myös mielipiteitä, vaikka ei niitä jakaisikaan”. Heittäydyn moralistiksi ja kieltäydyn ymmärtämästä tällaisia tekoja, vaikka niillä olisi kuinka vahva historia ja kulttuuri takanaan. Saarikoski toteaa, että ”suomalaisten on helppoa samastua tähän: sortavasta monarkista päästiin eroon.” Mutta eikö juuri Suomen esimerkki kuvaa vaihtoehtoa: ei tarvita amerikkalaistyyppisiä aselakeja, vaikka historiassa kenties onkin yhtymäkohtia?

Eikö vaara leiju ilmassa, että jos liberaali ajattelu ja kyynisyys yhtyvät, syntyy ”kaiken välinpitämätön ymmärtäjä”? Omassa liberalismissani on sen verran konservatismia, että rajat – joskin laveat – pitää olla.

Hyvä on, annetaan jonkin verran periksi: on meilläkin koulusurmien historia takanamme. Jos väkivaltakulttuuria ymmärretään historiallisista syistä, niin mihin vedetään raja: kuuluvatko Isisin kurkunleikkaajat ”ymmärrettävän” perinteen piiriin.

Edellä mainitusta tulee väistämättä mieleen pitkälle kehittyneen luottamusyhteiskunnan merkitys. Kun viranomaisiin luotetaan ei tarvita omaa aseistautumista. Luottamusyhteiskunta ei tarkoita, että ”suostutaan alamaiseksi” kuten amerikkalaiset pilkallisesti sanovat. Luottamus tarkoittaa, että luotetaan! Vasta aivan viime aikoina, kun menoleikkaukset ovat jossain määrin heikentäneet luottamusta poliisiin on alettu – satunaisesti - puhumaan kodinturvajoukoista tms.

Yhdysvalloissa viranomaiset, suuri valtio ja virallinen väkivaltakoneisto samaistetaan yhdeksi pahaksi kokonaisuudeksi. Selitykset ovat tyypillisiä: aserajoitusten salliminen hyödyttäisi vain rikollisia, jotka kuitenkin saisivat aseet haltuunsa. Heikko selitys, kun rinnastaan tällaiset puheet verrokkimaihin. Saarikosken tekstin yhteydessä on vertailutaulukko, joka osoittaa aseella tehtyjen murhien ja tappojen määrän olevan 6-7 kertainen keskimääräiseen eurooppalaiseen tasoon verrattuna.

Yhdysvallat on pahasti polarisoitunut valtio tänä päivänä. Itärannikon demokraattisen sivistyneistön on vaikea ymmärtää etelän republikaanien ajatuksenjuoksua ja päinvastoin. Muutos saattoi tapahtua 1960-luvun puolessa välissä, kun kansalaisoikeuslait hyväksyttiin. Siihen saakka syvän etelän miehet ja naiset olivat demokraattien kannattajia. ”Taidettiin menettää etelä” totesi demokraattien Lyndon B. Johnson saatuaan rotusorron kansalaisoikeuslakien avulla aisoihin. Täsmälleen näin myös kävi. Etelän ”takapajuloihin” jäivät metsien ja preerioiden miehet metsästysaseineen. Ja vaaleissa kannatus meni republikaaneille ja viime vaaliessa vielä sen oikean reunan teekutsuliikkeelle.

Edellä esitetty on pakko kytkeä amerikkalaisten vihapuheisiin, kansakunnan ainutlaatuisuuden (ekseptionalismi) kokemukseen ja rikosten sovittamiseen teloituksin. Parhaillaankin käydään keskustelua teloitusmenetelmistä, kun on osoittautunut, että myrkky tai sähkö eivät olekaan tappaneet teloitettavaa.

Kirkkosurmat ovat osa etelän vanhaa rasismin perinnettä. Uutta vihaa voidaan mielestäni tituleerata myös Obama-vihaksi. Härskisti vanha afro-amerikkalaisiin kohdistunut rotusorto on vihapuheissa käännetty ylösalaisin: valkoisista pyritään puheissa tekemään rasismin kohde.

Entä ekseptionalismi, mistä se koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäin kääntyneisyydestä ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken ulkomaisen uhkaavuutena. Miksi maailman mahtavimman kansakunnan ihmiset pelkäävät tällä tavoin?