Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa?

Timo Soini on kehittänyt oivan tavan kerätä kannatusta puolueelleen. Puolueessa on passiivista maahanmuuton vastusta, jolla kannalla on otaksumani mukaan enemmistö puolueen kannattajista. Liberaalimmat hallituskumppanit näyttävät olevan tyytyväisiä, kunhan vastustus ei ole aktiivista. Samaan aikaan puolueen kolmanneksi varapuheenjohtajaksi valittu Sebastian Tynkkynen vastustaa aktiivisesti monikulttuurisuuspolitiikkaa. Hän edustaa ”kentän ääntä”. Tällä yhdistelmällä voidaan siis pärjätä. Riittää kun avataan ”vastustuskanava”, jota kautta paineet saadaan puhkuttua ulos. Näin puolue pysyy hallituksessa, vaikka suuri osa sen kannattajista käytännössä vastustaa hallitusohjelmaa. Puolueella on ikään kuin ulkosuhteet ja sisäsuhteet, jotka pidetään erillään toisistaan.

Suomalaisten poliitikkojen esittämät äkkiväärät mielipiteet ovat kesyjä verrattuna Yhdysvalloissa presidentiksi pyrkivään Donald Trumpiin, jonka retoriikka on aivan omaa luokkaansa. Fox Newsin toimittaja Megyn Kelly korvensi Trumpia hänen naisia halventavista kommenteista. Trump oli kutsunut naisia, joista hän ei pidä, ”lihaviksi sioiksi, nahjuksiksi ja inhottaviksi eläimiksi”. Vastaiskuna Trump arvosteli Kellyn verestäviä silmiä, vihjaillen tämän johtuvan kuukautisista. Normaalin kaavan mukaan tällaisen käytöksen pitäisi johtaa anteeksipyyntöön Trumpin taholta. Sen sijaan Trump ilmoitti, että toimittajan pitäisi pyytää häneltä anteeksi ärsyttävinä pitämiään kysymyksiä.

Väärinkäsitysten välttämiseksi Foxin toimitusjohtaja ilmoitti, että tukea löytyy Trumpille jatkossakin!

Toki Trumpilla on vanhojakin keinoja käytössään. Suurella äänellä hän ilmoittaa palauttavansa Amerikan suuruuden, joka ilmeisesti on kadonnut jonnekin mystisesti. Tätä puhki kulunutta retoriikkaa kannattaa tietenkin aina kokeilla, vaikka mikään ei kuitenkaan muutu. Trump haluaa olla voittajien puolella, ja ne, jotka eivät voita (ja heitä on paljon) saavat luvan kuvitella olevansa menestyjiä.

Olemme siis saaneet uuden kierroksen poliittisen syyttelypeliin: odotettu anteeksipyyntö vaihtuu karkeaksi vastasyytökseksi ja kansa (osa siitä) riemuitsee. Pitäisikö kansa vaihtaa? No, Trumpin kannatus on republikaanien keskuudessa 24 prosenttia tällä hetkellä. Jos republikaanien kokonaiskannatus on kaavamaisesti laskien 50 prosenttia amerikkalaisista, niin koko kansaan suhteutettuna Trumpin takana voisi olla reilut 10 prosenttia amerikkalaisista.

Suomessa äärilaidan poliitikot ovat pyytäneet anteeksi toilailujaan. Meillä on vielä näkemättä, että joku ei anna tuumaakaan periksi kohulausunnostaan.

Joka tapauksessa poliittinen keskustelukulttuuri on saanut uusia muotoja: ollaan entistä räivempiä. Melkein mikä tahansa kömmähdys tai provokaatio selvitetään supliikilla. Epäilen, että osa vanhan tyylin poliitikoista saa mahanpuruja uudesta tyylistä, jossa ”millään ei ole mitään väliä”. Kuitenkin luotetaan ilmeisesti siihen, että järki lopulta voittaa.

Trumpin kaltainen hahmo saattaa muuttaa tyyliä (johon en kyllä jaksa uskoa) ja ruveta alkuhuomion jälkeen puhumaan ”järkeviä” avustajiensa ohjeiden mukaan. Tällä menolla päästään johonkin saakka presidenttikamppailussa.

Länsimaissa kärsitään kovasta vuosikymmeniä jatkuneen nousuhumalan jälkeisestä krapulasta. Osa taloudellisesta menestyksestä, joka saatiin vuosikymmenien aikana - sotien jälkeen - on pyyhkiytynyt pois. Ajatellaan vaikka keskiluokkaa, josta olen niin monta kertaa kirjoittanut; sen asemassa on tapahtunut ratkaisevaa heikkenemistä, joka on realisoitunut USA:ssa suoraan palkkoihin. Takaiskujen syyksi Trump ja hänen kannattajansa pistävät maahanmuuttajat, Kiinan, Meksikon jne. Vastaava populistinen, oikeistolainen liike on suosiossa laajalti ympäri länsimaita.

Suomessa on voimassa sama ilmiö, mutta palkkojen ei anneta jähmettyä amerikkalaisen tapaan (USA:ssa keskivertopalkat ovat vuosikymmeniä polkeneet paikallaan). Työn puute ilmenee Suomessa työttömien määrän nopeahkona kasvuna. Yhtä kaikki kansalaisten protesti on ilmeinen kummassakin maassa. Ongelmaa on pyritty ratkaisemaan helppohintaisella populismilla, mm. maahanmuuttajia yksioikoisesti syyllistämällä, mutta taustalla ovat isot ongelmat elintason laskuineen.

Hesarin Laura Saarikoski puhui politiikan stand up -koomikoista. Olemme siis päätyneet vaiheeseen, jossa populistipoliitikon täytyisi menestyäkseen olla BB-menestyjä tai Late Night -showisäntä. Seurauksena osa äänestäjistä ottaa sinut vakavasti – ainakin aluksi.

Yhdysvalloissa Kochin miljardööriveljekset ovat poliittisen lobbauksen kauhuesimerkki. Heidän rahoillaan – tietenkin vastapalveluksia vastaan – monet menevät senaattiin ja joku ehkä presidentiksikin. Nyt meillä on miljardööri Trump, joka pilkkaa Kochin veljeksiä heidän tavastaan manipuloida poliittista markkinaa. Itse hän on tietenkin moisen yläpuolella ja maksaa omilla taskurahoillaan kampanjansa.

Pikku hiljaa alkaa vaatia vahvaa uskoa, että lahjomaton asiakeskeinen poliitikko menestyy toreilla ja turuilla. Politiikan hyvät tavat täytyy ilmeisesti määritellä väljemmin. Nykyisiä pitää laajentaa räväkämpään suuntaan.

Hyvä paha Yle

Kun katselee, miten Ylen toiminnassa määritetään ”julkisen palvelun ohjelmatoiminnan” sisältö tulee mieleen, että siellä on lähes kaikki mahdollinen palvelutarjonta, mitä televisiolta voidaan odottaa. Onko tässä jotain ongelmallista? Viittaan tällä Yleä arvostelevien tahojen kritiikkiin, jonka mukaan Yle syö muiden medioiden yleisöjä ohjelmistonsa keveimmällä osalla. Haasteet eivät liity itse ohjelmatoiminnan luetteloon, vaan siihen, miten käytännössä (ohjelmatasolla) tavoitteisiin pyritään.

Pannaanpa tähän kaiken uhallakin koko luettelo:

”Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti:

1) tukea kansanvaltaa ja jokaisen osallistumismahdollisuuksia tarjoamalla monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja sekä vuorovaikutusmahdollisuuksia;

2) tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä;

3) ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, painottaa lapsille suunnattuja ohjelmistoja sekä tarjota hartausohjelmia;

4) kohdella ohjelmatoiminnassa yhtäläisin perustein suomen- ja ruotsinkielistä väestöä, tuottaa palveluja saamen, romanin ja viittomakielellä sekä soveltuvin osin myös maan muiden kieliryhmien kielellä;

5) tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille;

6) edistää kulttuurien vuorovaikutusta ja ylläpitää ulkomaille suunnattua ohjelmatarjontaa;

7) välittää asetuksella tarkemmin säädettäviä viranomaistiedotuksia ja varautua televisio- ja radiotoiminnan hoitamiseen poikkeusoloissa.”

Voiko tavallinen TV:n katselija enempää toivoa? Kyllä voi, jos kysytään Olli Immoselta ja hänen hengenheimolaisiltaan. On selvää, että Yle odottaa itseltään nimenomaan laadukasta viihdetuotantoa. Kohdassa 2 todetaan, että Ylen tulee ”tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä”. Sen siis ei pitäisi tyytyä saippuasarjoihin maksullisten ym. kanavien tapaan, vaan löytää oma korkeatasoinen linjansa. Tästä onkin syytä käydä analyyttistä keskustelua.

Kuitenkin esitän tässä vanhan kantani uudelleen: Yle ei voi väistyä syrjään taistelusta katsojien suosiosta, karrikoiden sanottuna ”virallisten tiedotteiden tuottajaksi” (kohta 7). Näistä eivät kansalaiset kauaa maksa Yle-veroa.

Aivan kuin eri planeetalta on perussuomalaisten Olli Immosen arvostelu, kun hän arvelee, että ”Ylen palveluksessa ei nimenomaan nykyisen Yleisradiota koskevan lainsäädännön vuoksi voi esiintyä lainkaan kansallismielisiä ja konservatiivisia toimittajia?”. Immonen ”henkilöi” Ylen ohjelmatoiminnan idean, kun hänen pitäisi keskittyä itse ohjelmatoiminnan erittelyyn ja kritisoida sitä (halutessaan ja haluaahan hän!) ohjelmavalintojen ja sisältöjen näkökulmasta. Tämä lähestymistapa myös mahdollistaisi erittelevän vastakritiikin.

Immonen tarttuu tietenkin Ylen ohjelmatoiminnan monikulttuurisuutta koskevaan kohtaan, josta todetaan varsin neutraalisti, että julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee ”tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille” (kohta 5). Lause on suuren kokonaisuuden pieni osa, eikä sitä (tai osaa siitä) kannata irrottaa poliittisten iskulauseiden välikappaleeksi.

Ylen hallintoneuvoston puheenjohtaja Kimmo Kivelä - Immosen puoluetoveri - torjuu Immosen kritiikin perusteettomana. Aivan oikein hän pitää huonona asiana, jos puolueet rupeavat ajamaan omia ohjelmasisältöjä Ylen ohjelmatuotantoon. Vielä vähän aikaa sitten ei voinut odottaa, että Immosen nyt esittämiä ehdotuksia kailotetaan julkisuuteen. Keskustelu on taantunut populistiseksi aivan viime vuosina.

Me saatamme naureskella (tai suhtautua inholla) Venäjän mediailmapiirille, mutta olemmeko lopulta kaukana siitä, jos Immosen ehdotusten kaltaiset asiat menisivät läpi?

Immonen ehkä tiedostamattaan tavoittelee ”kumousta”, jossa yksi oleellisimmista päämääristä on omien ajatusten saaminen läpi radion ja TV:n ohjelmapolitiikkaan. TV on vanginnut keskiluokan mielenkiinnon ja tämä mahtavan joukon tukea kannattaa tavoitella. Immonen projisoi Ylen katsojiksi tätä instituutiota katsovat, mutta sitä vieroksuvat tavalliset ihmiset. Kansa ei saa, mitä kansa haluaa, ja mistä se maksaa erillisveroa!

Poliittisessa populismissa on jo onnistuttu osittain valtaamaan yksi keskiluokan linnakkeista eli porvarillistunut työväki demareilta. Kiusankappaleina ovat edelleen vihervasemmisto ja elitistiseksi koettu, suojeltu ruotsinkielinen vähemmistö, joihin kohdistetaan mitä luotaantyöntävin arvostelu. Juuri näitä piirejä Yle edustaa!

Mutta onko TV muutettavissa konservatiiviseksi, kansallismieliseksi näköradioksi edes teoriassa? On totta, että kaupallinen TV on murtanut Ylen monopolin katsojien suosiossa, sen näkee vaikkapa kahden miljoonan katsojan yleisöjen vaihtumisesta alle miljoonan katsojan yleisöihin aivan suosituimpien ohjelmien kategoriassa. Niin on tapahtunut muuallakin läntisessä maailmassa. Ylen valtaaminen ei kuitenkaan onnistu hevillä, enkä itse usko siihen lainkaan. Se on toistaiseksi pystynyt välttämään kaikkein heppoisimman viihteen.

Yle on siis kahden tulen välissä. Jotkut kritisoivat sitä siitä, että se kilpailee kaupallisen median kanssa samoista yleisöistä ja toisaalta immoslaiset kritisoivat siitä, ettei sen ohjelma ole riittävän kotikutoinen, kansallismielinen ja ”vieraita vaikutteita” kritisoiva.

Taistelussa Ylestä on pitkälti kysymys poliittisesta kamppailusta ja sen keskiössä on keskiluokka. Keskusta, kokoomus ja sdp muodostavat vanhan perustan, jonka laajoille reuna-alueille on muodostumassa vasemmalle laajeneva vihervasemmisto ja toiselle puolelle kansallismielinen, konservatiivinen oikeisto.

Tänä päivänä on paljon ihmisiä jotka ovat pettyneet hyvinvoinnin odotuksessaan. Heihin voi yrittää vedota – vaikkapa TV:n kautta - yhdistelmällä, joka koostuu stand up-viihteestä, menneiden märehtimisestä ja tulevien murehtimisesta sekä katteettomista lupauksista ja lukemattomista takinkäännöistä.

Jos kysymys olisi pelkästä Immosesta, ei tätä tarvitsisi ottaa vakavasti, mutta kun näen ”immosen” ilmiönä, jolle löytyy kyllä netissä kannatusta. Immonen pyrkii yksinkertaistetuilla heitoillaan käynnistämään asemiaan menettävän keskiluokan TV-kapinan. Purnaavalle ja ”nykyiseen menoon” kriittisesti suhtautuvalle väestönosalle pyritään avaamaan purkautumisväylä.

Ylestä on taitettu peistä niin kauan kuin muistan, mutta Ylen voima on siinä, että se on pystynyt säilyttämään laadun kohtuullisen korkeana. Muut ovat sitä kyllä tavoittaneet, mutta eivät saavuttaneet. Menetämme todella paljon liberaalin demokratian parhaita puolia, jos joku onnistuu vaurioittamaan Yleä. Vastineeksi tuelleni toivon, että Yle säilyttää neutraalin uutisoinnin, yhteiskuntakriittisyyden, korkeatasoisen viihteen ja dokumentit sekä globaalin tason urheilutapahtumat ohjelmistossaan!

Äärest ääreen - poliittinen radikalismi Suomessa

Olen käsitellyt ääriliikkeiden toimintaa ja vaikutuksia useissa blogikirjotuksissa. Enimmäkseen olen lähestynyt aihetta olemassa olevan poliittisen rakenteen näkökulmasta. Tämä tarkoittaa, että äärioikeisto on ensisijaisesti olemassa olevan poliittisen järjestelmän laajennus. Näin voi tietenkin ollakin, mutta viime aikoina on vahvistunut käsitys erillisestä äärioikeistolaisesta ilmiöstä (äärivasemmistoa käsittelen jäljempänä tässä kirjoituksessa).

Olen havaitsevinani perinteisen suomalaisen suhtautumistavan oikeistolaiseen ääri-ilmiöön: toisaalta ollaan ainakin julkisuuteen päin hieman välinpitämättömiä (vaikka yksityisesti toki esitetään voimakkaitakin mielenilmaisuja), toisaalta noudatetaan perinteistä suomalaista varovaista suhtautumista, joka helposti myös tulkitaan väärin haluttomuudeksi ottaa kantaa, kun asia ei kosketa henkilökohtaisesti. Osittain edellä mainittu suhtautuminen johtuu kansalaisten hämmennyksestä harvoin koettujen ilmiöiden edessä.

Tilanne on siltä osin muuttumassa, että meilläkin ollaan valmiita menemään kadulle entistä aktiivisemmin osoittamaan mieltä epämiellyttäviksi koettuja ilmiöitä vastaan. Itse asiassa aivan viime aikoina on lähdetty kadulle useistakin eri syistä. Onko tämä merkki uudesta herkemmästä reagointitarpeesta ja -halusta? Kokonaan oma tarinansa on netissä reagointi. Väittelyt ovat kiihkeitä ja usein alatyylisiä johtuen anonymiteetista. Tässäkin on tapahtumassa muutosta, kun ihmiset entistä rohkeammin ottavat kantaa netissä omalla nimellään.

Monet ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että väkivalta tuomitaan kyllä yleisellä tasolla, mutta ei esitetä hevillä konkreettisia ehdotuksia ongelmien poistamiseksi. Vihdoin pääministeri sanoi, että on tutkittava Suomen vastarintaliikkeen (SVL) ja vastaavien toimintaa tarkemmin ja oltava valmiit estämään niiden mielenilmaisut, ellei peräti kokonaan kieltämään niiden toiminta.

Kun kansanedustajapoliitikot ovat vetäneet matalaa profiilia (lukuun ottamatta yleisluontoista tuomitsemista), ovat poliittiset opiskelija- ja nuorisojärjestöt aktivoituneet. Aivan oikein ne ovat kiinnittäneet huomiota paitsi väkivaltaan, niin myös väkivallalla uhkailuun. Asian käsittelyn yhteydessä on käytetty käsitettä ”nollatoleranssi”.

On tärkeää, että puututaan väkivallalla uhkailuun, sillä sitä katsotaan jostakin syystä helposti läpi sormien. Määrittämisessä on syytä olla tarkkana, sillä itse pidän esimerkiksi viranomaistoiminnan ulkopuolista ”katupartointia” mahdollisena väkivallalla uhkailuna. On vedettävä selkeä raja poliisin tehtävien ja ulkopuolisten vapaaehtoisen valvonnan välille. Järjestöjen aktiivisuutta on syytä kiitellä, sillä tottumisprosessi käynnistyy helposti: vastustettavaa toimintaa pidetään ”vain” marginaaliryhmän sähläyksenä. Suomen vastarintaliikkeen avoimesti uusnatsistinen toiminta ansaitsee jyrkän reagoinnin. Suomea on pidetty turvallisena maana, ja sitä se on vieläkin, mutta muutos on alkanut vaikuttaa. Kansainväliset vaikutteet leviävät aiempaa nopeammin netin välityksellä: joka päivä on tarjolla ”mallikäyttäytymistä”.

Erityisesti kohderyhmänä ovat herkässä iässä olevat vaikutteille alttiit ryhmät.

Poliitikkojen on syytä olla erittäin huolellisia puheissaan. Luulenpa, että esimerkiksi Timo Soini näkee - syvällä sisimmässään - esittämänsä lausunnot uudessa valossa. Alun perin puheilla ei ole ollut tarkoitus aktivoida ihmisiä epätoivottavaan toimintaan. Tapaus Immonen osoittaa, kuinka rennosti heitellyt puheenvuorot maahanmuutosta ja muista kiistanalaista asioista muodostavat julkisuuteen avatun aukon, jonka kautta vähemmän harkintakykyiset ihmiset syöksyvät mielipiteineen esille.

Seurauksena on, että monet analyyttisesti maahanmuuttokriittiset ihmiset joutuvat selittelemään mielipiteitään ja aiheellisenkin kritiikin esittäminen joutuu kompromettoiduksi.

Nyt ovat olleet esillä erityisesti äärioikeistolaiset tahot. Entä anarkistit, jotka ovat nostaneet profiiliaan esimerkiksi itsenäisyyspäivän juhlien yhteydessä? En ole löytänyt tutkimusta, jossa olisi kartoitettu anarkistiryhmien ideologista jakaumaa. Yleensä anarkistit leimautuvat äärivasemmistoksi, mutta epäilen, että muitakin ryhmiä on liikkeellä. Yhteistä anarkisteille on keskittävän vallankäytön vastustaminen ja äärimmäisen yksilönvapauden vaaliminen. Nähdyissä mielenosoituksissa on vastustettu establishmenttia älyllisin perustein, mutta sorruttu toisten omaisuuden älyttömään tuhoamiseen. Näyteikkuna ikään kuin edustaa vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä, joka on särjettävä. Edustukselliselle demokratialle ei anneta arvoa, ei myöskään valtiokoneistolle.

Anarkisteilla on enemmän äärivasempaan vivahtavia tarkoitusperiä, mutta lähestymistavat ovat niin heterogeenisiä, että anarkisteja ei voi sijoittaa ideologiakentässä oikein mitenkään, ja se on kai heidän tarkoituksenaankin. Keskusjohtoisuudesta irtisanoutuminen irrottaa anarkistit marxilaisesta katsomuksesta. Mutta onko yleensäkään aiheellista yrittää sijoittaa anarkisteja mihinkään oppirakenteeseen, kun he itse eivät halua kiinnittyä olemassa oleviin rakenteisiin. Tarkalla sihdillä toki löytyy fraktioita: ekoanarkistit, anarkoindividualistit, anarkosyndikalistit……

Anarkismi on juuri niin anarkistista kuin siitä sanotaan. Putkiaivoinen määrittelijä ajautuu nopeasti umpikujaan. On mahdotonta kieltää ”liikettä”, joka on viime kädessä äärimmäisen individualistinen, niinpä vahingontekoon syylliset on tuomittava yksilöinä. Tällainen ”liike” kerää helposti puoleensa myös siipeilijöitä, jotka aiheuttavat vahinkoa toisten nimissä.

Anarkismin historia on täynnä taistelua ylivoimaiseksi koettua väkivaltaista - vallassa olevaa - järjestelmää vastaan. Eikö anarkismille silloin löydy (usein epätoivoinen) oikeutus? Kysymys on viime kädessä tulkinnasta, kysymys voi olla epäoikeudenmukaiseksi koetun järjestelmän tuhoamispyrkimyksestä, kysymys on oikeuden omiin käsiin ottamisesta, kysymys on itsekkäistä tavoitteista…..

Demokratiassa katsotaan, että järjestelmällä on itsepuolustuksen oikeutus vallassa olevien väkivaltaista syrjäyttämistä vastaan. Järjestelmän yksittäistenkin piirteiden säilyttäminen tai kumoaminen edellyttää enemmistöä, sanokoon ”anarkisti” Björn Wahlroos mitä tahansa enemmistödiktatuurista.

Ääriainesten liikehdintä kehittyneissä länsimaissa johtuu ainakin osittain taloudellisten ja yhteiskunnallisten aikojen epävarmuudesta. Tartuntapintaa on. Demokraattisen päätöksenteon ja korkean työllisyysasteen puolesta kannattaa aina kantaa huolta. Epäkansanvaltaiselle, väkivaltaiselle tai sillä uhkaavalle toiminnalle on syytä panna piste varhaisessa vaiheessa.

Aho & Soldan & Aho ja mietteliäs hetki Akateemisessa

Helsingin keskustan Akateemisessa Kirjakaupassa on meneillään Sibelius & kuvia Suomesta -näyttely, jossa on esillä Aho & Soldanin ja Claire Ahon valokuvia ja lyhytelokuvia Sibeliuksesta sekä Helsingistä ja kaupunkilaiselämästä vuosilta 1920–1960. Onpa mukana myös kuvia minulle muistorikkaasta maatalouselinkeinosta. Näyttely tarjoaa kuvallisen perspektiivin Suomen lähihistoriaan.

En malta olla murehtimatta Akateemisen kohtaloa. Samalla kun se tarjoaa ylimmässä kerroksessa mahdollisuuden upeisiin näyttelytiloihin nyt ja jatkossa (?), on se samalla katoavaa sivistysperinnettä, sillä kirjat kolmannesta kerroksesta on pysyvästi siirretty jäljellä oleviin sinänsä runsaisiin tiloihin. Meikäläiselle tämä on kova koettelemus, sillä olen lukemattomilla Helsingin reissuilla vakiovieras Akateemisessa. On helppoa sanoa, että kehitys kehittyy, mutta minusta tuntuu, että jotain pysyvää on menetetty ennen kuin uusi uljas digitaalisuus korvaa kirjan.

Mitä sanoisin lukuharrastuksen väitetystä hiipumisesta? Lukemisen korvaa, ja on jo korvannut, lyhyet twittermäiset viestit, jolla maailmaa voi selittää instant-pohjalta. Kaikkeen löytyy vastaus tai ainakin mielipide, oikea tai väärä. Kirja on kärsivällisen ihmisen harraste tai ainakin se opettaa kärsivällisyyteen.

No, liioittelen varmaankin. Kirja ei häviä vuosikymmeniin, näin uskon. Business ei kuitenkaan suju entiseen malliin, muutoin Stockmann ei olisi tehnyt kauppoja Bonnierin kanssa. Joulumyynti ei yksin riitä.

Hyvää digitaalisessa maailmassa on uutuuskirjojen saannin helpottuminen ja valikoiman ääretön laajeneminen. Käännösohjelmien kehittyessä eksoottistenkin kielten kirjallisuus voi tulla tutuksi.

Myönnän, että vaikka ostankin paljon kirjoja, olen myös käynyt katsomassa uutuuskirjat Akateemisessa ja sitten lainannut kirjastosta.

Minusta hienointa on Akateemisen sivistykseltä tuoksuva ilmapiiri, jonka aistii jokaisella käyntikerralla. Ensin top-ten listojen läpikäynti, sitten tarjouskirjat ja sitten yläkertaan historiakirjojen pariin. Miltei joka kerta tulee tehtyä interventio jollekin vähemmän seuratulle osastolle.

::::::::::::::::::::::::

Mutta näyttelyyn……

Heikki Aho ja Björn Soldan olivat suuntautuneet myös teknisesti valokuvaukseen ja olivat uranuurtajia Suomessa. He perehtyivät erityisesti dokumenttikuvaukseen (esim. Sibelius, Helsingin kaupunki, maataloustyöt). Claire Aho (s. 1915) taas on värivalokuvauksen pioneereja Suomessa. Kolmikosta oli suurta hyötyä toisilleen sekä teknisesti että taiteellisesti.

Akateemisessa on itse asiassa näyttelykooste kuudesta erillisestä näyttelystä, joten se antaa kokonaiskuvan kolmikon töistä. Minua kiinnostaa erityisesti kuvista välittyvä ”ajan henki”. Claire Ahon kuvat 1950-luvulta ja 1960-luvulta antavat mahdollisuuden pysähtyä miettimään tuon tai tuon kuvan syntyhistoriaa ja mitä kohde miettii kuvanottohetkellä.

Eniten ihastuttavat Claire Ahon kaupunkimiljöössä otetut henkilökuvat. Kun on itsekin elänyt noita aikoja ei voi välttyä samaistumasta aikaan.

Claire Ahon äidin, Venny Brofeldtin vaikutus näkyy erityisesti Ahon asetelmatöissä. Ne ovat tavallaan kuvallisia tutkielmia tarkoin valituista aiheista.

Voin suositella Aho & Soldan & Aho näyttelyä kaikille valokuvauksesta ja arjen lähihistoriasta kiinnostuneille.

Venäjä: tavoitteena vahva valtio, venäjänmaalainen isänmaallisuus ja imperiaalinen suuruus

Viime aikoina on ilmestynyt monia hyviä Venäjää käsitteleviä tietokirjoja. Toivottavasti niitä myös luetaan. ”Venäjän palatseissa ja kaduilla” (Gaudeamus, 2015) on yksi parhaista. Se tarjoaa monipuolisen näköalan Venäjän historiaan ja nykyisyyteen. Kirjan ovat toimittaneet Markku Kivinen ja Leena Vähäkylä ja asiantuntijakirjoittajia on yli 20. Käytän kirjaa tässä pontimena omille ajatuksilleni.

Itseäni kiinnosti Venäjän kehityspiirteissä erityisesti valtion, imperiumin ja näihin liittyvän nationalismin analysointi. Kuvittelen, että nämä tarkastelunäkökulmat avaavat näkymän nyky-Venäjän ymmärtämiseen. Aiheista kirjoittavat mm. Markku Kangaspuro ja Jussi Lassila.

Markku Kangaspuro tarkastelee suuren isänmaallisen sodan (1941-1945) vaikutusta Venäjän isänmaallisuuden ilmentäjänä. Kuvaavaa on, että Stalinin maine suuren isänmaallisen sodan voittajana on venäläisille merkittävämpi asia kuin hänen kiistattomasti myönnetyt hirmuteot. Vuonna 2013 Levada-keskuksen kyselyssä 49 prosenttia venäläisistä mielsi Stalinin tehneen ”enemmän hyvää kuin pahaa”. Päinvastaisella kannalla oli 32 prosenttia vastaajista.

Vladimir Putin on jatkanut sodan aikaisten saavutusten ylistämistä. Suuresta isänmaallisesta sodasta on muodostunut kultti. Hyväksyttyjen ja suosittujen henkilöhahmojen (Pietari Suuri, Stalin) tunnusomaisina piirteinä ovat toisaalta yhteiskunnan modernisointi (Stalinin teollistamisohjelma!) ja vahva johtajuus. Gorbatsov ja Jeltsin on arvoasteikossa huomattavasti alemmalla tasolla vaikka uudistivatkin yhteiskuntaa. He ovat kuitenkin Venäjän heikkouden henkilöitymiä, Jeltsin jopa johdatti kansakunnan sekasortoon. Kangaspuro toteaa: ”Menestys mitataan sen mukaan, miten johtajien toiminta on vahvistanut valtiota”. Miten tähän kehikkoon sopii Sergei Lavrovin ja Dmitri Medvedevin vuoden 2010 paikkeilla esillä pitämä ajatus uuden turvallisuusjärjestelmän luomiseksi? Tähän liittyen Medvedev tuomitsi Stalinin totalitarismin ja vakuutti Venäjän jakavan lännen arvopohjan. Nämä olivat ikään kuin vastinpari jonka avulla Venäjä pyrki luomaan turvallisuutta rajoilleen: lännen suosiota tavoiteltiin Stalin tuomitsemalla, mutta vastaavasti toivottiin lännen suostuvan Venäjän määrittämän turvallisuusvyöhykkeen tai vastaavan hyväksymiseen.

Pidän uskottavana, että Venäjä koki juuri noina aikoina asemansa epävarmana (Georgia ym.) ja pyrki vilpittömästi turvallisuusjärjestelyihin, joihin länsi ei kuitenkaan tarttunut. Olisiko tuossa ratkaisevassa kohtaa voitu välttää Ukrainan kaltainen tilanne? Mahdotonta sanoa. Pian tämän jälkeen Ukrainan tapahtumat tekivät tyhjäksi edellä esitetyt pyrkimykset. Tilanne muuttui parissa kolmessa vuodessa, kuten edellä esitetyt Levadan gallupit (2013) osoittavat. Vladimir Putinin johdolla omaksuttiin järjestyksen pidon ja suuruuden palauttamisen tavoitteet.

Uudessa tulkinnassa hyväksytään ajatus, että Venäjän nousun takana 100 vuotta sitten oli bolsevismi. Tämä on merkittävä muutos, koska vielä 1990-luvulla bolsevikkeja pidettiin lähinnä rikollisina.

Yhteenvetona voisi todeta, että nyky-Venäjän kärkitavoitteiksi koetaan vahvan valtion välttämättömyys, venäjänmaalainen isänmaallisuus ja pyrkimys imperiaaliseen suuruuteen.

Tulevaisuuden ennustaminen näistä lähtökohdista ei todellakaan ole helppoa. Yritetään kuitenkin. Selvältä näyttää, että länsimaiden demokratiaa ja yhteiskuntajärjestystä muistuttavat harjoitukset ovat toistaiseksi ohi. Venäjällä on paljon tahoja, jotka haluavat muistella kaiholla menneitä suuruuden päiviä ja pyrkiä tänä päivänä vaikuttamaan maailmanpolitiikkaan merkittävällä tavalla.

Mitä tästä seuraa?

Venäjää on vaikeaa ymmärtää ilman taustalla vaikuttavaa alemmuudentunnetta. Se kokee lännen suhtautumisen alentavana. Sillä on ikään kuin jatkuva vaikutusvaje. Tämä näkyy Venäjän mahtipontisena pyrkimyksenä ylikorostaa omaa asemaansa. Lännessä taas on sisäänrakennettuna vanha amerikkalaista alkuperää oleva ”Manifest Destiny”, kohtalonomainen tehtävä levittää oikeaksi koettua omaa maailmankuvaa globaalisti.

Tasapainotilan määrittäminen ja löytäminen idän ja lännen välillä (jos se edes on tavoitteena) on vaikeaa, koska ideologinen väärinymmärrys osapuolten välillä on vallitsevaa. Haluttomuus asettua toisen asemaan on ilmeinen.

Onko Venäjä siis ensisijaisesti imperialistinen uhka ympäristölleen? Mielestäni Venäjän päätavoitteina ovat seuraavat: 1) turvallisuus ja turvallisuusympäristön luominen rajoille (George F. Kennan 1940-luvun lopulla: ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne”), 2) Oman sille kuuluvan paikan hakeminen maailmanpolitiikassa, 3) Hankkia painostamalla ja suostuttelemalla pysyviä poliittisia etuja ja 4) Ääritilanteissa turvautuminen rajoitetusti rajojen siirtelyyn strategisten etujen saamiseksi.

Jos vielä vedetään yhteen Venäjän käyttäytymisen ytimessä olevat asiat, niin ne käsitykseni mukaan voisivat olla seuraavat: neuroottinen suhtautuminen maailman tapahtumiin, jonka takana on vuosisatainen turvattomuuden tunne ja toisaalta alemmuudentunne lännen ylivoimaisuutta kohtaan ja näistä seuraava oman ajattelun, kulttuurin, uskonnon ja mahtiaseman ylikorostaminen.

Venäjä ei tulkintani mukaan ole uhka maailmanrauhalle, mutta kylmäsotamainen jännityksen lietsominen saattaa johtaa idän ja lännen väliseen kostonkierteeseen. Kukaan ei voi sataprosenttisesti taata, etteikö tilanteen kiristymisestä voisi olla epämiellyttäviä seurauksia.

Suomiko sylkykuppi?

Taloussanomissa oli vastikään räväkkä otsake, ”Suomesta tuli sylkykuppi”. Tällä viitataan Suomen viime aikojen esilläoloon kansainvälisessä uutismediassa. Lisäksi lainataan erästä ulkomaista Suomen tuntijaa, joka toteaa, että ”ette ole tottuneet siihen (että olette sylkykuppina)”. Tuossa viime mainitussa on paljon perää.

Sivuutan tässä otsakoinnin yhden tarkoitusperän, nimittäin sen, että heinäkuun lopulla on kova uutispula ja jostainhan mediankin on leipänsä tienattava. Osittain siksi tällaiset otsakkeet.

Itse jutussa annetaan kuva, että Suomi on joutunut ennennäkemättömän arvostelun kohteeksi, suorastaan silmätikuksi. Kuitenkin jos muistellaan ”vanhaa hyvää” suomettumisen aikaa, niin silloinhan Suomi joutui kansainvälisen ideologisen kamppailun välikappaleeksi plus sen lisäksi oli oikeastikin suomettunut. Ei siis kannata mainostaa nykyistä olotilaa ennenkuulumattomana.

Suomea vaivaa pienen maan syndrooma. Jos ulkomaisessa mediassa on promillen verran Suomea koskevaa aineistoa niin se poimitaan täällä itseruoskinnan apuvälineeksi. Pahimmillaan käy niin, että kun Suomea käytetään poliittisen kamppailun välikappaleena, niin suomalaiset käyttävät tätä ulkomaista kamppailua välineenä omassa valtataistelussaan.

Kuulostaa hämmentävältä? Otetaan esimerkki. Talousanomien jutussa väitetään, että ”Suomen tylyttäminen vaikuttasi olevan Nobel-voittaja Paul Krugmanille tätä nykyä ajanvietettä”. Ei nyt ihan näin. Skandinavian maat ovat olleet Krugmanille lempilapsi positiivisessa mielessä. Meillä on toteutettu liberaalia demokratiaa optimaalisessa mielessä. Krugman on arvostellut ankarasti euron soveltuvuutta yhteisvaluutaksi. Heikot maat tai väliaikaisesti heikot maat eivät pysty muuttamaan valuuttansa arvoa tilanteen vaatimalla tavalla ja suuri osa Euroopan ongelmista johtuu tästä. Lisäksi Saksa-johtoinen austerity-politiikka on heikentänyt oleellisesti Etelä-Euroopan toipumisen mahdollisuuksia ja tauti on levinnyt (lievänä) Suomeen.

Krugman on turhautunut, koska hänen hienona pitämänsä skandinaavinen malli (tai tässä tapauksessa Suomen malli, koska Suomi on eurossa päinvastoin kuin Ruotsi, Norja ja Tanska) on ”pilattu” (käytän tahallani krugmanilaista tyylikeinoa) yhteisvaluutalla. Krugman ei ”tylytä” Suomea vaan euroa . Hänen myötätuntonsa on Suomen puolella. Hän on vähän samalla kannalla kuin Manuel Castells, joka sanoi, että ”olen kehunut Suomea Yhdysvalloissa, älkää pettäkö minua!” Krugmania harmittaa, kun muille esimerkiksi sopiva Suomen yhteiskuntamalli heikkenee silmissä.

Erikseen voidaan tietysti arvioida Krugmanin amerikkalaiselle debatille ominaista kielenkäyttöä. Krugmanin aikoinaan tuomitsema Olli Rehnin ”torakkapolitiikka”-sanonta johtui paljolti tästä. Sen sijaan, että Rehn loukkaantui (tai näytteli loukkaantunutta) hänen olisi pitänyt vastata samalla mitalla. Krugman olisi tykännyt siitä.

Taloussanomien jutussa lainattu ekonomisti Lars Christensen määrittää paradoksin näppärästi sanoessaan, että ”Suomi on tehnyt asiat eurooppalaisesta näkökulmasta pitkälti oikeaoppisesti, mutta silti taloudellanne menee huonosti. Se ei ole jäänyt huomaamatta”. Suomi on esimerkki, joka harmittaa monia muitakin tahoja kuin Krugmania. He haluaisivat sanoa, että ”teillä ei saa mennä huonosti!” Mallioppilaan ei saa kompuroida.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mutta takaisin sylkykuppiteoriaan….

Arvostelun sietokykyä on myös syytä kehittää. On totta, että Suomi on ollut ajoittain negatiivisessa valossa esillä kansainvälisessä mediassa, mutta ei aina voi käyttäytyä kilteimmän oppilaan tavoin ja yrittää olla kaikille mieliksi. Suomi-neidolle on ominaista tunnollisuus ja kannamme kaikki tunnollisen ihmisen tunnusmerkit. Yritämme olla esimerkillisiä ja loukkaannumme, jos tunnollisuuttamme ei huomata tai se käsitetään väärin. Tarvitaan parkkiintunutta nahkaa ja ripaus itsekkyyttä. Muistutan, että meillä on varaa siihen: Suomi valittiin taannoin melkein 200 maan vertailussa maailman ”ehyimmäksi” (vähiten hauraaksi) maaksi. Tunnollisuudesta seuraa myös kömmähdyksiä, kuten tapahtui, kun Venäjää ei päästetty Etyj-kokoukseen. Siinä Suomi ylitti kaikki kiltteyden rajat. Kun yrittää olla oikein oikeaoppinen, niin aiheuttaa vain hallaa.

Eikö Suomi-kuvaan jää pahimmillaan säröjä näistä ulkomaisista näykkäyksistä. Tietenkin on syytä olla tiettyyn rajaan saakka varovainen, ettei saa syntipukin roolia kantaakseen. Pääsääntö lienee kuitenkin, että suurimmalla osalla kansainvälisen yhteisön jäsenistä ei ole joko mitään käsitystä Suomesta tai sitten positiivinen käsitys.

Mielestäni Suomi-kuva on melko tasapainoinen tällä hetkellä. Tilapäiset takaiskut eivät sitä himmennä. Suuri osa Suomea koskevasta uutisoinnista liittyy ulkomailla käynnissä olevaan kalabaliikkiin, johon Suomi vedetään mukaan esimerkkinä hyvästä tai pahasta. Suomi herättää harvemmin itsensä kokoista ja näköistä uutisointia.

Globaali tiedonvälitys asettaa uusia haasteita muun muassa Suomelle, koska uutinen kiertää maailman salamannopeasti netin välityksellä. On opittava reagoimaan nopeasti, mutta kuitenkin oikea-aikaisesti hälyuutisiin – tai sitten jätetään kokonaan reagoimatta.

Särö eheimmän valtion kuvassa

Valtion epäonnistumista mitataan melko yleisesti amerikkalaisen FFP:n (The Fund for Peace) Fragile States Indexillä (Hauraiden maiden indeksi). Aiemmin indeksistä käytettiin nimeä Failed States Index. ”Kärjessä” on sellaisia valtioita kuin Etelä-Sudan ja Somalia. Indeksin (2015) mukaan maailmassa on 34 haurauden ”hälytysrajan” ylittävää maata. Tässä rankingissa Suomi on sijalla 178, joka on listan viimeinen sija, olemme siis vähiten hauras maa! Kaiken lisäksi Suomen indeksi ainoana maana yltää mainemääritykseen ”Very Sustainable”! (Suomen kokonaisindeksi 18,7, kakkosena olevalla Ruotsilla 21,4). Olemme siis indeksin mukaan maailman EHEIN tai ”kestävin” valtio.

Yksi maita erottavista tekijöistä on suvaitsevaisuus. Mitä suvaitsemattomampi ilmapiiri sitä levottomampaa on. Eheys saavutetaan monien mielestä sillä tavalla, että kansakunta säilytetään samankulttuuristen ihmisten yhteisönä.

Asia voidaan kääntää myös toisinpäin eli mitä parempi erilaisuuden sietokyky on sitä kauemmas FFP-indexin kärjestä (siis pohjanoteerauksesta) jäädään. Kun ajatellaan viime päivien keskustelua monikulttuurisuudesta, jää vaikutelma, että meillä on suuriakin linjaerimielisyyksiä kansakuntamme sisällä. Kuva on varmaan vääristynyt viime aikojen tapahtumien johdosta.

Uskoisin, että kansakunnan sivistyksen taso, sen eheys mitataan juuri kyvyllä nähdä erilaisuus, mutta myös kyvyllä sulauttaa erilaiset ihmiset osaksi kansakuntakokonaisuutta. Tämä on taitolaji. Emme me ihan heikkoja ole tässä kilpailussa. Olli Immosen tapauksessa käy ilmi kuinka media on pelkistänyt kansanedustajan sanoman äärimmilleen jopa yhdeksi sanaksi, ”taistelu”. On pakko tarkastella tapahtunutta konfliktia avarammassa näkymässä: meillä on petrattavaa kaiken vieraan hyväksymisessä.

Immosen varhemmissa blogikirjoituksissa käy ilmi kuinka hänen tarkoitusperänsä on pysyvien ihanteiden ja totuuksien julistaminen esimerkiksi taiteessa. Tällä ajattelulla tuetaan näennäisesti kansakunnan EHEYTTÄ, joka on järkkynyt postmodernien aatosten saatua vallan.

Kansakunnan eheyden määrittely ei ole helppoa. Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaikus Niemi kirjoitti lehdessään 28.6.2015 (siis ennen immoskohua) eheydestä seuraavasti: ”Toisinaan se voi tarkoittaa nostalgista kaipuuta yhtenäiskulttuurin aikaan, jolloin uutisia saattoi katsoa kahdelta television pääkanavalta yhtä aikaa. Tällaisissa kuvitelmissa menneisyyden Suomi näyttäytyy eheänä ja saman mielisenä yhteisönä. Vaikka sodanjälkeinen talouskasvu mahdollisti suomalaisen hyvinvointivaltion, ei sitä rakennettu ilman syviä ristiriitoja ja toisaalta kiperiä sovitteluratkaisuja”. Juuri näin. Tämän päivän perspektiivistä mennyt aika saattaa näyttäytyä eheänä, vaikka me saimme ristiriitoja aikaiseksi ikioman kulttuurimme piirissä.

Olisiko peräti niin, että nykyristiriitojen leikkauspinnasta hioutuvat uuden eheyden timantit? Me emme pärjää ilman ulkomaista osaamista. Ainakin viime aikojen tapahtumat toimivat hyvin suvaitsevaisuuden testinä. Emme voi käytännössä valikoida keskuuteemme pelkästään työperäistä maahanmuuttoa.