Timo Vihavainen: konservatismin omantunnon ääni ja menneen maailman tulkki/osa 1

Timo Vihavainen on konservatiivisen ajattelun johtavia hahmoja Suomessa. Entisen pitkän kirjarimpsun jatkeeksi hän on kirjoittanut uusimpansa, ”Barbarian paluu. Euroopan auringon laskiessa” (Otava, 2017). Kirja koostuu väljästi toisiinsa liittyvistä esseistä, jotka peilaavat kirjan teemaa joskus hyvinkin etäisesti….

Näyttää siltä, että Vihavaisen tuomio maailmanmenolle vain synkentyy…. mutta katsotaanpa.

Pessimismi ja menneisyyden kaipuu ovat monen muunkin kirjoittajan erittelyn kohteena: Tuoreessa Niin & näin -lehdessä (1/2017) päätoimittaja Jaakko Belt viittaa pääkirjoituksessaan nykyajan yhteen suurimmista sosiologeista, vastikään edesmenneeseen Zygmunt Baumaniin, joka viimeisessä kirjassaan, postuumisti julkaistussa ”Retrotopiassa” (2017) analysoi nykyihmisen ahdistusta ja kaipuuta menneisyyden parempaan maailmaan.

Belt toteaa seuraavasti:

”Baumanin analyysissa menneisyyden mielikuvituksellinen kaipuu kiteytyy teoksen otsikko- ja avainkäsitteeseen ’retrotopia’. Tulevaisuuteen suuntautuneen utopian sijaan retrotopioissa haaveelliset näyt kohdistetaan `kadotettuihin, varastettuihin tai hylättyihin menneisyyksiin, jotka eivät vielä ole kuolleet´. Näin hahmoteltu menneisyys voi olla hämärän peitossa, valikoivasti muisteltu ja unohdettu tai pitkälti sepitettä…..”

Bauman siis näkee menneisyyteen paluussa paitsi nostalgiaa niin myös pakoreaktion nykyisyydestä ja valikoivan tavan nostaa esille mieluisia muistoja.

Olen parissakin kirjoituksessani käsitellyt nykyajan ihmisen pessimismiä. Tutkimusten mukaan haastatellut näkevät – kehittyneissä maissa – voittopuolisesti tulevaisuuden oleellisesti synkempänä kuin nykyisyyden tai menneisyyden. Tähän pessimismin kaikkivoipaisuuteen Vihavainen yhtyy kirjansa loppuyhteenvedossa: ”Viime vuosisadan lopulla kehitys näyttää …. kulminoituneen ja antaneen tilaa aivan uudelle arvomaailmalle. Vanhat ajatukset totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta on suurieleisesti syrjäytetty ja niiden tilalle ovat tulleet postmodernismi ja nihilismi, eräänlainen hyväksytty kulttuurin entropia, jossa arvot ja korkeat pyrinnöt ovat menettäneet merkityksensä. Edistyksestä ei enää puhuta, vaan pahetta ja irstautta juhlitaan ja tuetaan huippusaavutuksena.”

Mutta onko tämä ilmiö vain välittömään nykyaikaan liitettävä ajankuva? Palataanpa 1960-luvun alkuun ja palautetaan mieliin, mitä Dwight D. Eisenhower sanoi silloisesta muotitanssista twististä: "I have no objection to the Twist as such. But it does represent some kind of change in our standards. What has happened to our concepts of beauty and decency and morality?" Miltei täsmälleen samoin sanoin Vihavainen arvostelee ”nykyajan” turmeltuneisuutta! Olemmeko taas sortuneet vain moittimaan aikaa, jota elämme? Aika kultaa menneisyyden?

Äärimmäinen sallivuus on siis kohdannut vastarintaa. Mutta odottaako muutos nurkan takana?

Vihavainen näkee erikseen mainiten muslimimaailman edustavan muutosta, jonka seurauksena siirrytään ”äärimäisestä sallivuudesta kieltojen , käskyjen ja hierarkioiden maailmaan”. Näin Vihavainen tulee maahanmuuton teemaan, jota eräät vihervasemmiston kannattajatkin ovat alkaneet pohtia aiempaa eritellymmin.

Vihavainen näkee lännen edustaman rationalismin joutuneen haastetuksi ”syntysijoillaan” (mm. islamistisen) fanatismin edessä. Vihavainen ottaa esimerkiksi Detroitin autokaupungin, jolla on takana loistava tulevaisuus. Nyt kaupungin ”korjaaminen toimivaksi lienee mahdotonta”. Itse käytin esimerkkinä muutama blogikirjoitus sitten vertailuparia Magnitogorsk (Venäjä) - Gary (Länsi-Virginia, USA), joiden taantuminen on ollut nähtävissä kymmenien vuosien ajan.

Miten kuvaisin Vihavaisen konservatismia? Vihavainen ihailee valistushenkisiä kansan ystäviä 1800-luvulta lähtien. Ajatustensa selkeyttämiseksi hän piirtää konservatismin rajat lukijalle. Häntä ensinnäkin ärsyttää Runebergin ja Topeliuksen edustaman suomalaisuusliikkeen ihannoima, yhtenäiseksi kuvittelema ”kansa”. Tämä ajattelu kohtasi sokin, kun koitti vuosi 1918! Samoin ärtymys kohdistuu nykyälymystöön, joka on Vihavaisen mukaan jo valmiiksi opetellut halveksimaan kansaa.

Ketkä sitten edustavat Vihavaisen konservatiivisia ihanteita? Kirjoittajan seulan läpäisevät Snellman ja Agathon Meurman. Viime mainittu on Vihavaiselle konservatiivisen sivistysmiehen perikuva. Tietenkin Meurman oli suomenmielinen (mutta alun perin ruotsinkielinen), puhui montaa kieltä (kielinero), nöyrä ja kriittinen sekä muita että itseään kohtaan. Juuri kovan luokan sivistystahdon ja suomenmielisyyden sisältyminen samaan persoonaan symboloi Vihavaisen ihannetta. Meurman on tämän ajattelun ilmentymä. Meurmanin konservatismi suhtautui vieroksuen naisasialiikkeeseen ja halveksi pappien kaksinaismoralistista viinan keittämistä. Hän oli myös virsikirjamiehiä ”ajaen ulos perkeleitä”.

Entä nyt?

Vihavaisen yksi murheen aihe on 15 vuotta vanhemman kirjallisuusaineiston poistaminen kirjastoista (toki netti pelastaa osittain). Vihavainen tuntuu vieroksuvan kovasti populaaria himphamppua, johon hän sisällyttää aiheistoa varsin väljällä rajauksella. Ihaninta on divarista löydetty vanha helmi (vaikkapa Meurmanin muistelmien kaltainen löytö).

Vihavainen vieroksuu pinnallisuutta asenteellisuuteen saakka. Hän ei muun muassa ymmärrä populaarikulttuurin syvällistä pinnallisuutta. Esimerkiksi pari Beatleseista kertovaa kolumnia paljastavat periaatteellisen konservatiivin, joka ei paljoa piittaa yhtyeen kiistämättömästä historiallisesta merkityksestä. Ehkä hän näkee itsensä Agathon Meurmanin työn jatkajana kliinisen sivistämisajatuksen kivikkoisella polulla.

Vihavainen toteaa, että taantumukselliset tahtovat historian saatossa jäädä jalkoihin. Hän näyttää olevan varma, että hänen konservatisminsa on objektiivisesti katsottuna irti taantumuksellisuudesta. Hänen konservatisminsa edustaa ihanteellisella tavalla perinteen ylläpitoa. Sanoisin, että rajanveto taantumuksen ja konservatismin välillä on usein veteen piirretty viiva. Se on pohtijansa päässä.

:::::::::::::::::

Sitten tullaan maahanmuuttopolitiikkaan (= hallitsemattomaan maahantunkeutumiseen). Vihavainen on elementissään. Ei puhettakaan siitä että maahanmuuttoa voitaisiin perustella työvoiman tarpeella tai yritysperustannan historialla (Finlayson, Fazer). Vihavainen nimeää ”Hakkaraisen ongelmaksi” skandaalin, jonka sai aikaan perussuomalainen kansanedustaja Teuvo Hakkarainen puhuessaan neekeriukoista, joiden ei tarvitse sanoa rajalla kuin yksi sana, ”turvapaikka”, niin puomit avautuvat. Maasta poistaminen ei taas onnistu millään. Tässä sitä ollaan: kansanedustaja möläyttää suustaan jotain ja tohtori Vihavainen älyllistää ongelman. Ratkaisevaa on tämä n-sana, se tehoaa mediassa. Sitä tohtorimme käyttää estottomasti.

Sen toki Vihavainen myöntää, että maahanmuuttoa tarvitaan (mutta ei ”maahantunkeutumista”). Maahanmuuton kielteisten piirteiden lisäksi osansa saavat homot, feminismi ja vapaa seksi. Taitavana kirjoittajana Vihavainen osaa iskeä sopiviin kohtiin, jotka paljastavat käytännön mädännäisyyden: nuorten naisten seksin ostot arabimiehiltä Helsingin rautatieasemalla.

Vihavainen vertaa lehdistön nöyrtymistä maahanmuuttopoliittisissa kysymyksissä pahimpiin suomettuneisuuden päiviin: sallivaa maahanmuuttopolitiikkaa kannatetaan lähes yhdensuuntaisesti läpi koko lehdistön.

Jatko-osa kirja-arvioinnista ilmestyy tuota pikaa.

Vladimir Putin ranskalaisittain tulkittuna

Ylestä tuli Vladimir Putinia käsittelevä ranskalainen Jean-Michel Carren dokumentti 11.5.2017: ”Ulkolinja: Putinin Venäjä, maailmanmahti” (2016). Ranskalaisilla on aina tapa käsitellä aihettaan ”ranskalaisesti”, niin nytkin.

Hesarin Timo Peltonen arvioi dokumentin kovalla kädellä sanoen suoraan, ettei tämänkaltainen epätasapuolinen (liian Putin-myönteinen) tapa käsitellä valtionpäämiestä sovellu Yleen. On kaksi tapaa suhtautua dokumenttiin: toinen on länsieurooppalaisesta objektiivisuuden ihanteesta kiinni pitäminen ja toinen on käsittää dokumentti maailmanpolitiikan näkemisenä Putinin näkökulmasta. Peltonen on katsonut dokumenttia ensin mainitusta näkövinkkelistä ja johtopäätös voi olla juuri Peltosen näkemä: räikeää Putin-propagandaa. Itse näin dokumentin enemmänkin yrityksenä eritellä Putinin maailmankäsitystä hänen itsensä näkökulmasta.

Peltosta ärsyttää kriittisten vastakommenttien puuttuminen, mennään eteenpäin Putinin ehdoin. Näkemys on mielestäni yksipuolinen. Ei pidä aliarvioida katsojaa. Uskon, että ainakin maailmanpolitiikkaa tarkemmin seuraavat sijoittavat tällaisen dokumnettinäkemyksen omaan kokemusmaailmaansa ja näkevät sen falskien kohtien läpi. Mitä jää jäljelle? No, ainakin palanen nykymaailman arviota, jossa on hivenen Marine Le Peniä, hivenen ranskalaista kyynisyyttä suurvaltapolitiikasta, hivenen nationalismin ymmärtämistä Venäjän näkövinkkelistä. Epäilemättä Ranskan viime vaaleja voittaneet eurooppalaishenkiset tahot (ml. Macron) eivät myöskään allekirjoita merkittävää osaa dokumentissa esitetyistä ajatuksista, olkoot miten ”ranskalaisia” tahansa Dokumenttia katsottaessa on pidettävä koko ajan mielessä putinilainen totuuskäsite. Ja on myönnettävä, että kyllä kritiikkikin on pidetty mukana dokumentissa, vaikkei sitä erikseen korosteta. Kaiken kaikkiaan tällaisen ”näkemyksellisen” dokumentin katsominen on haaste, joka panee reagoimaan siinä esitettyihin teemoihin.

Dokumentti alkaa venäläisille tärkeästä voitonpäivän paraatista, jossa kunnioitetaan Stalinin ”suuren isänmaallisen sodan” uhreja ja muistoa, ja jolla viitoitetaan koko dokumentin sisältöä: viesti kuuluu: Venäjä on suurvalta ja se on hyväksyttävä sellaisena. Tässäkin on kaksi näkemystä, joita haluaisin korostaa. Ensinnäkin suurvalta-aseman rakentaminen on osa systemaattista työtä saada Venäjän ääni kuuluville päätettäessä maailmanpolitiikan asioista, ja toiseksi: on tahoja, jotka näkevät voimannäytöt konkreettisina toimenpiteinä venäläisen elinpiirin aggressiiviseksi laajentamiseksi. Viime mainitut ovat venäläisyyden haukkoja. Olen itse nähnyt ensimmäisen vaihtoehdon relevanttina, ja se heijastaa näkemyksiäni myös tästä dokumentista.

Dokumentin henkeen kuuluu, että annetaan ymmärtää venäläisten syvästi loukkaantuneen, kun Putinia ei pyydetty mukaan Auschwitzin vapauttamisen muistojuhlaan, ja kun länsimaalaisia vieraita ei saapunut kunnioittamaan 70. voitonpäivän paraatia ja Venäjän panosta toisen maailmansodan ratkaisuissa. Ja kuitenkin Putin oli läsnä Normandian maihinnousun vastaavissa juhlallisuuksissa. Mutta tässä on tietenkin takana Ukrainan avoin haava….

Selväksi tulee, että Yhdysvaltain (väitetty) halu muodostaa yksinapainen maailma on Venäjää ärsyttävä asia. Asiaa korostaa Venäjän kokema vähättely sen saavutusten johdosta: Putin haluaa painottaa, että Venäjä ratkaisi toisen maailmansodan. ”Fasistit” on todellinen kirosana: 27 miljoonaa venäläistä menehtyi sodassa. Dokumentissa haastatellut ranskalaiset historioitsijat selvästi tuntevat tiettyä sielujen sympatiaa venäläisiä kohtaan heidän kärsimystensä johdosta. Jakaako natsi-Saksan molempia maita koskenut miehitys yhteistä traagista perintöä?

Dokumentin asiantuntijoiksi valituilla ranskalaisilla on halu asettua Venäjän asemaan ja vaikka he sivuuttavatkin venäläisten ihmisoikeus- ja sananvapausloukkaukset ohuesti, heidän näkökulmassaan on perusteltuja pointteja, jotka yleensä lännessä sivuutetaan.

Päästyään presidentiksi toistamiseen vuonna 2012 Putinia kuvaillaan autoritäärisemmäksi, konservatiivisemmaksi ja sotaisammaksi kuin ensimmäisellä kerralla. Totta. Samoin itsevarmuus oli kasvanut. Sille oli Venäjällä sosiaalinen tilaus.

Mielenkiintoinen näkemys on, että Putin 2000-luvun alussa lähestyi - dokumentin mukaan - aidosti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja suhteiden parantamiseksi, mutta pettyi ja lanseerasi uuden suurvaltaoppinsa, joka tulkittiin lännessä imperialistiseksi. Venäjä on ryhtynyt kokoamaan liittolaisia oman näkemyksenä saamiseksi paremmin esille. Siihen kuuluvat BRICS-maiden aseman korostaminen, entiset neuvostotasavallat ja kahdenväliset suhteet Venäjä-Kiina ja Venäjä-Intia. Vastakaiku tavallisen venäläisten taholta on huomionarvoista: tuki kansalaisilta on silmiinpistävän aitoa ja laajaa. Länsimaisen näkemyksen mukaan tässä kiusallisen paljon sapelinkalistelua. Mutta ehkä asia on niin, että emme huomaa läntistä, meidän kulttuurimme ehtoihin kuuluvaa sapelinkalistelua.

Joka tapauksessa Venäjä näkee itsensä tulevan noteeratuksi ”itäisessä” seurassa. Se ei tunne itseään aliarvioitavan. Samalla on käynnistynyt taistelu moninapaisen maailman johtoasemasta. Aseman ottajia on useampikin, mutta intressit käyvät ristiin. Suurvallat hakeutuvat erilaisiin valtakombinaatioihin. Tässä pelissä Venäjä haluaa avainroolin.

Sitten tullaan oleelliseen asiaan. Venäjä ei halua, että Eurooppa tuputtaa sille liberalismiaan ja demokratiaansa. Ja sama pätee muihinkin maihin: demokratia ei Venäjän ajattelun mukaan ole vientitavaraa. Putin kokee monissa länsimaissa tapahtuneen moraalisten arvojen liudentumisen huonona suuntana. Hän vierastaa kansallisten perinteiden hukkaamista ja näkee – ehkä aivan oikein – monien maiden kääntäneen ”liian liberaalin ajattelun” takaisin perinteisten arvojen kannalle. Toki itse en allekirjoita liiallista liberalismia. Konservatismia hän pitää vastalääkkeenä kaaokselle ja ajautumiselle ”alkukantaiseen tilaan”. Ja Putin lisää: ”Ette ota huomioon omaa kansaanne”.

Venäläisen konservatismin ja läntisen liberalismin ristiriita on yksi nykyisen konfliktin perimmäisiä syitä. Putin pitää liberalismia ”kansan vastaisena” ajatteluna. Ylikansallisuus on kirosana. Ei ole ihme, että Marine Le Pen löytää sielujen sympatiaa Putinin taholta.

Dokumentissa myönnetään Putinin tuki populismille Euroopan hajottamiseksi ja etäännyttämiseksi Yhdysvalloista. Ukraina nähdään idän ja lännen kilpailun kohteena. Venäläisittäin Euroopan Unioni tuli Ukrainassa iholle, Venäjän etupiiriin, ja lännen kanta oli, että Venäjä ei antanut ukrainalaisten päättää omasta tulevaisuudestaan lännen yhteydessä. Dokumenttiin on valittu näkökulma, jossa EU:lla oli suuri vastuu Ukrainan tilanteen kärjistymisestä. Läntinen liberalismi ikään kuin asetettiin oletukseksi Ukrainassa, jota ei pidä asettaa kyseenalaiseksi. Samalla edettiin varomattomasti ymmärtämättä, että Ukraina on vanhaa Venäjän sydänaluetta. Venäjällä Ukraina nähtiin lännen vallankaappauksen kohteena. Putin ilmeisesti katsoi, että itse Venäjäkin oli akuutissa vaarassa.

Noam Chomsky vertaa dokumentissa Ukrainan lännettymistä kuviteltuun Meksikon liittymiseen Varsovan liitoon 1980-luvulla, pyrkien osoittamaan, että Yhdysvallat eteni Venäjän iholle röyhkeästi haluten Ukrainan Natoon. USA ei olisi sallinut latinalaisen Amerikan maan liittoutumista Venäjän kanssa, kuten ei hyväksynyt elävässä elämässä Kuubassakaan.

Lännessä on myös toisenlainen näkemys Venäjän pyrkimyksistä, jossa Ukrainan asemaa ei kannata arvioida historian tai vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen valossa, vaan Venäjän imperialismin kohteena, sen ensimmäisenä uhrina.

Krimin valloitus nähdään dokumentissa sen strategisen merkityksen valossa (Sevastopol, öljy). Väestöstä 90 prosenttia on venäjänkielisiä. Krimin miehitys lopullisesti iski railon Venäjän ja lännen välille. Järjestettiin kansanäänestys, jonka mukaan 96 prosenttia äänestäjistä halusi Venäjän yhteyteen. Dokumentissa asia käsitellään faktana ilman moraliteetteja, joka tietysti ärsyttää aiheellisesti meitä länsimaalaisia. Krimin miehityksen aikaan Venäjä ja Putin olivat sotaisimmillaan. Länsi vastasi talouspakotteilla. Mutta dokumentissa painotetaan Euroopan riippuvuutta Venäjästä (kaasu, öljy).

Putin on sitonut valtansa ortodoksiseen uskontoon. Kirkko on kommunismin jälkeen palautettu täyteen loistoonsa. Ortodoksisuus on Venäjän valtion perusta. Kommunismin häviö voidaan nähdä yhdeltä osin ateismin häviönä perinteiselle uskonnolliselle yhteiskunnalle.

Islam on tärkeä uskonto Venäjällä ja Putin ei suinkaan vieroksu sitä. Monikulttuurisuudella hän pyrkii torjumaan radikaalin islamismin. Tuki Syyrian autoritääriselle al-Assadille perustuu putinismin mukaan kansallisvaltion oikeuteen määrätä rajojensa sisällä hallinnon muodon sekä uskonnollisen ääriradikalismin torjumiseen. Toki se on myös sotilaallinen astinlauta Lähi-Itään. Arabikevään kaltaisten ilmiöiden hyväksyminen ei tietenkään kuulu lainkaan Putinin agendalle.

Putinin autoritäärisyyttä arvostellaan kovin sanoin dokumentissa ja ihmetellään opposition vastaisten toimien rajuutta Venäjällä, onhan Putinin valta joka tapauksessa kiveen hakattu. ”Mielestäni hänellä on sairas pelko epäjärjestystä kohtaan”, toteaa Ranskan entinen ulkoministeri. Putin ei tiedä, miten pitäisi johtaa 2000-luvun yhteiskuntaa ja niinpä hän ottaa asiat varman päälle kuri ja järjestys -pohjalta. ”Siinä mielessä hän on menneen maailman mies”, toteaa yksi historioitsijoista.

Poliittisesta oppositiosta todetaan alistuneesti, että sitä ei suuremmassa mittakaavassa ole. Kilpailevat tahot murskataan heti alkuvaiheessa. Sananvapautta ei nähdä samalla tavalla merkittävänä periaatekysymyksenä kuin lännessä. Sille annetaan arvo, mutta se ei ole prioriteetti venäläisten enemmistölle. Täydellinen vapaus koetaan uhkana. Ehkä sekasorto on historian monissa vaiheissa opettanut, että autoritäärinen tai diktatorinen valta on yhteiskuntarauhan tae.

Yhteenvedossa kysytään palaako Eurooppa ”realistiseen politiikkaan”, joka säilyttää omat arvonsa, mutta joita ei tyrkytetä kaikkialle. Kuulostaa Putinilta. Tässä on monta aspektia. Toisaalta Euroopalla on halu ”viedä” hyväksi kokemaansa liberaalia demokratiaa, mutta toisaalta se herättää ärtymystä autoritäärisissä maissa ja niiden määrä on ollut kasvussa viime vuosina. Konfliktiherkkyys kasvaa, kun tämä perustavaa laatua oleva näkemysero jäytää suurvaltasuhteita.

Nyt on sitten politiikan markkinoilla Donald Trump, joka on yksi lenkki lisää häpeilemättömään tukeen autoritäärisille valtioille. Trumpilla eivät paljon moraliteetit paina. Käytännön eturistiriidat loitontavat kuitenkin Putinia ja Trumpia, joten sopu ei ihan heti ole näkyvissä, ehkei koskaan. Keskinäinen vihanpito palvelee sisäpolitiikkaa.

Dokumentti antaa etäistä tukea kyyniselle inhorealismille, jonka mukaan suurvalloilla on oikeus painaa peukalon jälkensä maailmanjärjestykseen ja muiden on alistuttava tähän. Väliin tuleva muuttuja on uusi kylmä sota, jota käydään monenkirjavammin kuin vanhaa.

Dokumentin kriittisimmissä osissa todettiin, että Putin uskoo omaan myyttiinsä ja on siksi vaarallinen maailmanrauhalle. ”Olemme voittajakansa”, hän sanoo. Venäjällä on paljon nationalismin elävöittämää väkeä, joka on valmis konkreettisesti ryhtymään toimiin suurvalta-aseman realisoimiseksi, mutta Putin ei ole seikkailija.

Dokumenttia katsoessa tulee tunne, että siinä tartutaan toiseen puoleen tosiasioista. Se toinen puoli perustuu enemmän tai vähemmän skeptiseen näkemykseen kaikesta siitä, mitä dokumentissa esitetty puolisko sisältää.

Avustammeko Baltiaa?

Iltalehden Olli Ainola julkaisi taannoin artikkelin, jossa hän arvosteli eräiden johtavien ulkopolitiikan tuntijoiden erimielisyyttä Suomen ulkopoliittisesta linjasta. Keskiöön hän nosti Erkki Tuomiojan ja Sauli Niinistön, joihin hän fokusoi ulkopoliittisen eripuran. Tikun nokkaan Ainola oli nostanut väitetyn skisman Suomen halusta tai haluttomuudesta puolustaa Baltiaa. Ainola antaa ymmärtää, että Suomi on kertakaikkisessa liemessä, kun venäläiset haluavat yhtä ja amerikkalaiset toista ja Baltian maat kolmatta. Kaiken tämän takana näen tiettyjen henkilöiden turhautumisen, kun ei ilmoiteta selvästi, että puolustamme Baltiaa yhdessä Naton kanssa. Koko Ainolan perusteluketju perustuu tähän yhteen asiaan. Suomea yritetään siis ripustaa Natoon Baltian kautta.

Jos Suomen ulkopoliittiset päättäjät olisivat näin yksioikoisia, niin sitten asiat olisivat sekaisin. Eli ulkopolitiikka voi tosiasiassa olla riittävän selkeää, kun pidättäydytään yksityiskohtaisista kannanotoista. Meillä on tehty juuri useampikin selonteko (ulko- ja turvallisuuspolitiikka ym.), jossa Suomen kanta määritetään. Vaikka tilanne olisi kuinka ”dynaaminen” Itämeren alueella (mitä se ei ole), niin en hötkyilisi asian (muutosten) kanssa.

Ainoa taho, joka on panikoitunut on Ainola itse ja häntä puolustavat muut toimittajat. Varsinainen rätti päin naamaa oli, kun Niinistö ja Tuomioja laativat erikseen vastineet Ainolan kirjoitukseen. Tässä on nähtävissä toimittajien taholta prinsessanherkiä piirteitä toimittajan työn autonomiasta.

Seuraavassa käsittelen Pressiklubissa 12.5.2017 vierailleen Olli Ainolan mielipiteitä tarkemmin.

Ainola vetosi Pressiklubissa siihen, että venäläinen korkea-arvoinen kenraali Gerasimov oli puuttunut Suomen valmiuteen toimia Naton varastona (Ainola sentään myönsi: ”propagandaahan se oli”) ja Naton johtava kenraali antoi ymmärtää, että Naton joukkoja on lisättävä Baltiassa. Ainolan mukaan Nato kysyy nyt ensin ystävällisesti ja sitten kovistellen, että onko Suomi mukana Baltian puolustamisessa ja aivan erityisesti minkätyyppisessä vaihtoehdossa se on mukana. Suomen pitäisi Ainolan mukaan vastata. Suomella on tämän mukaan hirveä paine tehdä ratkaisuja ja meillä Niinistö ja Tuomioja sen kun riitelevät.

Mielestäni ei pidä ryhtyä mihinkään lisätoimenpiteisiin, jonkun ulkomaisen korkea-arvoisen kenraalin yllyttämänä. Mielestäni muutenkin pitäisi lähteä poliittisen tahon kannoista. Niinistö ja Tuomioja tuskin haluavat ryhtyä selontekojen yli mihinkään isompiin muutoksiin eikä siihen ole aihettakaan.

Ainola teki Pressiklubissa pääasian lähteistään, joita joku on ehkä vaatinut julkaistavaksi. Siihen viittasi Ainolan hysteerisyyttä hipova ilmoitus, ettei hän luovuta lähteitään edes kuolleen ruumiinsa yli. Ainola olisi voinut sanoa, että vaikka ei ole vaadittu lähteiden paljastamista, niin silti en anna niitä julkisuuteen!

Kaiken taustalla näen joidenkin tahojen Nato-kiiman. Ollaan hirvittävän turhautuneita, kun viime aikoina ei ole tapahtunut mitään erityistä Nato-yhteistyön tiivistämiseksi. Johan tässä hermostuu! Voin kuvitella, että Ainolan lähteinä on Nato-mielisiä poliitikkoja tai muutoin asiaan vihkiytyneitä (joiden nimistä en ole kiinnostunut), jotka haluavat ”selkeitä vastauksia”.

Sankaritoimittaja Olli Ainola on paljastanut suuren ulkopoliittisen skisman. Se on: Tuomioja tekee myyräntyötä ja on saanut ulkopoliittisen valiokunnan ja eduskunnan puolelleen, että Suomi ei sitoudu puolustamaan Baltiaa ja Niinistö ei taas halua sitoa Suomea mihinkään, mutta ei myöskään mistään pois.

Toimittaja Johanna Korhonen sanoi Pressiklubissa yksioikoisesti, että kysymys on pelosta ei uskalleta sanoa, että Venäjä uhkaa meitä. Ulkopolitiikassa vallitsee kauhea kaaos. Kansalaiset ovat ymmällä ja varsinkin aina innokkaat toimittajat, jotka haluavat selviä päätöksiä pöytään.

Johanna Korhonen oli sitä mieltä, että ulkopolitiikan suuresta erimielisyyksien vyyhdestä pitäisi tehdä koko kansan asia. Hänen mukaansa meillä ei keskustella asioista. Meillä pelätään. Mitä tämä on? Netti ja muut aviisit ovat täynnä keskustelua. Toivottavasti myös asioihin perehtyminen on järkevällä tasolla.

Pressiklubissa toimittaja Ainola ja koko Ruben Stillerin rinki syytti Tuomiojaa ja Niinistöä paniikkireaktiosta, kun presidentti ja entinen ulkoministeri vastasivat Ainolan huutoon: ei tähän (Ainolan lehtijuttuun) pidä tällaista arsenaalia tuhlata ulkopoliittisen johdon taholta!

Minä taas en ymmärrä, mitä vikaa Niinistön ja Tuomiojan vastakirjoituksissa oli. Sen sijaan hämmästelen Pressiklubin jäsenten hämmästelyä Tuomiojan ja Niinistön reaktioista. Eivätkö ”isot herrat” saa vastata kipakasti ilman, että heidät tuomitaan seitsemänkymmentäluvun suomettumisen syövereihin. Niinistö ja Tuomioja vain oikaisivat Olli Ainolan vääränä pitämänsä väitteen. Tähän ei mielestäni sisälly mitään Kekkosen myllykirjeen tyyppisiä piirteitä.

Ainola tivaa, että Suomen pitää ilmaista kumppaneilleen ollaanko liittoutuneita vai puolueettomia. Minusta ei tarvitse reagoida mitenkään sen päälle, mitä nyt on ilmoitettu esim. selonteoissa.

Olli Ainolan ajatuksenjuoksu kiteytyi Pressiklubin loppupuolella. Hän ajatteli tyypillisen spekulatiivisesti ja provosoivasti kysyen, että halutaanko Neuvostoliiton aikainen Baltia vai nyky-baltia. Vastaus oli valmiina: jos halutaan säilyttää nyky-baltia, niin silloin meidän on sitouduttava Baltian puolustamiseen. Kysymys ei Ainolan mielestä ole Natosta tykkäämisestä tai Naton vieroksunnasta, vaan realiteeteista. Tämä ajattelu perustuu nähtävästi oletukseen, että Baltia on jatkuvassa ja akuutissa miehitysvaarassa.

Tähän Ainolan Baltia-ajatteluun sisältyy lukuisia jos-ehtoja, jotka hän asettaa rimpsuun ja vetää sitten johtopäätöksen, mihin toimiin meidän on ryhdyttävä, jotta olemme valmiita, kun hänen ketjupäätelmänsä toteutuu. Tämä muistuttaa jukkatarkkamaista spekulatiivista itseään toteuttavien asioiden ketjutusta.

Ainolan mielestä Suomella on liian paljon painopisteitä, on länsikumppanit, on itäyhteistyö ja on Niinistön tekemät Itämeren aloitteet. Niitä pitäisi karsia, jonka jälkeen yksi jää jäljelle ja se on puolustusyhteistyö Naton kanssa. Voiko tätä selvemmin sanoa?

Ainola on antautunut varustelukierteen ylläpitämisen asiamieheksi. Juuri Ainolan metodilla (jossa Suomi on yhtenä Baltia-pilarina) ollaan lisäämässä jännitteitä Itämerellä. Eikö kannattaisi keskittyä jännitteiden purkuun Itämeren alueella niin kuin käsitän ulkopoliittisen johdon tekevän?

Omalta osaltani asetan eduskunnassa turvallisuusasioissa saavutetun konsensuksen tällaisten spekulaatioiden edelle. Spekulaatioiden ainoa tarkoitus on ajaa Suomi Natoon.

::::::::::::::::::::

Nyt on nostettu esille se, mitä Donald Trump on mahdollisesti yrittänyt sopia ennen presidentiksi tuloaan esimerkiksi Baltian kohtalosta. Näistä ollaan tietävinään, että Trump on pyrkinyt Venäjän kanssa sopuun, jossa hintana on Krimin ”luovutus” Venäjälle ja mahdollisesti Nato-joukkojen vetäminen Baltiasta.

Tällaiset ajatukset mitä suurimmalla todennäköisyydellä tyrmätään (tai on tyrmätty) hänen omassa puolueessaan, demokraateista puhumattakaan. Jotain ehdittiin viritellä Venäjän kanssa pienessä piirissä ennen Trumpin presidentiksi tuloa. Liittymäkohtia asiassa löytyy irtisanottuihin tai epäsuosioon joutuneisiin henkilöihin. Nämä vaiheet liittyivät Trumpin suurelliseen poikki ja pinoon -suunnitelmaan suurvaltasuhteiden järjestelystä ilman, että niihin sisältyi realismia. Aikaa on kulunut ja Trumpin suunnitelmat monissa eri asioissa ovat kaatuneet tai vesittyneet.

Mikä on johtopäätös? Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että Trumpin amatöörimäinen sekoilu ei saa muodostua Suomessa minkään ulkopoliittisen ajatuksen edes osittaiseksi punaiseksi langaksi. Todennäköisin vaihtoehto on, että suurvaltojen välillä tehdään realistinen arvio kansainvälisestä tilanteesta ja pyritään eteenpäin pitkän ja vaivalloisen tien kautta. Trumpkin on luopunut kansainvälisen yhteisön sairastuttavista yltiöpäisimmistä kahdenvälisistä diileistä.

Mauno Koivisto – paradoksi isänmaan miehenä

Tämä ei ole muistokirjoitus eikä kursorinen elämäkerta. Tämä on enemmänkin muistelukirjoitus. Kysymys on tietenkin juuri edesmenneestä Mauno Koivistosta. Minulla on paljon muistikuvia Koivistosta niin kuin monella muullakin ikäluokkaani kuuluvalla. Ahkera historian pänttääminen on laajentanut näkymiä kohdehenkilöön. Keskityn ohessa kuitenkin muutamiin läheisiksi kokemiini sattumuksiin ja arvioihin.

Koivisto oli ainakin omasta näkökulmastani varsin etäinen hahmo 1960-luvulla. Silloin ei ollut tapana paljastaa sisintä eikä olla näkyvissä kaikenmaailman kissanristiäisissä. Koivisto oli jo silloin hieman arvoituksellinen. Sitten tuli kuuluisa ”Jatkoaika”, höyhenen kevyt Late Night Show, joka kuitenkin avasi näkymän tulevan presidentin sielunelämään.

Muistan hyvin tuon myöhäisillan ohjelman vuodelta 1968. Onneksi se on ainakin osittain nähtävissä youtubessa, josta voi kirkastaa hieman haalenneita muistikuvia. Studiossa olivat Koiviston lisäksi muun muassa Hannu Taanila, Lenita Airisto, Kirsti Wallasvaara ja Aarre Elo.

Jotkut ovat sanoneet, että tuona iltana Koivistosta tuli vahva seuraajaehdokas Kekkoselle, jotkut ovat menneet arvioissaan vielä pidemmälle. On kummallista kuinka rikkinäiset sukat tai hiuskiehkurat täsmälleen oikeassa historiallisessa kontekstissa voivat kasvaa elämää suuremmiksi. Lenita Airisto on nähnyt itsensä presidentintekijänä omalla omintakeisella tyylillään. Tai sitten kaikki on vain kuvitelmaa.

Muistan itse tuon illan lähinnä siltä kannalta, että toivoin, että Kirsi Wallasvaara pärjää sanojen sinkoilussa. Suurten ikäluokkien voimannäyte oli meneillään. Hän edusti tuossa illassa nuorisoa, kaikkea muuta kuin valmiina esiintymään nuorison esitaistelijana. Hän yritti kuitenkin kiitettävästi. Oleellisempaa tämän tarinan kannalta oli, että olin hieman pettynyt Koiviston pragmatismiin. Hän suhtautui nuorison mielenilmauksiin – Kirsti Wallasvaara mukaan lukien - isällisesti ja huvittuneen fundeeraavasti, joskin muisti pistellä nuorten intoa parantaa maailma. Ei Kekkonen olisi näin tehnyt! Kekkonen olisi ottanut - opportunistisesti tai ei – nuorison hellään suojelukseensa.

Koiviston menestys syntyi tuona iltana paradoksista, kuten niin usein muulloinkin hänen urallaan. On kaksi vaihtoehtoa: hänen poliittisia vastustajiaan raivostuttanut ”pinnallinen” viehätysvoimansa syntyi luontaisesti tai sitten hän laskelmoi alusta pitäen tietäen, että hän vetää sekä naisia että miehiä puoleensa.

Miehille hän oli jäyhä, harvasanainen sodan kokenut mies, joka toimi vastaansanomattomana antiteesinä Kekkoselle, joka taas edusti varsinkin myöhemmässä katsannossa suomettuneisuutta, johon moni oli kyllästynyt, vaikka gallupeissa YYA sai 90 prosentin kannatuksen. YYA:ta kannatti Koivistokin, ei hän ollut mikään Neuvostoliiton vihaaja. Tässä on yksi paradoksi lisää. Kysymys oli vaistonvaraisesta yhteydestä – tajunnan virrasta - kansalaisten ja Koiviston välillä.

Koivisto ei ollut pinnalta katsottuna pelimies, ehkei se kuulunut lainkaan hänen luonteenlaatuunsa, mutta kun 1980-luvun vaihteessa käytiin historiallinen valtataistelu K-linjan (ja Kekkosen) ja Koiviston välillä, hän vastasi peliin vielä kovemmalla pelillä: Kekkonen: ”Koivisto se tässä pelimies vasta onkin”.

Koivisto ja Kekkonen olivat eriluontoisia ihmisiä. Kekkonen nopeasti, usein hätiköidenkin reagoiva, Koivisto taas pohdiskelija, ”jahkailija”, johon Kekkonen joskus tuskaantui, kun ei saanut selvää ajatuksenjuoksusta. Mutta ehkä tässä kaikessa oli kysymys vain kilpailuasetelmasta.

Koivisto oli valtataistelun keskellä yksinäisen tähden ratsastaja. Miten niin? Eikö hän ollut päinvastoin suunnattoman suosittu? Villakoiran ydin on, että tuohon aikaan johtavat poliitikot olivat establishmentin ympäröimiä. Karjalaisella oli oma hovinsa ja niin oli Kekkosellakin. Koivisto ei voinut luottaa Sorsaan, kilpailijaansa. Toki Koivistollakin oli oma hämmentävän laaja, yli puoluerajojen ulottuva kannattajakunta, jossa oli vaikutusvaltaisia henkilöitä. Oikean reunan Jori C. Ehrnrooth Neuvostoliitto-pelossaan ja ahdistuksessaan kannatti sosialisti Koivistoa presidentiksi.

Kun Koivisto äänestettiin ylivoimaisella tavalla presidentiksi, hän säilytti monet Kekkosen ajan rutiinit. Muistan, kun hän ilmoitti medialle, että nyt hän poistuu tiedotusvälineiden ulottuvilta, mikä herätti jo aikanaan median purnausta. Oli tapana, että presidentti määräsi itse, milloin hän on ”sopulien” ulottuvilla. Ei puhettakaan, että näin voisi tehdä tänään.

Sodassa Koivisto palveli legendaarisen Lauri Törnin iskuryhmässä. Hän ei varmaankaan ollut sodan suuri sankari, mutta tappeli siinä kuin muutkin, jos ei välillä paremminkin. Hän ei olisi Koivisto, jos ei olisi ollut varhainen Lauri Törnin myytin murtaja: Koivisto sanoi suoraan, että Lauri Törni oli johtajana varsin kapea-alainen. Törnin johtamisideologia perustui oman esimerkin voimalla esitettyyn käskyyn: lähdetään! Suorasukaisesti Koivisto arvioi, että miehet vähän pelkäsivät, että yltiöpäisen rohkea Törni saattaa heidät hengenvaaraan pelkällä uhkarohkeudellaan. Tervehenkistä koivistomaisuutta!

Koivisto ei ollut ideologian miehiä. Turun satamassa hän silti taisteli etujoukoissa kommunisteja vastaan ja oli osa asevelisosialistien kärkeä Unto Varjosen ja Väinö Leskisen kannoilla. Koivisto oli käsittääkseni tannerilainen pragmaatikko, joka omien sanojensa mukaan toimi bernsteinilaisella periaatteella: tärkeinä ei ole päämäärä vaan liike. Epäilemättä suunta oli hyvinvointiyhteiskunta, mutta ei kovin ideologisin painotuksin. Rahat piti laskea.

Koiviston suuri saavutus oli normaaliparlamentarismin lanseeraus Suomen oloihin. ”Vuosi ja hallitus” -rytmi särkyi tuolloin lopullisesti. Pidän muutosta dramaattisena. Lakkasi se tyyli, jolla presidentti - hiukan parodioiden – tunturin huipulle kiivettyään päätti lähteä Helsinkiin ja hajottaa hallituksen. Katkos vanhan kulttuurin ja uuden välillä on tavattoman selvä: Koiviston presidenttiyden alusta lähtien kaikki hallitukset (pienin miehistönvaihdoksin) ovat istuneet koko vaalikauden. Aivan viime aikoina on levottomuus politiikan markkinoilla nostanut esille pitkästä aikaa ennenaikaisten vaalien mahdollisuuden.

Sinipunahallitus oli monille tahoilla liikaa vuonna 1987. Keskustalle se oli varsinainen punainen vaate, jota piti periaatteessa vastustaa. Erityisesti TV-2 oli tuolloin sinipunajahdissa. Kysymys ei ole niinkään siitä, miten valta vaihtui (sillä valta oikeasti vaihtui tuolloin pois K-linjan näpeistä) vaan siitä, miten vahvasti poliittinen punamultakulttuuri oli juurtunut Suomen poliittiseen maaperään: koskaan et muuttua saa!

Koivisto kuuluu osana ketjuun Snellman, Ryti (ja monet muut: von Fieandt, Viinanen, Niinistö…) eli perinteisen austerity- eli niukkuuslinjan kannattajiin. Koivisto tuki myös kovan rahan politiikkaa. Yhdeksänkymmentäluvun lama oli osa tämän politiikan seurausta ja saanut osakseen kovaakin kritiikkiä. Koivistolla oli pitkään maine valtakunnan virallisena pessimistinä.

Olen aiemminkin kritisoinut tiettyjen kirjoittajien Koivisto-antipatioita. Erityisesti tämä kulminoituu Kekkonen-Koivisto -vastakkainasettelussa. Juhani Suomen kirjat ovat räikeä esimerkki antipatiakirjoittelusta, jossa jopa kirjojen kuvitus palvelee tarkoitustaan: saada kohdehenkilö näkymään mahdollisimman epäedullisessa valossa. Koiviston uraa voidaan ja sitä pitää kritisoida, mutta tarkoitushakuinen ilkeily on tuomittavaa.

Koiviston presidenttikausille ajoittui irtautuminen YYA-sopimuksesta sekä sitoutuminen länsiyhteistyöhön, jotka ovat isoja vedenjakajia koko maan historian näkövinkkelistä. Jälleen kerran voidaan todeta, että siirtymävaiheet sujuivat odotuksia paremmin. Koivisto on ollut varovainen paradigman muutosten kohdalla ja jotkut kärsimättömät ovat olleet tuskaantuneita tästä, mutta lopputulos ratkaisee.

Koivisto oli sodassa iskuryhmän jäsenenä tappaja, mutta sodan jälkeen rauha oli hänelle kaikki kaikessa, hän oli leppoisa myhäilijä, joka käytti taustalla isoa valtaa. Hän saattoi näyttää jahkailijalta, mutta oli – kuten Tarja Halonen sanoi – ”ajoittaja”. Hän oli kansanmies, mutta samalla älyllinen pohdiskelija. Hän oli ääneen ajattelussaan vaikeasti tulkittavissa, mutta tajusi monien pelien hengen paremmin kuin hänen poliittiset vastustajansa.

Koiviston elämä kesti lähes sen 100 vuotta, jonka ajan olemme olleet itsenäisiä. Luulenpa, että Koivisto oli tyytyväinen panokseensa – sanoakseni sen koivistolaisen maltillisesti.

Voodoo-opin paluu

Presidentti Donald Trump on julkistanut veronalennusohjelmansa, jolla arvioi olevan dynaamisia vaikutuksia talouteen eli veronalennusten myötä talous alkaa kasvaa voimakkaasti. Dejavu-ilmiö kummittelee taustalla: tämä on kuultu aikaisemminkin – ja monta kertaa.

Aloitetaan tarina alusta. Ronald Reagan ja George H.W. Bush taistelivat republikaanien presidenttiehdokkuudesta vuonna 1980 ja Bush hyökkäsi rajusti Reaganin talouspoliittista ajattelua vastaan, josta on käytetty nimeä supply-side economics eli yksinkertaistaen lasketaan veroja, jolloin opin mukaan liitovaltion talous alkaa kasva ja tuottaa kaikille hyvää. Tämä määritelmä on kuitenkin vajaa. Reaganin ajatus oli nimenomaan tarjota verohelpotuksia rikkaille, joiden käyttäessä/kuluttaessa/sijoittaessa kasvavaa nettovarallisuuttaan, taloudessa tapahtuu ihmeen kaltainen muutos. Liittovaltion tulot eivät suinkaan laskisi verojen vähentymisen kautta, vaan dynaamisten vaikutusten avulla kääntyisivät nousuun.

Bushin käyttämä ilmaus presidenttiehdokkaiden taistelun tiimellyksessä – jolla hän siis kuvasi kilpailijansa talouspolitiikka - tuli kuuluisaksi. Bush käytti nimeä ”Voodoo Economic Policy (johon viitataan yleensä muodossa Voodoo Economics), kuvaten tällä Reaganin epäuskottavia, taikauskoisia dynaamisia vaikutuksia. Myöhemmin Bush Reaganin varapresidenttinä sai selitellä käyttämäänsä ilmausta. Turha sitä oli kuitenkin kieltää, sillä se on jokaisen kuultavissa ja nähtävissä youtube-videolta tänäkin päivänä. Kieltäminen on sikälikin turhaa, että Bush oli oikeilla jäljillä, oltiin tekemässä poppamiehen käärmesoppaa: Reagan asiantuntijoineen oikeasti alkoi toteuttaa supply-side economicsia ja nimeomaan oletuksella että rikkaiden veronalennusten avulla kaikki hyötyvät.

Siitä, että rikkaille veronalennusten kautta kertyneet ”ylimääräiset” varat sitten ”valuisivat alas” koko talouteen on käytetty nimeä trickle-down economics, joka voitaneen paremman puutteessa kääntää ”valumataloudeksi”. Tästä tuli republikaanien virallinen talousoppi Reaganin kaudella.

Miten Reaganin talouspolitiikan kävi? Olen aina ihmetellyt Reaganiin kohdistuvaa ihailua, sillä sille ei tahdo löytyä faktaperusteita. Aluksi Reaganin (tai pikemminkin hänen taustavoimiensa, Arthur Laffer ym.) talouspolitiikka näytti toimivan, mutta pian verotulojen vähentyminen alkoi näkyä, varsinkin kun Reagan panosti samaan aikaan asevarusteluun eikä ”pienentänyt valtiota” läheskään siinä määrin kuin oli luvannut . Syntyi valtavia budjettialijäämiä. Yhdysvaltain velka paisui Reaganin kaudella lähes 300 prosenttia (997 miljardista dollarista 2850 miljardiin dollariin). Maailman suurimmasta velkojasta tuli maailman suurin velallinen. Reagan itsekin myönsi tapahtuneen presidenttikautensa suurimmaksi pettymykseksi. Teoria ei toiminutkaan toivotulla tavalla, minkä George Bush vanhempi jo varhaisessa vaiheessa toi esille.

Donald Trump lupasi vaalikampanjan aikana panostaa pienituloisiin paremman huomisen takaamiseksi. Sen sijaan hän on presidenttinä käyttänyt hyvin reaganilaisia ilmauksia kuvatessaan tulevaa. Törmäsimme tähän terminologiaan itse asiassa jo Trumpin ja Hillary Clintonin käydessä kamppailua presidenttiydestä. Tv-väittelyissä Clinton käytti kekseliästä ilmaisua moittiessaan Trumpin vero-ohjelmaa. Hän nimittäin sanoi, että Trumpin ohjelma on ”trumped-up, trickle-down” -politiikkaa (vyörytetään vero-ohjelmalla rahaa ensin ylös, josta sen ajatellaan sitten valuvan alas) . Nyt vaalien jälkeen Trump ajaa juuri tätä samaa elähtänyttä politiikkaa, jossa on niin monta kertaa epäonnistuttu.

Hillary Clinton ihmetteli, miksi tätä taas kerran yritetään.

Trump on myös siinä suhteessa Reaganin jalanjäljillä, että alentaessaan veroja hän samaan aikaan lisää huomattavasti sotilasmenoja. Suuruuden kaipuu on molemmilla presidenteillä nostalgisena tavoitteena. Ei auttanut, kun Clinton yritti sanoa, että Yhdysvallat on jo suuri.

Toistuuko historia? Nobelisti Paul Krugmanin mukaan budjettialijäämä tulee räjähtämään suurituloisille suunnattujen veronalennusten takia. Suurituloiset eivät ole kokemuksen mukaan panneet kasvavia nettotulojaan kulutukseen. Seurauksena on kansantalouden velkaantuminen, jonka odotus on jo nostanut korkoja ja dollarin arvoa. Seurataanko tältäkin osin Reaganin jälkiä, jonka aikana liittovaltion velka kasvoi räjähdysmäisesti?

Jotenkin tutulta tuntui, kun Trumpin valtiovarainministeri sanoi vastikään, että Trumpin suunnitelma maksaa itsensä tulevan kasvun avulla. Paul Krugman taas sanoo, että ”tämä oppi on testattu yhä uudelleen ja uudelleen - ja epäonnistunut joka kerta”. Bill Clinton nosti 1990-luvulla rikkaiden veroja korjatakseen Reaganin aiheuttamat budjettivajeet ja pysäyttääkseen velkojen kasvun ja onnistui loistavasti. Liittovaltion talous tasapainottui, vaikka republikaanit pelottelivat, että verojen korotukset johtavat tuhoisiin seuraamuksiin. Clintonin aikana talous koki buumin, jonka aikana luotiin enemmän työpaikkoja kuin kehutun Reaganin aikana. Jälleen yksi naula trickle-downin arkkuun.

Clintonin jälkeen George Bush nuorempi leikkasi jälleen veroja odottaen Bush-boomin toteutuvan. Päinvastoin ajauduttiin yhteen läntisen maailman syvimmistä talouslamoista (jolla toki on monia eri syitä). Jälleen demokraattinen seuraaja Barack Obama joutui korjaamaan talouden valuvirheet.

Kerta toisensa jälkeen demokraatit ovat joutuneet oikaisemaan republikaanien hullun rohkeat ja epäonnistuneet talousvisiot. Merkillistä tässä on, että republikaanit ovat – oppositiossa ollessaan - liittovaltion toiminnan sulkemisenkin uhalla vastustaneet demokraattien panostuksia talouteen, mutta itse valtaan päästyään murentaneet talouden pohjan omien intohimojensa mukaisilla menolisäyksillä. Tästä on tullut itseään toistava kierre.

Nyt on Donald Trumpin vuoro yrittää.

Zombit ovat Voodoo-uskontoon liittyviä kerran kuolleita ja kuolleista nousseita hahmoja, joita Paul Krugman osuvasti käyttää supply-side economicsin symboleina: yhä uudelleen kuolleeksi luullut oliot nousevat zombeina keskuuteemme (”zombie doctrine”). Ehkä jonain päivänä näemme Trumpin käyttävän kuuluisaa vaihtoehtoista totuutta, kun hän joutuu selittämään talouspolitiikkansa mustan valkoiseksi.

Valtionpäämiehen arviointi: psyyke vai politiikan sisältö?

Myönnettäköön, että olen pohtinut otsakkeen kysymystä. Lähinnä ongelmana on ollut, mitä nimitystä voi käyttää valtionpäämiehestä, joka on herättänyt epäilyjä henkisestä epätasapainosta. Kysymys on myös siitä millaista käsitettä voidaan käyttää, jottei jouduta juridisiin ongelmiin.

Kysymys on tietenkin Donald Trumpista.

Olen käyttänyt pääosin käsitettä epätasapainoinen, koska se ei mielestäni kuvaa mielenterveyden tilaa, vaan osoittaa lähinnä käyttäytymistavan ailahtelevuutta. Tässä mielessä ainakin minä maallikkona käsitettä käytän.

Niin & Näin -lehdessä 1/2017 kirjoituksessa ”Hullu tuo Trump!” Elina Halttunen-Riikonen ja Anna Ovaska arvioivat - lukuisia muita kirjoittajia lainaten - Trumpista käytettyjä luonnehdintoja. Perustan kirjoitukseni heidän esille ottamille aiheilleen, joskin jatkan sitten omilla pohdinnoillani.

He aloittavat räväkimmällä mahdollisella tavalla, kun lainaavat aina yhtä ärhäkkää Paul Krugmania, joka totesi tammikuussa 2017: ”Ensimäistä kertaa Yhdysvalloissa: presidentti, joka on valtaan noustessaan selvästi mieleltään sairas”. Lukemattomat muut kirjoittajat ovat lausuneet Trumpista oman painavan sanansa.

Ovaska ja Halttunen-Riikonen viittaavat ns. Goldwaterin sääntöön, jolla tarkoitetaan Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen 1960-luvulta juontuvaa kieltoa diagnosoida ”etäältä” julkisuuden henkilöä. Trumpin yhteydessä tämä sääntö näyttää murtuneen. Barry Goldwater, joka oli republikaanien presidenttiehdokas vuoden 1964 presidentinvaaleissa, tuntui viittailevan ydinaseen käyttöön kovin keveästi. Olen kirjoittanut näissä blogeissa paljonkin Goldwaterista ja hänen kohdallaan olen päätynyt arvioon, että hän järkiintyi ja viisastui vanhoilla päivillään. Tästäkin syystä valtiomiehen tai poliitikon leimaaminen voi olla arveluttavaa tai vähintäänkin ennenaikaista.

Trumpin yhteydessä on käytetty mm. ilmaisuja narsisti, mentaalisesti epätasapainoinen, patologinen valehtelija ja lukemattomia muita. Annetaan ymmärtää, että hän sekoittaa faktan ja fiktion tai sitten valehtelee suoraan.

Toiset ovat sitä mieltä, että Trumpia pitää arvioida vain tekojen pohjalta ja jättää diagnosoinnit sikseen. Tämä on tietenkin varman päälle -ohje, mutta olen sitä mieltä, että tekemistä ja psyykettä on vaikeaa irrottaa toisistaan.

Lopulta monista arvioijista saattaa tuntua samanlaiselta kuin itsestäni: turrun, kun jotain ilmaisevat sanat on ”käytetty loppuun”. Kysymys on enää vain tautologiasta ja synonyymien metsästämisestä.

Emme ole tottuneet ainakaan länsimaissa presidenttiin, joka sanoo, miltä kulloinkin tuntuu. Yksi asia kuitenkin unohtuu: Trumpin metodi oli (ja on) toinen Yhdysvaltain presidentinvaaleissa esille nostetuista rehellisyyden ”lajeista”: on perinteistä (1) ns. faktarehellisyyttä ja sitten (2) minusta tuntuu -rehellisyyttä. Se on totta, miltä tuntuu, faktoista viis. Faktarehellisyyteen pyrkivänä olen usein ymmällä näiden kanssa.

Niin & Näin -artikkelissa nostetaan esille varteenotettavana näkemyksenä, että Trumpin nimittäminen hulluksi loukkaa oikeasti mielenterveyden ongelmista kärsiviä. Halttunen-Riikosen ja Ovaskan kirjoituksessa todetaan, että viime kädessä tullaan sairauden ja terveyden rajanvetoon.

Vakavasti on syytä ottaa ne, jotka sanovat, että Trump uhkaa demokratian pelisääntöjä. Häntä pitäisi arvioida tästä näkökulmasta. Teen niin mielelläni.

Trumpin tavoin ajattelevat ovat joukko ihmisiä, jotka ovat kukin omista syistään päätyneet tukemaan Trumpia. Osa heistä vierastaa käsitykseni mukaan Trumpia hänen käytöksensä takia, mutta ovat opportunistisesti sitä mieltä, että tarkoitus pyhittää keinot: kun Trump ajaa ”meidän” etuja, hän on oikeassa.

Yksi näkökulma on, että ”hullu” -sanaa käytetään kevein perustein niin kuin usein menetellään. Se ei tarkoita ihmisten puheissa enempää kuin englannin kielen sana ”crazy”.

Olisiko siis syytä sivuuttaa kaikki psykiatriassa käytetyt sairautta ilmaisevat käsitteet ja keskittyä niihin Trumpin käyttämiin ilmaisuihin (rasistisiin, naisen asemaa halveksiviin ja omiin katteettomiin lupauksiin perustuviin ilmaisuhin), joilla hän luo kuvaa itsestään.

Aivan kirjoituksensa lopussa Halttunen-Riikonen ja Ovaska vetävät erittäin merkitsevän johtopäätöksen: millainen on se yhteiskunta, joka nostaa valtaan Trumpin kaltaisen hahmon. Trumpin mielenterveyden tikun nokkaan nostamisen sijasta minäkin korostaisin juuri näitä piirteitä amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Presidentin vaalit ratkaisi suuri joukko elämäänsä turhautuneista (entisiä) teollisuustyöntekijöitä. Toki mukana oli republikaanien hyviin toimeen tulevia peruskantajia, mutta nimenomaan syrjäytyneet teollisuustyöntekijät halusivat muutosta, mikä se sitten olikaan. Tilanne on irvokas, sillä Trump ei pysty palauttamaan työtä, joka on teknologian kehityksen myötä menettänyt merkityksensä niin kuin olen monta kertaa kirjoittanut. Lupaukset palauttaa työpaikat on edesvastuuton lupaus, koska epätoivoinen ihminen uskoo melkein mihin vain.

Tullaan perimmäisten kysymysten äärelle: missä on vanha sosiaalinen koheesio, joilla ihmiset löysivät paikkansa yhteiskunnassa, missä on yhteiskunnan vastuu luoda edellytyksiä vaihtaa työpaikkaa, ja missä on ihmisten kyky varautua tulevaisuuteen sen sijaan, että etsivät ratkaisua paluusta menneisyyteen (jota Trump vaalipuheissaan tuki tietäen tarkalleen, ettei se ole mahdollista), joka ei koskaan palaa.

Mikä on Trumpin vastaus? Se tuli, kun voitettujen vaalien jälkeen Trump tapasi kannattajiaan ja yritti saada nämä messiaaseensa sokeasti uskovat ihmiset ymmärtämään, että vaalit olivat ohi: vaalikampanjan aikainen huuto oli jäänyt päälle ja kiiri ilmojen halki: ”Clinton lukkojen taakse, Clinton lukkojen taakse”, johon Trump: älkää hulluja puhuko, voitimme vaalit, lopettakaa! Vanhojen valheiden aika oli ohi, oli keksittävä uusia.

Juuri edesmennyt sosiologi Zygmunt Bauman on kenties oivaltavimmin määritellyt nostalgian merkityksen vaikeuksiin ajautuneille (tai muutoin ahdistuneille) nykyihmisille: paetaan menneeseen, kuviteltuun maailmaan, jonka houkuttelevuutta Trumpin kaltaiset poliitikot glorifioivat. Nostalgia voisi olla yhteistä kaikille länsimaisille syrjäytymisvaarassa oleville ihmisille. Siksi sitä niin antaumuksella harrastetaan.

Baumanin nimi tälle ilmiölle on ”Retrotopia”. Ratkaisua ei haeta tulevaisuudesta vaan menneestä. Jaakko Belt toteaa Niin & Näin -lehden 1/2017 pääkirjoituksessa Baumaniin viitaten: ”Kun henkilökohtainen epävarmuus lisääntyy, eikä yhteiskunnalta odoteta muutosta parempaan, yhteisöllisyyden, pysyvyyden ja jatkuvuuden kaipuu saa etsimään turvaa myyttisestä menneisyydestä” eli käytännössä: ”tehdään Amerikasta jälleen suuri”.

Stalin ja Trumpland

Tästä on varmaan ainakin 15 vuotta kun katselin tv-dokumenttia, jonka aiheena oli Stalinin Neuvostoliitto 1920- ja 1930-luvulla. Ensisijassa dokumentissa keskityttiin teollistamisen haasteisiin ja ongelmiin.

Eräs kohta kiinnosti erityisesti. Stalin haki oppia Yhdysvalloista teollistamisen käynnistämiseen. Siihen aikaan suhteet olivat vielä tunnustelevassa vaiheessa ja Yhdysvalloilla oli omat intressinsä kääntää maailman ensimmäisen sosialistisen valtion kurssia haluamaansa suuntaan.

Niinpä joukko amerikkalaisia insinöörejä lähti perustamaan teollisuuslaitosta ja sen ympärille rakentuvaa kaupunkia 1920-luvun lopulla. Kaupungin nimi oli Magnitogorsk, tänäkin päivänä hyvin tunnettu keskisuuri kaupunki. Mallia haettiin indianalaisesta Garyn kaupungista. Uuden uljaan kaupungin tarkoituksena oli olla esimerkki Neuvostoliiton teollistamisesta. Ilmeisesti ”toimitus” tapahtui avaimet käteen periaatteella.

Amerikkalaiset eristettiin omiin asuntoloihinsa, joista ilta-aikaan kuului omituista musiikkia, jazzia paikallisten ihmeteltäväksi. Kaupungin syntyvaiheet ovat siis uskomattomuudessaan ainutlaatuiset (kauan sen jälkeen tulivat meidän ikiomat Svetogorsk ja Kostamus!). Myöhemmin toisen maailmasodan aikaan Magnitogorskista tuli varusteluteollisuuden keskus ja suljettu kaupunki. Dokumentissa näytettiin sen tekovaiheen aikaista (1990-luku?) Garyn "mallikaupunkia". Järkytys oli melkoinen, kun kaupunki näytti miltei hyljätyltä tyhjine asuntoineen ja rappeutuneine infrasruktuureineen. Kapitalismin loistava menestystarina oli muuttunut osin aavekaupungiksi. Vuoteen 2013 mennessä kolmannes kaupungin kodeista oli asumattomia tai hylättyjä.

:::::::::::::::::::::::

Myöhään illalla 4.5.2017 tuli Yle TV1:stä Pertti Pesosen ohjaama ja käsikirjoittama mainio dokumentti nimeltä ”Ulkolinja: #trumpland”. Dokumentin toiseksi pääkohteeksi oli valittu Garyn kaupunki Länsi-Virginiassa (toinen oli saman McDowellin piirikunnan Welchin kaupunki). Hiilikaivosten ja tehtaiden ympärille syntyneessä kaupungissa oli parhaimmillaan ollut 25 000 asukasta, nyt enää murto-osa siitä. Vuonna 1983 työttömyysprosentti nousi Garyssa Yhdysvaltain ennätykseen, 90 prosenttiin! Tavallaan Länsi-Virginian Gary on pienoismittakaavassa rinnastettavissa Indianan Garyyn.

”Trumplandin” tarkoitus oli esitellä Yhdysvaltain ruostevyöhykkeellä olevaa taantuvaa teollisuuspaikkakuntaa. Juuri tällaiset kaupungit ja niiden murheellinen teollisuustyöväki toivat Donald Trumpille menestykseen johtaneet äänet presidentinvaaleissa. Peräti 75 prosenttia McDowellin piirikunan äänestyskelpoisista aikuisista äänesti Trumpia. He olivat turhautuneet demokraattien aikaansaannoksiin. Demokraatit olivat olleet kymmenien vuosien ajan tämän teollisuusväestön suosiossa. Ei enää.

Katsoja järkyttyy kuvasta, joka dokumentista välittyy. Monet kaupunkilaiset odottavat edelleen hiilikaivosten uudelleen avaamista, onhan Trump luvannut heille heidän työpaikkansa takaisin. Kaivokset takasivat paikkakuntalaisten menestymisen vuodesta 1905 vuoteen 1980.

Nyt kaikki on toisin, McDowellin piirikunnan väkiluku on pudonnut 100 000:sta 18 000:een. Kolmannes Garyn aikuisväestöstä joutui työttömäksi, kun tehtaat suljettiin. Taloista on tyhjänä 70 prosenttia. Ihmiset elävät sosiaaliturvan varassa. Ruokakupongit ovat normaali ilmiö.

Huumeet ja reseptilääkkeiden väärinkäyttö tuhoavat ihmisten terveyden. Silti kaupungin portilla lukee urhoollisesti : ”Wellcome to Friendly Gary!

Ennen ihmiset saattoivat tienata 80 000 dollaria vuodessa, nyt saattaa kohtalona olla tyytyminen kauppa-apulaisen palkkaan. Ikoninen kapitalismin nousu ja tuho?

Dokumentissa ihmiset muistelevat, kuinka Kennedy kävi paikkakunnalla teollisuustyöväen suuruuden päivinä. Eikä Kennedy ollut ainoa, myös Truman kävi!

Sitten tuli Obama!

Huoltoaseman polttoainetankit määrättiin romutettavaksi, joka maksoi 7000 dollaria, ja uudet lain määräykset täyttävät maksoivat yli 20 000 dollaria. Ei ihme, että Barack Obaman ympäristösäännökset herättivät vihareaktion.

Halu elää omalla työllä on edelleen kova piirikunnassa. Trump tarjoaa roolimallin: ”Hän on bisnesmies” ja ”hyödyntää osaamistaan” McDowellin hyväksi! Trumpin vaalikampanjan aikaisia iskulauseita toistetaan sanasta sanaan dokumentissa. Toisaalta osa näkee Trumpin poliittisten lupausten läpi: hän on samanlainen – ellei pahempi - lupailija kuin muutkin!

Ihmisillä ei ole suunnitelma B:tä. Welchin pormestarikin tunnustaa, että ihmiset ”haahuilevat haamukaupungissa”. Jotkut ovat katkerina, ettei tähän kaikkeen oltu valmistautuneita osavaltiotasolla.

Mikä yhdistää nyt Länsi-Virginian Garya ja Magnitogorskia? Se on mielestäni ympäristölainsäädäntö. Garyssa sen takia, että lainsäädäntöä noudatetaan (ja ihmisiltä menee leipä, koska heillä ei ole teollisen työnsä sijalle vaihtoehtoa) ja Magnitogorskissa sen takia, että lainsäädäntöä ei noudateta. Magnitogorsk on yksi saastuneimmista kaupungeista maailmassa. Ihmisten terveystila on kauhistuttava juuri pilatun ilmanlaadun takia ja Garyssa sen takia että saastuttamisen kalliiksi tuleva kielto ajaa heidät työttömyyteen ja huumeiden käyttäjiksi.

Magnitogorsk on esimerkki teollisesta ryöstöviljelystä ja Gary kyvyttömyydestä löytää uusi alku esimerkiksi koulutuksen avulla. Mutta onko kaikki ongelmat johdettavissa tiukentuneista ympäristönormeista ja ulkomaalaisen halpatyön kilpailueduista? Ei tietenkään. Kysymys on - enemmän kuin mistään muusta - modernin teknologian käyttöönotosta kaivannaisteollisuudessa. Eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa totean tapahtuneesta kehityksestä seuraavasti: ”Kysymys oli luonnollisesta kymmeniä vuosia kestäneestä kehityksestä, jonka aikana työntekijöiden määrä väheni vähenemistään kaivannaisteknologian muuttaessa muotoaan. Työntekijämäärän huippu saavutettiin vuonna 1979! Vuoteen 2007 mennessä työntekijämäärä oli puolittunut. Viimeinen vaihe oli vesisärötyksen käyttöönotto.”

Irvokkaana loppuna Pesosen dokumentissa oli kirkossa kuvattu jakso (kirkkokin on lähes tyhjä), jossa ihmiset ekstaattisessa tilassa huusivat sen nimeä, joka oli heille ainoa toivo: ”Jeesuksen veri ja risti….”. Papin versiossa onnettomat olot johtuvat ihmisten synneistä…. ja ehkä hän ei erehtynyt kovin paljoa! Papin poistuessa kirkosta hän näytti dokumentin kuvausryhmälle autonsa takapenkiltä ”löytyneitä” raamattua ja pistoolia…

Mitä tästä lähes epätodellisesta maailmasta voisi sanoa? Ehkä kysymys on ennen kaikkea modernisaation ja turvallisuushakuisuuden kamppailusta. Lähes säännönmukaisesti turvallisuushakuisuuden kautta haviteltava kehityksen hidastaminen johtaa tappioon.

Molemmissa Garyn kaupungeissa ja muissa vastaavissa teollisuuskaupungeissa tähtihetket olivat kymmeniä vuosia sitten. Muutokseen on ollut aikaa reagoida, mutta niin ei ole tehty. Ihmiset juuttuivat vanhaan ja amerikkalainen yhteiskunta, jossa valtiovallan puuttuminen asioiden kulkuun on nihkeää, ei ole ollut hereillä muutosmahdollisuuksien lanseerauksessa.

Paljon suuremmassa Stalinin mallikaupungissa Magnitogorskissa ei ole ajateltu teollisen toiminnan haittoja. Siellä on eletty tätä hetkeä ja tuotannon maksimointia sillä teknologialla, joka on käytössä.

Sekä Magnitogorsk että Gary ovat väkivaltaisia esimerkkejä saada muutos aikaiseksi, Gary kapitalistinen versio ja Magnitogorsk alun perin sosialistinen versio. Molemmat polkaistiin pystyyn nopean hyödyn aikaansaamiseksi. Moni asia on jäänyt tekemättä, hinnan maksavat ihmiset, erityisesti paikalle jääneet, joilla syystä tai toisesta ei ole ollut mahdollisuutta tai halua jättää siekailemattoman teollistamisen muistomerkkejä.