Immonen, Soini ja kulttuurimarxilaisuus

”I'm dreaming of a strong, brave nation that will defeat this nightmare called multiculturalism. This ugly bubble that our enemies live in, will soon enough burst into a million little pieces. Our lives are entwined in a very harsh times. These are the days, that will forever leave a mark on our nations future. I have strong belief in my fellow fighters. We will fight until the end for our homeland and one true Finnish nation. The victory will be ours”.

Näillä lauseilla Olli Immonen nostatti melkoisen kohun netissä ja netin ulkopuolella. Huomio oli suuri myös sen takia, että muutoin sattui hiljaisempi hetki mediakentässä.

Mitä nämä pateettiset lauseet tarkoittavat? Kohderyhmänä ovat suomalaiset, mutta viesti oli englanniksi. Kannattaa ehkä palata hieman ajassa taaksepäin, kun perussuomalaiset olivat vielä oppositiossa. Timo Soini käytti reippaita ilmaisuja pyrkiessään nolaamaan poliittiset vastustajat.

Jotkut ovat netissä kiinnittäneet huomiota termiin ”kulttuurimarxilaisuus” sen jälkeen, kun Timo Soini käytti sitä plokissaan ”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin” 28.10.2014. Sitä käytetään tänään leimakirveenä epämiellyttäviksi koettuja aatteita ja virtauksia vastaan. Olen käsitellyt aihetta tarkemmin blogikirjoituksessani "Kulttuurimarxilaisuus ideologisena lyömäaseena" 1.11. 2014.

Kulttuurimarxilaisuus on liitetty vuosikymmenien kuluessa seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin ja ympäristöaktivisteihin. Käytän seuraavassa tätä ”kattoilmaisua” kuvaamaan omalle kulttuurille vieraaksi koettua tai kuviteltua ajattelua.

Kulttuurimarxilaisuus on siis leimaamisen väline. Se sitoo tarkoitushakuisesti liberaalin demokratian sallimat vapaamieliset ajatukset ja nationalistien vastenmielisiksi kokemat asiat toisiinsa. Nimenomaan tätä kytkentää pidän vaarallisena, koska silloin asetetaan kyseenalaiseksi ainakin osittain myös liberaali demokratia, johon yhteiskuntajärjestelmämme perustuu ja on perustunut lähes 100 vuoden ajan.

Todisteena siitä, että kysymys on Immosen kohdalla samaa tarkoittavasta asiasta lainaan hänen blogiaan, jossa hän mm. sanoo, että ”muutosta palvelemaan synnytettiin muun muassa niin kutsuttu punavihreys, johon kuului merkittävänä osana muun muassa eurooppalaisten traditioiden halveksunta, feminismi, pasifismi, globalismi, kiihkomielinen vähemmistöjen etujen ajaminen sekä massamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistäminen. Talousbolševismi muuttui kulttuuribolševismiksi, mutta päämäärät pysyivät samana”. Kysymys on siis ehdottomasti laajemmasta asiasta kuin pelkästään maahanmuutosta: kaikkea vieraaksi koettua (kuviteltua) pidetään ahdistavana.

Timo Soini on ollut käynnistämässä yhdessä kumppaniensa kanssa näitä ”aatteita”, mutta nyt kokee asian kiusalliseksi, koska puolue on hallitusvastuussa yhdessä liberaalidemokraateiksi miellettyjen tahojen kanssa.

Asia voidaan nähdä myös niin, että se, mikä oli sallittua puheenjohtaja Soinille onkin kiellettyä muilta. Soinia on vaikea matkia, koska Soini vetää rajoja itsenäisesti. Tätä seuraajat eivät ole ”huomanneet”, vaan jatkavat Soinin käynnistämiä ja kehittelemiä ajatuksia pahaa aavistamatta.

Soininkin kaltainen poliittinen eläin joutuu vaikeuksiin ohjelmansa kanssa, kun kumppanit heittävät hiekkaa rattaisiin. Tähän saakka Soini on selvinnyt supliikillaan sovittamalla yhteen täysin vastakkaisia poliittisia tavoitteita populististen liikkeiden tavoin, mutta rajansa kaikella.

Tilanne saattaa johtaa persujen jakautumiseen kahtia räyhävähemmistöön ja (varauksin) hallituskelpoiseen enemmistöön. Mitenkään yllättävänä tilannetta ei voida pitää. Vähemmistön kannatus saatetaan testata perusuomalaisten puoluekokouksessa elokuussa: halutaanko osoittaa kapinamieltä vai houkuttaako vallan makeus enemmän?

Immosen kirjoituksissa on häivähdyksiä 1920-luvun Elmo Kailan Vihan veljistä, jolla oli äärinationalistinen ohjelma. Kaila perusti ohjelmansa ryssävihaan, mutta yleispiirteissään ohjelmissa on nykypäivään yhdistyviä piirteitä. Näen Immosen puheissa myös viitteitä 1930-luvun Lapuan liikkeeseen, joka toimi ”puhdistavana” kansallisena voimana kohteena aluksi kommunistit, mutta sittemmin myös sosiaalidemokraatit ja liberaalit. Kaikkia edellä esitettyjä tahoja yhdistää oikeistoradikalismi. Punavihreät tahot nähdään nyt vasemmiston väitetyn kulttuurihegemonian airueina.

Liberaali demokratia ei herättänyt vastenmielisyyttä niin kauan, kun se säilyi hyvin rahoitettuna ”lintukotona” (hyvinvointiyhteiskuntana), mutta kun globalisaation aallot saavuttivat Suomen rannikon, alkoi tapahtua. Liberaalin demokratian suvaitsevaisuus muuttui vastustajien mielestä ahdasmieliseksi ”suvaitsevaistoksi”, jolla oli nationalistisia voimia uhkaava ohjelma. Tietenkin näillä vapaamielisillä aatteilla oli ulkomaiset lähteensä, joita Immonenkin ottaa esille blogissaan. Salaliittomaiset rakenteet uhkasivat ja uhkaavat kotoista kulttuuria.

Myös taloudelliset vaikeudet ovat heijastuneeet oikeistoradikalismin syytöksiin. Kansan ahdinkoon on ollut pakko löytää syyllisiä, vaikka pääsyyt ovat toki muualla eli Suomen talouden keskinkertaisessa sopeutumisessa kansainväliseen kilpailuun. Kilpailukyvyn muuttaminen paremmaksi on vain paljon vaikeampaa kuin langettaa syytöksiä ulkomais-kotimaisille tahoille liiallisesta vapaamielisyydestä.

Kysymys ei siis ole vain maahanmuuttomyötämielisyydestä ja maahanmuuttovastaisuudesta, vaan laajemmasta kulttuurisesta vastakkainasettelusta, joka ei ole hyväksi kansakunnan sielulle.

Yleisurheilumme koko kuva

Mika Anttosta haastateltiin Helsingin Sanomiin 21.7.2015. Sivumennen Anttonen viittasi urheilijoihimme pohtiessaan suomalaisten työteliäisyyttä tai työteliäisyyden puutetta. Hän totesi: ”Pärjäämme koko ajan vähän huonommin ja harvemmissa lajeissa. Elintaso on noussut niin paljon, että jengi treenaa vähän laiskemmin. Ja toisaalta muualla on alettu treenata” ja jatkaa: ”intohimoa on pakko olla – muuten ei pärjää”. Keskityn seuraavassa yleisurheilun ongelmien perkaamiseen.

On syytä muistaa Roberto L. Quercetanin sanat legendaarisessa ”Kilpakenttien kuninkaat” -kirjassa vuodelta 1964. Quercetani nimittäin totesi jo tuolloin: ”….. Suomi ja Ruotsi olivat etuoikeutetussa asemassa vanhan mantereen yleisurheilun raivaajapäivinä. Nykyään niiden täytyy tyytyä murusiin silloin, kun kilpaillaan olympialaisista kunnianosoituksista”. Samassa kirjassa kestävyysjuoksua käsittelevässä luvussa hän toteaa: ”Tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä rasittamaan keuhkojaan ja jäseniään kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä. Tämä suuntaus, joka on jo kauan ollut nähtävissä Amerikassa, on hiljattain levinnyt Suomeen ja Ruotsiin”. Väite veltostumisesta on siis vanhempi ilmiö. Ei näin ollen mitään uutta auringon alla.

Näinhän se tietenkin on, että harrastaneisuus on lisääntynyt globaalisti ja Suomen ja Ruotsin kaltaiset yleisurheilun pioneerimaat ovat yhä useammin jääneet sivustakatsojiksi. Mutta on tässä muustakin kysymys.

Paria päivää aikaisemmin Hesarin otsakkeessa todettiin: ”Pituushyppääjän piinaa. Loukkaantumisten riivaama Eero Haapala yrittää paluuta huipulle”. Yleisurheilumme koko kuva? Ei sentään, mutta hyvin tutunoloinen kommentti. On kysyttävä, miksi niin monet suomalaiset yleisurheilijat loukkaantuvat juuri ratkaisevalla hetkellä, kun ollaan tyrkyllä kansainväliselle huipulle. Tänä kesänä loukkaantumisia on kyllä sattunut niin paljon, että voidaan puhua jo huonosta onnesta.

Huiput kovaa harjoitellessaan joutuvat rasittamaan kehoaan aivan ylen määrin. Seurauksena on usein loukkaantumiskierre. Syitä on etsitty kovista nykyradoista tai lihashuollon puutteista. Olen miettinyt olisiko muitakin syitä. Lähden siitä, että doping-valvonta kansainvälisesti on edelleen turhan lepsua, mutta Suomessa tiukkaa. Välillisesti tämä saattaa vaikuttaa loukkaantumisherkkyyteen, vaikka asian perusteleminen onkin hankalaa. En mitenkään puolustele dopingin käyttöä, totean vain tilanteen.

Yksi selittäjä huonolle menestykselle on oheneva harrastaneisuus. Lapinlahden eliittikisoissa oli joissakin lajeissa 3-4 osanottajaa. Muutama vuosi sitten oltiin huolissaan, kun ei saatu lajeittain 100 parhaan tilastoja kasaan, kun tuloksia ei ollut vuositasolla edes tuota sataa.

Kun ei ole rahaa hankkia huippuja kotimaisiin kisoihin, jää yleisö kotiin ja sponsorit vähenevät …. ja yleisurheilu potee seurauksena verenvähyyttä. On suosittua hakeutua joukkuelajien pariin. Perinteiset yksilölajit kärsivät.

Jotain merkillistä on myös siinä, että junioritasolla olemme selvästi lähempänä maailman kärkeä kuin varttuneemmissa ikäluokissa. Jälleen tulee mieleen epäily käytettävistä avusteista, koska monet muut kokevat melkoisen loikan ylös ja eteenpäin juuri juniori-iän ohi päästyään. Vai kuvittelenko vain?

Raha on yksi menestykseen kiihottajista. Meillä on kehittyviä valtioita, jotka yhdistävät valtion kunnian ja maineen sujuvasti urheilijoille tarjottavaan rahaan ja mahdollisesti myös doping-aineisiin. Totta kai yleisurheilun GP-kisojen isot rahat ovat myös laajentaneet harrastaneisuutta ja motivoivat yhä laajempia joukkoja huipun tavoitteluun. Kilpailu yksinkertaisesti kovenee. Toki raha vaikuttaa myös sillä tavalla, että kotimaiset lahjakkaat harrastajat hakeutuvat sellaisten lajien pariin, jossa ajattelevat menestyksen ja rahan seuraavaan paremmin toisiaan kuin yleisurheilussa, jossa kansainvälinen huippu on kiven kova, ja vain huiput pääsevät isoihin rahoihin käsiksi.

On selvää, että mahtavaksi paisunut lajikirjo syö yleisurheilulta lahjakkuuksia. Moni yleisurheilukenttä on päässyt nurmettumaan harrastajien puutteen takia. Ero omaan kouluaikaani on merkittävä. Cooperin testi ei enää syksystä 2016 lähtien vaikuta koululiikunnan arvosanaan. Sille löytyy perusteluja, mutta toivoisin, että ainakin niille, jotka haluavat pärjätä tässä testissä suodaan mahdollisuus kunnon testaamiseen ja palkitaan hyvästä suorituksesta.

Eurooppalaiset ovat monissa lajeissa joutuneet väistymään huipulta useista edellä mainituista syistä. Tämä on luonut tavallaan menestyksen kahdet markkinat. Suomalaiset voivat Euroopan-mestaruuskisoista parhaassa tapauksessa vielä jotain saadakin, mutta MM-kisat ja olympialaiset ovat jo aivan erilainen haaste.

Meiltä puuttuvat tulisieluiset valmentajat ja innostajat, joita oli vanhaan hyvään aikaan tarjolla yllin kyllin. Juuri heitä tarvittaisiin ja heitä toki onkin, mutta enimmäkseen muissa urheilulajeissa.

Päälle tulee vielä arktinen Suomen kesä. Ja kun yleisurheilu vaatisi juuri lämpimiä kelejä, jotta lihaksille ja lihashuollolle olisi oivalliset olosuhteet.

No jäähän meille vielä keihäänheitto! Ehkä tämä on realismia: Suomi saattaa menestyä yhdessä yleisurheilulajissa niin hyvin, että olympialainen kultamitali on potentiaalisesti saavutettavissa.

Kun olen kirjoittanut urheiluaiheista aiemmissa blogikirjoituksissa, on niihin sisältynyt aina jokin toiveikas odotus. Tämän kesän saldo jää kyllä vähäiseksi tuota yhtä lajia, keihäänheittoa lukuun ottamatta.

Yleisurheilukärpänen iski minuun heti 1960-alun alussa, ja taidanpa olla oman kiinnostukseni vanki lopun elämääni, kävi miten kävi. En lakkaa ilahtumasta, kun joku, varsinkin nuori yleisurheilija, suorittaa läpimurron kansalliselle tai kansainväliselle huipulle.

Amerikkalainen, joka tiesi, miten tässä käy

Paul Krugman on jälleen lausunut tuomionsa EU:n päätöksenteon järjettömyydestä tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”Europe´s Impossible Dream” (20. 7.2015). Vaikka Krugman ei kehitä mitään erityistä uutta, on mielenkiintoista käydä hänen ajatuksiaan läpi.

Krugman on varoitellut jo ennen kriisin puhkeamista ongelmasta, jonka hän ottaa jälleen esille: ”Alusta asti ei ole ollut lainkaan vaikeaa nähdä, että valuuttaunioni ilman poliittista unionia on hyvin kyseenalainen projekti”. Ja nyt ei ole kysymys todellakaan jälkiviisaudesta.

Valkolehdokki on myös minun suosikkini

Krugman käyttää EU:sta nimeä ”fantasiatalous”. Tällä hän viittaa siihen, että niin monet järjelliset valtiomiehet – ei suinkaan vain Etelä-Euroopan lipeväkieliset muunneltua totuutta puhuvat poliittiset johtajat - olivat tavoitteineen aiheuttamassa katastrofia.

En haluaisi muistuttaa tässä Kaarle Suuresta, Napoleonista tai Hitleristä yhtenäisen Euroopan pakkomielteen airueina, mutta kai nämäkin on mainittava. Nyt vain projekti piti toteuttaa rauhanomaisesti eli ikään kuin vastateesinä valloitussodille. Kukapa tällaista olisi voinut vastustaa! Eivät ainakaan Saksa ja Ranska, jotka olivat surmanneet toisiaan niin myöhään kuin 1870-71, 1914-1918, 1940-1945. Eikö näissä kokemuksissa ollut opittavaa aivan riittävästi? Euroopan keskeisten suurvaltojen keskinäiseltä tuhoisalta kilpailulta haluttiin kaikki kannustimet pois, kun perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ja sitä seuranneet taloudelliset ja poliittiset yhteenliittymät.

Krugman vertaa Suomea suorasukaisesti eteläisen Euroopan maihin (ja Tanska ja Hollanti tulevat lähellä), joka ei mielestäni ole reilua. Emme ole lähelläkään Kreikan tietä. Suomi esitetään rapakon takana kummajaisena, jonka sinänsä otolliset menestyksen edellytykset EU ja valuuttaunioni ovat tuhonneet. Suomi – ei Kreikka – on ikään kuin viimeinen naula valuuttaunionin arkkuun, koska Suomi-neitoa on pidetty tasapainoisen hyvinvointivaltion mallioppilaana.

Krugman toteaa säälitellen, että niiden taholta, jotka eivät tunteneet talouden rautaisia lakeja, EU näytti todella lupaavalta projektilta. Syynä varmaankin oli positiivisten odotusten ylimitoitus. Kaupan ja liiketoimien piti sujua yi rajojen kuin tanssi samaan aikaan kun Euroopan yhtenäisyyden symboliarvo nousi arvoon arvaamattomaan. Näissä olosuhteissa tuskin kukaan uskoi kaiken menevän näin perusteellisesti pieleen.

Syyksi ongelmiin Krugman esittää kovapäisyyden: jokainen joka 1990-luvun alkupuolella kyseenalaisti euron haluttavuuden ”suljettiin tehokkaasti keskustelun ulkopuolelle”. Varsinkin amerikkalaisia skeptikkoja väheksyttiin, heidänhän saattoi ajatella ajavan vain dollarin etua itsekkäästi.

Eikä tässä kaikki: sitkeähenkinen austerity-politiikka tuhosi kasvun edellytykset. Historian opetuksista ei otettu opiksi. Kurilinja on aiemminkin tuhonnut nousun edellytykset. Kuviteltiin, että fiskaalinen kuri saa aikaan luottamuksen itseään ruokkivan kehän. Näin ei tapahtunut.

Miten selvitä euroansasta? Krugman veikkaa, että Kreikan euroexit on pian todellisuutta, samoin Kreikan velkojen leikkaus. Niin ennustaa toki moni muukin. On tuotu esille lukusia kertoja, kuinka Saksa vuonna 1953 sai anteeksi noin puolet maailmansotaa edeltäneistä veloistaan. Versailles´n kostorauhan virheet haluttiin välttää. Saksan talouden uudelleen rakentamista haluttiin tukea siirtämällä lainalyhennykset vuoden 1958 jälkeiseen aikaan.

Haasteena on, että Kreikka ei ole Saksa. Olen monesti painottanut näissä blogikirjoituksissa Kreikan taloudenpidon mädäntyneisyyden kulttuurista merkitystä. Perinteet Kreikassa ovat kauhistuttavat. Oliko se niin, että yövartijalle maksettiin kaikkine ”työhönsaapumislisineen” 72 000 euroa vuodessa?

Hyvää ei kerro myöskään se, että Kreikassa oli vielä 1967-1974 sotilasjuntta. Epäkypsä demokratia ei voinut toimia kannustimena tavoitellun hyvinvointiyhteiskunnan oikeaoppiselle ymmärtämiselle.

Kaiken kaikkiaan Krugmanin mielestä Eurooppa maksaa raskasta hintaa eliitin haavemaailman romahtamisesta.

Ukrainan konfliktin kaksi selitysmallia

Uusimmassa Voima-lehdessä on kaksi toisiaan täydentävää/toistensa kanssa ristiriidassa olevaa artikkelia Ukrainan konfliktista. Kumpainenkin näkökulma ansaitsee tulla esitellyksi. Toinen sisältyy arvioon Richard Sakwan kirjasta ”Frontline Ukraine” ja toinen on käännös Vladimir Pastuhovin jutusta ”Parempi liennyttää kuin kuolla” Novaja Gazeta -lehdessä.

Näistä kahdesta kannanotosta yritän muodostaa yksinkertaistetun, mutta mielestäni pääkohtia hyvin painottavan näkemyksen Ukrainan tilanteesta ja sen heijastusvaikutuksista laajemmin.

Sakwan tekstiin nojautuvan selitysmallin mukaan on kaksi Ukrainaa, jotka poikkeavat historiallisesti toisistaan. Nämä ovat (1) Ukrainan kieleen voimakkaasti samaistuva ja Venäjään hyvin selkeästi rajaa vetävä nationalistinen (Länsi-)Ukraina ja (2) yhteistä maata voimakkaasti korostava ja monikielisyyteen ja monikulttuurisuuteen painottuva (Itä-)Ukraina. Sakwan käsityksen mukaan vuoden 2014 vallankumous toimi nationalismin ehdoilla ja oli voimakkaasti ristiriidassa Itä-Ukrainan tavoitteiden kanssa.

Tämän ajattelun mukaan ”itä” on vahvasti itsenäinen toimija, joka ei ajanut Ukrainasta irtautumista vaan liittovaltiota mahdollisimman suurella autonomialla. Venäjän osuus Itä-Ukrainan pyrkimyksissä olisi tämän ajattelun mukaan ollut hyvin rajallinen: ”Venäjän apu” oli ainakin osin Kremlistä riippumatonta.

Lännen ideologien on lähes mahdoton ymmärtää tätä asetelmaa. Heidän mielestään kysymyksessä on yksinkertaisesti kylmää sotaa simuloiva vastakkainasettelu, jossa on selvät osapuolet. Niinpä idän symboli on imperialisti-Putin ja lännen rakentavaksi tarkoitettu integraatiomalli (EU, Nato).

Sakwan mukaan Putin on voimakkaiden ristipaineiden alla ja joutuu sovittelemaan eri voimaryhmien välillä.

Myös integroitumistarpeen voidaan tässä mallissa katsoa olevan kaksisuuntaista. Ukrainalle olisi välttämätöntä integroitua sekä itään että länteen. Yksi merkittävä syy kriisin eskaloitumiseen oli Sakwan käsityksen mukaan EU:n pyrkimys ”pakottaa” Ukraina valitsemaan puolensa.

Koko ajan on syytä pitää mielessä myös sotilaallinen aspekti (Ukrainan liittäminen lännen vaikutuspiiriin sopimusteitse), joka on osa lännen integraatiopolitiikkaa.

Syyllisyys ratkaistaan tässä mallissa sen mukaan kumpaa puolta syyllisyyden määrittelijä edustaa. Idässä katsotaan, että Ukrainassa on kysymys sisällissodasta (jota suurvaltojen sekaantuminen on pahentanut tai jota ilman koko sotaa ei olisi syttynyt) ja lännessä, että kysymys on Venäjän interventiosta.

Sakwa tarjoaa tavallaan antiteesin lännessä tarjottuihin konfliktin selitysmalleihin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Toinen selitysmalli (käytän Pastuhovin artikkelia tässä vain taustalähteenä omalle arviolleni) perustuu suurvaltapoliittiseen näkemykseen, jossa Venäjällä on tarve palauttaa vanha Neuvostoliiton aikainen asemansa. Tämä vaihtoehtoinen selitysmalli ei sulje pois edellä esitettyä Ukrainan sisäisen konfliktin mallia. Itse asiassa ulkovaltojen sekaantuminen Ukrainan sisällissotaan on kahta mallia yhdistävä tekijä. Se tuo konfliktiin suurvaltanäkökulman.

Rintamalinja Ukrainan sisällä on siis vain globaalin rajankäynnin yksi osa. Rajankäyntiä käydään Pohjoiselta jäämereltä aina eteläisen pallonpuoliskon avainkohtiin saakka. Ukrainan merkitys Venäjälle on tämän ajattelun mukaan vähäisempi kuin mallissa yksi. Lännen ja idän välisen kylmää sotaa muistuttavan taistelun osapuolia ovat toisaalta Venäjä ja toisaalta USA, EU ja Nato. Venäjä yrittää sitoa lähialueitaan varsinkin etelässä sopimusteitse itseensä ja sillä tavoin kasvattaa vaikutusvaltaansa ylivoimaiselta tuntuvan lännen rinnalla.

Tämä toinen malli on hyvin ideologinen. Osin siksi konfliktia on vaikea lopettaa: molemmilla osapuolilla on voimia, jotka haluavat ideologisen vastakkainasettelun jatkuvan.

Alkuasetelma 1990-luvun alusta lähtien oli mielenkiintoinen. Länsi eteni Neuvostoliiton romahdettua pitkälle kohti Venäjän rajoja Itä-Euroopan valtioiden tahdosta. Länsi oli menestyksennälässään tavallaan tyydytetty, joskin pyrki edelleen vahvistamaan asemiaan. Tässä katsannossa Venäjän pyrkimys saavuttaa uudelleen vanha strateginen mahti näyttäytyy lännen näkökulmasta aggressiiviselta laajentumispolitiikalta.

Ukraina on tämän näkemyksen mukaan paikka, jossa Venäjä haluaa pysäyttää lännen eteneminen. Ukraina ei siis sellaisenaan ole järisyttävän tärkeä Venäjälle, mutta symbolisessa mielessä se edustaa rajaa, jota ei voida ylittää.

Ainakin pinnallisesti nähtynä on vaikeaa ymmärtää, miksi Venäjä valitsi rauhanomaisen jatkumon sijasta aggressiivisen omaa etua puolustavan linjan. Ehkä Venäjä katsoi koko ajan häviävänsä lännelle rauhanomaisessa kilpailussa. Venäjällä olisi voitu korostaa länsiyhteistyön merkitystä ja sen avulla saatavaa taloudellista kasvua. Näin ei tehty.

Ratkaisevaa oli niiden Venäjällä vaikuttavien voimien jatkuva vahvistuminen, jotka näkivät Venäjän viime vuosikymmenien kehityksen alistumisena pysyvästi altavastaajaksi ja luopumisena suurvalta-aseman tavoittelusta. Venäjän historiassa on useita jaksoja, jossa venäläinen ylpeys on ikään kuin tullut loukatuksi ja menetykset haluttiin korvata hyökkäävämmällä politiikalla.

Onko Venäjä (tai Yhdysvallat) vaara maailmanrauhalle? En näe suursodan vaaraa vaan loppumattomalta tuntuvan etujen välisen taistelun, joka saattaa johtaa paikallisiin konflikteihin. Tärkeintä Venäjälle on kuitenkin vaikutusvallan lisääminen. Se haluaa kaikissa oleellisissa asioissa säilyttää suurvaltastatuksen eli kyvyn vaikuttaa maailmanpolitiikassa. Venäjä voi ajatella, että muiden kokema pelkokin on positiivinen merkki Venäjän vallan vahvistumisesta.

Tämän asetelman eräs piirre on Venäjän lähinaapureihinsa kohdistama piittaamaton härnääminen ja häiriötoiminta (lentoliikenne, väitetyt sukellusveneet ym.). Kaikki tämä kuvaa Venäjän halua välittää näkemystä, ettei sitä voida sivuuttaa maailman asioista päätettäessä. En näe tässä valmistautumista suureen välienselvittelyyn, vaan sormen heristelynä muille, ettei Venäjää kannata sivuuttaa missään oleellisessa kysymyksessä.

Suomen kannalta en näe syytä provosoitua, pikemminkin tulisi kiinnittää mahdollisimman suuri huomio yhteistyön edellytysten parantamiseen. Valistunut itsekkyys ei ole tuomittavaa.

Venäjällä ei ole kovin suuria mahdollisuuksia huojuttaa lännen ylivoimaa, jos ulkopuolelle jätetään molemmin puolin tuhoisa sotilaallisen kapasiteetin käyttö. Siksi se käyttää tätä ainoaa oleellista voimaansa uhitteluun ja parempien strategisten asemien hakemiseen. Mutta ennen kaikkea se haluaa muistuttaa jatkuvasti olemassaolostaan. Se haluaa osallistua aktiivisesti päätöksentekoon eikä pelkästään omaksua lännen diktaatteja.

Entä keinot laukaista vallitseva tilanne?

Jos rauhanhankkeissa edetään voitaneen tässä yhteydessä siteerata Pastuhovia ja puhua ”rauhanomaisesta rinnakkainelosta” tai ”liennytyksestä”, molemmat vanhoja käsitteitä. Lopputuloksena ei voi kuitenkaan olla ”lännen rauha”, vaan kompromissi Venäjän ja lännen rauhan välillä.

Kaksi sairauskertomusta

Olen juuri lukenut Jarmo Korhosen kirjan ”Valtataistelu” (Tammi, 2015). Ajallisesti kirja kattaa Suomen poliittisen historian 1970-luvulta vuoteen 1983. Korhonen haluaa heti paksun teoksensa (624 sivua) alussa hätkähdyttää ja lataa ensimmäisille kymmenille sivuille presidentti Kekkosen sairaskertomuksen referoinnin. Heti perään (ja pitkin kirjaa kymmenille sivuille) hän sijoittaa Ahti Karjalaisen ”sairauskertomuksen”, jossa käy läpi Karjalaisen alkoholiongelmaa. Kuinka sairasta politiikka oli, jos kaksi mahtimiestä olivat niin sairaita kuin Korhonen kuvaa? No, tämä on tietysti liioittelua, sillä ihmisten kunto sairastaessaankin vaihtelee. Keskityn ohessa kahden miehen, Kekkosen ja Karjalaisen kohtaloihin sairauksien varjostamina viimeisinä vuosina.

Korhonen ei tarjoa varsinaista uutta, mutta yksityiskohdat tarkentuvat piinallisella tavalla. Käytän tässä kirjaa lähinnä taustalähteenä, johtopäätökset ovat omiani. Itse kirja olisi vaatinut rankan toistojen karsinnan, selkeän lyhentämisen ja kunnollisen yhteenvetoluvun.

Kirjassa ei ole minkäänlaista henkilö- tai lähdeluetteloa. Mistä Korhonen on saanut Kekkosen sairauskertomuksen, vai onko hän saanut? Hän toteaa, että paperit on otettu luvatta pois HYKS:n arkistosta, eikä niitä löydy myöskään Kekkosen henkilökohtaisista arkistomateriaaleista Orimattilan arkistosta: ”Paperit ovat kadonneet”. Korhonen ei kerro ovatko ne olleet hänen hallussaan. Ainakin pääosin hänen tietonsa perustuvat kuitenkin Kekkosen päiväkirjoihin.

Kekkosen muistikatkot toistuivat tuhkatiheään, mikä ainakin minulle oli yllätys, olin kuvitellut niitä satunnaisiksi. Sinänsä inhimillistä, mutta valtionpäämiehen ollessa kyseessä ahdistavaa. Tarkoitus ei ole hekumoida Kekkosen terveyden yksityiskohtaisilla tiedoilla (Korhonen kyllä huolehtii siitä!). Koen sen jotenkin vastenmielisenä. Sitäkin enemmän olen kiinnostunut, miten yleensä valtionpäämiehen kykyä hoitaa tehtäviään analysoidaan, mitataan ja arvioidaan. Kysymys liittyy oleellisesti kansakunnan kohtaloihin.

Presidentti koki muistikatkot juuri niin epämiellyttävinä kuin saattaa kuvitella: ”minä vanhenen”. Muistikatkot sattuivat usein hiihtolenkeillä tai yhdessäolotilanteissa, siis pienessä piirissä, joka ainakin aluksi ei vuotanut tietoja juurikaan ulospäin. Myöhemmin ne sattuivat kiusallisissa julkisissa tilanteissa, joissa kenellekään ei jäänyt epäselväksi, mistä oli kysymys.

Tapahtumat liittyvät oleellisesti 1970-luvun poliittiseen ilmapiiriin. Kekkosen poliittinen voima kasvoi pitkin 1970-lukua saavuttaen ehkä maksiminsa vuosikymmenen puolessa välissä. Hänen heikentymisensä näkyi kasvavassa määrin vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Ehkä arveluttavimmalla tavalla Kekkosen terveyskysymykset joutuvat valokeilaan puhuttaessa yhteyksistä Neuvostoliiton suurlähettilääseen Vladimir Stepanoviin. Stepanov pystyi halutessaan käyttämään tietojaan Neuvostoliiton johdon hyväksi ja pelaamaan suomalaisia poliitikkoja toisiaan vastaan itänaapurin eduksi, vaikka hän ulkonaisesti olikin – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – näennäisen korrekti. Erityisesti ns. sotaharjoitusepisodin yhteydessä (1979) Kekkonen tuntui Stepanov-riippuvaiselta ja voimattomalta, vaikka hänen fyysinen tai henkinen kuntonsa juuri tuolloin ei ollut poikkeuksellisen heikko.

Neuvostoliiton kyky puuttua Suomen asioihin oli 1970-luvulla laajimmillaan. KGB tunkeutui syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Sekaantuminen Suomen asioihin oli jatkuvaa ja systemaattista. Perään kuitenkin muistettiin todeta, että ”kysymys oli Suomen omasta asiasta”. Sitten tuli lisäys: ”... mutta Neuvostoliitolla on oikeus reagoida”. Kekkonen ei varsinkaan vuosikymmenen jälkipuoliskolla pystynyt pitämään henkilökohtaisesti rakennettuja suhteita irti riittävästi maiden välisistä suhteista. Olen aina suhtautunut kriittisesti näihin tiiviisiin ja henkilöiden varaan rakennettuihin erityissuhteisiin. Vladimir Stepanov pääsi aivan liian lähelle Kekkosta. Nikolai Patolitshevkin sanoi aikanaan, että ”kavereita voidaan olla, mutta rahat pitää laskea”.

Kekkonen pohti mielessään varsinkin vuoden 1978 vaalien yhteydessä kykenevyyttään hoitaa tehtävää. Mutta tulivatko Suomen johtavat poliitikot ja Neuvostoliitto toimeen ilman Kekkosta?

Neuvostoliitosta tuli tämä hallitsemistapa, että johtajan ura päättyi vasta kuollessa. Neuvostoliiton vanheneva johto joutui riippuvuussuhteeseen Kekkosesta pelättyään, että seuraajat eivät pysty pitämään yllä YYA-suhteita. Vanhassa vara parempi. Vastaavasti Kekkosen valta on osin johdettavissa elintärkeistä Neuvostoliitto-suhteista, mikä aiheutti epätodellisen tunnun länsimaisen demokratian ollessa kuitenkin voimassa.

Suomessa käytiin jatkuvaa presidenttipeliä koko 1970-luvun ajan. Tyypillisesti kampitettiin vastustajaa hallituksen kaatumis- tai pystytysvaiheessa. Ei ollut presidentinvaalien kahden kauden sääntöä, joka olisi ehdottomasti tarvittu jo tuolloin. Vaikka Neuvostoliitto pyrki aktiivisesti vaikuttamaan esimerkiksi Suomen integraatiopolitiikkaan, ei voida puhua syvästä kriisistä. Suhdekehikko oli vain rakentunut/rakennettu niin ahtaaksi, että osapuolet olivat ikään kuin sen vankeja ilman edes lievää irtiottomahdollisuutta.

Pidän edellä esitetyistä syistä johtuvia ongelmia hyvin pitkälle liian kauan jatkuneen Kekkosen presidenttiyden seurauksena. Terveysongelmat olivat sitten vielä asia erikseen.

Korhosen kirjasta voi päätellä miten vahvasti Kekkosen henkilääkärit suojelivat presidenttiä. He eivät näytä ymmärtäneen tai halunneen ymmärtää, että kysymys oli valtakunnan tulevaisuudesta. He kuvittelivat Kekkosen korvaamattomaksi. Poliitikot toimivat myös suojavyöhykkeenä kuitenkin samaan aikaan vuotaen tietoja kavereilleen ja kollegoilleen. Syntyi paljon huhuja. Samassa vyyhdessä olivat median edustajat. He vaikenivat näkemästään suurimmaksi osaksi. Kun sairastelun takia epäonnistumisia kuitenkin sattui esimerkiksi puhetilaisuuksissa levisivät tiedot kuulijoiden kautta laajemmalle.

Ei voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että 1970-luku oli hyvin umpimielinen vuosikymmen siinä mielessä, että yksityiset asiat pidettiin yksityisinä (mikä nyt sitten oli yksityistä) ja julkiset julkisina. Tosin sensaatiolehdistö, joka oli tehnyt läpimurron 1960-luvulla, pääsi pikku hiljaa vauhtiin 1970-luvulla. Jos vertaan esimerkiksi tapahtumia vastaaviin Englannissa, niin Brittein saarilla sensaatiokeskeinen viestintä teki läpimurron 1960-luvun alkupuolella (vrt. kirjoitukseni Profumo-skandaalista). Emme olleet siis paljoa ”jäljessä”.

Erittäin inhottava piirre 1970-luvun politiikassa oli silloin vallinnut kantelutaipumus. Kun Kekkonen halusi pitää kaikki langat käsissään, kävivät johtavat poliitikot taistelua toisiaan vastaan Kekkosen kautta. Kekkonen ei sinänsä tätä toivonut, vaan ahdistui menettelystä, mutta oli itse riippuvainen luomastaan valta-asetelmasta. Väistämättä Kekkonen taipui terveyden heikennyttyä itsekin juonitteluun ja toisten selän takana pahan puhumiseen. Kaiken kaikkiaan poliittinen asetelma oli näiltä osin epäterve. Kekkosen terveyden heikennyttyä saivat viestinviejät yhä suuremman roolin. Oli ilmiselvää, että avuliaat poliitikot ja virkamiesavustajat ottivat suuremman vallan kuin heille asemansa perusteella kuului.

Kekkonen oli itse osa presidenttipeliä ja hän oli itse sitä myös luomassa. En mitenkään voi hyväksyä ajatusta, että Kekkonen oli ensisijaisesti hyväksikäytön kohde. Tässä yhteydessä keskeisimmin nousee esille Kekkosen kruununprinssi Ahti Karjalainen, jonka alkoholinkäyttö oli ajoittain holtitonta. Tästä tuli yleinen juoruilujen aihe. Poliitikot kävivät puhumassa Kekkoselle Karjalaisen törttöilystä. Eikä tämäkään ollut pahinta tuon ajan omituisen sallivan alkoholikulttuurin keskellä, vaan Karjalaisen pyrkimys presidenttiehdokkaaksi ja presidentiksi ”liian aikaisin”. Tämä kävi Kekkosen hermoille ja synnytti paljon suorastaan lapsellista vihapuhetta – molemmin puolin - vanhojen ystävien kesken.

Karjalainen turhautui jatkuviin takaiskuihin, ja vaikka hän olikin Suomen menestyvimpiä poliitikkoja, hän ei kestänyt presidenttipelin paineissa, vaan sortui kerta toisensa jälkeen ryyppyputkiin. Perhe kärsi ja politiikka kärsi. Neuvostoliiton ambivalentti suhtautuminen Karjalaiseen oli silmiinpistävää: välillä häntä tuettiin, välillä häneen suhtauduttiin pidättyvästi ja korostettiin Kekkosen ylivertaisuutta. Neuvostoliitto pelasi omaa peliään joko lähipelinä tai takakentältä aina tilanteen mukaan. Voitaneen sanoa, että Suomen kansa otti johdon käsiinsä ja torjui eri tasoisissa vaaleissa kansakunnan kannalta arveluttavat vaihtoehdot (Virolaisen valinta keskustan presidenttiehdokkaaksi ja tietenkin Koiviston ylivoimainen valinta presidentiksi).

Ahti Karjalainen on Suomen politiikan surullisen hahmon ritari, omituinen yhdistelmä kunnianhimoa, pyrkyryyttä, kiistämätöntä lahjakkuutta ja politiikkaan sopimatonta pehmeyttä. Ehkä ratkaisevaa oli kuitenkin, että hän joutui liian lähelle Urho Kekkosta, Kekkosen oikuttelua, poliittista erityislahjakkuutta, viinapäätä ja kaiken musertavaa kunnianhimoa. Mauno Koivisto totesi varhaisessa vaiheessa, että hän ymmärsi, että Kekkoseen piti pitää etäisyyttä. Luottoystävän ja vihamiehen raja oli sekä jyrkkä että liukuva. Kekkosen läheisyydessä oli tuhon vaara, jos ei ollut kyllä-mies.

Sairaudet ja Kekkosen pitkään jatkunut presidenttiys loivat vallasta luopumisen tuskaa ja samaan aikaan ehdottoman pyrkimyksen pitää kiinni vallasta. Aivan kuin ikuisen terveyden ja voiman symboli hiljaa jäytäen olisi havainnut, ettei hän olekaan korvaamaton.

Kekkosen viimeiset ajat olivat vaikeita. Hän oli yhä useammin henkisesti poissa oleva, eikä pystynyt hoitamaan karsittujakaan tehtäviä. Sama peli jatkui loppuun saakka kilpailevien poliitikkojen käydessä säälimättä kisaansa Kekkosen avulla ja Kekkosesta huolimatta.

Korhosen kirjaa lukiessa tulee mieleen vasta-ajatus: oliko politiikka todella näin suuressa määrin pelkkää juonittelua, juoruilua ja valta- taistelua? Ei tietenkään. Valittu näkökulma on Korhosen ja kuvaa ensisijaisesti hänen omaa suhtautumistaan valtaan ja vallankäyttöön.

Kun tänä päivänä autoritäärisyys nostaa taas päätään jopa vanhoissa läntisissä demokratioissa, kannattaisi kerrata näitä lähihistorian tapahtumia. Kukaan ei ole demokratiassa korvaamaton. Meillä on vain taipumus kuvitella niin. Meillä on nyt kahden kauden presidentit ja parlamentaarinen demokratia on viettänyt juhlia vasta 1980-luvun alusta lähtien. Enää ei hallituksia ole erotettu kesken kaiken valtapelien ja intrigien takia, kuten tapahtui 1970-luvulla.

Kun presidentti Niinistö vastikään sanoi, että hallituksen epäonnistuminen pitää voida ”palkita” hajottamisella kesken kauden, niin onhan se tietenkin niinkin, mutta toisaalta helppoa ei tunnu olevan millään hallituksella. Vaihtamallako (kesken kauden) tuo paranisi? Neljä vuotta pitäisi malttaa.

Presidenttien terveyttä seurataan nykyisin käsittääkseni erityisellä huolella. Demokratiassakin on vain yksi päämies ja tästä yhdestä valistuneen demokratian on syytä pitää huolta, sillä välttämättä ihminen ja yksilö ei siihen pysty.

Onko meidän otettava vastuuta naapuriemmekin turvallisuudesta?

Helsingin Sanomat on antanut runsaasti palstatilaa brittiläiselle The Economist -lehden toimittajalle Edward Lucasille Suomen ja Euroopan turvallisuusasioissa. Lucas on toiminut urallaan useiden lehtien poliittisena ja turvallisuusasioiden toimittajana ja tältä pohjalta häntä tituleerataan asiantuntijaksi. Toinen epiteetti, ”Venäjä-kriitikko”, on paremmin perusteltu. Hänen mielipiteitään on syytä suodattaa tämän asennekerroksen läpi.

Lucas tuli joitakin viikkoja sitten julkisuuteen maalatessaan kuvaa Venäjän sotaharjoituksista, joissa se Lucasin tulkintojen mukaan simuloi hyökkäystä mm. Ahvenanmaalle ja Gotlantiiin. Tuolloin Pekka Visuri (ja myös tämä blogin kirjoittaja) arvosteli voimakkaasti Lucasin heittoja perustelemattomina. Tällaisilla pelotteluilla on helppo päästä julkisuuteen, kun kansainvälinen tilanne jännittynyt.

Hesari on kääntänyt Lucasin koostaman yhdeksän maan turvallisuustilannetta koskevan raportin, johon käsittääkseni jo aiempi uutisointi samasta asiasta perustui. Nyt julkaistaan oikeastaan uutinen samasta aiheesta uudelleen!

Hesarin raporttikäännös tai referaatti raportista julkaistiin nimellä ”Suomi pää pois pensaasta!” 12.7.2015.

Lucas antaa suomalaisille ”ohjeistusta”, miten kasvaviin turvallisuusriskeihin tulisi reagoida? Hän antaa Suomelle armeliaasti neljä vaihtoehtoa:

1. Kieltäminen:

”Teeskentelette, ettei juuri mikään ole muuttunut. Te suomalaisethan olette tottuneet ylä- ja alamäkiin. Olette kuin ette olisikaan, ja yritätte elellä entiseen tapaan”.

Minä: Tästä ei tietenkään ole kysymys. Suomi on panostamassa voimakkaasti uskottavaan puolustukseen. Vielä voimakkaammin se panostaa rauhantyöhön, mutta ei niin, että naivisti pistää päänsä pensaaseen. Riittävätköhän Lucasin historiatiedot luotettavaan analyysiin Suomen asemasta?

2. Toiveajattelu:

”Kyllä, tilanne on hyvin vaarallinen. Kyllä, Putin käyttäytyy kauhistuttavalla tavalla. Mutta Nato tukee kyllä Baltian maita, ja viime kädessä amerikkalaiset pitävät huolen Euroopan turvallisuudesta. Suomen ei tarvitse osallistua. Tämä ei ole teidän ongelmanne”.

Minä: Lucas yrittää tuottaa huonoa omaatuntoa Suomelle siksi, että se muka jättää kaikki amerikkalaisten varaan, eikä itse pistä tikkua ristiin. Valistunut mielipide sanoo, että Suomi – jos nyt ajatellaan sodan uhan konkretisoituvan - puolustaa omaa aluettaan eikä lähde sitomaan itseään muiden puolustukseen. Lucas elää maailmassa, jossa vastakkainasettelu on itsestään selvyys.

3. Antautuminen:

”Horjuttakoon Vladimir Putin Baltian maita, aiheuttakoon hajaannusta Natossa, mullistakoon Euroopan turvallisuustilanteen ja nöyryyttäköön Amerikkaa. Tämä vaihtoehto tarkoittaa paluuta maailmaan, jossa vallitsee vahvimman oikeus. Jos näin käy, selviätte, mikäli olette varovaisia ja rakennatte hyvinvointia niissä rajoissa, jotka teille asetetaan – samaan tapaan kuin toisen maailmansodan jälkeen. Mukavaa se ei tule olemaan, mutta mikä tahansa on parempaa kuin sota”.

Minä: Lucas pitää tässä vaihtoehdossa itsestään selvyytenä YYA-tyyppisen sopimuksen paluuta. Hänen mukaansa ystävyys merkitsee välinpitämättömyyttä maailman tilanteeseen: kunhan me itse pelastamme nahkamme. Tosiasiassa edes YYA-sopimuksen kriittisimpinä hetkinä Suomi ei lakannut ajamasta maailmanrauhan asiaa. pikemminkin päinvastoin.

4. Suomi ryhtyy tosissaan osaltaan ylläpitämään alueellista turvallisuutta:

”…. saattaa tuntua epämiellyttävältä, mutta nyt, kun meneillään on pahin eurooppalainen turvallisuuskriisi vuosikymmeniin, on aika rikkoa tabuja, ajatella asioita vakavasti ja pitää mieli kirkkaana”.

Minä: Tämä on sen suuntainen osoitteleva viittaus, että on valittava puolensa ja alistuttava suurvaltojen eturistiriitojen välikappaleeksi. Lucas suoralta kädeltä ehdottaa riskinottoa laajan liittoutumisen kautta.

Lucasin peittelemätön johtotähti koko raportissa on houkutella Suomen kaltaisia valtioita kollektiiviseen puolustukseen. Hän siis tieten tahtoen luo rintamia, jossa osapuolten on valittava puolensa. Läntisen rintaman johtotähti on tietenkin Yhdysvallat. En ymmärrä tätä aggressiivista liittoutumisvimmaa.

Tavoitteena on luoda kylmän sodan asetelma. Ensimmäinen kylmä sota perustui jäykkään toisen maailmansodan jälkeiseen rautaesirippuun. Varsinainen hegemoninen taistelu käytiin ns. kehitysmaissa, jossa rintamat eivät olleet vakiintuneita. Nyt Lucas - ensimmäisestä kylmästä sodasta poiketen - yrittää saada rintamat liikkeelle Euroopan ydinalueilla läntisen kollektiivisen turvallisuuden nimissä. Suomi olisi tässä maailmanjärjestyksessä yksi lenkki pohjoisessa ulottuvuudessa (Venäjältä nähtynä sen luoteisrajalla).

Lucas yrittää edellä olevilla neljällä kohdalla pelkistää Suomen kohtaloita. Tosiasiassa hän yksinkertaistaa ja banalisoi asioita äärimmilleen johtuen tietopohjan rajoittuneisuudesta, ylimalkaisesta ajattelusta ja ideologisesta asennoitumisesta.

Lucas viittaa Venäjän mahdolliseen eskaloitumiseen, mutta saman tien vetää takaisin ja toteaa, että ”ajatus voi tuntua kaukaiselta, ja kenties tätä ei koskaan tapahdu”. Silti hän katsoo voivansa veikata sodan hevosen puolesta rauhan hevosta vastaan, ehkäpä kuvitellessaan, että jonain päivänä voi todeta, että mitä minä sanoin!

Eurooppalaisen populismin jäljillä

Mika Rönkkö pohtii Voima-lehdessä (brittiläisen UKIP-puolueen menestyksen eväitä. Joitakin faktoja pohjalle: UKIP nousi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi vastikään pidetyissä parlamenttivaaleissa 12,6 prosentin kannatuksella. Vaalijärjestelmän takia se sai lähes neljän miljoonan äänen kannatuksesta huolimatta vain yhden ainoan paikan.

Työväenpuolueen menestyspotentiaali hävisi kuin tuhka tuuleen, vaikka juuri ennen vaaleja mielipidemittaukset olivat sille varsin suosiolliset. Ääniä katosi Skotlannin työväenpuolueelle (SNP), joka poliittisella kartalla asettuu työväenpuolueen vasemmalle puolelle. SNP on kuitenkin ensisijaisesti nationalistinen puolue, jonka kannattajat aiemmin ovat äänestäneet työväenpuoluetta. Nationalismi vei siis työväenpuolueen kannatusta, mutta vielä oleellisempaa on eritellä UKIPin kannatuksen luonnetta. Se nimittäin ajoi verohelpotuksia rikkaille ja julkisen sektorin alasajoa. Näiden pitäisi olla myrkkyä työväenhenkisille. Tästä huolimatta se sai paljon työväenluokan ääniä EU-vastaisuuden ja maahanmuuttokielteisyyden teemoillaan.

Onko siis niin, että vaaliteemojen sekatavarakaupasta valitaan ne teemat, joista ao. puolue pitää eniten ääntä ja muiden aiheiden merkitys on väistyvä.

Vanhan liiton miehenä minulla on vaikeuksia ymmärtää tätä logiikkaa. Voi olla niin, että populistinen puolue propagandassaan osaa korostaa kannatuksensa kannalta juuri oikeita asioita, vaikka monessa muussa asiassa kannattajat vierastaisivat puolueen ohjelmaa.

Onko niin, että perinteisten työväenpuolueiden ei nähdä enää riittävästi ajavan työväen asiaa, joten niiden äänestäminen koetaan turhaksi? Tilalle kannatettaviksi teemoiksi populistiset puolueet tarjoavat esimerkiksi maahanmuuttokriittisyyttä. Maahanmuuttajien arvellaan polkevan palkkoja, vievän työpaikkoja ja käyttävän sosiaaliturvaa väärin.

Entä jos vanhat puolueet nostaisivat profiilia samalla menetelmällä? Työväenpuolueet pitäisivät yllä keskeisiä teemojaan eli tasa-arvoa, solidaarisuutta ja tuloerojen kaventamista ikään kuin sivutuotteina. Pääteema olisi joku kansalaisten keskuudessa suosittu agenda…. Ei taida onnistua, sillä vanhat puolueet tunnetaan juuri siitä, että ne keskittyvät loogisiin, pitkään agendalla olleisiin aiheisiin, eivätkä halua ruveta ”pelleilemään”. Ne eivät halua kosia suosiota vain suosion takia, eikä niiltä tällaista käytöstä juuri odotetakaan. Pelikenttä on auki populisteille.

On kyseenalaista nousisiko vanhojen puolueiden kannatus, jos ne tarjoaisivat enemmän tai vähemmän samaa kuin populisteina pidetyt puolueet.

Vaaleissa niillä poliittisilla tahoilla on potentiaaliset menestymisen mahdollisuudet, jotka pääsevät valitsemaan vaalinalusteemat. Silloin pystytään pakottamaan muut puolueet reagoimaan. Muut joutuvat altavastaajiksi. Tämä on ollut populistien valttikortti Euroopassa.

Joka tapauksessa menestymisen kannalta on tärkeää, että pystytään profiloitumaan muutamiin (harvoihin) äänestäjien enemmistön kannalta tärkeinä pitämiin asioihin. Juuri tämä strategia voisi olla vanhojen puolueiden keino murtautua "uudistuneena" kansalaisten tietoisuuteen. Meillä Suomessa perussuomalaiset ovat ikään kuin maltillisempi versio UKIPistä, mutta samat menestymisen perusteet ja keinot on havaittavissa.

Pinnallinen taktinen ja strateginen ajattelu ei tietenkään riitä, vaan menestykseen pyrkivän puolueen on tarjottava lääkkeensä ”ajassa” eli juuri niissä kysymyksissä, jotka ovat kansalaisten mielestä ajankohtaisia ja jotka kuohuttavat kansalaisia. Kun elämme ankeita aikoja, populisteilla on teemoja, joihin he voivat suunnata kansalaisten huomion. Näitä ovat kaikki sellaiset aiheet, jotka ahdistavat kansalaisia (ulkoa tulevien viemät työpaikat), jotka pelottavat heitä (maahanmuuttajien taloudellinen rasite sosiaaliturvalle), ja jotka kaventavat taloudellista liikkumatilaa (työttömyyden kirot).