Finanssikriisin syvimmät salaisuudet avautuvat

Helsingin Sanomissa on useissa artikkeleissa käsitelty finanssikriisiä kymmenvuotismuistelojen merkeissä. Tässä kommentoin 12.9.2018 julkaistua artikkelia ”Myrskyn jälkeen”. Pyrin myös laajentamaan artikkelin käsittelyä omin kommentein ja oikeiksi arvioimieni faktojen avulla.

Vuotta 2008 on pidetty finanssikriisin käynnistymisvuotena, mutta kriisi oli muhinut jo useita vuosia ilman, että siihen kiinnitettiin riittävää huomiota. Varoittelijoita kyllä oli, mutta ajan henki oli sellainen, että markkinoiden oletettiin itse hoitavan epätasapainot vallalla olleen talouspoliittisen opin mukaisesti.

Investointipankki Lehman Brothersin konkurssi 15.9.2008 on yleensä katsottu kriisin alkupisteeksi. Tosiasiassa sitä edelsivät ranskalaisen BNP Paribasin (elokuu 2007) ja amerikkalaisen Bear Sternsin (liittovaltion hätärahoitus maaliskuussa 2007) vaikeudet. Kriisin syitä takaperin kelattaessa voidaan palata syksyyn 2006, jolloin amerikkalaisten asuntojen hinnat kääntyivät laskuun pitkään jatkuneen nousun jälkeen. Se oli pahan merkki, olihan totuttu siihen, että asuntojen hinnat jatkavat poikkeuksetta nousuaan vuosikymmenestä toiseen.

Asuntojen hinnat laskivat alle niitä varten otettujen lainojen määrän. Velkadeflaatioilmiön seuraukset olivat nähtävissä aikoinaan jo 1930-luvun lamassa (ja esimerkiksi Suomen lamassa 1990-luvun alussa), mutta siitä oli kai kulunut liian paljon aikaa, että yhteys olisi muistunut mieleen.

Muutoinkin 1930-luvun opit oli heitetty sivuun. HS:n artikkelissa haastateltu Bengt Holmström toteaa, että ”pankkijärjestelmän keskeinen haavoittuvuus on aina ollut se , että pitkän ajan sijoituksia rahoitetaan ottamalla (asiakkailta) lyhytaikaisia lainoja, joista tärkeimpiä olivat talletukset”. Totta. Vuosien 1837, 1858, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929 pankkikriiseissä ihmiset menettivät talletuksensa, koska ne olivat riskisijoitusten rahoituslähteenä ja riskit realisoituivat. Talletuspaon syntyessä, vain nopeimmat ehtivät pelastaa rahansa. Tästä viisastuneena kongressissa hyväksyttiin ns. Glass-Steagall Act (tai vuoden 1933 pankkilaki), joka erotti säästöpankit liikepankeista. Säästöjen käyttö riskaabelissa sijoitustoiminnassa estyi kymmeniksi vuosiksi. Talletuspakojen mahdollisuus ainakin pieneni. Valitettavasti laki kumottiin juuri finanssikriisin alla vuonna 1999. Oli mahdollista perustaa jälleen suuria finanssitavarataloja. Haastattelussa ei kuulla Holmströmin mielipidettä tästä asiasta. Harmi, nyt jää vaikutelma, että lain kumoamisella ei ollut merkitystä. Kyllä sillä oli.

Artikkelissa korostetaan sitä, kuinka Aasian markkinoilla kehittyneet valtavat pääomat sijoitettiin Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoille. Syntynyt epätasapaino oli keskeisiä syitä finanssikriisin syntymiseen.

Finanssikriisi synnytti valtaisan turbulenssin Yhdysvaltain pankkimaailmassa ja viidestä suuresta liikepankista vain kaksi kesti paineen.

Kriisin kehittymiseen oli useita syitä. Yksi oli IT-kuplan (2000-2002) puhkeamisen jäljiltä matalina pidetyt keskuspankkikorot. Asuntojen hintakupla saattoi suotuisissa olosuhteissa kehittyä vuosina 2003-2006, kun halpaa rahaa virtasi asuntomarkkinoille. Korot pidettiin aivan liian kauan matalina.

Ideologisena syynä voidaan pitää republikaanihallituksen pyrkimystä luoda edellytykset ”amerikkalaisen unelman” synnyttämiselle tarjoamalla käsirahatukea (American Dream Downpayment Act, joulukuu 2003) asuntojen ostoon. Hyvin köyhät tarttuivat täkyyn ilman, että heillä oli edellytyksiä selvitä lainavelvoitteistaan.

Uudet rahoitusinstrumentit olivat aivan keskeinen syy kriisin syntyyn. Artikkelissa aivan oikein tuodaan esille tapahtunut muutos: ”Aikaisemmin vakuus oli `parkkeerattu´ siihen pankkiin tai rahoitusyhtiöön, joka oli myöntänyt lainan”. Laina ja vakuus olivat liitettyinä toisiinsa yhdessä ja samassa pankissa, kunnes laina oli maksettu pois. Uudessa rahoitusinstrumenttien maailmassa laina eli omaa elämäänsä markkinoilla. Nyt pankki saattoi myydä lainan toiselle pankille, joka oli usein taseen (ja valvonnan) ulkopuolella oleva ns. varjopankki (SPV:t, SIVit). Nämä arvopaperistivat lainan myyntiä varten. Käytettiin monimutkaista järjestelmää, jossa strukturoidut arvopaperistetut lainat luokiteltiin riskin ja tuoton suhteen luokkiin AAA, AA ja A. Muodostui ns. CDO-johdannaisia, joissa oli mukana kaikentyyppisiä lainoja sekaisin. Edelleen tapahtui niin, että varjopankit pyysivät luottoluokittajilta arviot arvopaperista. Muodostui liikaa kolmen A:n luottoja, joilta puuttui kate. Järjestelmä korruptoitui, koska hyvätuottoisiksi ja riskittömiksi luokitellut arvopaperit ylipainottuivat tarjonnassa.

Uudet asuntoarvopaperit olivat houkuttelevia tuotteita, koska ne olivat mallia 2+28 vuotta (kaksi vapaavuotta ja sitten koron jyrkkä nousu). Arvopaperin ostajalle tämä näyttäytyi erittäin tuottoisana sijoituskohteena edellyttäen tietysti, että lainan ottaja selviytyi velvoitteistaan. Näitä ns. subprime-lainoja myytiin usein varattomille mustille perheille. Perusperiaate oli, että sijoitus oli turvallinen koska ”asuntojen hinnat ovat aina nousseet”. Niinpä lainoilla oletettiin olevan aina riittävä vakuus.

Finanssikriisin puhkeamisen aikoihin oletettiin ylivoimaisen enemmistön lainoista olevan asuntolainoja köyhille. Jo aiemmin minulla on ollut tieto, että vain 10 prosenttia lainoista oli ensiasuntolainoja. HS:n artikkelin hyödyllisin tieto on, että ongelmalainojen keskiössä olivatkin keskituloiset kulutusluottoja harjoittavat kotitaloudet. Kulutusluottojen vakuutena olivat asunnot.

Kun laina painui alle vakuutena olevan asunnon arvon, tarjosivat pankit lisää lainaa. Se, mihin lainaa käytettiin oli sivusasia. Näin lainamäärä saatiin pidettyä vakiona. Pankin viesti kuului: ”Nyt lainakiintiössänne on taas varaa”. Niin kauan, kun laina oli alle asunnon arvon laina oli ”ylivakuutettu”. Ongelmat alkoivat, kun asunnon arvo putosi kriisin seurauksena alle lainan määrän, joka johti lukemattomien kotitalouksien syviin murhenäytelmiin.

Joissakin osavaltioissa oli voimassa ”jingle-mail”-käytäntö, jonka mukaan pankilla ei ollut oikeutta periä pankille jäänen asunnon ja alentuneen myyntihinnan erotusta asiakkaalta. Pankin asiakas pääsi eroon tällaisesta asunnosta palauttamalla asunnon avaimet pankin postiluukkuun (jingle-mail). Tämä oli omiaan rohkaisemaan lainanottoon asiakkaan epävarmassa rahoitustilanteessa. Kun riittävän suuri osa jonkin asuntoalueen asunnoista menetti arvonsa, romahdutti se koko alueen asuntojen hinnat. Näin kriisi levisi syvälle koko talouteen.

Jättimäinen amerikkalainen vakuutusyhtiö AIG joutui finanssikriisin syöksemänä liittovaltion haltuun. Varjopankit vakuuttivat AIG:ssa lainat pankille. Ne pakkasivat ja pilkkoivat luottoriskin ja myivät velkakirjoina sijoittajille. Koko arvopaperistetun järjestelmän romahtaminen romahdutti myös CDS-luottovakuutukset.

HS:n artikkelissa on hyvin tuotu esille alun perin terveen järjestelmän korruptoituminen ahneuden ilmapiirissä. Tästä esimerkkinä ovat puolivaltiolliset asuntorahoittajat Fannie Mae ja Freddie Mac, jotka olivat vuosikymmenien ajan ostaneet ja arvopaperistaneet asuntolainoja. Järjestelmä varmisti hartioiden leveyden, kun piti rahoittaa valtavat esikaupunkien omakotitaloalueet. Ilman näitä kahta asuntoluotottajaa rakentaminen ei olisi onnistunut. Fannie Mae ja Freddie Mac joutuivat kurimukseen, kun ostivat arvopaperistettuja roskalainoja.

Finanssikriisiin on monia syyllisiä: piittaamattomat luottoluokitusyhtiöt (jotka arvioivat arvopaperistettuja luottoja mekaanisesti tietokoneohjelmien välityksellä), pankkiirien ahneutta tukevat palkkiojärjestelmät (jotka johtivat pankinjohtajien älyttömiin riskinottoihin ja epärehellisyyksiin), eksoottiset rahoitusinstrumentit ( joiden toimintamekanismia niiden myyjät eivät todennäköisesti ymmärtäneet), omistajuusyhteiskuntaideologian (Ownership Society) ajaminen (ilman tosiasiallisia resursseja), kasvavat tuloerot (tuloerojen kaventamisen sijasta keskityttiin ”omistajuuserojen kaventamiseen”) jne.

::::::::::::::::::::

Kriisistä selvittiin pelastamalla pankit ja varsinkin Yhdysvalloissa monet suuryritykset (pankkien ja suuryritysten pääomittaminen). Euroopassa EKP tarjosi kiinteäkorkoista lainaa niin paljon kuin pankit tarvitsivat. Yhdysvalloissa keskuspankki tarjoutui ostamaan sadoilla miljardeilla roskalainoja.

Varsin pitkälle yhtä mieltä ollaan siitä, että pankkien pääomavaatimusten pitää olla suuremmat ja sääntelyn kiristäminen on oikea toimenpide. Yhtä mieltä ollaan myös siitä, että reaalitalous on talouskriisien suurin kärsijä.

PS

Ehkä on syytä oikaista tässä harhakuva, että asuntojen hinnat ovat Yhdysvalloissa "nousseet aina". Inflaatiotarkistettuna hinnat eivät ole nousseet ajanjaksona 1800-luvun lopulta tähän päivään lukuunottamatta kahta jaksoa: 1) amerikkalaisten sotilaiden palatessa toisesta maailmansodasta n. suuret ikäluokat aiheuttivat hyppäyksen hinnoissa perheitä perustettaessa 1940-luvun lopulla. 2) Toinen hyppäys syntyi finanssikriisin aikaan (hinnat huipussaan vuonna 2006 ja pohja saavutettiin vuonna 2012).

Ruotsin hyvinvointivaltio – ihmemaasta ristiriitaiseksi suunnannäyttäjäksi

Juuri käytyjen Ruotsin valtiopäivävaalien yhteydessä viitattu monta kertaa historiaan varsinkin sosiaalidemokraattien vaalituloksen yhteydessä. On totta, että pitää mennä kauas historiaan ennen kuin löytyy vastaava tulos. Demarit saivat vuoden 1911 vaaleissa 28,5 prosentin kannatuksen. Nyt tulos oli 28,3 prosenttia.

Vuoden 1911 jälkeen demarit nostivat kannatuksentasonsa noin 30 prosenttiin vuosina 1914-1920. Sitten tapahtui hyppäys seuraavalle tasolla eli 40 prosenttiin ja sen ylikin vuosina 1921-1932. Se oli vasta alkua. Sosiaalidemokraattien pitkä kultakausi kesti vuodesta 1936 vuoteen 1988 saakka, jolloin kannatus oli uskomattomasti 42,7 prosentin ja 53,8 prosentin välillä. Useimmiten prosenttiosuus osui 45 ja 50 väliin. Sellaisiin prosentteihin ei päästy yhden puolueen voimavaroin muissa liberaaleissa monipuoluejärjestelmissä.

Vasta vuonna 1991 demarien kannatus laski alle 40 prosentin, mutta senkin jälkeen vuosina 1998-2006 kannatus pysyi 35 ja 40 prosentin välillä. Pudotus länsimaiselle demokratialle hämmentävistä luvuista tapahtui vasta vuonna 2010, jolloin suosio laski 30,7 prosenttiin. Vuoden 2014 vaaleissa kannatus oli 31,0 prosenttia ja nyt vuoden 2018 vaaleissa siis 28,3 prosenttia. Kysymys ei ole siis mistään romahduksesta.

Sen kovimman kilpailijan moderaattien kannatus oli 23-37 prosentin tasolla vuosina 1911-1932 välillä. Sen jälkeen kannatus pysytteli alle 20 prosentin luvuissa vuosikymmeniä, aina vuoteen 1979 saakka, jolloin tapahtui hyppäys yli 20 prosenttiin. Huipun moderaatit saavuttivat vuonna 2010, jolloin prosenttiosuus nousi 30,1:een. Sen jälkeen kannatus on laskenut 23 prosentin kautta nykyiseen 19.8 prosenttiin. Ruotsin taannoinen oikeistolainen pääministeri Fredrik Reinfeldt taisi sanoa jotenkin niin, että hän on demari, mutta demarit itse ovat unohtaneet olevansa demareita. Seuraus: moderaatit jakavat tavallaan perinteisten suurpuolueiden laskevan kannatuksen, vieläpä demareita huomattavasti jyrkemmin.

::::::::::::::

Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan loiston kautta. Kahden miehen Tage Erlanderin ja Olof Palmen henkilöhistoria kattaa hyvin suuren osan tuosta kaudesta, josta me koulupojat ja tytöt luimme 1950- ja 1960-luvulla maantiedon kirjasta. Ruotsi oli kaukana edellä siintävä ihmemaa…..

Tarkastelen tässä viitteenomaisesti noita kadehdittuja aikoja Henrik Bergrenin ”Edessä ihana tulevaisuus” -teoksen avulla, mutta käytän myös muita lähteitä. Johtopäätökset ovat omiani. Samalla tämä on katsaus kahden myyttisen hahmon, Tage Erlanderin ja Olof Palmen, elämänvaiheisiin. Olen toki kirjoittanut näistä ajoista aiemminkin. Käytän noita kirjoituksia tässä hyväkseni.

”Edessä ihana tulevaisuus” -teoksessa viitataan Erlanderin julkaistuihin päiväkirjoihin, jotka toivat paljon uutta hänen muotokuvaansa. Tage Erlanderille oli ominaista alituinen huoli puolueensa tulevaisuudesta. Hän koki olevansa jatkuvasti uhattuna ja tutkaili alituiseen paitsi muiden ihmisten edesottamuksia niin myös itseään. Hän oli siis ihminen, joka oli ja eli ammatikseen huolien vallassa. Kun vaaleissa sosialidemokraatit keräsivät jatkuvasti nykynäkökulmasta hätkähdyttävät, likipitäen 50 prosentin kannatusluvut, niin tällainen huolissaan olo tuntuu vähintään liioitellulta. Mutta ehkäpä kannatus säilyi korkealla juuri tästä syystä: Erlander koki, että oli pakko tarttua jokaiseen kannatusta uhkaavaan haasteeseen.

Olof Palme oli puolueen nuorisotähti 1940-luvulla. Hän osoitti johtajataipumuksensa jo yliopistopoliitikkona. Erlander pani merkille ilmeisesti hyvin varhain Palmen lahjakkuuden ja otti hänet avustajakseen vuonna 1953. Palmelle ei selvästikään ollut kirkasta kuvaa ”mikä hänestä tulee isona”, diplomaatti, korkea virkamies, ammattiupseeri(!)…... Hän oli niitä onnellisia, joiden ei tarvinnut itse keksiä vaihtoehtoja: muut kehittivät niitä hänen puolestaan. Vahvalla kunnianhimolla ja vaikuttamishalulla varustettu Palme valitsi politiikan. Valinta on jälkikäteen ajateltuna luonteva, sillä hän oli selvästi ”poliittinen eläin”.

Mielestäni Ruotsin malli kehittyi suotuisasti juuri Erlanderin ja Palmen loistavan vuorovaikutuksen ja työnjaon ansiosta. Kaiken kaikkiaan ”Edessä ihana tulevaisuus” antaa kuvan, että heidän keskinäinen suhteensa oli aivan erityinen, eräänlainen symbioosi. Palme valmisteli ohjelmat ja kirjoitti puheet Erlanderin hengessä ja Erlander vaikutusvallallaan ajoi asiat läpi. ”Missä on Palme”, oli Erlanderin vakiokysymyksiä. Hän oli selvästi riippuvainen adjutantistaan ja seuraajastaan.

Erlander ja Palme olivat myös politiikan sisällöistä hyvin samoilla linjoilla. Ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan suuntaviivat ja ääriviivat määriteltiin hyvin pitkälle 1950-luvun jälkipuoliskolla. Erlanderin ja Palmen tavoitteet ovat johdettavissa Maslowin hierarkiasta, jonka mukaan ihmisten tarpeet voitiin määrittää eräänlaiseksi nousevien tasojen rakennelmaksi. Maslowin tavoitteena oli sellaisen yhteiskunnan luominen, jossa ”mahdollisimman monet ihmiset kykenevät itsensä toteuttamiseen”.

Palme ja Erlander sovelsivat tätä tavoitteistoa tietoisesti tai tiedostamatta 1950-luvun jälkipuoliskolla. Per Albin Hanssonin kansankodissa 1930-luvulla pyrittiin täyttämään ”vain” ihmisten perustarpeet. Nyt, 1950-luvulla, piti tyydyttää ihmisten kasvavat odotukset. Uusin tavoitteisiin tuli pyrkiä ”vahvan yhteiskunnan” avulla. Oli sovitettava yhteen henkilökohtaiset elintason laajentamispyrkimykset (oma asunto, oma auto…) ja mahdollinen sairastuminen tai työttömäksi joutuminen. Erlander ilmaisi tämän seuraavasti: ”sosiaalipolitiikan keinoin on taattava elintason säilyminen kutakuinkin entisellään” epäonnen kohdatessa. Konkreettisesti päämääriin päästiin mm. uuden sairausvakuutuslain ja uuden työeläkelain avulla.

Kysymys ei ollut kuitenkaan pelkästään sairauksista ja eläkkeistä. Kaikki kansalaiset piti saada uusien palvelujen piiriin, joihin kuuluivat koulutus, terveydenhoito, kulttuuri, vapaa-ajanvietto, liikenne- ja viestintäyhteydet.

”Vahva yhteiskunta” tuli porvarillisten tahojen korostamien vapaaehtoislähtöisten palvelujen sijaan. Uusi ajattelu löi läpi kansalaisten keskuudessa. Vaihtoehtokin esitettiin (Gustav Möller). Sen mukaan valtio olisi vastannut yleisestä perusturvasta, mutta ammattijärjestöt ja kansanliikkeet ”muista sosiaaliavun muodoista”. Erlanderin ja Palmen linja kuitenkin voitti.

Ajatus siitä, että kansalaiset ikään kuin velvoittivat – asettivat vaatimuksen – valtiovallalle hyvinvoinnin lisäämistarpeista on mielenkiintoinen. Palme ja Erlander lähtivät siitä, että näihin vaatimuksiin oli vastattava. Jo tuolloin keskusteltiin kansalaisten oma-aloitteisuuden häviämisestä ja byrokratiasta. Tosi- asiassa vaihtoehtoja ei ollut. Kansalaiset antoivat tukensa johtokaksikolle. Linjaukset varmistivat Erlanderin ja Palmen vallassa pysymisen pitkälle eteenpäin. Ruotsista tuli viimeistään 1960-luvulla ”mallimaa” ja erittäin korkean elintason maa.

Palmen mallin nimi voisi olla demokraattinen sosialismi. Se ei kuitenkaan suuntautunut elinkeinoelämää vastaan. Asia on päinvastoin, kuten Berggren toteaa: ”Palmen ajatus ` vahvasta yhteiskunnasta´, joka lisäisi yksilön valinnanmahdollisuuksia, suorastaan edellytti tehokasta ja kilpailun oloissa toimivaa elinkeinoelämää”.

Hyvinvointiyhteiskunnan edistysaskeleet ja saavutukset 1950- ja 1960-luvulla ovat mielestäni eräänlainen historian merkkiteos. Voidaan pohtia oliko tämä ponnistus tavallaan ylisuoritus. Pystyivätkö ihmiset siitä ajankohdasta eteenpäin täyttämään itse hyvinvointiyhteiskunnan heille heittämät vaateet? Monet ovat tänä päivänä valmiit mielessään esittämään väitteen, että ihmiset eivät ole ottaneet heihin kohdistuvaa haastetta oikein vastaan.

Kokemusperäisesti uskaltaisin sanoa, että ”nälkä kasvaa syödessä”, ts. kun ihmisille annetaan etuja, he eivät ole kovin pitkään kiitollisia saavutetusta. Vähän ajan kuluttua vaaditaan lisää hyvää. Kansalaisten – ja heidän puolestaan etuja ajavien poliitikkojen – pitäisi asettaa vastatusten tarjottavat edut ja oma vastuu. Kas siinä pulma.

Tämän ajan netin mielipidesivut ovat pullollaan syytöksiä sosiaaliturvan väärinkäytöstä. Hyvinvointiyhteiskunta edellyttää siis korkeaa moraalia ja epäillään, että kaikki eivät vastavuoroisesti panosta itse hyvinvointiyhteiskunnan eteen riittävästi (kouluta itseään, elä terveellisesti, hae aktiivisesti töitä jne.). Mutta ehkä tämä ei ole kuitenkaan kaiken ytimessä. Voidaan kysyä, onko aika ajamassa nykymallisen hyvinvointiyhteiskunnan ohi. Itse asiassa tässä voisi viitata globaaliin kehitykseen. Se ei selvästikään suosi kansallisvaltion sisälle rakennettua hyvinvoivien ihmisten yhteiskuntaa, vaan pyrkii pikemminkin pirstomaan sen. Samalla puoluekenttäkin pirstoutuu.

::::::::::::::::::

Ruotsin malli on maailmankuulu. Siitä voidaan käyttää nimitystä skandinaavinen malli, mutta silloinkin Ruotsin ratkaisut ovat sen ytimessä. Ruotsin mallin pohjalla on sotien aikana ja sen jälkeen kertynyt kansallisvarallisuus, kun Ruotsi onnistui pysymään varsinaisten sotatoimien ulkopuolella. Lisäksi Ruotsin elinkeinoelämä kukoisti 1950- ja 1960-luvulla. Bruttokansantuotteen kasvu oli ripeää (vuonna 1964 peräti 7 prosenttia). Ruotsista ei voi kaiken tasa-arvokoohotuksen keskellä sanoa, että se on luokkayhteiskunnasta vapaa, pikemminkin päinvastoin. Minusta on näyttänyt siltä, että ruotsalaisen yhteiskunnan toimivuus perustuu, ei niinkään luokkaerojen väistymiseen, vaan pikemminkin siihen, että eri luokat ovat tulleet toimeen keskenään erittäin hyvin.

Ruotsalaisille järjestelmä on ollut aina tärkeä. Jos tarvitaan toisten yläpuolelle jokin hahmo, niin olkoon hän sitten Tage Erlanderin tai Per Albin Hanssonin kaltainen ”kansakunnan isä”. Siihen muottiin Palme oli aivan liian ärhäkkä. Jos siis huipulle nousee Palmen kaltainen ihminen, joka Muhammad Alin tavoin ”liiteli kuin perhonen ja pisti kuin ampiainen”, on hän järjestelmälle liikaa. Palme oli monin tavoin vihattu mies, mutta hänellä oli myös vankkumattomat kannattajansa.

Palme kävi sisällään taistelun kollektiivisten vaatimusten ja yksilön mahdollisuuksien laajentamisen välillä. Palme koki, että ihmiset vaativat kollektiivisesti hyvinvointipalveluja, missä hän varmaan oli oikeassa. Mutta miten tähän sopii yksilöllisten mahdollisuuksien laajentaminen? Siten - Palmen mukaan – että edellinen mahdollisti jälkimmäisen. Hän ei nähnyt ristiriitaa näiden kahden välillä ja suurin osa ruotsalaisista oli – ja on edelleen - samaa mieltä hänen kanssaan.

Elämänsä viimeisinä vuosina Palme näyttää pohtineen yhteiskunnan liikkeen syklisyyttä amerikkalaisen historioitsijan Arthur Schlesingerin opastamana. Palme jopa halusi säästää paukkuja vuoden 1988 vaaleihin joiden aikaan hän oletti uusliberalismin vastasyklin olevan päällä. Vuoden 1985 vaalit menivät oikeistoaallon (uusliberalismin rynnäkön) torjuntataistelun merkeissä. Palme selvisi voittajana 45 prosentin kannatuksen turvin. Hän ei ollut todistamassa minkälainen tilanne vallitsi vuonna 1988, mutta yleisesti ottaen Schlesingerin syklisyysajattelu oli liian kaavamainen. Ehkä Palmen ajatuksissa siinsi vuosi 1988 hyvinvointiyhteiskunnan seuraavan vaiheen käynnistysvuotena.

Miten näen menneen tulevaisuuden nyt? Uusliberalismi ei ollut ohi vuonna 1988 eikä edes seuraavien kolmenkymmenen vuoden aikana. Oikean reunan vaatima uusliberalistinen ”järjestelmän vaihdos” on sekin toteutumatta. Palmen perinnön näkökulmasta on syytä todeta, että sykli ja vastasykli (tai hegeliläis-marxilaisittain teesi ja antiteesi) eivät näytä edenneen kausaalisesti. En itsekään ole pystynyt löytämään varmaa syytä, miksi sykli (uusliberalismi) ja sen vastasykli (keynesiläinen sykli) ovat voimassa samanaikaisesti muodostamatta synteesiä. Ehkä avain on poliittisen ilmapiirin polarisoitumisessa. Se pirstoo normaalit syy-seuraussuhteet ja jättää epävarmuuden ilmapiirin keskuuteemme.

Tänä päivänä voidaan nähdä, että maahanmuutto interventiona keskelle hyvinvointivaltiota vaurioitti sitä. Vanhassa Palmen humaanissa ja ihmisoikeuksia korostavassa hengessä muuttajiin on suhtauduttu myötäsukaisesti – kritiikittömästikin - ja siksi polarisoiva populistinen vastavoima on muodostanut niin korkean hyökyaallon.

Samalla tullaan testiin, jossa hyväuskoisuus ja kollektiiviset palvelut joutuvat yksilöiden itsekkäiden pyyteiden hyökkäyksen kohteiksi - joka puolelta.

Hansson ja Erlander olivat kansakunnan kokoavia, mutta huolestuneita isähahmoja. Ehkä Erlander sisimmässään tajusi, että hänen luomuksensa on hauras, kun ajat muuttuvat. Olof Palme taas oli taistelija, joka kävi kamppailua oikeina pitämiensä asioiden puolesta. Taistelu Palmen perinnöstä jatkuu: torjuntaa uusia hyökkääviä voimia vastaan ei voida käydä, jos rakenteita ei muuteta ajan vaatimusten mukaan.

Henrik Berggren lopettaa Olof Palmen elämäkerran siihen kylmään helmikuun päivään, jolloin Palmen elämä päättyi. Ratkaisu on oikea. Sen jälkeen alkoi Palmen toinen elämä - legendana.

Blokki vai ei?

Tätä kirjoitettaessa Ruotsin vaalin tulos on juuri selvinnyt, mutta pöly ei ole vielä laskeutunut. Se päinvastoin leijuu korkealla. Näkyvyys tulevaisuuteen on heikko.

Viime viikot lehdet ja muu media ovat arvuutelleet, minkälaiseen hallitukseen Ruotsin vaalit johtavat. On sanottu, että nyt Ruotsi on ”samanlainen kuin muut”. Ennen tilanne oli erilainen, kun tarjolla oli monipuoluejärjestelmästä huolimatta selvät blokit, joiden välillä kansalaiset saattoivat valita. Tai sitten - vielä vanhempina aikoina - oli yksi suuri puolue, jota vastaan muut mittelivät voimiaan.

Ruotsidemokraatit sotkivat enemmän tai vähemmän järjestäytyneen pakan. Ruotsiin tuli Suomi-ilmiö (tai Eurooppa-ilmiö), joka meillä esiintyy perussuomalaisen puolueen muodossa. Itse asiassa kummassakin maassa tapahtui melko luonnollinen asia: kun suurten puolueiden joukkoon ilmestyy uusi (keskisuuri) puolue, täytyy sen näkyä - valikoiden - muiden kannatuksen putoamisena. Näin on käynyt Suomessa, jossa suurimmillakin puolueilla on vaikeuksia ylittää 20 prosentin kannatusraja. Juuri käydyissä Ruotsin vaaleissa kävi niin, että vain yksi puolue ylitti tuon haamurajan. Mielenkiintoista on, että vastaavasti monet alle 10 prosentin puolueet (kristilliset, vasemmisto, keskusta) voittivat vaaleissa. Tämäkin osaltaan vaikuttaa hallituksen muodostamisen vaikeuskertoimeen.

Sosiaalidemokraattien ”historiallinen tappio” asettuu edellä esitetyt puoluekentän muutokset huomioon ottaen oikeaan kehykseen, jos verrataan sitä kymmenien vuosien aikajänteellä tapahtuneihin muutoksiin. Vasta silloin voidaan puhua historiallisuudesta. En näe erityistä ”historiallisuutta” demarien vaalitulossarjassa 2010-2014-2018: 30,7 prosenttia – 31,0 prosenttia - 28,4 prosenttia. Vertailun vuoksi moderaattien vastaava sarja: 2010-2014-2018: 30,1 prosenttia-23,2 prosenttia-19,8 prosenttia!

Vuoden 2018 vaaleissa moderaattien tappio edellisiin vaaleihin oli 3,4 prosenttia ja demareiden 2,6 prosenttia. Moderaattien tulos oli huono erityisesti, koska puolue oli yleensä lihottavassa oppositioasemassa. Hämmästyttävän suureksi kasvoi ykkös- ja kakkospuolueen kannatusero, se oli lähes 9 prosenttia.

Sosiaalidemokraattien nousu aivan vaalitaistelun loppuvaiheessa viittaa siihen, että ristiriitaista yhteiskunnallista tilannetta pelästyttiin ja osa äänestäjistä palasi kansankodin huomaan.

Lopulliset tulokset selviävät tuota pikaa, kun ulkomailla annetut äänet ja viime hetken ennakkoäänet on laskettu. Edustajapaikkojen voimasuhdejako on ennen lopullista tulosta 144 – 142 vasemmistoblokin hyväksi.

Helsingin Sanomissa 11.9.2018 julkaistu kartta suurimman puolueen näkökulmasta on osin hämmentävä: kartta on demarinpunainen lukuun ottamatta Skånea (ruotsidemokraatit!), joitakin yksittäisiä länsirannikon kuntia ja osaa Tukholman seudusta ja Gotlannista. Malmössä ja Göteborgissa demarit on suurin puolue.

::::::::::::::::

Suomi on populismin käsittelyssä kierroksen Ruotsia edellä, sillä meillä populistit otettiin hallitukseen jo edellisten (2015) vaalien jälkeen.

Yhtä kaikki hallitukseen meno vuoden 2015 vaalien jälkeen romahdutti suomalaisen populismin kannatuksen eikä tällä hetkellä yhteenlaskienkaan perussuomalaisten ja sinisten kannatus poikkea juuri 10 prosentista.

Entä Ruotsissa?

Kun Ruotsin talous on hyvässä kunnossa, niin monet muut arvot ratkaisivat vaaleissa. Eräs tällainen läpitunkeva liberaalin demokratian piirre on entistä voimakkaammin esille tuleva kyllästyminen kulloinkin vallassa olevaan tahoon, joka näkyy vaaleissa maasta ja vaaleista riippumatta.

Miksi ruotsalaiset perinteiset puolueet, jotka ovat niin joustavia ja usein edelläkävijöitä eivät ole omaksuneet uusien poliittisten voimien kannatuksen ”alentamiskeksintöä” eli populistien hallitusvastuuseen ottamista? Suomessa liberaalidemokraattinen järjestelmä näyttää suodattavan erilaiset poliittiset ilmiöt itseensä monia muita maita paremmin. IKL, kommunistit ja viimeksi vennamolaiset ja perussuomalaiset ovat saaneet havaita, että järjestelmä joustaa, mutta säilyttää kuosinsa.

Ruotsin puolueet näyttävät olevan kannanotoissaan periaatteellisempia kuin Suomen puolueet. Vallitsee ensinnäkin blokkiraja, mutta sen lisäksi vallitsee rajanveto ruotsidemokraatteihin sen aiemman natsimyönteisyyden ja uudemman maahanmuuttokielteisyyden takia. Taustalla on yhtenä osatekijänä ruotsalaisten moralisoivampi ote ihmis- ja demokraattisten oikeuksien puolesta. Tätä linjaa veti selkeimmin Olof Palme ja se vaikuttaa vieläkin Ruotsin politiikassa. Vasta ruotsidemokraatit ovat asettaneet kyseenalaiseksi vanhat perinteet.

Mutta muut puolueet ovat herännet tai ainakin ne horjuvat uuden suhtautumisen ja vanhan aatteen palon välillä. Tietenkään sama, mikä on toteutunut tällä puolen Pohjanlahtea ei välttämättä toistu länsinaapurissamme, mutta pitäisin kuitenkin blokkipolitiikan murtumista todennäköisenä vaihtoehtona, jos ei nyt, niin lähitulevaisuudessa kuitenkin. Ainakin Ruotsin pienpuolueet ovat liikkuvia osia maan poliittisessa järjestelmässä.

Mutta löytyykö autuus hallituksesta?

Populistien muissa maissa kokemat vaalitappiot hallitusvastuussa ovat herättäneet esimerkiksi Jussi Halla-ahon, joka näki vaalien aikaisessa haastattelussa parempana ruotsidemokraattien pysymisen hallituksen ulkopuolella ja sieltä käsin painostamalla omien tavoitteiden läpiajamisen. Kaksilla rattailla ajelemalla voi tietysti yrittää saada hyödyn sekä ”puolioppositioasemasta” käsin että ”puolihallituksessa” olemisesta, mutta kuinka rakentavaa on olla harmaalla alueella…..

::::::::::::::::

Entä liikummeko me Ruotsin blokkipolitiikan suuntaan samaan aikaan, kun Ruotsi liikkuu kohti Suomen yli blokkirajojen ulottuvaan hallituspohjakäytäntöön? En jaksa uskoa uuteen jähmeään blokkiasetelmaan Suomessa. Nykyinen hallitus tosin selvästikin pyrkii betonoimaan porvarihallituksen pohjan ikään kuin vaivihkaa tapahtuvana blokkistrategiana. Eero Heinäluoman mukaan demarien pitää saada roima vaalivoitto ennen kuin porvarihallituksen blokkistrategia väistyy.

Tuntuu siltä, että blokkiajatus on kärsinyt inflaation. Tiukat blokit näyttävät johtavan hyvin polarisoituneeseen asetelmaan, kuten on käynyt melko puhtaissa kaksipuoluejärjestelmissä Englannissa ja varsinkin Yhdysvalloissa. Useimmissa liberaaleissa demokratioissa ”luonnollinen valinta” johtaa puoluekentän pirstoutumiseen, jos vain vaalijärjestelmä suo siihen mahdollisuuden. Sitä ehkäisee jossain määrin äänikynnys, jos se on käytössä.

Johtaako vasemmisto-oikeisto -blokkijako parempaan tulokseen kuin monipuoluehallitus, joka ylittää ideologisen rajan? Siitä ei ole todisteita. Liberaalia demokratiaa repii joka tapauksessa ihmisten tyytymättömyyden herkkä purkautuminen aina kulloinkin istuvaa hallitusta vastaan. Tämä tilanteen kanssa on vain tultava toimeen.

::::::::::::::::::::

Suomessa on nyt edetty maahanmuuttovastaisuuden toisen aallon kynnykselle. Kysymys on siitä, onko perussuomalaisten uskottavuus jotenkin parantunut aivan viime aikoina. Onko maahanmuuttovastaisuudelle jatkuvaa kysyntää Suomessa? Vaikuttaa siltä, että Jussi Halla-aholla on kova haaste edessään, sillä nyt muut puolueet ovat paremmin varustautuneet eikä mitään jytkyn kaltaista ole tulossa. Toisaalta mitään vuoden 2015 maahanmuuttorynnäkön kaltaistakaan ei ole nähtävissä. Myös Ruotsissa äänestäjät eivät antaneet vaaleissa niin laajaa valtakirjaa, mitä ruotsidemokraatit olisivat toivoneet.

Pelästyivätkö ruotsalaiset? Vanhoille puolueille annettiin ikään kuin varoitus, mutta ihmiset eivät kuitenkaan äänestäneet ”toisin” vanhojen puolueiden pelkäämässä laajuudessa.

Sosiaalidemokraattista kansankotia ei ole alkuperäisessä mielessä ollut pitkään aikaan, mutta nyt näyttää siltä, että demarit on ”tavallinen puolue”. Paluuta ruotsalaiseen hyvinvointivaltion historialliseen loistoon ei ole luvassa. Silti olen jaksanut hämmästellä ruotsalaisten herkkää lähtemistä erilaisiin epävarmoihin hallinnon ja hyvinvointipalvelujen kokeiluihin, joista on sitten jouduttu perääntymään. Ei ole nähtävissä, että tulokset uljaasta yksityisen sektorin hegemoniaan painottuvasta ”edelläkävijyydestä” johtaisivat uuteen ruotsalaista kansankotia muistuttavaan onnelaan.

Harari: jäämmekö tulevaisuuden jalkoihin?

Yuval Hararin uusi teos ”21 oppituntia maailman tilasta” avaa joitakin näkymiä modernien läntisten yhteiskuntien kehitykseen. Varsinaista tajunnanräjäytystä hän ei aiheuta, mutta osaa vetää monista elementeistä fiksuja johtopäätöksiä. Joudun tyytymään tässä vain joidenkin lehtien (etenkin HS: ”Ihmiset vaistoavat tulevansa tarpeettomiksi”/Annika Mutanen, 30.8.2018) esille nostamiin aiheisiin, koska kirja on vasta hankintalistalla, mutta hyvä näinkin. Harari toimii ohessa ajatussytyttämönä. Johtopäätökset ovat omiani.

1) Liberaalin demokratian kilpailukyky

Liberaalin demokratian kohtalo on ajatteluttanut minua jo pitkään, ja tähän aiheeseen Harari tuo joitakin näkökulmia. Hararin esittämä ajatus, että liberaali demokratia sopi hyvin läntisen maailman viime vuosisadan loppupuolen kehitysvaiheeseen, on totta. Länsi-Eurooppa ja muu läntinen maailma olivat tiedon käsittelyssä monta harppausta edellä Itä-Eurooppaa ja Neuvostoliittoa. Tapahtunut liittynee oleellisesti niihin vapausarvoihin, jotka olivat voimassa lännessä: kahlehtimaton luovuus kukoisti.

Vastakkain olivat hajautettu läntinen tapa käsitellä tietoa, kun taas Neuvostoliitossa oli keskitetty tapa tuottaa tietoa ja tuotteita. Läntinen järjestelmä oli ylivoimaisen tehokas. Muistan kuinka vanhassa Neuvostoliiton aikaisessa dokumentissa valtiollisen suunnittelukomitean (Gosplan) keskijohtoa edustava kolmikko pohti keskitetyn tuotannon haittoja yllättävän avoimesti: kun keskusjohtoinen kenkäteollisuus tuotti monien vaiheiden kautta määräyksenomaisesti tietynmallisia jalkineita x-kappaletta markkinoille, oli muoti jo ehtinyt muuttua ja tuotteet eivät menneet kaupaksi: kengät jäivät kaupan hyllylle. Siinä he istuivat – asiantuntijat - paksu matriisitulostimella tehty tulostushaitari käsissään, kunnes se yhtäkkiä levähti lattialle…..

Harari vilauttaa ajatusta, että tilanne on nyt muuttunut, kun tietoa voidaan tuottaa massiivisesti. Keskitetty tiedontuotanto hyötyy valtavan tietomäärän tuottamisesta hetkessä. Onko keskitetty ”diktatorinen” järjestelmä aiempaa paremmassa asemassa? Joitakin merkkejä autoritaarisen järjestelmän menestyksestä on mielestäni nähtävissä esimerkiksi hybridivaikuttamisessa, jossa on kiistatta saavutettu ”tuloksia”. Läntisen liberaalin järjestelmän on ollut vaikea estää valeuutisten tulvaa tai tunkeutumista tietojärjestelmiin.

Mutta missä on venäläisen tiedontuotannon ja tiedonvälityksen pihvi? Missä on sen rakentavuus? Onko kyberuhkissa ja hybridivaikuttamisessa kysymys vain strategisesta kiusanteosta? Aseteollisuuden osana Venäläinen osaaminen lienee kovalla tasolla, mutta kuluttajatuotteissa näytöt ovat jääneet vähiin.

Putin ja kumppanit ovat julistaneet henkisen taistelun idän ja lännen välille. Kysymys ei siis ole pelkästään teknisestä etevyydestä, jolla tietoa tuotetaan. Venäjä haluaisi olla Euroopan henkinen johtaja. Sergei Lavrov on todennut, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Tämän mukaan Venäjä edustaa alkuperäistä, aitoa kristillisyyttä. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Euroopassa on piirejä jotka haluavat kuunnella Putinin-Lavrovin oppia. Itse uskon, että vapaa tiedonvälitys pysyy kilpailukykyisenä, joskin sillä on kova työ puolustaa asemiaan.

Hararin käsitystä läntisestä liberalismista voisi luonnehtia ”liberaaliksi neuvottomuudeksi”. Sillä ei näytä olevan keinoja pysäyttää ilmastonmuutos tai ekokatastrofin eteneminen. Ennen kaikkea siltä puutuu Hararin mukaan kyky puolustaa tavallisen ihmisen asiaa, kyky, joka sillä oli viime vuosisadan lopulla ykkösteemana. Työntekijöillä oli tuolloin joukkovoimaa ja he pystyivät murtamaan työantajan asettamat esteet. Hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin suurella volyymilla.

Liberalismin vastavoimat lännessä tarjoavat nyt paluuta ”kultaisiin aikoihin”, jotka ovat syntyneet osin mielikuvissamme, mutta osin ovat totta siinä mielessä, että viime vuosisadan loppupuoli oli demokraattisten oikeuksien puolesta menestyksekästä aikaa tavallisen ihmisen kannalta. Nouseva talous mahdollisti työvoiman ja siitä johdetun taloudellisen vallan muuttumisen poliittiseksi vallaksi.

Trump ja monet muut populistit rakentavat menestyksensä kultaisten aikojen muistelun varaan. Viisikymmentälukulainen patriarkaalinen ydinperhe on taustalla edelleen voimissaan!

Tuskinpa kuitenkaan massat menettävät merkityksensä taloudessa kohtalokkaasti, vaikka Harari tuntuu maalaavan pirun seinälle. Tarpeettomuuden määrä joka tapauksessa suurenee sitä mukaa kuin palkkatyö perinteisessä mielessä menettää merkitystään.

2) Tarpeettoman ihmisen ongelma

Harari ottaa esille ”tarpeettomien ihmisten ongelman”. Vaaleissa populisteihin ovat liittyneet monet sellaiset, jotka Hararin mukaan ovat ”menettäneet taloudellisen arvonsa”. Ehkä hieman liioiteltua, mutta on siinä enemmän kuin häivähdys totta. Muistuu mieleen kun Yhdysvaltain presidentinvaalien alla syntyi tilanne, jossa Bill Clinton soitti vaimolleen kesken vaalitilaisuuden ja ehdotti vaalikierrosta Yhdysvaltain ”ruostevyöhykkeellä”, taantuvilla teollisuusalueilla. Hillary Clinton torjui äänekkäästi protestoiden moisen ajatuksen, koska laski työväestön valmiiksi omaan laariinsa. Jälkikäteen ajatellen hänen olisi kannattanut noudattaa puolisonsa ohjetta. ”Taloudellisesti arvonsa menettäneet” ihmiset olivat juuri siellä.

Hararin mukaan tulevaisuus on ajamassa näiden ihmisten ohi. Kysymys ei ole kylläkään pelkästään tekoälyn voittokulusta, sillä negatiivinen kehitys on alkanut jo kauan ennen it-vallankumousta.

Juuri nämä ihmiset ovat muurinpystyttäjiä. He haluavat pysäyttää sekä ihmisten liikkumisen että kaupankäynnin rajan yli säilyttääkseen asemansa.

Suomessa ongelma ei ole läheskään niin suuri kuin Yhdysvalloissa, koska meillä on toimivat turvaverkot, mutta missään tapauksessa emme ole ”tarpeettomuudesta” vapaita.

Varallisuusakselin toiseen päähän on syntynyt niiden ihmisten galleria, jotka hallitsevat datavirtoja. Tästä olen kirjoittanut juuri blogikirjoituksen ”Voittajat vievät kaiken - oligopolikapitalismin mörkö uhkaa meitä?”

3) Suvaitsevaisuus ja vuoropuhelu umpikujan avaajana?

Barack Obama lienee ymmärtänyt oleellisen, kun hän sanoi, että ”puskimmeko liikaa (liberaaleja arvoja?)”.

Hariri ehdottaa kahden toisensa kanssa heikosti toimeentulevan vuoropuhelua. Asia ratkeaisi hänen mukaansa sopimuksen avulla, jossa muuttaja - vastaanottajan hyväksynnän vastineeksi – omaksuu ”isänmaan normit ja arvot”. Voi olla vaikea pala monille muuttajille, jotka haluavat säilyttää oman uskonsa fundamentit uudessa kotimaassaan. Tuntuu siltä, että Harari tuntee asian niin hyvin, että arvaa periaatteistaan periksi antajan olevan mieluiten vastaanottajan.

Itsekäs nationalismi on vastassa suvaitsevaisuuden tavoittelijoita. Juuri se on - kuten edellä käy ilmi – yksi osa tavallisen länsimaisen ihmisen selviytymiskamppailua: halutaan asettaa muille kulttuureille rajat, muurit, jotta – kuten kuvitellaan – oma selviytyminen varmistuisi.

Yksi osa suvaitsevaisuutta laajemmassa mielessä on monenkeskisen maailman hyväksyminen. Juuri tätä vastaan Donald Trump taistelee, vaikka maailman kehitys toiseen suuntaan näyttää vääjäämättömältä. Ollaan paradoksaalisessa tilanteessa, jossa tärkein vapaa-kaupan puolesta taisteleva valtio on Kiina – tietenkin oman etunsa vuoksi.

Onko siis muutettava painopisteitä suurvaltojen välillä siten, että ne valtiot, jotka haluavat monenkeskisen yhteistyön jatkuvan hakeutuvat läheisempään yhteistyöhön?

4) Sivistyksen laajentaminen voimavarana

Edellä esitetyn kanssa jonkinlaisessa ristiriidassa on Hararin epäilyt ihmisen järjen ja ymmärryksen riittävyydestä. Ihmisten tietomäärän suhde kokonaistietomäärän on historian kuluessa tietenkin supistunut, mutta epäily liittyy pikemminkin siihen, että ihminen on irtaantunut käytännönläheisyydestä eikä enää hallitse yksinkertaisiakaan jonkin laitteen/teeman perusperiaatteita. Tästä huolimatta Harari asettaa toiveensa ihmisen itsensä sivistämisen varaan.

Keski-iän piteneminen voi asettaa esteitä uuden omaksumiselle koko kansakunnan keskimäärin vanhentuessa. Niinpä nuorten ei tulisi laskea tietämystään aikuisten varaan, koska nämä ovat putoamassa uuden kyydistä. Ihmisten tulee siis tottua väliaikaisuuteen ja tarkoituksettomuuteen. Suuret kertomukset ovat särkyneet.

Ajattelijat keskuudessamme

A-studio selvitti, keitä pidetään Suomen merkittävimpinä ajattelijoina. A-studion lähetyksessä 4.9.2018 vieraina olivat itsekin hyvin kyselyssä menestyneet viestinnän professori Anu Kantola, emeritusprofessori Sixten Korkman ja akateemikko, filosofi Ilkka Niiniluoto.

Nykyajassa tuntuu olevan polttavaa tarvetta saada selvyys, mitä maailmassa tapahtuu. Tarve on ollut toki aiemminkin, mutta nyt se on korostunut. Asian selvittämiseksi on haettu tunnustettujen ajattelijoiden apua.

Ylen kyselyssä eniten mainintoja Suomen johtaviksi ajattelijoita saivat Ilkka Niiniluoto, Bengt Holmström, Anu Kantola, Sixten Korkman, Osmo Soininvaara, Pentti Linkola, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen, Kari Mäkinen, Juha Siltala, Kari Enqvist. Miten ajattelijan tunnistaa ”ajattelijaksi? Haastateltavat mainitsivat mm. seuraavia piirteitä: avarakatseisuus, rohkeus esittää julkisuudessa ajatuksiaan, assosiointikyky, kyky rakentavasti yksinkertaistaa monimutkaisia asioita, kyky suodattaa ja pelkistää asiakokonaisuuksista olennainen, rohkeus ajatella eri tavalla kuin muut, saada muutkin ajattelemaan omassa tykönään…… vain muutaman mainitakseni.

A-studiossa kiinnitettiin huomiota, että ajattelijalistalla taloustietelijöitä oli mukana useita, joka selittynee meidän aikanamme talouden julkisuudessa saamalla suurella huomiolla ja suhteellisen niukkuuden läsnäololla yhteiskunnassamme aiempaan kasvavaan hyvinvointiin verrattuna.

A-studion keskustelijat ovat kirjoituksissaan viime aikoina painottaneet muutamia keskusteluaiheita, joihin tässä keskityn. Ilkka Niiniluoma nosti esille ”totuuden jälkeisen ajan”, Anu Kantola ”vihaisuuden nousun” ja Sixten Korkman ”populismin tragedian”. Siis erittäin populaareja aiheita. Näitä olen itsekin käsitellyt lukuisissa kirjoituksissani.

Edellä mainitut aiheet linkittyvät toisiinsa. Osanottajat pääsivät esittämään omia ”ajattelijoiden” teesejään meidän katsojien punnittavaksi. En tyydy pelkästään viisaiden analyyseihin, vaan yritän samalla johtaa niistä yhtymäkohdat omiin ajatuksiini.

Ilkka Niiniluoto oikeastaan yllättävän voimakkaasti painottaa totuuden jälkeistä aikaa siihen nähden, että teema on viettänyt riemujuhliaan jo kohta parin vuoden ajan. Se ei siis ole menettänyt ajankohtaisuuttaan Ymmärrän asian niin, että Niiniluoto yliopistomiehenä korostaa totuudellisuutta yli kaiken. Jos ei hän niin kuka muu! Hän on todella kiusaantunut valemedioiden noususta ja myöntää, että ei 10-20 vuotta sitten osannut ennustaa valheellisen tiedon voittokulkua, vaikka ymmärsikin jo tuolloin tiedon viihdearvon ylittävän fakta-arvon lähitulevaisuudessa. Olen näissä kirjoituksissani purkanut turhautumistani faktatiedon ohenemiseen Niiniluodon tapaan pääasiassa sen takia, että sain 1960-luvulla koulun kautta melkoisen rokotuksen valheellista tietoa vastaan.

Niiniluoto tunnistaa keskeiseksi populistien viestiksi lausahduksen ”Joku on tehnyt pahaa minulle”. Tämä on mielleyhtymä, jota valemedia kiihdyttää lisäten kierroksia polarisaatioon. Populismi edustaa väärää yksinkertaistamista syyllistämiskäsityksissään. Lohdutuksena kaikki kolme keskustelijaa painottivat suomalaisen sivistysyhteiskunnan toimivan vahvana suodattimena valemediaa vastaan.

Samoista lähteistä kumpuaa myös Anu Kantolan kannanotot. Hän nostaa esille eri ihmisryhmien elämisen omissa kuplissaan, siis omissa totuuksissaan. Äärimmillään tästä on johdettavissa erityisesti Yhdysvaltain oikeistopiireissä esillä pidetty ajatus, että totuus on se, mikä tuntuu omimmalta. Kehitystä on syytä seurata huolestuneena.

Avainteemaansa ”vihaisuuden nousua” Kantola pitää globalisaation seurauksena. Kehityksen Kantola arvioi alkaneen 1980-luvulla (rahamarkkinoiden vapautuksineen) ja johtaneen nykyiseen polarisoituneeseen voittajat-häviäjät -asetelmaan: osa hyötyy, osa kärsii. Vihaisuuden nousun kylkeen Kantola nostaa ”identiteetin menettämisen”, jonka hän liittää asemiaan menettäneeseen ”mieskeskiluokkaan” ja työväestöön ja on luultavasti oikeilla jäljillä.

Anu Kantola kaipaisi enemmän selkeyttä päivänpolitiikan päätöksentekoon esimerkiksi tiukemmin määritettyjen hallitusohjelmien kautta. Hän odottaa selkeästi rajattujen lupausten luovan siltoja tavallisten kansalaisten ja poliitikkojen välille. En itse jaksa uskoa tällaiseen päätöksentekotapaan. Muutoksia on voitava tehdä ajassa esiin tulevien haasteiden mukaisesti, vaikka siitä seuraisikin arvostelua. Neljä vuotta on pitkä aika tinkimättömän politiikan ohjenuoraksi.

Sixten Korkman allekirjoittaa ”vihaisuuden nousun”, mutta lisää teknologisen kehityksen jouduttaneen murrosta. Samaan suuntaan vaikuttaa noudatettu talouspolitiikka, joka on lisännyt eriarvoistumista.

Korkmanin puheenvuoron merkittävin piirre on tietynlainen ”ymmärryksen ideologia”, jota olen itsekin tuonut esille. Tällä tarkoitetaan, että populistien käytökselle on jokin syy – se ei ole syntynyt tyhjästä tai mielipahasta mielipahan vuoksi. Hiukan yllättäen Korkman oli tässä ymmärtävämpi kuin Niiniluoto, joka korostaa totuuden tinkimätöntä noudattamista – populistien poikkeamishalujen syistä piittaamatta.

Korkmanin avainkäsite ”populismin tragedia” tarkoittaa juuri tyytymättömien äänestäjien tarvetta äänestää populistisia puolueita, jota Korkman haluaa tietyllä tavalla ymmärtää, koska kansalaisilla on syynsä äänestyskäyttäytymiseen. Vastakkainasettelun ylläpito on liian helppo ”ratkaisu” ongelmiin.

Ongelmaksi jää kuitenkin populistien tahto kannattaa itselleen epäedullisia nationalistisia päämääriä. Maailma on muuttunut kansojen keskinäistä yhteydenpitoa suosivaksi paikaksi elää ja olla kahdenvälisten sopimusten sijaan.

:::::::::::::::::

Miten päästä eroon vastakkainasettelusta erityisesti sivistyseliitin ja populistisesti suuntautuneiden kansalaisten välillä? Asetelma on vaikea, koska liberaali demokratia on saanut länsimaissa niin vahvan aseman. Se varasi itselleen ”viimeisen sanan” viime vuosisadan jälkipuoliskolla käydyssä taistelussa totuudesta suurimmassa osassa Länsi-Eurooppaa. Toisaalta vastareaktio konservatiivisen oikeiston taholta sekä Yhdysvalloissa että muualla on ollut raju erityisesti 2010-luvulla. Yhteentörmäyksiltä ei ole vältytty, päinvastoin polarisaatio on syventynyt eri ryhmien ajattelun välillä.

Korkmanin näkemys edustaa kiistämättä eliitin näkemystä, mutta on samalla kädenojennus niille, jotka ovat katsoneet joutuneensa syrjäytyneiksi tai muutoin kaltoin kohdelluiksi. Samantyyppisen oivalluksen on tehnyt myös Barack Obama, joka todellisen asioiden tilan selvittyä arveli, että he (liberaalit demokraatit) ”puskivat” liian voimakkaasti omia - sinänsä perusteltuja - päämääriään läpi.

Tämä on melkoinen harppaus eteenpäin Hillary Clintonin vaalitaistelun aikaisesta tokaisusta, kun hän sanoi, että Trumpin kannattajissa on roskaväkeä.

Liberaalin demokratian olisi siis omaksuttava näkökulma, jolla erotetaan populistinen räyhäkulttuuri niistä syistä, jotka ovat aiheuttaneet suvaitsemattoman käytöksen. Kysymys on testistä pystyykö liberaali demokratia toimimaan ”sovittimena” eri näkökantojen välillä.

Voittajat vievät kaiken - oligopolikapitalismin mörkö uhkaa meitä?

Jo vuosia sitten OECD julkaisi raportin, jossa varoitettiin, että monikansalliset yritykset ovat muodostuneet markkinahäiriköiksi ja rajoittaneet paikallisen ja kansallisen tuotannon mahdollisuuksia.

Monopolikapitalismiin on kohdistettu toki kritiikkiä jo paljon varhemmin. Asialla ovat olleet erityisesti uusmarxilaiset tutkijat . Yksi tunnetuimmista uusmarxilaisista Paul Sweezy (s. 1910, k. 2004) analysoi jo vuonna 1997, että (myöhemmin) vakaviin rahamarkkinahäiriöihin (IT-kupla, finanssikriisi) johtanut kehitys alkoi jo 1970-luvulla (Lähde: Nykyinen kriisi ja Marx, 2003).

Pääoman kasaantuminen 1900-luvun lopulla johtui Sweezyn mielestä 1) kokonaiskasvunopeuden hidastumisesta, 2) monopolististen (tai oligopolististen) monikansallisten yritysten maailmanlaajuisesta lisääntymisestä ja 3) pääoman kasaantumisprosessin rahallistumisesta (financialization). Sweezy, ja toinen hyvin tunnettu marxilainen tutkija Harry Magdoff esittivät, että rahallistuminen voi jatkua jonkin aikaa, mutta ennen pitkää pää tulee vetävän käteen ja ajaudutaan syvään kriisiin. Jokainen voi itse päätellä kuinka lähelle Sweezy ja Magdoff pääsivät finanssikriisin syntymekanismia.

Finanssikriisi ei ollut este saman menon jatkumiselle, korkeintaan hidaste.

Monopoli- tai oligopolistinen kapitalismi on paitsi markkinahäiriö niin myös demokratiahäiriö, sillä rahojen siirtyminen harvojen käsiin merkitsee myös vallan osittaista siirtymistä suuryritysten käsiin. Oikeastaan mikään merkittävä päätös ei mene Yhdysvaltain kongressissa läpi ilman lobbauskoneiston seulaa. Lakiesitysten on läpäistävä suuyritysten manipuloima - ja kongressin jäsenten kautta tapahtuva – kontrolli. Vaaleissa kongressiehdokkaan on vaikeaa ja itse asiassa miltei mahdotonta päästä läpi, jos ehdokas itse ei ole miljonääri tai hänen takanaan ei ole suuryritystä tai suuryrityksiä. Syntyy riippuvuussuhde, joka ei voi olla näkymättä päätöksenteossa.

Sweezy ja Magdoff näkivät/näkevät talouden taantumaherkkyyden kymmenien vuosien jatkumona, josta on irtauduttu vain ”vastavoimien” (maailmansodat, 1920-luvun autoistumisbuumi, kylmä sota) aikana ja johdosta.

Sweezyn ja Magdoffin analyysistä on johdettavissa ajattelu, jossa kapitalismi ajautuu jatkuvasti kriiseihin. Kysymys on siis talousjärjestelmän luonteesta.

Edellä mainitut asiat tulivat mieleen, kun Hesarissa 29.8.2018 julkaistiin artikkeli ”Talouden supertähdet kahmivat menestystä”. Siinä lähestyttiin – tiedostamatta - em. taloustieteilijöiden ajattelua siirrettynä nykypäivään. Yritysmaailman supertähtiä ovat Google, Amazon, Apple ja Facebook.

Uhkakuvaksi on muodostunut, että muutama giganttinen yritys uhkaa kahmia ylivoimaiset markkinaosuudet – eikä vain niitä, vaan myös parhaat osaajat ja kehittyneimmät teknologiat. Kysymys ei ole mistään marxilaisesta teoriasta vaan laajojen asiantuntijapiirien hyväksymästä huolesta: minne olemme menossa?

Jättiyritykset pystyvät manipuloimaan markkinoita monella eri tapaa, johon pienemmät yritykset eivät pysty vastaamaan. Artikkelissa lainataan Financial Timesin selvitystä, jonka mukaan vuonna 1954 Yhdysvalloissa 60 suurinta yritystä loi 20 prosenttia maan bkt:stä. Nyt siihen tarvitaan enää 20 suurinta yritystä. Edellä mainitussa HS:n artikkelissa haastatellun Olli Rehnin mukaan Euroopassa ei olla näin pitkällä johtuen tiukasta kilpailupolitiikasta.

Kehitys on johtanut siihen, että yritykset, jotka dominoivat markkinoilla pystyvät irtaantumaan massayritystoiminnasta aivan omalle tasolleen.

HS:n artikkelissa vakuutusyhtiö Varman Risto Murto pohtii problematiikkaa monitahoisesti. Kysymys ei ole vain markkinoiden syömisestä, vaan talouden rakenteiden paradigman muutoksesta: miksi palkkainflaatio ei voimistu vaikka työttömyysaste on alhainen? Mitä seuraa, jos teknologinen kehitys ei välity jättiyrityksistä pienemmille? Miksi kuilu kasvaa huippuyritysten ja keskivertoyritysten välillä? Mikä on syy inflaation alhaisuuteen kaikkialla kehittyneissä maissa (sen lisäksi, että teknologia on halventunut)? Miksi palkansaajien osuus tuottavuuden kasvusta on pienentynyt jatkuvasti?

Ärtymys Amazonin, Facebookin ja muiden suuryritysten toimintatapoihin on kasvanut aivan silmissä. Suuruuden ekonomia vaarantaa työpaikkojen kehittymisen ja pikkufirmojen koko olemassaolon. Verkkokauppa on paitsi kätevä keino käydä kauppaa niin myös keino syödä pienemmät kilpailijat markkinoilta. Jättiyritysten datakeskukset työllistävät vain muutamia tai muutamia kymmeniä työntekijöitä, mutta niiden kautta kulkee miljoonien tai kymmenien miljoonien ihmisten tiedot. Nettimaailman kiistämättömien etujen lisäksi työntekotilaisuudet valikoituvat ja spesifisoituvat. Uudelleenkoulutuksen tarve kasvaa räjähdysmäisesti eikä sekään välttämättä riitä. Onko vanheneva duunarisukupolvi syöty uusien uljaiden työmarkkinoiden tieltä?

Mikä avuksi?

Kaikkitietävä Yuval Noah Harari pohdiskelee uudessa kirjassaan ”21 oppituntia maailman tilasta” mahdollisuutta kansallistaa datavirrat! Harari näkee kaiken vallan keskittyvän eliitin käsiin, jos muutosta ei saada aikaiseksi. Nyt tiedot meistä on annettu megalomaanisten suuryritysten käytettäväksi. Tästä syntyy tarve säädellä datan omistusta. Harari näkee kuitenkin vaaroja datan omistuksen siirtämisessä julkisen vallan käsiin. Datadiktatuuri ei – ei yksityinen eikä julkinen - ole sittenkään oikea ratkaisu. Entä jos liian suureksi paisuneet yritykset pilkotaan osiin?

Yhtiöiden pilkkomisesta on kokemusta 100 vuoden takaa. Standard Oil -öljy-yhtiö pilkottiin 34 osaan 15. toukokuuta 1911, kun Yhdysvaltain korkein oikeus totesi sillä olevan monopoliaseman öljymarkkinoilla. Kyseisellä hetkellä Standard Oil piti hallussaan 64 % öljynjalostuksesta Yhdysvalloissa.

Edellä mainituissa yrityksissä ei ole kysymys pelkästään koosta (niillä on kilpailijoita!), vaan noiden yritysten saavuttamasta ylivoimaisesta asemasta tiedon markkinoilla.

:::::::::::::::::

Entä mistä johtuu maailmanlaajuinen tulo- ja varallisuuserojen kasvu? Mikä yhteys sillä voisi olla suuryritysten mahtiasemaan? Käytän osittain seuraavassa Thomas Pikettyn tutkimuksia.

Mielenkiintoinen tosiasia on, että maat, joissa on nykykäsityksen mukaan suosittu alhaisia veroja, eli Yhdysvallat ja Englanti, ovat jo varhain 1900-luvun alussa ryhtyneet pilotoijina verottamaan suuria perintöjä ja tuloja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pelättiin laajalti yhteiskunnan epädemokratisoitumista, jos käyttöön ei oteta korkeita progressiivisia veroja.

Tarkasteltaessa tulojen ja varallisuuserojen kehitystä viimeisen 100 vuoden aikana Yhdysvalloissa, silmiinpistäväksi nousee u:n muotoinen käyrä. Suurituloisimman 10 prosentin tulot veivät kokonaistuloista 45-50 prosenttia 1920-luvulla. Osuus laski 30-35 prosentin välille 1940-luvulta 1970-luvun loppuun ulottuvalla ajanjaksolla ja on sittemmin noussut 2000-luvun alussa jälleen lähelle 50 prosenttia. Samantyyppinen kehitys on toteutunut kaikissa länsimaissa, joskin laimeampana.

Tarkasteltaessa korkeinta tulodesiiliä tarkemmin, huomataan, että itse asiassa ”yläpäässä” 90 ja 99 prosentin välillä olevat eivät ole rikastuneet huomiota herättävällä tavalla (jonkin verran kyllä, hajonta eri valtioiden välillä on suurta). Sen sijaan Yhdysvalloissa suurituloisimman yhden prosentin tulo-osuus on palannut lähes 1900-luvun alun tasolle.

Ero Yhdysvaltojen ja esim. Ranskan välillä on melkoinen yhden prosentin ryhmässä: Ranskassa ei ole havaittavissa selkeää yhden prosentin irtiottoa. Pidemmälle viedyissä erittelyissä Piketty on osoittanut, että Yhdysvalloissa huippuryhmän (1 %) tulo-osuuden raju kasvu johtuu erityisesti suurituloisimpien palkkojen eikä pääomatulojen kasvusta. Päinvastainen tilanne on vallinnut Pohjoismaissa, joissa pääoman merkitys huipputuloisille on kasvanut.

Piketty ei kannata jyrkkää pääomatulojen verotuksen kiristämistä (vaikuttasi negatiivisesti talouden kasvuun), vaan kaipaisi globaalia progressiivista varallisuusveroa, josta tosin itsekin on sitä mieltä, että sitä on vaikea toteuttaa.

Tuloerojen kasvun syistä on monenlaisia arvioita. Yksi on, että 2000-luvulla tilanne oli otollinen yritysjohtajien suurille bonuksille ja muille palkkioille. Johtajat ottivat etuja, kun heille annettiin siihen tilaisuus finanssikriisin edellä (”they set their own pay!”). Mikä tässä on yhteiskunnan kehityksen kannalta kielteistä? Ainakin tällä luodaan edellytykset rikkaiden lobbausvoiman kasvulle, jolla pystytään painostamaan lainsäätäjää rikkaita hyödyttävään lainsäädäntöön.

Eräänä vaaran merkkinä Piketty pitää tilannetta, jossa koulutus ja työ eivät enää toimisi kannustimena parempaan elämään, vaan perintöjen kautta vaurastuminen korvaisi ahkeruuden. Koulutus voi olla esimerkiksi liian kallista, jolloin koulutusväylä on vähemmän houkutteleva.

Mikään ei viittaa siihen, etteikö korkeimpien palkkioiden osuus edelleen kasvaisi 2010- ja 2020-luvuilla.

:::::::::::::::::::

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Tätä kokeili Turun Sanomat 30.11.2004. Artikkelissa ”Aineettoman pääoman merkitys kasvaa”. Siinä todetaan, että nykyisessä jälkiteollisen ajan informaatiointensiivisessä maailmassa aineellisen ja aineettoman pääoman suhde yrityksissä ja organisaatioissa on kääntynyt päälaelleen: nyt ei-fyysisen pääoman osuus on 70 ja fyysisen pääoman osuus 30 prosenttia. Kyseinen ero on yhä kasvamassa.”

Tähän on helppo yhtyä. Sen sijaan saman artikkelin jatko on kyseenalaisempi:

”Koska lähes kaikilla ja kaikkialla on mahdollisuus hankkia jälkiteollistuneessa maailmassa tarvittavia, toisiaan vastaavia koneita ja teknologioita, nämä tekijät eivät enää ratkaise kilpailua ja menestystä.” Kyllä ne näyttävät ratkaisevan. Päinvastoin näyttää siltä, että suuryritykset pystyvät käytettävissä olevilla keinoillaan järjestämään maailmanmarkkinat haluamikseen.

Sekä yksittäisistä ihmisistä koostuva eliitti (äärimmäisen rikkaat ihmiset) että yrityseliitti (äärimmäisen suuret yritykset) saanevat käyttövoimansa samoista lähteistä. Lähteiden määrittäminen ei ole ihan helppoa, mutta viittaan tietovaltaan ja rahavallan kasautumisen sweezyläiseen teoriaan.

EVA: perussuomalaiset ovat liberaaleja?

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA on jälleen mitannut kansalaisten arvoja ja asenteita. Tällä kertaa mitattiin suomalaisten vapauden/liberaaliuden astetta. Tuloksissa on joitakin hämmentäviä piirteitä, joita kommentoin ohessa.

Otan vertailukohteeksi EVA:n aiemman arvo- ja asennetutkimuksen vuodelta 2014. Tässä tutkimuksessa ihmiset arvioivat itseään EVAn asettamilla erilaisilla arvo- ja asennemittareilla. Tutkimuksen nimi oli ”Neljäs Suomi”. Kysymys ei ollut saman tutkimuksen toistosta vuonna 2018, mutta vertailua se ei estä.

Tuolloisessa EVAn nelikentässä (vasemmisto/oikeisto ja konservatiivit/liberaalit) liberaalit-vasemmistolohkoon asettuivat vasemmistoliiton, vihreiden ja SDP:n kannattajat. Liberaalit-oikeisto-lohkoon asettuivat RKP:n, kokoomuksen ja keskustan kannattajat. Konservatiivit-oikeisto-lohkoon asettuivat perussuomalaisten (miedosti) ja kristillisten (selkeästi) kannattajat. Konservatiivit-vasemmisto-lohko jäi ilman kannatusta. Tämä lohko on ikään kuin varattu kommunisteille, joilla ei kuitenkaan ole ollut kannatusta pitkään aikaan.

Nyt arvioitavana olevassa uudessa pelkistetyssä ”vapausasennemittauksessa” (oikeammin liberaalit-konservatiivit -mittauksessa) ääripäitä edustavat odotetusti kristilliset sijoittuen konservatiivipäähän (keskustan äänestäjien seuratessa kaukana perässä) ja rkp sijoittuen yhtä reilulla kaulalla liberaalipäähän. Tässä suhteessa vuoden 2014 ja 2018 mittaukset vahvistavat toisiaan. Myös muutoin puolueiden kannattajat sijoittuvat odotetusti, mutta yksi poikkeus on otettava esille: uudessa mittauksessa perussuomalaiset sijoittuvat yllättäen liberaalimpaan päähän, kun taas vuoden 2014 tutkimuksessa puolueen kannattajat sijoittuivat odotetusti konservatiiviselle puolelle, tosin vain hieman, mutta kuitenkin.

Joko perussuomalaisten kannattajakunta on muuttunut tai sitten mittauksissa on käytetty erilaisia muuttujia. Vuoden 2018 mittauksessa eri väestöryhmiä mitattiin neljällä eri ulottuvuudella (Sananvapaus, Identiteetin vapaus, Talouden vapaus, Vapaus holhouksesta). Tutkimuksen tekijät kiinnittivät huomiota siihen, että kohdejoukosta erottuu yhden asian liberaaleja ja yhden asian konservatiiveja. Vihreiden sijoittuminen liberaaliin päähän johtuu miltei pelkästään erittäin voimakkaasta tuesta identiteetin vapaudelle, jolla tutkimuksessa tarkoitetaan sukupuolivähemmistöjen, kulttuurien ja taiteen vapauksia. Aivan päinvastainen tapaus on perussuomalaiset, jotka sijoittuvat muilla mittareilla (3) vahvasti liberaalimpaan päähän paitsi mainitulla identiteetin vapaus -mittarilla , jossa he ovat odotetusti konservatiivisimpia mielipiteiltään.

Ennen kuin edetään tutkimuksen perkaamisessa pidemmälle, kannattaa tuoda esille tutkimuksen tekijän huomio: mielipiteiden kirjon erot ääripäitä lukuun ottamatta ovat melko pieniä eri puolueita kannattavien keskuudessa. Suomi on pääpiirteiltään homogeeninen, konsensushakuinen, pitkän sivistysvaltion oppimäärän käynyt yhteiskunta.

Perussuomalaisten sijoittuminen kolmella mittarilla neljästä liberaalille puolelle herättää kummastusta. Mitkä olivat nuo kolmen mittarin sisällöt, jotka tekivät perusuomalaisista ”liberaaleja”?

Tässä luettelo:

Sananvapaus sisälsi osiot ”ilmaisun ja sanavapauden käyttö yleensä” ja ”itsensä ilmaiseminen sosiaalisessa mediassa”.

Vapaus holhouksesta sisälsi osiot ”alkoholin hankinta ja kuluttaminen”, ”uhkapelaaminen”, ”elintavat (ruoka, alkoholi, tupakka, liikunta)”, ”liikenne (esim. ajonopeudet)”.

Talouden vapaus sisälsi osiot ”yrittäminen ja yritystoiminta”, ”markkinatalous ja kilpailu”, ”asuminen, rakentaminen ja maankäyttö”.

Ihmisiltä kysyttiin siis yhteensä 21 eri vapauden tai elämänalueen osalta onko vapautta liian vähän, sopivasti vai liikaa. Vastaajat osoittivat olevansa kaiken kaikkiaan hyvin vastuullisia: jopa 15 elämänalueella vapautta on suomalaisten enemmistön mielestä sopivasti (vähemmistöön jäävillä voi olla toki hyvinkin jyrkästi poikkeavia mielipiteitä).

On selvää, että mittareiksi asetettujen muuttujien luonne ja ymmärtäminen vaikuttavat oleellisesti annettuihin vastauksiin. Joistakin mittareista voidaan myös kysyä, mittaavatko ne vastuullisella tavalla liberaalit – konservatiivit -akselia. Esimerkiksi Vapaus holhouksesta -mittari on mielestäni nimeltään arveluttavasti asenteellinen ja mielipiteitä ohjaamaan pyrkivä.

Tarkoittaako siis myötämielinen suhtautuminen uhkapelaamiseen vastuullista liberaalia suhtautumista? Entä tarkoittaako kaikkia rajoituksia karsastava suhtautuminen ajonopeuksiin vastuullista liberaalia suhtautumista? Mielenkiintoinen on myös kohta ”itsensä ilmaiseminen sosiaalisessa mediassa”. Käytännössä some on yksi kannatettava kanava lisää tiedottamisen välineisiin, siis hyvin positiivinen asia. Mutta some on myös pahimmillaan ahdistamisen väline, sen tarkoitus voi olla kaikkea muuta kuin kanssakäymisen lisääminen.

”Vastuullinen vapaus” on käsite, jota mielelläni käytän. Ovatko jotkut vastaajat mieltäneet kysymykset itsetarkoituksellisesti ”vapaus vapauden vuoksi” -näkökulmaksi. Seuraukset jääkööt muiden murheiksi.

Voidaan esittää kriittinen kysymys onko EVAn kysely ”vapausmittarina” ihan kaikilta osin relevantti.

Kysely myös vahvistaa joitakin leimallisia ajatustottumuksia: vapaamielisyyttä vahditaan joidenkin taholta (punavihreät!) niin voimakkaasti, että muut ihmiset ahdistuvat. Jotkut (kuten monet perussuomalaiset) arvostelevat muiden sananvapautta, mutta ärtyvät, kun arvostellaan heidän omia sanavalintojaan. Perussuomalaisten kokema vaikutusvaltavaje näkyy tuloksissa: haluttaisiin lisää ”sananvapautta” (lue: katsotaan, että nykyisessä mediaympäristössä ei ole riittävästi tilaa persujen mielipiteille). Jos persut tällä perusteella haluavat oman äänensä paremmin kuuluvaksi, niin onko kysymys liberaaliudesta ollenkaan?