Kapitalismin ja sosialismin hikityöpajat

Saska Saarikoski kirjotti 22.8.2015 HS-analyysissa verkkokauppa Amazonin johtamistavoista vähemmän mairittelevaan sävyyn. Hän lainaa New York Timesin asiasta kirjoittamaa juttua laajasti. Kirjoituksessa luodataan perusteellisemminkin Yhdysvalloissa ylläpidettävää kovaa työtahtia ja kilpailuhenkeä. Toisaalta tähän ajatteluun kohdistetaan myös paljon ihailua.

Erityisesti huomio kiinnittyy amazonilaiseen työkulttuuriin. Pieni lainaus tähän alkuun: ”Amazonissa on kiintiöt siitä, kuinka monta työntekijää joka vuosi erotetaan . Työntekijöitä kannustetaan arvostelemaan toisiaan julkisesti, mutta myös selän takana esimiehille lähetetyissä viesteissä”. Tuli mieleen karkea kärjistys: Josef Stalin antoi NKVD:lle vuosittaiset teloituskiintiöt. Samoin kehitettiin ilmiantojärjestelmä, jolla luokkaviholliset paljastettiin. Molempien järjestelmien funktiona on pyrkiä mahdollisimman suureen työtehoon. Stalin totesi 1930-luvun alussa, että Neuvostoliitto oli 50-100 vuotta jäljessä länttä, mutta kehityksen kärkimaat tuli tavoittaa 10 vuodessa. Amazonissa tavoitteena on paitsi maksimoida osakkeenomistajan saama hyöty (Amazonin kurssi nousi selvästi, kun NYT:n juttu julkaistiin) niin myös pysyä maailman johtavana verkkoyhtiönä. Henkikulta toki säilyy.

Työntekijöiden karsimisten kanssa ei enää näperrellä, vaan ”poistaminen” on laajamittaista, mutta samalla poisraivaaminen muuttuu summittaiseksi.

On luonnollista, että Amazon (ja muu ICT- ja teknologiateollisuus) tarttui NYT:n juttuun aggressiivisesti. Toimitusjohtaja Bezos arvosteli juttua siitä, että lehti kuunteli enemmän tai vähemmän katkeroituneita yrityksestä irtisanoutuneita työntekijöitä. Myös monet yrityksen nykyisen työntekijät reagoivat jutussa esitettyä (väitettyä) leimaamista vastaan: ei tarvitse vastata yöllä sähköposteihin, ei tarvitse työskennellä myöhäiseen yöhön jne. Epäilenpä kuitenkin, ettei savua ilman tulta.

Asia on käännetty niin, että Amazonissa on poikkeuksellisen tehokas työkulttuuri positiivisessa mielessä, jossa ihmisillä on mahdollisuus ”muuttaa maailmaa”. Annetaan myös ymmärtää, että työntekijät ovat kovassa työkulttuurissa omasta vapaasta tahdostaan.

Vaikuttaa siis siltä, että jos hyväksyy Amazonin periaatteet, työpaikka on suurenmoinen, mutta jos ei hyväksy muuttuu työ painajaiseksi. Vain tehokkaimmat pärjäävät ja se on Amazonin tarkoituskin: suorittaa jatkuvaa työntekijöiden rankkausta.

Itse asiassa Neuvostoliiton 1930-luvun stahanovilainen työkulttuuri perustui juuri tähän samaan ajatukseen, lyödä ahkeruudessa entiset ennätykset ja toimia muille esimerkkinä. Tavoitteena Neuvostoliitolla oli valtion mahdin kasvattaminen, ei yritysten menestyminen.

Toimitusjohtaja Bezosin aikana ei ole uskottu ”työelämätasapainoon” työntekijän perhe huomioiden. Sen sijaan on uskottu työelämään pelkästään työtulosten näkökulmasta. Tämä jää lopulta ehkä kovimmaksi kritiikin kärjeksi NYT:n jutussa. Amazon ei todellakaan ole perheellisten naisten työpaikka.

Luultavasti Amazonissakin on tajuttu, että edellä esitetty tie on kuljettu päätepisteeseen ja ihmisten polttaminen loppuun on tuhoisaa yrityksen kannalta.

Edellä kuvattu yrityskulttuuri luo kovan paineen tavallisten ihmisten tavallisia työpaikkoja kohtaan. Ne ovat häviämässä tai ainakin harvenemassa. Muistan kymmenien vuosien takaa konsultin kysymyksen, mikä on kaikkein tärkeintä oman työn hallinnassa? Hän antoi itse vastauksen: ”rutiinin hallinta”. Tuskinpa Amazonilla kukaan valkokaulusporukasta päästäisi suustaan tällaista. On yhä vähemmän työpaikkoja, joissa rutiinin hallinta riittää – ei ainakaan korkeatasoista osaamista vaativissa työpaikoissa. Pienipalkkaisten työpaikat lisääntyvät ja niissä rutiinin hallinnalla on merkitystä.

Onkin nostettu esille Amazonin todellinen skandaali. Se ei koske ensisijaisesti valkokaulustyöpaikkoja, vaan duunarityötä, Amazonin tapauksessa kysymys on varastotyöntekijöistä (Amazon on maailman suurin verkkokauppatoimittaja), jotka joutuvat työskentelemään tukahduttavassa kuumuudessa ja muutoinkin lohduttomissa olosuhteissa. Saatujen tietojen mukaan Amazonin varastotyö on todellinen lännen vastine Kaukoidän hikipajoille. Viimeisimmät tiedot kertovat, että Amazon on ruvennut varustamaan logistiikkatiloja ilmastointilaitteilla. Tämä kaikki on tapahtunut vasta asian julkisuuteen nostamisen seurauksena.

Laajemmin ajateltuna, mitkä ovat Suomen kovimmat haasteet menestyä maailmalla? Ehkä ykkössijalla on Kaukoidän kova työkulttuuri osin olemattoman matalilla palkoilla, mutta hyvänä kakkosena tulee Amazon-tyyppinen työkulttuuri, joka taistelee Kaukoitää vastaan tehostamalla tehostamisesta päästyään työolosuhteita. Meidän teknologia- ja ICT-yrityksemme joutuvat taistelemaan Amazon-tyyppisiä yrityksiä vastaan, joilla työsuhdeasiat ovat aivan toisella tolalla kuin Suomessa. Siinä ei paljon 5 prosentin työmäärän lisäys paina. Kysymys on yritysten säilymisestä Suomessa, työpaikkojen säilymisestä Suomessa ja lopulta erillisten työtehtävien säilymisestä Suomessa. Vai kannattaako näistä asioista enää puhua kansallisvaltiotasolla?

Palkkatyö on muuttunut ja muuttumassa: kysymys ei ole enää läheskään aina työpaikalla viihtymisestä yleensä, vaan paikasta, jossa vain tehokkaimmat viihtyvät. Heidänkin osaltaan viihtyminen on sidottu ylennyksiin, saataviin yrityksen osakkeiden omistusosuuksiin tai kohoaviin palkkoihin. Vaihtoehtona on oman yrityksen perustaminen, vaikka se johtaisikin vajaatyöllistymiseen.

Amazonissa on jo vahvasti näkyvissä uumoiltu tulevaisuus, ylityöllistetty ”etevistö” ja toisaalta osaamistasoltaan alhainen, matalapalkkainen duunariryhmä, joka saa pelätä tietotekniikan vievän työpaikan. Kysymys ei siis ole pelkästään teknisestä muutoksesta (keskiluokan työpaikkojen katoaminen ym.), vaan myös työn laadun muuttumisesta ja sen vaikutuksista esim. ”työelämätasapainoon”, siis perheen sijoittumisesta työelämäkehikkoon.

Totuuden etsijät ja löytäjät

Antti Blåfield käsittelee HS:n kolumnissa ”Fasismi kasvaa tunnetilasta yhteiskunnalliseksi voimaksi” (18.8.2015) fasismin kiehtovuuden syitä. Hän viittaa Tarmo Kunnaksen fasismin eräänlaiseen perusteokseen ”Fasismin lumous” määrittäessään fasismin läpimurtoon johtavia syitä: 1) yhteiskunta näyttäytyy heikkona ja kaikin puolin korruptoituneena, 2) pelkkä yhteiskunnan väitetty mädännäisyys ei riitä, tarvitaan myös yhteiskunnallinen kriisi, 3) tarvitaan yhteinen vihollinen. Sen jälkeen hän hieman yksinkertaistaa historiaa väittämällä, että kommunismin eteneminen laukaisi fasismin. Kyllä fasismi toimi paitsi kommunismia vastaan niin myös heiveröistä liberaalia demokratiaa ja juutalaisuutta vastaan. Demokratia näyttäytyi tuolloin hyvin hauraana. Fasismin voittoa edesauttoivat vahvasti Saksassa Versaillesin kostorauha ja 1930-luvun vaihteen lama. Itse asiassa Weimarin tasavalta selvisi sotakorvausten välillisesti aiheuttamasta hyperinflaatiosta (syksy 1923) kohtuullisesti, mutta lama massatyöttömyyksineen oli sitten liikaa.

Olen arvioinut Kunnaksen kirjaa blogikirjoituksessani ”Tarmo Kunnas ja lumoava fasismi” (14.10.2013). Miksi älymystö kiinnostuu ääriliikkeistä? Olen joskus esittänyt, että alun perin fasismi ei olekaan vedonnut älymystöön, vaan ”alempiin kansankerroksiin”, mutta vasta sitten, kun sivistyneistö on pyrkinyt aatteen johtotähdeksi – huomattuaan tilaisuutensa tulleen – fasismi on legitimoinut asemansa. Läheskään aina se ei onnistunut: Jörn Donnerin isä, Kai Donner yritti älyllistää Lapuan liikkeen, mutta pettyi Kosolan ja muiden epä-älyllisyyteen.

Tuohon aikaan saattoi kuulla kansanvallan vastaisen mielipiteen, jonka mukaan ”massojen valta on osa modernia dekadenssia” (Louis-Ferninand Celine). Ei ihme, että fasistiset liikkeet saivat kannatusta. Varsinkin 1930-luvulla useissa länsimaissa heiveröisellä pohjalla ollut parlamentaarinen demokratia joutui ankarimpaan mahdolliseen testiin.

Toiselta puolelta voidaan ottaa esimerkiksi taistolainen liike Suomessa 1970-luvulla. Myös se veti puoleensa nuoria älyköitä. Muistan vaiheen hyvin, kun opiskeluni osuivat juuri noihin dogmaattisen ylipolitisoitumisen vuosiin seitsemänkymmentäluvun alussa. Opiskelukavereiden kautta olin aitiopaikalla havainnoimassa heidän ajatusmaailmaansa. Nuo matemaatikot ja kemistit halusivat aidosti – näin tulkitsen – parantaa maailmaa. Keinot eivät kuitenkaan kantaneet pitkälle. Muutoin olen sitä mieltä, että taistolaisuutta pitäisi tutkia vähän laveammin kuin pelkästään kommunistivallankumouksellisena liikkeenä.

Vastaavasti Akateeminen Karjala-Seura kiehtoi oikeistosivistyneistöä 1930-luvulla. Suomalaisen nuoren demokratian itsepuolustus oli kuitenkin kunnossa. Ei kulunut kauaa, kun AKS jakautui kahtia maltillisemman siiven ottaessa etäisyyttä liikkeen äärioikeistolaiseen osaan.

Liberaali demokratia on kovalla koetuksella tänä päivänäkin. Eliitissä on vaikutusvaltaisia skeptikoita. Björn Wahlroos yritti asettaa nykydemokratian kyseenalaiseksi kirjassaan ”Markkinat ja demokratia” väittämällä, että se edustaa enemmistön diktatuuria. Hänen keinonsa korvata demokratia liike-elämästä poimituilla malleilla ja monen äänen valtakirjalla (samalla äänestäjällä monta ääntä, vaaleissa voi äänestää joko ehdokkaan puolesta tai vastaan) ei vakuuta.

Blåfield tarkastelee älymystön suhtautumista ääriliikkeisiin kirjailija Olavi Paavolaisen avulla, joka 1930-luvulla ihastui ambivalentisti fasismiin ja 1950-luvulla sosialismiin. Ystävät näkivät Paavolaisen läpi. Matti Kurjensaari seurasi läheltä ystävänsä poliittista ja ideologista etsintää. Kurjensaari pohti samoja asioita kuin minäkin, kun hän luki Paavolaisen kirjan ”Kolmannen valtakunnan vieraana”: retkahtaako Paavolainen myös sisällöllisesti natsiaatteeseen? Lopullista totuutta ei taida löytyä, mutta rajat Paavolainen asetti: hän suhtautui kielteisesti rotuoppiin ja kansalliskiihkoon. Pinnalta katsottuna hän näyttää langenneen natsilaisuuteen, mutta mielestäni kysymys on sittenkin enemmän esteettisestä kokemuksesta. Paavolainen oli aina ollut esteetikko ja nyt hän löysi toiveidensa täyttymyksen: hurmosmaisessa ihastuksessaan hän totesi Nürnbergin puoluekokouksen näyttämöstä: ”Sininen valonheittäjätemppeli ulottui 14 kilometrin korkeuteen, stratosfääriin saakka”!

Sitten tulee ehkä oivaltavinta Kurjensaarta: ”`Kolmannen valtakunnan vieraana´ on syvimmältä innoitukseltaan oikeistolainen …... mutta en voi kuvitella, että tämä kiireesti kääntynyt epäilijä jaksaa kovin kauan seurata lyhytviiksisen mestarinsa julistusta”. Kurjensaari, joka suhtautui luotaantyöntävästi natsismiin, kiitti Paavolaista siitä, että hän antoi sitaateissaan enemmän aineksia natsivastaisuudelle kuin mikään muu informaatio: ”Paavolainen antaa tahtomattaan sellaisen kuvan Kolmannesta valtakunnasta, että siitä kääntyy inhoten pois.”

Näin siis tarkkanäköinen Kurjensaari arvioi Paavolaisen kirjaa tuoreeltaan Nykypäivä-lehdessä 15.12.1936. Kaksi älymystön edustajaa siinä kohtaa toisensa: Kurjensaari inhorealistisesti tuomitse koko fasismiaatteen ja Paavolainen huojuu elämänsä aikana monien aatevirtausten ristiaallokossa. Kyynikko voi sanoa, että ehkä hän yritti vain olla kunakin ajankohtana voittajan puolella. Minulle Paavolaisesta jää voimaan sana ”epäilijä”. Hän heittäytyi mukaan intoutuneesti, mutta ei antautunut kokonaan vietäväksi. Hätäulostie säilyi aina auki.

Demokratian vahvuus on siinä, että sen avulla voidaan harjoittaa epävarmuuden sietokykyä. Kurinalainen äärivasemmisto- tai oikeisto-oikeamielisyys viehättää selkeydellään monia (” tulisi joku ja löisi nyrkin pöytään”). Suomalainen kansanvalta on kuitenkin kestänyt: huojuttuaan ja horjuttuaan hetken suomalaiset eivät lähteneen lapualaiseen, fasistiseen kokeiluun mukaan. Blåfield toteaa, että ”suuri enemmistö suomalaista on valmis sietämään elämän epätäydellisyyttä mieluummin kuin marssimaan hurmahenkisen totuuden tahdissa”.

Demokratia on väline, joka vakiinnuttuaan sammuttaa suuret yhteiskunnalliset palot. Se ei ole kovin ripeä liikkeissään, joka harmittaa monia. Silloin, kun pitäisi ryhtyä tekoihin, se jaarittelee, riitelee ja hakee loputtomiin kompromissia. Mutta toisaalta se tuo tavallisen ihmisen näkökulman yhteiskunnallisiin kiistelyihin ja avoimiin haavoihin eikä antaudu tuulen vietäväksi niin helposti kuin mitä tapahtuu nopealiikkeisemmälle älymystölle. Kansanvalta toimiessaan tuo tervettä vakautta ja ennustettavuutta yhteiskuntapolitiikkaan.

Kuka jaksaa kauimmin?

World Economic Forum (WEF) on julkistanut tutkimuksensa ”Which countries work the longest hours (total hours per worker)?”, joka esittelee jälleen yhden näkemyksen tehtävistä työtunneista eri maissa. WEF:n mukaan vuosityötunnit vaihtelevat Meksikon 2237 tunnista Saksan 1363 tuntiin.

Päätin jakaa taulukon maat ryhmiin, jossa kukin rypäs muodostaa 100 tunnin välin eli siis katsoin, mitkä maat sijoittuvat välille 1600-1699 tuntia, 1800-1899 tuntia jne.

Miten valtiot sijoittuvat? Silmämääräisesti näyttää, että kovimmat vuosityötuntimäärät pienin poikkeuksin tehdään alhaisen tai suhteellisen alhaisen elintason maissa. Työtuntien määrä näyttää vähenevän, mitä kehittyneemmästä maasta on kysymys. Oheinen lista ei ole kattava, vaan kustakin ryhmästä olen ottanut vain esimerkkejä. Katsotaanpa!

Luokkaan 1300-1400 tuntia sijoittui vain yksi maa, Saksa.

Luokkaan 1400-1500 tuntia sijoittuivat mm. Ranska, Tanska, Hollanti ja Norja, kaikki korkean elintason maita.

Luokkaan 1500-1600 tuntia kuuluivat Sveitsi ja Belgia. Myös ryhmään kuuluva Slovenia on itäeurooppalaisen taustan huomioiden elintasoltaan varsin korkealla.

Luokkaan 1600-1700 tuntia kuuluivat Ruotsi, Itävalta, Suomi ja Luxemburg. Kaikki ovat korean elintason maita.

Luokkaan 1700-1800 tuntia kuuluivat Japani Italia Kanada, USA ja Tsekki. Tässä luokassa on enemmän hajontaa kansakuntien vaurautta vertailtaessa.

Luokkaan 1800-1900 tuntia kuuluivat Portugali, Turkki, Israel ja Unkari. Korkean elintason maista ryhmään kuuluu Irlanti. Luokkaan 1900-2000 kuuluvat Venäjä ja Puola.

Luokkaan yli 2000 tuntia kuuluvat Chile, Kreikka ja Meksiko. Luokkaan kuuluva Etelä-Korea on kohtuullisen korkean elintason maa. Miten edellä oleva taulukko on sovitettavissa hallituksemme pyrkimykseen alentaa työvoimakustannuksia?

Hallitus tavoitteli kilpailukykyloikkaa yksikkötyökustannusten viiden prosentin alentamisella. Tähän pyrittiin lisäämällä työtunteja vuositasolla ja pitämällä palkka ennallaan. Yleinen trendi länsimaissa on ollut vuosituntimäärien aleneminen samalla, kun elintaso on noussut. Kehitys on jatkunut jo pitkään. Näin on tapahtunut myös Suomessa.

Yksikkötyökustannusten laskeminen hallituksen edellyttämällä tavalla jäi ainakin tällä kertaa kokeilematta. Olen itse päätynyt kannalle, jossa saatava kilpailukykyhyöty on 1) vahvasti toimialakohtaista ja 2) saatava kokonaishyöty on pieni tai kyseenalainen. Hallituksen tavoite ei ole sinänsä kadonnut mihinkään, keinot siihen pääsemiseksi ovat pohdinnassa.

Voitaneen melko suurella varmuudella sanoa, että alhainen vuosituntimäärä kertoo työn tuottavuuden korkeasta tasosta kyseisessä maassa. Tätä voi perustella jo sillä että alhaisen tuntimäärän maissa on korkea elintaso. Parempaan on pyritty ja päästy nostamalla elintasoa vaativan tasoisilla työpaikoilla, keskimäärin hyvillä palkoilla ja alentamalla tehdyn työn määrää, ei niinkään työtunteja lisäämällä.

Eri asia on sitten, että työntekijäjoukon sisällä on tapahtunut eriytymistä: työtunnit ovat voineet pysyä ennallaan, mutta matalapalkkatöiden määrä on kasvanut . Elintasokilpailun rappusilla on pudottu muutama porras alaspäin. Ainakin osassa länsimaita alhainen palkka-korkea tuntimäärä -yhdistelmä on johtanut aiempaan suurempaan väestön polarisoitumiseen ja köyhtymiseen. Palkkatyön sisällä on siis tapahtunut muutoksia. Yhdysvallat on eräänlainen laboratorio tässä mielessä, koska palkkojen muotoutuminen on vapaampaa kuin Euroopassa. Keskituloisten työpaikkoja on vaihtunut pienipalkkaisiin työpaikkoihin ja myös korkeakoulutettujen työpaikkojen palkat ovat alentuneet. Yhdysvallat ja Kanada ovat yllä olevassa taulukossa ikään kuin ”väärässä” ryhmässä: näissä maissa tehdään paljon töitä ja samalla elintaso on korkea. Yksi selitys on, että varsin puutteellinen työsuhdeturva varsinkin Yhdysvalloissa pakottaa ihmiset taistelemaan työpaikoistaan ja yksi tapa taistella työpaikan puolesta on tehdä ylipitkiä työpäiviä ja vuosia ilman mainittavaa vapaa-aikaa ja lomaa.

Yhdysvaltojen kehitystä voidaan myös seurata taisteluna perheiden elintason säilymisen puolesta. Keskiluokkaisen elämäntavan hiipuessa palkkakilpailun ja teknologian kehityksen seurauksena vaimot menivät ensin töihin, sitten pidennettiin työpäivää ja lopulta otettiin useita työpaikkoja elintason säilyttämiseksi.

Ei ihme, että työtuntien määrä on valtameren takana korkeampi kuin Euroopassa, jossa on suojatummat työehdot. Myös aasialaisten kova kilpailuhenkisyys on johtanut korkeaan työtuntien määrään vuositasolla. Tiikerivaltioiden menestys perustuu osin valtavaan panostukseen opiskeluun ja työhön.

Korkea vuosittainen työtuntimäärä kehittyneissä maissa on siis kytköksissä kulttuuriin, jonka muutkin piirteet tulisi omaksua, jos halutaan hyötyä isoista työtuntimääristä.

Vakaan talouden vaarat

Tätä kirjoitettaessa on juuri selvinnyt, että yhteiskuntasopimusta ei synny – ei ainakaan juuri nyt. SAK ei halunnut sitoutua palkkarakenteen muutoksiin (ml. erityisesti työajan pidennys) reilu vuosi ennen nykyisten sopimusten päättymistä, eikä hyväksyminen muillekaan työntekijäjärjestöille olisi ollut missään tapauksessa helppoa.

Tulee mieleen, että SAK:ssa ajateltiin, että miksi omien jäsenten edunvalvontaelin tekee ikävät ratkaisut, kun maan hallitus on sitoutunut tekemään ne joka tapauksessa. Hallituksessa ajateltiin, että uhataan lisäleikkauksilla, jos sopimusta ei synny, vaikka tiedettiinkin, että ne aiheuttavat vahinkoa kaikille, mukaan lukien koko kansantalous.

On käynyt ilmi, että yritysten ja toimialojen menestys vaihtelee voimakkaasti ja yhden koon palttoo kaikille sovitettuna - mitä hallitus yritti - on kuolleena syntynyt. Toivottavasti paikallista sopimista ei yritetä viedä käytäntöön hallituksen mahtimääräyksellä mitään aiemmasta oppimatta.

Lopputulos joka tapauksessa oli, että koko kesän ajan luotu rakennelma sortui. Musta Pekka jäi hallituksen kouraan, mutta tässä on tietenkin kysymys jatkokertomuksesta. Hallitus joutuu joka tapauksessa pohtimaan työelämä- ja kilpailukykyratkaisut, toivottavasti viisastuneena ja aidosti neuvotteluhaluisempana.

Hallitus ansaitsee kiitoksen, että luopui nopeasti ketään hyödyttämättömästä kiristysruuvistaan - ainakin toistaiseksi - ja pyrkii nyt löytämään sille vaihtoehdon.

”Yhteiskuntasopimus” (tupon laajennus sisältäen sisäisen devalvaation) sellaisenaan ei joka tapauksessa olisi ollut väline, jolla muutoksia saadaan aikaan nopeasti. Se olisi ollut pitkän aikavälin vaikuttamiskeino ja onnistuessaan olisi voinut luoda hieman paremmat edellytykset kilpailukyvylle viiden vuoden kuluessa. Tarvittaisiin sekä yhteiskuntasopimus että akuuttien toimenpiteiden kirjo, joilla muutoksia saadaan aikaiseksi ripeästi. Yhteiskuntasopimus ja akuutit toimenpiteet eivät siis ole ristiriidassa keskenään. Erikseen on vielä pohdittava, minkä tasoisista sopeuttamistoimenpiteistä puhutaan ja mitkä ovat valtiovallan sijoitukset tulevaisuuteen.

Olen näissä kirjoituksissa suhtautunut kriittisesti paniikkinappulan käyttöön talouden taantuman pysäyttämiseksi ja pysyn edelleen ajatuksen takana. Välittömät toimenpiteet eivät siis tarkoita hätiköityjä toimenpiteitä.

On välttämätöntä, että julkinen sektori ja elinkeinoelämä toimivat yhteistoiminnassa. Meillä on valtavasti halua nähdä nämä kaksi osapuolta ristiriidassa keskenään. Suomi on liian pieni yksikkö globaalisti, jotta se voisi selvitä ilman yksityisen ja julkisen tiivistä yhteistyötä.

Kuulun niihin, jotka suhtautuvat skeptisesti työajan pidennyksen käänteentekevään merkitykseen. Aivan olematon sen vaikutus ei ole, mutta paljon enemmän panostaisin – kuten moni muukin - kahteen keskeiseen asiaan, nimittäin työn tuottavuuden lisäämiseen ja uusiin tuotteisiin. Ensin mainittu ei onnistu, jos lisätyllä tehokkuudella ja sitä kautta lisääntyvällä tuotannolla aikayksikköä kohden ei ole riittävää kysyntää. Siksi tarvitaan myös uusia kiinnostavia tuotteita. Niiden kehittäminen onkin kova haaste. Suomi antaa valtavasti tasoitusta monille muille maille, kun meillä ei ole ollut tarjota vientiin houkuttelevia kuluttajatuotteita sitten kännykkä-Nokian. Eikä merkittäviä tuotteita taida tullakaan ihan pian.

Joskus ajatuksia on häirinnyt kalvava tunne, että meillä on edelleen karkeasti ottaen samat vientiin pystyvät toimialat kuin 1950-luvulla. On helppoa sanoa, että muutoksia toimialoissa ja tuotevalikoimassa on tapahtunut yllättävän vähän. Menneisyyden menestyksekkyys (ei sitä tosin sellaisena aikanaan nähty) on sokaissut näkökyvyn, joka näyttäytyy odotuksena, että vastaavilla keinoilla pärjätään myös tulevaisuudessa.

Suomi on menestynyt erinomaisesti valtioiden keskinäisessä rankingissa lukuisilla kansainvälisillä mittareilla mitattuna. Kuinka suuri osa tästä kohdistuu menneisiin saavutuksiin? Totta on, että tulokset perustuvat tähän mennessä saavutettuun, eivät tulevaan. Toisaalta mittarit osoittavat sen tason, mikä on saavutettu ja se ei ole ihan vähän. Välillä on vaikea uskoa huippusijoituksiamme maailmanlaajuisessa mittaroinnissa, kun lehdet ovat täynnä tuhkan ripottelemista pään päälle.

Eräs selitysmalli on, että suomalaisten menestys on ikään kuin kouluviisautta, joka ei realisoidu käytännössä. Olen miettinyt, että yksi perustavaa laatua oleva piirre viime vuosikymmeninä on, että kansallisvaltiona Suomi menestyy ja mittarit vahvistavat sen, mutta menestystä ei pystytä muuntamaan onnistumisiksi globaalissa ympäristössä. Toisaalta liika synkistely on pahasta.

Niille, jotka haluavat osoittaa kuinka surkeita olemme, suosittelen seuraavan käyrän värkkäämistä: piirretään bkt:n kehitystä koskeva käyrä vuosien 1994 ja 2007 välillä (14 vuotta) ja sitten vertailu siihen, mitä sen jälkeisinä seitsemänä vuotena on tapahtunut. Paljastuu, että bkt kasvoi vuosien 1994-2007 välillä keskimäärin 3,8 prosenttia, lähes maailmanennätysluokkaa kehittyneiden länsimaiden joukossa. Masokistinen rypeminen itsesäälissä mahdollistuu, kun vertaa siihen, mitä olemme menettäneet, kun menestysvuosien käyrää olisi piirretty jatkumona eteenpäin. Ja tämän tyyppistä mielensäpahoittamista on meillä harjoitettu paljon.

Vuoden 2009 jyrkän pudotuksen (- 8,3 %) jälkeen tuli vielä kaksi tavallisen hyvää vuotta 2010-2011, jolloin kasvu oli lähes 3 prosenttia kumpaisenakin vuonna. Sitten alkoi paljon mainostettu ”syöksy”, joka käytännössä on merkinnyt keskimäärin yhden prosentin alenemaa bkt:ssä vuosina 2012-2014.

Järkiperäinen erittely osoittaa, että lihavien vuosien jaksoa alettiin pitää normaalina eikä varauduttu talouden takaiskuihin. Päinvastoin loppua kohden vauhtisokeus kiihtyi ja palkkaratkaisut 2007-2009 olivat aivan liian ruhtinaalliset.

Sinänsä finanssikriisistä johtunut vuoden 2009 rysähdys oli sitä luokkaa, ettei kukaan arvannut sen syvyyttä. Tarkoitankin talouden väärinarvioinnilla sitä, että lihavina vuosina vakaasta taloudesta tuli pysyvä oletus. Olisi pitänyt muistaa Hyman Minskyn varoitus, ”stablility destabilizes”, hyväuskoinen luottamus vakauden jatkumiseen luo edellytykset epävakauden kauden syntymiselle.

Mitenkään surkeana en kuitenkaan pitäisi Suomen menettelyä em. lihavina vuosina: laman aikana syntynyttä velkaa ei tosin absoluuttisin luvuin alennettu kovin voimakkaasti, mutta suhteessa bkt:hen alenemista tapahtui karkeasti 60 prosentista lähelle 30 prosenttia, joka on kelpo tulos. Romahdus sen jälkeen (2009) vain oli niin jyrkkä ja yhtäkkinen, että sitä ei olisi pystynyt mikään korjaamaan välittömästi. Vuosien 2010-2011 kasvu hämäsi pahasti sekä poliitikot että valtiovarainministeriön luulemaan, että kehitys kehittyy jatkossa paljon toteutunutta suotuisammin. Vakaus luo epävakautta!

Meitä ovat kohdanneet lukuisat epäonniset asiat, kuten finanssikriisin paljon muita ankarammat seuraukset, Nokian romahtaminen, EU:n kestokriisi, em. järjettömät palkkaratkaisut 2007-2009 ja hiukan myöhemmin talouspakotteista johtuva Venäjän kaupan romahdus.

Edellä mainitut asiat ovat johtaneet kahteen ratkaisevan tärkeään seikkaan, karkeasti 5 miljardin euron vajeeseen valtiontaloudessa ja nopeasti kasvaneeseen työttömyyteen. Meidän tuotteemme eivät kelpaa maailmanmarkkinoilla entiseen tapaan ja kansalaisten ostovoima kotimarkkinoilla on riittämätön.

Toisaalta juuri Nokian ja laivateollisuuden ihmeparantumiset luovat uskoa tulevaisuuteen. Synkistely luo kasvupohjan jatkuvalle synkistelylle - siihen ei ole varaa. Ainakin osa tulevasta menestyksestä - näin uskon - löytyy vanhoista kivijaloista. Haasteena on uuden löytäminen.

Vastakkainasettelusta voimaa?

Suomen puoluekentässä on tapahtunut viime aikoina muutoksia, joita yritän kommentoida seuraavassa.

Vihreillä on juuri nyt selvä sosiaalinen tilaus. Se on ottanut henkisen johtajuuden vasemmalla omaksumalla modernin vasemmiston retoriikan ja toimenpide-ehdotukset ilman, että siihen on pystytty lyömään perinteisen vasemmiston leimaa. Tästä suuntauksesta käytän seuraavassa nimeä uusvasemmisto.

Vastaavasti perussuomalainen ilmiö on perustunut sloganiin ”työväenpuolue ilman sosialismia”. Keskiluokkaistuneiden suomalaisten enemmistö ei koe enää perinteisillä vasemmistotunnuksilla esiintyvä puolueita omakseen. Entiset työläiset ovat konservatisoituneet. Tästä ilmiöstä käyttäisin nimeä uuskonservatismi.

Kenelle menevät pienituloisten äänet? Tähän vastaaminen ei ole ihan helppoa, sillä niukkuudessa elävien täytyy perustaa elämänsä tulevaisuuden odotukselle, josta osa muodostuu poliitikkojen lupauksista paremmasta elämästä. Ei ole mitenkään ratkaistu, mihin suuntaan köyhä työväestö kääntää katseensa. Katteettomat lupaukset turhauttavat ja taustalla jäytää epäily minkä tahansa poliittisen vaihtoehdon turhuudesta. Toivottomuus pienentää äänestysintoa, joka voisi olla se paras vaikutuskeino. Pitää kuitenkin muistaa, että äänestämättä jättäminen on tyypillinen tapa reagoida näköalattomuuteen.

Perussuomalaiset ja vihreät muodostavat navat joiden ympäriltä voidaan merkittäviltä osin arvioida nykyistä poliittista kenttää. Valtiotieteiden tohtori Rauli Mickelsson arvioi Hesarissa, että yhteiskunta on jakautumassa libertaariseen vasemmistoon ja kansallismieliseen oikeistoon. Poliittinen kannatus syntyy osittain vastakkainasettelusta. Perussuomalaisten valinta on, että heidän ”vastapoolinsa” politiikassa ovat ”kulttuurimarxilaiset”. Näitä taas puhtaimmillaan edustavat vihreät. Vihreiden kannatus kasvaa osittain johtuen tästä leimakirveen käytöstä. Väitetty ”kulttuurimarxilainen hegemonia” muodostuu mm. myönteisestä suhtautumisesta monikulttuurisuuteen, maahanmuuttoon, feminismiin, homoseksuaalisuuteen ja ympäristöaktivismiin. Nämä leimatut tahot eivät edusta tosiasiassa mitään muuta kuin punavihreää, liberaalisti ajattelevaa kansanosaa.

Silmiin pistävää on, että Timo Soini ei leimaa demareita, koska perussuomalaisten ryöstöretki on nimenomaan onnistunut demareiden joukoista. Eihän omien kannattajien henkisiä sukulaisia kannata haukkua.

Sauli Niinistön omaksuma slogan presidentinvaalikamppailussa ”vastakkainasettelun aika on ohi” on nyt todellakin taakse jäänyttä elämää. Jäljelle on jäänyt stubbilainen hyvin voimakas oikeistosuuntaus, jossa on vahvoja liberaaleja kansainvälisiä juonteita. Erityisesti eduskuntavaaleissa läpimenneet puolen tusinaa nuorta oikeistoliberaalia ovat merkittävässä asemassa kokoomuksen tulevaisuutta arvioitaessa. Niinpä voidaan sanoa, että 1980-2000-lukujen keskustaoikeistolaisen kokoomuksen oikealle puolelle on nyttemmin ilmestynyt potentiaalista joukkoa, josta puolue saa uuskannatusta. Siellä ovat varsinkin vahvasti oikeistoliberaalein tunnuksin liikkuvat nuoret. He vaikuttavat vanhan yövartijavaltioajattelun perillisiltä. ”Yövartijalaiset” (eräänlainen uusoikeisto) poikkeavat porvarillistuneen työväestön muodostamista uuskonservatiiveista selvästi arvopohjaltaan.

Kokoomuksen vanhat konservatiiviset voimat, aseveljien perilliset, ovat sivuraiteella, mutta edelleen taustalla olemassa. Oikeistoliberalismi on menestynyt viime aikoina varsin hyvin, joskin senkin tulevaisuus on herkässä vaiheessa. Vihreät ovat rokottaneet kokoomuksen vasemman laidan liberaaleja kannattajikseen.

Edellä kuvatussa kamppailussa matti näyttää pinnalta katsottuna jääneen paitsi demareille niin myös vasemmistoliitolle. Ilmeisesti ihmisten mielikuvissa ne edustavat vanhaa vasemmistoa, joka ei tahdo pärjätä uusvasemmistolle. Kysymys ei ole pelkästään noudatettavasta politiikasta, vaan myös mielikuvista. Menestyäkseen perinteisen vasemmiston on omaksuttava valikoiden uuden vasemmiston tunnuspiirteitä, mutta omakin linja on löydettävä.

Mikä on vasemmiston päävastustaja? Siinäpä kysymys. Ovatko perussuomalaiset sitä? Tuskinpa. Päinvastoin tuntuu, että vasemmiston vastakaappaus voisi kohdistua juuri osaan perussuomalaisista, siis hairahtuneisiin ”omiin” kannattajiin. Nämä joukot pitäisi siis vakuuttaa omalla johdonmukaisella, poukkoilemattomalla (vrt. perussuomalaiset) politiikalla ja kohdistaa arvostelu, ei joukkoihin, vaan heidän johtajiinsa.

Poliittiset vastustajat oikealla ovat loitontuneet sen verran kauas, että kannatuksen saanti sieltä edellyttää nykyistä oikeistolaisempaa politiikkaa, johon demarit ja vasemmistoliitto eivät lähde. Vastakkainasettelu on siis tässäkin mielessä lisääntynyt.

Perussuomalaisten vasta-ase ovat sen kellokkaat, väittelykykyiset, poliittista lahjakkuutta osoittaneet persoonallisuudet. Soinin leveän selän takana on yllättävää syvyyttä. Tosin vastakkaisia ”voimiakin” on: missään muussa puolueessa ei ole niin riskipitoista joukkoa kuin perussuomalaisissa. Puoluejohto on omaksut heitä kohtaan selkeästi toruvan, mutta peitellysti tai avoimesti sivutukea antavan roolin ryhtymällä vastahyökkäykseen mediaa ja sen kuviteltuja tai todellisia poliitikkorenkejä vastaan.

Yksi hyvinkin odotusten vastainen päämäärä vasemmistolla voisi olla, nimittäin vanhan valtionhoitajapuolueen tarjoama vakaa vaihtoehto nykyiselle hullabaloolle. Senkin aika saattaa tulla, mutta ei ole nyt välittömässä näköpiirissä. Demarit yrittävätkin nyt ”suurta kompromissia” vaihtoehtona hallituksen laajennetulle tupolle eli yhteiskuntasopimukselle.

Poliittisen keskustan asema kannatusmarkkinoilla tuntuu juuri nyt vaikuttavalta. Kuherruskuukaudet äänestäjien kanssa tuntuvat jatkuvan. Selvästi kansalaiset tuntuvat luottavan puolueen kykyyn luotsata maata. Vaaleja varten on kertynyt myös ”kannatusreserviä”, josta voidaan tulevissa vaaleissa vuolla osa pois hallitusvastuusta johtuen ilman, että valta-asema pahasti järkkyy. Toisaalta kannatusheilahdukset ovat olleet todella suuria lyhyelläkin aikavälillä. Kuka muistaa keskustan kannatuksen käväisyn 13 prosentissa?

Poliittinen kenttä muovautuu parhaillaan arvojen ja ideologioiden nelikentän kautta. Kaksiulotteinen nelikenttä ei kuitenkaan riitä kuvaamaan tilannetta, vaan tarvitaan tilannekuvaa syventävää kolmiulotteista näkymää. Sen kuvaaminen ei ole ihan helppoa.

Mistä tuo ”syvyys” muodostuu? Osittain kysymys on historiallisesta (historia-nykyisyys-tulevaisuus) ulottuvuudesta. Olemme arvo- ja ideologianelikentässä liikkeessä koko ajan johonkin suuntaan, jota on tässä ja nyt vaikea arvioida. Osittain globaali kehitys on heiluttamassa arvopohjaamme. Esimerkiksi nyt nousussa oleva nationalismi vaikuttaa arvo- ja ideologiapohjaamme puoluekentässä.

Perussuomalaiset saavuttivat edun poliittisessa taistelussa, kun huomioivat ensimmäisinä maahanmuuttokysymysten kansalaisissa herättäneen kritiikin. Muut puolueet mitätöivät ongelman tai käyttäytyivät eurooppalaisen mallioppilaan tavoin.

Syväulottuvuus näkyy myös kansakunnan eheyttä arvioitaessa. Suomen ongelmana ei ole talouden syöksykierre, kuten eräät ”asiantuntijat” ja media väittävät, vaan pikemminkin kysymys on siltä korkealta tasolta lipeämisestä, missä olemme aiemmin olleet. Suomen ”ongelmana” on kansainvälisissä tutkimuksissa aiemmin saavutettu eheys (”maailman ehein valtio”, Eurostatin tutkimusten mukaan Suomen 16-24 vuotiaat ovat EU:n vähiten syrjäytyneitä ja toiseksi tyytyväisimpiä elämäänsä), joka vasta nyt on muuttumassa säröisemmäksi.

Demokratian kyvyttömyydestä

Risto Harisalo ja Jaakko Pitkänen antavat kansanvallalle oikein isän kädestä Kanava-lehden 5/2015 artikkelissaan ”Miksi demokratia on osaamatonta ja tuloksetonta?” Kirjoittajat ovat tärkeällä asialla, sillä demokratian toimivuus on viime vuosien kehityksen seurauksena asetettu monestikin kyseenalaiseksi. Olen itsekin pohtinut näitä kysymyksiä useissa blogikirjoituksissani. Kirjoittajat vihjaavat vaihtoehtoisena järjestelmänä ”valistuneeseen diktatuuriin”, joka on monen muunkin mielestä kiehtova vaihtoehto. Harisalo ja Pitkänen kuitenkin kieltävät pyrkivänsä löytämään ratkaisua demokratian ongelmiin, he vain pohtivat nykyisten kansanvallan ongelmien syitä.

Kirjoittajat viittaavat Suomen ongelmien lisäksi demokratian toimimattomuuteen esimerkiksi Yhdysvalloissa. Myös esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa poliittinen maisema on muuttunut ja uudet asetelmat muuttavat vanhoja rakenteita. Mutta onko tässä kysymys demokratian toimimattomuudesta? Eikö kysymys ole siitä, että demokraattinen järjestelmä reagoi yhteiskunnallisen muutokseen? Esimerkiksi Suomessa poliittisen asetelman muutos näkyy hallituskokoonpanossa.

Asetun seuraavassa Kanava-lehden artikkelin kriitikoksi. Tarkastelen asiaa kirjoittajien valitsemien teemojen pohjalta, niitä arvioiden.

Harisalon ja Pitkäsen kirjoituksen rivien välistä heijastuu pyrkimys nähdä asiantuntijavalta kansanvaltaista päätöksentekoa tehokkaampana. Kieltämättä viime vuosien poliittinen kalabaliikki tuo mieleen poliitikkojen asiahallinnan puutteet. Mielestäni tässä on kuitenkin kysymys erityisesti virkamiesjärjestelmän ja poliittisen järjestelmän sekoittumisesta. Valmistelukoneisto ja poliittinen päätöksentekokoneisto eivät ole olleet keskenään synkronissa, on menty ”toisen tontille”. Kun on ajauduttu vaikeuksiin, ei ole ketään, joka löisi nyrkin pöytään. Tältä osin järjestelmäkritiikki on paikallaan, poliitikkojen ei pitäisi sotkeutua asioiden valmisteluun.

Harisalo & kni puhuvat eräänlaisesta hyvinvointiyhteiskuntasyndroomasta, jossa meillä – kuten monissa muissakin kehittyneissä länsimaissa – ollaan kulttuurisesti hyvin sitoutuneita kymmenien vuosien aikana luotuun järjestelmään. Kirjoittajat kytkevät hyvinvointivaltion ihmiset suureen luottamukseen valtiovaltaa ja epäilyyn markkinataloutta kohtaan. On vaikeaa oppia pois hyvinvointiyhteiskunnan syvärakenteista, vaikka itse järjestelmä on ajautunut rahoitusongelmiin. Tekstin taustalta häämöttää hyvin oikeistohenkinen näkemys. Vastaavasti syvästi korruptoituneiden maiden on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta hylätä korruptiokulttuuria. Pitkällä aikavälillä hyvinvointivaltio on ollut hyvä sijoitus, mutta on totta, että murrokseen reagoiminen on ollut hidasta.

Kirjoittajat haluavat painottaa demokraattisen järjestelmän ”alkuperäistä tarkoitusta”, jonka mukaan kansalaisille taataan yhtäläinen kohtelu ja kansalaisten aktiivinen poliittinen osallistuminen on keino edistää sitä. Nyt tästä on kirjoittajien mielestä luovuttu ja poliittiset puolueet ovat ryhtyneet tarjoamaan kansalaisille erilaisia etuja. Varmaan tällainen demokratiamuunnos on tapahtunutkin, mutta onko todellista vaihtoehtoa olemassa? Kirjoitin blogikirjoituksen natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunnasta. Myös natsidiktatuuri osti kansalaisten suosion järjestämällä heille teitä, yhteiskunnan varoilla tarjottavia lomia ja perhepoliittisia toimia. Harva on selvillä, että natsi-Saksa oli lähes konkurssin partaalla 1938-39 hyvinvointipalvelujen ja aseiden kilpavarustelun johdosta. Neuvostoliitto oli kilvassa aktiivisesti mukana: viisipäiväinen työviikko tuli itäisessä naapurissa ensimmäisen kerran voimaan jo 1930-luvulla.

Kirjoittajat hakevat ilmeisesti sellaista poliittisen järjestelmän ideaalia, jota ei ole vielä keksitty. Ja kyynikko voisi lisätä, että tätä ideaalia ei koskaan saavutetakaan. Kansalaisten tarpeiden tyydytys lienee välttämätön, olipa kysymys mistä järjestelmästä tahansa. Parhaiten selviää se, joka pystyy maltillisesti tyydyttämään kansalaisten palvelutarpeet. Kysymys on pitkäkestoisesta taitolajista. Kuinka monella valtiolla on ollut mahdollisuus - ilman sodan keskeyttämistä - harjoitella näitä asioita vuosikymmeniä?

Demokratia saattaa olla sittenkin paras järjestelmä toteuttamaan näitä tavoitteita.

Poliittiset puolueet ovat Harisalon & Pitkäsen erityisenä huolena. Niillä on tavoitteena itsekkäät edut, ei kansakunnan etu, kuuluu väittämä. Monipuoluejärjestelmässä asiat ratkaistaan poliittisella kaupankäynnillä, jossa reiluudelle ei kirjoittajien mielestä löydy sijaa: ”Kaupankäynti politiikassa eroaa kaupankäynnistä markkinoilla, missä molemmat osapuolet hyötyvät kaupasta”. Uskovatkohan he itsekkään tähän. Poliittisesta järjestelmästä annetaan aivan liian huono kuva, vaikka kritiikkiin on aihetta – usein paljonkin.

Kirjoittajat moittivat sekä kansalaisia, että lainsäätäjiä liian vähäisestä tietomäärästä. Keskimäärin näin varmaan onkin. Kuitenkin lukuisia ongelmia pohtivat kansakunnan parhaat aivot. Silti päätöksenteko on vaikeaa, enkä oikein usko, että se johtuu, siitä että jossain on ”oikea vapauttava päätös”. Oikeita päätöksiä on nyt haettu Suomen talouteen monen hallituksen ja ison virkamieskoneiston voimin. Päätösten osumatarkkuus on aina epätarkka, suurpiirteinen ja joillekin epäoikeudenmukainen. Nykydemokratia ei kirjoittajien mielestä ruoki vastuuntuntoa, vaan ohjaa moraalikatoon. Liian usein katsotaan, että valtio kantaa vastuun. Voisin olla joissakin tapauksissa samaa mieltä, mutta kategorisena väite on liioiteltu.

Universaaliset palvelut eivät näytä miellyttävän kirjoittajia: ”Kun kaikkia yritetään auttaa, tuskin ketään kyetään auttamaan vaikuttavasti. Vaikka selektiiviseen apuun liittyy monia vaikeasti ratkaistavia ongelmia, on silti kysyttävä voitaisiinko sen avulla auttaa tehokkaammin avun tarpeessa olevia”. Jälleen onnettoman pessimistinen suhtautuminen demokraattisen päätöksenteon kykyyn. Olen itse universaalien palvelujen kannalla. Kyllä sen verran realismia on hyväksyttävä, että ymmärretään, että heikompien avustaminen loppuu, jos maksava keskiluokka ei saa myös itselleen etuja. Selektiivisyys johtaa suureen byrokratiaan ja suuriin kustannuksiin. Enkä oikein usko oikeudenmukaisuudenkaan toteutumiseen. Voi olla, että ict-ratkaisujen kehittyessä saatetaan joskus pystyä räätälöimään sosiaaliturvaa nykyistä paremmin (yksilöidymmin).

Mikä on ministeriöiden rooli demokratian ”alennustilassa”? Ongelma on Harisalon & knin mielestä siinä, että ministeriöiden toiminnallinen filosofia perustuu kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseen. Tästä he päättelevät, että ihmisten toiminta on enemmän ylhäältä ohjattua, kuin että ihmiset ohjaisivat päätöksentekoa vaatimuksineen alhaalta käsin. Mielenkiintoinen näkemys. Voihan todellakin olla, että kunnianhimoiset ministerit tai ministeriön johtavat viranhaltijat haluavat meriitikseen historiaan jääviä lakihankkeita.

Lopputulema saattaa kuitenkin olla torso: ministeriöillä ei ole resursseja hoitaa koko ajan laajentuvasta lainsäädännöstä seuraavia haasteita ja näin kansanvaltainen järjestelmä kärsii.

Vielä yhdeksi demokratian rapauttajaksi Harisalo ja Pitkänen näkevät tasa-arvoideologiaa edistävän lainsäädännön, koska ”ihmisten väliset luonnolliset erot tulkitaan tasa-arvon rikkomuksiksi ja ne korjataan tavoitteellisella lainsäädännöllä”. Tämän ajatuksen mukaan tasa-arvon tavoittelu lainsäädännöllä ”heikentää sitä perustaa, josta sen uudistuminen ja kehitys riippuvat”. Aika erikoinen näkökulma. Tähän saakka esimerkiksi peruskoululainsäädännön on katsottu edistäneen positiivisessa mielessä tasa-arvoa, sillä se mahdollistaa hyvät eväät jatkokoulutukselle kattavasti koko ikäluokalle. Suomen kaltainen pieni valtio tarvitsee jokaisen nuoren ja lapsen ja kouluttaa siksi tasa-arvon hengessä kaikki niin pitkälle kuin nämä itse haluavat.

Harisalon ja Pitkäsen kirjoitus kyseenalaistaa nykydemokratian ja haastaa parantamaan monia itsestään selvinä pidettyjä totuuksia järjestelmässämme. Muutoksen suunnasta olen kuitenkin heidän kanssaan useimmissa tapauksissa eri mieltä.

Presidentti palautti suhteellisuudentajun turvallisuuskeskusteluun

Tämä on 800. blogikirjoitukseni

Ahvenanmaan vierailun yhteydessä presidentti Niinistö otti kantaa turvallisuuspoliittiseen keskusteluun tavalla, joka ansaitsee kiitokset. Iltalehden haastattelussa (13.8. 2015 -lehti) Niinistö toteaa, että ”se , että spekuloidaan erilaisilla uhkakuvilla on minusta jossain määrin huolestuttavaa”. Niinistö viittasi julkisuudessa milloin kenenkin taholta tulleisiin arveluihin, mitä Venäjä suunnittelee Suomen pään menoksi. : ”jokainen meistä keksii minkälaisen uhkakuvan tahansa, mutta jos siitä tulee jokapäiväistä, niin vaarana on, että alamme suhtautua mahdottomina pidettyihin asioihin…. arkipäiväisesti”. Erittäin osuvasti sanottu.

Juuri näin on käynyt. Lehdet tietenkin myyvät uutisiaan, missä lainataan ”asiantuntijatahoja”, jotka ovat päästäneet eetteriin spekulaation milloin mistäkin uhkakuvasta. Ns. asiantuntijatahot kilpailevat siitä, kuka osaa esittää maailmanrauhan kannalta synkimmän arvion. Täytyyhän niiden osoittaa olevansa tarpeellisia! Olen lukuisissa blogikirjoituksissa puuttunut tähän tavallisen kansalaisen pelotteluun ja toisaalta tarkoitushakuiseen taktikointiin, jolla pyritään lisäämään kiinnostusta sotilaallista liittoutumista kohtaan.

Mielestäni Sauli Niinistä heitti myös selvän piikin toisen Niinistön, puolustusministeri Jussi Niinistön suuntaan, kun tämä taannoin spekuloi pienten vihreiden miesten hyökkäyksellä Ahvenanmaalle. Todella vastenmielistä puhetta puolustusministerin suusta (blogikirjoitukseni ”Jussi Niinistö, vihreät miehet ja Nato-keskustelu”, 31.7.2015).

Se, mikä armeijan esikuntatyössä on itsestään selvää – siis erilaisten puolustus-, hyökkäys- ja vastahyökkäysstrategioiden pohdinta – ei tarkoita sitä, että ”avoimuuden nimissä” päästellään suusta julkisuuteen isoja ja pieniä sammakoita. On aiheellista kysyä, mihin tällä pyritään, onko kysymys harkitsemattomuudesta vai onko taustalla jokin erityinen tarkoitusperä?

Entä tiedotusvälineet? Tarkoitus on paitsi myydä mediaa niin myös herättää pelkotiloja ja suoranaista paniikkia, jotta liittoutumattomuudesta päästäisiin eroon. Tällainen puhe on mielestäni edesvastuutonta.

Presidentti oli harvinaisen oikeassa, kun hän totesi, että ”minä pitäisin sotakuvat aika lailla kaukana arkipäivän keskusteluista”. Presidentti suhtautui varsin viileästi intoiluun Ahvenanmaan poikkeuksellisesta varustamisesta hyökkäyksen varalta. Hän halusi mielestäni sanoa, että Suomi puolustaa kaikkia valtakunnan osa-alueita.

Kommenttipuheenvuorossaan Iltalehden toimittaja Olli Waris ihmetteli, että väitetyistä Ahvenanmaata koskevista uhkakuvista ei voitaisi puhua. Ei kukaan kiellä puhumasta, mutta kun lainaillaan kritiikittömästi jotain ulkomaista tahoa juhlallisesti luottaen tahon ainutlaatuiseen laatuinformaatioon, mennään saastuneen virran mukana. Miksi antaudutaan niin helposti näiden ulkomaisten ”erikoistutkijoiden” (lue: erikoisarvailijoiden) edessä? On mukava leikitellä ajatuksella suurimittaisesta konfliktista mahdollisesti odottaen, että jonain päivänä voisi sanoa: mitä minä sanoin!

Presidentti viittasi myös erääseen oleelliseen piirteeseen käydyssä poliittisessa ”keskustelussa”, nimittäin äärimmäiseen omaan napaan tuijottamiseen. Koko maailman huomio näyttää nettikirjoittelun perusteella olevan kiinnittynyt Suomeen. Liitettynä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun tämä tarkoittaa, ettei ole ajatustakaan esimerkiksi laajasta avainvaltioiden pohjoista pallonpuoliskoa koskevasta suurstrategiasta, jonka yksi tavallinen nappula Suomi on.

Presidentin mielestä turvallisuuspoliittinen keskustelu käy ylikierroksilla. Juuri näin. Kaikki huomio pitäisi kiinnittää olemassa olevien vastakkainasettelujen purkamiseen ilman sensaatiotarkoituksia. Parempi olisi, jos neuvotteluja käytäisiin taustalla (varmaan käydäänkin), jotta irtopisteiden keräämisestä julkisuuskilpailulla vältyttäisiin.